← catalogue

Lastuja IV-VII

by Juhani Aho · Finnish · Gutenberg #13745 · 669,088 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Lastuja IV-VII
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lastuja IV-VII

Author: Juhani Aho


        
Release date: October 14, 2004 [eBook #13745]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/13745

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LASTUJA IV-VII ***

LASTUJA IV-VII

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1921



SISÄLTÖ:

Lastuja. Neljäs kokoelma.

  Tunnelmani
  Terve tuloa, talvinen pimeä!
  Tuiskuttaisit lunta, talvi...
  Takalisto
  Metsänneidot
  Metsäpolku
  Pahan omantunnon puu
  Tuomiokello
  Kun Matti pani tupakan
  Kannikka
  Toisille
  Ainoa poika
  Vanha kello
  Hanna
  Hyveen palkka
  Varikset
  Yrjö Antman ja Kumpp.
  Wilhelmiina Wäisänen
  Korpeen kadonnut
  Korven kosto
  »Wäinämöisen viimeinen soitto»

Tyven meri ynnä muita lastuja.

  Tyven meri
  Elämäni ehkä onnellisin päivä
  Arkituuli--pyhäpouta
  Säveltäjän muistikirjasta
  Salaperäisin
  Näky
  Muistojen maisema
  Kirkko ja pappila
  Kaski
  Kuolinvuoden enne
  Uveavanto
  Hirvi ja voimavaunu
  Pökkelö, eli kuinka vanha kaatuu
  Jouluilta talonpojan tuvassa
  Jäi jäljelle lauluinen lehto...
  Uskon varmaan
  Pyhä perjantai
  Joulumietteitä
  Euroopan yleinen mielipide
  Vanhan vuosisadan haudalla
  Vanha saddukeus
  »Minä kiitän sinua, Herra»
  Vanha Kauko ja sininen tyttö
  Kukitettu

Lastuja VII.

  Siellä maalla
  Yllätys
  Toivioretki
  Aurinko ja meri
  Lumoissa
  Bulevardin puu
  Maahenkeä
  Orjamarkkinat
  Tuhlaajapoika
  »Lallu»
  Pikku Liisa
  Ystävä--joka petti
  Joululle kotiin
  Kotipuoleni rautatie
  Hirviö
  Lahjoitus
  Asunnoissa autuaitten

Heränneitä.

  Kuinka minä heräsin
  »Äitien muistoksi»
  Arka omatunto
  Saako pappi pelata korttia?
  Häät
  Pyhiinvaellus
  Uskontunnustus
  Vapautettu
  Maailman suurin syntinen
  Kanna ristisi
  Tarina pyhästä neitsyestä






LASTUJA. NELJÄS KOKOELMA.




TUNNELMANI.


Te tunnelmani, te mielialojeni keveät perhoset, te liihoittelevat
lintuset, jotka väikytte maailman ja minun välillä ... mitä minulle
olisi maailma ilman teitä?

Se olisi minulle kuin pilvetön taivas, kuin rannaton erämaa, kuin
jäätynyt meri, kuin lehdetön syksyinen metsä. Se olisi minulle kuin
suruton elämä, kuin iloton arkipäivä, kuin yksitoikkoinen todellisuus
ilman muotoa ja sisällystä. Se olisi maantie, jota kaikki kulkevat ja
jonka näköalat ovat kaikille yhtä hyvin tunnetut kuin minulle.

Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena
päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan
väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot
karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää,
vuoroin vaahtopäänä kuohuu,--kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää
ja käet kukkuu,--ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin
nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa
täydentävät. Se on kuin uusi, tuntematon metsäpolku, joka korpeen
katoo, noroihin painuu ja nousee huimaavien vaarojen laelle, näyttäen
minulle maisemia, joita ei kukaan ole ennen nähnyt, en edes minäkään.

Sentähden lemmin minä teitä, tunnelmani, kuin talossa lapsia lemmitään,
vaalin teitä, enkä häpeä tunnustamasta teitä välistä hemmottelevanikin.

Minä hoidan teitä kuin kyliä kiertelevä soittoniekka huiluaan, joka on
hänen ainoa ilonsa talottomilla taipalilla, ja minä luulen nähneeni,
että on vesillä ja vainioilla niitä, jotka pysähtyvät kuuntelemaan ja
joskus itsekin säveliäni säestämään. Kieletärkin, kankealiikkeinen,
pitkähelmainen impi, yhtyy välistä iloihini ja hypähtää mielensä
hyvissä yritellen teitä tulkitsemaan.

Tiedän teidän minut harhaan johtavanne, saatatte minut usein erämaille
eksyksiin, ajatte minut umpiperään, mutta en minä teistä eroa enkä
huoli muista johtajista elämäni tiellä. Seuraan teitä kuin aarteiden
etsijä virvatuliaan, ja uskon teidän kultakätköjen päällä palavan,
vaikka kuinka usein minut kivikuoppaan kaataisittekin.

Sillä minä tunnen teidät--te nostatte minut sieltä ylös jälleen--
autatte ojasta ja ohjaatte minua elämäni suurissa syyspimeissä, ollen
tielläni tuikkivina majakkoina.

Tasainen ei tosin ole valonne, mutta sitä vaihtelevampi ja lämpimämpi.

Jos sammuisitte, olisi lieteni kylmä ja harmaa pakkanen minua
puistattaisi. Sentähden hoidan minä kuin uhritulta teitä, tunnelmani,
enkä soisi teidän koskaan sammuvan.




TERVE TULOA, TALVINEN PIMEÄ!


Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava
hämäryys!

Olethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen
aurinko, jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää;
loihdithan sinä lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja
kypsytät ja tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen
ystävä.

Mutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva
toveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki
omassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi,
metsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet ... kaikkien niiden
täytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän
pitkään ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä
itsevaltasi ulotat ja saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen
polvistumaan. Leivon panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa
satakieli mieliksesi, ja käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.

Mutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta
vapautumaan.

Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä
vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen
Hämärikkö.

Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität
näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee
uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.

Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat
harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään,
joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle
vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena
lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia
teitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi
pakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle
maailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon
ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni
ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.

Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja
tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä
tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki
on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla
ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka
loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo
soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani
tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle
sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan
muita niitä näkemässä tai kuulemassa.

Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin
olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein,
että siellä hän tulee, ystävämme ... siinä hän nyt on ... ettekö
näe?... saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre
nousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse
hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin
kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta
tavoittelevaksi vaaraksi--ja siksi he kaikki minua ystävänään
tervehtävät.

Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman
ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön
tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin
pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain
rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin
kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena,
suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja
epämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos
ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.

Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä
pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan
tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei
joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa
uhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja
annat minut taas itselleni takaisin--ilolla otan sinut taas vieraakseni
ja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen
Koitar sinut karkoittaa.




TUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI...


Tuiskuttaisit taas lunta, talvi... Tuiskuttaisit taas lunta teille,
joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa
ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi
pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan
kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat...

Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon
luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla
toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi
kävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän
likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä
rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet
piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat
kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni...

Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit,
etteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi... Niin saisinhan nähdä,
että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin
nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki
kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden
eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla
veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.

Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden
toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä
jonossa kulkevan...

Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja
vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko
maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka
yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas...

Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman,
peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen
uusia uria aukomaan.




TAKALISTO.


Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni
takalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa...

On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti
kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole
kukkokaan laulanut.

Hiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven
pielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni
minua yöt ja päivät vetää.

Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän
lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt,
mutta minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut
salaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan
rauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se
vie pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan
välistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon
haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka
uskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu
kiertelemässä, siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa
pelto-pyyparvi ja heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen
ruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä
kahden maailman, veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois
Tapiolan tiluksille.

Olen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä
kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut
lepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet
jostakin lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi
mieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee
metsämies ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa
ja antaa jäntevyyttä hänen jäsenilleen.

Hän kulkee, ja jalka nousee keveästi kuin olisi sillä jousi
kantapäässä. Hän tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen
kuljetuita, mutta aina yhtä uusia ja aukaisemattomia.

Lehto ja hakamaa!--jossa pihajänikset piilevät, karjan ystävät, eivätkä
ihmistäkään pelkää--teitä en ammu, kuljen teistä ohi, ja pyhitetyt
olkoot makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan
takaa...--lehto ja hakamaa! metsän temppelin esikartano,--tunnenhan
joka puusi, joka kivesi, pienimmätkin polkusi, mutta joka aamu minun
mieleni täyttää hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.

Veräjä, joka haasta niittyyn viet--mikä on minulle sinussa ihmeellinen
viehätyksesi, miksi pelkään sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain
hellävaroen päästelen ja tahdon taas sinut yhtä tarkalleen sulkea?
Siksikö, että talon vanhin mies sinut rakenti, pylväät veisti ja vähän
niitä veitsellään kirjaelikin, reiät niihin kirveellä nikarteli, koloi
sulkupuut ja oksat silitti, etteivät vieraankaan vaatteita repisi?
Siksikö, että oli tämä aukko tässä hänen ainoan aarreaittansa ovi,
veräjä hänen ensimmäiseen niittyynsä? Siksikö, että vaikkei vanha enää
muuta jaksakaan, hän sitä kuitenkin yhä vielä hoitelee, sen joka syksy
purkaa ja heti ensi sulien tultua käy sulkemassa? Niitty metsän
keskessä, niitty aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja
kietaissut harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta jänö juuri
lähti siinä yönsä tepasteltuaan ... ojapuro lirittää läpitsesi ja
viikatteen jäljet kulkevat laidasta laitaan,--missä on _sinun_
salaisuutesi?

Lato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla vähän ylemmällä maalla
metsäniemen kainalossa, puoleksi metsän peitossa. Totinen on se ja
samalla hupainen, vinosuu ja viisaan näköinen, milloin vähän
kallellaan, milloin nokallaan, milloin selkäkenossa. Jotain mietit,
lato, jotain hautelet mielessäsi, niinkuin huuhkaja, joka silmät
suurina kuuhottaa pökkelönsä päässä. On kuin kätketyitä tietäisit, kuin
aarteita vartioisit, ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsestäsi
varma. Talonpojan suurimman aarteenhan kätketkin, hänen taloutensa
turvan, sen, minkä hän korvesta löysi ja korpeen kätki, uskoen sen
sinun hoidettavaksesi, niittynsä sadon. Kerran vuodessa hän tänne
saapuu, kesän kauneimmillaan ollessa, ja ympärilläsi on silloin
valkeiden pukujen vilkettä ja hiottavain viikatteiden helkettä ja
iloista aherrusta luokopäivinä ja nuorten temmellystä kahisevissa
heinissä ja patain porinaa tulella ja kontteja ja leilejä riippumassa
nurkissasi. Olet kuin emo poikiensa keskessä, joita elätät. Eikä
rypäleiden korjuu etelän viinimaissa ole juhla suurempi kuin kesäinen
luokojuhla. Täytesi saat ja vielä pieleksenkin kuin suojaksi suusi
eteen, ja ruuhotat siinä niin pullollaan, että näyttävät kylkiluusi
longistuvan... Tuketaan sitten ovesi, huolellisesti ja hellästi,
ympäristösi haravoidaan puhtaaksi, jäät taas yksiksesi oman onnesi
nojaan. Mutta ei kukaan uskalla käydä aarteitasi ryöstämään, sillä
lukitsematon sisältösi on lailla suojattu paremmin kuin miljoonamiehen
raha-arkku... Tulee talvi; ajaa hevonen häkkineen eteesi, tyhjenet
vähitellen ja jää vain rippeitä jäljelle jänöjen ruuaksi, mutta
itsellesi ei mitään. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta
raoistasi sisään. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla nälkä ja
vilu... Mutta nyt olet vielä täyden ja tyytyväisen näköinen... Jää
siihen taas, tervehdän sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme
pyhättöä! Näin temppeleitä laakerilehdoissa, näin pyhän neitsyen
kappeleita aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla--en
missään tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pistäytyessäni vanhan
isännän veräjästä hänen niittypyhättöönsä, jonka laidassa latoräässynä
seisoo...

Metsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin
vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: älä tule,
ellet tunnussanaamme tunne!

Luulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle.
Totinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen mielen rintaan
kätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele,
ei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä
kysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa.
Korkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin
kirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa
salaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan
humisee, omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta
painaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei metsän
ilo sitä haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ettei metsän murhe niitä
vaientaisi. Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi käydä, kuinka iskeä
aseensa sinun kylkeesi? Minä en uskaltaisi, minä, joka kuljen täällä
kuin joka askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka
jalkani alla taittuu tai jonka taivutan tieltäni päästäkseni menemään.
En näe, antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, että on
tänään ystävällisellä tuulella ja sallii itseään ihailla... Ja enkö
ihailisi teitä, te metsän tyttäret ja pojat: sinä keltalehtinen koivu,
sinä punainen pihlaja ja haalea haapa, jotka seisotte teitten
risteyksessä ja varistelette lehtiänne näreneitosten tukkaan, jotka
juurianne lämmittävät?

Astelen polkua, en kysy, minne vienee, eikä minun tarvitse sitä tietää,
sillä kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku
minua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien.
Tiedänhän, että se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen
välissä, jolle olen sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein
sanoa, milloin sen kohtaan, minkä tienkäänteen kohdalta se alkaa
välkkyä ja milloin se eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri
paikassa, joka kerta on siinä eri ilmeensä, metsän itsensä mielialan
mukainen. Mistä se siihen on syntynyt ja minne se valuu? Kysy, missä on
silmällä lähteensä! Sammuneeko koskaan tämä metsän silmä? Silloinko,
kun metsä on maahan hakattu ja suot kuivuneet ja ojat kaikkiin
notkoihin kaivetut? Kaiheksi sammal silloin kasvaa sen kalvoon, ja se
rypistyy kokoon ja muuttuu surkeaksi suohaudaksi. Silloin on metsä
sokea. Mutta vielä on aikaa siihen--ja ehkei se koskaan tapahdukaan--
vielä uivat sen mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä
aikain alusta yhtä kokoaan kasvaneet... Tuossa on vanhan isännän
vuotava venhe ja rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa.

Jää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka
päitsesi kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.

Synkkä oli Luojan mieli ja rypyssä oli hänen otsansa, kun alavaan
korpeen kuusen siemenen kylvi--poutainen oli hänellä päivä ja hymyssä
huulensa, kun sirotti sormiensa lomitse koivun ja tuomen ja haavan ja
pihlajan siemenet. Ja sen tähdenkö ei lehto koskaan sure, vaikkakin
joskus huoliaan huoahtelee? Ja senkö tähden närekin, raskasmielisen
kuusen tytär, lienee tuossa iloisempiensa seurassa käynyt
avomielisemmäksi ja onnellisemmaksi, ja näyttää siinä koivahaisen
morsianna tyytyväisenä ahopyörylän ympärillä tepastelevan.

Lehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee
aurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja
antaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan
havahtuu, sitä Koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää
hyvää yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa
katsella--ja niin minäkin.

Täältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä
ylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen
metsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien
juova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta
riihistä, tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät,
laiva huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat
kolisevat maantiellä...

Se on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä
näyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat
äänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!

Se ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole
luontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen
kimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua,
vielä autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka
ikäni tässä istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin
ajoihin soittaisi. Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi
etäisintä aavistusta siitä, missä olen ja kussa kuljen.

Aika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa
syysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo
puolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on
ilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta
hakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen,
maantiellä ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa
kylän rantaan, ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat
lakanneet kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus
kylästä päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin
ulottavat aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa
hallitsi metsä, eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on
kuin viljelys pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin
ahdistaa rintaani ja masentaa mieltäni.

Ja silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.

Ahertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän
reunaa, viljelyksen hiiret ... minä painun yhä syvemmälle, lasken
vaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni
iloihin, pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille ... unohdan
oravat, pyyt ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja
kiipeän kukkuloita, muistamatta, missä kuljen ja mitä varten...

Vasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini.
Tapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin
aamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin
ei tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä
levollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat
yhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin
taannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois ...
ja pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla
pihasta ulos.

Tulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja
puhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista.
Hajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna
vaellan siellä taas minäkin.

Jos joskus jäisin pois, eikä kuuluisi minua tulevaksi, sieltä minut
löydätte, jos hakea haluatte, taloni takalistolta. Sitä yksin olen
elämässäni oikein rakastanut, rakastanut niin, etten sen
vastarakkauttakaan kaivannut. Siellä, sen helmassa olen kaiket aikani
onnellisimmin elänyt ja sen helmassa soisin kuolevanikin kerran.




METSÄNNEIDOT.


Näin sanoi Mielikki, metsän emäntä, tyttärilleen Tapiolan neidoille:

--Huomenna on juhla jalo Metsolassa. Se Suuri Jousimies,
metsänkävijäkansan kaunehin uros, on lähtenyt liikkeelle, näille maille
metsästelemään. Metsä nyt hienoimpaan asuunsa asettakaa, itse itsenne
parahimpiinne pukekaa! Tervetulleena vieraana on hänet vastaanotettava!

Käsiään yhteen lyöden hypähtivät ilosta metsän immet, ja toivo täytti
taas heidän rintansa siitä, että kun tulee, ehkei lähdekään, ehkä
Tapiolaan taloksi jää eikä koskaan enää omille mailleen palaja. Sillä
kaikki rakastavat he häntä, vaikkeivät ole vielä saaneetkaan häntä
likeltä nähdä eivätkä itse hänelle näyttäytyä ... kaukaisittain vain
hänen eteensä riistaa ajaa.

Niinkuin tilhiparvi hopeatiukusiaan helistäen pyrähtää pihlajan
latvasta lentoon, pyrähtivät impyet työtä käskettyä tekemään. Vaaralta
vaaralle, poikki soiden ja pitkien kannasten ja vesien varsien ja
ristiin rastiin halki salojen sinisten vetelivät he utuiset lankansa
utuisista kuontaloista, joista ei kulje yli eikä ympäri riista minkään
näköinen. Ja kun olivat aituuksensa valmiit, niiden sisään simahuulin
huhuten karjansa ajoivat ja veräjät umpilukkoon lukitsivat. Ken ei
taipunut mielisuosiolla tulemaan, sitä vitsoilla ajoivat, pihlajaisilla
piiskoilla, jotka olivat tuolta puolen Tuomivaaran taitetut. Mielikki
itse karisteli koko päivän viimeisiä lehtiä puista ja seuloi härmää
oksille ja huurua maahan. Tapio rakenteli siltoja soiden ja salmien
poikki, ja ennen iltaa ulvahtelivat jo siintävät selät, kun hän
kultaisella kurikallaan rannoilta ja niemien nenistä koetteli,
kestäisikö jo jää vieraan yli kulkea. Ja niin oli kaikki valmiina
saapua salojen sulhon.

On varhainen aamuyö, salo nukkuu tuikkavan tähtitaivaan alla, jota ei
heikoinkaan rusko vielä valaise. Tapio ja Mielikki lepäävät vielä
naavaisilla vuoteillaan, mutta tyttäret jo valvovat ja odottavat aamun
ensi koittoa ja Suuren Jousimiehen liikkeelle lähtöä nuotioltaan, jonka
ääressä hänen tiedetään yötään viettävän. Pimeä on vielä Tapiolan
tanhualla, jossa he aittain ja pirttien väliä häärivät ja vähän vähä
pysähtyvät ulos pimeän sisään tuijottamaan, eikö tulisi viestin tuoja,
valkea huuhkaja, joka tapiolaisten yöllisenä airueena liikkuu.

Alkaa silloin kaksi kellankiiltävää pistettä loistaa pimeässä, ja
siiven havinan kuulumatta istahtaa yölintu pökkelön päähän, joka on sen
lepopaikaksi pyhitetty, keskelle pihamaata.

Neidot kyselemään:--Mitä näit?--Mitä kuulit?--Mitä tiedät Suuren
Jousimiehen nuotiolta kertoa?

Huuhkaja heille haastamaan:

--Niemen kainalossa, lahden rannalla, tuolla puolella vesien on
nuotionsa kuivaneen kelohongan juurella, jonka Ukko itse on Tapion
pyynnöstä nuolellaan maahan pirstonnut metsänkävijäin helposti
saatavaksi. Komea on mies, sankari varreltaan, ei ole ennen metsämiestä
moista näillä mailla nähty. Oksalla istuin ja metsän pimennosta
katselin: selällään lepäsi havujen päällä, pitkä tukka kaulaa suojasi
ja tuuhea parta rintaa, joka tyynesti kohoili. Ei teillä, tyttäret,
milloinkaan vierasta hänen vertaistaan: pitkä kuin harjun honka,
solakka kuin solkikoivu--sulhasenne!

Myhäilevä ilo liekehti airuen silmissä, sillä vaikka ukko totiseksi
tekihe, oli tapansa leikkiäkin laskea tyttösten kera. Mutta tytöt
yhteen ääneensä huutamaan:--Riennämme katsomaan! Käymme likeltä
näkemään, ennenkuin emäntä nousee!

Vaan silloin huuhkaja torumaan:

--Ei ole lupa lähteäksenne! Ei ole lupa lähteäksenne! Kaukaa
katsonette, kauemmitse kiertänette!

--Näitkö silmänsä, huuhkaja?

--En nähnyt, en tohtinut! Kun liikahti, lähdin. Jos silmänsä minuun
sattui, siihen hoiperruin oksalta, sen tiedätte.

Vavahti Tapion tytärten rinta, ja lähtemättä jäivät, eteensä alas
korven pimeään tuijottivat. Suloista olisi ollut heidän Suuren
Jousimiehen syliin hoipertua, hänen silmäinsä nuolien satuttamana.
Mutta eivät he koskaan saaneet tuhonsa uhalla metsämiestä nähdä eivätkä
hänelle näyttäytyä, vaikka salainen lempi heidän sydämissään häntä
kohtaan ei koskaan kytemästä lakannut.

Heikko rusotus kuumotti kaukaa metsän sisästä.

--Nyt on noussut, nyt tultansa terästelee aamua odottaessaan, sanoi
huuhkaja. Samassa ilmaisi hiljainen vartioteeren kuherrus ylhäältä
Tuomivaaran laelta, että jo aamukin sarastaa.

Kiire tulee Tapion tyttärille, haihtuva haaveet, eivätkä he taaskaan
enää muuta ajattele, kuin mitenkä saisivat paikat kuntoon toivotun
taloon tulla. Jo on aika riistan päivämakuulleen mennä, jo toisen
nousta ja kunkin oikealle sijalleen asettua, että erämies etsimättä
edestään löytäisi.

Ja laumoittain lentävät linnut osoitettuihin urpupuihin, jänöt
painautuvat näköisille paikoille, ja oravat lähtevät varpua pitkin
metsämiestä vastaan juoksemaan. Tuokiossa on kaikki tehty, hetkistä
ennen aamun päiväksi valkenemista, sillä niinkuin pakenee sumu tuulen
tieltä, niinkuin lentää pilvi puiden yli, niin kiitää metsänneitojen
lauma alas vuorelta askareilleen salon sisään ja yhtä pian sieltä
takaisin Tapiolan tanhualle, ollakseen taas valmiina apuun rientämään,
kun Suuri Jousimies ajonsa aloittaa.

Jo tulee toinen viestintuoja, Metsolan päiväinen airut, kokko, ilmojen
kuningas, ja kertoo vieraan jo nuotioltaan nousseen, suortuviaan
sukineen, peseytyneen ja loihtuja lukien uhrihopeitaan lähteeseen
sirottaneen. Ja kohta lentää kolmas, närhineito, metsän kaikkien
kummien katselija, ja huutaa näreen oksalta nähneensä, miten joustaan
tarkasteli ja nuolia viinestään valitsi, ja liikkeelle lähti.

--Minne lähti?

--Tänne lähti, yli vesien tullakseen.

--Oliko ison riistan nuolet vai pienen?

--Kaiken riistan oli aseet: orava ja lintunuolet, hirvinuolet,
karhukeihäät, kaikki on varustellut, kaikkea pyytää.

--Kaikkia pyytää ja kaikki saakoon! huuhdahtivat neidot.

Aamu on koittanut ja koitto päiväksi valjennut. Ennen muita alkavat
rusottaa Tapiovaaran huippuhongat, sitten luo yhä helottava taivas
kuulakan ilman läpi hohteensa alempana oleviin metsäisiin mäkiin ja
sieltä alas soihin ja järviin, jotka kierinä kiiluvat huurteisten
salojen keskessä.

Hän on lähtenyt nuotioltaan tuolle puolen vesien ja kulkee yli
silloitetun salmen Tapiolan mannerta kohti. Notkea on käyntinsä,
solakka vartalo huojahtelee, hieno jää ulvahtelee jalan alla.

Ihmeissään katselee metsämies ihania erämaita, jotka hänen eteensä
aukeavat. On hän joskus ennenkin näillä mailla kulkenut, näistä vesistä
yli astunut, ei koskaan ole Metsola hänelle näihin pukuihin paneutunut.
Vaarat palavat aamun tulessa kuin unessa aavistettu taikamaa, härmä
puissa kimmeltelee, kuura maassa kiiltää, medelle haiskahtelee metsä,
ja niin on kuin kantelet ilmassa soisivat. Jo ymmärtää hän Tapion
taivuttaneensa, jo metsän Mielikin suosion saavuttaneensa.

Mustanaan ovat urpukoivut teiriä täynnä, ja ne odottavat kuin kypsät
hedelmät puusta pudottajaansa.

Ei sitä niittynientä, ei sitä suosaareketta, josta ei jänön valkea
turkki näreen juuresta paistaisi ja mustat silmät valkkaisi.

Satanaan juoksee oravaisia oksilla, eikä lakkaa halli haukkumasta,
kerran vainun päähän päästyään.

Kuin koiria kylän kujilla hypähtelee repoja polkujen poikki--ja
ammutaan; ja ajamatta kurahtaa ilveksiä puihin--ja pudotetaan!

Sataisena keikkuu saalis hänen ympärillään, tuhantisena Tapion karja.

Posket palaen, silmät terävinä tähystellen ja jousi aina jänteessä ja
jänteet aina joustavina vaeltaa hän, ihastellen uusia saaliita ja uusia
maita, jotka saalista antavat, mutta eniten ihastellen omaa kätensä
kantavuutta, oman silmänsä tarkkuutta ja oman onnensa antia. Ei ole
miestä metsän kävijätä hänen vertaistaan, ei toista, joka tietäisi,
niinkuin hän, missä on salo saalihisin, missä maa eräisin etsittävä.

Sillä hän ei näe, että kauniina kaarena kulkee hänen kahdenpuolensa
Tapion tyttärien jono, ajaen riistaa hänen eteensä ja estäen sitä pois
pakenemasta. Pihlajaisilla virvoillaan ohjaavat Metsolan paimenet
karjaansa, ja mikä ei viittauksista välitä, sille ilmaa soittavat, ja
mikä ei siitä säikähdä, sitä selkään sipaisevat. Ei hän tiedä, että
Tapio ja Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen
hänen kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät
närhinsä neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies
menee ja minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän
ajattele muuta, kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa
yhä suuremmaksi kasvamaan. Ei ajattele antajan kiitosta eikä haltiain
hyvitystä.

Itseensä tyytyväisenä on hän istuutunut ahon keskelle vastapäätä
Tuomivaaraa saalistaan lukemaan, joka jo alkaa hartioita painaa.
Uupunut hän on, mutta yhä pitäisi mieli enempää saamaan, jos vain
jaksaisi kotiin kantaa. Mutta liian kaukana on majansa hänen tänne
saakka säiliötä tehdäkseen. Ja hän päättää, oravansa, jänönsä, kettunsa
ja ilveksensä nyljettyään, lähteä pois, toiste taas palatakseen.

Mutta sill'aikaa kun hän näitä toimii ja hyvillä mielin hyräilee,
lähestyvät metsänneidot ahoa, piiriään pienennellen. Ei kukaan ole
saanut häntä nähdäkseen, mutta oudosti sykähtää heidän sydämensä, kun
kuulevat hänen askelensa, ja kummasti vihlaisee rinnassa, kun hän
koiraansa viheltää. Liikahdus kulkee läpi koko heidän jononsa, kun
jousi helähtää ja nuoli vinkuen lentää, kiinni he sitä kilvan lennosta
tavoittavat säilyttääkseen sen Suuren Jousimiehen muistona Tapiolan
tyttöaitoissa, jonne metsämiesten kaikki kadonneet nuolet joutuvat...
Mutta nyt on rohkea, hillitön halu heidän rintansa täyttänyt saada
nähdä hänet ja hänelle näyttäytyä. Tuossa hän on lähellä, ei ole kuin
näreikkö välissä, näreikkö tosin tuuhea, mutta matala... Hän kuuluu
haastelevan hallilleen ... jo nousevat he varpailleen ... ja kaulojansa
kurkottavat... Silloin kuuluu kaukaa huuto ylhäällä ilmassa, Tapion
varoitus tyttärilleen, ja pelästyneenä parvena pyrähtää tyttärien lauma
lentoon, ja ilmassa on hetken aikaa havina niinkuin lintujen lentäessä,
kunnes se heikkenemistään heikkenee ja tyttäret kyyhkysparvena
kokoontuvat Tapiovaaran rinteelle.

Alakuloiseksi käy taas impien mieli. Eivät saaneetkaan nähdä, eivät
näyttäytyä hänelle, jota jokainen sydämessään lempii.--Ei hän huoli
meistä, ei meitä ajattele, ei meitä muista, ei aavistanutkaan lähellä
olevamme, ei lähtöämme kuullut eikä edes silmiään nostanut. Pois
laittautuu tuolla lähtemään, ei koskaan enää ehkä tule takaisin tänne,
ja jos tuleekin, muuanne on Tapio meidät jo ehkä vienyt. Ja yhä
murheellisempi on impien mieli niinkuin illastuvan auringon, joka jo
mailleen painuu.

--Kun saisimme edes huomiseksi jäämään!

--Hirven hänen eteensä lähetämme!

Ja tuiskuna rientävät toiset parasta elättihirveä Tapiolan haasta
päästämään, sill'aikaa kuin toiset taas jonoon asettuvat häntä
metsämiestä kohden ajaakseen. Sen jos kaataa, ei jaksa yksin kantaa,
vaan luo täytyy yöpyä ja tänne huomiseksi jäädä.

Mielikki näkee tyttäriensä tarkoituksen eikä tahdo kieltää heiltä, mitä
kerran lupasi, että milloin mieleisensä metsämiehen kiertänevät, sille
saavat karjastaan parhaan antaa. Mutta toisin panee hän peuransa
juoksemaan, toisin tyttäret tahtoivat. Tyttäret hänet suoraan aholle
ajaisivat. Mielikki ohitse ohjaa, ettei saa Suuri Jousimies häntä kuin
vilaukselta silmätä. Kaiken muun unhottaen hän koirineen suuren saaliin
jälkeen rientää. Poikki vaarojen, harjuja pitkin ja yli vesien
harppailee hirvi tuon tuostakin pysähtyen koiraa vastustelemaan. Mutta
niin pian, kun metsämies on päälle pääsemässä ja joustaan virittää,
lähtee se uuteen juoksuun, metsänneitojen houkutushuudoista huolimatta.
Sillä lupaa kysymättä ja haukkain varoittavista huudoista enää
välittämättä ovat tyttäret jälkeen lähteneet ja siirtyvät vaaralle ajoa
seuraten ja odottaen hirven uupumista.

Yhä kauemmas painuu hirvi poispäin Tapiolan tanhuvilta Suuren
Jousimiehen kotia kohti, jossa päin ovat Pellervon peltoiset maat ja
jonne metsänväen ei koskaan ole asiata mennä, eivätkä mene. Jo näkyy
savu nousevan Jousimiehen majasta tuolta puolen Rajajärven, mutta yhä
jatkaa juoksuaan hirvi. Hätäillen huhuavat ja houkuttelevat neidot
nimikkoaan takaisin, että kääntyisi, ettei enää etenisi, ei yli järven
juoksisi. Mutta kintereillään koira puhaltaa hirvi rantavaaralta järven
kierälle jäälle, siihen keikahtaa, jalkansa taittaa ja Suuren
Jousimiehen kädestä surmansa saa.

Vaaran laella istuvat immet tähystämässä ja näkevät naisen tulevan
tuvastaan järven niemestä vastapäätä ja jousimiestä vastaan rientävän,
näkevät hänen käsiään yhteen lyövän ja kuulevat hänen ihastuksesta
huudahtavan:

--Kenen ihmehen onnella sait saalihit moiset?

Ja tyytyväisesti hymyillen vastaa metsämies:

--Sinun onnellasi lienee annettu, mikä ei ole omallani otettu!

Kovin käy pahaksi metsänneitojen mieli, kovin kirvelee heitä Suuren
Jousimiehen kiittämättömyys. Vai hänen naisensa onnella! Sen onnella,
tuon, joka kotona istuu ja valmista odottaa, sill'aikaa kun he hänen
koiranaan kulkevat.

--Se hänen koiranaan kulkekoon!

--Ottakoon sitten omalla onnellaan!

--Ottakoon vain naisensa onnella!

Kateus kalvaa, pettymys jäytää metsänneitojen mieltä heidän istuessaan
illan hämärtäessä vaaran rinteellä vastapäätä Suuren Jousimiehen tupaa,
josta tuli tuikkaa hänen naisensa nuotiolta toiselta puolen järven.
Punaisena ruskottaa taivas, tuulta ja sadetta ennustaa ilma. Ja kun
metsänneidot pimeän tullen puitten latvojen päällitse hajanaisina
parvina kotiinsa kiitävät, pauhaa jo myrskynä syksyinen metsä, susina
ulvovat tuulispäät ja luokkina huojuvat hongat. Irti repii myrsky
järvestä jään, irvistelevin ikenin ärjyvät aallot Jousimiehen rannassa,
ja hänen tupansa tutisee hajotakseen. Peikkoina kiljuu Tapion tytärten
paha mieli sen ympärillä, ja vitsoina ruoskii heidän vihansa viima
lunta ja räntää sen seiniin. Eikä uskalla hän kolmeen päivään eikä
kolmeen yöhön ovestaan ulos astua.

Mutta kun ovat aikansa raivonneet, niin uupuvat omaan vihaansa ja
lauhtuvat lempeiksi. Ja kun Suuri Jousimies tyynen aamun valjettua taas
lähtee liikkeelle, on Tapiolassa juhla jälleen, ja ovat metsänneidot
unohtaneet vihansa metsämiehen naista kohtaan siitä ilosta, että saavat
taas häntä palvella ja hänen eteensä riistaa ajaa.

Ja vaikkei metsämies heidän apuaan oivallakaan ja vaikka hän yhä vain
omalla onnellaan ylpeilee, niin eivät sitä pahakseen pane siinä
toivossa, että kerran saisivat hänet Tapiolaan talveksi jäämään ja että
saisivat kerran hänet nähdä ja hänelle näyttäytyä.

Kerran he sen saanevatkin, mutta silloin on hänen viimeinen
metsäpäivänsä tullut ja silloin häntä turhaan naisensa vartoo. Mutta
silloin on suru Metsolassakin, ja kyyneliä vuodattaen kantavat neidot
havuja hänen vuoteelleen, jossa hän kaatamansa kontion vieressä
viimeistä untaan nukkuu.




METSÄPOLKU.


Se eroaa salaisesti suuresta tiestä ja lähtee palaneen puun juuritse
menemään sydänmaata kohti. Hevosella ajajat eivät siitä välitä, eivät
sitä huomaakaan, ja monet niistäkin, jotka jalkaisin kulkevat,
valitsevat kernaimmin valtatien. Mutta minulle on metsäpolku maani
kauneimmat näköalat näyttänyt ja vienyt minut luonnon lumotuimpiin
pyhättöihin--ja sentähden minä sitä kuljen.

Se ei ole näyttänyt minulle kaupunkeja eikä komeita kirkonkyliä, ei ole
vienyt minua herrain kartanoihin eikä laajojen viljelyksien luo, vaan
se on kuljettanut minua ohi armaiden ahojen, poikki salamyhkäisten
soiden, läpi ikuisten erämaitten, yli vaarojen, pitkin puroja ja
metsäjärvien rantoja ja pysähtynyt kanssani metsämökin veräjälle,
uudistorpan tuvan perään ja vielä siitäkin sivu vienyt. Se on ollut
minulle opas oiva ja ystävä uskollinen, ja vaikka olen sen usein
unhottanut, muistan sen kuitenkin joka kerta, kun tahdon loihtia eteeni
kokonaiskuvan maastani, siitä maasta, joka on _minun_ maani.

Sillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan se on
elävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää
siltä, kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee,
miksi se on sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty,
vaan se on syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei
kulje niinkuin umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä
niinkuin rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaiseikse sen läpi.
Ken omilla jaloillaan kulkee, niinkuin metsätie, se kulkee katsellen,
varoitellen ja voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka
näyttää mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä
seuraa, vaan hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. Se ei aja
suohon lyhintä tietä hakiessaan laveimman paikan yli, vaan vainuaa jo
kaukaa kaitaisimman ylimenon ja sinne johtaa. Se koettaa aina saada
kovaa maata jalkasi alle, hakee harjuja ja välttelee veteliä ja
likaisia paikkoja. Se on se, metsäpolku, joka on keksinyt sananlaskun:
»parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan». Ja kuinka taitavasti se
vuorelle nousee! Ei koskaan kapua rinnettä suoraan ylös, mutta aina
kuitenkin löytää lyhimmän ja helpoimman matkan, ottaa kuin varkain
vastamäestä voiton. Saatat luulla sen mutkittelua seuratessasi, että se
on unohtanut aikeensa, suuntansa muuttanut ja kääntynyt takaisin alas;
saatat siitä suuttua ja lähdet omin päisi nousemaan: töksähdät
kohosuoraan kallioon tai joudut läpipääsemättömään rytöön ja löydät
polkusi, joka on kyllä kaaren kiertänyt, mutta joutunut jo ennen sinua
sinne, minne pyrit. Seuraa häntä, älä epäile, ja saat olla varma, että
se vaaran laelle vietyään sinulle kauneimman näköalan näyttää. Se siinä
samalla vähän laajenee, haaraantuu, niinkuin olisi itsekin seisotellut
ja maailmata katsellut--ja katseltuaan lähtee se tyytyväisesti ja
tyynesti luikertelemaan alas kuin metsäpuro puitten lomitse. Se ei
rakasta yksitoikkoisia maita ja välttää ikäviä seutuja minkä voi. Jos
vain suinkin sopii, pistäikse se katsomaan lehtoja, niittyjä, latoja ja
lampia. Jos on kaski tai pelto metsässä, niitä se tervehtää. Jos on
lähde, sen kautta se kulkee. Eikä se aukeallakaan linjaksi muutu, vaan
polveilee ja kaaria tekee. Metsä on täynnä mittarien linjoja, mutta
niille ei koskaan polkua synny. Vaan osaa se silti olla tarmokas ja
pitää puoliaan, jos tarvitaan. Jos sen on jostakin mentävä, ei mikään
voi estää sitä tahtoaan täyttämästä. Parhaan niitynkin poikki on sen
päästävä, yli kylvetyn pellonkin, ei väisty väkivallalla millään,
silloin kun se kerran on oikeutensa oivaltanut.

Eikä sitä tahdokaan häiritä se, jota se palvelee. Metsän mies, korpien
asukas on hienotunteinen ystäväänsä kohtaan, tuota opastaan, jota jo
hänen esi-isänsäkin seurasivat ja joka on osa heidän elämästään. Jos
hänen täytyykin polkunsa kohdalle kaski hakata ja aita panna, rakentaa
hän siistit veräjät ja astinlaudat, eikä tien paikkaa polta eikä kylvä.
Ja jos tie on suolle sortunut tai vetelään paikkaan uponnut, heittää
hän pitkät puut hetteeseen ja niiden avulla ylös auttaa. Ja jos on tie
eksynyt itsestään, niinkuin saattaa sillekin tapahtua, kun se on saanut
liian kauan yksin elellä ja unhotuksiin joutua, takoo hän pilkat puihin
ja auttaa sen taas uudestaan syntymään.

Aina luulisitkin metsäpolun yksin olevan, erakkona elelevän. Sillä
harvoin on metsätiellä vastaan tulija, ja aina on siinä hiljaista. Jos
joku kulkeekin, et sitä kauan näe, et kauan kuule, pian hän
tienkäänteeseen katoaa. Ja kuitenkin kuulee metsäpolku asioita paljon
ja näkee monenlaista. Kaikkien salaisuudet se saa tietää ja kaikkien
luottamuksen ottaa vastaan. Sen hakevat sulho ja morsian kaulakkain
kulkeakseen, sille karjatyttö helähyttää ilonsa ja sille huolensa
haastaa. Se näkee karjan, näkee paimenet ja metsämiehet, linnut sitä
pitkin piipertävät, jänö pitkät matkat pukkii sen selässä ja kernaasti
valitsee sen vieressä makuunsa, sillä tie on sen paras liittolainen ja
viepi ohitse vainoojat: ketut ja koirat. Mutta suurimman huvin tuottaa
sille orava, joka laskeutuu alas varvulta ja juosta vikittää
männynkerkkä suussa, ponnahtelee ylös puihin ja istahtaa kannon päähän
käpyä nakertamaan.

Kuinka vaatimattomasti se taloon tulee, metsäpolkuni, kuinka
hienotuntoisesti pistäikse sisään piennarta myöten jostakin aidan
nurkkauksesta! Suuriin taloihin, herrojen komeihin kartanoihin se
tuskin ollenkaan uskaltaa, katoo yht'äkkiä ja ilmautuu vasta toiselta
puolen talon metsästä, jonne on joutunut, miten lienee, joko kierrellen
taikka maan alitse kulkien. Ennen se väistyy kuin itsenäisyytensä
menettää ja muuttuu sannoitetuksi kujatieksi. Mutta mökkitaloon se käy
kuin kotiinsa, astelee tuttavallisesti ja pelkäämättä aina pirtin oven
eteen ja tekeytyy emännälle hänen aittatiekseenkin nurmisen pihamaan
poikki. Siinä se viihtyy ja siinä se viipyy ja lähtee siitä yhtä ehyenä
kuin siihen tulikin.

Tulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki metsätiet ovat
maanteiksi muuttuneet? Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan
koukertelevat, varjoiset polut ovat suoria, pölyisiä kärrykujia?

Silloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan
vaeltavat selkä koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista
etäisyyksistä, leveää suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitkältä kuin
penikulma. Lyhyt on pitkäkin taival metsäpolun kera kulkea, sillä joka
käänteessä herää uusi toivo perille tulosta. Pitkä on maantiematka,
jossa päämaali näkyy, mutta näyttää aina olevan kauempana kuin onkaan.

Ennen oli elämäni maantie, jota rattailla retuuttelin kievarista
kievariin ja kaupungista toiseen. Käännyin pois niiltä teiltä sen
palaneen hongan kohdalla ja kuljen nyt metsäpolkua pitkin kohti
kaikkisuuden korpea enkä tiedä enkä tahdo tietää, minne se päättyy--
niinkuin ei kukaan tiedä, missä on metsäpolun loppu. Mutta sen jo
tiedän, että se suurille, rauhaisille saloille saattaa, jos vain sitä
osannen oikein kulkea enkä muille poluille poikenne.

Jos poikennenkin--sinne, hyvät haltiani, minut ohjatkaa!

Suurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat roomalaiset
vainajansa, ettei olisi heillä ikävä yksin olla. Minä soisin saavani
levätä kahden metsäpolun risteyksessä, missä jänönen ohi kuukkii ja
orava käpy suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja
onnelliset ihmiset käsi kädessä astelevat eivätkä aavista, että siinä
on se, joka heidän onnestaan iloitsee.




PAHAN OMANTUNNON PUU.


Se oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viistättäen. Se seisoi vähän
matkaa ikkunastani, koivujen keskellä huvimetsässä, aivan ajotien
vieressä. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sitä
näkemättä; aina pisti se siitä ensiksi silmääni. Kun illalla viimeksi
pistäysin pihalle, kuumotti se pimeästä ja kammotti kuutamolla.
Noustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja
aavemaiseksi, ja tahtienkin silmissä oli, niiden sen havujen läpi
tuikkaessa, ilkkuva ilme.

Lapsena se minua pelotti, ja minä kiersin sen aina kauatse, luullen sen
alla peikkojen piilevän. Kun vanhempana menin luvattomille retkille,
varoitti se minua huminallaan, ja kun niiltä palasin, niin sen moite
kohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sisässä aina
ollut joku minua vakoilemassa.

Se ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskysäällä kaikui sen ääni yli
kaiken muun metsän, ja kun puutarhalehto sen ympärillä iltatuulessa
hellästi kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytymätöntä
huminaa. Tyynelläkin, kun eivät muut puut vielä tuulesta mitään
tienneet, luulin minä kuulevani sohinaa sen sisästä. Ja vaikka olisi
lehto kuinka lempeästi helottanut illan ruskossa ja solkikoivut
lämpiminä kesäpäivinä kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkkä
ja musta ja murhemielinen. Kesällä peittyi se kyllä puoleksi lehvien
taa, mutta kun lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entistään
uhkaavampana.

Ja kuta enemmän minä elin, sitä enemmän näytti se minua uhkaavan. Joka
talvi kävi se yhä kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi
kaihomieltä kantanut. Se näki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti.
Ja minä aloin pelätä, että kerran se vielä päälleni kaatuu ja minut
alleen hautaa.

Elin siinä salaisessa toivossa, että siihen kerran ukkonen iskee. Mutta
ukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni seinästä,
ja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, että
syysmyrskyt sen kerran kaatavat ja sillä siitä pääsen. Mutta kun myrsky
lakaisi koivuja maahan sen ympäriltä, niin silloin se vasta alkoikin
oikein elämöidä ja taivasta havuisella hännällään hutkia. Se karjui
kuin vimmastunut jalopeura, ja minä pakenin perimmäisiin huoneisiin.

Käskin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehiä sitä hakkaamaan, mutta ne
keksivät salaisia merkkejä sen kaarnassa ja sanoivat sitä karsikoksi ja
vainajain puuksi, ja että kosto ja onnettomuus sitä kohtaa, joka siihen
koskee.

Silloin minä itse kävin sen kimppuun ja koloin sen salaa keväällä
mehujen aikana. Mutta syksyllä seisoi se kahta kamalampana, komotti
kuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisivät ja rutisivat, minulle
rauhaa antamatta. Vimmoissani iskin minä kirveeni sen kylkeen ja
hakkasin, kunnes uuvuin ja tuli yö, enkä ollut saanut sitä puoleksikaan
poikki.

Mutta yöllä nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jyminällä, että luulin
tanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.

Riensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siinä se
vihdoinkin makasi suullaan maassa, ja minä katkoin sen kuivia oksia,
ajatellen sitä komeata kokkoa, minkä niistä tekisin. Ilkuin sen
viimeinkin voittaneeni.

Mutta kun minä katsahdin ympärilleni, näin minä, että suuri kuusi oli
kaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen huomannut.
Niitä oli siinä kokonainen pikku metsä, suuren kuusen kylvämiä ja sen
suojassa kasvaneita. Itsepäisinä, äreinä ja ohdakkeisina seisoivat ne
siinä, niinkuin olisivat uhanneet.

Yhdestä kiusasta pääsin, sain kymmenen sijaan, jotka törröttävät
edessäni aamuin ja illoin, jotka soittavat samaa säveltä korviini kuin
isänsä ennen. Se on kuin kokonainen kuoro paholaisia, jotka pitävät
pahat tekoni kuuluvillani ja laulavat minulle kaikista teoistani ja
toimistani, ettei vain yksikään minulta unhottuisi.

En pääse niistä koskaan elämässäni, en saa niitä koskaan hävitetyksi,
minun täytyy antaa niiden siinä hyötyä ja rehoittaa. Ja minä olen varma
siitä, että kun minut tästä kerran multaan viedään, niin pystytetään
niistä hautauspäivänäni kunniavartio kirstuni ympärille. Ja kun hyvät
ystävät tietysti tahtovat antaa minulle jonkun muiston kotipaikastani,
jonkin muiston tuonelan tielle, niin istuttavat ne niitä haudallenikin
humisemaan--pahan omantuntoni puita.




TUOMIOKELLO.


On hiljainen, talvinen, kuutamoinen yö. Tippuu lunta alahisilta
taivahilta, ja lumihiuteiden läpi paistaa sappinen kuu.

Maantienvarren Jussi Huttunen on pistäytynyt pihalle pirtistään ja
käynyt yhdellä tiellään hevoselleen heiniä heittämässä. Hevonen on
alkanut niitä purra rouskutella. Mutta yht'äkkiä on se lakannut
puremasta ja kuulostanut. Sitten on se taas alkanut rouskuttaa, mutta
taas pysähtynyt ja kuulostanut uudelleen, ja silmä on pimeässä
vihreälle välähtänyt. Jussi on ajatellut, että mitähän se siinä, ja on
pannut tallin oven kiinni ja lähtenyt menemään pirttiin.

Mutta silloin kuulee hän sen itsekin. Se on joku kellossa ajava,
maantiellä kaukana, toisella puolen järven. Kenellähän lienee niin
isoääninen kello? Tuntuu ajavan alas mäkeä aika vauhtia, koska niin
remputtaa. Saapas nähdä, kääntyykö tienhaarassa isoa maantietä, vai
lähteekö tännepäin kirkkotietä?

Tännepäin se kääntyy... Ei ole tämän pitäjän herroilla kellään sen
äänistä kelloa. Maantienvarren Jussi tuntee kaikki oman pitäjän
aisakellot... Sehän mölisee koommin niinkuin jokin ruokakello... Lienee
joku pitkän matkan täkäläinen.

Ja oli siinä vähän muutakin outoa tuossa tulijassa ja sen kulussa.
Jussi tunsi kaikki tiet ja tienkäänteet ja mäet, ja tiesi, että sillä
paikalla, mistä sen ääni nyt kuuluu, on vastamäki, pitkä, jyrkkä törmä,
jota ei tavallinen ihminen juosten aja. Mikä hurja lieneekin, joka ajaa
laukalla vastamaatkin?

Eikä se kuitenkaan tunnu siltä kuin laukalla ajaisi. Pikemmin se
silloin lähenisi. Se soipi myöskin liian säännöllisesti vuoroin
kumpaankin laitaan eikä niinkuin tavallisesti aisakellossa, jossa kieli
aina sattuu vain yhteen laitaan.

Ei se ikinä ole oikea aisakello... Nyt se yht'äkkiä lakkaa soimasta,
lakkaa kolmeen läppäykseen kuin kirkonkello jumalanpalveluksen
loputtua. Ei kuulu mitään koko maailmassa, lumi putoilee vain, ja ruuna
alkaa taas rouskuttaa tallissa.

Olipahan mikä oli ... ei tainnut olla mikään ... saattoivat uniset
korvat vain valehdella. Jussille tulee vilu paitahihasillaan, ja hän
menee tupaan ja heitäikse vuoteelleen.

Mutta tuskin on hän silmänsä ummistanut, kun koira kavahtaa pöydän alta
ja töyttää ulos ja alkaa ulvoa. Samassa kuuluu avonaisesta ovesta
kellon ääni entistä selvemmin. Jussi sukaisee turkin ylleen ja kengät
jalkaansa ja menee ulos. Rakki vuoroin haukkuu ja vuoroin ulvoo ja
juoksee tallin taa, palaa sieltä häntä koipien välissä ja vikisee,
sitten taas rähisee maantielle päin.

--Vaiti--Sht!

Nyt se soipi aivan kuin kirkonkello:

--Pim! Pim! Pom, pom!--Pim, pim! Pom, pom!--Pim pom!--Pim pim peli pim!

Soipi milloin harvasteeseen, milloin nopeasti laidasta laitaan, milloin
läpäten kuin tanssin tahdissa, kuin polkan tahdissa.

Mutta eihän kuka voi ajaa kirkonkello aisassa! Kenen aisa se semmoisen
kellon kestäisi! Ei se ole oikea ajaja ... muu ajaja mikä lie ... ja
mikä lie tuo säppikin kuun ympärillä...

Se tulee yhä likemmä, kuuluu välistä heikommin metsän takaa, mutta
aukealta paikalta taas kahta kovemmin. Mäen takana se kuuluu kuin maan
alta, mäen päälle päästyään taas kuin puitten latvojen yli.

Se on kirkon kello, oikea kirkonkello, mutta soittaja, joka sillä
tanssin tahtia helistää kuin mitä helvetin rallatusta, ei ole oikea
soittaja...

Jussia alkaa värisyttää, vaikka on turkki yllä ... hänelle tulee hätä,
sitä suurempi, kuta likemmä se tulee... Jos se on tuomiokello ... jos
se soittaa hänen viimeistä päiväänsä ... tulee häntä hakemaan?

Eikä Jussi saa salatuksi itseltään, minne se tulee häntä hakemaan.

Maantie kulkee aivan hänen peltonsa alitse, ja siitä mennessään se
hänet ottaa... Nyt se on törmän päällä, ja törmän alla on tienhaara
pellon yli pihaan...

Kaikki hänen pahat tekonsa sukeltavat hänen mieleensä. Hän on tehnyt
vääryyttä matkamiehille, punninnut heiniä väärällä puntarilla, pettänyt
hevoskaupoissa, vetänyt nenästä velkamiehiään, ei ole tarvitsevia
milloinkaan auttanut, lyönyt kostosta kirveellä naapurin lehmää
selkään, syöttänyt elukoillaan salaa toisten niittyjä, puhunut valansa
päälle oikeuden edessä vähemmän kuin tiesi, ollut ilkeä vaimolleen,
piessyt häntä...

Nyt se laskee mäen päältä, tuossa tuokiossa on täällä ... pim--pom--
pim--pom! pim peli ... pim peli...! ... nyt se tulee omansa ottamaan
... ei ennätä mitään sovittaa ... ei saada anteeksi edes akaltaan ...
se kyllä antaisi, jos ennättäisi pyytää ... vaan ei ehtisi senkään
kanssa kaikkia selvittää ... voi, voi, kun edes kaatuisi käänteen
vierussa!

Hän lankee lyhyessä turkissaan polvilleen pihamaalle, tallin ja navetan
väliselle solalle, iskee kätensä yhteen, lupaa parantua, lupaa hyvittää
kaikki, joka asian, nekin, joita ei nyt edes muistakaan ... akkansa
ennen kaikkea.

Nyt se on mäen alla, kello mouruaa aivan kamalasti, nyt se kääntyy ...
eihän käännykään ... ohi ajaakin... Toivo hytkähyttää rintaa... Mutta
jos vielä tulee toista tietä, isoa tietä, kujaa myöten...?

Ei tule sitäkään, ohi ajaa senkin! Ei tullutkaan häntä ottamaan!

Vielä vapisee hän koko ruumiissaan, vielä on hän polvillaan lumessa,
mutta syntein ja pahojen tekojen tulva on tyrehtynyt, ei muistu enää
uusia mieleen ja vanhat ovat kuin sovitetut.

Hän nousee ylös ja tointuu tointumistaan.

Eikö olisi osunut taloon? Vai olisiko rukousta säikähtänyt? Vai eikö
ollut aikonutkaan tulla? Muualle olikin ehkä matkalla, muita ottamaan?

Kello kuuluu ajavan salmen jäälle, jonka toisella puolella on pappila
ja kirkko. Se soi yhä, pommittaa ja pimmittää, mutta Jussi kuuntelee
sitä yhä rauhallisemmin, siirtyypä vielä solasta pirtin perään paremmin
kuullakseen ja nähdäkseen. Musta möhkäle liukuu hiljalleen tietä
pitkin. On se niinkuin olisi hevonen ja reki ... mutta saattaahan se
paholainen vaikka miksi muuttautua. Katsohan, kuinka säikäytti! Turhaan
hälytti, luulin tulevan eikä tullutkaan... Saapa nähdä, nouseeko kirkon
törmästä vaiko pappilan?

Pappilan törmästä nousee! Pappia meneekin ottamaan, itseään rovastia!

Jussin rinnassa hytkähtää hyvästä mielestä. Sen kun viepi, niin
vieköön! Vaan tappelu siinä tulee, ennenkuin saa sen ison miehen ...
pitäisikö mennä auttamaan?

Mutta kello on lakannut soimasta pappilan alla, eikä se pihaan
noustessakaan mitään virka, ei kuulu muuta kuin liistereslan ratinaa.
Sitten se katoo nurkan taa, ja kaikki on hiljaa. Eikä Jussi pääse
selville siitä, jäikö se taloon, vai ajoiko läpi pihan.

Aamulla varhain lähtee hän pappilaan ja näkee liiterin edessä reen,
jonka keskellä on kaksi pylvästä ja pylväiden päällä riippuu
poikkitangossa iso kello, kirkon kello, se uusi kello. Renki on juuri
vetämässä rekeä ja kelloa liiteriin.

--Kuuliko se Jussi mennä yönä mitään? kysyy renki.

--En ole kuullut.

--Olisipa tämän pitänyt kuulua.

Ja renki lyömään kieltä kellon laitaan, kahakäteen ... pim--pom ...
pim--pom!

Jussi Huttunen kuuli sen jälkeen monta kertaa kellon soivan tapulissa,
johon se sitten nostettiin. Mutta ei se enää koskaan tuntunut hänen
kohdalleen soivan, niinkuin oli sinä kuutamoyönä soinut. Soipahan vain
niinkuin muutkin kirkonkellot ja muistuttihan se niinkuin ne aina
tekevät ja niinkuin niiden tuleekin tehdä, että kerranhan sinunkin,
Jussi Huttunen, kuoleman pitää, kerran tilille töistäsi joutuman. Mutta
niinhän se soipi kaikille muillekin, eikä hänelle enemmän kuin
muillekaan, muistuttaen kaikkia ihmisiä yhteisesti eikä ketään
erittäin. Sillä eihän hän ollut sen suurempi syntinen kuin muutkaan, ja
mitäpä se siis hänelle enemmän kuin heillekään? Olipa hän tainnut olla
vallan niinkuin höperryksissään silloin, kun antoi säikäyttää itsensä
kaikkia syntejään anteeksi anomaan. Eikähän se ollut mikä tuomiokello,
tavallinen kirkonkello vain. Liekö tuota ollenkaan koko tuomiokelloa,
jonka sanovat lähdön edellä soivan jokaisen korvaan. Vaan jos olisikin
ja vaikka se olisi ollutkin se kello ja vaikka olisi taloon tullutkin--
minkäpähän olisi mahtanut! Olisi siinä kovalle otettu, ennenkuin sen
matkaan moinen poika, joka ei turhista säiky.

Eikä se tuomiokello enää toista kertaa soinutkaan Jussin kohdalla.
Sillä se soipi vain kerran kunkin ihmisen elämässä.




KUN MATTI PANI TUPAKAN.


Eivät ole isot hänen ilonsa, eivät suuret nautintonsa, piippu parasta
ystävää maailmassa.

Sentähden hän sitä rakastaa ja hellii ja hoitaa tupakkakojeitaan kuin
tietäjä uhrikalujaan.

Mikä ero siinä, miten nykyinen nuoriso panee tupakan ja kohtelee
savukalujaan ja miten Matti! Puntissaan rutistunut paperossi ja
taskussa rähjäytynyt sikari sysäistään huolettomasti hampaiden väliin,
sytyttää hotaistaan ja heitetään puoleksi poltettuna ilman mitään
kunnioitusta lattialle. Matilla on piippuunpano kuin pyhä uhritoimitus,
juhlahetki, hänen elämänsä hauskimpien hetkien muistojuhla.

Sen näet jo siitä, millä hartaudella hän kaivaa tuon taikakalunsa
poveltaan, millä huolella hän tiukottelee vartta koppaan ja millä
hellyydellä nuo kömpelöt sormet koppaa hyväilevät ... on niinkuin
lapsen päätä silittelisivät! Hänen oma saamansa se onkin tuo visainen
pää, ja mieluiset ovat sen yhteydessä olevat muistot, jotka johtuvat
hänen mieleensä joka kerta, kun hän sitä sormii.

Kaunis oli kesäinen lauantai Matin nuorra miessä ollessa, kun hän kylän
töistä kulki uudismökilleen ja tapasi tiepuolessa ikivanhasta koivusta
visaisen pakkulan. Huolellisesti irtautti hän sen koivun kyljestä ja
kantoi kuin karitsan mökilleen--se oli siihen aikaan, kun hän vielä oli
mökillisenä. Kesän hän sitä kuivaili ja aina väliin tarkasteli ja
talven pitkän sitten puhdetöinään vuoleskeli. Oman näköisensä hän siitä
teki, leveäleukaisen, turpeahuulisen, lituskanokan, suun ison ja huulet
paksut kuin hänellä itsellään.

On nyt kesäinen ehtoo, kylpenyt on Matti ja syönyt täyteisensä aterian
ja laitakse koppaansa täyttämään. Kerput tuoksuu tuvan orsilla ja
piennarheinät lattialla. Suu on totinen, pielessään käyrä varsi,
yhdestä puusta tehty, mutta silmä hymyilee, ja housuntaskusta pullahtaa
ulos pehmeä pallo, häränrakkoinen kukkaro, täynnä muhottavia rouheita.

Ei ole Matilla enää aikoihin ollut iloa omista viljelyksistä, pois hän
on joutunut pelloiltaan toisten ojia kaivamaan ja kasakkana vieraiden
kaskia viertämään. Yhden on kuitenkin itselleen pellon pidättänyt,
tupakkamaan, entisen isäntätalon tallin taa, kahden ulkohuoneen
nurkkaukseen etelän puolelle, että lämmin oikein heijastaisi seinistä
kylminä öinä.

Niinkuin ikkunakukkia hoitaa Matti taimiaan, kastelee niitä väkevillä
vesillä, kitkee rikat, riipii pois liiat kukat ja tähystelee poutaisina
iltoina taivasta ja tuulia ja pistäksen välistä yölläkin ulos
kopeloimaan, onko maa kuurassa. Eikä ole halla vielä milloinkaan saanut
Matin toukoa tuhotuksi, pois hän on korjannut elonsa, ennenkuin
vihollinen on päässyt niitä puremaan, eikä ole sirppihallaakaan koskaan
tullut. Ja makea on Matin tupakka, ei liioin laimea eikä liioin väkevä,
sillä tarkat on hänellä taiat, miten tupakka on kuivattava, miten
säilytettävä, miten hakattava ja--miten piippuun pantava.

Sukeltaa koppa nyt härän rakkoon, kerää käsi kuin hellästi ruopotellen
sen rouheita täyteen, nousee koppa kukkurana piilostaan ja istahtaa
taas huulille varren varaan, sill'aikaa kun rakon suu verkalleen
kuroutuu kiinni ja kukkaro solahtaa vasempaan housun taskuun eikä
koskaan oikeaan.

Malttaa Matti keittää ja malttaa jäähdyttääkin, ei pidä kiirettä tulen
teolla, vielä on iltaa istua ja poltella, ja huono on hätäisen työn
jälki. Ja tyynesti ja perinpohjaisesti ja silmillään myhäellen käy hän
uhritultansa tekemään.

Ei hän ole niitä, jotka omia tekojansa kehuvat ja moittivat toisten,
mutta siitä hän silloin tällöin ylpeilee, ettei ole vielä eläessään
piippuaan tulitikulla sytyttänyt. Ei luota hän noihin sähisijöihin,
jotka sylkevät silmille kuin äkäiset kissat ja sammuvat tai ovat
syttymättä juuri silloin, kun niitä enimmän tarvitset. Matti tahtoo
tekemällä tehdä tulensa ja tekee sen aina tuluksillaan.

Ja monet ovat ne muistot nekin, jotka Matilla taulantekoon liittyvät.
Ei hän kaiva kertaakaan tulirautaa liiviensä taskusta, sijoita taulaa
piin päälle ja iske siitä välkkyviä kipinöitä, ettei aatoksensa
saattaisi häntä etäisille saloille, missä kääkkyräiset koivut kääpiä
hedelmöivät ja minne ei nykyinen nuori kansa enää tietä tunne. Kerran
vuodessa, juhannuksen jälki viikolla, kun kevättouot on tehty eikä
vielä ole aika heinään lähteä, katoo Matti kontti selässä ja kirves
kainalossa erämaille, syvenee sinne synkimpiin korpiin, viettää yöt
nuotiolla ja palaa sieltä selässään kannannainen kuorma kääpiä,
metsässä jo valmiiksi vuoltuja. Tarkkaan hän tietää, minkä mistäkin
löysi, minkä notkosta, minkä vaaran rinteeltä, minkä sen huipulta.

Jo välähtää kipinä Matin piistä ja melkein aina ensi iskulla sattuu
taulaan ja sen sytyttää. Toista on taulatuli kuin tulitikun tuli, ei
pistä nenään, kytee siivosti ja levittää tupaan lemua kuin palava
suoperkkiö autereisena kesäiltana. Ja saman tuoksunsa antaa se
tupakallekin, jonka se hellävaroen sytyttää. Rouheet ritisevät ja
kohoavat kukkuralle. Matti painaa niitä vähän peukalollaan, kohentelee,
laittelee. Ja kun luonnonvoimat piipun kopassa ovat asettuneet ja savu
alkanut tyydyttävästi vaeltaa vanhaa väyläänsä kopasta varteen,
varresta pullistuvaan poskeen ja siitä toisen suupielen kautta ulos,
samalla kun koppakin joka imaisulle pullahuttaa pyöreän pilvensä ylös
ilmaan, kumartuu Matti kyynärpäineen polviensa varaan ja vaipuu
mietteisiinsä.

Ilta on pimennyt, tuli vain tuikkaa kopasta ja sen hiilloksen valaisema
savu ruskottaa tuvan mustaa seinää vasten. Mitä miettii Matti
istuessaan siinä syrjässä muista, heidän puheisiinsa sekaantumatta?
Paljon on ollut hänellä huolia, paljon puutetta. Halla vei viljat ja
ajoi mökiltä. Vaimo kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle. Selkä on
kangistunut, käsivarret koukistuneet, raskaasti nousee jalka, sivuja
pakottaa ojalla. Kun on illalla työstä uupunut, laskeutuvat nämä
muistot lisäpainoksi mielen päälle. Mutta silloin tuprahtaa unhotuksen
tupakka ja loihtii esiin toiset muistot, nämä tupakkamuistot: kun hän
koppapuun löysi, kun taulakääpiä haeskeli, tupakkamaata vaaliskeli ja
sitten näin piippuun pisti, pisti työhön lähtiessä aamulla, työstä
tultua illalla ja silloin tällöin keskipäivälläkin ojan laidalle
istahtaessaan. Niiden muistojen savuun, niiden ainoain iloisten, mitä
hänellä on, häipyvät Matin entiset murheet ja niihin peittyvät
tulevatkin huolet: kuka minulle tupakan kasvattaa, kuka noutaa minulle
taulatarpeet, kun en enää itse jaksa? Vaan vielähän noita on entisiä
kasvuja ainakin viideksi vuodeksi ja on ennen tehtyä taulaa
vuosikymmeniseksi, ja ehkä tämä koppanikin loppuikäni kestää. Ja mitäpä
häntä huolia huomisesta...

Pohjilleen on palanut piippu Matin näitä miettiessä, räiskähtää vielä
viimeisen kerran ja sitten sammuu, muistuttaen Matille, että jo on
maatamenon aika käsissä.

Ennen sitä käväisee hän kuitenkin katsomassa tupakkamaataan.
Isolehtisenä kuhottaa Matin vilja ja on pimeiden öiden tultua alkanut
yhä paksumpaa vartta työntää. Ei ole vielä pelkoa pakkasesta, pilvessä
on taivas, ja lempeästi liehtoo tuuli etelästä järven yli.

Penkilleen painautuu Matti, piippu ja kukkaro päänsä pohjissa. Ei ole
hänellä muita vartioitavia aarteita, eikä hän ketään kadehdi. Mutta
minä luulen, että on paljon niitä, jotka kadehtivat Mattia ja hänen
rauhoittavia tupakkatunnelmiaan ja jotka olisivat onnellisempia, jos ei
heillä olisi sen suurempia aarteita vartioitavina kuin on Matilla.




KANNIKKA.


Juna kulki pitkänä talvipuhteena autiota sydänmaan rataa. Vaunu oli
melkein tyhjä, ulkona oli pimeä ja tuprutti lunta.

Seisahduttiin jollekin nimettömälle pysäkille, ei ollut ketään meneviä,
tulijoita oli yksi. Hän tuli varovasti ja arasti, niinkuin tulee
talonpoika herrashuoneeseen, ja kun ei kukaan käskenyt ulos eikä
kysynyt, mitä oli asiaa, valitsi hän kapean penkin ovensuunurkassa,
istuutui siihen, laski konttinsa lattialle jalkojensa väliin ja riisui
hatun päästään.

Hän oli luminen ja väsynyt. Hän oli nähtävästi joko hiihtänyt suksilla
tai kahlannut umpitietä. Kasvot olivat laihat ja kuopilla, katse oli
uupunut ja samalla palava. Koetin päätellä, mikä mies hän oli, ja tulin
siihen käsitykseen, että hän oli uudistorppari. Työmies hän ei ollut,
sillä niillä on tätä nykyä varaa kulkea paremmissa vaatteissa, ja
niillä on aina jotakin ostettua yllään. Tällä oli kaikki kotitekoa,
nähtävästi oman vaimon kutomaa ja etupäässä paikkaamaa, sillä koko
puku, ja varsinkin housut, oli paikkaa paikan vieressä.

Vähän katseltuaan ympärilleen kumartui hän konttiaan aukaisemaan. Vähän
aikaa kopeloituaan siinä otti hän sieltä esille nyytyn ja alkoi
päästellä sen solmuja.

Vitkalleen kävi kohmettuneiden sormien työ, ja minusta näytti siltä,
kuin olisivat hänen kasvonsa jännittyneet ja ilme silmissä tuimentunut
sitä mukaa kuin se edistyi. Seurasin uteliaana penkiltäni, mitä sieltä
ilmaantuisi.

Sieltä tuli esille yksi ainoa musta leipäkannikka. Saatuaan sen
vihdoinkin käsiinsä--hän tarttui siihen kahden käden, ja ne vapisivat--
käänteli ja pyöritteli hän sitä katsellen joka taholta. Sitä oli jo
ennen nakerreltu, hän näytti etsivän sopivaa paikkaa käydäkseen sen
kimppuun. Hän sitä kuin hyväili, ja kasvoihin tuli hellä tyydytetyn
tunteen ilme, samalla kuin hänen sormiensa liikkeet muistuttivat
kissaa, joka leikkii pyytämänsä hiiren kanssa. Yht'äkkiä puristuivat
sormet saaliin ympärille, suu aukesi isoksi, pää ponnahti eteenpäin,
katse näytti kuin vimmastuvan, silmät seisoivat, pullistuivat
kuopistaan, ja hampain, nenin, kasvoin, suin ja silmin karkasi hän
kannikkaan kuin peto saaliinsa kimppuun. Ja hän järsi sitä kuin kissa--
ja minulla oli se tunne, että olisi vaarallista mennä häntä
häiritsemään. Hän piti sitä kauan hampaittensa välissä, puri niin, että
silmät menivät kiinni, puri kuin koira puree luuta ja vilkkuu
ympärilleen, tuleeko kukaan sitä ottamaan. Vihdoin lohkesi kannikka, ja
hän sai siitä posken täyteisen palan suuhunsa, alkaen sitä hiljalleen
jauhaa hampaittensa välissä. Nielaistuaan muutamia kertoja otti hän
kontistaan pienen piimäleilin ja keikisti siitä kulauksen suuhunsa,
löysi palan suolakalaakin nyytyn poimuista ja rauhoittui vähitellen
syömään hillitymmin, kunnes kokonaan tyyntyi.

Mutta minä olin nähnyt tarpeeksi, saadakseni siinä häntä katsellessani
aihetta muutamiin mietteihin.

Oli kuin olisi kannikka ollut hänen pahin vihamiehensä, niinkuin olisi
kauan pidätetty kiukku ajanut häntä sille kostamaan kaikkia niitä
kärsimyksiä, joita se oli hänelle tuottanut.

On niitä, joille työ on huvi ja jokapäiväinen leipä sen huvin palkka,
on toisia, joille työ on tuska ja vaiva ja leipä sen palkka.
Edelliselle on leipäpalanen suun täysi ravintoa, jonka ohimennen ostaa
tai ostattaa, jälkimmäisille se on koko ravinto ja sen hankkiminen
elämän työ. Hän oli niitä jälkimmäisiä ja hänelle oli leivän
hankkiminen loppumatonta sotaa ja vaivaa, alituista saaliin
takaa-ajamista, jonka kun vihdoin saa vangikseen, silloin armotta
siihen hampaansa iskee.

Millä lailla on hän tuon mustan, kovan kannikkansa hankkinut?

Hän on kylmään metsään pellon raivannut. Ei ole köyhällä varaa paikkoja
valita, täytyy tehdä toukopaikkansa siihen, mihin muilta saa. Paitsi
kantoja on täytynyt penkoa kiviä. Yksin on täytynyt työ tehdä, ei ole
varaa palkollista pitää. Sitten on se kiviröykkiö kuokittu ja kynnetty.
Vuosia on kulunut, ennenkuin siihen voi rukiin kylvää. Ja ennenkuin sen
siemenen irti sai! Velaksi oli tietysti otettava ja korkea korko
maksettava. Ei pääse hevosella eikä venheellä kirkonkylästä sydänmaan
mökille pahain taipalien taa, selässä on siemen kannettava soiden
poikki ja salojen halki. Vihdoin on peltotilkku kylvetty. Vasta vuoden
päästä se leikattavaksi valmistuu. Syksy, talvi ja kesä on odotettava,
pelättävä sitä, että lumi painaa, hanki märättää, rae särkee, suuret
sateet heilimöidessä lakoon lyövät, ja lopulta halla mennessään
puraisee. Ja jokainenhan se näistä ottaakin osansa köyhän pellosta,
nuhdosta maasta, jolla ei ole itsellään voimaa. Ja johon ei ole sitä
muualtakaan saatu. Tähteet vain saadaan kuhilaalle kohoamaan. Mutta
niitä varten on ollut riihi rakennettava ja puut hakattava, niitä
varten on se riihi lämmitettävä, ja elot puitava. Ei ole vesi eikä
tuulimyllyä, vaan vilja on oman pirtin nurkassa käsikivellä jauhettava.

Viimein pääsee hän taikinaa tekemään, ja silloin huomaa hän, että jos
mieli talven yli päästä, on kakku hienoksi leivottava ja kovaksi
kuivattava, ettei hupenisi.

Semmoinen oli se kannikka, jonka hän viimein sai syödäkseen, semmoinen
se saalis, jonka hän sitä näännyksiinsä asti takaa-ajettuaan vihdoin
saavutti.

Siksi hän kävi sen kimppuun semmoisella vimmalla, niinkuin kostaaksensa
sille kaikki kiusansa.

Mutta nyt hän on jo rauhoittunut. Hän on syönyt sen puoleksi ja kietoo
toista puolta nyyttyynsä säilöön toiseksi ateriaksi, kapaloi kuin
kallista kalua, ja kasvoissa on rauha ja silmissä hellä ilme. Kerää
murut, joita on polville pudonnut, panee kaikki takaisin konttiin ja
huokaa helpotuksesta.

En malta olla antautumatta puheisiin hänen kansaan, siirryn hänen
viereensä, kysyn, minne on matka, ja saan kuulla, että hän on menossa
lääninvankilaan suorittamaan vedellä ja leivällä sakkoja
maksamattomista ruunun rästeistä.




TOISILLE.


Hän oli saanut sen vihdoinkin valmiiksi, elämänsä työn ja kaiken työnsä
tarkoituksen: oman huoneensa metsään, kannokkoisen ahon laitaan.

Kaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut,
toisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut,
toisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa
ojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella
maannut ja toisen saunassa kylpenyt--ahneitten isäntien, jotka kovia
töitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat.
Toisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt--
paikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.

Eikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo
rykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.

Oli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän
takalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.

Kymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin
että alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa,
kun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu,
turvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen
ja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset
voimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei
ollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut. Eikä
hän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että
pääsisi edes oman katon alle kuolemaan.

Ja nyt oli pantava pirtti lämmitä ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen
tuli elämässä omaan takkaan.

Hän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla
kuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä,
mutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.

Vetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka
tutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja
heikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän
valkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa
metsää vasten kelmeän syysillan valossa... Se on hänen tupansa, hänen
oma tekemänsä... Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan... Hän
katselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin
jossakin toisella puolen maailman. Hän pyhkäisee vettä silmästään, ja
nyt on tupa lähempänä, mutta näkyy hyvin epäselvästi yhä tihenevän
oksaverkon läpi ... ei näy muuta kuin valkoinen seinä ja musta ovi.
Taivas on metsän takana kuulakka ja keltainen. Kylmä puistattaa
hiestyneitä hartioita. Pitäisi pian saada pirtti lämmitä... Nyt se on
taas paikoillaan, ja siitä erottaa nurkat ja salvaimet. »Siinä ehkä
vielä vuosia elän. Ehkä kunta antaa tähän apuaan, jos en itse jaksa...»

Lämmin virtaus tunkee ruumiin läpi, vaan ei tunnu jaksavan vielä
nousta, täytyy vielä hetkinen huoahtaa. Ja hän istuu eikä mitään
ajattele.

Silloin kuuluu naputusta jostakin, niinkuin lyötäisiin siellä vasaralla
naulan päähän ja tulee mieleen ajatus: »Kenenkähän kirstun nauloja
lyönevät?»--Vähän ajan päästä kuuluu hovista iltakellon soitto toiselta
puolen järven:--»Kenenkähän sielukelloja soittanevat?»

Yhä himmenee maailma, on kuin olisi usva noussut tuvan eteen. Ei kuulu
enää naputusta eikä soi enää kello, mutta nyt on kuin metsä humisisi.
Hän kumartuu poimimaan puita syliinsä, mutta silloin tuuskahtaa hän
suulleen halkojensa päälle, vierähtää siitä kyljelleen maahan
karisseiden lehtien päälle, kuivuneen puun viereen, kivi päänaluisena.

Valkoinen tupa seisoo pimenevän ahon reunassa mustien kantojen
keskessä, ja musta ovi katselee eteensä kuin kummissaan kysyen:
»Kenelle se minut teki, kun ei tulekaan?»

Toisille oli Matti tupansakin tehnyt...




AINOA POIKA.


Olin polkupyöräretkellä, ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että
juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin
asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin
alentunut, ellen olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni.
Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä.
Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset,
tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua
suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului
siitä vihaisesta äänestä, millä merkkitorveni törähti. Pois tieltä!...
tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!

Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen
mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista
pyörällä, ellen saisi vikaa korjatuksi.

Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat, ja tietysti oli se
minusta erinomaisesti meidän kehittymättömiä olojamme kuvaavaa, ettei
meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman
vamman polkupyörässä parantaa--josta minulla kyllä oli usein ollut
kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta
tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, missä niitä
tarvittaisiin. Mikseivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin
tarpeisiin saapuvilla!

Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta.
Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa ei
ollut ainoastaan seppä, vaan seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden
mutterin polkimeeni.

Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin heinäaika,
ja hän teroitti parhaillaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut,
vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin
touhuissani kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla,
ja huusin jo kynnyksen takaa:

--Hoi, seppä, hevostani kengittämään!--ja pyöräytin koneeni oven eteen.

Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli
vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä
messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti,
minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse
katosi kohta, ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui
hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein
tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotakin heille
uskottua korjattavaa kapinetta.

--Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi
tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin
ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että
hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio
ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.

Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin
ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin
itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja
tunnustaa oikeaksi ehdotukseni, että hänen pitäisi hankkia
pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja
sen semmoisia--siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella,
varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen.

Ukko teki työtään eikä vastustellut, ja minä intouduin yhä enemmän
omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut
tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne
nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat--no, niitä hän
tietysti voisi tehdä sivutöinään...

Lienee minulla kuitenkin ollut jonkinlainen tunne siitä, että minä
tässä sentään pidän liian paljon ja liian suurta ääntä pyörästäni ja
itsestäni--olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni--koska minä,
sitten kun seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu
paikoilleen, katsoin pitäväni sanoa jotakin kohteliasta hänenkin
kapineistaan.

--Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.

--Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon
päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi:--Olisi ollut
tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.

Vasta nyt minä huomasin istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli
vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen
varteen.

--Kukas tässä on takonut? kysyin.

--Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.

--Missäs poika nyt on?

--Kuoli kaksi viikkoa sitten.

--Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen,
hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt--näön vuoksi
vain, ilman sen suurempaa osanottoa:--Mihin tautiin kuoli?

Hän käänsi kasvonsa päin--en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä,
ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja
että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja ja
virkkoi:

--Tapaturmaisesti hän kuoli.

Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin
hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli ...
minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?

--Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin
höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui
kuoliaaksi.

Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen
kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi
ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta
toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja
kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee
tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteisiin, ja lennättää kattoon ja
paiskaa sieltä alas...

--Ja siihen kuoli?

--Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa
eikä tiettyä luun vikaakaan päälle päin nähden.

--Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä.

En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut
hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli
hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen
silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut
peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en
tiedä, saiko hän sieltä jostakin syvemmältä tulvimaan yrittelevän
lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt.
Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen
kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus
semmoisenaan olisi häntä ennen muuta kiinnostanut ja niinkuin se olisi
ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se,
että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.

Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä.
Rattaiden välistä peräytyessään oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja
halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin
mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti
taakseen, niin ei nähnytkään Anttia.--»Minnekkä se poika joutui?» kysyi
hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä
huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.

--Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka
ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä
luun vikaa ... makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin
kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia
kalventanut.

Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että
vainaja oli maannut kirstussaan niin--kauniisti.

Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se
kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?

Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys
tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä
olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan
huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja
hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan
maailman nähtäväksi.

--Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.

--Olisiko paljon viisikymmentä penniä.

Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani
keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun
pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani
hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen
rakennetta, niinkuin se olisi ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava
tässä maailmassa.

Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa
poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka
vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alasimella--olisinkohan
minä ensimmäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa
hänen urheiluinnostukseensa--kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?




VANHA KELLO.


Tulin kerran kotiin meluisesta, rientävästä maailmasta, jossa elämä
sätkättää ja särisee kuin herättäjäkello, ajaen sinut armottomasti ylös
makeimmista unistasi.

Ajan kuluessa alkoi minusta tuntua kuin olisi jokin muutos talossa
tapahtunut, vaikken voinut sanoa, mitä se oli. Oli tullut sen ilmaan
jotakin uutta, joka ei oloaan ilmaissut, mutta joka kuitenkin oli
olemassa. En tehnyt siitä sen tarkempaa selkoa itselleni niin kauan,
kun talossa valvottiin. Vasta sitten, kun kaikki muut olivat
vetäytyneet pois huoneestani ja minä kävin laittautumaan levolle, alkoi
korviini kuulua kuin hiljainen tassutus. Oli kuin olisi joku raottanut
ovea, joku vanha täti, talon tonttu, joka sukkasillaan tulee sanomaan
hyvää yötä ja kuiskaten kysymään, onko täällä kaikki, mitä tarvitaan.

Se oli seisahtunut oven pieleen, ollut siinä koko illan, tuo vanha
kaappi, satavuotinen Morakello ja näytti nyt hyväntahtoisesti ja
myhäellen minulle silmää iskevän.

No, katsohan sitä! Mitä sinä siinä ... kaikkia vanhoja romuja tässä ...
tuommoinen koppoli kuin kellotapuli!

Lähestyin sitä hyvin epäkunnioittavasti, avasin sen oven, ivasin sen
raskaita malmiluoteja ja nuoraketjuja ja nostin sen päähinettä, jonka
sisässä oli taulu ja koneisto. Se oli todellakin kuin vanha eukko,
pyöreänaamainen ja hyvin naurettavan näköinen, kankea hame yllä ja
keskeltä vain vähäistä kaitaisempi kuin muualta. Mutta samassa alkoi
minua säälittää sen turvattomuus, oli kuin olisin riistänyt myssyn
omalta äidiltäni ja paljastanut hänen harmaat ja harvat hiuksensa
vierasten nähden.

Asetin sen varovasti paikoilleen, pyysin melkein anteeksi röyhkeyttäni,
ja se antoi--löi hiljaisesti ja kuin kuiskaten hyvää yötä.

En ole elämässäni nukkunut niin rauhallista yötä kuin silloin.
Kuuntelin sitä ennen uneen vaipumistani. Se käveli yhä edelleen yhtä
varovasti ja löi tuntinsa unettavasti ja tyynnyttävästi kuin jokin
etäinen kirkon kello. Yön kuluessa se valvoi ja karkoitti pois kaikki
unien pahat henget. Ja kuinka hellävaroen ja hienotuntoisesti se
aamulla minut herätti! Oli kuin olisi tullut sisään tuo sama vanha täti
kahvitarjotinta kantaen, jättänyt sen pöydälle pääni pohjiin ja
poistunut yhtä hiljaa kuin oli tullut. Mikä ero tämän ja
herättäjäkellon välillä!

Meistä tuli tämän jälkeen parhaat ystävät.

Kuinka yksinkertaiset ja samalla lujat ovat sen rakenteet! Siinä on
tekijänsä käden jälki ja osa hänen hengestään jokaisessa
yksityiskohdassa! Käsin tehty on pieninkin ratas ja sormin nakerrettu
jokainen hammas. Ei ole siinä ainoatakaan liikaa laitosta eikä turhaa
koristetta. Ei ole ruuveja, vaan tarkasti kotkatuita nauloja, ei
raksahtelevia vitjoja eikä vietereitä, vaan lujasti punotut nuorat,
joiden päässä riippuvat luodit käyttävät sitä ikuisen ja aina yhtä
levollisen painovoiman avulla. Se on tuo salaperäinen luonnonilmiö,
avaruuksien koneistoa käyttävä voima, joka Moraakin käyttää. Ja se on
kai se sukulaisuus, joka luopi siihen sen salaperäisyyden, joka sillä
on ja jota sen pitkä, joukealiikkeinen heiluri tasaisilla
naksahduksillaan tulkitsee. Ne liikkeet eivät ole hätiköiviä kuin
taskukellon eivätkä myöskään teeskennellyn hitaita niinkuin
uudenaikaisen regulaattorin, josta ei tiedä, käykö se vai seisoo.

Ei koskaan sillä ole kiire, mutta aina se ennättää. Ja samoin tekee
sekin, joka sen mukaan elämänsä järjestää. Se jakaa aikaa kuin äidin
kädellä, aina runsaasti, mutta ei koskaan liiaksi, sillä vaikkei se
ketään kiirehdi, niin ei se laiminlyö muistuttamattakaan. Sen jälkeen,
kun se tuli taloon, en ole koskaan myöhästynyt, rauhaisuudellaan ja
tyyneydellään pakottaa se minut säännölliseen elämään. Minun on nyt
mahdoton valvoa yli puolen yön, sillä jokainen nappaus on kahdentoista
jälkeen kolkutusta omalletunnolleni. Ja yhtä vaikea on minun nukkua
liian pitkään aamulla, sillä jos sen teen, näyttää minusta, kuin se
minua moittivin, suurin silmin katselisi. Sen kasvot ovatkin niin
rehelliset ja sen arapialaiset numerot niin avonaiset, että niistä heti
näkee, mitä sillä on mielessä. Tuo vähän kupera, kiilloittamaton taulu
ei koskaan heijasta valoa niinkuin niin monet uudenaikaiset kellot,
joita katsoessa aina saat kiertää määrättyyn paikkaan kurkkimaan.
Vilkaisemalla saa jo Moratädiltä tiedon ajan menosta, ja ulkona
kulkijatkin käyvät usein ikkunan ohi siltä aikaa tietämään. Ja se
vastaa tarkoitustaan siihenkin nähden, että on kookas, niinkuin pitää
ollakin sen, joka mittaa suuruutta semmoista kuin on aika. Tarkkaan se
aikansa mittaa. Liekö vielä ikänään jättänyt tai edistänyt. Kuka tietää
lukea tunnit, jotka se on soittanut! Kuinka monelle liekään se hänen
ensimmäisen hetkensä lyönyt ja kuinka monelle viimeisen soinut! Aika
joutuu usein pois tahdistaan, edistyy, taantuu ja saattaa joskus mennä
kokonaan saranoiltaan, jonne sitä ihmiskunnan onnen sepät saavat kauan
takaisin sijoitella. Mora ei koskaan kiihkoile, ei koskaan hermostu
eikä näytä koskaan aikovan polultaan poiketa. Yhtä se vain pyytää: että
kerran viikossa häntä kohennat.

Vaan kerran se ehkä senkin veto loppuu, katkeaa joku kara tai rikkoutuu
ratas. Heilurin koukku ei saakaan enää kiinni hampaasta, sen vauhti
hiljenee ja ääni menee vähitellen painuksiin ja päättyy hiljaiseen
kuiskaukseen. Henki on lähtenyt, ajan rattaat ovat lakanneet
liikkumasta. Ei mitään kouristuksia, ei mitään kuoleman kamppausta,
kauan aikaa liikkuu vielä heiluri, kunnes antautuu sen saman voiman
vangiksi, joka oli sen elämä, ja seisoo suorana maan keskipistettä
kohti, valmiissa kirstussaan.

Mutta vielä on siihen aikaa paljon. On niin omituista ajatella, että
tuo ystäväni tuossa, joka nyt sekunti sekunnilta elää samaa elämää
kanssani, on elänyt yhtä läheisissä suhteissa kokonaisen vuosisadan
muiden minulle tuntemattomien kanssa ja että se vielä tulee seuraamaan
aikaa ja ihmisten rientoja kauas tulevan vuosisadan helmaan. Sata
vuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa
vielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä.

Sekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin
suurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni
käydessäni kysymään häneltä ajan kulusta.




HANNA.


Hän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin. Hän kulkee
kiivaasti kuin jotakin paetakseen. Puheet, maljat ja tanssin soitto
soivat hänen korvissaan ja kiusaavat häntä, ja lattialla parveilevien
ihmisten kasvot, vartalot ja liikkeet ovat yhä hänen silmissään, häntä
seuraten. Hän tahtoo päästä sitä kuulemasta ja näkemästä, ja kiirein
askelin koettaa hän rientää, jättääkseen kaiken sen jälkeensä,
ainiaaksi jälkeensä.

Hän on komea ja pitkä nainen, vartalo suora ja solakka ja kasvot
sopusuhtaiset ja säännölliset. Ne olisivat kauniitkin, jos eivät olisi
niin rehellisen totiset ja vakavat, niin tiedottomat kaikista
eduistaan, ja jos eivät nyt niin peittelemättä, niin hillittömästi
ilmaisisi sitä surua ja tuskaa, joka hänen rintansa täyttää. Niissä on
ilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä
etsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti
kysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri
minulle niin ... mitä olen minä tehnyt?

Hän on etsinyt onneaan ... ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole
osannut etsiä, on sitä vain toivonut. Toivonut nuoresta tytöstä alkaen,
unohtanut sen usein pienempiä sisariaan ja äitiään hoitaessaan ja heitä
opettajatartuloillaan elättäessään, mutta toivonut taas, saanut siitä
voimaa ja ollut sen alle menehtyä.

Mutta hän ei ole löytänyt onneaan, tai oikeastaan onni ei ole löytänyt
häntä. Hän on niitä, joista tulisi parhaat vaimot ja hellimmät äidit,
mutta joita ei kukaan huomaa eikä kukaan älyä pyytää siihen, mihin he
parhaiten sopisivat. Ne ovat niitä kylmän näköisiä solkikoivuja, joiden
ohi silmä aina katsoo pysähtyäkseen pihlajaan tai tuomeen, jotka
kukkivat ja tuoksuvat. Koivu ei keikaile, ei lepattele lehtiään, on
hiukan yksitoikkoinen, mutta uskollinen ja totinen.

Taas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli
ensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei
hänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja
tanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla
matkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian
kuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin
koulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa
koulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajana--hän.

Se olisi sopinut niin hyvin, yhdessä olisivat he työskennelleet,
panneet palkkansa yhteen--se oli näyttänyt kaikin puolin mahdolliselta.
Pitkin kevättä, kun päivä paistoi luokkahuoneen suurista ikkunoista
sisään ja hänen syvä bassonsa kuului toiselta luokalta ja kun he
opettajain huoneessa tapasivat toisensa ja keskustelivat totisesti ja
vakavasti kasvatusopillisista kysymyksistä ja hra Lind häntä joskus
kotiinkin saattoi, vaikkei ollut sama matka--oli hän sitä alkanut
ajatella, hellytellä sitä ajatustaan kuin kapalolasta, pukenut sen
pienoisensa yhä somempiin vaatteihinsa, hymyillyt sille kuin
haavenukelle, uskonut unelmaansa yhä enemmän ja viimein kiintynyt
siihen kuin omaansa. Hra Lind, joka kuului Matkailijayhdistykseen, sai
hänetkin rupeamaan jäseneksi ja käymään kokouksissa. Ja nyt oli hän
saanut hänet ottamaan osaa kevätjuhlaankin, joka vietettiin Alppilassa.
Hän oli mennyt sinne.

Hän oli mennyt sinne siinä varmassa toivossa, että nyt se tapahtuisi.
Jos se yleensä ollenkaan tapahtuisi, niin pitäisi sen nyt tapahtua. Ei
hän enää voisi ajatella kesää kuumassa, ikävässä kaupungissa tai
yksinäisessä kalastajan majassa saaristossa kahden kesken äidin kanssa.
Sisaret olivat jo niin suuret, että tulivat omin voimin toimeen eivätkä
hänen hoitoaan tarvinneet, ensi kesäksi olivat he kutsutut mikä minkin
toverinsa luo. Niin kauan kuin he tarvitsivat hoitoa ja johtoa, oli
jotakin tarkoitusta tällä tämmöisellä elämällä; nyt ei sillä ollut
mitään. Hän oli ajatellut tätä uutta käännettä elämässään mahdollisena,
ainoastaan kuin palkkiona kaikista uhrauksista ja kaikesta
epäitsekkäästä työstään. Jos se tulisi hänelle, onni, tahtoi hän sen
vain siinä muodossa ottaa vastaan. Siksi tuntui se niin todelliselta,
niin oikeutetulta. Ja siksi oli hän mennyt tähän kevätjuhlaan ilolla ja
luottamuksella, melkein varmuudella.

Mutta hänen ei olisi pitänyt sinne mennä!

Eihän ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut, ei ollut mitään kysymystä
tehty eikä vastausta annettu, ei ollut edes viitattukaan siihen. Mutta
Hannan mielestä oli se kuitenkin kuin sovittu, ja nyt se sopimus tänään
vahvistettaisiin.

Hän tuli yksin Alppilaan, jonne jo suurin osa muita osanottajia oli
ennen häntä kokoontunut. Hra Lind oli hänkin juuri tullut, nähtävästi
eräiden neitosten seurassa, joilta juuri auttoi päällysvaatteita yltä.
Tuttavallisesti, mutta kylmästi ja ilman mitään salaisen sopimuksen
ilmettä silmissään tervehti hän Hannaa ja meni sitten toisten kanssa
saliin. Ja siitä alkoivat pettymykset. Hannasta oli, niinkuin ei häntä
olisi ollutkaan olemassa. Istuttiin ryhmittäin tuttavapiirien mukaan
eri osissa salia ennen keskustelun alkamista ja sen aikana. Hanna
joutui lähelle hra Lindin seuraa, mutta kun seura oli hänelle
tuntematon, ei hän siihen itsestään liittynyt eikä hra Lindkään
esittänyt häntä tuttavilleen, vaikka oli ollut tyhjä tuoli heidän
pöydässään.

Yht'äkkiä, niinkuin kylmän aamutuulen kosketuksesta, hajosi silloin
hänen unelmainsa toivo, jonka ympärille hän oli haaveittensa hunnun
kietonut. Ja kylmässä, räikeässä valossa näki hän kaiken, mitä sinä
iltana tapahtui.

Keskustelu alkoi, sen aiheena olivat sopivimmat matkailijasuunnat, ja
esillä oli myöskin kysymys mukavimmista matkailijapuvuista. Kaikkien
puheista kävi ilmi, että he innolla valmistautuivat lähtemään kukin
taholleen. Herra Lind kuului aikovan kanoottiretkelle sisämaahan.

Vuosikokouksessa oli valittava myöskin seuran johtokunta, johon ei
kukaan tahtonut suostua rupeamaan, varsinkin kun jonkun sen jäsenen
olisi pitänyt oleskella kaupungissa kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita
varten. Siitä väiteltäessä tuli hra Lind yht'äkkiä Hannan luo ja kysyi
hänen viereensä istuutuen, missä hän aikoi kesänsä viettää.

Ilo pulpahti hänen rinnassaan, pettymys oli kuin pois puhallettu,
hänestä tuntui vastatessaan, niinkuin ei hän enää ollenkaan olisi
uskonut, mitä sanoi:

--Kai minä vietän sen täällä Helsingissä, niinkuin ennenkin.

--No, sehän sopii! huuhdahti hra Lind iloissaan. Minä juuri aioin...

Mikä sopi? Mitä hän aikoi?

Hra Lind pyysi puheenvuoroa, ja kun hän sanoi juuri kuulleensa, että
neiti Hanna Holm tulisi jäämään kesäksi kaupunkiin, ehdotti hän häntä
valittavaksi johtokuntaan.

Hämmästyksessään, masennuksessaan ei Hanna saanut sanaa suustaan, se
pidettiin suostumuksena, hänet valittiin huutoäänestyksellä, ja hra
Lind nousi hänen vierestään liittyen omaan seuraansa, josta kääntyivät
häntä katsomaan hänen nimensä kuultuaan.

Hänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu
kattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran
puheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle
kohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut
yhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää
jotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa
tervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.

Hanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja
puheita ja maljan esityksiä--yksi niistä omistettiin hänellekin,
johtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän
oli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies,
josta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin
elämässään ... menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä
ollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan
siihen suuntaan. »Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen
ihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka
rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».

Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne
rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian
aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja
tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra
Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään
ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian
pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen
jälkeen ja poistui.

Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?

Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko
hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?

Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma
tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan
ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt
siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.

Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa
viillyttelemässä.

--Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.

--Täytyy mennä, onhan jo aika.

--Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa
kesää!

--Samaa teille!

Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa.
Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli
kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli
tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?

Hän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu
oli ohi ja mieli rauhoittunut.

Eihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä,
ei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä
välittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut.
Mistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet
valuivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen
rinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja
sen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän
kyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne
eivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään,
oman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta,
viimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran
elämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä
seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään:
tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat
astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi,
niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli
sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.

Aamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja
tuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki
nousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja
värähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota
herättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä
hetkellä oli muistettava.

Hän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia
miesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna
lähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden
ympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä
kirkastuvan aamukoin valossa.

Ei hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy
joutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa
kapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy
koettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon.
Niin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä
tiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.




HYVEEN PALKKA.


Ilmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja
aurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa
ja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten
satoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja
vainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä
kymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken
varovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä
vain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia
toimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet
laumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet
puoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa
vihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä
ollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli
heilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta,
kuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli
alkanut.

Se oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään
liikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan
kuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille
ja järvien rannoille.

Ei nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä
saalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea
työssä olla.

Ja vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä
ja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana
viime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren
revottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan.
Eihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne
jäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli
tehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.

Jos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin
nuoremman! ... ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä
ajatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen
tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla
kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.

Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta
ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.

Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei
tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi
mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta
vainioiden takaa.

Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen
kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin,
samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen.
Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja
lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten
se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.

Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen
keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin
tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä
komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo
suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi
jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.

Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan
pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja
kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.

Hypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se
on kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä
näreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan
immestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan
houkuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä
takaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas,
vaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee
ketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain
kanssa kilpaa juosta.

Lähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on
hänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla.
Nuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä
kaivetaan,--tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaa--siellä
penikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa
pidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia
lampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.

Keveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen,
ettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin
pisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella
lumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja
ihanammalle.

Mutta silloin sattui sieraimeen jotakin, joka nosti karvat niskassa
pystyyn ja päästätti vaistomaisesti suusta äreän äänen kuin kirouksen.
Siinä oli yht'äkkiä toinen ennen häntä jälkeen yhtynyt ja lähtenyt sitä
seuraamaan... Sen minä nujerran, vaikka kuinka äkäinen olkoon, aina
minä yhden kanssa suoriudun, aina yhden penikan laudalta lyön! Ja nyt
lähti hän täyttä laukkaa mäen rinnettä alas.

Mutta mäen alla, juuri järven rantaniitylle päästessä yllätti hänet
uusi hämmästys. Siinä oli vielä toinenkin jälki, joka oli aivan äsken
kahteen edelliseen yhtynyt ja kaikki kolme olivat täyttä laukkaa
laskeneet jäälle päin, naaras nähtävästi vain vähän edellä, koska ei
ollut ero iso jälkien tuoksu voiman. Ei ollut enää toivoakaan hänen
yksin omistamisestaan.

Ei lähtenyt jäälle jälkeen vanha kettu, rantapajukon reunaa päätyi
astelemaan, häntä melkein maata viistäen. Raskaalta tuntui askel, mieli
meni hajalleen, tuli mutkia matkaan. Oli kivi rannalla, sen päälle
hypähti, töksähytti hännän juuren lumeen ja vaipui, pää kallellaan ja
silmät ristiin tuijottaen, alakuloisiin mietteihin.

Mitä miettii vanha mies? Miksi keskeytti matkansa? Miksi ei käy onnensa
tietä astumaan, vaikka oli jo saanut sen päästä kiinni?

Valoisat olivat äsken muistot, nyt tunkevat mustat mieleen.

Semmoisia ne ovat, nartut, kyllä minä ne tunnen, kaikki yhdenlaisia,
ulkoa heidän temppunsa osaan, tämmöisiä ovat: viekastelijoita,
pettureita, miesten viettelijöitä. Jälkiä tehdään metsä täyteen
houkutukseksi, ilmoitellaan itsestään, editse juostaan, hyvää hajua
tuprutellaan, missä tiedetään miesten asustelevan. Lähdet heitä
vainullasi seurailemaan, tartut jälkeen kiinni, juoksentelet
edestakaisin, että pääsi pyörälle menee, etkä lopulta enää tiedä, missä
olet. Laukkaat kielen ulos kurkustasi ja jo luulet hänet ensi askelella
yllättäväsi, niin äjähtää otsasi yhteen--toisen koiraksen kanssa.
Kaikkia houkuttelevat, kaikille häntäänsä heiluttavat. Siitä tappelu
syntyy, silmät, korvat päästä revitään ja rähistään niin, ettei
nähtäisi, ei kuultaisi, vaikka metsämies meitä molempia häntään
tarttuisi ja päät mäsäksi kiven kylkeen paiskaisi.

Ja miksi hyväksi? Ja miksi huviksi?

Onneksi sinulle, jos saat selkääsi ja alakynteen joudut, sillä pääset.
Vaan jos voitat ja käännähdät ottamaan haltuusi vaivojesi palkkaa,
jonka näit pensaan juureen painautuneen ja luulit sinua siinä
odottavan--poissa on, tiessään, matkainsa päässä ja karkaa vereksin
voimin minkä kerkiää, ei sinua enää välttääksensä, vaan kiusatakseen,
kiihoittaakseen, viimeisen hengen keuhkoistasi pusertaakseen. Parasta,
kun selkäsi kääntäisit ja heittäisit mokoman hetaleen...

No, saavutat hänet, saat hänet omaksesi--et häntä sinä saa, vaan hän
sinut. Orjansa hän sinusta tekee, panee sinut pesäänsä kaivamaan,
pakottaa sinut itselleen ja sikiöilleen pitkin kesää ruokaa kantamaan.
Parhaat palat suustasi vievät ja repivät ja rähisevät ja näykkivät, jos
eivät saa mahaansa niin täyteen, ettei kieli suuhun sovi. Vartioi siinä
luolan suuta, kierrä yhä pesän tienoilla kuulostelemassa, onko
vihollista väijymässä, ja jos risahduksenkaan kuulet, riennä oman
henkesi uhalla ilmoittamaan. Syksyllä heitä sitten, kun ominpäinsä ulos
uskaltavat, metsä täynnä vilisee, tappavat, mitä eteen sattuu,
haaskaavat riistamaat, kaikkialla jaloissa nahuavat, eikä auta lopulta
muu, kuin kaikkoa pois itse koko seudulta ja hae uudet pyydysmaat mistä
löydät. Se siitä lyhyestä ilosta, että kerran kaksi halata sait. Se
heitä siittäköön!

Mutta tyyni oli yö, ja leudosti paistoi kuu, ja salaperäiset ja
houkuttelevat olivat puiden varjot tuolla metsän rinteessä, jossa
hyrisi ja hurisi ja kuului kummia ääniä. Vanha kettu istui yhä
kivellään, yksin kaikessa tässä ilossa. Kaikilla muilla oli heillä
täällä ystävänsä, yhteiset polkunsa ja piilopaikkansa. Yksinäisyys
painoi, alakuloisuus tunki turkin alle ja kuonoa kylmensi. Koko pitkän
talven oli hän elänyt vihoin muun maailman kanssa, vihamieheksi muuttui
pyydysmaiden päältä oman heimon mies, vihamieheksi oman heimon nainen,
vihamiehiä olivat keskenään kaikki, jotka jalan neljän kulkevat. Mutta
nyt olivat kaiken maailman eläjät ystäviksi tulleet eikä toinen
toistaan pelännyt.

Ei ollut metsämiehestäkään pelkoa eikä hänen pyydyksistään. Nyt se
olisi ollut oma ystävä saatava, jos mieli. Viime kesän oli hän omastaan
eksyttyään saanut koko kesän yksinään juosta. Se oli surullinen suvi,
vaikka riista suuhun juoksi. Missä vain kulki, kaikkialla luolat täynnä
toisten lapsia. Minne vain tuli, vaikka olisi ukkosta piiloon paennut
ja vaikka olisi koppelo tuomisina vieraaksi tullut, vastaan harisivat
ja ikeniään irvistivät. Ei ole yksinkään elämisestä. Pitäisikö
tulevakin kesä yksinään elostella? Tulisiko niin aina vast'edes
käymään? Jos ei nyt saisi, saisiko vastakaan? Eikö ollut kohta käsissä
aika, jolloin alkaisivat hampaalliset hampaatonta hakata, jolloin saisi
alkaa etsiä kallion koloa nälkään kuollakseen?

Ei vielä!--Ja vanhan miehen hetkellinen tarmon tempaus oikaisi hänen
selkänsä ja koukisti taas tiukalle kaarelle hänen häntänsä.--Ei vielä,
vaikka sadan suden suusta olisi otettava.

Ja juuri, kunhan aikoi hypätä kiveltä alas lähteäkseen sinne päin,
minne luuli ketun nuoren tyttären takaa-ajajineen menneen, toiselle
puolelle järven, näki hän, kerran vielä taakseen metsän rantaan
katsahtaen, näyn, joka sai selkäpiin suloisesti kirpeloimaan.

Hän näki kettuneidon lähenevän kiveä, tulevan hänen omia jälkiään.
Kuinka joustavaa oli sen juoksu kuun valaisemalla hangella, kuinka
notkahteli selkä, kuinka sojotti suorana häntä! ... se pysähtyy,
kuulostaa, lähtee taas tännepäin. Se on haihduttanut kosijansa, joista
ei välitä, tulee nyt minua hakemaan, minua vainuaa, minua etsii--
tiesinhän sen. Antaa vain tulla lähemmä, minä häntä hämmästytän,
valmistan hänelle odottamattoman ilon...

Hän hypähti koppinaan alas kiveltä, kun tulija oli kohdalla. Tämä
pelästyi ja harppasi syrjään, naristen ja ikeniään näyttäen. Vanha
kettu kavahti eteen, etujalat sujoina, maha maassa ja häntä leimuavana
liekkinä. Toinen harisi vielä äkäisemmin, näykkäsi purrakseen, ja kun
Mikko mistään huolimatta yllätteli yhä ystävämmäksi, puraisi neito
vanhaa miestä suojattomaan paikkaan, niin että valitus pääsi
puraistulta. Mieletönnä kivusta täytyi hänen käydä polttoa nuolemalla
sammuttamaan ... narttu oli samalla kadoksissa ... ja kun hän siitä
vähän tointui, kuuli hän rauskauksen metsän rannasta, näki kaksi
koirasta siellä kohti laukkaamassa ja ennätti parahiksi kaapaista
kivelle, kun nämä jo sen ohitse pyyhkäisivät, toinen toiselta puolen.

Nämä olivat kadottaneet jälen ja iskivät sitä etsiessään yhteen. Siitä
syntyi tulinen tappelu kiven ympärillä. Luitaan myöten laihtuneet
kosijat kävivät toistensa kimppuun ulinalla, rähinällä ja repivät
toisiaan niin, että karvat pölisi. Narttu, joka oli piiloutunut kiven
alle, ilmaantui sieltä taistelua ihailemaan, höyläkehteli siinä
ympärillä, niinkuin olisi tahtonut joka puolelta nähdä ja iloita siitä,
mitä näki. Kuta kiihkeämmäksi tappelu kävi, kuta enemmän hanki punotti,
sitä vilkkaammin häntä heilui, sitä riemuisammin hän tanssi ympärillä.

Vihdoin päättyy kahakka. Toinen on joutunut alle ja toinen sitä
häristen kurkusta lumeen painaa. Vasta sitten, kun ei voitettu
hievahdakaan, kun makaa kuni kuolluksissa hangella, päästää hänet
toinen, kyyditsee menemään ja ottaa omaksensa valloittamansa neidon,
joka edessä kiemaillen houkuttelee hänet metsään takaisin.

Vanha kettu on seisonut kivellään sitä näytelmää katsomassa, ja kovin
se hänen mieltään kääntää ja sydäntä etoo ja inhottaa. Hyi! tuhkaisee
hän sieramistaan. Pthyi! sylkäisee hän, ja hänen karvaista turkkiansa
puistattaa. Kuinka se on typerää, rumaa ja äitelätä! Ja hänkin on
semmoiseen menoon osaa ottanut, semmoista tapoinaan pitänyt, siitä
ilonsa löytänyt ja sitä iloaan takaa ajanut! Onko se elävistä
älykkäimmälle soveliasta? Kuinka ei hän sitä ennen ole huomannut? Missä
on ollut hänen järkensä, että on semmoista hulluutta harjoittanut?
Missä siveyden tuntonsa, ettei sen saastaisuus ole hänelle ennen
selvinnyt?

Hän pudistaa turkkiaan, niinkuin tahtoisi nahan ruumiistaan pudistaa.
Inho itseensä ja inho koko tähän elämään tympäisee häntä. Tympäisee
koko tämä seutu, jossa sellaista elämää pidetään. Se on vasta alulla,
tämä on vasta kiimakauden ensimmäinen yö, ja sitä tulee jatkumaan
siihen saakka, kunnes kuu lakkaa paistamasta. Kuta enemmän kuu
suurenee, sitä hurjemmaksi mellastus käy. Ei täällä tule saamaan päivän
lepoa, ei yön rauhaa. Mistä minä tiedän, milloin joku hurja nartun
hurtta taas kimppuuni käy, milloin kaiken maailman nulikat niskaani
karkaa! Pois lähden! päätti hän oikeutetun vihan ja loukatun mielen
kiukulla. Pois lähden koko paikkakunnalta, juoksen suoraan jotakin
ilmaa kohti, sama se mitä, ojennan yhteen suuntaan, en kierrä, en
kaarra enkä jäljelleni katsahda ... päätynenpä sitten minne
päätynenkin. Heti paikalla lähden!

Ja minkä hän oli pikaisesti päättänyt, sen pani hän pikaisesti toimeen.
Loikkasi pitkän laukan kiveltä ja jatkoi samaan suuntaan, siinä sen
kauemmin virkailematta. Juoksi ensin sen, mitä oli tähteenä tästä
yöstä, juoksi koko seuraavan päivän ja yön, saapuen yhä oudommille ja
tuntemattomammille maille, kuta kauemmaksi tuli. Oli hän joskus
ennenkin ystävätä etsiessään näin yhteen menoon juossut, mutta ei
koskaan näin yhteen suoraan, kupeelleen katsomatta, jäljilleen
peräytymättä. Ja kun oli omasta päätöksestään näin jonkin aikaa
kulkenut, kulki hän lopulta, niinkuin olisi häntä joku vetänyt ja
toinen työntänyt jotakin varmaa matkan määrää kohti. Houkutuksia oli
tiellä, ja kiusauksia hän kohtasi, mutta ei hän niistä huolinut. Monet
nartun jäljet olivat poikkiteloin ja pitkinpäinkin tiellä, mutta ei hän
niiden tähden suunnastaan poikennut.

Jo oli outo, ennen tuntematon tuores ilma vähän aikaa vastaan
tuoksahdellut, niinkuin sulan veden henki, kun hän eräänä iltana
yht'äkkiä näki kallioiselta kukkulalta edessään aavan, lumisen ulapan,
jommoista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hyvin kaukana oli matala maa
kuin metsän ranta, mutta kahden puolen sitä ei näkynyt muuta kuin lunta
ja taivasta.

Pani Mikko merkille maan suunnan, ja kun aurinko laski ja kuu alkoi
valaista, lähti hän outoa maata kohti juosta vikittämään jättäen kuin
viivottimella vedetyn jäljen peräänsä lumiselle kentälle.

Sinne vei jälki eikä ole sen nähty sieltä takaisin tuovan. Sillä
luvattuun maahansa katseli vanha Repolainen kiviseltä kukkulalta meren
rannalla ja pääsikin sinne. Eikä ole maata sen vertaista maailmassa
kuin kaukainen saari meressä. Ihana on siellä asua, ja rieska ja hunaja
siellä vuotaa. Kallioinen saari kasvaa manteren puolella sakeata metsää
ja marjan varsikkoa, missä pesivät teeret ja metsäkanat. Kivikkoa ja
kalliota on meren puoli, missä hautovat lokit ja tiirat ja haahkat ja
telkät ja koskelot. Ja jäniksiä on ja on rasvaisia käärmeitä, ja tuon
tuostakin heittää aalto rannalle kalan raadon, usein ketun itsensä
kokoisen. Kalaa on, ja on lihaa ja munia yltä kyllin, eikä ole ketään
muita näitä eväitä jakamassa.

Voi, kuinka täällä on hyvä olla ja elellä raittiin ilman hengessä,
jossa ei ole koskaan liian lämmin eikä koskaan liian kylmä!

Siellä hän nyt vanhuutensa päiviä viettää, eikä ole hätää hampaan
tylsymisestä, kun ei ole, ketä vastaan niitä tarvitsisi hioa. Lihoo
vain ja antaa turkkinsa tuuhistua.

Usein istuu hän kesäisinä päivinä, kun aurinko lämpimästi paistaa ja
lounaistuuli viileyttä liehtoo, korkeimman kallion huipulla ja katselee
meren väikettä ja ohi purjehtivien laivain valkealle paistavia
purjeita. Lämmin on sileä kaiho, täysi on vatsa ja mieli tyven ja
tyytyväinen. Tulee hän silloin tämän maailman menoa mietiskellessään
kysyneeksi itseltään, mistä hyvästä kaikki tämä maallisen onnen ja
tavaran siunaus hänelle, kaikkien hylkimälle, yht'äkkiä tuli osaksi?
Millä oli hän sen ansainnut, minkä palkaksi se hänelle annettiin? Kun
muut raukuen kurjia rantoja juoksevat, hiiriä ja sammakoita pahimman
nälkänsä sammutteeksi syöden, kun koirat vainuaa ja myrkky ja
jalkarauta vaanivat, hän hienointa ravintoa pureksii ja kesät talvet
rauhassa astelee ja kenenkään ahdistelematta--miksi on hänen niin ylen
hyvä ollakseen?

Usein kysyy hän sitä itseltään, ja kun ei ole muita, jotka vastaisivat,
vastaa hän itse:

--Siksi se on annettu minulle kaikki tämä, etten nartuista välittänyt,
että tein heistä tiukan eron, että pysyin erillään viettelijäin parista
ja muun metsänväen himoista ja haluista ja sukuni kevätkisoista. Siitä
hyvästä se minut tänne johdatti, sentähden se minut tänne toi, etten
oikealta tieltä poikennut. Sentähden on täällä loppumaton riistan
vilja, sentähden on kesä niin pitkä ja viileä ja talvi niin lyhyt ja
lauha, ja sentähden eivät muut tänne tietä löydä, etteivät tee niinkuin
minä tein.

Ja suu vetäytyy viekkaaseen hymyyn, ja hän kellähtää kyljelleen
lämpimälle kalliolle ja oikaisee koipensa herttaiseen lepoon ja iskee
tuttavallisesti silmää auringolle, joka on hänen ainoa toverinsa ja
ystävänsä, eikä hän toista tarvitse, ja joka suopi niin hyvää
tämmöisille vanhoille veitikoillekin eikä lue heille viaksi heidän
vanhoja syntejään, kun he kerran itsensä totisesti parantaa tahtovat.

Kerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner
salamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta
ja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä
nuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja
vähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen
näkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin
kyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana
kuolinpäiväänsä kellehtiä.




VARIKSET.


Me tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen
yhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä
vastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä
muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja
housut.

Se on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille
värityksensä ja painaa siihen leimansa. Sillä yleinen mielipide
lintujen tasavallassa on variksen. Se on hän, joka luopi sen ja saattaa
sen kuuluville kaikkina aikoina ja kaikilla paikoilla erämaan
uudistorpasta aina merikaupungin ulkosatamaan.

Jo varhain keväällä, kun muut linnut vasta ovat matkalla, saapuu varis
ja antaa äänensä kuulua yli hiljaisten hankien, tepastellessaan
tyytyväisenä teitä pitkin, joiden aarteet hän on rientänyt haltuunsa
ottamaan. Pitkin kesää me kuulemme hänen huutonsa kauniimpina aamuina
ja ihanimpina iltoina, ja siihen hukkuu käen kukunta ja satakielen
laulu ja leivonkin viserrys. Ja kun on syksy tullut ja muut linnut
menneet, viipyy varislauma vielä vainioillamme ja sulostuttaa elämäämme
sävelillään.

Emme voi ajatella mitään vuodenaikaa, emme henno muistella mitään
elettyä tunnelmaa, johon ei olisi liittynyt jotakin muistoa hänestä.
Istuimme ikkunamme ääressä, haaveillen kesäillan ihanuutta, jo lentää
kahnutteli hän ohitsemme järveltä metsään--soutelimme rantoja pitkin
varhaisena aamuna, jo tepasteli hän niityllä einehtimässä--käyskelimme
yön hämärässä yksinäistä metsäpolkua, jo kahahti koivu, ja rääkkyvä
parvi heräsi meitä torumaan häiritystä unesta. Kaikkialla näimme hänet
ja kaikkialla kuulimme.

Mutta vaikka hän onkin poroporvari tavoiltaan ja taipumuksiltaan,
vaikka tuleekin toimeen oloissa missä hyvänsä ja löytää kaikkialla
hauskuutensa, on hän kuitenkin suuri herkkusuu ja osaa panna arvoa
elämän hienouksille ja sivistyksen tarjoomille nautinnoille. Kun
tarvitaan, tyytyy hän hakemaan eineensä takapihoilta, mutta osaa
tilaisuuden tarjoutuessa kattaa pöytänsä myöskin tuoreilla munilla ja
lämpimillä laululintujen poikasilla. Hän rämpii kyllä lietteisiä
järvenrantoja ja metsästelee sammakoita mutaisilla suohaudoilla, mutta
on yhtä usein tavattavana urheilemassa meren etäisimmillä kalakareilla.
Pesän hän kyllä paremman puutteessa rakentaa räkäpetäjäänkin rämeen
laitaan, mutta olla vain vanha tammi järven niemessä tai ikihonka
harjulla, josta on kaunein näköala yli koko seudun--saat olla varma,
että sieltä hänen kesähuvilansa löydät, jonka paikan hän oli anastanut
jo aikoja ennen muitten lintujen tuloa.

Siellä istuu heitä laumoittain illan suussa tarinoimassa päivän
tapahtumista ja pitämässä puhetta huomisista toiveista ja uusista
yrityksistä. Itseensä tyytyväisinä kynivät he höyheniään, sivelevät
sierainkarvojaan, puhdistelevat pukuaan ja haastelevat omista
asioistaan, niinkuin ei maailmassa muita olisikaan ja niinkuin kaikki
olisi vain heitä varten varattu... Heitä varten kyntää kartanon herra
auki niittynsä ja kesantonurmikkonsa, heitä varten kylvää talonpoika
rukiinsa, heitä ruokkiakseen lähtee kalastaja saaristossa silakan
pyyntiin ja heidän tarpeitaan ajatellen virittää lintumies takamailla
ansansa metsäpoluille.

--Kaa! Kaa! Siitä heille kiitos ja kunnia!--ja se on ainoa tunnustus,
minkä varikset armollisesti ja alentuvasti antavat kaikille niille,
jotka päivän pitkän heidän hyväkseen ahertavat ja työtä tekevät.

Mutta siinä heidän istuessaan ja levolle laittautuessaan kuuluu
yht'äkkiä huuto metsästä, ja huuhkaja lentää esiin, asettuen pökkelön
päähän lähimmälle aholle odottamaan jänisten ja metsähiirien liikkeelle
lähtöä... Rääkkyvä huuto, kirkuva diskantti kohoo sadoista kurkuista,
havumetsä räiskää kuin olisi tuleen syttynyt, ja hurjana kiukusta
karkaa varislauma vihatun kimppuun, häpäisemään häntä, tuota outoa,
yksinäistä ja salaperäistä ja heistä itsestään niin eroavaa--sillä
eivät vihaa varikset mitään niinkuin sitä, joka on toisenlaista kuin he
itse. Ne huutavat lukkoon hänen korvansa, ne näykkivät häntä takaa,
tuikkaavat häntä selkään, heittävät likaa hänen silmilleen--vainottu
vaihtaa paikkaa ja etsii suojaa kelohongan latvasta, mutta nyt tulee
niitä sadoittain, sotajoukoittain, kaikilta ilman suunnilta, järvien
saarista, pelloilta, vainioilta, metsistä, yhtä ainoata ahdistamaan--ja
häpeissään pakenee metsän suuri mystikko louhuiseen vuoreensa. Mutta
varikset toruvat vielä kauan, ennenkuin rauhoittuvat, kiroilevat,
syljeksivät ja puhuvat pahaa tuosta, joka uskaltaa heidän aloilleen
ilmaantua. Ja vielä unessaankin näkevät he edessään kummituksen
suurine, kiiluvine silmineen, pyöreine päineen, pystyine korvineen ja
koukkunokkineen, herahtavat horroksistaan ja parahtavat kuin pahaa
painajaista.

Vaan tuskin on aamu alkanut valjeta ja varislauma valmisteleikse
lähtemään liikkeelle, kun kuuluu poutahaukka huutavan ylhäällä ilmassa.
Haukka, ilmojen aatelismies, yksinäinen rohkea ritari, on variksille
yhtä vastenmielinen kuin huuhkaja, hämärien salojen haltia. Mutta se on
vaarallinen vihamies, ei päästä selkänsä taa, kohoo yhä ylemmä,
viekottelee sieltä ilman aavoille ulapoille ja iskee kuin nuoli
niskaan.

Ei ole kellään nyt halua lähteä häntä ahdistelemaan, vaikka se sieltä
irkuu ja ilkkuu, kirkuu ja pilkkaa. Se häntä viitsiköön, mutta
tulkoonpas tänne! Mutta ei sovi varisten näyttää häntä pelkäävänsä.
Tietäköön haukka, että on täällä miehiä, jos tarvitaan! Ja vanha varis
parkaisee aamutuimaansa tuikean sävelen, ja muut ymmärtävät merkin ja
säestävät. Silloin muutamat valitut, varisten heimon vanhimmat,
tahtovat edeskäydä hyvällä esimerkillä, kohoovat korkeimpaan kuuseen,
ottavat siitä vauhtia ja kiipeävät vähän matkaa ylös ilmojen rappusia,
ikäänkuin haukkaa takaa ajaakseen. Haukka ei viitsi varisten kanssa
riitaa rakentaa, kohoo kerran siipiään liikauttaen yhtä paljon kuin
varikset viidelläkymmenellä vetäisyllä ja katoo pian variksen silmän
siintämättömiin. Vaan eivät varisten valitut hetkeäkään epäile, että
heitä se pakeni. Vakuutettuina siitä levittävät he siipensä, uskovat jo
itsekin olevansa haukkoja, ilmojen aatelisia, ja alkavat loivissa
kierroksissa vaakkua alas ystäväinsä luo, jotka ovat heitä ihastuksen
ulinalla seuranneet, mutta unohtavat yht'äkkiä osansa, pyristävät
pyrstöjään, räpyttävät siipiään, ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja
pelastuvat viimein, koivet epätoivoisesti ojollaan, lähimpään
aidanseipääseen.

Haukka kirkaisee taas korkeudessaan ... kirkukoon! ... me varikset
maassa tepastelemme!... Meidän on maat, meidän on mannut, pellot,
meidän metsät ja järvien rannat!

Heidän ne ovat, heidän kaikki muut, paitsi asumattomat erämaat, sillä
siellä ei varis viihdy. Siellä vaakkuu korkealla ilmassa kokko,
lintujen kuningas, ainoa, jota varis pelkää niin, ettei uskalla edes
ääntä päästää hänet nähtyään. Eikä viihdy hän meren aukeilla
ulapoillakaan,--niiden yli ei ole variksen siipi koskaan kantanut.

       *       *       *       *       *

Suomi on variksen kotomaa--niinkuin kaikki muutkin maat. Mutta Suomen
varis pistäytyy kuitenkin pahimman talvisydämen aikana etelässä,
ulkomailla, ainakin varakkaimmat sen tekevät. Pietari on hänen
Pariisinsa, Narva hänen Nizzansa. Mutta nyt ovat he sieltä jo kaikki
palanneet, ja sesonki on Suomessa alkanut.

Hiihtelin tässä tuonnottain keväisiä hankia ja kuulin metsiköstä
rikatusta ja raakatusta, lyhyitä ääniä ja pitkiä, oli niinkuin olisivat
yhdet pitäneet puhetta ja toiset mallailleet laulaakseen. Ei
kuulostanut se kuitenkaan tavalliselta illanvietolta, äänissä oli sävel
surumielisyyttä, jota varisten tarinoissa harvoin tapaa. Hiivin hiljaa
luo ja tulin aukean reunaan, jonka keskellä oli korkeanlainen kivi ja
kiven ympärillä puissa ja maassa mustanaan variksia. Kivellä oli
kuollut kiuru, leivo lumessa selällään, jalat käppyrässä.

Luulin ensin, että ne olivat varikset, jotka olivat sen tuominneet
kuolemaan ja tappaneet, niinkuin tiesin heidän tapansa olevan, ja että
ne nyt kävivät käräjätä vainajan irtaimistosta. Mutta pian huomasin
erehdykseni, sillä yht'äkkiä lensi varisten varis korkeaan kuuseen,
kaikki muut vaikenivat kunnioittavasti ja »Jaakko» piti heille näin
kuuluvan puheen:

--Kaa! sanoi hän ensiksi ja kakistelihe--sillä varistenkin kurkku on
aina epäkunnossa juuri silloin, kun heidän on ruvettava puhetta
pitämään.--Kaa!--Siinä sinä nyt olet, lintu parka, sääli sinua on, että
siihen kuolit, ennenkuin kesään pääsit. Mutta oma oli syysi. Enkö
varoittanut sinua siellä Vironrannalla viimeksi tavatessamme, että älä
tule tänne, ennenkuin kuulet minun kutsuvan. Kevät ei tule, ennenkuin
minä laulan sen tulemaan. Mutta sinä tulit vain, et totellut, tahdoit
olla kevään airut, saada äänesi kuulumaan ennen minua. Olisit ehkä
sittenkin pelastunut, jos olisit malttanut mielesi, noudattanut
neuvoani ja pysytellyt maaperässä. Mutta sinne sinun pääsemän piti--
»yläilmoihin». Kupu tyhjänä, keveissä kesävaatteissasi siellä päivät
päästään pyristelit. Kävi niinkuin ennustin: vilustuit, sairastuit ja
kuolit. Ei yksi kiuru kesää tee, ei tee kaksikaan kiurua, kiuru yleensä
ei tee kesää. Varis se on, joka kesän tekee, varis, joka vakoa astelee.
Olisit sinäkin tyytynyt vakoa astelemaan, olisit pysynyt peltolintuna,
johon olit oikeastaan luotu, ei sointusi siipi olisi ennen aikojaan
katkennut. Olisit yhäkin voinut meitä viserryksilläsi virkistää,
niinkuin niin usein ennenkin. Minäkin olen laulaja, mutta minä en ole
koskaan pyrkinyt lentämään korkeammalle kuin siivet kantaa. Minä olen
aina tyytynyt laulamaan aidan seipäästä, korkeintaan kuusen latvasta.
Sentähden olen minä se laulaja, mikä olen. Jos olisit minua totellut,
olisit sinäkin nyt se laulaja, mikä minäkin. Mutta nyt ei ole minulla
muuta jäljellä kuin viimeisenä raskaana velvollisuutena laskea kaa!--
kaa!--kaipauksen seppele sinun ennenaikaiselle haudallesi ja kiittää
sinua kaikesta siitä, mitä meille olit, ja vaa!--vaa!--varsinkin siitä,
mitä olisit voinut olla.

Jo vaikeni varis, lopetti puheensa, jota liikutuksen nyyhkytykset tuon
tuostakin olivat keskeyttäneet, levitti siipensä ja laski, kiven yli
lentäen, seppeleensä kuolleen kiurusen haudalle.

Ja muut varikset seisoivat ympärillä ja olivat liikutettuja.




YRJÖ ANTMAN JA KUMPP.


Me kaikki hänen virkatoverinsa ja vanhat tuttavansa olimme kovasti
ihmeissämme siitä muutoksesta, joka yhteisessä ystävässämme Yrjö
Antmanissa yht'äkkiä oli tapahtunut. Meillä pikku virkamiehillä, jotka
elämme jotenkin yksitoikkoista ja henkisesti köyhää elämää
varsinaisilla työaloillamme, on taipumus joutua usein hyvinkin
kummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit
tarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan.
Jaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s.
valitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa.
Suuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja
kunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja
tyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa,
jolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla,
jolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin
ahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille
oksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.

Mutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän
niinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut
tuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa
latinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei
mitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä
olisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen,
ja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin
näppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty
kansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain
vastaanottajana--ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina
tarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut
vaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana,
mutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä
muuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen
aikansa ei ollut vielä tullut.

Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle,
panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä
siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille
taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen
sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa
liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi,
intoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista,
omista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää
liikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa
meidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä
liikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa
syntyi kuin maahan polkien...

Nämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin
perustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa--niitä kerrottiin
yksityisissä seuroissa--ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme
tupakkahuoneessa.

--Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen
kansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se
on hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa
tehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta
samalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä,
perehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme,
paras kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä,
jotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!

Hän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja
hänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.

--Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka
edustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä
suhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle
antautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja
korottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit
parempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia
tarkoituksia kuin tähän saakka.

Mutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta
kannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä
esiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan,
kun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja
vakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja
kaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen
Suomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot.
Hän seurasi noteerauksia »kotimaisessa pörssissä», tiesi, missä arvossa
ovat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä... Nyt
ne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne
varmaan nousevat...

--Olla nyt joutilasta rahaa!--se oli aina loppuhuudahdus--niin tässä
tuhoja tehtäisiin!

Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli
me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita
yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja
tonttikauppoja--m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi
hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita--tiesi tillilleen tiilien
hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan
taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen
mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime
vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa
mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha
täti...

--Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan ... kyllä
tietäisin, mihin sijoittaisin!

--Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti ... mihin
sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen
»drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.

Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi
miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen
sijaan, että oli ennen sanonut: _jos_ sijoittaisi rahojaan johonkin,
niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: _kun_ sijoittaa
j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja
niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän
todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut
liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita
eikä niitä vain mielessään kuvitellut.

Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman
pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä
osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se
jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta:
periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.

Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme
huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen
luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja
tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan.
Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja
perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla
sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä
näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin
olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli
kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut
_kolmin_-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut
itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin,
oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä
kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän
taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja
korkopäivä.

Mutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen
kirjanpäätöksestään.

--Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut
oman vertansa!

--Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.

Mistä hän oli saanut liikepääomansa? Ja millä tavalla oli hän sen
kartuttanut?

Olimme mekin kehittyneet jo sen verran affäärialalla, että tiesimme
olevan sopimatonta käydä toisen liikesalaisuuksia kyselemään, varsinkin
kun hän virkkoi:--Tietysti on tämä kaikki meidän kesken! En tahtoisi,
että vaimonikaan saisi tietää.

--Mutta missä olet oppinut kirjanpidon?

--Käväisin kurssin, se on välttämättömän tarpeellista, jos vähänkään
tahtoo ... olisi hyvä jos tekin...

Sillä miehellä on tarmoa, hän tulee varmaankin vielä menemään
pitkälle... Kukas olisi uskonut, että yhteinen ystävämme Yrjö Antman,
jolle kaikki pyrkivät vähän nauramaan ja jolla oli se maine, että hän
on hiukan »originelli», kaikessa hiljaisuudessa ansaitsee sata
prosenttia!

Tietysti ei kuitenkaan kauan pysynyt salassa, että Yrjö Antman teki
affäärejä ja ansaitsi rahaa kuin roskaa. Tieto otettiin mielihyvällä
vastaan kaikissa niissä piireissä, joissa harrastettiin
kansallismielisen affäärielämän elpymistä, ja hänen arvonsa merkittiin
pian viisillä numeroilla Kansallisen Klubin totipöydissä. Hänen
törröttävä tukkansa oli kuin kultainen sädekehä pään ympärillä. Niitä
oli siihen aikaan monta, ja on kai nyt vielä enemmän, jotka levittävät
samanlaista kullankeltaista loistoa ympärilleen, ja merkiksi siitä,
että hänet oli huomattu, ja kehoitukseksi siihen, että hän »pitäisi
kartuusia vireillä», valittiin hänet tilintarkastajain toiseksi
varamieheksi--oliko se nyt Pohjolan vai Suomen vai jonkin muun rahaisen
Sammon vuosikokouksessa.

Mutta lienee hän jo ollut rikaskin, hänen elämästään ja niistä
rahoista, joita hän liikutteli, ei sitä kuitenkaan olisi huomannut. Hän
eli yhtä vaatimattomasti kuin ennenkin, oli melkein kitsas, niinkuin
pieneen palkkaansa nähden oli ollut pakotettukin olemaan. Olisi hän
meidän mielestämme kuitenkin saanut meille köyhemmille miehille silloin
tällöin tilata jonkin »punssin» tai »liköörin», olisi saanut ostaa
itselleen uuden lakin ja vaimolleen uuden hatun. Mutta itsepähän
parhaiten tiesi.

Ja hän tiesikin. Hänellä oli omat aatteensa siitä, miten liikoja rahoja
on käytettävä.

--Jos minä kerran rikastuisin...

--Johan alat...

--Jos minusta kerran tulisi miljoonamies...

--Olethan hyvällä alulla.

Hän myhähti, mutta katseli meitä samalla epäluuloisesti, niinkuin ei
olisi oikein tiennyt, teimmekö pilaa vai ajattelimmeko todellakin niin.

--Sanon, että jos olisin rikas, niin kyllä tietäisin! Mahtanee olla
ihana tunne, kun saa varat, jotka on nerollaan koonnut, jättää
jälkimaailmalle johonkin isänmaalliseen tai hyväätekevään
tarkoitukseen. Koota se salainen ajatus mielessä, siitä kuitenkaan
kenellekään hiiskumatta! Minua ei pidetä minään, minua ehkä
ylenkatsotaankin, ei luulla minusta mihinkään olevan, en loista, en
häikäise, en ole puhuja, en poliitikko, en kuuluisa kirjailija enkä
taiteilija, olen vaan tavallinen työmies, joka hiljaisuudessa puita
pinoan. Minua luullaan ehkä saituriksi, ehkä aineen orjaksi. Ja
yht'äkkiä avataan testamenttini! Satojatuhansia yliopistolle,
satojatuhansia Kirjallisuuden ja Kansanvalistusseuroille! Se olisi
ihanaa!

Hän hypähteli, käännähteli lattialla. Ja hänelle omituisella ajatusten
keikauksella jatkoi hän:

--Ajatelkaas, jos Snellman olisi ollut rikas, miljoonamies! Mitä hän
olisikaan saanut aikaan! Ei muuta kuin paukuttanut vain ja komeissa
vaunuissa ajanut! Se olisi mennyt vallanpitäjäin päähän, suuriinkin
vaikuttanut toisin kuin köyhän rehtorin ja palkattoman dosentin sana...

--Ja konttoristin!

--Niin, sanopas muuta, konttoristin! Miksei aloittanut omaa liikettä
mies, joka oli sellainen finanssinero, sen sijaan, että istuu toisen
pulpetin takana! Ei istuttaisi suomalaisuuden asiassa siinä, missä yhä
vielä istutaan, jos suuret miehemme ihanteellisuutensa ja
aatteellisuutensa ohella olisivat olleet käytännönkin miehiä.

Ja kun hän innostui kuvaamaan tätä ihannettaan suuresta miehestä, ei
siitä tahtonut loppua tulla. Ilta siihen aina kului. Mutta kaupungilla
alettiin yhä yleisemmin kertoa, että Yrjö Antman oli jo niissä
varoissa, että ajatteli lahjoitusten tekoa isänmaalleen.

Mutta monet ovat vastukset voitettavina, ennenkuin tullaan rikkaaksi ja
suureksi mieheksi, ja monta on kärsimystä kärsittävänä. Usein oli Yrjö
Antman alakuloinen, jopa epätoivoinenkin tekemistään huonoista
asioista. Kuta laajemmalle hänen asiansa levisivät ja haarautuivat,
sitä vaikeampi nähtävästi oli niitä hoitaa ja sitä suuremmat olivat
tappiot, kun niitä sattui. Eihän se ollut meistä oikein affäärimäistä,
että hän niistä kertoi, mutta olimmehan hänen ystäviään ja tovereitaan,
ja miksei hän olisi meille sydäntään kevennellyt, kun se näytti häntä
niin helpottavan. Oli kuin ei hänellä olisi ollut täyttä tyydytystä
ilman. Varsinkin kirjanpito näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siinä
oli salaisuuksia, joiden perille hän ei koskaan sanonut pääsevänsä. Ja
siitä hän valittamaan--sekin yksi hänen lempiaatteitaan--ettei ollut
saanut nuoruudestaan pitäen tälle alalle antautua. Mitä hyötyä oli
hänellä esim. klassillisista kielistä ja sen semmoisista, joihin oli
suurimman osan parasta oppiaikaansa tuhlannut? Olisipa hän saanut
liikemiessivistystä, olisipa oppinut uusia kieliä--mikä etu se nyt
olisi ulkomaista kirjeenvaihtoa hoitaessa!

Ulkomaista kirjeenvaihtoa? Hän teki siis asioita ulkomaillakin! Niin,
hän välitti, oli asiamies, osti ja myi ... hm ... niin, hiukkasen,
hiukkasen!--Mutta sitä emme saaneet tietää, mitä hän välitti ja mitä
olisi tahtonut voida vielä paremmin välittää.

--Kun et ota konttoristia?

Hän vähän hämmästyi, kävi kuin näpeilleen aivan aiheettomasti, niinkuin
useinkin tapahtui ja johon emme syytä arvanneet. Sitten purskahti hän
nauramaan yhtä aiheettomasti.

--Eihän nyt toki... mitäs minä...

--Auttaisinhan minäkin mielelläni Yrjöä, virkkoi hänen vaimonsa--me
olimme näet taas hänen luonaan pienellä tuutingilla--mutta hän tahtoo
tehdä kaikki itse. Istuu myöhään yöhön ja laskee ja kirjoittaa. Tuskin
on virastosta tullut, kun jo uppoo kirjoihinsa. Minä en saa muuta kuin
joskus vain kuulla: »ne ovat hyviä affäärejä ne leveranssit... nyt
nousevat laivarahdit ulkomailla, pitäisi nyt olla laivaosakkeita».

--Ethän sinä, mitäs sinä nyt ... ethän kuitenkaan ymmärtäisi.

--Se on isoissa asioissa tämä Yrjö ... se alkaa kai kohta olla oikea
pomo, rikas.

--Onko hän todellakin rikas? kysyi rouva uteliaasti.

--No aivan varmaan! vakuutimme me. Hän on rikkaampi kuin yksikään
meistä.

--Mutta miksi me, Yrjö, sitten elämme niin niukasti, jos kerran olemme
rikkaita? kysyi rouva mieheltään. Olisi niin hauska vähän tuhlata,
matkustaa ulkomaille...

Hän ei vastannut suoraan siihen, olivatko he todellakin rikkaita, mutta
aloitti sen sijaan yhden noita lempiluennoitaan affääriperiaatteistaan,
joiden esittäminen näkyi tuottavan hänelle suurempaa tyydytystä kuin
niiden käytäntöönpanon tulokset. Hän muistutti siinä rotukoiraa, jota
huvittaa ajo enemmän kuin saalis.

--Katsos, ystäväni, sanoi hän suojelevalla, vähän nuhtelevalla äänellä:
affäärimies ei koskaan tiedä, mitenkä rikas hän on tai onko hän
ollenkaan rikas. Hän luulee olevansa soliidi, mutta yht'äkkiä muuttuvat
konjunktuurit, ja hän huomaa itsellään olevan passiivia enemmän kuin
aktiivia. Oikea affäärimies ei rasita liikettään yli sen budgetin,
minkä hän kerran on tehnyt. Tämän säännön laiminlyöminen se on, joka on
ajanut kumoon niin monen kauppahuoneen. Varmallakin pohjalla seisovat
liikemiehet, jotka ovat olleet kyllin heikkoja antaakseen vaimojensa ja
tyttäriensä tuhlata...

--Enhän minä nyt oikeastaan tuhlata,--keskeytti rouva,--kunhan nyt vain
hiukankaan...

--Niinpä niin, sama se, paljonko vai vähän ... yksi ainoa puuttuva
pennikin voi olla se kivi, joka keikauttaa junan radalta. Se on kuin
ruostepilkku, joka laajenee, jos ei sitä heti poisteta.
Miljoonaliikkeissäkin etsitään tileissä yhtä ainoaa penniä, vaikka
vuosia menköön. Ei, meidän täytyy toistaiseksi elää minun palkastani.
Se on meitä varten ja liikkeeni tulot--otaksuttuna tietysti, että niitä
on--ovat liikettä varten. Vastaisuudessa, vastaisuudessa, kun liike
lopetetaan, sittenpähän saamme nähdä...

--Miten lie koko tuon affäärientekosi! sanoi rouva vähän
pilkallisesti.--Minä suuresti epäilen...

--Mitä epäilet? kysyi Yrjö säikähtynein, pyöristynein silmin.

--Eihän sinulla ole mitään kassakaappiakaan. Se pitänee toki olla
kaikissa oikeissa liikkeissä.

--Oikeissako? Kassakaappiko? sopersi Yrjö yhä enemmän hämillään.

Hänellä ei todellakaan ollut kassakaappia. Emme olleet sitä ennen
huomanneet eikä nähtävästi hän itsekään. Mutta eihän sen nyt sentään
tarvinnut olla mikään merkki siitä, ettei hänen liikkeensä olisi ollut
varmalla pohjalla ja varat varmassa tallessa. Ja me olimme yhä
vakuutetut siitä, että hän oli varakas mies ja että hän istui varmasti
ja vakavasti sillä oksalla, jonka hän oli istuttavakseen valinnut.

Kunnes se oksa yht'äkkiä katkesi ja toi hänet alas, että tömähti.

--Nyt se tuli konkurssi! ilmoitti hän meille eräänä aamuna.

Ja kun me kyselemään ja neuvottelemaan, eikö hänen olisi mitenkään
mahdollista arrangeerata ... emmekö voisi ehkä auttaa häntä pulasta.

--Ei siinä mikään auta, se on mennyttä, mikä on mennyttä!

--Onko niin suuret summat kysymyksessä?

--Suuret on summat ... ja on siinä muutakin... En minä niin summasta,
mutta on siinä muutakin.

Mitä se muu oli, siitä ei hän tehnyt selkoa. Mutta me aloimme aavistaa
pahinta.

Olisiko se sitä, että hän veisi muitakin muassaan?

--Ei, ei! Ei tässä tule kärsimään muut kuin minä yksin. Enkä minä
muusta, mutta tämä on minulle moraalinen vararikko.

--Ethän vain liene väärentänyt!

--Mitä väärentänyt?

--Joitakin nimiä...

--En minä tiedä ... eihän siinä voi olla mitään pahaa, niinkuin minä
olen...

--Saakeli sinuas ... kuinka olet voinut? Kuinka se on voinut tapahtua?

--En tiedä itsekään ... olen niin sekaisin, etten saa selkoa omista
kirjoistani.

--Sinun täytyy antaa meidän tutkia niitä ... ehkä skandaali on vielä
vältettävissä...

--Skandaali, niin, skandaali ... höpisi hän, silmät jäykkinä päässä ja
tukka pystyssä ja puku epäjärjestyksessä useiden valvottujen öiden
jälkeen. Lähetimme hänet ajurilla kotiinsa ja lupasimme illalla tulla
hänen luokseen. Mutta varokoon hän tekemästä mitään tyhmyyksiä! Me
suoraan sanoen tarkoitimme sitä, ettei hän menisi hirteen.

--Enhän toki ... ka, mitäs minä toki!

--Lupaatko kunniasanallasi?

--Lupaan, lupaan, kyllä minä toki lupaan.

Se oli surullinen päivä meillä virastossa. Me olimme varmasti
vakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin
samantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti
meidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä
painavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat
olivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla
levänneet.

Emmehän olleet erittäin syvästi kirjanpitoon perehtyneitä, mutta sen
saimme kuitenkin hänen avullaan selväksi, että asema todellakin oli
epätoivoinen. Hän oli harjoittanut jos jonkinlaisia affäärejä
metsäliikkeestä ja voikaupasta ja maatilain myynnin välityksestä aina
tupakkaan ja tulitikkuihin. Hän oli ostanut ja myynyt koskia, tuonut
maahan keinotekoisia lannoitusaineita ja vienyt maasta lintuja,
nahkoja, puolukoita ja karpaloita. Hän oli merkinnyt osakkeita uusiin
tehdasyhtiöihin, höyrylaivayhtiöihin, koettanut onneaan kaikenlaisissa
koti- ja ulkomaisissa papereissa. Olipa harjoittanut pörssipeliäkin. Se
oli iskenyt reiän hänen liikepohjaansa, ja nyt hän ei voinut lunastaa
sitä 10,000 markan vekseliä, joka jo oli mennyt protestiin.

--Se on siis se paperi?

--Se se on, huokasi hän ja painui kokoon.

--Missä pankissa se on?

--Tietysti Kansallispankissa. Periaatteesta minä en tee asioita muissa
pankeissa.

--Kenen nimi sinulla on siinä?

--Ei siinä ole kenenkään nimeä.

--Kuinka ei? Ei kai pankki ole antanut kymmentätuhatta ainoastaan sinun
nimelläsi?

--Eihän sen niitä ole tarvinnut antaa. Minä olen vain itse ottanut.

--Suo anteeksi, mutta nyt emme ymmärrä mitään.

--No, mutta onhan se päivän selvä asia ... vekseli on asetettu kuudelle
kuukaudelle ja se lankesi eilen. Jos ette usko, niin katsokaa itse...

Hän avasi pöytälaatikkonsa ja otti sieltä vekselin.

--Se on siis lunastettu! Mutta senhän piti olla pankin hallussa?

--Pankin hallussahan se onkin, niin kauan kuin en ole voinut viedä
kirjoihin, että se on lunastettu ja siirretty ... tässä laatikossa ovat
kaikki lunastamattomat vekselit, ja tässä kaikki lunastetut.

--Mutta mitä peliä tämä on?

--Ei mutta!

Me ensin töllistelimme toisiamme ja sitten Yrjöä ja sitten hänen
kirjojaan ja koteloitaan ja sitten taas toisiamme ja purskahdimme
lopulta nauruun, jossa oli henkemme menehtyä.

Koko hänen liikehommansa oli ollut pelkkää mielikuvitusta. Hän ei ollut
penniäkään voittanut eikä penniäkään kadottanut. Hän oli vain tehnyt
valekauppoja, ollut ostavinaan ja myyvinään, keinotellut kuvitelluissa
papereissa ja liikkunut kuvitelluilla pääomilla.

--Ei siis ole olemassa mitään konkurssiakaan^

--Konkurssi on valitettavasti olemassa, sanoi hän haikeasti huoaten.
Minä voin joutua aivan epätoivoon ajatellessani, että _jos_ minulla
olisi ollut oikeita rahoja, ne olisivat nyt menetetyt ja vieraat
ihmiset minun kauttani joutuneet häviöön. Minä itse olisin kadottanut
kansalaisluottamukseni ja olisi minut ehkä saatettu lailliseen
edesvastuuseen vaillinaisesta kirjanpidosta. Puoli palkkaani olisi
ainakin viety ja minä olisin merkitty mies, iäksi päiväksi merkitty
mies.

Hän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa,
jota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän
siitä vähän tointui, virkkoi hän:

--Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä
myllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen,
sanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan
puhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun
Kansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään,
sanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein
parastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni
kokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni
kasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei
ollut, ei ollut.

Hän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.

--Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.
Otaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!

--Lunastaisitteko?

Hän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.

Mutta sitten hän taas vaipui kokoon.

--Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.

--Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi
administratsionin alle.

--Akordinko? Administratsioninko?

Hänen kasvonsa vetäytyivät taas hymyyn. Nuo affäärimaiset sanat häntä
nähtävästi hurmasivat, vaikuttivat häneen vastustamattomalla
tenhovoimalla. Hän saisi »akordin», hänet asetettaisiin
»administratsionin» alle! Sehän tapahtuu usein liikemaailmassa,
suurillekin kauppahuoneille, sehän osoittaa aina tavatonta luottamusta
velkojien puolelta. Sattumahan se oikeastaan vain olikin, että hän oli
joutunut tähän pulaan! Akordi! Administratsioni! Ja hän kertoi
uudelleen ja aina uudelleen noita sointuvia sanoja, kävellen lattiata
yhä suorempana, pää yhä pystymmässä, tukka korkeana kuin vanhan
sotaratsun harja, joka koukistaa kaulaansa rummun äänen kuultuaan.

--Olkoon menneeksi! huudahti hän. Minä olen koettava parastani ja
toivon voivani vastata herrain minulle osoittamaa luottamusta! Asemani
on vaikeampi kuin koskaan ennen, mutta sen voittaminen on oleva sitä
kunniakkaampi.

Minun ei tarvinne sanoa, että me lähdimme hänen luotaan hilpeällä
mielellä. Yrjökin tuli mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä
illallisilla, joissa puheitakin pidettiin.

Ja nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla
innolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään ei
ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan
yksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekin--minkä hän itse on aikoja
sitten unhottanut--että tässä on vain kysymys kuvitelluista
affääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen
liikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, että
_jos_ olisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä
hinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin
ja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista
kuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten
perässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja
tuhansia, välistä miljooniakin.

Yhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on
jo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että
hän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut
siksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia
taipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me
olemme tässä vielä vähän aikaa »harjoitelleet», ei tiedä, ehkä saatte
vielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä »Yrjö Antman ja
kumpp.», joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää
ja vaihtaa.




WILHELMIINA WÄISÄNEN.


Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle.
Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle
vähitellen matkan varrella.

Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin
reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä,
sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että
hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa
menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti
tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun
läpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että
hän tässä näin rehentelee ... ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän
ne ... kyllä tässä sopu sijaa antaa--mutta kun ei kulkija
pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi
puoleksi meille, puoleksi itselleen:

--Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä
paremmin.

Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin
puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin
elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty
ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan
kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi
katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill'aikaa, kun Wilhelmiina
toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta.
Kaikki eivät mahdu rattaille. »Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä
parasolli ... eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos
jääkin». Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on
joka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien
kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa
polvet koukussa leuan tasalla.--»Kun ei vain myöhästyttäisi!»

Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo
vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut
tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen
alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu
saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta
näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä
kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin:
»Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors».

Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä,
varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan
pukuunsa--parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa
rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa,
avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet,
että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin,
nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään--
ollaan näet yöjunassa--kun hän yht'äkkiä säpsähtää--junan vihellyksestä
tai pysäyksestä tai ilmankin--näyttää muistavan jotakin--tulikohan se
mukaani--eihän vain rutistune!--paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai
kapsäkkiin?--eihän vain pudonnut parasolli!--ja kaivelu ja selailu
alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos
vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan
riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa
turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan
päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee
tuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.

Minä kun en saa nukuttua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa,
joissa on »tyykikengät», hervottomina nytkähtelevät siinä koko yön ja
sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla
saanut sen päästä kiinni.

Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä
touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy,
jotka hän jossakin salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän
viimeistelee niitä parhaillaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee
huolestuneesti sen ryppyjä--se on ruskean viheriää paramattaa--ja ottaa
sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä,
istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihoineen, joiden
väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia
myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan
kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauas kuin lyhyet korsetin
varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellonvitjat korkean rinnan
päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä
kaularöyhelö, joka suurella rintasoljella kiinnitetään leuan alle kuin
lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja
soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen
saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan
kuosiin ja keveällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt
kukkaskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin
puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla
suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Päivänvarjo otetaan alas
hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa
on ilme, kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä,
napsahtaa vain ja helähtää hiukan rumpu, ehyt on, ei ole mistään
revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan
aikaansa. Käsilaukussa ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla
tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkärimsuinen
ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa
pieni, pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauan
ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa--ja
voittaa.

Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitsi kasvot,
nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo
haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä
muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niin pian kuin
juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä, ja hän kysyy
konduktööriltä, milloinka tullaan Suonenjoelle.

--Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.

--Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta
seitsemän, ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni
matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle, ja me olemme kahden
vaunussa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen
seurannut hänen pukeutumistaan, ja sitä tehdessään on hän tietämättään
esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun
kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on
virstapatsas hänen elämänsä taipalella ja jokaiseen niistä liittyy
muisto kuljetusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei
hän ollut silloin, kun taipaleensa aloitti.

Tuo röijy se oli--oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin--
ensimmäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkoittaessaan jo
ensimmäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta
siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora
toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen
kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka
istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin
herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut,
äitivanhan kutomat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu ... säälivästi
hymähti Miina joka kerta, kun ne muisti vetäessään käsiinsä
trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia,
ensimmäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivänvarjo ja
rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli
kulunut, ennenkuin ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi
tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten, kun siinä uudessa,
hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta,
ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli
Esplanaadissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi,
ettei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi
muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja
sunnuntaikävelyistä Seurasaarella--sen nuoren herran kanssa, joka
tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut ...
mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä
vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan
oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla,
mutta se joi, ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin
pojista.

Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa
säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja
jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä
antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita,
varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin.
Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle
levitteleisi--entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi,
nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ettei auttamatta junasta pääse,
on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin,
kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan
herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa
kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta
palveluksesta.

Miina on istunut jonkin aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös
hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan, ja joskus
katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy
yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa
katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat
vekselissä ja rasia liikahtaa--vai näyttikö vain siltä--täytyy se ottaa
alas, täytyy avata...

Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on
ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu,
kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun, tukevan
palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa,
pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä,
se on lujasti kytketty leuan alle silkkisillä kahleilla, ja vartijan
kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.

Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimmäinen hattu,
otettu ensi kertaa päähän matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on
viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman
rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset,
vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.

Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat
hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön ... vaan niistäpä hän vähät
välittää eikä ole tarviskaan ... on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin,
ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun
tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla
sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin
päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa
ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän
rantaan tullessa...

Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä
täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan
tuloa Suonenjoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään--olen
varma siitä, että hän sitä ajatteli.

Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta
sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.

--Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli
tupakanpoltto kielletty.

--Strunt... äi se mitta ... vi röka bara!

--Etkös näe, että siellä on rouvasihminen...

--Hva fan! Inte fins här några fruntimmer.

--On se ... siellä istuu yks rouvasihminen ... sillä on hattukin
päässä.

--Ja, min sann, du har rätt.

Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on
kostea kiilto... Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin
kaikista ... hän ei voi pidättäytyä ... tuntee tarpeen palkita
osoitettua luottamusta, ja hän virkkaa:

--Herrana vara para kuu o röökka--inte te siniera ... inte alls...
[--Herrat ovat vain hyvät ja polttavat--ei se tee mitään ... ei
mitään...]

--Tack så mycke'... det var förbannadt fint af fruntimret... [--Kiitos
paljon ... se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta...]

Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja
kirkonmäelläkin ... on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä
muunkin.

Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja
kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen
osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni...




KORPEEN KADONNUT.


Rakkauteni, minne katosit--ystäväni, minne minusta eksyit?

Minä huudan sinua, sillä sinä olet minulta kadonnut enkä minä tiedä,
tokko sinut enää koskaan tavannen.

Iloa lyöden me liikkeelle lähdimme, yhtä polkua kuljimme, milloin
käsikkäin, milloin kaulakkain, milloin sinä edellä hypellen ja minä
jäljessä astellen. Keveitä maita me kuljimme, järvien rantoja, aukeita
ahoja, lehteviä rinteitä ja korkeita kankaita. Onnemme uudisasutus oli
matkamme määränä, ja rauhan lammen rannalle oli majani laitettu, ja
sinne tahdoin sinutkin viedä.

Ja sinä ihastelit seutuja, huudahtelit hurmautuneena näköalain
avaruuksia, joita sinulle näytin, ja kuiskailit minulle lempeäsi
salojen siimeksessä. Et minusta ilmoisna ikänä aikonut erota ja sanoit
aina tahtovasi kulkea siellä, missä minäkin. Sillä minä olin kulkenut
ennenkin tien onnen majalle, mutta sinä et ollut siellä ennen käynyt.

Tulimme silloin vuoren päähän, joka jakoi kahtia korven, ja soita ja
alavia maita oli sen kahden puolen. Siinä oli tienhaarakin, josta lähti
kaksi polkua ympäri vuoren.

Silloin tahdoit sinä lähteä toista polkua kulkemaan, ja minä kulkisin
toista. Et tahtonut siihen syytä sanoa etkä ehkä tiennytkään. Olisi
hauska vähän aikaa erossa olla ja yhtyä taas toisessa päässä vuoren.
Mutta minä arvelen, että salo veti sinua puoleensa, niinkuin se usein
vetää vastustamattomasti.

--Jos eksyt?

--Minä huhuan mennessäni sinulle sieltä ja sinä minulle täältä, ja jos
emme kuule, riennämme kilvan onnen majalle ja siellä toisemme
tavoitamme.

Hypähdellen lähdit ja suukkoja heitit, mutta alakuloisuus painoi minun
askeleitani. Huhusimme ja kuulimme alussa toistemme äänen, mutta sitten
kohosi vaara yhä korkeammaksi välillemme, ja minä kuulin vain oman
ääneni. Astuin ja uskoin teitten yhtyessä toisessa päässä sinut
tapaavani. Siinä oli rinteellä tekemäni tupanen lamperon rannalla.

Mutta et ollut siinä, kun tulin. Huhusin ensin tyynesti ja hillitysti,
uskoen sinun olevan lähellä tulossa. Huhusin kovemmin ja kiihkeämmin,
mutta ei vastausta kuulunut.

Lähdin sinua vastaan, mutta en sinua tavannut. Kiersin vuoren ja tulin
siihen, missä erosimme. En jälkeäkään sinusta tavannut. Toivo rinnassa
riensin vielä kerran majalle, jossa oli aikomuksemme yhtyä. Et ollut
vieläkään tullut.

Nousin vuorelle huutamaan. Huusin itään ja länteen, halki ilmojen ja
poikki niiden, houkuttelin, luikuttelin, mutta et vastannut. Täynnä oli
vuorenrinne rotkoja ja murtoja ja jyrkkiä kallioita. Sytytin tulen
merkiksi sen laelle ja poltin sitä kolme päivää ja yhtä monta yötä. Jos
kerran tänne katsoit, täytyi sinun se nähdäksesi... Etkö liene nähnyt,
etkö liene katsonutkaan...

Palasin kotiin, tulin tänne majalleni, jonne olin tahtonut sinutkin
tuoda. Huudan täällä sinua uupumatta joka ilta ja aamu huoneeni ovelta
ja koetan houkutella saloja sinua ilmaisemaan. Mutta totisena ja tylynä
seisoo salo eikä anna minulle koskaan selkoa siitä, mitä tietää. Enkä
minä tiedä, eksyitkö, vai tahallasiko erosit. Sen vain tiedän, että
korpeen minulta katosit.




KORVEN KOSTO.


Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan
paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen,
virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, missä kahden veden välinen koski
kimmeltelee päiväpaisteessa, hän näkee majansa katon.

Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti
kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren hän
on omakseen ottanut, kun ei ole ollut muitakaan ottavia. Ei ole sitten
sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset
vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.

Erämaa uinuu kuin avosilmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on
jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea
vielä sauvalla mitaten. Päivä helottelee lämpimästi aukeilla, mutta
varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havunneula sulanut
sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu
lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevätaamuja.

Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä
tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen
mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen
rautainen koura heltinyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa
tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä
tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota
aina aavisteli, vaikkei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla,
että tuon torjua saisi ... mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella
tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.

Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies,
puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan on hänellä
ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen
lukkoja, jotka hän on käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis
lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan ... kiiman
aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä
häitään metsän väet.

Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja, tänä talvena
hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä
markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei
kuninkaan metsästäjälläkään parempia, mutta ei tee tämä salon Sara
selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat
jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen
jättämättä.

Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei
muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin
hykähdyttää eräs ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko
huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan
vinkumaan?

Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus
vaaran alta.

Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja
kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan
innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso
elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä
haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.

Sara viheltää, ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.

--Susi!--päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä.--Susi se on!--
päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä
koipien välissä.

Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäikse ja
ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia
saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa
koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle
tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven
rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, missä
koira kääntyi, mutta jo jälen poikki mennessään ehtii hän huomata,
ettei se ollutkaan suden jälki, vaan--suksen. Hän lyö suksensa ristiin,
hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken
aikaa niin huumautuneena, kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt.
Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen
vierasta latua.

Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään
ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen
majalleen päin.

Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on? Ei se ole Suomen mies
etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä,
niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poron nahka, joka on
vastamäessä tehnyt karkean jälen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan
muu kuin lappalainen.

Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi
tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille.
Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut
tähystelemään ja kun näkee, ettei ole kuin yksi eläjä täällä, niin
laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin
kalastelemaan.

Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka, tehtyään pienen kaaren
metsään, on siitä yht'äkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.

Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen
aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on
nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on
rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien
ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse
käsiksi. Monta repoa hän on sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen
suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä
juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.

Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt
takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä
suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka
ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.

Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä
täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen
on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo,
tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.

Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti hän on vasta puolen päivän
aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun
ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.

Puettuaan ylleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä
konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon,
pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva,
valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isommilla retkillä.
Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taakse
oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon
lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys
jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen.
Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima
piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan
kaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla
saavutettavissa.

Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi
jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten
suuren järven rannalle.

Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt
avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja
saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset
lumelle avannon viereen.

Saran kiukku kasvoi... Kalastanut minun vesilläni ja jättänyt siihen
sisukset kuin ilkkunansa osoitteeksi ... niinkuin riettalintu, joka syö
linnunpyytäjän loukusta! Lieneekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen,
ottaakseen pois kalaonneni...

Se antoi uutta sisältöä suuttumukselle, ja Sara potkaisihe takaisin
ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle, ja
noudatteli sitä, pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotakin,
ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille
paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria,
poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle
rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon
viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi
vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla,
hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan
osatakseen.

Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi
kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksenlatua
noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle, eikä sitä tänä iltana
enää ehtisi saavuttaa. Tietysti laittautua levolle iltayöksi ja heti
aamusella lähteä liikkeelle.

Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen
jostakin edestään. Koko matkan olivat Hallin jälet seuranneet
lappalaisen latua, eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä
ulvahti jossakin. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen
enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole
tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen
surmannut, ampunut ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut
keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä
nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos
vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni... Mitä varten minä
lähdinkään häntä ajamaan? Miksen anna hänen olla ja mennä menojaan?
Mitä pahaa hän on minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi
ihmisen toistaan tappaa...

Mutta lappalainen ei ole ihminen--koira se on! Pahansuopa, joka pilaa
metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavoittanet. Olisi se
sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lienee: hyvät jouset, nuolet
ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä
tarvitset.

Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle
ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli
lyöty, ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä,
lähti Sara liikkeelle, päättäen, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin
perille vieköön.

Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille,
toiselle puolen vaarojen, on hän hiihdellyt siellä sinne tänne
pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan
pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä.
Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen,
toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen
taitavasti hän oli tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa
avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee ja hiipivät suoraan luo,
liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei
sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentävät, metsän eläjät, kun
muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat--ja kateus kaivoi Saran
mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus,
hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili
suoaukeiden poikki, milloin pistihe sakeimpaan näreikköön, josta
isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan. Alavasta
korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli
keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää, ja
siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä
päättäen se oli sitä lihapaloilla houkutellut, mutta kun ei Halli
antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli--hyvä
Halli, uskollinen ystävä--ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikka
niillä on hyvä silmä eläimiin.

Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan--tuli kiire
maankulkijalle. Siihen jätti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen
... oikein nauratti Saraa hajanainen jälki ... oli koettanut kuin
lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin--
vaan ei ole mihin sukeltaa.

Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki,
että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt
vauhtiaan. Lieneekö uupunut vai lieneekö arvellut turhaa
säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän
elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut,
milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin
huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.

Unohti Sara vähitellen, minkä tähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä
ilojaan lyöden takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka
on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka ... eikä
tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä
oli vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin
iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä
eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara
kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.

Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, etteivät korpihongat sen
tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen
oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko
ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?

Turhaan tähysteli Sara kallion alta sakeasta kuusikosta, turhaan
kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän
lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka
hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan
lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla--ja jo mietti hän
kääntyäkseen.

Mutta ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan
lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piili vaaran alla
puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli
sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli
heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vain jalkain notkahtaessa
poski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen--ja hiihtänyt
tyynesti edelleen.

Mietti ajaja jo kääntyäksensä sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo
iltakin hämärti, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli
lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsyä missään. Latu
johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin
kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten
vaarain välissä.

Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana, ja rantakalliot
näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut
ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran
takaisin kääntyäkseen.

Hivuttelihe siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen
eteenpäin, kun keksi avannon, jossa lappalainen oli onkinut ja
saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, koskeivät olleet vielä
kalain sisälmykset jäätyneetkään. Se loi lumouksen ja palautti
metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on
sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli
melkein pyöreä, ja sen keskellä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä
kohti näytti jälki vievän.

Sara sitoi koiran, käski sen olemaan ääneti ja lähti rantakallioiden
suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli
lähtenyt, hän oli varma siitä, että lappalainen on saarroksessa. Ei
ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin
siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.

Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis
ajajaansa huomannut ... ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita
kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin
mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.

Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä
hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha
metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko,
eikä erottanut enää savua, ainoastaan tulen erotti ja kuuli silloin
tällöin paakkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli.
Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily,
ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut
enää muuta kuin hitaista veden tippunaa jossakin takanaan kalliossa, ja
tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven
pohjaan kuin mustaan kattilaan.

Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli, kuin olisi jokin asia
häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän
sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta
kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla
edessään ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan
nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se
kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään
juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen
riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.

Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta
tuikkavaa tulta kohti.

Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka
saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä
lähemmä.

Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa
poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella
selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen
puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.

Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi hän oli sen aina
mielessään kuvitellut. Ehkä se onkin Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on
täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana
talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa
sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Jo laskeutuikin keihään
kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti
jalkansa toisen taa peräytyäkseen.

Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen,
hieraisi unta silmistään... Saran keihäs kohosi samassa ja syöksyi
semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen
miehen selälleen makuusijoilleen.

Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu
jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä
alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja
keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin
tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja
koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti
kyljelleen, silmät murtuneina.

Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on
routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä puistattaa kuin horkassa,
raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä
karistaa... Eikä hän saa käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän
koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa
yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on
villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan...

Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti
ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous
luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.

Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän--koira ulvoo yhä
surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän
tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta.
Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy
käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin
äsken.

Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä
oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.

Mutta ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin
tarttuneekin aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen,
kirveen ponteen, airoon tai atraimeen--aina karistaa ne kädestä samalla
lailla.

Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille
seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä,
vaaransa ja kalaiset järvensä--luovuttaa koko valtakuntansa jollekin,
joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.

Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee.
Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti,
_ne_ pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää
metsästysaseeseen tarttua.

Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan
ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että
jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata
salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.




»WÄINÄMÖISEN VIIMEINEN SOITTO.»

(Taulun aihe.)


Tämänsyksyisessä taitelijain näyttelyssä herättää erityistä huomiota
eräs suuri taulu, jonka nimeksi taiteilija on pannut »Wäinämöisen
viimeinen soitto». Koetan tässä tehdä selkoa sen sisällöstä ja sen
aatteesta.

Tyyni lahti, vanha venhevalkama, hieno hiekkaranta metsäisen niemen
kainalossa. Etäämpänä siintää niemen nenitse aukea meren ulappa, jossa
aallot hyrskyvät valkeina karien kohdalla.

Wäinämöinen seisoo venheessään, joka on irtautunut rannasta ja poistuu
hiljalleen, koivuinen lehtipurje kokassa, koristettuna nauhoilla ja
muilla naisten antimilla kuin uhripuu. Alahangoilla ovat airot
valmiina.

Rannalla seisoo ja istuu kansaa, Kalevan kansaa: ovat tulleet
saattamaan suurta laulajataan hänen viimeiselle retkelleen, heittämään
hänelle viimeisiä jäähyväisiään. Hän on laulanut heille kaikki parhaat
virtensä viimeiseksi muistoksi, on laulanut ja soittanut vielä
venheestäänkin, jonka perässä hän seisoo, toinen jalka perätuhdolla ja
kannel sen polvella. Mutta he tahtoisivat kuulla yhä vielä, yhä lisää,
ja ojennetuin käsin ja pyytelevin kasvoin kehoittavat he häntä vielä
kerran soittamaan ... vielä kerran ... vielä jotakin! Toisten kasvoilla
kuvastuu ikävää ja surua ja hellää moitetta siitä, että hän lähtee,
toisten kasvot eivät ilmaise muuta kuin ihastusta siitä, mitä ovat
saaneet kuulla. Joukossa on niitä, jotka ovat itkeneet, toisia, jotka
ovat iloinneet, ja kyynelten keskestä näkyy hymyileviäkin kasvoja.
Kaikilla kasvoilla on pääilmeenä toivomus: älä mene! älä vielä mene!

Yksi ainoa on joukossa, joka ei näytä huomaavan, mitä ympärillä
tapahtuu. Se on nuori poika, joka seisoo syrjin muihin, vesikivellä
järvessä. Hänellä on kädessään pieni omatekoinen kannel, kupeella
riippuen. Hän on vaipunut mietteisiinsä, on kuin kuuntelisi jotakin
kaukaista ääntä, jotakin sisässään juuri syntyvää säveltä. Hän on
nähtävästi nuoren, nousevan polven edustaja, Wäinön soittolahjain
perijä, mutta joka kuitenkin soittaa omia aatteitaan omalla
kanteleellaan. Vaikka hän tavallaan on sivuhenkilö ja syrjässä muista,
on hänet esitetty niin, että katsojan huomio häneen kohta kiintyy,
ikäänkuin pääaatteeseen. Ei kukaan taulun henkilöistä näy häntä
huomaavan. Kaikkien huomio on kiintynyt Wäinämöiseen.

Wäinämöisen kasvoissa kuvastuu liikutusta ja siihen sekaantunutta
katkeruutta, koko hänen olennossaan ja asennossaan on vivahdus säälivää
moitetta siitä, että hänen annetaan näin mennä, ettei kukaan seuraa
häntä tuolle puolelle meren, vaikka valkama onkin venheitä täynnä:
»Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, kun ei kuuta, aurinkoa...»

Kaikki Wäinöä saattamaan tulleet kalevalaiset ovat puetut
metsästäjiksi. He näyttävät olevan köyhtymään päin olevaa, katoavaa
kansaa. Vastakohtana heille näkyy loitompana taululla sen taustassa
toinen maailma, joka ei ole heidän eikä Wäinämöisen, vaan toisen
sukukunnan, joka parhaillaan heidän alojansa anastaa. Vaaran rinteellä
kellertää auringon valossa vainioita ja halmeita. Siellä näytään maita
kynnettävän, heinää tehtävän ja kaskia hakattavan ja poltettavan. Kylän
keskestä kohoo rakennettavana oleva kirkko. Se on vakaantunut viljelys
ja uusi usko, joka tässä karkoittaa Wäinämöisen. Hän poistuu uuden ajan
tieltä, eikä ole hänen tuossa rannalla seisovassa kansassaankaan sen
vastustajata.

Tämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska,
onnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle
ja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki
eläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa. Mereen pistävän
metsäisen niemen nenästä, joka on jatkoa sille vaaralle, mistä viljelys
jo on osan haltuunsa ottanut, on laskeutunut karhuja, hirviä, susia,
kettuja ja muita metsällisiä alas veteen lähteäkseen uimaan Wäinämöisen
jälkeen. Toiset uiskentelevat jo ulapalla, toiset vartovat vähän matkaa
venheestä vedessä ja kivien päällä niemen nenässä. Pienet eläimet ovat
suuriin liittyneet. Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä
istuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön
itsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä
meren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän
pään päällä levitetyin siivin leijailemassa. Lahden suussa on
joutsenparvi kaarena uimassa ulos merelle--muodostaen mainion
värivaikutuksen: valkean sinistä vastaan--odottamassa tulijata, tuota
ainoata ihmistä, jonka laulun hekin ymmärsivät ja joka heidät kaikki
soitollaan kesytti.

He, ainoastaan he seuraavat häntä vieraalle maalle, jonne tuuli,
lehtipurjeeseen tarttuen, on kohta kantava hänet yli aavain ulappain,
asunnoille autuaille ja asunnoille autioille ... pois kirkon ja kirveen
ja auran tieltä ... pois kansan luota, joista toiset eivät häntä
ymmärtäneet eivätkä tunnustaneet, ja joista toiset eivät enää kyenneet
häntä puolustamaan vieraita vastaan.

Mutta kun hän on kadonnut selän siintävän perille, kun saattajat ovat
rannalta poistuneet, seisoo siinä vielä kivellään tuo nuori poika,
unelmiinsa vaipuneena, kuin kuuntelisi hän jotakin kaukaista ääntä,
jotakin sisässään syntyvää säveltä...






TYVEN MERI YNNÄ MUITA LASTUJA.




TYVEN MERI.


Onhan meri ihana, kun se painii sisarensa myrskyn kanssa. Onhan se
komea, kun se hirnahtelee kallioita vastaan ja kun sen aalto kaulaansa
kaartaen heittää vaahtoisan harjansa ylös ilmoja kohti. Minä ihailen
sitä, minä kunnioitan sitä, minä vavahdan sen voimaa, mutta en sitä
rakasta enkä helli--niinkuin rauhallista merta.

Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa. Se
on minulle meri oikeana merenä, ystävä, jonka luo mieleni lakkaamatta
palaa.

Kaukaisin ulkokari, kivisen lahdelman pohjukka, kalaranta laakean,
matalan kallion viimeisellä liepeellä. Katselen tässä kuivamaan
levitettyjen verkkojen välitse, yli riuttojen, siintelevään
kaukaisuuteen, jossa jokin purje seisoo liikkumattomana kuin majakka,
ja niinkuin jonkin kaukaisen maan kangastuksena vaakkuu jo aikoja
sitten kadonneen höyrylaivan savupilvi.

Lämmin ilma, joka maan ja taivaan täydeltä ylitseni ja ympäritseni
tulvehtii; sileä maininkiaalto, joka loiskaa ja loiskaa, koskaan
uupumatta, kuin ikiheiluri, jota näyttää pitävän liikkeellä joku
salainen soudattaja joistakin toisista taivaankappaleista--mikä
huoleton autuus ja onni!

Tämä tyyneys ei ole sisäjarven unettavaa, raukeata tyyntä. Merikin
vaivuttaa uneen, mutta keveään ja raittiiseen. Nukut ja heräät, nukut
ja heräät, niinkuin laine nousee ja laskee. Silmä nukkuu, korva valvoo,
ottaen outoja ääniä, lienevätkö lintujen puhetta vai hylkeenhuutoja. Et
välitä kysyä, mistä ne tulevat tai mitä ne tietävät. Joskus on, kuin
parkaisisi pieni lapsi, mutta kun herahdat ja kuulostat, et kuule muuta
kuin laineen loiskinan etkä näe muuta kuin karin nenässä valkoisen
tyrskyn, josta se samassa katoaa, jonkin ajan kuluttua tullakseen
uudelleen--meri avaten silmänsä ja sulkien ne taas, nähtyään tuttavansa
taivaan ja rakkahimpansa rannan--samat mitkä sinäkin.

Tyven, verkalleen mainehtiva meri, joka ei muserra, ei uhkaa, ei
peloita, vaan joka rakastaa omiaan, liekuttaa lapsiaan ja niitä
tuudittaa--kaikki revityt ja riitaiset, kaikki, jotka toisianne
vihaatte ja vainootte, kaikki kierot mietteet ja turhat puuhat ja
aherrukset--miksi ette tule tänne!

Täällä olisi teidänkin hyvä olla. Rakentakaa tänne majanne, te,
niinkuin minäkin. Ei muu maksa vaivaa, sillä kaikki muuhan on turhuus
ja hengen vaiva.




ELÄMÄNI EHKÄ ONNELLISIN PÄIVÄ.


Elämäni ehkä onnellisin päivä. Ensimmäinen oikea kevätpäivä ainaisten
sateiden ja pitkien kylmien perästä. Koivujen lehdet ovat tänään
puhjenneet hiirenkorvalle lämpimässä, tyynessä paisteessa. On ollut
niin tyyntä ja lämmintä ja raittiin puhdasta, kuin ennen lapsena
ollessa kuvailin vain taivaassa olevan.

Odotettiin äitiä tulevaksi kotiin. Heikki juoksenteli pitkin päivää
avojaloin talon ympärillä kukkia poimien. Niitä asetettiin kaikkiin
huoneisiin ja verannalle valkoisiin astioihin, ja pistettiin kimppu
kumpaankin portin pieleen ja koivujen valkoiseen tuoheen kahden puolen
kotitietä.

Nyt ne nukkuvat. Minä istun ikkunassani ja koetan kirjoittaa.

Järvi on aivan tyven. Viklat lentelevät valitellen rantoja pitkin,
mutta niiden valituksessa on riemua. Kottaraisia istuu kuin musta
marjaterttu koivun latvassa, huilaute

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/13745