← catalogue

Elsa

by Teuvo Pakkala · Finnish · Gutenberg #13733 · 393,881 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Elsa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elsa

Author: Teuvo Pakkala


        
Release date: October 13, 2004 [eBook #13733]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/13733

Credits: Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA ***

ELSA


Teuvo Pakkala


Ensimmäisen kerran julkaissut
Otava 1894




1


Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin
tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta
siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.

Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli
vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.
Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä
näki.

Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä
emäntänsä peitteli.

»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä
keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman
tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin
ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli
tullut upporikas mies.»

Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua,
jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli
monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun
palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän
katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen
niitten elämän aikaa.

»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää
ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni,
vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua
vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin
varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti...
Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä
sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä
muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa:
'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli
se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.»

Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli
Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi
kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille.
Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän
huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa
vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään
hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi
Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille,
vähinosaiselle lähimmäiselle...

Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät
suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt.
Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut
iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli
hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.

Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja
vähä väliä hymyili iloisena.

»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut
heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua
tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja
sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut
jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli
hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin
ohjattu.»

Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin.
Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista
monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään
määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota
ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta.
Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on
osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä
pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.

Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin
onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon.
Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...

Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää».
Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui
Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.

»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja
nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin
neuvoa keksitä.»

»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski.

»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä
lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen
nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka
apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä
kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu
hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa
jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin
täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.»

»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.»

»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää,
minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus
niin kovaa.»

»He ovat sen kurituksen ansainneet.»

»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä
pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä
en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton
hökäle.»

Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion
leski lupasi kernaasti menevänsä.

Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa,
sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä
vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi
varmuutta.

Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion
leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut
hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt
notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa
lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.

Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän
tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä
tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa.
Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi
niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada
suustansa.

»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten.

»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en
minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä
hilpeästi.

»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi.

»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.»

»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän
tuolia etsiessään.

Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei
kerrassaan mitään sanoikseen.

»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä.

»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä
huolen pitää.»

»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä:
sortuneita tyttäriämme.»

»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.»

Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä
Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi
potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa
alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan,
jolle hän oli uppiniskainen.

»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti,
jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä.

»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja
mielestään.»

»Niinkuin te?»

Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän
epäilyksien väliin.

Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein
voittanut, selitti hän, vaan vakuutti:

»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia
osoittanut.»

»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.»

Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se
kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi.
Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma
käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka
tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.

Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää
häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä,
pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi
lähteäkseen.

»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken
nauravan.

»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena.

»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi,
tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion
leskelle:

»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.»

Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän
oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua
siihen.

»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua,
joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli
muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen
äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se
oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti
tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen
tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän
yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.»

»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan
käsiään väännellen.

»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä
käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin
surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen.
Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä
henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon
viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on
niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet
kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä
ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.»

»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski
vakuuttamaan.

»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia
jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme
sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala
varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine,
puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö
heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia
yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee
juuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?»

»Se, että minä uskon?»

»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän
rukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna _minulle_. Ja sellainen on
uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se
Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?»

Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä,
että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa.
Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän
oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin
jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa?

»Millainen _teidän_ uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi.

Syntyi pitkä äänettömyys.

»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että
tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla
on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.»

Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja
nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä
epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen
mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä
jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin.

Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja
jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä
nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja
kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle,
että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.

Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän
ilman muuta nousi ja sanoi:

»Hyvää yötä!»

Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet.

»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...»

Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja
oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle
ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut
kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana.

Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään
jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia,
lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se
ollut jotakin hyvinkin outoa.

Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa
uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja
pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan
kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean
käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta
pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia.

Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui
sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui
alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen.

Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään.
Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus
Nikkilän sisaresta.

Sydäntä kouristi.

Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan,
uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se
on mahdotonta!

Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen,
ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa.

Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta.
Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli
niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa.
Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta
tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi
voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan
kiivastelevia järjen viisasteluja.

Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa
ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä
yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne.

Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei
ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa
kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut
illalla. Hän nyt naurahti:

Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta.

»Emäntäkö se on?»

»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari,
kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan.

»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten
lienen ollut niin pyörällä.»

»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi
kysyi: »Mitäs kuuluu?»

»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.»

»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski.

»Niin.»

»Nikkilä kuollut?»

»Kuollut se nyt on.»

Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan
kiinnitettynä.

»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin.

»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana.
Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan,
niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla
mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen
hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo
kylmä.»

Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin
varas. Herra Jumala!

Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli
tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut
aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä
hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja
kaikki muu sanomatta.

Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän
oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen.

Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä
hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli
toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema
väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa.
Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän
vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa
vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä.

Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei
milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä
järkähtämättä siinä kiinni.

Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä,
istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä
nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle.
Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt
sitä.

»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi
Latun emäntä.

»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä
muodolla.

»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä.

»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion
leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...»

»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä
terävästi.

Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä
Korhosen.

»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella»,
tuumi säälien Vimpari.

»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon
etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa.
Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.»

»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää
olla usko».

»Sitä puuttui Nikkilältä.»

»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä.

»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.»

»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle
vallan», vakuutti Vimpari.

»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on
Nikkilänkin vienyt.»

»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku
läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä.

»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole
armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.»

»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla
taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman
poikanne.»

Vimpari nauraa höräytti ja sanoi:

»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa
taivaaseen toimittaisi.»

»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo
edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen
kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on
varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä
hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin
kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.»

»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä.

»Taivaaseen», huusi Korhonen.

Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan
norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat.
Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi:

»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä
olet.»

Latun emäntä purskahti itkemään:

»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten
koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me
odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan
meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen
rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen
kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa
armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme
tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.»

Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella,
muisti hän vainajan sanat:

»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.»

Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan
toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin
pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.


Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten
harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt
asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja
Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta
odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää
köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty
tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen
taloon emäntä oli huudettu.

Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen
ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu
sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun
Latun emäntä oli sitä pyydellyt.

»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun
emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina
hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin
kuin elukkaa.»

»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi
Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.»

Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina.

»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan»,
lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden
vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin
ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta.

Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden
kestäessä.

Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo
oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois,
kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli
sittenkin vielä tietymättömissä.

»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli
Vimparin vaimo.

»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä
ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on?
Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten
ei ole hätää», vakuutteli Vimpari.

»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa.

»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka
linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin,
Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla
elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme
nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!»

»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi
vaimo.

»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin
pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen,
että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan
omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi
papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä
uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi
syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun
kerran uskoo.»

»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin
raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää
ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako
sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo
itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että
vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat
samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan
tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka
synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.»

»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on
meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole
todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän
Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?»

»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi
vaimonsa.

Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos
ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää
vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut.

Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei
olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan
ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin.

»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä
luulette, Viioska?»

»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua.

»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa
uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on
silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt
uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.»

Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti
ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne
etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat
itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit
lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan
puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin
kovaosaisista.

Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli
tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa.

Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon,
kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli
pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa
muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan
tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta
muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään.

Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon
tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä.

»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi.

»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä.

»Missä sitten?»

Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä
katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan.

»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän
ja rupesi itkemään.

Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha
olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli
ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet,
että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja
muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista
Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto,
että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää.
Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten
kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin
hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja
keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili
Elsaa:

»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!»

Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen
saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien
myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän
asti oli hartaimmin rukoillut.

Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa
keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa
Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut
pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli
odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa,
olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla
oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus
keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi,
luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän
alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa
lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo.

Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat,
sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla
päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät,
hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla
tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia.

Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää.
Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon
vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi
niille kerjäämässä varkain äidiltään.

Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää,
joita hän ei saanut auttaa.

»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...»




2


Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.

Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt
toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti
eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi
toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken
pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi
hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki
Elsan mentyä ensi päivänä.

Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan
tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla
Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään
kuin koskaan ennen.

Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän
joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa
joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen
tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen
lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä
lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.

Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan
ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi
pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena,
avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään
muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei
mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa
aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja
rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi
levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa
työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen
Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut
eteen maalattu.

Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi
tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan,
että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan
viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut
muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko
kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja
siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän
pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara,
uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on
kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas
synkistyi, ja se lopuksi voitti.

Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet
sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin
ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.

Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan
samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä
oli täysi työ pidättäessään itkua.

Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin
aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi
oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille
oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin
olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista
vaikuttavan.

Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei
millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän
huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan
oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan
rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän
huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten,
joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään
kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista
hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet
kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen,
että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli
muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri
eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava
ja arvokas.

Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla
ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat
vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli
kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään,
mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt
asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille.
Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä
ihmelapsena.

»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen
Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle.

Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä
nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän
aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys
kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys.

»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...»

Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran
kotia seuroista.

Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä,
niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan,
ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä
omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä
hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut.
Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen
ponnistus väheni hiljalleen.

Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta
kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen,
joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja
pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin
Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä.

»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen.

»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?»

Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti:

»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin
useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät,
etten laseitta näe.»

Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki:

»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin
opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat.

Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat
lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten
on Jumalan valtakunta.

Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota
vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle.

Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi
heitä.»

Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää.
Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja
riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti
hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun,
heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi,
pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan
syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä
tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää
sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi
itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti
rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä
kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella
heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja
ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja
isälliseen rakkauteen.

Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut
iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan
ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen
pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli
kuohuksissa riemusta.

Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän
kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin
yksityiskohtiin.

Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin
paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia.
Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt
toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät
aina, vaan nyt tänä iltana vasta...

Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä
hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei
mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli
kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle.

Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja
autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo
tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään
ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva
taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos
sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen
katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä,
kaunis lapseni!»

Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin
Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan
lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa
taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki
hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen
muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat,
eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan
ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten
toisten koko suosion tulva yhteensä.

Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan
armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten
tasalle.

Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle
lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän,
ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi,
joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä.
Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan
toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin
katsoi häntä silmiin.

Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen
poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa
oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin
vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin
rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten,
poskitusten.

Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi
odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi
viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne
siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan
kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien,
läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia
ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä
riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään
kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon
kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus
syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat...

Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi.

Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi
hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin
että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu
monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha,
kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.

Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena
hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka
kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena
pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata.
Elsaa oikein kauhistutti.

Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä
se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei
voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä
Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei
huomannut.

Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä
pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi...

»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä.

»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti
aivan kuin sitä olisi miettinytkin.

Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva
ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos
olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki.

Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei
saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat
kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään.

Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen
ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi
mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi
siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin
kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään...

Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli,
että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä
rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin...

Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli
sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä.

Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista
kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari.

Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt
siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit
kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut
jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä,
tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen
läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen.

Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka
olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään
niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin
häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja
muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla.
Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana
siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran
kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että
ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana.
Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari
oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.

»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut,
jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut.

Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut
välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi
kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska
Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä.
Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.

Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi,
hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka
vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun.

Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista
ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset
vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...

Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla
tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa.
Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut
mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe
levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja
ummisti silmänsä.

Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja
Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti
olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta
aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli
putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi
Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi
rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja
Herransiunauksen.

Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä
painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi
sulkea silmänsä kuolemaankin.




3


Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin,
kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin
mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa
oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei
kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi
vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut
sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti
olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan
ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan
sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona
raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa
pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille
oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat
naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan
vakaviksi.

Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen
keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen
makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen,
pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin
outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla
missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi
retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut
tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he
kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei
koskaan tiennyt sokko missä oli.

»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin
ajatus ollut.

Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut
huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko
siellä ketään.

Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä
laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli
toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan
vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat
sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien
henkien liikkumista maan päällä.

Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen
maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli
lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat
siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret
tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin
olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja
keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti
olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa.

Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä,
että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän
oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että
heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat
ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli
jotakin salaperäistä.

Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi
tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja
sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja
riemuisaksi.

Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui
nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona
vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta
huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa
nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli
uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea
käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä
häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan.

Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi
taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!

Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä
päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua
varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin
hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä!

Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä
mihin ryhtyä.

Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi
rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän
myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin,
mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen.

»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja
vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti
niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä
vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään
vastenmielisyyttä, vaan masentuneena.

Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi
kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui
rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa.
Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa
myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja
joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti
ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja
painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa
kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se
taas heti.

Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat
toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän
ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui
hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa.

»Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat
saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan
toiselle, joka siihen vastasi:

»Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen?
Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!»

»Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi
taas toinen ja nauroi muille silmää iskien.

»Kun ei ole mistä antaa!»

Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja
hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa
soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi.

Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi
uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa
vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai
piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin.

Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat
kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä.

Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle,
joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä
tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään,
vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin
kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään,
varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei
vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina
sanottiinkin:

»Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.»

Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli
sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa,
eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä
kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin
käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän,
ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja
Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle
sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti
Maria.

He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa
Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin
kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori
heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan.

Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli
kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan.
Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin
lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet.

Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko
he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä
kuin viime viikolla.

Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän
on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään
ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni
portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä.

Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset
tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos
ovatkin yhdessä...

Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä
Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan
keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa
katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja
itkumielin meni hän sisään.

Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi
niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan
ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin
peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt
sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin,
yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin.

Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka
mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin
niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin.

Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään
ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän
olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään.

Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei
ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä
mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili.

Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti
hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä,
kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan
aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut
laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain
ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri
muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin.
Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään
kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan
ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle.

Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi
Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että...

»Kuule, eikö siinä huimaa päätä! -- Siinähän liukuu kelkka virstan
matkan? -- Eikö siinä ole vaikea ohjata?»

Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita
riemastunut Elsa teki.

Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja
joku kysyi:

»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?»

Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti,
kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan
kiireesti.

Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin...
Kivi-Risto?...

Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja
mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut
koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki
ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman
alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen,
paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty.

Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei
ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita.

Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle,
kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja
kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle.

Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle
kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää
kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään!

Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti
kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja
etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi
lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui
hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi
asiaksi.

Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista
viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti
kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut
lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia
tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle.

Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei
tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut
milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen
opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin
työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä
osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota,
niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa.
Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla,
uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina
jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten
siihen, kun hän menee rippikouluun.

Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä
mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena
tyttönä, miten puettu ja miten toimii.

Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi.

Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä
hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt
uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut
kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on
hän aivan aikuinen.

Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille,
että hän oli ripille päässyt -- tapa vaati nuoren rippiläisen käymään
ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville.

Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan
Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni
on tapahtunut.

»Eikö ole hauska!»

Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä
itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä.

Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina,
jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät
herranehtoolliselle laskettiin.

Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden
omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he
alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella,
puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä
uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja
rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä
juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista
ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat
kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan
seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät
alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan
sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä
sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä
olisi tapahtumassa.

Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi
noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään
ojentaisi.

Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei
mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta
ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen
tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin
työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti.
Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi.

Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän
kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden
testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli
nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi
olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain
kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä
onnea, jossa Mari oli.

Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki
ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä,
mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas,
arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat
kelvollisia.

Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi
jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä
päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli.
Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän
kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin
kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi
viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi
olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko
häpeä, jos olisi saanut nuhteet.

Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä
joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja
pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja
kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan
arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi
pettyneensä.

Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat
hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään
kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään
myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti
hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois
ja juhlapuoli käännetty näkyviin.

Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava
kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti
juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan.

Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän
välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin
erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt
odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa.

Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut
sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun
huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt.
Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja
silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän
joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei
hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille,
jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti
ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi
tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään,
esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa
autuudeksi.

»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!»

Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen
menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa
ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen
selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan
kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja
iloissaan.

Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin
vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet
itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja
kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen
silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt.
Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät
peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin
puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se
syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä
uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan
kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti,
vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella
jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä
on vielä kotia.

Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi
sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen.

Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt
esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi
itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä
asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä
huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti
vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa.

Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi
jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja
aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän
sittenkin levotonna.

Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja
ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis
kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello
väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne.

Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille.
Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen
pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt.

Miten monella tavalla kirkon kellot soivat!

Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan
tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava
ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin
hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus...
Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni!
Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat
alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna
soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi
talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista,
kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet
tähdet tuikkivat kuin kilvassa.

Ja nyt?

Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli,
vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa...

Mitä oli? Ja mitä oli tuleva?

Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten
takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa...

Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa.
Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen
ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei
tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän
huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten
jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo
käynyt alttarin ääressä.

Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei
ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän
kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja
seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin
kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän
tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin,
joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä,
kuulla, tuntea.




4


Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin
ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein
säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen.

Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella
kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen.

»No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä
lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi
vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin
sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä
luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä,
mutta eläpäs: on entistä pystympi.»

Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla
äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä
tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on.

Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin
tuttavaksi.

»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa.

Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin
olisi se vielä komeampaa ollut.»

Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin.

»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä
naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää
kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion
leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen
näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli.

»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi
vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään
kaikenlaatuista.

Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi,
että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä.

Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei
ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä.
Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi
voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani
arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin
äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin
värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella
paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli,
että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta
toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon
vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein
puolesta sanasta.

Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia.

»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella
päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi:

»Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi
Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri.

»Kevyt kuin lehti!»

Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti:

»Latun Liisa!»

»Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko
teittelittekin!»

»En minä sinua tuntenut, koko otusta!»

»No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja
pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti.

»Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua
pitkiin aikoihin.»

»Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja
ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä
kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut
estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari
merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja
niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin
on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin
teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua
nähnyt.»

»Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!»

»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi
Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi
niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein
totta kysyneen:

»Enkö ole kaunistunut?»

»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski.

»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet
minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin
syksyisin ja talvisin -- pimeällä.»

»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä.

»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme,
että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina
ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin
poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan
mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn
kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja
panin toisen silmäni näin ja suuni näin.»

Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa
purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli
toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja
suu kauhean rumasti väärässä.

»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'»

»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa.

»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi
silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään
kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan
kumminkin vähän luojan luoman näköinen.»

»Mutta eikö sinua peloittanut se herra?»

»Eei, mitä minulla 'rumalla akalla' oli pelkäämistä. Luulin minä, että
ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa
mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen
jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.»

»Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski
moittivasti.

»Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin
ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa
ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo
naimisiin!»

Liisa purskahti itkemään.

Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa
vyöliinaansa vetisteli.

»Naimisiinko?» kysyi Viion leski.

»Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi
kerta.»

»No mitä sinä oikeastaan itket sitten?»

»Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja
viisastunenko milloinkaan!»

Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin
että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän
olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt
miten lohduttaa.

»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä,
»mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla
viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.»

»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski,
kun Liisa oli päässyt taas entiselleen.

»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta.
Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa
sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa
ehti mitään lausua, sanoi:

»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet
naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo
minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa,
eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan.

»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän
päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät
kaikki.»

Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä
asiaa:

»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se
minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle
pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.»

Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin
istumaan hänen viereensä.

»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut,
eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion
leski.

»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan
on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä
vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain -- muistanetteko sitä poikasena:
sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole
erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä,
ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan
tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti
että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän
niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja
niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka
on kantensa valinnut?»

Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä
hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen.
Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun
yht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan
tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa.

Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut.

»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä
rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin
että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista
miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun
kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu
suustasi kiinni koko päiväksi. -- Kuule, Elsa, otathan sinä minulta
vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta
pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on
vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että
kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin
äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri
korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin
olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä
oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin
kaitainen, niin kaitainen -- se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin
Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin
neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin
purjetta aikonut enkä paitaa.»

Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin
kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin
»kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän
ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen
hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne.

»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan
Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa,
että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» -- ja Liisa palasi takaisin
ovelta sanomaan -- »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi
häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te
olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.»

Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän
sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen
askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen
näköiseksi.

»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski
itsekseen.

Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää
kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan
väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin
pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin.

Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi
häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt,
sanoi Elsalle:

»Sinä tietysti menet häihin -- jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö
liene tyhjää hölöttänyt.»

Elsa vakuutti, että totta se oli.

»Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät
häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että
tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei
heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.»

Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti,
kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin
heille.

»Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli
siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.»

Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin
selityksineen.

»Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin
sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat,
ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla
häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä
hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan
tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän
häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät.
Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee.
Osaathan sinä tanssia? Tietysti!»

»En.»

»Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä
väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia
kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä
tanssimaan opit», sanoi hän sitten.

Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut
vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja
tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei
ajatellakaan hirvinnyt!

»Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...»,
koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun
huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa.

»Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?»

»Niin minä olen...»

»Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten:

»Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!»

Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa.
Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle
äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä
hänellä on täällä komentamista!

»No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä.

»En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei
Elsankaan ole pakko mennä.

»Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan
rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?»

»Omani se oli.»

»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun
Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun
komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon
puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että
mieltä liikutti.

»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?»

»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi -- huvista
pitävät nuoret huolen.»

»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.»

»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut
poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin
miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne
pahoittanut?»

Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä,
vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli
nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua,
iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli
enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet.

Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli
morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa
hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli
hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli
kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja
huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli
kyllissään hänelle, mutta itselleenkin.

Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi
rukoillut.

»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä
hyvä!» sanoi hän tytöille.

»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen.

»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa.

»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu
puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi
totta.

»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua
haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan.
Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan
teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!»

»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili
häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja
morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä
aivan kuin ei niinä miehinäänkään.»

»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan
tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä
otan sanasta vaarin enkä hätäile.»

»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että
hän jättyy häistä.

Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin.

»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan.
Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!»

Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa
enää Liisalla leikin tekoon.

»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä
vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.»

Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen
ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti
hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi:

»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon
ihmistä?»

Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa
lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa.

»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?»

»Enhän voi sitä tietää.»

»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?»

»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.»

»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi
tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se
ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä
olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin
puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä
Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?»

»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski.

»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin
piiskat, silloin kun niitä odotti -- mutta sitten kun ne oli saanut, se
ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota
hurtti humööri ja repäsevä meininki.»

»Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski.

»Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi
edes puoli sanaa.»

»Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.»

»No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa.

»Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin.

Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi:

»Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!»

Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten
kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi:

»Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja
molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei
tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja
engelskaksi laulavat:

     Tiimai, tiimai sellai tui
     Komtit pitikit kom tits nuu
     Somlai kaffe somlai tee
     Somlai redigati rasnavee.»

Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti
ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan.

Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään
arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui
hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle
siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja
hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin
kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä
mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta
sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen
tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi.

Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan
pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat
luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on
vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä
kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun.

Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden
pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui
heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta.
Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen
nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina
samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti
heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen
aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen
katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa
ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten.

Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että
melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen
kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma,
epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli
mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa,
josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi
entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne
siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun
pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin.

Morsiusparia odotettiin.

Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan
kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin
naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä.
Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo
ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän
sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo
aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut.

Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu
tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo
Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa
itseään vakavaksi.

Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen.

Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei
ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta
merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän
joukkonsa valiolta.

Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan
kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti
vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo
hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs.

Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut
Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä
nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä
paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä
tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein
vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui
ylimielisyyteen.

Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli
heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon
syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan
itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on
ollenkaan sujuakseen.

Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle
toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä
sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni
samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa
hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi
ymmärtänyt hänen ajatuksensa.

Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi
hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan
onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi
heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän
emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin
myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen.

»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti
hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli
hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä
nähdä kerran!»

Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän
emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta
nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä
katkeruudeksi.

»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen
huoaten.

»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään
Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta
verosensa mieskin sai.»

»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta
muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi:

»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että
saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen
sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime
aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä
pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.»

Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat
onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui
esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski
heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut
lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa,
joille hän ei ollut sanoja tavannut.

Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli
ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli
enemmän surullinen kuin iloinen.

Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella
vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt
jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli
tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi
hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan:

»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en
olisi saanut käväistä teillä itkemässä.»

Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja
lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin,
kirkas säde.

Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan
kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella
suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi:

»Äiti rukka!»

Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi
kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi,
miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä.

»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti
Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun
tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.»

Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat
sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli
kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli
hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän
mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä
seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta.

Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu.

»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena.

»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi
Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle.

Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta.

»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka
synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti.

Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa
käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison
huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin.

Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt
nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin
nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa
koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat
kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja.

»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta
ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies
istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken
lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut
tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi.

»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi
kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin
nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan.
Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan.

»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies,
sorja kuin koivu!»

Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten
puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli
muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin
kaunista satua.

»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen
on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse
vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat
vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he,
niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan.
Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi
nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä
ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.»

Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille,
joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion
lesken ja Elsan vähin.

»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä
Viion leskelle.

Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet
huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin
kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka
olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen
kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän
muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle.

»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi
muistaa ollenkaan.»

»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin
huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä
olen Tuira.»

»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia
vieressään pyytäen siihen istumaan.

Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon
muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä
pitkään silmästä silmään.

Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla
Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion
leskelle.

»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta
voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta
meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan
on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä,
kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt
työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita
hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle,
ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.»

Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen
äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä
retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut,
niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli
jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän
luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä
tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut.

»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!»

»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta
kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli
viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan
halutti lähteä käymään kotimaassa.

»Te olette vasta tullut?»

»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän
ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä
olosijojaan.

»Mille näytti ja tuntui?»

»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi
vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on
tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua.
Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut
vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa,
joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni
ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja
sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan
tuttava ollut.»

»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy
entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän
tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja
seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät
teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.»

Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä
tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki
esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että
Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan
tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin
halusi joskus päästä.

Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien
aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän
kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu.
Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että
olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä
muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät,
hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu.

Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan
Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen
läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin.

Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin
hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle
lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia,
äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti.

»Ja sellainen mies on sitten tullut.»

»Merellä niistä miehiä tulee!»

Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi
tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin
mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä
maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen
huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies
tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta
ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä.

Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion
leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon
huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?»

Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa,
sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia
pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran
lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin
mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli
sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten
huvitteluista salissa.

Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia,
joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista
tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan
harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he
olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi
mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat
muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin
olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi.

Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista
kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät
seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä
varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna
ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa,
tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli
kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria,
pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset
kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa,
vaan samalla ujoa ja hiljaista.

Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan
kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat
istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän
puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli
vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut.
Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin
yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä,
jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti
hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen
häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän
myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti
soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja
hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa
sointua.

»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli
miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa.

Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa
hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen.

Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja
Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä
puhetta ollut.

»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan
Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti.

»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle,
tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan
minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata
sanaa.»

Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä
kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon
humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä
kainalossa.

»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on
vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en
sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat
kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se
minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka!
Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein
itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä
sentäänkin minusta ihminen tulee.»

»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?»

»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea
ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...»

Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi:

»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se
peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on
pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.»

»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen
tulee.»

»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan
sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin
olisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat
sanoneet eikä muuta.»

Hetken mietittyään kysäsi Liisa:

»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?»

Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui
äänettömyytensä hänestä itsestään.

»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä
merimiehen akka!»

Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan.

Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään.

Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen
alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle,
joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei
ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut
onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut
ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia
huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta
mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla
luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa
taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että
niin kävi kuin oli ennustanutkin!...

Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua,
nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat
piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja
ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin
kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin
Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet
äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan.

Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka
avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi
takaisin raikahtelevana kaikuna.

»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin
mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä.




5


Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen
koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui
matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita
puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä
silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi
ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit
kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan.
Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa
väikkyväksi haamuksi.

Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät
varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen.

Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja
ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan
astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen
kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa
lyömään.

Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni
vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja
palasi niistä raikahtelevana kaikuna.

Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua
vasten nojaten.

Se oli Tuira.

Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän
muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne
nähnyt joka päivä.

Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat,
edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain
mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän
saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine
saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi
kaikki ja joitten seurasta iloitsi.

Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet
ja vieraantuneet hänestä.

Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten
kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten
rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan
kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta
ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja
hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein
purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava
vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille,
kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä
ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana
merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja
nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan.

Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä
iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa
hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja
rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat
saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan,
missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty...

Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet
hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät
tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti
osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä...

Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin
jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset
siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan
kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan
hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan
perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke.
Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat
äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella
istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat
sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli
ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien
häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella,
joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa
paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä
kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella
aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.

Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion
hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva
puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on
se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko
kesän, koko kesän, koko kesän».

Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan
pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku
hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset.
Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat
käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä.

Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen
toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti
venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä
ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki
vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin
norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään
ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi
tavataankokaan enää kuuna kulloinkana.

Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen
miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia
ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten
äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla
olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen...

Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja
muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen
merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti.

Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit
kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään
ja loiskimaan rannoilla.

Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli
tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja
hengen, jäi kuin onnen helmoihin.

Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne
saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon
suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen.

Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan,
josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen.

Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi
saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle:

»Elsa...»

»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä
suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet
jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan
aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana
jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja
mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat
toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten
läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu
tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan.

Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja,
kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina.
Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja
nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo
siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti.

Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki
seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut
toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi
sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari.
Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon
juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän
olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli
rohkeus puuttunut.

Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon
hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea
syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet,
sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä
silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin
avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta...

Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan
auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta
mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät
lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi
siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä
jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä
majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike.

Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!...

Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia,
ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan
peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin
lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain.

Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään
kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu
ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he
kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat
häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan
olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan.

»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan
vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.

»Ei näy enää.»

»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt
piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!»

Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina
kuunneltiin hänen selityksiään.

»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on
kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana.
Pikkuisen pilkoittaa enää.»

Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus
löysi sen helposti ja varmasti.

»Nyt ei näy enää!»

Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä
vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä
hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä
mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan
kehittelemään.

Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää
laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän
kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan
häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne,
leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili
mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.

Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti
kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus
olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin
äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät
kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja
kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat
tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin,
virittänyt hänen muistonsa.

Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi
muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne.
Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut
sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla.
Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli
mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua
heille: olkaa onnelliset!

Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään
ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista,
sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa.

Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan
onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle
hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran
poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa
iloisempikin kuin tavallisesti!

Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole
vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen?

Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi
jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt
tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta
ei olisi tahtonut niistä luopua.

Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin
olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti
tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa
sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä
hakemaan vähän kävelylle.

»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa.

He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle
metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella.

Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli
mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta
erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta
ja Tuirasta tulee kaunis pari.

»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?»

Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan
vuoksi.

Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien
jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata
pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa,
millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä.

Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää.
Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui
ajatella, kun Tuira taas tulee.

Kun tulisi pian!




6


Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille
ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät
ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden
paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea.

Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä
kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari.

Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki
hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle
lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja
sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin
varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi:

»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!»

Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla.

     »Mari!

Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka
kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun
palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...!

     Risto Kivinen.»

Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista
kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin
luettuaan yhdessä kirjeen.

Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän
koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen,
että Tuira on mielistynyt Elsaan.

Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen
Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat
onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut.

Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä
kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta.

»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen
useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan
huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko
maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä
heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten
seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa
etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja
pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan.

Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö
Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota
omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa
tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili.
Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän
istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka
rakastuisi häneen...

»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi
kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena
kuutamoiltana.

Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi:

»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin
Tuiraa, joka sinua rakastaa!»

»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.»

»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä
rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän
oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.»

Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että
Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari
oli, joka _tiesi_, että hän on rakastettu!

He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä
ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa
olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä
laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten
oli vähän laskijoita.

Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo
ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt
naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia.

Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja
hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo
koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei
olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo
yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari
laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin
hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat
kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon.

»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät
Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa.

Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää
ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja
Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa
laskemaan.

»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran
laskette.»

Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi.

»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori.

»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari.

»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä»,
vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään.

»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat
kelkasta radan päässä.

»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea.

Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti.
Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa
odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja
hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen.
Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja
muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin.

Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa
itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti
Montinin Jori.

Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas!
Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän
lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt?

Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi,
yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti
sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei
tullut.

»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään.
Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut.

»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa.

»Menenpä tietystikin!»

Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin
peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä
syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli
Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja
hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta.

»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!»

Portilla oli Vimparin Aappo.

»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo.

»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari.

Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä.

»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän
tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme
virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo,
kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.»

Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan.

Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli
issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän
lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän
ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi
ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten
nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin
hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen
helinä.

Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan
siihen.

Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä
ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän
ei välitä!

Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin.

Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä
sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin,
jotka laskettavat.

Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori
ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin.

Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se
oli Jori.

»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa.

»En.»

»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?»

»Mistä niin päätätte?»

»Kun ette tullutkaan enää.»

»Minulla ei ollut aikaa.»

»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.»

Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori
sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen
senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi
itkenyt!

»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori.

»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.»

»Suvaitsetteko minua seuraksenne?»

Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja
tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin.

»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli,
että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten
hän viitsisi istua Jorin viereen...

Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he
lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin,
jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa.

Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi
ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli
niin hiljainen ja vakava luonteeltaan.

»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta.
Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi
puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä
pohjoisessa.

He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko
ajan ja joskus kysäsi Elsalta:

»Onko teistä, neiti, niin?»

Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut,
mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa
kauniimpaa ja selvempää.

Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että
lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee
esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita,
arveli Jori.

Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät
olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain
mellakkaa mäessä.

»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun
mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää
juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori.

Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi:

»En minä ole sanonut, että olen haluton!»

Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono,
pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta
Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla.

He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli
polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin
tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät.

Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea
kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä.

Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin:

»Vieläkö lasketaan?»

He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja
Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti
sanomaan:

»Päästään samoihin häihin!»

He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he
lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma.
Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan,
niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista.

Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko
hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän
niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen
oli mennyt tietämättä ohitse.

Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä
yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen
Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti
tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria
ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut
oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis.
Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan.

Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä
kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli
Aapon kanssa ollut.

»Voi, voi Elsa, kun et tullut!»

He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari,
edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat
huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin
sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin
syöntiin.

Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka,
näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin
kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja
Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle
puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle,
Hän kuuli Marin sanovan:

»Sinä olet, Elsa, hupsu!»

Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka
vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin
ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän
hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta
kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta
askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan
näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua
tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti.

Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko
illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan
päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä
kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei
käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan
oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään,
päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja
päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen
vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa
Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa,
kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli
Jorin kanssa!

Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä
kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja
lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun
luuli Marin jo käyneen siellä.

Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset
olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti
ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät
kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän
oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän
selvempi, se oli kuin Tuira...

Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän
oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään
heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa
käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen:

»Aappo rakastaa minua!»

»Onko hänkin kirjoittanut?»

»Eei, hän on sen itse sanonut.»

»Itse sanonut?»

»Niin, ja hän suuteli minua.»

Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan
todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi.

Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän
koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin
sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia
ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe.

»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa.

»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja
niin sanoi Aappokin», selitti Mari.

»Sinä olet morsian?»

»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä
tiedä.»

»Mutta, entäs Risto?»

»Enhän minä rakasta Ristoa.»

»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?»

»En minä ole _rakastanut_. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä
olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja
erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!»

Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin
ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja
vaatteittensakin poimuista.

Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi
oikein rakastaa!...

Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi».
Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja
Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket,
ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän
jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa.

Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään
silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja
sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään.

Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja
raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan
näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään.

Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja
muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He
tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut
katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan
heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään,
että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että
piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja
katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana
karehti.

Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa
tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin.

Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä
liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei
hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja.
Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa
maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat
toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi
kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska.

Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä
Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla
maalta!

Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan
jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli
sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin
Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat
ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana
kävelemään silloille.

Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä
ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa
kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen
alitse.

Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken.

Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi
on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän
ei ehkä tiennyt...

Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan
kostuivat ne uudelleen.

Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että
ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että
Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun
hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin
koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan
Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa
ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan
taakseen ja sieltä Jori tulikin.

»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...»

»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen.

»Sinä», sanoi Elsa ja punastui.

»No mitä sinä minusta luulit?»

Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja
sanoi:

»Minä luulin vain sinua teiksi.»

Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä
oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa
kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä
kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan
kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että
lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien
vieressä.

»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa.

Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla.

»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen.

»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle
kävelemään.»

»Kuule! Mennään Karjansiltaan!»

Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän
näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan».

»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!»

»En minä muista.»

»Joo, ja me pelkäsimme sinua.»

»Etkö sinä enää pelkää?»

»En. Mitä minä nyt pelkäisin?»

Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta.
Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja
Jori ja paljon muita.

Jori ei muistanut.

»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa
Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät
kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi
kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja
Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa.

»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori.

»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit
meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.»

»Vai piditte minusta!»

»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin
toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi
sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei
ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli.

»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli
se aikaa se piennä olo!»

»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan
nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin
mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle
nimenne.»

Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin.

»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori.

»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan.

»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui.

»Ilman aikojaan.»

Jori tuli uteliaaksi.

»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?»

»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja
rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he
lähtivät kävelemään takaisin.

Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan
sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää.

Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä
oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet,
jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa.

Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa
ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin.

»Mitä se oli, Elsa?»

»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista,
että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin
pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli
muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän
kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin.

»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat
toisensa ja molemmat punastuivat...

Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin
valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt
oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta.

Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän
mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja
punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta
kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen:

»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!»

Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki
meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän
jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin.

Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin
kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa,
vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa.

Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä
tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman
ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut
ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime
syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei
osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli.

Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta:

»Merimiehen leski Elsa Viio.»

Itse kirje oli:

     »Arvoisat tuttavat.

Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille,
tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän
kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen
kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen
pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen
tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani
taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä
maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin.
Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää
minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan.
Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen,
kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo.
Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla
ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia!

Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä
minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen,
jota nyt kaipaan.

Elkää pahastuko.

Toivotan hyvää terveyttä!

     Tuttavanne
     Erkki Tuira.

Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen
veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi
tämäkään.»

Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.

Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa.
Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi
nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui
eikä enää liikkunut.

Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi
kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei
hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen.

Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia
poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen
vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään.

Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni
mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät
kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten
kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.

Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli
ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten...

Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti
taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli
kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen
hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti
nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen
onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja
skailettikello naksutti riemuisasti.

Jos äitikin tietäisi!

Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan
häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui
mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja
niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään!




7


     Ei unta, ei päivän töitä,
     Ei päiviä, ei öitä,
     Ei mulla muutakaan:
     Kun poissa on armas kulta,
     Niin poissa on kaikki multa
     Ja tyhjää...

Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa.
Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava
tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli,
ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi
ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa
kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että
Jori tulisi pikemmin takaisin.

Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä
arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä
tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko
aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet
purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka
Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei
ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle,
kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin
suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa
metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia
metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää.

Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta
äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota
kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut
nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä
varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän
päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään.

Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin
kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se
oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui
pahalle ja tuskalliselle.

Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle
alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi
ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!...

Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai
tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa
ja muisti hänet selvemmin.

Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän
nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä
Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja
äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa.
Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta.
Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa,
tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia
yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan...

Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen
sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat,
koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana
auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat
onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja
sulki hänet syliinsä...

Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät.
Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla
Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa
piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi
paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja
elähytti sitten kirkkaalla toivolla.

Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään
kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi
ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli
suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa.

Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä,
jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla
tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset,
rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin
lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle
tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia
haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät
päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä:
kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko
kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana
ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja
kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He
eivät kaivanneet silloin mitään...

Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus.
Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi
punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä.

Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin
sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti
hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle,
jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta.

Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta
Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja
poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle
metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti
maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli
rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin
Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi
hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen
oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa
ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli
mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä
luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor
pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi
näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi.
Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan
vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui
ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään
kyyristyksissään maassa.

Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla
mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin
juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet
kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla
muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne
ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä
aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa
tunnetta odotellessaan Joria.

Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun
syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja
illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui
olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä
Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan
sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä
niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien
jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien
pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei
hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli.

Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi
ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli
ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja
pimitti toivon.

Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella,
jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä!

Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt
sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä
sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän
toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan
kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli
aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä.

Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän
muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman
täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin
taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä
kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli
vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja
joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän
huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja
kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa
niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa.
Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli
osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan
ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän
valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi,
mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä
rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä
mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois.

»Sitä en näytä.»

Elsa luuli, että se oli Aapon kuva.

»No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.»

Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja
lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle.

Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan
entisistä asioista.

Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki
nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on
hylännyt Aapon.

Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään.
Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät
Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin
kauniisti saarnannut.

Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei
vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori
olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi,
rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei
kukaan koko maailmassa.

Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän
rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei
voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa
tätä rakkauttaan.

Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin
sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja
valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui
kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä
alttiiksi.

Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen
toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan
rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi.

Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa.
Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen
ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori
siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut
hänet suojata... syleillä... suudella...

Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä
Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan.

Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko
lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan.

Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt!

Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi
hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa.
Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan
ja rakastaa vielä Aappoa.

Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat
väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan
kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki.

Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa
kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin
talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä
tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja
kuu paistoi täysinäisenä.

Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka
maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut
tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että
kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin
odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä
kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta.

Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa,
laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään.
Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän
iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin
Elsa oli luullut.

Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut
mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä
ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea
turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei
viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta
tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian
Aappoon.

»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein.

»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan
kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista.

Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon.
Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti,
mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle.

Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun
Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan
tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa.

»Ei kiitoksia.»

»No miksi ei?»

»Ei passaa!»

»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden,
veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti.

»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti
Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti
ja juoksussa pakoon.

»Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan.

Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi:

»Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu
kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia
teille!»

»Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää
samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se
olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin.
Eihän se mitään pahaa ole...»

Elsa ei puhunut mitään.

»Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna
suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?»

Ei sanaakaan toiselta puolen.

»Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä
sinusta.»

Elsa astui kiivaammin.

»Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja
jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin
yhtä hyviä kuin hän!»

Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti
turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi
ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi
taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli
varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos
ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen
vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki
ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan,
missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä
kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi:

»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!»

Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan
väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan
äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus
syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan
vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa.

Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut
itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että
hän olisi itkenyt itsensä vesiksi.

Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen
huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin
siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä
tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa.
Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin.

Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja
kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui
aivan tapahtuneena tapauksena.

Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi
koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon
kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat
lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan
värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka
nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen
kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa
apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut
lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä
kiveä uhaten pudottaa sen.

»Näitkö sinä unta, Elsa?»

»Näin pahaa unta.»

»Ethän sinä vain ole sairas?»

»En.»

Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista.

Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni
oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta
kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä
peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin
leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle
erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt
kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa.

Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki
kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän
juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin
päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi
turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi!

Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan
kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli
huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta
pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti
laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän:

»Ei tarvitse Liinan lähteä!»

Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi
mahtaillen:

»Onhan niitä Elsalla _herroja_, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne
kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat _maantielle_ asti!»

Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään,
ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä
Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään.

»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu
toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään
itsekin.

Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään
Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin
lohdutukseksi.

»Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena.

»En ole.»

»Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.»

»En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.»

»Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin
vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina
kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.»

Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä
minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et
tiedä!

Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa.
Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen.
Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi
voinut kertoa, ei ketään...

Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen.
Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille,
kuinka ilkeitä ihmiset ovat!

Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin
valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa!

Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti
itselleen myötään.

Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän
liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun
päivänä ja sai kirjelipun.

Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään,
vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi
kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut.
Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen
näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi
pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen
saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä
hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa
oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä
ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut
hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai
olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt
lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden.

Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän
sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään.

Tänä iltana siis tavataan!

Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi
tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se
ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton,
rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää
loppuun elää.

Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja
ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti
valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva
vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla.

Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan
juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja
polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä,
jota Jori puristi lujasti,

Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan
tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin
kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois.

»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori.

»On vähän!...»

Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin.
Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle.

»No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät
toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle.

»Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi
kamaria.»

»Miksi kaksi?»

»Sinulle ja minulle.»

»Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme
ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?»

»Ei tietystikään.»

»No niin no?»

»No mitäs kun reki!»

»No minkä vuoksi kahta kamariakaan?»

»Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin
ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.»

»No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen.

»Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat
puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi
ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja,
oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä
koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme
lammelle soutelemaan.»

»Mitä työtä me tekisimme?»

»Sinä hakkaisit kiveä...»

»Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen.

»Niin -- sinä naurat!»

»No niin. Entäs sitten?»

»En minä viitsi, kun sinä naurat!»

»En minä enää naura. Kerro vain!»

»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin,
Jori? -- Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä
oikein. Minä en pelkää nyt mitään!»

Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen
katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä:

»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?»




8


Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut
huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut
olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli
äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen
haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa
mieltynyt Tuiraan.

Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän
huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan
sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus.
Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti
sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun
tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa
matkaltaan.

Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa
itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne
rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se
onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa
takaa, ja jota alussa oli epäillyt.

Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa
alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta
Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei
mitään varmaa tiennyt.

Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun
päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä,
iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ
sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi
enemmän kuin ennen.

Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt
olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta.
Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua
kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin
kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen
varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran
pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut,
tuskin mahdollistakaan.

Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan
minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi
ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä,
joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten,
niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa.

Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita
ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut,
osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta
somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt
kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki
katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli
muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä
esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti
itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja
joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi
ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma.

»Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa,
Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.»

Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon
säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen
ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja
hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili
jo Elsan silmissä.

Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja
lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja
lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin,
istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen,
kuihtuneena ja riutuneena.

Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella
ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin
tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin
sydäntä särkevän surullinen.

Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli
piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta
oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka
oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella
synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä
musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset
toiveet.

Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän
suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman
kolkostuttamiseksi.

Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa.
Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä
paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa
kaikki oli elotonta, harmajaa.

Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin
hautajaispäiviä.

Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti
huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan
hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa.
Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi
kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei
mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi.

Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään
ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut
tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän
hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän
ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten
se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi
halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin
päivän nousua.

Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut
»vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt
usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat
olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä
heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa
eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat
pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin
huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan
kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion
lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut.

Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt
kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli.

Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa.
Antaapas saada sitten suuret silmät!

Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion
leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo
purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa:

»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?»

»Miten ja milloin?»

»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...» ja sen
sanottuaan Liisa meni.

Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän
viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä,
että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan
voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen
mahdollisuutta.

Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen
haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle...

Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä
täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde
mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja
päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa
tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen
pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin
kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut,
ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin
Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta
oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan.

Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli.

»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski.

Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun.

»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä
on sinua kohdannut, onneton?»

Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut
vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja
jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa.

»Ihmiset ovat niin ilkeitä!»

Viion leskestä tuntui keveälle.

»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. -- Sekö sinulla on
vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!»

Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa.

»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.»

»Oi, en voi, en, en!»

»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat
sanoa?»

Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa
edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo
liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin
kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän
juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä
oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa
haukuttavan jos kuin pahasti.

Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka
oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei
huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa
silmiin.

Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui
vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle:

»Mitä katsot!...»

»Kuule, onko?...» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän
näköiseksi.

»Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä
selin Liisaan.

Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht'äkkiä Elsan eteen
nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa.

»Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti.

»Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi.

»Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?»

»Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en
huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa.

Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti
Liisaan.

»Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita
tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa
Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja
hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti
hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan
suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi
kaupungille päin.

Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla
katseella tuijottivat lattiaan.

»Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä
vasten kasvoilleen.

Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä,
minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin
meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana
ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt.
Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta
vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia
askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli.

Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa
katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle
ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen.

Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan
nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota
outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä
aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua,
kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta,
kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi
joku musta, jääkylmä...

Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan
vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli
askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän
jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku
nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi.

Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän
täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä.

Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari
seisahtui hänen viereensä.

»Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet
näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?»

»Olen!»

Mari katseli häntä päästä jalkoihin.

»Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.»

Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan
ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle:

»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki
herralle poiskäskevän liikkeen.

»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa.

»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan
katsetta.

Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin.

»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari.

»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään.

Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin
rinnoille.

Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari
odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka
olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on
ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää
sääliä itseään ja Elsaa kohtaan.

»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?»

»Ukurin Annaa.»

»Voi Elsa raukka!»

»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä
jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas
on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin
mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä
henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina
putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta,
tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla,
vedessä olisi helpompi...»

Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään
kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille
omituisessa muodossa:

»E

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/13733