← catalogue

Isänmaa

by Arvid Järnefelt · Finnish · Gutenberg #13682 · 352,825 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Isänmaa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Isänmaa

Author: Arvid Järnefelt


        
Release date: October 10, 2004 [eBook #13682]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/13682

Credits: Produced by Riikka Talonpoika and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄNMAA ***

ISÄNMAA

Kirj.

Arvid Järnefelt



1893-94





I.

Vuorelaksi sanottiin vanhaa taloa Honkavaaran kupeella. Ja Niemeläksi
toista--toisen mäen rinteellä olevaa. Väkevä koski puhkaisi laajan
metsäisen laakson talojen välillä. Se oli jylhä Taivalkoski, joka
kohisten laskeutui ylemmästä järvestä alempaan.

Entisiin aikoihin nämä talot olivat kaukaisesta kyläkunnasta tänne
muuttaneet,--siirtyneet syrjemmäksi isonjaon aikaisia sukuriitoja ja
levittäytyneet näin omille aloilleen. Ja vuosien vieriessä alkoi
kaltevien mäkien kylkiin tai laaksojen sopukkoihin ilmaantua asukkaita
näitten alustalaisiksi. Mitkä olivat torppansa saaneet perintöosana,
mitkä taas syrjäsukuisina asustivat kyläkunnan jakamattomilla mailla,
jotka metsinä ympäröivät Vuorelan kantataloa. Niemelän talo oli
vähäväkisempi, keskellä jylhää hongistoa, jota sen voimat eivät
riittäneet kukistamaan.

Kovat katovuodet kohtasivat sitten 60-luvulla näitäkin seutuja.
Niemelän talo oli menemäisillään häviöön. Suuri kurjuus levisi
kaikkialle. Ja vasta monien vuosien perästä alkoi siinä taas näkyä
elonmerkkejä. Elpynyt se ehkä olisikin, jollei muita asioita olisi
tullut väliin.

Vuorela vaurastui pikemmin ja varmemmin. Sen väki oli seudun
voimakkainta. Salot ryskyivät sen sekametsäin kaatuessa kaskeksi,
ikuiset hongat vavahtelivat sinisen savun pyörteissä, kotipellot yhä
laajenivat talon ympärillä, ja metsän raja etenemistään eteni. Ei koko
seudussa tiedetty toista niin väkevää kättä taistelussa Tapion väkeä
vastaan kuin oli Vuorelan haltijoilla.

Niemelä elpyi Vuorelan turvissa.


Niihin vaurastumisen aikoihin oli näille maille ilmestynyt outo mies,
matalaotsainen ja terävänokkainen. Kerrottiin, että hän oli tullut
seisten semmoisen tukin niskalla, joita oli paljon sinä kesänä mennyt
vesiä myöten alas ja jotka järvissä koottiin lautoiksi. Hän oli
hypännyt maihin, heilauttanut lakkia tovereilleen ja jättänyt
lauttansa.

Hyvin siivoton hän oli ollut puheissaan, laskenut sopimatonta pilkkaa
pitäjän vanhasta kirkosta ja nauranut harmaapäistä rovastia.

Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hänen toimensa täällä tarkoittivat. Metsiä
hän vain kävi lueskelemassa ja oli hyvin kärkäs niitä ostamaan. Osti
käsiinsä kaikki jylhimmät hongikot.

Hänellä oli viinapullo taskussaan, kun hän kaupat teki. Olivat
maistelleet kovasti Niemelässäkin.

Useat olivat mieltyneet tähän mieheen. Hänellä oli aina paljon
juttelemista, ja hän tiesikin suuren maailman asioita enemmän kuin
muut.

Vihdoin hän teki lailliset kauppakirjat Niemelän isännän kanssa ja osti
häneltä Taivalkosken 50-vuoriselle arennille.

Ja oli sitten hiljaa kuin myyrä. Vihelteli vain itseksensä metsissään.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua tuli näille maille paljon melua ja rauhattomuutta.
Tuli herroja kaikenlaisia--vatupassit kainalossa.

--Kenenkä on tämä koski, he kysyivät.

Heille näytettiin mies--Niemelän uusin alustalainen, kosken vuokraaja.

--Kenenkä ovat sitten nämä metsät? Taas sama mies.

Ja herrain kasvot venyivät. He ymmärsivät miehen kiireestä kantapäähän.
Ja he vähensivät äänensä ja alkoivat hieroskella hiljaista kauppaa
kosken ja metsäin omistajan kanssa. Kaupat tehtiinkin. Mutta niistä
eivät sivulliset saaneet mitään vihiä.

Talven tullen alettiin metsiä sortaa alas.--Ja paljon siihen tarvittiin
miestä, sekä hakkuuseen että rannoilleajoon.

Kevään tultua taas usea lähti suurien tukkilauttain mukana muille
maille. Monen torpan kotipellot jäivät toukoa vaille. Ruohon pää
kurkisteli maatuneen ohransängen alta, huomasi, ettei ollut mitään
pelättävää, kutsui kiiruusti kaikki toverinsa, ja pian oli
valloitettuna luvattu maa. Kyntäjää ja kylväjää ei kuulunut. Västäräkit
ja heinäsirkat, rikkaruohot ja perhoset viettivät huoletonta kesää
sihiseväin poutain kestäessä.

Sillä miehet rallattivat alas virtoja kelluvien pölkkyjen mukana. Ja
kun he kerran maailmalle pääsivät, niin ei heistä paljoa enää tiedetty.
Jos kuka palasi takaisin, niin hän tiesi kertoa, ettei koko maailmassa
muuta ollutkaan kuin tukkimetsiä, tukkikauppoja ja tukkilauttoja.
Rahoja oli niillä, jotka palasivat, ja vielä enemmän kuuluu olleen
niillä, jotka jäivät.


Mutta pelkkiin metsäkauppoihin eivät herrain toimet rajoittuneet.

He alkoivat rakentaa sahalaitosta Taivalkosken alle. He keräsivät
ympäristöstä kaikki saatavissa olevat miespuolet työhönsä ja maksoivat
siitä toistakymmentä markkaa mieheen joka lauantai-ilta. Kallio
porattiin puhki koskentöyräältä ja teräväkärkisillä vasaroilla
naputettiin kivimöhkäleet neliskulmaisiksi. Maa tasoitettiin sileäksi
penkereeksi ja vedettiin tiiliä suuret läjät.--Semmoinen pauhina ja
räiske tuli koko seutuun, ettei ennen oltu kuultu eikä olisi uskottu
saatavan heikoilla ihmisvoimilla syntymäänkään. Ja sitten olivat kaikki
niin iloisia, nauroivat ja luikkasivat, että linnut seuduilta pakenivat
ja kuuset kummastelivat metsän reunaksi paljastuttuaan.

Mutta kun perustuksia ruvettiin laskemaan suureen saharakennukseen,
silloin otettiin työhön vaimot ja lapset, kaikki, mitä oli saatavissa--
vaimot savea sekoittamaan ja lapset muruja korjaamaan--kaikki. Jos kuka
hevosmiehenä tuli, hän sai palkan, jommoista ei olisi aavistanut
kellekään maksettavan.

Hulluina olivat ihmiset siihen uuteen työhön. Se oli ennenkuulumatonta;
sen päämäärää ei oikein tiedetty. Mutta se viehätti ja veti puoleensa.

Mitä olisikaan elämä ollut uudistalon kaskimaita karhitessa, kun oli
naapurikin viereltä väistynyt, kun koko väkinen voima kerääntyi
muurahaisparvena yhteen kokoon--jossa iloittiin ja laulettiin eikä
tiedetty huomispäivän murheista!

Ja niinpä moni alkaneista uudistaloista hävisi pois mäen rinteiltä;
moni heinämaa metsistyi huhkaimen kotisijaksi ja ketun juostavaksi
entinen kujatie.

Siihen aikaan meni Niemelän perintötalo kokonaan häviöön. Sen herkkä
isäntä, joka oli tuon uuden tukkilaisen parissa maistellut ensimmäiset
viinansa, oli niin tähän tavaraan mielistynyt, että herkesi tykkänään
juopoksi. Hän liikuskeli alinomaa sahan mailla. Sanottiin, että hän
kuoli humalapäissään vaimonsa viereen. Emännältä ei koskaan saanut
asiaan tarkempaa selitystä. Se vain tiedettiin, että hän samana yönä
oli synnyttänyt ennenaikaisen tyttölapsen, joka oli kumminkin jäänyt
eloon ja kasteessa saanut _Liisan_ nimekseen.

Sitten kuoli emäntäkin, ja orpo joutui emäntävainajan sukulaisen Iskan
hoitoon, joka oli konemestarin apulaisena sahalla.

Vuorelan talo oli niitä ainoita, jotka eivät väkeänsä kadottaneet.
Vaaran laelle se jäi entiselleen seisomaan. Se elpyi elpymistään vain
siellä mäellä. Yksinäisenä ja hiljaisena se kohosi korkealta sijaltaan
kohottaen uhitellen päätänsä vastapainoksi sahan punakylkisille
rakennuksille, jotka olivat alhaalla vesien tasalla.

Ylpeä oli Vuorelan isäntä, ylpeä suvustaan ja maineestaan. Monet
sukupolvet olivat häntä ennen askel askeleelta edistäneet Vuorelan
viljelyksiä. Hiljaisesti vuosikausien ahkeroimisesta ja hiestä,
sitkeistä, karkeakätisistä esi-isistä kertoi Honkavaara
laihotilkkuinensa. Eikä sen nykyinen isäntä tahtonut olla edeltäjiään
huonompi. Vuorelan vanha perintötalo alkoi tulla kukoistuksiinsa hänen
aikanaan.

Mutta sama tukkilainen, joka oli näille maille niin odottamatta tullut,
maksoi autioksi joutuneen Niemelän ruununrästit ja otti talon
haltuunsa. Häntä sanottiin nyt Uusniemeläksi.

Ei olisi kukaan voinut uudesta tulokkaasta semmoista ennustaa. Sillä
vanha Niemelän talo oli perin rappiolla, ja sen saattaminen kuntoon
olisi kysynyt paremmankin miehen sitkeyttä.

Nyt nähtiin, että hänellä oli suunnattomasti rahoja, jotka hän oli
saanut metsillään,--ja että lähes toinen puoli sahalaitoksesta oli
hänen;--sen hän oli vaatinut korvaukseksi vanhan Niemelän jylhästä
Taivalkoskesta.

Tyhjästä hän oli rikkautensa luonut.

Hän teki karjakkonsa emännäksi ja syyti suuret rahansa maahan, joka
tehtiin järjestään heinämaaksi. Talous perustettiin karjanhoidolle.
Rakennettiin uhkea kivinavetta ja tuotettiin ulkoa kuuluisaa
karjarotua.

Missä muut olivat saaneet meurostaa otsa hiessä sukupolvesta
sukupolveen, se pantiin Uusniemelässä kuntoon parina lyhyenä vuonna,--
vierailla, palkatuilla työvoimilla enimmäkseen.

Siinä se seisoi nyt Uusniemelä kuin uudestaan luotuna. Ja sen haltijat
--entinen tukkilainen ja hänen karjakkonsa--olivat seudun rikkaimpia
ihmisiä.

Heidän ympärilleen kasvoi alustalaisia, enimmäkseen vierasta, ulkoa
muuttanutta väkeä.

Ja Uusniemelän isäntä oli herennyt siivosuiseksi, silittänyt ja
voidellut tukkansa päätä myöten, pukeutunut verkavaatteisiin ja
tärkättyyn kaulukseen. Hänelle tuli kaiken maailman sanomalehdet, ja
hänen ympärilleen liittyi koko nuori kansa, joka mielellään uskoo ja
rakastaa uutta. Uusniemelässä tiedettiin ja kerrottiin maailman asioita
laajempaakin kuin oman ahtaan kotikunnan piiristä. Uusi henki oli
tullut Uusniemelän mukana.

Vuorelan isäntä, joka oli nähnyt paljon mullistuksia ympärillänsä,
paljon harhaan menneitä ja rikkoutuneita toiveita, paljon
maltittomuutta, saamattomuutta ja kurjuutta ja joka oli kuitenkin
vaarallansa kukistumatonna pysynyt, hän ei nytkään kadottanut
tasapainoaan, vaikka näki Uusniemelän semmoisella voimalla ponnistavan
eteenpäin hänen sivuitsensa. Ja jos hän näki nuorison suosion hänestä
itsestänsä pois kallistuvan, niin hän ei ollut asiasta millänsäkään,
sillä hän tunsi nuorison mielen ja tiesi sen vaihtelevaksi. Jonakin
päivänä, hän arveli, kun ikää karttuu, nuoret huomaavat, kuka on heidän
oikeata etuansa valvonut; huomaavat, ettei ole kaikki kultaa mikä
kiiltää. Ja olihan niitä toisia, vanhoja ja vakavia miehiä, jotka sitä
lujemmin liittyivät Vuorelaan mitä laajemmalle Uusniemelä pyrki
valtaansa levittämään.

Vuorela ei voinut tunnustaa, että Uusniemelän asia olisi ollut oikea.
Joka oli kuin varkain tänne tullut, kuin varkain ottanut talon
haltuunsa, metsät ostanut ja jälleen myynyt!

Ja kaikki, mitä Uusniemelä oli mukanansa tuonut, hienostelevat
herrastavat ja savukkeet ja koulupuuhat--ne olivat sentähden
vastenmielisiä vuorelaisille.

Vuorela, joka oli hänkin metsänsä polkuhintaan myynyt, jolle nyt sekä
herrat että Uusniemelä salaa irvistelivät, hän oli vaikka näin
paljastuneena näyttävä, että rehellinen työ lopultakin perille vie ja
että on tuleva aika, jolloin Vuorelan talo seisoo jälleen ensimmäisenä
kunniansa kukkuloilla.

       *       *       *       *       *

Eivät näkyneet uusniemeläiset perillisiä saavan. He olivat lapsettomia.

Vuorelassa sitävastoin oli ainukainen, sinisilmä lapsi.

Se oli _Heikki_.

Se oli Vuorelan emännän silmäterä. Useinpa hän istuen kuistin alimmalla
portaalla tuuditteli tätä lastaan illansuussa, kun päivä oli mailleen
menossa ja surullisesti paistaen punasi navetan valkoista seinustaa.
Lauloi tuutulauluansa, surunvoittoista laulua, maailman avaruutta,
kovan onnen kolkkoutta, hyvän onnen lyhyyttä.

He rakastivat tätä ainokaistansa koko sielustaan, niinkuin hänessä
olisi ollut heidän elämänsä merkitys.

Ja he näkivät hänen varttuvan päivä päivältä--kasvavan heidän suuren
rakkautensa ympäröimänä, niinkuin kukka helottavassa päivänpaisteessa.

Ja koko väki rakasti Heikkiä, sylitteli, sylkytteli. Kesken askareita
saatettiin pysähtyä kuuntelemaan, kun isä tai äiti Heikin tekemiä
haasteli. Oli kuin koko talo olisi hengittänyt ja ajatellut ja elänyt
vain Heikki mielessä.

Mutta Heikki-lapsi katseli totisena ympärilleen suurine sinisine
silmineen, katsoi kuin olisi kummaa satua kuunnellut--haaveksien
omiansa, niinkuin olisi minne muuanne pyrkinyt,--irti rakastavasta
sylistä.

Saharuukin hän näki ensi kerran lehmäin paimenena ollessaan. Aamun
kultainen usva oli juuri paennut vaaran ympäriltä. Kahden suuren kuusen
välissä oli kivi. Siltä kiveltä se näkyi.

Ja lehmät unohtuivat.

Sydän alkoi oudosti sykkiä.

Heikki näki suuren savupiipun, näki kosken vaahtoisen putouksen, näki
outoja rakennuksia--ja ihmisiä, jotka siellä liikkuivat--paljon
ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat?--
Tiesivätkö he ollenkaan Heikin kodista? Ja olisivatkohan ottaneet
syliinsä, jos sinne heidän luokseen olisi mennyt?--Se oli heidän
kotinsa tuo--ja he saivat aina kulkea lautaläjien luona ja katsella
savupiippua ja laittaa koskeen myllyjä. Uh, kuinka se kohisi; välistä
kovemmin ja välistä hiljemmin! Näkyi navetan katon yli jotakin
ruukintapaista, mutta ei se tämmöistä ollut. Tämä oli varmaan toinen.
Sinne kun pääsisi!

Tuuli leyhytteli pojan tukkaa, palavina tuijottivat hänen silmänsä
saharuukille päin.


Mutta pieni sydän sävähti äkkiä. Lehmät!

Hän juoksi alas,--eivätkö nuo hylyt olleetkin jo apilaniityllä! Ja
Heikki koetti niitä sieltä ruoskalla. Lehmät vain kiertelivät
toisiansa.

Hän lähti juoksemaan kotiin minkä kerkesi. Valkoinen tukka tuprusi
tuulessa, ankarasti ponnistivat ja vilistivät pienoiset töppöset
juoksussa kivisellä tiellä.

Äiti jo kynnyksellä vastaan:

--No mikä nyt pojalle tuli?

Ja hengästyksissään Heikki soperteli lehmistä ja apila-niitystä.

--No vai ei muuta! sanoi äiti nostaen Heikin tupaan.--Leena hoi, käypäs
sinä lehmät apilaniityltä!

Äiti otti Heikin syliinsä ja rupesi pesemään hänen peukalovarvastaan,
joka juoksussa kuinka lie veriin tullut.

--Mihinkä on pojan saappaat jääneet? äiti kysyi kääntäen kädellään
pojan päätä itseensä päin.

--Suurelle kivelle, äiti.

--Mitäs se poika siellä suurella kivellä?

--Suurelta kiveltä näkyy vielä toinenkin ruukki, suuri ruukki ja
savupiippu--

Äiti laski Heikin sylistään.

--Sama ruukki se on, sama katselipa sitä miltä puolelta tahansa, yhtä
ruma joka puolelta.

Heikin silmät kääntyivät suurina ja kysyvinä äitiin. Äiti ei sitä
huomannut.

Kun emäntä jo hämärtäessä tuli kylältä, hän kummasteli, mikä talon
katolla oli kuin mikä suuri kerä ikään, katseli, tarkasteli;--eikös
vain ollutkin Heikki katolla!

--Mitäs Heikki, kultaseni, siellä katolla istut?

--Ruukilla on valot ikkunoissa--


Eikä Heikkiä lehmäin paimeneksi siitä pitäen pantu, sen kiven vuoksi.

Se oli vanhan Manun totinen varoitus.

Manu oli talon vanha isäntärenki. Hän oli nuorempana hänkin oleskellut
saharuukilla. Hän ei puhunut mielellään siitä, mikä hänet saattoi
sieltä lähtemään. Siitä kerrottiin jos jotakin. Olivat hänelle
nauraneet ja irvistelleet. Ruukkilaisilla pitää aina olla joku pilkan
esineenä. "Niillä sitä lystiä piisaa", oli sentähden Manun tapana
sanoa.--Vanhempana hän kiintyi yhä lujemmin Vuorelaan ja pääsi siellä
niin suosioon, että hänelle uskottiin isäntärengin tehtävät. Sen
tiesivät jo muutkin Vuorelan rengit, että siellä suosittiin eniten
niitä, jotka ruukkia vihasivat. Sentähden kaikki Vuorelassa vihasivat
ruukkia. Mutta vanha Manu ei kärsinyt ruukista puhuttavankaan.

Vanha Manu sanoi, että hän oli Heikissä jo ennenkin huomannut
kummallisia mielihaluja, ja varoitti kovasti lapsen kuullen ruukkia
mainitsemasta.

Sen sijaan hän laitteli Heikille kaikenlaisia väkkäröitä ja
myllynpyöriä ja vesirattaita, jotta huomio olisi niihin kääntynyt ja
lapsi iloisempana pysynyt.

Ja niihin semmoisiin saivatkin Heikin kiintymään--ainoaan, sillä
kaikesta muusta, mitä kotona tehtiin, hän käänsi katseensa
hajamielisenä pois.

       *       *       *       *       *

Pitäjän vanha rovasti kerran Vuorelassa käydessään sattui näkemään
Heikin pyöriä ja hammasrattaita. Rovasti ihmetteli.

Hän otti pojan polvellensa, katsoi silmiin ja taputteli lapsen
kiharaista päätä.

--Kouluun teidän pitäisi panna tämä poika, sanoi hän emännälle.

Emäntä nauroi:

--Johan nyt luopuisin lapsestani!

Mutta vaikka rovasti näki, ettei emäntä ottanut asiaa kuuleviin
korviinkaan, ei hän kumminkaan herennyt siitä puhumasta. Joka kerta kun
hän tapasi, aina muisti uudistaa kehoituksensa.

Manu murahteli pahasti itseksensä.

Ja vihdoin emäntäkin alkoi lastansa tarkastella.

--Mitä ne sinusta sanovat, oma Heikki-tupukkani, hän sanoi puristaen
lasta rintaansa vasten.--Onko lapsen ikävä yksiksensä? Niin niin, onhan
lapsen ikävä yksiksensä! Käykö äiti Heikillensä toverin hakemassa?
Käyhän äiti.

Emäntä oli sitten käynyt ruukilla Iskan puheilla ja oli ottanut Manun
varoituksista välittämättä Heikki-poikansa mukaansa. Oli sanonut, että
katselkoon sitä siellä kylliksensä.

Ja Heikki oli jäänyt yksin ulos, kun äiti kävi sisällä Iskan luona.
Paljon oli hänen ohitsensa silloin mennyt ihmisiä, ja Heikki oli vain
niitä katsellut, ei ruukkia, ei pyöriä eikä savupiippua.

Ei yksikään ollut ottanut häntä syliinsä.

Kun kotona sitten utelivat pyöriä ja savupiippua, ei Heikki tiennyt
niistä mitään kertoa--niinkuin ei olisi käynytkään.


Muutaman päivän kuluttua ruukilla-käynnin jälkeen Heikki istui
"suurella ojalla" myllyinensä, oli sinne niin syvään kyykistynyt, että
vain vähän valkoista tukkaa näkyi kukkaisan ruohon seasta.

Silloin hän samassa kavahti pystyyn.

Joku outo mies astuikin pitkin tietä kotia kohti.

Se oli ruukkilaisia, sen tunsi kohta. Sillä kaikilla miehillä, jotka
sahalla palvelivat, oli omituinen käyntinsä. Notkahteli näet käydessä
vasen jalka. Sanottiin sen tavan tulleen siitä, että tehtaalla useissa
kohden on vaarallista käydä; täytyy jalalla polkaisten tunnustella,
kestääkö silta astua. Mutta Vuorelan emäntä sanoi tavan tulleen siitä,
että vanhin tehtaalaisista, Iska-mestari, käveli luonnostaan
semmoisella tavalla ja että muut häntä matkivat. Kuinka liekään ollut,
kaikki ne vain niin astuivat, pienet tehtaan pojatkin, joilla ei muuta
tointa siellä ollut kuin latoa tiilet läjiin patruunan tiilitehtaassa.
--Heikki katseli ojan reunalta miestä, joka yhä lähestyi. Vihdoin se
näkyi poikkeavan ihan suoraa tietä Vuorelaan. Ja sen takana tuli pieni
tyttö paljain jaloin sipsutellen. Tästä Heikki heti juoksi kotiin
ilmoittamaan, että olisivat siellä valmiina, kun ruukkilainen tulee.
Kuinka Heikki lie arvannut suureksi kunniaksi, että semmoinen
notkahteleva mies tulee taloihin.

Äiti kirnusi tuvassa.

Heikki töytäisi sisälle.

--Äiti, äiti, ruukinmies tulee!

--Antaapa hänen tulla.

--Se on jo punaisen aitan luona!

--Vai ei vielä sen lähempänä.

Mutta Heikki ei saa rauhaa. Milloin on äitiä nykimässä, milloin
ikkunassa katsomassa. Mies tuli pihaan. Äiti vain kirnulla.

--Se tulee, se on jo pihassa--voi, voi, äiti hoi,--pian, pian!----ja
Heikiltä pääsi itku.

--Mikä kumma sen lapsen onkaan? sanottiin pirtissä. Mies tuli tupaan.
Äiti katsoi häneen kirnulta. Ja tunsi pian vieraan.

--Kah, Iskako se on? No totta maar kerrankin! Ja Liisako-typykkä se on
mukanasi?

Ja äiti antoi miehelle kättä ja käski tuvan perälle. Isä oli poissa
kunnan asioilla. Sitten äiti sanoi Leenalle, että laittaisi kahvit
tulelle ja veisi kamariin, jonne he kyllä kohta tulisivat, jahka vain
tästä kirnuamasta pääsisi.

Iska alkoi emännän kanssa puhella kaikenlaisista asioista, joita ei
Heikki oikein ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että äiti sanoi kaksi
kertaa: "Jääköön vaan tänne Heikin toveriksi".

Se pieni tyttö, joka oli tullut mukana, kiipesi heti tultua tuvan
penkille ja alkoi katsella ikkunasta ulos. Ei ollut tietääkseenkään
tuvassa-olijoista.

Muitten puhuessa keskenään Heikki tuli hiljaa tytön lähelle, katseli
sitä joka puolelta, erittäinkin hänen jalkojansa, jotka olivat punaisen
ruskeat, täynnä kovettuneita naarmuja.

Tyttö katseli viistoon Heikkiä, mutta ei pitänyt sen enempää lukua.
Kyllä hän tuommoisia poikia oli ennenkin nähnyt.

Heikki meni ulos pihalle. Siellä hän rupesi puuhailemaan jotakin tarhan
särkyneen veräjän ääressä, sitten meni pihan yli maitohuoneeseen, toi
sieltä vanhan kiulun ja kulki taas pihan yli, niinkuin talon toimissa
ainakin.--Tyttö katsoi aina vaan.--Heikki jätti kiulun talliin, mutta
otti sieltä Manun kirveen ja meni taas maitohuoneeseen, jonka ikkunasta
hän vilkaisi tuvan ikkunaan, vieläkö se tyttö katsoi. Se katsoi ja
näytti nauravan. Hän lienee nauranut jotakin, mitä sisällä sanottiin.
Heikki odotteli, että tyttö lakkaisi katsomasta, mutta kun se sitten
veti päänsä pois, olisi Heikki tahtonut, että tyttö olisi vieläkin
katsonut. Ja Heikki tuli pois maitohuoneesta ja rupesi kovasti
keinumaan niillä köysikeinuilla, jotka Manu oli laittanut tikapuihin
viidennelle poikkipuulle. Tyttö tulikin samassa ulos, seisoi vähän
aikaa katsomassa Heikin keinumista, tuli sitten lähemmäksi ja sanoi:
"Annas minunkin kiikkua!"--Heikki tahtoi astua alas, mutta tyttö
ennätti jo nousta ylös. He kiikkuivat niin kovasti, että varmaan
olisivat vanhemmat ihmiset kieltäneet. Ensin väsyi Heikki, joka oli
keinuttanut; kun toinenkin väsyi, he lopettivat. Silloin tyttö sanoi:

--Mikä sinun nimes on?

--Heikki on minun nimeni. Mutta mikäs sinun on?--kysyi Heikki
vuorostaan.

--Liisa on minun nimeni.

--Jäätkös sinä meille?

--Enkä jää.

--Äitipä sanoi, että jäät.

--Enpä jääkään. Menen kotiin Iskan kanssa.

--Missä on sinun kotis?

Liisa tahtoi osoittaa kädellään ruukkiin päin, mutta oli ihan
tietämätön, mihinpäin se täältä käsin oli. Kun Heikki sai tietää, että
Liisan koti oli ruukilla, niin kyllä hän suunnan itse tiesi, ja kysyi
vain siitä savupiipusta. Liisa ei ymmärtänyt, mitä se Heikki oikein
siitä savupiipusta--, mutta rupesi kertomaan suurista pyöristä.

Ja sitten tuli se Iska tuvasta ulos pihalle. Äiti tuli mukana ja Manu
ja piiat ja rengit. Iska sanoi heille kaikille hyvästit ja alkoi
lähteä.

Silloin Liisa juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä
lähteäkseen mukaan. Mutta Iska kumartui hänelle jotakin sanomaan ja
pysähtyi.

Liisa katsahti kummastuneena ja pelästyneenä ympärilleen ja tarttui
sitten vielä lujemmin Iskan käteen, niinkuin olisi sitä myöten tahtonut
hänen syliinsä kiivetä. Kun Iska väkisin irtausi, rupesi tyttö ääneensä
itkemään.

Äiti ja ne muut ottivat hänet sitten keskeensä ja lohduttelivat ja
silittelivät.

Mutta Iska sillä välin lähti ja katosi pian tienkäänteen taa.

He eivät saaneet Liisaa itkemästä taukoamaan. Hän viimein huusi
itkussaan. He veivät hänet tupaan, pitivät vuorotellen sylissään ja
puhuivat kaikki yht'aikaa.

Useina päivinä vielä jälkeenkin päin Liisa tuon tuostakin purskahti
hillittömään nyyhkytykseensä. Heikki katseli häntä arastellen,
loitompaa, suu auki ja silmät pyöreinä päässä. Vasta pitkien aikojen
kuluttua he ensi kertaa leikkivät keskenänsä, ja Heikki kysyi taas
ruukin savupiipusta. Liisa alkoi kertoa, mutta sai äkkiä itkun suuhunsa
ja jätti Heikin itsekseen.

Silloin Heikki haki parhaimman vesimyllynsä, juoksi Liisan luo ja
näytti sitä hänelle--ja pyysi taas kertomaan ruukin pyöristä.

Ja niin Liisa sitten kertoi, eikä hänen punaisiin silmiinsä enää vettä
tullut,--kertoi siitä suuresta vesipyörästä ja sitten höyrypyörästä,
josta leveä nahkahihna kulki permannon läpi toiseen kerrokseen. Ja he
menivät yhdessä suurelle ojalle myllyinensä ja istuivat sen pitkään
äyräsruohokkoon. Heistä tuli tästä pitäen ystävykset. Heikki kiintyi
Liisaan yhä enemmän, ja vähitellen alkoi Liisakin tottua uuteen
kotiinsa. Kaikki koettivat hyväillä Liisaa yhtä hellästi kuin
Heikkiäkin.

Ja niinpä oli nyt Vuorelassa kaksi lapsukaista. He kasvoivat vierekkäin
kuin kaksi kukkasta, jotka tuuli on toisiinsa kietonut. Siksi jo
varhain Vuorelan väessä vakaantui se tieto, että Liisasta tulisi talon
emäntä, kun Heikki kerran isännäksi ennättäisi.

       *       *       *       *       *

Heikki oli yhdeksän ja Liisa seitsemän ikäinen sinä syksynä, jona
Vuorelan toimekas emäntä sairastui ja nukkui kuolemaan.

Tämä tapaus kävi kovasti Vuorelan isäntään. Se tuli ihan äkkiarvaamatta
ja aikana, jolloin olisi eniten tarvittu tarkkaa emäntää. Kilpailu
uusniemeläisten kanssa oli virinnyt täyteen voimaansa. Vuorelan
vaaralla näkyi osattavan pitää puolia Uusniemelälle, joka perusti
voimansa päiväpalkkalaisten ja löysäläisten työhön.

Mutta emännän äkillinen kuolema oli viedä mieheltä koko ryhdin.
Vuorelassa pysähtyi kaikki. Isäntä heitti kerrassaan asiansa ja
puuhansa. Ei puhunut juuri mitään. Manu koetteli huokailla
iltapuhteilla ja lähennellä, mutta puheisiin ei päässyt. Emännätön talo
oli kuollut.

Kun sitten lopulta alkoi aivan hullusti käydä, lähti Manu rovastin
puheille,--salaa, kenenkään tietämättä.


Vuorelan väkeä ei näkynyt usein pappilan eteisessä, vaikka kyllä
kirkossa. Tällä asialla oli syynsä.

Silloin kun oli ollut kysymys kansakoulun perustamisesta tähän kuntaan,
oli Vuorelan isäntä pannut tiukasti vastaan--ja hänen mukanansa useat
muut, jotka muuten olisivat varmaan pysyneet ääneti. Tämä koulupuuha
oli saanut alkunsa Niemelästä. Mutta Vuorelan isäntä oli puolestaan
alkanut epäilevin silmin katsoa kaikkea, mikä oli tuloksena
tukkiajoilta tai muuten jossakin yhteydessä hänen seudullaan
tapahtuneiden mullistusten kanssa;--ja semmoista oli kaikki, mikä vain
Uusniemelästä lähti.--Se kuntakokous oli ollut riitainen ja meluisa.
Paha sanakiista oli syntynyt Vuorelan ja Niemelän välillä. Niemelä,
jota rovasti kannatti, koska oli innokas kansansivistyksen harrastaja,
pieksi suutaan taukoamatta. Sanoivat, että hän puhui kuin olisi hänessä
ollut Herran henki. Kiivastumatta, mutta punakkana ja kesken puhettaan
vähän väliä rovastiin vilkaisten hän lateli suuret ja leveät sanansa
Vuorelan eteen. Mistä hän ne kaikki olikaan onkinut! Hän vertasi tätä
kuntaa moniin muihin ja osoitti purevasti, kuinka paljon tämä oli
muista jäljessä; eihän täällä ollut ainoatakaan kansakoulua; täällä
oltiin kuin keskellä synkintä erämaata. Hän sanoi katkerasti viime
aikoina huomanneensa "taantumisen oireita"; oli ruvettu vastustamaan
kaikkia muitakin edistyksen pyrintöjä.--Hän tarkoitti vuorelaisia.
--Tämä pieni, mutta sitkeä joukkio oli hänen mielestään
"poisjuuritettava", sillä se oli "häpeäpilkku" tälle seurakunnalle--ja
niin edespäin.

Semmoista ei Niemelä ennen ollut uskaltanut julkilausua. Mutta nyt hän
uskalsi, sillä hän tiesi, että rovasti kannatti häntä. Hän oli jo
aikaisin ruvennut hieromaan tuttavuutta rovastin kanssa, oli osoittanut
harrastusta rovastin toimiin, oli aina aulis häntä palvelemaan, oli
niinkuin rovastikin ruvennut puuhaamaan "kansan sivistyttämistä",
kansakouluja ja lainakirjastoja. Rovasti oli sanonut häntä "edistyksen
mieheksi". Saarnastuolista.

Ja nyt oli Niemelä ensi kerran noussut julkisesti Vuorelaa vastaan.

Kun muut jo alkoivat hävetä Vuorelan puolesta, katsoi tämä vain
tiukasti Niemelää silmiin, oljenkortta hyppysissään reviskellen.

Niemelä lopetti vihdoin puheensa. Hän rykäisi, joi lasillisen vettä ja
pyyhki suunsa nenäliinalla. Ennenkuin hän rupesi rovastin viereen
istumaan, hän kysyi tältä kaikkien kuullen, eikö rovasti tuntenut
vetoa, kun ikkuna oli auki. Rovasti ei tuntenut vetoa, mutta nousi
kumminkin panemaan ikkunaa kiinni, jos näet joku muu tuntisi--ehkä
Niemelä itse... Niemelä ei voinut sallia, että rovasti ennen häntä
saisi ikkunan säpit sijoilleen, ja kiirehti sentähden hänkin niihin
käsiksi. Lähimpänä istujat nousivat seisaalleen, jokin tuoli kaatui, ja
tätä tyhjää hälinää kesti kauan. Ennenkuin Niemelä pääsi kovaäänisestä
naurunhahatuksestaan herkeämään ja ennenkuin rovastikaan oli jälleen
sijoillaan, oli Vuorelan isäntä jo sanottavansa sanonut.

Ainoastaan muutamat harvat olivat sinnepäin korvaansa kallistaneet.

Vuorela puri huulensa yhteen. Tapahtui ensi kertaa, ettei vanhan
Vuorelan sanoja kuultu.

Kun ei kukaan sen enempää puhunut, äänestettiin lopuksi. Mutta
äänestyksessä oli koulun vastustajia enemmän kuin puoltajia. Ja
koulupuuha meni sillä erää Vuorelan tahdon mukaan myttyyn.

Niemelä vietiin sen sijaan rovastin kääseissä pappilaan vierailemaan.

Jonkin viikon kuluttua Vuorela huomasi Suomettaressa maaseutukirjeen
kotikunnastansa. Siinä kerrottiin katkerasti viimeisestä
kuntakokouksesta, mainittiin ylistellen rovastin valistuneita pyrintöjä
ja puhuttiin ivallisesti "vanhoilla-olijoista", jotka muka kyllä omaa
etuansa osaavat valvoa, mutta kiristävät kukkaronsa suun, kun on
kysymys yleisestä kunnan edusta.

Veri nousi silloin Vuorelan isännän päähän. Hänkö oli kunnan eduille
kylmänä ollut, hän, sen ensimmäinen ja toimeliain jäsen, vuorelaisten
päämies, jotka olivat tämän kunnan kanta-asukkaita ja sen ensimmäisiä
maanmuokkaajia ennenkuin uusniemeläisten nimestä mitään tiedettiinkään
--noitten niemeläisten, jotka olivat kaarnapalasina tänne tulleet,
jätteinä suurista tukinuitoista!

Olisiko rovasti voinut tämän itse kirjoittaa? ajatteli Vuorela. Niemelä
ei olisi toki uskaltanut, eikä sanomalehti olisi koskaan semmoisen
miehen kirjoitusta painattanut.

Ja sen jälkeen olivat rovastin ja Vuorelan entiset hyvät välit
rikkoontuneet.

Ei siis kumma, että vanha rovasti hämmästyi nähdessään edessään Manun--
tuon vanhan, kiivaan vuorelaisystävän. Rovastin pitkäripsiset,
hyväntahtoiset harmaat kulmakarvat nousivat korkealle ylös pitkin
ryppyistä otsaa.

--Vai Vuorelalta terveisiä, vai niin, vai niin--vai niin?

Vanha rovasti, jonka pitäjäläiset--uusniemeläisistä ei silloin tietty--
olivat yksimielisesti paimenekseen pyytäneet, oli sydämessänsä
vuorelaisiin kiintynyt. He olivat tämän seudun kantaväestöä, kasvaneet
siihen kiinni kuin turve maahan. Mutta rovastin pyrinnöt tahtoivat
viime aikoina yhä useammin mennä vuorelaisten mieltä vastoin. Rovasti
oli itsekin siitä pahoillaan ja tunnusti syyn osaksi olevankin hänen
puolellaan, sillä hänhän oli itse entisestään muuttanut paljon
katsantokantaa juuri maallisten, kunnallisten asiain hoidossa. Hänestä
oli tullut lämmin kansansivistyksen harrastaja, ja hän puuhasi kouluja
ja kaikkea maallisen tiedon viljelystä. Suuri Snellmanin herätys oli
lyönyt häneenkin leimansa, innostanut vanhan sydämen ja juottanut uutta
toimintakykyä niihin suoniin, jotka muuten jo olisivat alkaneet kuivua
ja väsähtyä hervottomuuteen.

Ja hänen tietysti täytyi kannattaa sitä kunnan miestä, joka häntä sekä
ymmärsi että toimillansa kaikin puolin auttoi--Niemelää.

Mutta vaikka rovastin oli näin yhä enemmän taivuttava niemeläisten
puoleen, oli hänen vanha sydämensä kumminkin vuorelaisten.

Rovasti käski Manua istumaan. Ja he puhuivat pitkään keskenänsä,
isännästä ja pojasta.

Lopuksi rovasti sanoi tulevansa Manun mukana Vuorelaan. Ehkä hänen
käynnistään jotakin apua lähtisi.

Vuorelan isäntä oli hyvillään rovastin tulosta. Oli kuin olisi vanha
ystävä tullut sovinnon kättä tarjoamaan. Mutta kunnan asioista ei
Vuorela tahtonut puhua mitään. Ei myöskään tuosta maaseutukirjeestä
tullut mitään puhutuksi. He eivät kumpikaan tahtoneet kajota asiaan,
joka oli heidän ystävyytensä väliin tullut, vaan koettivat rakentaa
uutta sopua vanhan erimielisyyden päällitse. Rovasti puhui sentähden
Vuorelan perheasioista, ja Vuorelan isäntä puolestaan puhui nyt niistä
mielellään.

--Herrassa nukkunut vaimosi, sanoi vihdoin rovasti,--oli toimeliaimpia
emäntiä mitä täällä tunnen. Hän lienee sinuakin elähyttänyt, koskapa
nyt olet näin hiljaiseksi vaiennut.

Mutta Vuorelan isäntä ei ruvennut nytkään sinnepäin vastaamaan.

Rovasti ei sen enempää yrittänyt, vaan tunkeutui yhä lähemmäksi toista
asiaa, joka oli nähtävästi hänen sydämellänsä.

--Viimeiseksi puhuin vaimosi kanssa Heikki-pojastanne.--Niinkuin
tiedät, on poikasi minunkin silmäteräni.--Olihan puhe siitä, että poika
pantaisiin oikeaan lukumiesten kouluun--Helsinkiin.

Isäntä nosti vähän naurahtaen katseensa:

--Oliko Kreetakin myöten?

--Niin, tiedäthän sen itsekin, vastasi rovasti rykäisten.--Hän pani
vastaan. Äidin sydän ei semmoiseen eroon taipunut. Mutta nyt tahtoisin
kysyä, mitä sinä asiasta arvelisit?

Ja kun Vuorelan vastaus viipyi, niin rovasti jatkoi itse:

--Et sinä tunne ajan merkkejä. Sinä luulet tekeväsi kaiken, mitä
sinulta vaaditaan, kunhan pidät maasi lannassa ja ojitat peltosi. Mutta
sinä, Vuorela, et tiedä velvollisuuksistasi kansalaisena. Ihmisen ei
ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan
oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon
kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on, kaikkien
suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen
sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme
korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystäväin
toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita
kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartioina.--
Olemme näet siellä Helsingissä suurilla uhrauksilla perustaneet
suomalaisen alkeisopiston, jonka oppilaat pääsevät kahdeksanvuotisen
oppijakson suoritettuaan suoraan yliopistoon. Ja sieltä sitten on tie
avoinna vaikka minne, niin hyvin papiksi kuin hallitusmieheksi tai muun
tieteen korkeimmalle huipulle.--Niin, mutta tiedäpäs, Vuorela, että
tämä kaikki on rahoja maksanut--niin, niin:--suuri on ollut Suomen
miesten uhraavaisuus. Ja Suomen naisten sitten! Niistä on moni luopunut
kultaisista koristeistaan, päästänyt renkaat korvistansa voidakseen
osaltaan edistää asiaa. Ja Herra on siunannut tätä kansansa suurta
rakkauden työtä!--Mutta niinkö on sitten käyvä, että ne, joita varten
näin paljon on uhrattu, ovat välinpitämättömiä? Pitäisikö meidän
pelätä, että vastaperustettu koulu jää oppilaita vaille?

Vuorelan isäntä katseli ajatuksissaan eteensä. Oli niinkuin suru
emännän kuoleman tähden jälleen olisi käynyt häneen kiinni ja
satakyntisenä petona istunut hänen päänsä kimpussa. Sitten hän taas
tuli niinkuin järkiinsä ja jatkoi tyynenä keskustelua.

--Kyllähän saattaa niin olla kuin rovasti tässä on puhunut. Ja
tarvitaanhan sitä nyt entistä enemmän sekä hengellisen että maallisen
järjestyksen valvojia, pappeja ja vallesmanneja. Mutta mekin talonpojat
tarvitsemme miehemme. Ei auta meidän luopua ainoasta lapsestamme.--
Hukkaan menisi koko työni ja kaikki vaivani, jos kadottaisin ainoan
perilliseni. Sama on, jos hänet sitten kouluunkin lähetän. Se on
niinkuin antaisin hänet silloin pois ja lahjoittaisin Helsingille. Ei
tule vuorelaisten eikä niemeläisten osaksi se hedelmä, jonka niin
hänestä kasvatan. Kenenkä hyväksi tuleekaan. Ehkä on järkeni sitä liian
hidas ymmärtämään.--Mutta minä olen jo vanha mies,--täällä kotona minä
tahdon nähdä oman kylvökseni hedelmät.

Rovasti istui kauan mietiskellen. Pari kertaa hän oli puhumaisillaan ja
katsahti silmäkulmainsa alta Vuorelan isäntää, mutta ei puhunut
ennenkuin Vuorela alkoi kääntää keskustelua toisaanne.

--Minä tahdon vielä siitä samasta asiasta,--sanoi hän, rykäisi ja
työnsi tuolinsa likemmäksi Vuorelaa.

--Miksi luulet, että Niemelä ottaa sinusta etusijan, noin
kuntakokouksissa, tarkoitan, ja muutenkin missä sananvuoroa käytetään?

Ja rovasti näki osuneensa jo nyt oikeaan kohtaan, sillä Vuorelaa
hytkäyttivät nämä sanat niinkuin hevosta piiskan napaus. Ja rovasti
jatkoi näin:

--Sinä olet nukkunut, Vuorela; pitkää karhun unta olet nukkunut!--Ja
herättyäsi nyt et sinä näe etkä ymmärrä, että uusi voima on sillä välin
tullut maailmaan. Se on sivistyksen voima. Ja se on maalliselta
kannalta katsoen uusi mittakaava, jonka mukaan ihmiset arvostellaan.
Kun et tahtone silmiäsi ummistaa ja päästä näkemästä Jumalan teitä,
niin sinun pitää myöskin nähdä, että Herramme on tämän mittakaavan
hyväksynyt. Se on tullut Herran omaksi mittakaavaksi. Sillä sinun pitää
näkemän, että niitten käy tässäkin maailmassa hyvin, jotka sivistykseen
ja tietoon pyrkivät--paremmin kuin niitten, jotka pimeydessä tahtovat
pysyä.

Ja taas katsahtaen kulmiensa alta Vuorelaan rovasti sanoi painavasti:

--Vai miksi luulet Niemeläisten käyvän hyvin? Miksi luulet ihmisten
korvain heidän puoleensa kallistuvan?--Eikö siksi, että he puhuvat
sitä, mitä ovat kuulleet sivistyneitten opettavan, sitä, mitä ihmiset
täällä eivät vielä tiedä? Ja uutta on ihmiskorva harras kuulemaan.--He
ovat heikompaa sukua kuin Vuorelan kantaväki, paljon heikompaa, ja
kumminkin he vievät voiton sinulta, kuntamme juurelta?--No? No,
Vuorela? Mitä siihen sanot?

Ja Vuorela vaipui mietteisiin.

Rovasti antoi hänen jonkin aikaa rauhassa mietiskellä. Sitten hän
ikäänkuin tapaillen Vuorelan sisimpiä ajatuksia sanoi:

--Tietysti, tietysti; sinä olet liian vanha ryhtyäksesi Niemelän kanssa
kilpajuoksuun. Eihän sinusta ole sanomalehtien lukijaksi eikä
kirjoittajaksi.--Tottahan luit Niemelän maaseutukirjeen?--Hi-hi-hi--

--Niemeläkö se--?

--Sehän se--! Mutta annahan olla!--Niinkuin sanoin, sinä olet liian
vanha päästäksesi niissä asioissa hänestä edelle. Mutta siksi juuri
sanon: kun olet itse liian vanha, niin onhan poikasi sitä nuorempi.
Pane poikasi kouluun, kyllä hän aina Niemelän saavuttaa.--Eikä
Niemelällä ole perillistä.--Lukekoon poika ylioppilaaksi ja palatkoon
sitten jälleen isänsä maalle täyttämään ja lopettamaan mikä sinulta on
jäänyt keskeneräiseksi.

Vuorela nousi seisaallensa ja meni uunin luo piippuansa kopistelemaan.
Kun hän jälleen kääntyi rovastiin päin, punersi täysi piipunpesä yhtenä
hehkuna. Hänen kasvonsa alkoivat kirkastua. Jotakin eloa välähti hänen
katseensa sammuvassa valossa.

--En voi sanoa, virkkoi hän vihdoin tyynesti,--että rovastin puhe olisi
ihan perätöntäkään. Mutta jäisiköhän se Heikki matalan kattoni alle,
jos hän kerran lukeneena herrana tänne palaisi?

--Väärin puhut sinä Vuorela meistä lukumiehistä.--Olenhan minäkin
lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niinkuin
omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt,--ja eiköhän minut tänne
haudattanekin.

--Kyllähän rovasti--sanoi Vuorela liikuttuneena,--ja toistahan
olisikin, jos Heikistä pappi tulisi;--miksi en kuuntelisi Heikkiäni
oman kotikirkkomme saarnastuolista. Enhän parempaa voisi toivoakaan--

--No niinpä niin.--Jollei hän auran kurkeen tahdo tarttua, niin
katsotaan, ehkä on tilaa minun vieressäni--jos silloin vielä eletään.
Emmehän tulevaisia tiedä.

Mutta kun rovasti nyt oli oikean säikeen päässä, ei hän enää
hellittänytkään. Hän tuli usein Vuorelaan, ja heistä kasvoi entistä
ehommat ystävykset.

Ja kun samasta asiasta kerran tuli puhe, niin Vuorela ilmaisi
päättäneensä lähettää Heikin Helsingin kouluun.

--Siinä teet oikein?--sanoi rovasti vain puristaen Vuorelan kättä.

Vuorelan isäntä oli siis ymmärtänyt rovastin puheen tuosta maailman
uudesta voimasta, jota sanottiin sivistykseksi--ja hyväksynyt rovastin
ehdottaman taistelutavan niemeläisiä vastaan.

Tuli päätetyksi niin, että Heikki laitetaan Helsingin vastaperustettuun
suomalaiseen alkeisopistoon; että hän käytyään sen läpi suorittaa
ylioppilastutkinnon, mutta sitten sen enempää lukuja jatkamatta
antautuu maanviljelykseen.

Siitä tulisi sitten niemeläisten vallan loppu.

Vuorelan isäntä oli tämän jälkeen kuin toinen mies. Jotakin uutta oli
tullut hänen ajatuksiinsa.--Iloisuus palasi vanhaan Vuorelan taloon,
levisi koko perheeseen, työväkeen ja kaikkeen ympäristöön.

Ja rovasti hykerteli käsiään. Hänelle oli vain pääasia, että hän oli
saanut taas yhden oppilaan lisäksi. Kolme hän oli tätä ennen saanut
liikkeelle--naapurikunnissa; ja nyt neljännen vihdoin tästäkin, joka
muuten oli kuuluisa vanhoillisuuden pesä.



II.

Siihen aikaan kun ikuiset hongikot vielä peittivät Suomen harmaita
kallioita ja kanervaisia saloja, joissa ei ollut vielä kuin tikalla ja
palokärjellä kolistelemista, siihen aikaan myöskin Suomen pienoiset
kaupungit sisävesistöjen varsilla tai meren rantamilla, loppumattomien
taipaleitten erottamina ja kaikkea yhdyssidettä vailla, viettivät
tuskin tuntuvaa elämää kukin erikseen oman hiljaisen kirkkonsa
ympärillä. Jokapyhäisellä saarnallansa kirkkoherra tyydytti niiden
henkiset tarpeet, ja kunkin maallisia tarpeita taas punnitsivat
isällisellä tarkkuudella kaupungin kauppiaat. Ammattitaito ja hiljainen
ahkeruus oli porvariston ainoa ylpeys; ja vanhojen ruotsinaikaisten
tapojen säilyttäminen pyhänä oli säätyläisten ainoa huoli.

Pääkaupunki kaukana merenrannalla ruotsalaisine yliopistoineen ja
kouluineen, sekin eli omaa elämäänsä, tuntematta yhteyttä sen maaperän
kanssa, jolle se vähitellen kasvoi.

Mutta juuri kesken tätä kuollutta rauhaa oli siellä sen lukumiesten ja
hengenpalvelijain joukossa joitakuita, jotka kulkivat kuin Jumalan
kipinä sydämessä. He alkoivat puhua isänmaasta ja rakkaudesta kansaan.
Ja he hakivat sanoja ilmaistakseen muille sitä elämän väkevää voimaa,
joka alkoi pulputa heidän veressään; eivätkä mitkään sanat olleet
heille kyllin suuria ja voimakkaita. Mutta kipinä syttyi toisiinkin ja
leveni levenemistään.

Kävi kuin heräämisen ensi värähdys ihmissieluissa.

Se oli uusi oppi. Tuntemattomalla, suurella voimalla se puhui sydämeen:
rakasta kansaasi!

Se oli Hegelin oppi, jolla hän on lamauttanut Napoleonin
maailman-voittaneet joukot ja perustanut Saksan; eikä se oppi ollut
muuta kuin: rakasta kansaasi!

Opin tullessa meidän maaperällemme oli täällä vastassa pietismi--tuo
pitkien talvihämäriemme kasvattama kulttuuriliike, jäykkiä
uskonnollisuuteen vajonneita sydämiä.

Mutta oppi löysi tiensä sen ajan nuorempaan sukupolveen.

Heidän sielussaan eivät vanhempain hartaat pietistiset opit, jotka
olivat joskus tuntuneet kuivilta ja ainoastaan alituisesta kuulemisesta
mieleen painuneet, olleet missään ristiriidassa ajan uuden aatteen
kanssa. Päinvastoin ne vasta sen avulla saivat selityksensä ja
ajatuksensa.

Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa!

Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi!

Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämeen, täytyi
niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että
rakastat kansaasi!

Ja katso! Äidin vaivalla istuttama opetus Jumalasta ja hänen pyhästä
tahdostaan leimahti mieleen kirkkaana ja selvänä kuin pohjoisen
talviyön tuli. Se muuttui eläväksi, maailmaa hallitsevaksi voimaksi,
täynnänsä pyhää henkeä ja väkevyyttä. Se ei ilmaissut enää ainoastaan
omantunnon lakia hiljaiselle, maailman hyörinästä pois vetäytyvälle
sielunelämälle, vaan muuttui kaiken kansalaistoiminnan, kaiken julkisen
pyrkimyksen eläväksi laiksi.

Ne miehet, joissa tämmöinen aatteen sulautuminen oli tapahtunut,
tunsivat sen suuren uudestisynnyttävän voiman itsessänsä. Se valaisi
heille elämän uudelta puolelta ja näytti uusia elämäntarkoituksia,
jotka vaativat heitä kokonaan itsellensä. Ja heidän täytyi kummastua
sitä laajaa hengen valtaa, joka oli näin tullut heidän käsiinsä.

Sillä mihinkä he koskettivatkin, siinä heti tuntui heräämisen liike;
siinä heti sulivat jäiset siteet, jäykistyneet muodot muuttuivat
elimellisiksi ja alkoivat kehittyä. Heidän harras, hilpeä työnsä ja
alttiit, ilomielin tehdyt uhrauksensa kantoivat hedelmää pikemmin ja
tuhat kertaa runsaammin kuin he olivat voineet aavistaa. He näkivät
aamun sarastavan kaikkialla. Ennen alastomat kalliot ruohottuivat,
vaiennut laulu alkoi kajahdella. Syntyi suomalainen koulu, virisi
Suomen runotar, elpyi Suomen taide. Ja nousi suomen soinnukas kieli
uutena tulokkaana sivistyskielten rinnalle. Loppumattomalta näytti
uuden syntymyksen alkanut sarja.

Ja he seisoivat sankareina meidän heränneen kansamme edessä. He olivat
meidän suuria miehiämme.

Siinä koulussa, joka oli tämän herätyksen ensimmäisiä tuotteita, sai
Heikkikin kasvatuksensa. Hän tuli ylioppilaaksi silloin kun
isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan.

Vastapainoksi puhtaasti kansalliselle, suomalaiselle herätykselle
olivat muutamat maan hallitusmiehistä ja vaikuttavimmista henkilöistä
allekirjoittaneet liberaalisen eli sittemmin valeliberaaliseksi sanotun
puolueohjelman, joka julkaistiin sanomalehtien ja lentokirjojen avulla
yli koko maan. Se sisälsi kaikenlaisia hyväksyttäviä periaatteita, oli
kokoonpantu verrattoman kaunispukuiseen muotoon, mutta samalla ylevällä
virallisuudellaan ja hallitsevalla isällisyydellään koetti himmentää
ja tieltänsä tunkea sitä kansallista liikettä, joka tuoreena ja
itsenäisenä kuin keväinen ruoho pyrki kasvamaan joka paikkaan.

Kansallisen herätyksen jo vanhentuvien miesten keskuudesta nousi
silloin vielä kerran Juhana Vilhelm Snellman, liikkeen varsinainen
aloittaja ja tunnustettu päämies. Hän julkaisi Morgonbladetissa
kuuluisan kirjoituksensa "Dagbladspartiets program" ja tappoi yhdellä
iskulla koko valeliberaalisen puolueen.

Kun liberaalit olivat koettaneet koristella ja tulevaisuuden varalta
suunnitella hallitus- ja virkamiehistön tietä, silloin Snellmanin oppi
puhui suoraan sen nuorison sydämeen, joka tullen uusista suomalaisista
kouluista alkoi tähän aikaan täyttää yliopistoa.

Kun liberaalit mahtailivat vanhalla perintökulttuurilla, opetti
Snellman, ettei suomalaista kulttuuria vielä ole olemassakaan, että se
on vasta luotava. Hän ohjasi nuorison noille suunnattomille työaloille,
osoitti, kuinka paljon sillä on rakkauden kohdetta, osoitti sille
uusia, suuruuteen vieviä elämäntarkoituksia.

Ja nuo suomalaiset talonpoikaistulokkaat, nuo ujot pojat vielä
kehittymättömine kasvoineen, silmät palaen totuudenrakkautta ja koko
olemus uhkuen tuntematonta, vasta hapuilevaa kehittymisen
mahdollisuutta,--he ymmärsivät Snellmanin opin sydämensä koko
syvyydellä. Tuskin Snellman itsekään lienee osannut aavistaa sen
vaikutuksen voimallisuutta, jonka hänen oppinsa synnytti juuri noissa
yliopistoon tulleissa kansan omissa lapsissa. Snellman oli kyllä
lausunut aatteensa käytännöllisen toteutuksen olevan siinä, että
sivistyneet lähestyvät kansaa ja pyrkivät siihen sulautumaan. Mutta
tätä käsitettiin monella tavalla. Teoreetikot puhuivat mieluummin
"kansallisuudesta" ja sen "hegemoniasta"; toiset ymmärsivät "kansalla"
jotakin valtiollista kokonaisuutta.--Mutta nuoriso ei liene tehnyt
erityistä tiliä itselleen tuosta käsitteestä. Se tyytyi siihen, että
"kansan" nimeä mainitessa kotoisen seudun viehkeä, päivänpaisteinen
näky välähti mielessä ja kuvastui sen tuttu väestö auroineen,
karjoineen, laitumineen. Se oli yliopistoon tullut vain valmistuakseen
kansan palvelukseen. Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut
ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava,
sulauduttava. Nuoriso käsitti Snellmanin opin sanasta sanaan:
suurena, mahtavana vaatimuksena luopua kaikista turhamaisuuden,
yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja persoonallisen onnen
pyyteistä sekä vannoutua kansan palvelukseen, pitää kansan etua kaiken
toiminnan aiheena, uhrautua kokonaan sydämineen, toiveineen,
tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti
ylitse kaiken rakastaa.----

Se innostus, joka ylioppilasnuorisossa oli näin leimahtanut
ilmiliekkiin, herätti koko maan huomion. Vanhemmatkin ihmiset
seurasivat tarkasti uutisia noista myrskyisistä ylioppilaskokouksista,
joissa suomenkieli ja suomenmieli tekivät ensimmäisiä ponnistuksiaan
päästäkseen ylivaltaan ruotsinkielen ja ruotsinmielen rinnalla.
Saavutettujen voittojen kunniaksi vietettiin juhlia ja pidettiin
puheita, joissa innostus kuohui yli äyräitten. Kenenkään syrjäisen
kokemukset eivät riittäneet ennustamaan mitä olisi tapahtuva huomenna
tai ylihuomenna. Sillä nuoriso kulki omaa tietänsä, jota eivät
määränneet vieraat kokemukset,--se meni eteenpäin niinkuin valon
lapset, uutuutta ja totuutta kohti--niinkuin olisi kulkenut ennen aivan
käymättömiä teitä, niinkuin olisi jo huomenna voinut näyttää maailmalle
jotakin ennen kuulumatonta, suurta, aavistamatonta.

       *       *       *       *       *

Heikki oli ylioppilaaksi päästyään vain hätimmiten pistäytynyt kotona.
Isä olisi tahtonut häntä kohta jäämään Vuorelaan ja alkoi jo olla
tiukkana. Mutta sitten tuli sinne vanha rovasti käymään Vuorelan
valkolakkista nähdäkseen. Ja kun hän näki nuoren Heikin ja kuuli hänen
innokkaan puheensa, niin kiertyi kyynel rovastin silmään: "Niinhän sitä
mekin ennen--aivan tuolla tavalla!"--Hän puhui sitten kahden Vuorelan
kanssa, ja isä vihdoin taipuikin; arveli, että olkoon vaan sen vuoden
vielä Helsingissä.

Ja Heikki palasi Helsinkiin.

Ja oli sen vuoden siellä.

Ja juuri sinä vuonna virisi ylioppilas-elämä ylimmilleen. Heikki
antautui sen pyörteeseen hehkuvin innoin, sillä johtajat pitivät
hänestä paljon ja olivat ottaneet hänet sisimpään seurapiiriinsä, missä
he pitivät tulisimmat isänmaalliset puheensa ja takoivat rohkeimmat
puoluetuumansa.

Kun kevät alkoi lähestyä, tapahtui vihdoin suomalaisten ratkaiseva
voitto. Kaikki horjuvimmatkin saatiin innostumaan, ja suurella
enemmistöllä ylioppilaskunta päätti toimeenpanna juhlan, jossa
suomalainen henki tulisi vallitsevaksi ja ruotsinkielelle myönnettiin
vain toisarvoinen asema. Se olisi kokonaan suljettu pois, jos olisi
oltu varmat kaikista niistä, jotka nyt saatiin äänestämään suomalaisten
kanssa. Mutta niiden joukossa oli paljon semmoisia, jotka puhuivat
oikeudesta ja kohtuudesta ja olivat horjuvaisia.

Ne olivat kukistetut jo nytkin nuo ruotsalaiset. Ne kulkivat
masentuneina ulos ylioppilastalosta, jossa olivat tähän asti vielä
olleet ylimmässä vallassa. Ja oli kuin heidän mukanansa olisivat
vaeltaneet ulos tästä talosta vanhat ruotsalaiset muistot ja
traditsionit ja tarinat.----Eteisessä yksi ja toinen vain nyykäytti
hyvästiksi päätä jollekulle tutulle jäävien voittajien joukossa, jotka
nyt virtasivat kirkkain kaasuliekein valaistuun ylioppilassaliin
voittojuhlaansa viettämään.

Se juhla oli kohta täydessä vauhdissa.

Mutta kesken kuuminta nousi eräs päättäväisen näköinen, pitkä
nuorukainen pöydän päässä ja kilisti lasia sanoakseen jotakin. Hän piti
innokkaan puheen saavutetun voiton kunniaksi, mutta lopetti jostakin
syystä varoittavalla huudahduksella: "Hyvät herrat, tähän asti, mutta
ei edemmäs!"

Jotkut vastasivat hänen puheeseensa epävarmoin hyvä-huudoin, toiset
alkoivat keskustella ja väitellä. Mutta silloin nousi sijaltaan eräs
johtajista, ja sali hiljeni äänettömäksi. Hän tahtoi säälimättä
alastomaksi paljastaa sen kerrassaan raukkamaisen periaatteen, joka
piili edellisen puhujan kehoituksessa. "Mekö emme menisi eteenpäin
kertakaikkiaan valitsemallamme tiellä!? Me, jotka olemme ottaneet vasta
ensimmäisen askeleen! Me, jotka vasta alamme!--Huono on se ääni, joka
nyt huutaa seisahdusta. Eteenpäin nyt jos koskaan! Porttien ja esteiden
täytyy edessämme aueta selko selälleen, ja missä ne eivät aukea, siellä
me ne kukistamme, siellä me ne muserramme, siellä me ne maahan
ruhjomme!!!"

--Eläköön!!! rämähti hänelle vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

Se oli johtaja.

Kuinka monet olivat epäilleet ja tunteneet epävarmuutta!

Ja kuinka monen hän noilla voimakkailla sanoillaan sai heittämään
epäilyksensä ja yhtymään "punaisten" joukkoon!

Riemuhuutojen kaikuessa häntä kannettiin nojatuolissa ympäri valaistua
salia.

Siihen juhla päättyi.

       *       *       *       *       *

Heikki tuli myöhään kotiinsa, kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen
huoneeseen. Hän oli vielä aivan haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli
tapahtunut.

Isänmaallinen innostus oli tänä iltana syöpynyt hänen mielialaansa,
tehnyt sen niin juhlalliseksi, että hänestä oli aivan outoa antautua
tavallisiin jokapäiväisyyksiin, riisuutua ja panna maata.

Hän vieritti uutimen ylös ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot. Kuu
valahti syvälle huoneen sisustaan, ja ilmassa oli varhaisen kevään
täyteläs henki. Heikki seisahtui ikkunan ääreen ja painoi ohimonsa sen
pieleen;--niinkuin voi tehdä vain yksin ollessaan.

Koko Aleksanterinkatu oli kuun valossa, hiljaisena, tyynenä, rauha
kaikkialla, ei yksikään ajuri rämisyttänyt katua, hiljainen nukkuva
rauha kuun valvoessa. Mustat, kosteat kattopellit kiiltelivät siellä
täällä, mutta missä oli valkoista rapattua kivimuuria, siellä kuu
tuhlasi valoa koko terältään piirustaakseen rakennusten seinille
ylhäältä katsottuja varjokuviansa talojen piipuista ja tikapuista. Ja
kivetty katu tuolla alhaalla näkyi pienimpiä erikoisuuksiaan myöten.--
Mutta kaikki tämä meni pieneksi vähäpätöiseksi leikiksi, kun katsahti
taivaan äärettömään tummansiniseen pimeyteen, jossa tähdet siristivät
ja kuu siirtyili hiljalleen eteenpäin yksijonoisten höyhenpilvien
lomitse.

Heikki muisteli mielessään vielä kertaalleen kaikki tämäniltaiset
tapaukset. Moni kohta pani hänen sydämensä sykähtämään. Hänkin oli
pitänyt puheen,--ensimmäisensä. Se oli kysynyt häneltä sanomatonta
uskallusta. Mutta kerran alkuun päästyään hän oli saanut äänen
valtaansa. Hän oli itsekin innostunut ja puhui ex tempore.----
Erittäinkin oli loppu onnistunut. Kaikki olivat seisoneet äänettöminä
ja uteliaina.--"Hyvät herrat!" oli Heikki sanonut lopuksi, "se Sampo,
jota Kalevalan urhot olivat onnensa luojaksi turhaan tavoitelleet, jota
maailman alusta alkaen on tavoiteltu ja haettu, se Sampo on nyt
löydetty! Snellman on sen löytänyt! Se ei ole vaskea eikä kuparia; se
ei ole kultaa eikä hopeaa! Se on--meidän rakkautemme kansaan!!!"

Nämä sanat olivat herättäneet yleistä huomiota, ja jotkut vanhemmista
olivat tulleet hänen kättään puristamaan ja esittämään veljenmaljaa.
Isänmaallinen laulu oli heti jälkeen kajahtanut laululavalta.

Ja Antti, joka oli Heikin läheisin toveri ja johtomiehiä, sanoi, että
se oli suuri ajatus.

Heikki oli puheellaan lupautunut "punaisinten" joukkoon. Hän oli nyt
hänkin ikäänkuin tehnyt valan isänmaallensa, horjumattoman,
peräytymättömän valan. Kaikki muut tarkoitukset saivat siirtyä,
ainoastaan isänmaata oli tästedes palveleminen.

Ja innostusta väräjävin huulin Heikki itsekseen kuutamoisen yön
hiljaisuudessa kuiskasi hänen puheensa jälkeen lauletun laulun sanat:

        "Jos sydän sulla puhdas on,
        ja mieli vakaa, peloton,
        niin yhdy meihin, tänne jää,
        ja pyhä vanno vala tää:
        Tää Suomenmaa mun toimen' saa;
        sen eestä vaan
        ma ainiaan
        teen työtä saakka kuolemaan!"
           *     *     *
           *     *     *
        "Siis vanno näin:
        Ain' eteenpäin!
        Ei oikeaan, ei vasempaan,
        mutt' eteen eestä Suomen vaan!"

Ja hän vannoi nyt mielessään toisen kerran, pyhästi, väräjävä rukous
huulilla.

Ja vannoutuneen tunne oli autuas, se oli vapauttava; se selitti hyvin
paljon, se ratkaisi sovinnollisesti. Se antoi suorastaan loppumatonta
vakaumuksen voimaa, puhalsi jumalaista hehkua sieluun, kasvatti
mielikuvitukseen siellä ennen olemattomia kuvia, jotka uutuudellaan ja
voimallaan hurmasivat sydämen ja tainnuttivat mielen.

Nyt oli hänellä käsissään kaiken henkisen suuruuden lunnassanat. Siinä
ne olivat, hän tiesi ne. Niistä oli nyt vain pidettävä kiinni: Rakasta
aina vain tuota suurta, tuota kokonaista! Pysy aina täällä henkesi
huipulla! Älä päästä luoksesi hajoittavaa jokapäiväisyyttä pikku
palveluksineen ja huolineen.

Kuinka mitättömältä ja mielettömältä tuntuvat täältä ylhäältä yksilön
omaa etua tarkoittavat pyrinnöt! Kuinka kaukana on täältä itsekkyys ja
itserakkaus! Kuinka suurta on yhteishyvän takia uhrautuminen,--niin,
kuolemakin isänmaan vuoksi!--"vi sjelva må förgätna dö som vägen i dess
sjö!"----

Oi, kuinka elämä on sentään ihanaa ja suurta!--

Ja Heikki alkoi mielessään pitää puhetta. Hän oli seisovinaan korkealla
puhujalavalla, niinkuin tänä iltanakin. Hänen edessään oli ääretön
kuulijajoukko--ne olivat kuutamon valossa törröttäviä savupiippuja
talojen katoilla. Tuossa oli yksi, joka seisoi pää kallellaan
kuunnellen: tuossa toinen, joka katsoi miettien eteensä. Mutta kaikki
ne olivat hiljaa ja silmää värähdyttämättä kuuntelivat mitä puhuja
aikoi heille lausua. Oli se jännittävä hetki, jolloin puhujan
ensimmäistä sanaa vielä odotetaan.

--Hyvät herrat!----

Ja kuulijajoukko värähtää, ottaa ikäänkuin askeleen lähemmäksi, on
yhtenä kuuntelevana korvana--.

Puhuja alkaa ensin hiljaa, mutta paisuttaa sitten joka sanalla ääntänsä
rytmillisissä laineissa:

------Te, jotka olette kokoontuneet tällä myöhäisellä hetkellä
neuvottelemaan siitä suuresta taistelusta, joka päivän valjetessa on
alkava, kuulkaa mitä minulla on teille sanomista!

Ja koko kuulijaparvi hiljenee jos mahdollista vieläkin tyystimmin.

Mutta tuolla takana oli joku muita pitempi savupiippu. Näytti niinkuin
itse Snellman olisi viitannut puhujaa luokseen ja sanonut ympärillä
seisoville: katsokaa tuonne, tuolla seisoo nuori ylioppilas
puhujalavalla, ottakaa vaari hänestä, hän on niitä valituita, kuulkaa
mitä hän sanoo!

Ja Heikki tuli tästä niin liikuttuneeksi, että hän oli laskeutuvinaan
polvilleen tuon suuren miehen eteen ja nyyhkyttäen lausui sanat:

--Ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan! Minä olen teidän, minä olen
vannoutunut teille! Minä olen toteuttava ne toiveet, joita teillä on
minusta, minä olen tekevä vielä enemmän: minä annan elämäni teille!

Joku ajuri rämisytti äkkiä hiljaista katua.

Heikki vavahti kuin valveille. Hänen silmänsä olivat vettyneet, ja hän
kuivasi ne.

Tuntui vähän kylmältä.

Hän sulki ikkunan vielä viimeisen kerran katsahdettuaan kuutamoyöhön,
vieritti sitten uutimen alas ja sytytti viheriäkupuisen lamppunsa.

Hän oli henkisesti ravittu, hän oli hyvin onnellinen.

Kaikki, mitä oli pöydälläkin, hänen tutut, vanhat, pienet kapineensa,
paperiveitsi, mustepullo, kynät, harpin puolikas ja lakkapalanen siinä
sinisellä aluspaperilla, niitä hän nyt katseli vähän säälien, ja ne
puolestaan ikäänkuin pyrkivät hänelle onnea toivottamaan.

Mutta merkillisimmältä näytti Heikistä hänen vanha viulunsa, jolla
hänen oli nuoresta pitäen aina ollut tapana soitella. Se tuntui aivan
kuin häpeävän olemustaan ja kiertyvän ujon kapeaksi tuolla riippuessaan
seinällä.

Kuinka äärettömästi eri asioita olivat sentään harjoitella
viulunsoittoa ja pyhittää elämänsä suurille aatteille!

Jos Antti--hän, joka oli johtomiehiä--olisi tullut tänne ja sattumalta
nähnyt tuon viulun, hän olisi varmaan halveksien kysynyt: "Soitteletko
sinä viulua?" Heikki olisi silloin tietysti naurahtanut ja ohimennen
sanonut, että se on vain vanha muisto isältä.

Mutta pelkästä ajatuksesta Heikki otti viulunsa seinältä, pani sen
koteloon ja työnsi sängyn alle----

Vasta juuri ennen maatapanoa hän huomasi pöydällä jotain, jota siinä ei
tavallisesti ollut. Se oli kirje,--avaamaton, iltapostissa tullut.

Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana.

    "Heikki-pojalleni!

    Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että
    tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat
    kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo
    kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule,
    jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies
    enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä,
    joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää
    sinua kiiruusti tulemaan kotiin.           Isäsi."

Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas.

Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta!

Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat,
lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko
toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen
ja puheenparsineen.

Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi?

Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden
maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan.

Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se
ei tullut edes silmiin asti.

Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään,--
hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei
auttanut muu keino kuin totteleminen.--Tuon rauhallisen olennon edessä
meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi
ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä
oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä,
odottava katse.

Ja tiesihän Heikki oikeastaan jo alusta asti, että hänen oli ennen
kuolemaansa maahan hautautuminen! Tiesihän hän, että ratkaisevan hetken
ennen tai myöhemmin täytyi tulla! Miksi se siis tuntui juuri nyt niin
katkeralta, niin sanomattoman masentavalta, aivan kuin olisi suu
ikuisiksi tukittu ja hengittäminen enää mahdoton!

Niin, se tuli niin sopimattomaan aikaan, se tuli niinkuin takatalvi
kesken kesää; tuli pakkona kesken vapautta; tuli kaikkine
velvollisuuksineen ja ikävän jokapäiväisyyden ilmikuvana.

Ah, jos saisi tuon horjumattoman, jäykän isän ymmärtämään. Hänen
silmiensä takana asui jokin salainen lempeys, jokin ääretön
mahdollisuus. Jospa jonakin hellänä hetkenä voisi tarttua kaksin käsin
hänen harmaantuvaan päähänsä ja kuiskata häiritsemättömän hiljaa hänen
korvaansa: isä, isä, annathan minun olla siellä, missä minua niin
sanomattomasti haluttaa?

Ja isä täynnä pyhää ymmärrystä ei varmaankaan kieltäisi.

He jäisivät sinne Vuorelaan, isä ja Liisa. Heikki kyllä heitä
muistelisi ja heille kirjoittelisi. Hän ei unohtaisi heitä koskaan, ei
edes sittenkään, jos häntä kannettaisiin kerran niinkuin tämäniltaista
johtajaa ympäri juhlasalia eläköönhuutojen kaikuessa.--Ja hän tahtoisi
silloin tällöin käydä siellä kotona. Silloin he olisivat hänestä
ylpeitä ja pitäisivät häntä hyvin hyvänä!

Ja Heikin tuli äkkiä lämmin olla, hän hymähti sisäisesti, muisti jotain
lapsuudesta, ajatteli Liisaa. Liisa kyllä keinon tietäisi, jos olisi
täällä.--Ja taas hän myhähteli. Muisti jotain heidän välistään.

Mitä jos isän saisi vielä ymmärtämään, suostumaan edes jonkin vuoden
ajaksi! Ja muutahan Heikki ei oikeastaan tarvitsisikaan. Vanhempana hän
kyllä tulisi maalle, sillä voihan sieltäkin isänmaan hyväksi vaikuttaa;
olihan Meurmankin elänyt suurimman osan ikäänsä maalla maata viljellen
ja kumminkin hän oli melkein kuin toinen Snellman.

Toukokuun 12 päivänä oli ylioppilaskunta päättänyt viettää suurenmoisen
kansallisjuhlan Juhana Vilhelm Snellmanin kunniaksi. Tähän juhlaan
aiottiin kutsua ihmisiä kaikkialta ympäri koko maan, myöskin paljon
talonpoikia. Heikin ei tarvitsisi muuta kuin ilmoittaa isänsä
kutsuttavaksi----

Ehkä isä tänne tultuansa, nähtyään suurenmoisen kansallisjuhlan ja
kuultuaan kaikki siinä pidettävät puheet innostuisi hänkin ja tulisi
toisiin ajatuksiin Heikin tulevaisuudesta, huomaisi, että nouseva
kansansivistys olisi hukassa, jos kaikki isät hänen tavallaan
hautaisivat poikansa maanmyyriksi.

Ja hän istui heti kirjoittamaan kirjettä isälle.

Siitä tuli pitkä, kaunis kirje, jossa Heikki vaati isää välttämättä
tulemaan. Juhla tulisi olemaan niin suuri, ettei koskaan vielä
semmoista oltu nähty eikä kuultu. Sen tarkoituksena oli samalla saada
lähennetyksi sivistyneitä ja talonpoikia toisiinsa ja johtaa heitä
ikuiseen liittoon, yhteiseen työhön isänmaan palveluksessa.--Saisihan
isä sitten tutustua Heikin tovereihin, joihin Heikki oli ennättänyt
lujasti kiintyä, saisi kuulla itse Snellmanin puhuvan, näkisi Koskisen
ja Meurmanin ja monia muita isänmaan ensimmäisiä miehiä.--Liisa kyllä
hoitaisi taloutta sillä aikaa.

Ja tämän kirjoitettuansa hän rauhoittui, riisui vaatteensa ja
heittäytyi vuoteelleen, vielä yhä muistellen siellä kaukana kultaisessa
kodissa olevaa isää ja Liisaa.

Ja hän vaipui syvälle näihin kotoisiin muistoihin. Koko lapsuus kulki
hänen editsensä. Ajatus viivähti monessa muistossa ja kietoutui
lämpimästi hänen rinnallaan kasvaneen Liisan ympärille. Ja se pysähtyi
sen Liisan viereen, jonka hän oli kotona nähnyt jo täysikasvuisena
askartavan, kun hän oli siellä pikimmältään pistäytynyt ylioppilaaksi
tultuaan.

Oli hetkiä, joina Heikki tunsi itsensä ihan kuin toiseksi ihmiseksi.
Hänen mieleensä silloin aina muistui äiti-vainaja ja Liisa ja isä ja
koko koti tapoineen ja pikku tapauksineen. Kaikki sen omituisuudet,
kömpelöt ihmiset ja pienet harrastukset, ne tuntuivat niin
ymmärrettäviltä ja rakkailta. Semmoinen lämmin, hyvä, kodikas tunne
pujahti kuin taivaista sydämeen ja pyrki kirkastamaan sen pimeimpiäkin
lokeroita.--Sitä vastoin kaikki, mikä oli niin sanottua suurta,
isänmaallista, aatteellista, innostusta, muuttui oudoksi, vähän
vieraaksi, ja pakeni kauas mustana keränä, joka muistutti sitten
olemisestaan vain pienellä painolla sydämeen.

Mutta ennen näihin ajatuksiin nukkumista Heikki vielä kerran vavahti
valveille: koko tämäniltainen kokous välähti hänen mielessään ja
muistui kuutamossa vannottu vala. Kaikki tuo tuntui ikäänkuin
nuhtelevan häntä siitä heikkoudesta, johon hän oli langennut
antautuessaan noihin hentoihin kotohaaveiluihin.

Oikeastaan ei tässä olisi saanut olla kysymyksessä mikään muu kuin
suoran vastauksen antaminen isälle. Heikki ei voinut tulla kotiin,
siinä kaikki. Olihan isänmaan etu toki suuriarvoisempi kuin mikään muu
yksityisen elämän kysymys.

Tässä se juuri oli erotus suurten ja pikku sielujen välillä. Suuri
sielu ei olisi koskaan epäillyt katkaista mitä yksityistä sidettä
tahansa tuon suuren, tuon aatteellisen tähden, joka on kaikkien suurten
sielujen oikea elämänala.

Eikä Heikkikään olisi epäillyt katkaista siteitään kotonsa kanssa. Ei
ainakaan siksi, että se olisi ollut hänen mielestään väärä teko. Se
saattoi olla päinvastoin hänen korkeampi velvollisuutensa.

Mutta hänestä--ja sen hän tunnusti itselleen melkein häveten--hänestä
tuntui sanomattoman vaikealta alkaa asiasta puhetta isän kanssa. Kun
isä ei voinut aavistaakaan, että Heikki aikoo jättää Vuorelan! Ja kun
hän oli aina ollut siinä luulossa, että Heikki palaisi!--Se oli melkein
naisellista, kunpa vain ei suorastaan raukkamaista; mutta samalla
tuntui melkein mahdottomalta sitä voittaa.

--Mikä omituinen kaksinaisuus on minun luonteessani! ajatteli Heikki.--
Minun aatteeni, minun taisteluni hyvän puolesta, minun tulevaisuuteni--
ja sitten minä itse! Jos toverini tietäisivät! Jos he tietäisivät,--
että minä joskus, kun olen aivan, aivan yksin, ajattelen toista--huuh,
se on kauheata! He eivät suinkaan ihailisi minua! Jos he tietäisivät,
että minä oikeastaan syvimmässä itsessäni en ole muuta kuin hiljainen,
hyvänsävyisä poika, joka tahtoisi totella isää ja päästä Liisan luo,
rakastaa viulua ja kaikkea pientä, viatonta ja muiden huomiosta pois
jäänyttä----niin, niin, ja että minun oikeastaan tuli sanomattomasti
sääli ruotsinmielisiä, kun he siinä peräkkäin kulkivat ulos; että minä
saatoin toden teolla epäillä, kenen puolella oikeus oikeastaan oli!--
Hyi, mikä minä olenkaan! Mitä vastakkaisia ajatuksia minussa voi olla!
Minussa on jotakin epäluotettavaa!

Isänmaa, isänmaa, sinun luoksesi, sinun pyhän lippusi juurelle!--Oi,
jos he sen tietäisivät! Jumala minua siunatkoon ja varjelkoon----

Ja hän nukkui rukoukseensa.

Lamppu jäi tuolille viereen palamaan, sihisi hiljaa itseksensä. Isän
kirje oli käpertyneenä sen vieressä. Saappaat olivat rinnakkain sängyn
jalkapuolella, toinen taittuneena, toinen ojona.

Heikki mutisi jotain isänmaasta, mutta sitten nukkui sikeään uneen.

Hänellä oli kaunis pää, kasvojen ilme ehkä vähän naisellinen, ohimot
vaalean kuultavat ja hienon suonen sinistämät. Tukka, vasta viime
aikoina vähän tummennut, kiharoitui niskassa ja korvan luona.
Ainoastaan alaleuassa oli jotakin, joka muistutti talonpoikaiskasvoja,
ja ehkä myöskin kiharat ohimoissa.

--Maan tasalle kukistakaa! huusi Heikki ja kavahti istualleen. Hän
heräsi, sammutti lampun ja paiskautui jälleen kyljellensä.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä ennen juhlaa Heikin isä tulikin Helsinkiin.

Heikki huomasi jo alusta pitäen, että koko retken tarkoitus oli
oikeastaan hänen kotiinviemisensä yhtä paljon kuin Snellmanin juhlan
näkeminen. Mutta siitä Heikki ei ollut millänsäkään. Kunhan juhla vain
alkaa,--se se sitten kyllä tekee vaikutuksensa.

Eikä isä ollut mitenkään nyreissään. Päinvastoin laski leikkiä ja
naureskeli, kun he siinä astuskelivat kortteeriin rautatieasemalta.

Isä ei ollutkaan mikään äkkinäinen täällä pääkaupungissa. Hänellä
näytti olevan aina kiireen tapaista, paljon tuttuja paikkoja käytävänä,
ja sukulaisiakin.

--Oletko sinä sitä Vendla Friimannia täällä tavannut? sattui hän
kysymään.

Vendla Friimannia! Voi sitä isää, mistä kaikesta se pitää huolta! Muut
elävät nyt suurissa juhlan puuhissa, ajattelevat henkisiä asioita tällä
suurella juhlan hetkellä,--ja hänellä on vain ne omansa mielessä.

--Kuule, Heikki, tiedätkö missä se on täällä se vesihallitus,--olisi
sinne asiaa?

Vesihallitus? ajatteli Heikki; jotakin semmoista hän tosin oli
kuullut.--Jos sillä olisi jotain yhteistä vesijohdon kanssa, niin
sitten ei se kai olisi kaukana Alppilasta.

Toisen kerran isä puhui valtiokonttorista.

Ei Heikki sitäkään tiennyt; ei tiennyt edes mikä se semmoinen konttori
olikaan.

Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin Heikki oli yhdessä isän kanssa, oli
tällä aina semmoista puhumista, josta Heikki ei ollut oikein selvillä.
Milloin hän kyseli raastuvanoikeuden istuntopäivistä, milloin puhui
Senaatin talousosastosta.

Mutta jos isä olisi ottanut puheeksi kansallisaatteen, niin siitä
Heikki olisi tiennyt puhua.

Isä vaan ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ja niin he rupesivat
juttelemaan vain Liisasta ja muista maalla olevista tuttavista,--
niinkuin ei Heikin kanssa olisi muusta voinut puhuakaan.

Ja isä seisoi siinä tyynenä selkäänsä uuninmuuria vasten nojaten,
piippu hampaissa; ja hänen poskensa punoittivat ja silmät kiilsivät
paljosta kahvinjuonnista tuttujen luona. Kunnes hän sitten vähitellen
taas rupesi tekemään lähtöä jonnekin ja katosi.

Hänellä oli oma maailmansa.----

--Kuinka vähän se isä sentään tuntee minua! ajatteli Heikki, ja hämärä
turvattomuuden tunne käväisi sydämessä.

Heikki katsahti kelloonsa ja kiiruhti juhlakomiteaan.

Suuria valmistuksia tehtiinkin tätä lähestyvää juhlaa varten.
Kutsukirjeitä oli lähetetty ympäri maata. Ei ketään jätetty huomioon
ottamatta, kuuluipa hän sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa.--
Juhlalla oli oleva semmoinen luonne, että siihen erotuksetta ottivat
osaa kaikki kansankerrokset, "koko kansa". Se oli yhdistävä
maanviljelijät ja valtiomiehet, talonpojat ja aatelismiehet, työmiehet
ja virkamiehet. Siinä piti ikäänkuin suuri sovintojuhla vietettämän ja
yhdellä yhteisellä lämpimällä kädenlyönnillä tasoitettaman mitä
vuosisadat olivat jättäneet rikkonaista eri säätyjen välille.

Ei puuttunut niitä, jotka uskoivat tämmöisen suuren yhteisen
sovinnonteon mahdollisuuteen,--yhdellä kädenlyönnillä, yhtenä iltana,
yhden maljan huumauksessa. Miksi ei sama ääretön innostus, joka oli
koko nuorison muuttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, voisi levitä
laajemmallekin, temmata mukaansa kaikki, koko kansan?

Ja niin kutsuttiin suuri joukko tuntemattomia ja tunnetuita talonpoikia
eri tahoilta, kutsuttiin kaikki merkitsevimmät mahtimiehet,
vaikuttavimmat yhteiskunnan jäsenet,--kaikki yhteen joukkoon sopimaan
keskenänsä nuorison lämpimässä sylissä Snellmanin jalkain juurella.

Vieraitten luku nousi moniin satoihin.

Ja innokkaitten ponnistusten perästä onnistui kaikki mitä parhaiten.

Juhlallisesti koristettuna kasveilla, köynnöksillä, kuvapatsailla ja
lipuilla oli suuri ylioppilassali, kun se illalla alkoi täyttyä väestä.
Sinne tultiin jalan, sinne tultiin vaunuilla; sinne tuli frakkiherroja
valkoisine hansikkaineen ja silinterihattuineen, baalipukuisia naisia,
jotka vaunuista astuttuaan yhtenä käärönä juoksivat ylioppilastalon
rappusia ylös.

Ja salissa nuo komeavartaloiset naiset vaaleine, kukkasia täyteen
sirotettuine pukuineen loistivat silmiä häikäisevässä valossa. He
tunsivat olevansa juhlan juhlallistuttajia. Ja kaikki vähemmän
silmäänpistävät juhlavieraat katosivat heidän loistonsa taa. Kaasun ja
hajuvesien sekainen hurmaava henki täytti salin kirkastetut, korkeat
holvit.--

Kaikki oli valmiina.

Juhlallisessa jännityksessä, hiljaisessa silkin ja haastelun sorinassa
oli koko sali; kunniavierasta vielä odotettiin.

Jo rämähti lehteriltä juhlamarssi.

Ovet aukenivat selälleen--ja siinä hän seisoi itse, tuo harmaapäinen
vanhus, Juhana Vilhelm Snellman.

Hän astui vakaasti sisälle, hiljaa kumarrellen oikealle ja vasemmalle,
silmissä vilpittömän liikutuksen kyynel.

Ja hänen editsensä aukeni tie taajassa väentungoksessa.

Hänen olemuksensa oli teeskentelemätön. Olipahan niinkuin ainakin
vanhus, joka tuntee kohta päättävänsä raskaan päivätyön. Mutta varmuus
oli hänen esiintymisessään, joka ilmaisi selvää tuntoa siitä, että hän
oli tuon ympäröivän väkijoukon voimakas hengen johtaja.

Hän oli tämän nuorison ehdoton ihanne, sen entusiasmin kohde, sen
jumaloitu Juhana Vilhelm Snellman. Mitä ominaisuutta hänen henkiseen
jättiläisvartaloonsa vielä olisi voitu ajatella lisäksi, joka olisi
voinut tehdä hänen kuvansa täydellisemmäksi?!

Ja kun hän tuossa kulki vanhuuden jo vähän köyristämänä heidän riviensä
välitse, seurasivat he jokaista hänen liikettään ikäänkuin upottaakseen
mieleensä pienimmätkin erikoiskohdat tästä suuresta miehestä, jotta he
sitten tuleville sukupolville voisivat kertoa hänet nähneensä ja hänen
henkilöänsä kuvata.

Hänelle pidetyn puheen perästä, jonka pilventakaisilla sanoilla
lausuttu, taivaita tavoittava ylistys liikutti kaikkien mielet, nousi
vanhus puhujalavalle.

Hän kiitti kunnianosoituksesta ja kertoi sitten yksinkertaisin sanoin
elämänsä vaiheitten pääpiirteet; nuoruudestaan, miehuudestaan ja
vanhuudestaan.

Ja nuoriso imi joka sanan syvälle itseensä. Kuulijat olivat kyllä
ottaneet tarkan selon Snellmanin elämäkerrasta, he olivat innokkaasti
lukeneet ja kuulleet puhuttavan hänen ponnistuksistaan ja
vastoinkäymisistään alkuaikoina, seuranneet ihastuneina kertomusta
hänen maineensa noususta. Mutta he eivät olleet vielä tätä kaikkea
kuulleet hänen omasta suustaan: kertomusta siitä, kuinka tullaan
suureksi mieheksi. Juuri niin kuin hän oli siksi tullut, niin hekin
tahtoivat tulla. Ei niinkuin muut, sillä keitä muita voisikaan
suuruudessa hänen rinnalleen asettaa! Mitä olivat kaikki maailman
Napoleonit häneen verraten!

Kuinka suurta, kuinka jumalallista mahtaisi olla seisoa tuossa nyt
hänen sijassaan kaikkien ihastuksen ja jännitetyn huomion kohteena!--
Eläköön, tuhatkertaisesti eläköön Snellman!

Ja sitten he innostuksen temmellyksessä kantoivat sankariansa ympäri
juhlasalia kilpaillen siitä, kuka paremmin onnistuisi jumaloimistaan
osoittamaan;--he kantoivat niinkuin olisivat kantaneet oman
tulevaisuutensa ihannetta ja he huusivat kuin oman tulevaisuutensa
toiveille.

Kun ensimmäinen huumaus oli sitten ohitse, katettiin saliin
suunnattoman pitkiä pöytiä ja syötiin uhkea illallinen.

Lukemattomia puheita pidettiin vielä isänmaalle ennen juhlan
loppumista. Oli kuin olisi tahdottu soittaa rakkauden loppumatonta
äärettömyyttä. Ja kaikkia näitä puheita väritti omituinen liikutus,
jommoinen toisinaan valtaa ihmisen, joka on antanut almua.--Niinkuin
olisi tahdottu kertomalla kertoa:

        --Maa raukka, kuinka taisitkaan
        niin rakastettu olla!

----tuo maa, joka kaukana täältä valoisasta juhlasalista, köyhänä,
pimeän yön peittämänä ja mitään aavistamatta nukkuu untansa.

Heikki oli kaiken aikaa pitänyt silmällä, ettei isältä vain jäisi
mitään kuulematta ja näkemättä.

Hän itse puolestaan oli innostuksensa partaalla. Näin suurenmoiseksi
hän ei sentään olisi voinut kuvitella tämän illan vaikutusta.

Ja tietysti se oli tehnyt yhtä syvän vaikutuksen isäänkin.

Myöhemmin Heikki sai isän esitetyksi Antille.

Heikki vähän pelkäsi isän puolesta, ettei tämä vain puhuisi mitään
tyhmyyksiä Antille. Antti arvosteli niin terävästi ja ankarasti
ihmisiä, erittäinkin juuri heidän järkensä puolesta.

Ja kuinka pieneltä se isä näytti Antin rinnalla!

Antti oli pitkä ja roteva, tumma, tuuheatukkainen, ja silmillä oli
luureunaiset lasit.

Hän oli kaikkien naisten suosikki. Nuoremmat häneen rakastuivat ja
vanhemmat hellittelivät.

Kaikkialla otettiin hänet vastaan ihastuksella--aivan huolimatta hänen
äärimmäisistä mielipiteistään, vaikka hän oli punaisista punaisin ja
innokkaista innokkain. Vanhoissa ylimysperheissäkin hän oli hyvä tuttu
ja liikkui siellä kuin kotonaan. Hän oli--niin sanottiin niissä
piireissä--todellinen jalokivi, vaikkakin vielä hiomaton.

Mutta hänen sukuperäänsä ei kukaan välittänyt tiedustella. Eikä hän
itse mielellään puhunut kodistaan. Mutta Heikki oli kuullut, että
hänkin oli "kansan lapsi". Hänen vanhempansa olivat jossain kaukana,
vähäpätöisiä ihmisiä, aivan maineettomia; kukaan ei voinut olla utelias
heistä mitään tietämään. Ja siihen aikaan oli yhtä vähän tapana
kysellä, mistä kukin oli kotoisin, kuin tiedustella, kuka milläkin
varoilla eli. Kaikki nuoret elivät kansan rakkaudesta.

Heikki jätti heidät kahden juttelemaan.

Täynnä hurmaantunutta innostusta kulkiessaan väentungoksessa Heikki
vilaukselta näki eräässä syrjäisessä nurkkauksessa kaksi tovereistaan,
Ollin ja Eemelin. He istuivat nojaavassa lepoasennossa mitä tyynimmässä
keskustelussa keskenään, aivan kuin olisivat olleet jossakin tavallista
ikävämmässä iltamassa. He eivät kuuluneet "innostuneitten" joukkoon, ja
heidän seuransa tuntui vieraalta täällä tässä mielialassa. Heikki tunsi
sanomatonta ylenkatseen sekaista sääliä noita miesparkoja kohtaan.

Hän oli mennä heidän sivuitsensa, mutta kun he hänelle hymyilivät ja
nyökäyttivät päätä, ei Heikki malttanut, vaan säälistäkin tuli heidän
luoksensa.

--Mitä te täällä--?

--Ei mitään;--arveltiin vain, että kuinka sinä meitä halveksisitkaan,
jos tietäisit, mistä juuri äsken puhelimme, sanoi Eemil. Ja he
nauroivat ystävällisesti.

--Tiedänhän minä teidät!--No mistä?

--Puhuimme vain siitä, kuinka alkuperäistä tuo teidän
ihmisjumaloimisenne sentään on. Se on aivan kuin kultaisen vasikan
palvelusta, näin syrjästä katsoen. Ihanhan te riehutte ja temmellätte
kuin pahimmat villit epäjumalan edessä!

--Oh, te ette ymmärrä,--te ette ymmärrä hänen merkitystään ettekä
tiedä, mitä hän on kansallensa tehnyt! väitti Heikki kiivaasti.

Häntä loukkasi heidän puheensa.

Semmoista saattoivat nuo miehet puhua mukavassa rauhassa keskellä tätä
valtavaa kansallista juhlahetkeä, jolloin maailman kaikki suuret
voimat, sitä johtavat aatteet ja historian hengettäret ikäänkuin
liitelivät tässä salissa; jolloin Snellmanin oma jättiläishenki oli
vain jonkin askeleen päässä heistä!

Heidän puheensa kuului Heikin korvaan pyhyyden saastutukselta. Hän
jätti heidät inhon tuntein.

Virallisen osan päätyttä kokoontuivat jäljelle jääneet ravintolaan.
Siellä istuttiin pitkien pöytien ääreen vasta laitettujen boolien
ympärille. Juhlan jälkinäytelmä oli vielä jäljellä, puheet pitämättä
nuorison omille johtajille, juhlatoimikunnalle, tovereille ym.

Kaikki nämä puheet otettiin vastaan yhä yltyvin innoin ja yhä
mieluisammin.

Jokainen johtajista oli pitänyt puheensa, paitsi Antti, joka oli yhä
ollut keskusteluissa Heikin isän kanssa. Vihdoin he olivat eronneet, ja
Vuorela oli lähtenyt kotiinsa.

Antti tuli muitten seuraan ja--kaikesta päättäen:--he olivat puhuneet
juuri Heikistä!

Hän kääntyi kohta Heikin puoleen täytettyään lasinsa reunoja myöten.

--Minä olen puhunut isäsi kanssa sinusta. No sinähän aiot jättää
yliopiston ja ruveta maanviljelijäksi?--Epäilemättä teet siinä hyvin
jalosti. Odota, saat kohta kuulla! Minä en ole vielä pitänyt puhetta.

Ja ennenkuin Heikki ennätti mitään vastata, oli toinen jo kilistänyt
lasillansa boolimaljan reunaan.

--Hyvät herrat!----

Häntä tahtoivat kaikki kuulla.

--Meidän joukossamme on eräs toveri, joka on ehkä vielä suurelle osalle
läsnäolevista verraten vähän tuttu, mutta sitä paremmin tuttu häneen
välittömästi liittyvässä toveripiirissä.--Hyvät herrat! Se on mies,
josta hänen toverinsa ovat oikeutetut toivomaan mitä suurimpia, sanalla
sanoen, mies, joka kuuluu "siihen riveiltään yhä taajenevaan
kantajoukkoon ylioppilaskunnan nousevassa sukupolvessa, joka on kerran
paneva koko programmin toimeen"----

--"Eläköön K.P.T.!" ["Punaisten" seura] kuului joka taholta, ja boolin
huumaamia joukkoja tulvi kaikkialta:--"eläköön!"--Mutta kun he näkivät,
kuka piti puhetta, niin he vaikenivat, tulivat totisiksi ja asettuivat
hartaasti kuuntelemaan.

--Hyvät herrat! Me kadotamme nyt tämän toverin riveistämme!----

--Mitä, mitä? Kestä on puhe? Kuka hän on?--meni yhtenä humuna kaikkien
suussa; eikä kukaan tiennyt.

Mutta Heikki seisoi kalpeana, lasi vapisevassa kädessä. Hänen polvensa
tuskin kannattivat, ja suu värähteli suonen tykytyksestä.

--Hyvät herrat!--Häntä kutsuu toiset tehtävät! Hän jättää meidät,
jättää aloittamansa luvut, jättää toiveet vaikuttavasta asemasta
yhteiskunnassa ja siirtyy tuonne kauas Suomen sinisille salomaille,
kauas pääkaupungin humusta antautuakseen yksinkertaisesti
maanviljelijäksi. Ja hänet on tähän päätökseen saattanut tietysti sama
aate, joka innostaa meitä kaikkia, se aate, joka käskee meitä
sulautumaan kansaan, muuttumaan yhdeksi luuksi ja vereksi sen kanssa.
Toivokaamme, että tämä nuorukainen on onnistuva maan sydämessä, noissa
kansan syvissä riveissä, levittämään sitä aatetta, jota me täällä
edustamme. Ja toivokaamme, että yhä useammat seuraavat hänen hyvää
esimerkkiänsä, niin että vihdoin koko kansa saadaan hereille,
itsetajuntaan. Suuri on oleva se voima, joka syntyy, kun nuo kaksi
elementtiä, me täällä ja kansan rivit siellä, kerran pääsevät yhtymään!

--"Hyvä!--Hyvä!--Hyvä!--"

--Seuratkaamme, sanon minä, kaikki puolestamme, mikäli se on meille
mahdollista, tämän nuoren, uhrautuvan toverin esimerkkiä! Koettakaamme
oppia yhä lähemmin tuntemaan tätä kansaamme; koettakaamme väsymättä
ottaa selkoa sen suruista, sen vaivoista, sen epälukuisista
kärsimyksistä; tunkeutukaamme siihen epäkohtien sekasortoiseen
joukkoon, joka vuosisatojen kuormana painaa kansamme hartioita! Mutta
ennen kaikkea, hyvät herrat, vannoutukaamme ikuisiksi ajoiksi pois
kaikesta yhteiskunnallisten asemain tavoittelemisesta näiden asemain
itsensä vuoksi; sillä, hyvät herrat, ei mikään voi meitä helpommin
viedä juuri siihen, mitä meidän tulee eniten vihata: byrokraattisiin
katsantotapoihin, virkavaltaisiin mielipiteisiin. Sanalla sanoen:
meistä ei saa tulla _virkamiehiä!!_--

--"Hyvä, hyvä!--Eläköön, eläköö-ö-ö-ön!!"

--Meidän toimiamme, meidän päämääräämme ei saa olla johtamassa
yksityiset, yksilölliset pyyteet, vaan joka paikassa ja kaikkialla se
ainoa, joka on kyllin arvokas olemaan kaiken yhteiskunnallisen
toiminnan aiheena, se tähti pimeydessä, se suuri käsky, jonka nimenä on
"Kansan Pyhä Tahto!"--

Puhuja löi lasinsa säpäleiksi ja hänen esimerkkinsä mukaan monet
muutkin.

Hänen sanojansa seurasi sanoin kuvaamaton, tärisyttävä, intohimoinen
eläköönhuuto.

Sen vaiettua ja kuulijain hajaannuttua Antti kääntyi naurahtaen
Heikkiin.

--Jaa, se on totta, minulla ei ole nyt millä kilistäisin sinun
kanssasi, mutta salli sen sijaan puristaa kättäsi.--Minä toivotan
onnea,--onnea!

Ja hän puristi Heikin kättä.

Monet olivat unohtaneet, kenelle puhe oli alkujaan aiottu.

Mutta muutamat Heikin tutuista tulivat hänen luokseen.

--Heikki, onko se mahdollista! Sinä jätät meidät?

--Se on järkähtämätön päätökseni, sanoi Heikki liikuttuneena.

Niitten joukossa oli erittäinkin eräs, jonka tuo asia sai intoihin. Se
oli Artturi. Hän oli tunnetun säätyläisperheen poika, kävi hienommin ja
aistikkaammin pukeutuneena kuin useimmat muut, mutta oli kumminkin
kiivaimpia "kansalliskansanvaltaisia". Hän suorastaan kadehti Heikkiä.

Ja he istuivat saman pöydän ääreen siitä asiasta puhumaan. Siihen
kerääntyi vähitellen paljon muitakin, vähemmän tuttuja. Ja Heikin he
piirittivät keskukseensa kuin sankarin. He puristelivat Heikin kättä,
toivottelivat onnea eivätkä voineet muusta puhua.

Päivä oli alkanut valjeta ylioppilastalon saleissa. Suuret ikkunat
pyöristettyine päätyineen jo häämöttivät esille vaatien yhä suurempaa
huomiota puoleensa, kunnes ottivat kokonaan voiton tuikkivalta kaasulta
ja muuttuivat kaikissa suhteissa pääasiaksi. Ei huomattu koska kaasu
sammuikaan. Ikkunat muodostuivat silmiä häikäiseviksi aukoiksi, joista
valoa virtasi sisälle sinistäen sakean tupakansavun. Ja savun keskeltä
pilkisteli vielä monta mustapukuista ja valkearintaista olentoa
hehkuvine poskineen ja tulehtuneine silmineen--ja kuului kovaäänistä
puhetta aineista, jotka olivat olleet juhlan sisältönä.

Kun Heikki tuli kotiinsa, oli isä makuulla. Hän ei ollut riisuutunut,
vaan oli heittänyt sarkapalttoon peitteekseen,--ja näytti heräävän, kun
Heikki astui sisälle.

--No isä, koska lähdemme? kysyi Heikki rohkealla, melkein iloisella
äänellä.--Minä olen valmis lähtemään milloin hyvänsä, minä melkein
maltittomasti odotan vain mitä pikimmin päästäkseni sinne maalle.

--Kyllähän, kun tästä vain saan muutamat asiat reilaan, kyllä sitten
mennään.

Ja Heikki alkoi isälle kertoa mitä kaikkea hänelle oli puhuttu ja mitä
kaikkea hän nyt aikoi tehdä. Ensiksi oli hänen vain opittava tuntemaan
nuo suuret epäkohdat. Tätä varten hän tahtoi hiljaisuudessa
työskennellä siinä missä muutkin talonpojat; hän tahtoi omin käsin
ottaa osaa maanviljelystöihin päästäkseen siten vähitellen tuntemaan
kansan elämää ja tarpeita. Mutta näin työskennellessään kansan riveissä
hän tahtoi myöskin alati vaikuttaa herättävästi. Hänen oli helpompi
kuin kenenkään muun saada kansan luottamusta. Häntä uskottaisiin kyllä
ja häntä seurattaisiin. Liike kasvaisi vähitellen, kansa heräisi yhä
enemmän itsetajuntaan, kunnes se vihdoin olisi kypsä sivistyskansa ja
pystyisi oman onnensa ohjiin. Ja jos ei Heikki tulisi kaikkea itse
näkemään, niin ainakin hän olisi pannut työn alkuun. Snellmanin
tehtävänä oli ollut vain aatteen herättäminen sivistyneissä. Nyt oli
toisten vuoro näyttää mahdolliseksi ja toteuttaa tämä aate.--Mutta
kuinka monet niistä, jotka tahtoivat seurata suurta Snellmania,
erehtyivät eivätkä voineet löytää hänen suuruutensa tietä. Ei
Snellmanin työtä voi kahdesti tehdä. Eteenpäin täytyy mennä!

--Niin, isä, lopetti Heikki vihdoin, minä olen nyt siis löytänyt
elämäni tien!

Mutta kun Heikki sitten vaikeni, kuuli hän vain nukkuneen hiljaista
sihinätä isän vuoteesta päin.



III.

Niinä vuosina, joina Vuorelan ainoata perillistä oli koulutettu kaukana
kotoa vieraissa oloissa, oli talossa tehty kaiken aikaa työtä entistä
suuremmalla voimalla ja innolla. Vanhoissa tavoissa ennen niin
sitkeästi pysynyt Vuorelan isäntä oli nyt itse ruvennut puuhailemaan
kaikenlaisia uudistuksia, ostellut maanviljelyskoneita, ojittanut
peltonsa uuden mallin mukaan, pannut suurella alalla toimeen
säännöllisen monijakoisen vuoroviljelyksen eikä missään säästänyt
tointa, puuhaa ja vaivaa. Mutta vaivalloisin työ, mikä tehdyksi
saatiin, oli ollut suurenpuoleisen suon ojitus ja kuivatus. Suo kuului
suureen maapalstaan, jonka Vuorelan isäntä oli pakolla lunastanut
sukulaisnaapureiltaan. Tämä naapuri oli jo ennen tehnyt kaupat
uusniemeläisten kanssa. Ja Niemelä olikin jo varma omistuksestaan;--
oli jo alkanut tähystellä ja mittailla suon pintaa ja aloittanut
keskus-ojan. Mutta Vuorela oli haastanut hänet käräjiin, joilla
Niemelän oli saatava viimeinen kuulutus omistukseensa.

Niemeläiset olivat luulleet hänen jo jäävän käräjiltä pois, kun oli
kauan viipynyt. Mutta hän oli tullut viime hetkellä; oli täyttä vauhtia
ajanut käräjämäkeä alas kulkusten helistessä ja karhuntaljaisten
vällyjen lunta viistäessä. Hän oli tullut ja laskenut rahansa
käräjätuvan pitkälle pöydälle.

Maapalsta oli tuomittu Niemelältä pois.

Ja siitä päivästä pitäen oli Vuorelan ylpeä maine alkanut himmentää
niemeläisten nimeä.

Suo oli nyt suurelta alalta kuivattu ja viljelyskuntoon saatettu.

Sinä keväänä, jona Heikkiä odotettiin lopullisesti kotiin tulevaksi,
höyrysi sen vasta kuokittu multa sulavan lumen alta.

Kaikki tämä odotti Vuorelan ainoata perillistä; häntä odotti talon
nuori, emännöitsevä kasvattityttö, sirosuinen Liisa, ja koko väestö,
joka oli seurannut talon kuulumatonta vaurastumista ja tiesi, ketä
varten kaikki näin oli valmistettu.

Oli niinkuin Vuorelan isäntä olisi viettänyt voittojuhlaansa saatuaan
Heikin kotiin. Olihan nyt monivuotiset kylvökset kuin tuleentumassa.
Eikä rauhaton pelko niitten häviämisestä kalvanut sydäntä.

Ja koko seutu puhui talon nuoresta isännästä, hänen opistaan ja vanhan
Vuorelan kunniasta. Ihmiset tulivat Heikkiä katsomaan kuin mitäkin
taloon tuotua ihmettä.

Vuorelan iäkkään Manun koko olemus loisti. Ensiksikin oli niemeläisten
herrasmaine saanut kovan kolauksen. Ja toiseksi hän tunsi itsensä niin
ylpeäksi saadessaan noin puoleksi totella ja puoleksi opastaa
tottumatonta Heikkiä.

Uutta eloa oli tullut kaikkeen Vuorelan väkeen.

Ja nuori Liisa puikkelehti tuvasta aittaan ja navettaan ja
maitohuoneeseen kahta toimekkaampana emäntänä.

Heikki oli tullut maalle hyvin reippaana ja iloisena. Hän puhui alussa
kovaäänisesti ja varmasti, kulki paljon ovissa niinkuin puuhaillessa
ainakin.

Matkalla tänne ja alkupäivinä täällä ollessaan oli Heikki vielä
täynnänsä Helsingistä tuotua henkeä. Hänen tulevaisuudentoiveensa
olivat valoisimmillaan. Mitä enemmän hän tottui siihen uuteen tapaan
ajatella tulevaisuutta, joka oli niin äkkiä muodostunut ja niin
kokonansa entisestä eroava, sitä enemmän hän oli siihen mielistynyt.
Hän tahtoi vähitellen saada kansan ymmärtämään sitä suurta
historiallista tehtävää, joka oli sen hartioille pantu. Hänen intonsa,
vaikka tyyntyneenä, ei suinkaan ollut voimastaan mitään kadottanut; se
oli vain saanut tyynemmän muodon. Hän oli siinä asiassa hyvin
varuillaan ja tutki itseään usein.--Hänen silmiensä eteen oli ruvennut
aukeamaan kauniin, tasaisen ja voimakkaan elämän selvät piirteet,--joka
elämä ei olisi epäsäännöllinen, intohimoisen tavoittelun hedelmä, vaan
rauhallisen, tarkoin suunnatun työn tulos. Ne tulkitsivat varmaan
väärin Hegeliä, jotka sanoivat, että Hegel oli ylistänyt yksistään sitä
elämää, josta hän, Heikki, oli matkustanut pois. Kun Hegel sanoi:
"Ilman intohimoa ei synny mitään suurta", niin varmaan hän tiesi, että
on olemassa toinenkin intohimo, rauhallinen intohimo. Ja kuitenkin on
tämäkin voima niin suuri, että se voi värittää jokaisen askeleen
ihmiselämässä.--Juuri tämä intohimo voi synnyttää suurta.--

Heikin tulevaisuudenkuva oli muuttunut vain muodoltaan. Sen sinisessä
etäisyydessä, siellä, missä silmän näköpiiri keskittyy, häämötti sama
päämäärä, joka paloi sydämessä Snellmania kannettaessa hurmaantuneen
väkijoukon läpi. Siellä etäisyydessä seisoi voimakkaan vartalon kaunis
hahmo. Sen pää oli pystyssä ja käsi ojentihe kansan taajojen rivien
yli, jotka olivat valmiit seuraamaan hänen pienintäkin viittaustaan.

Näiden elonvoimaisten tunteiden vallassa Heikki astui isänsä maalle.

Ja kun hänen tulonsa oli kaikessa ympäristössä herättänyt semmoista
ihastusta, kulki Heikki täällä kotona niinkuin olisi joka päivä ollut
hänen nimipäivänsä.

Hän tahtoi olla väen kanssa aivan kuin vertaistensa parissa. Hän tahtoi
käyttää jokaista tilaisuutta siihen vaikuttaakseen. Hän tahtoi olla
virkeä ja väsymätön. Ja hän oli jo varma siitä, että se oli oikealla
tiellä häntä ymmärtääkseen. Hän alkoi sille vähitellen selitellä
kansallisuuskysymystä. Ja ennenkuin hän itse aavistikaan, huomasi hän
olevansa asian ytimessä, huomasi innostuneensa aivan kuin
ylioppilaitten kesken, tunsi poskiensa punoittavan ja äänensä väsyvän
paljosta puhumisesta.

Ja hänen puhuessaan olivat kaikki aina ääneti, hiljaisessa hartaudessa,
kiitolliset joka sanasta, jonka hän lausui. Ei kukaan puhutellut häntä
silloin, kaikki vain tuntuivat kuin odottavan, mitä uutta Heikki vielä
panisikaan toimeen. Ja keskenäänkin he enimmäkseen puhuivat
kuiskimalla.

Se melkein vaivasi Heikkiä. Sattui usein, että he hilpeästi
naureskelivat työssä ollessaan, että Jaska tapansa mukaan kiusoitteli
Leenaa ja Leena häntä vallattomasti torjui tai että heillä muuten oli
keskinäisiä puheitaan. Kun Heikki sattui silloin kävelyretkellään
heidän työpaikalleen, vaikenivat he samassa äänettömiksi ja totisuus
kuvautui heidän kasvoillensa; korkeintaan tiuskaisi Leena Jaskalle
viimeisen kerran: "Soh, hiljaa"; miehet korjasivat lakkinsa ja tytöt
liinansa; ja kaikki oli kuin valmista.--Ja hänen lähdettyään he aivan
kuin olisivat vapautuneet pakollisesta totisuudestaan, taas alkoivat
naureskella ja puhua omiansa.

Sentähden Heikki alkoi pyrkiä tuttavallisemmalle kannalle heidän
kanssansa. Hän otti joskus osaa heidän töihinsä, pyysi kihvelin tai
tadikon käteensä ja oli kaivelevinaan.

Ja se herättikin suurta iloa väessä. Työhön tottuneet opastelivat häntä
vuorostaan niinkuin lasta, neuvoivat, kuinka kävi kaivaminen
tahraamatta vaatteita, ja seuratessaan hänen edistystään kerääntyivät
kaikki hänen ympärilleen katsomaan,--tytötkin; minkä vuoksi Heikkiä
hävetti suunnattomasti, vaikka hän sitä koettikin peittää
sukkeluuksiin. Häntä melkein harmitti. Ja sitten epäilytti vähän, että
ehkä ne vielä naurahtavat selän takana.

Sentähden hän itse koetti eniten nauraa omaa työtänsä. He käsittivät
puolestaan sen niin, että Heikki itsekin piti sitä leikkinä, ja
alkoivat hekin laskea pilapuheita hänen yrityksistään. Ja siksi ei koko
asiasta tahtonut koskaan tulla totta.

Sillä Heikistä tuntui vaikealta alistua siihen, että he hänelle
nauraisivat silloinkin, kun hän sattuisi olemaan tosissaan.

Ja tuo pelko vaikutti vieroittavasti Heikkiin.

Eräänä päivänä päivällistä syödessä Heikki kummaksensa huomasi, ettei
hänellä ollut mitään puhumista; aivan kuin hän olisi jo kaikki
sanottavansa sanonut. Toiset näyttivät erisin odottavan, mutta kun
Heikki yhä oli ääneti, kääntyi puhe talon asioihin,--olipa jotakin
neuvottelemista suuren niityn ladosta.

Ensi kerran sattui, että Heikin läsnäollessa näin puhuttiin hänen
sivuitsensa talon jokapäiväisistä asioista.--Se teki omituisen
vaikutuksen Heikkiin. Hän sanoi ikäänkuin leikillä jotakin joukkoon,
mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän koetti tarkemmin kuulostella, mistä
oli puhe, ja sanoi vihdoin ajatuksensa. Mutta sitäkään ei kukaan
ottanut huomioonsa.

Oli niinkuin olisi nyt tullut Heikin vuoro olla ääneti.

Sama tapahtui seuraavana ja sitten seuraavana päivänä.

Hän tunsi, että oli lopullisesti kaiken sanottavansa sanonut ja että
koko hänen vaikutuksensa oli samalla loppunut.

Hän ikäänkuin vasta nyt alkoi huomata ympäristöänsä.--Siinä ne istuivat
pöydän ympärillä nuo karkeakätiset rengit, söivät perunoita käsistään
ja leikkasivat leipää puukolla. Kaikki he keskenään ymmärsivät
toisiansa jo puolesta sanasta, ei kuin hymisivät vain vähän toisilleen.
Isää he kaikki sisällisesti kunnioittivat. Hän istui aina ääneti
aterioidessaan. Ja enimmäkseen muutkin.

Heikki katseli oudostellen ympärillensä. Tämäkö oli hänen kotinsa--tämä
vieras, hänelle tuntematon maailma!

Oliko todellakin niin, että hänen täytyisi, pysyvän vaikutusvallan
heihin saadakseen, oppia kaikki nuo pikkuseikat, jotka kuuluivat heidän
elämäänsä--kaikki nuo peltojen, aitojen, tallin ja navetan pikkuseikat?
Ja oppia ne niin, että hän pystyisi heitä neuvomaan, olisi heitä
etevämpi?

Ei, ei koskaan! Se olisi mahdotonta. Heikki hukkuisi tämän elämän
yksitoikkoisuuteen, hävittäisi ikuisiksi ajoiksi oman aatteellisen
maailmansa.

Mutta miten hän oikeastaan olikaan ajatellut vaikutustansa täällä?--
Oliko hän tehnyt siitä itselleen täyttä selkoa.--Herättää kansa? Se on:
vaikuttaa persoonallisesti miehestä mieheen?--Mutta siihen ei riittäisi
kenenkään ikä.----Hakea ja löytää epäkohtia? Mutta kun hän oli
löytävinään jonkin ja puhui kansakoulunopettajan kanssa sen korjaamisen
välttämättömyydestä, oli tällä aina syitä ja esteitä vaa'an toiseenkin
päähän:--jaa, jaa, kyllähän--mutta--. Kansan sivistyksestä olivat he jo
muka pitäneet huolta minkä heidän pienet voimansa riittivät. Kun Heikki
innostui keksinnöstään, että pitäisi perustaa semmoinen kirjasto, johon
koottaisiin paras kirjallisuus ja kansa saisi sitä käyttää hyväkseen,
sanoi kansakoulunopettaja, että lainakirjaston alku heillä jo oli ja
että Niemelän isäntä oli siihen uhrannut koko lailla rahoja. Niemelän
isäntä oli kaikkien edistyspuuhien etunenässä,--isän vastustaja, jonka
nimeä ei Vuorelassa edes koskaan kuultu.

Ettäkö Heikki pyrkisi vaikutukseen kunnallisissa asioissa? Seköhän
olisi ollut Antinkin ajatus? Saavuttaisi vähitellen luottamusta kunnan
asiain hoidossa ja tulisi kunnan johtavaksi mieheksi?--Ja sitten
valittaisiin valtiopäiville ja niin edespäin?

Mutta siihen ei Heikki pystynyt; siihen tarvittiin etupäässä
käytännöllisyyttä--ja sitä semmoista yhteiskunnallisuutta, joka oli
vastenmielistäkin Heikille. Ei, mikään tuollainen ei saanut olla
tarkoitusperänä, se saattoi olla vain luonnollisena seurauksena hengen
suuruudesta. Suuri henki löytää aina vaikutusalansa; mutta se, jonka
tarkoitusperänä on vaikutusalan löytäminen, ei ole suuri henki.

       *       *       *       *       *

Kotona tehtiin heinää. Väki oli iloisella mielellä, lauleli ja luikkasi
niityllä.

Mutta Heikkiä painoi outo alakuloisuus.

Eräänä poutaisena päivänä, kun hän istui ylhäällä ullakkokamarissaan,
joka oli erityisesti häntä varten järjestykseen pantu,--koputettiin
ovelle hiljaa, ja Liisa astui sisälle.

Hän toi tapansa mukaan kahvia tänne ylös,--ja oli tällä kertaa vähän
hämillään, kun oli tullut työpuvussaan, paitahihasillaan, liina
niskassa ja tukka vähän epäjärjestyksessä. Hänen mukanansa levisi
huoneeseen väkevä heinän tuoksu. Hän oli tullut suoraan niityltä.

Kahvin tarjottuaan hän sanoi punehtuen ovensuussa:

--Kuule Heikki, sinä ehkä kaipaat jotakin;--tai ehkä on tämä huonekin
pieni? Minä olen tämän näin omin päin järjestänyt; mutta voisihan
alhaallakin--

--Ei, ei hyvä Liisa!--Sinä olet huomannut, että olen usein
ajatuksissani?--Minulla on täällä, näetkös, niin paljon
toimeenpantavaa, josta ette aavistakaan. Te elätte täällä aivan
tietämättä siitä, mitä suuressa maailmassa on tekeillä--

--Niin, Heikki, sanoi Liisa ujosti,--meillä on paljon sinulta
oppimista. Olemmekin niin ikävöineet sinua kotiin.--Hän punehtui taas
ja lähti tarjoittimineen.

Mistä kummasta Heikki olikaan saanut nuo sanat suuhunsa! Ne inhottivat
häntä suunnattomasti. Eikä ainoastaan itse sanat, vaan se ääni, jolla
hän ne lausui, hänen liikkeensä ja katsahduksensa Liisaan,--kaikki!

Se oli samaa kuin sanoa: te ette vielä ymmärrä antaa minulle kyllin
paljon arvoa, te lähestytte liiaksi minua, te ette ole kylläksi ääneti
minun seurassani.

Ja mitä oppimista Liisalla voisi olla Heikiltä!--Liisalla, jonka silmä
niin rauhallisesti ja viisaasti katsoi pitkien silmäripsien välistä
maailmaan ja jonka ulkonainen ujous pani aavistamaan semmoista pyhää
hengen siveyttä----

Ja kuka täällä oikeastaan tarvitseekaan häntä? Kaikki he ovat terveitä
ja iloisia. Heillä on oma maailmansa ja omat pyrintönsä, jotka ovat
vieraat Heikille ja hänen maailmallensa.

Tämä vierauden tunne oli katkera. Se alkoi aina säälinä omaa elämää
kohtaan--ikäänkuin ei kukaan olisi välittänyt, kuin kaikki olisivat
hylänneet ja jättäneet yksinäisyyteen. Ja se loppui loukattuun
ylpeydentuntoon: no niin, onhan minullakin maailmani!

Tuossa on Hegel levollisena levällään. Sinne hänen syvien ajatustensa
joukkoon! Noitten äänettömien, suurten ajatusten maailmassa on kuin
jumalien maailmassa. "Minun aikani ei ole vielä tullut."

Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen.

Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama
paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina
pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: "Filosofinen
etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi,
kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla
kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus."--Ja
sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt.--

Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota
sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta.--Mutta
Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä.----Kaikki ne
paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta,
joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton
käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä--ja
joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli
korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan
niinkuin ne "innottomat" siellä Helsingissä.

Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus
omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella--

Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki--kaikki mikä on edessä, ympärillä ja
takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa
niin, ettei jää mitään jäljelle.

Voimaa, voimaa--!

Mutta voimaa ei ole.

Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä
voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla,
yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota
intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää.----

Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle
ylioppilassalin pilaristoon.

Täällä on vain hiljaisuutta--ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus
saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut
ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt
koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi
entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina.
Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka
loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta.
--Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan
nukuttaen----

Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki!--Jos olisi heittää kaikki aatteet
ja tulevaisuudet!--Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa
minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen.
Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä!----

Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi
päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus,
jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä.--Ja
hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi.

Voimaa, voimaa--!

       *       *       *       *       *

Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät
ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon
sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään,--eikä tuntunut
tuulen henkäystäkään ilmassa.

Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä.

Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti.--
Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman
kanssa----

Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia?--
Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja
vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla
pimenivät.

Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen
puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta.

Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle,
ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se
lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan.--Tuolla pimenee
niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla.
--Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin
täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa----salama leimahtaa,
välkähtävä, repäisevä salama,--maata tärähyttää ankara jymäys--ja se
jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka
soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun.

Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää
siihen ennätti.

Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella
rajuilman tuloa.

Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli
päivällisaika.

Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa.

Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä
oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty.
Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä
minnekin pitkin pöytää.--Ja ovi ulos selko selällään.

Mitähän tämä merkitsikään?

Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä
kokoamaan ennenkuin sade tulisi.

Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä
haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen!--

--Minähän itse--ajatteli Heikki--olen asettanut niin, ettei täällä
kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään
heinistä.

Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä.

Sade viipyi vielä pilvissä.

Kaikki väki olikin niityillä. Kilvan siellä koottiin ja nosteltiin
heiniä.

Päästyään perille Heikki otti joutilaan haravan ladon kupeelta ja
riensi väen luo. Siellä oltiin niin kovassa työn touhussa, etteivät
muut huomanneetkaan Heikin tuloa kuin Liisa.

--Nosta minun kanssani tämä ruko, Heikki, sanoi hän Heikin ohi
mennessään. Ja Heikki jäi siihen Liisaa auttamaan.

--Joudu, joudu, Heikki! huusi Liisa nauraen, ja vinha tuuli lennätteli
hänen palmikkonsa ilmaan, irroitti päästä liinan ja nosti sen korkealle
pyörteeseen. Jaska sai sen haravansa päähän ja sanoi siihen kompasanan,
jota Heikki ei ymmärtänyt, ja kaikki rupesivat kohti kurkkua nauramaan.
Se oli jotakin heidän välisiään. Liisa punehtui vähän ja löi leikillään
haravan varrella Jaskaa takaa. Sitten hän taas tuli Heikin viereen
haravoimaan.

Omituiselta tuntui Heikistä nyt ensi kerran ponnistella työssä kotiväen
kanssa. Siinähän liikkui vakavana isäkin, omin käsivoimin nostellen
suunnattomia sylillisiä heiniä.

Heikki auttoi häntäkin.

Oli niin outoa lisätä omat voimat isän voimiin. Heikki ei ollut koskaan
tuntenut olevansa niin lähellä isää. Hän tunsi isää kohtaan lämpimämpiä
tunteita tällä hetkellä kuin monena pitkänä vuonna. Näillä, juuri
näillä omilla voimakkailla käsillään oli isä siis vienyt Heikkiä askel
askeleelta eteenpäin, kouluttanut häntä ja hankkinut hänelle kaiken sen
sivistyksen, josta Heikki oli niin ylpeä ja jonka hän asetti niin
korkealle. Kuinka paljon yli oman tarpeen isä olikaan siis työtä
tehnyt!--Ja siksi nyt hänen kanssaan heinärukoa nostaessa ei olisi
mikään ponnistus tuntunut liian suurelta.--

--Olikohan isällä yhä vielä enemmän voimia kuin Heikillä?

Ja ensi kertaa Heikki tunsi Liisaakin lähestyneensä, vaikka tässä ei
ennättänyt sanaakaan vaihtamaan. Mutta työskentely siinä vierekkäin toi
heidätkin parissa hetkessä lähemmäksi toisiaan kuin he milloinkaan
ennen olivat olleet.

Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin
taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän
saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne
vapaasti, yhtään ujostelematta.--Sanomattoman onnelliset olivat nämä
hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä.--

Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta
suhteesta!

Aatteet ja tulevaisuus--ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla!--Tämä
oli totuus ja elämä!

Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän
ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli
saatu latoon.

Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa
nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän
syöntiä.

Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan
luonnon tuore henki täytti ilman.

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin
selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi;
piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä
missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua,--
siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt
siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he
tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli
heille tarpeelliseksi.

Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän
tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät.
Hän tahtoi olla pienin pienistä,--ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle,
olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin.

Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä.

Ja vähitellen Heikki huomasi, että hän alkoi eläytyä jokapäiväisiin
kotiaskareihin, jotka tyynesti ja rauhallisesti seurasivat toisiansa
jättämättä koskaan työttömäksi ja aina neuvoen eteenpäin toisesta
toiseen. Yhä harvemmin entiset repivät muistot tulivat mieleen. Ne
alkoivat ruohottua kuin vanha hauta, jonka yllä keväinen elämä tekee
parastaan saattaakseen kaiken entisyyden unohduksiin. Se oli semmoista
viheriätä, sitkeätä luontoa; semmoista nykyhetkistä, keskipäivän
valaisemaa todellisuutta. Tämän kaiken keskeltä oli joskus vaikeakin
päästä entisiin muistoihin. Piti ummistaa silmät ja ajatelia kaasuvaloa
ja ylioppilassalin pilareita. Silloin se tuli kaikki takaisin:
Snellman, isänmaa, toverit, tulevaisuus. Mutta tuli vain erillisenä
kuvana, jonka saattoi kuin kouraansa ottaa. Koko entinen olemus
aatteineen päivineen, se liikkui ja oli sijoiltaan irti.

Mutta se uusi, vihreä, kotoinen maailma--se oli laajempi ja syvempi
kuin Heikki olisi voinut aavistaa. Tämä maailma viittasi tietä ihan
uudelle suunnalle; siitä alkoi elämä ihan toisaanne; siitä näytti
pääsevän vaikka kuinka pitkälle.

Se alkoi aueta tältä puolelta siitä pitäen kuin Heikki talven tultua
sai pienen, ruskean, mustasilmäisen hevosen omiin hoteisiinsa.
Omituinen, sydämellinen suhde syntyi heti heidän välillensä. Heikki
alkoi sitä ohjastella, mutta pysyi kumminkin enemmän oppilaan kannalla
ja seurasi tyystin sen tapoja ja tahtia. Kun hän tahtoi jotakin omin
päin, katsahti hevonen taaksensa, ja he katsoivat syvästi toisiansa
silmiin. Vasta pitkien aikojen perästä, kun Heikki paremmin perehtyi
talon ajoihin, oppi niitten kiireet ja kiireettömyydet, tunnusti
hevonen mestarinsa ja antautui käskettäväksi.

Se työ, jota hevosen hoito alituisesti vaati, kiinnitti Heikkiä yhä
enemmän tähän elukkaan. Sen mustissa silmissä avautui sen syvä, puhuva
sielu, jota ei voinut olla ymmärtämättä ja rakastamatta ja jossa oli
aina uutta näkemistä.

Mutta päästyään näin oman hevosensa olemuksen perille hän samassa oppi
tuntemaan kaikki muut hevoset. Kuinka ne olivat erilaisia kaikki,
erilaisia luonteeltaan ja tavoiltaan! Heidän eri nimensä peittivät
taaksensa kukin oman omituisen suhteen ympäristöön, oman maailman, jota
ei voinut sanoin selittää,--vain tuntea.--Ja niin tuo suuri
lehmäkarjakin, jota Heikki oli tähän asti vain ajatellut yhdellä
yhteisellä "karjan" nimellä, se näin lähempää tarkastettuna jakaantui
lajeihinsa ja erosi vihdoin eri olennoiksi, joilla kullakin oli oma
sisällinen luonteensa, siitä johtuvat tapansa ja oma elämäkertansa.
Leena-karjakko ne tiesi kaikki, heidän ikänsä ja sukunsa ja syntynsä,
ja puhutteli eri nimillä ja taputteli eri tavalla,--ja jos häneltä
kyseli, niin hän kertoi lakkaamatta niin iloisena ja tyytyväisenä
lehmistään, että kyynel tahtoi puhuessa hänen silmäänsä kiertyä...

Eniten Heikki sentään kummastui sitä maailmaa, joka hänelle avautui
hänen tutustuessaan kotiväkeen. Hän oli ennen ajatellut vain yhteisesti
myöskin "renkejä",--mutta se käsite katosi, kun hän ensi kertaa lähti
heidän mukanansa pitkälle ajolle metsiin. Sieltä tultua oli hänellä
vain Kalle, Jaska, Rönni, Iisakki ja vanha Manu, jota kaikki muut
kunnioittivat,--mutta ei mitään "renkejä". Ja siitä asti hänen oli nyt
heidänkin kanssaan mentävä sitä samaa tietä, joka oli hänet
tutustuttanut hevoseen. Hän heitti kaiken mestaroimisen ja seurasi
heitä oppilaana. Ja hän katsoi heitäkin silmiin ja näki heidän
sielunsa. Ne olivat ihmisiä, semmoisia kuin Heikkikin. Ne olivat kaikki
häntä vanhempia, ja hän tahtoi heille antaa vanhemmuuden
kunnioituksenkin. Kuinka väärässä olivatkaan ne, jotka sanoivat, että
tieto oikeuttaa herruuteen! Ne eivät varmaan olleet koskaan katsoneet
silmiin niitä, joiden herroja he luulivat olevansa.

Loimottavan valkean ääressä Heikkikin tahtoi askarrella puhdetöitä väen
kanssa.

Ja eräänä iltana hän toi viulunsa alas ja alkoi heille soitella.

Ja Heikki itsekin taas innostui rakkaaseen viuluunsa, jonka hän jo oli
ollut hylätä.

Sen ääni kuului omituisen heleältä avarassa pirtissä, ja niin
kummallisesti hajosivat sen kieliin muualta maailmasta kiintyneet
muistot tähän niille outoon ympäristöön.

Eikä kukaan koskaan ollut niin tarkkaan hänen soittoansa kuunnellut.
Kun Heikki katsahti ympärilleen, näki hän loimottavassa valossa
hartaita kasvoja kaikkialla. Kaikki kuuntelivat niinkuin olisivat
olleet jossakin pyhässä toimituksessa, suut auki äänettömässä
kuuntelussa. Veistos oli jäänyt kesken ja kirves pysähtynyt.

Ja kun he kerran olivat kuulleet, ei Heikki saanut enää rauhaa heidän
pyynnöiltänsä. Yhä uudestaan ja yhä uudestaan oli hänen soitettava.
Niitä tuli sitten kuulijoita muualtakin. Sanoma Vuorelan maisterin
soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli
joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa.

Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat
ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt
kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain
käsiharmonikkaa.

Sentähden Heikin soittaessa kaikki heltyivät vanhan viulun sävelistä.
Ja kun hän taukosi, alkoivat vanhemmat muistella, ilonkyynel silmässä,
--ja nuoremmat pyysivät käsiinsä ja katselivat ja olisivat tahtoneet
itse oppia sillä soittelemaan.

Ja niinpä tämän talven kuluessa Heikki selvästi tunsi tulevansa
ympäristölleen yhä tarpeellisemmaksi. Mitä vähäpätöisemmäksi hän pyrki,
sitä varmemmin keräännyttiin hänen ympärilleen ja sitä enemmän oli
häneltä kyselemistä ja oppimista. Häntä kuunneltiin ja hänen
tapojansakin seurattiin pienimpiin asti.

Kerran sanoivat isä ja Liisa, että väki oli ihan toiseksi muuttunut,
että se oli kuin uudestaan luotua.

Pyhäinen rauha ja siveä hiljaisuus vallitsi Vuorelassa, joka uinui
tutuissa piirteissään talven valkoisten luminietosten keskellä.--
Mutta tässä äänettömyydessä oli syvää henkeä, ja suuri elämä sykki
sen alla...

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta oli Heikki ollut maalla kotona, ennenkuin hän isän kanssa
ensi kertaa kävi Niemelässä.

Kun siellä vietettiin veljentyttären häitä, kutsuttiin vuorelaisetkin
pitoihin.

Silloin oli elonkorjuun aika ja kesä uhkuvassa täydellisyydessään.

Vuorelan isäntä oli kuitenkin ollut omassa työssään. Hän oli ruvennut
uutta kaivoa valmistamaan,--kun kesäinen kuivuus oli uhannut kaikki
vedet hävittää,--ja salvosteli itse arkkua sill'aikaa kuin kaksi muuta
miestä nosti kaivoksesta soraa.--Paikan oli katsonut tunnettu
kaivonkatsoja, repaleinen maantienkulkija. Heikki olisi kyllä tahtonut
jonkin matkaa syrjemmälle, mutta katsoja ei ollut siihen myöntynyt;
sanoi, että siinä vesi on paljon syvemmällä. Ei kuitenkaan hänenkään
kaivoksestaan vettä vielä kuulunut, vaikka oltiin jo viidettä syltä
syvällä. Siitä oli naurua ja puhetta piisannut koko talonväelle, kun
illansuussa palattiin leikkuutöistä; jokainen toi esiin kokemuksensa ja
tietonsa entisiltä ajoilta. Mutta vettä ei kuulunut.

Heikki oli par'aikaa työssään, kun Niemelästä tuli kutsut.

Se teki niin oudostuttavan, vieraan vaikutuksen. Oli niinkuin olisi
hänen käsivartensa lyöty lamauksiin. Kirves vaipui hänen kädestään.--
Nytkö hänen siis tuli esiintyä Vuorelan nuorena isäntänä, esiintyä
ulkomaailmalle ja sen arvosteltavaksi!


Niemelään oli paljon väkeä käsketty, läheltä ja kaukaa. Seudun kaikki
varakkaimmat ja kuuluisimmat tilalliset olivat järjestään kutsutut.
Eikä siksi Vuorelankaan väkeä oltu unohdettu. Heikki ajoi sinne isän
kanssa talon vanhoissa hyväistuimisissa kääsyissä.

Ei niin suuria häitä oltu näillä seuduin ennen nähtykään. Eikä sen
tapaisia. Sillä Niemelän häät olivat uuden kuosin mukaan laitetut,
herrashäät. Vihittiin päivällisen aikaan, joka kohta syötiin. Eikä
syödessä istuttu, vaan seistiin--niinkuin herrasväessä on tapana.--
Kertoivat, että ruukin patruunalla oli ollut samanlaiset häät, kun
sieltä tytär pois naitettiin.--Eivät saaneet tulla sisälle muut kuin
kutsuvieraat, jotka tiesivät ihmistapoja. Pappilan väki oli
kunniasijalla, ja mustaan silkkiin pukeutunut Niemelän emäntä--talon
entinen karjakko--piti heille seuraa sorminiveliään naksutellen. Muut
vieraat seisoskelivat enimmäkseen seinämillä ja kävivät vuorotellen
ruokaa suurelta pöydältä.

Niemelässä oli jo useita aikoja ollut palveluksessa kaksi kaupungista
tuotettua piikaa. Ne ne olivat sinne nämä uudet tavat tuoneet.
Sanottiin, että he olivat häätkin järjestäneet näin oudoiksi. Ja
siinäpä ne hääräsivätkin itsevaltiaina keittiön ja ruokahuoneen
välillä. Isäntäväen ei tarvinnut paikaltaan liikahtaa, vaan sai sekä
isäntä että emäntä niinkuin vieraatkin noudattaa piikain ohjeita.

Muu Niemelän palvelusväki ei saanut sisällekään tulla. Ovesta vain
tirkisteli, kun morsian tuli valkoisissaan sisälle viheriäinen kruunu
päässä.

Niemelän piiat ja rengit olivat sekalaista väkeä. Isäntä tuskitteli ja
kuritteli, mutta ei vain tahtonut kunnollista väkeä saada. Hän teki
heidän hyväkseen paljonkin; piti säästökassaa ja vakuutti tapaturmalta,
hankki sanomalehtiä ja muuta lukemista. Eikä sittenkään tahtonut mitään
tulla. Ruukilla ne vain juoksivat, joivat ja hoilasivat, leikkivät sen
kalpeakasvoisten, väsyneitten tyttöjen kanssa ja levittivät sairautta
Niemeläänkin;--eikä niitä mikään olisi saanut kiintymään talon
asioihin. Hyvä kun kuritus ja pelko varkaudesta esti.

"Raakuus ja sivistymättömyys eivät ole vielä kansastamme paenneet",
lohdutteli sekä rovasti että patruuna. Rovasti neuvoi postillaa joka
pyhä lukemaan, mutta patruuna vakuutti, että ankara kuri on ainoa
apukeino.

Niemelä puolestansa huokasi ja arveli, että sekä postilla että kuri
voidaan vallan hyvin yhdistää, käyttää niin hyvin toista kuin
toistakin,--ja niin hän oli tehnytkin;--mutta itseksensä hän ajatteli
tuolla toisella vaaralla olevaa vanhaa perintötaloa. Siellä ei isäntä
väellensä postillaa lukenut, eikä siellä kuristakaan mitään tietty.
Siellä eivät uuden ajan sivistystavat olleet päässeet pesiytymään eikä
muuttamaan elämäntapoja niinkuin Niemelässä. Siellä elettiin vanhan
kansan elämää, isäntä ja rengit söivät saman puurokupin äärestä ja
veljeksinä kulkivat ulkotöissä.--Ja kumminkin oli siellä säilynyt
kotoinen pyhä rauha. Rengit kammoivat ruukkia ja omalla kotimäellään
heittivät pyhäisin kiekkoa.

Olisiko Vuorelan lukenut poika sittenkin vaikuttanut tuon kaiken!
Niemelä oli luullut aluksi, ettei tuosta pojasta lähtisi Vuorelalle
mitään kunniaa, kun se kuului olleen niin ujo ja hiljainen eikä
tahtonut kunnan riitoihin ollenkaan sekaantua. Mutta Vuorela oli
itsekin vetäytynyt kunnan asioista syrjään, ja kumminkin tunsi Niemelä
nyt enemmän kuin koskaan, että Vuorela oli hänestä vienyt voiton.

Heikki oli Niemelään tultuansa hämmästynyt tämän talon ulkonaista asua.
Kaikki oli järjestetty aivan herrasväen malliin. Salissa oli piano ja
kukkia ylt'ympärinsä, sohvat, pöydät, valokuva-albumit ja matot.
Snellmanin ja Yrjö Koskisen kipsiset rintakuvat tervehtivät häntä
tuttuine kasvoineen. Hän ei ollut heitä koskaan tässä ympäristössä
nähnyt; ja kumminkin he tuntuivat aivan hyvin täällä viihtyvän:
olivatpa ihan kuin kotiutuneetkin korkeille jalustimilleen tuohon
kukkien keskeen.

Heikki melkein säpsähti sitä vaikutusta, minkä Snellmanin kasvot häneen
tekivät. Oli kuin tuo kipsikuva olisi ihan kuuluvasti sanonut hänelle:
nuorukainen, aseta tarkoitusperäsi korkealle!

Ja Heikki oli tyytynyt kaivonarkkua salvostamaan!

Ei, ei, pois tuo ajatus! Se voisi myllertää jälleen kaikki
rauhoittuneet tunteet--niin, koko ilon ja onnen!

Vastenmielistä oli Heikistä olo täällä.--Miksi hän tunsi itsensä niin
sanomattoman epävarmaksi ja ujoksi! Hän ei olisi millään tahtonut
kulkea salin poikki muitten katsoessa, ja hän melkein punastui, kun
rovasti tuli häntä puhuttelemaan. Hän joutui hämilleen noiden
puolisivistyneiden talonpoikaispohattain keskuudessa.

Heikki huomasi, ettei hän täällä suinkaan käyttäytynyt niinkuin häneltä
odotettiin. Hän oli aluksi kaikkien huomion alaisena, ja monet
kuiskutukset tarkoittivat selvästi häntä. Mutta vieraat tulivat
vähitellen iloisemmiksi ja puhuivat kovaäänisemmin. Niemelän leveä
hohotus kajahteli huoneissa, ja muutakin naurua kuului kaikkialta. Ja
Heikki jäi istumaan itseksensä nurkkaan, ja hän tunsi kuinka hän
vähitellen unohtui pois kaikkien mielestä.

Jospa hän olisi voinut jättää tämän kaiken heti ja lähteä pois.
Hillitön koti-ikävä valloitti hänen mielensä. Siellä tuntui niin
lämpimältä.----Siellä lähestyi aurinko jo Honkavaaraa; siellä par'aikaa
Liisa kulki pihan yli käsivarret vastakkain rinnalla--ja lampaat
tarhassa määkivät yhteen suuhun häneltä ruokaa, nousten toinen toistaan
ylemmäksi aitaa vasten.----

Niemelä kulki samassa Heikin ohitse ja pysähtyi hänen eteensä täysi
viinilasi kädessä.

--No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa?

Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät.

Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä,
jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen
käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Nyt, Heikki, nyt anna tulla!"--
Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän.

--No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet
puuskassa hänen edessään.--Nuorella isännällä on paljon oppimista,
arvaan minä--ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä?
--Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha--.

Ja kun ei puheesta tullut sen enempää, hän kääntyi selin Heikkiin
muiden vieraittensa puoleen ja rupesi puhumaan Helsingin asioista, yhä
samalla lailla rehennellen; kertoi keväisistä ylioppilaskokouksista ja
kansallismielisten voitoista, aivan kuin olisi itse ollut läsnä. Ja
vieraat kuuntelivat häntä, piirittivät hänet keskuuteensa ja utelivat
pieniä yksityiskohtiakin--ja unohtivat Vuorelan maisterin kokonaan.

Heikin sydämessä tuntui niinkuin joku vainaja haudassaan olisi
raskaasti kääntynyt toiselle kyljelleen.

Snellmanin katse tuossa kipsikuvassa oli aivan sama kuin sinä yönä
silloin ylioppilastalossa.--Se toi niin elävästi mieleen kaiken.----
Mutta tänne ei tuo kuva voinut kuulua! Tämäkö olisi ollut Snellmanin
aate kansansivistyksestä!

Ei, ei koskaan! Mitä Heikki ajattelikaan! Eivätkö nuo kasvot
päinvastoin ilmaisseetkin kärsimystä, sanomatonta häpeää siitä, että
olivat täällä! Niistä puhui harras rukous Heikille: heitä minut alas,
riko vaikka säpäleiksi; en kuulu heidän joukkoonsa; en ole koskaan
rakastanut puolisivistystä, en koskaan ole tarkoittanut
talonpoikaisylimystöä; minun aatteeni on tasa-arvoisuuden aate; minä
olen niitten, jotka tuolla ovien takana kurkistelevat; nämä tässä eivät
ole minun!---


Kun he illansuussa ajoivat kotiin isän vanhoissa, syväistuimisissa
kääseissä, painoi Heikkiä ikäänkuin häpeän ja kärsityn tappion tuska.--
Mitähän isäkin ajatteli hänestä!

Ja sentähden hän sekä kummastui että sanomattomasti ilostui, kun
huomasi, ettei isä ollut millänsäkään, vaan päinvastoin alkoi
ystävällisesti puhua kotiväestä, vähänväliä lämpimästi hymähtäen
milloin mistäkin kertoessa.

Suorastaan rajaton hellyys isää kohtaan syttyi Heikkiin. Hän olisi
tahtonut syleillä vanhusta. Ja kuinka miellyttävät olivat ukon
ruskettuneet, ryppyiset kädet hänen siinä ohjastaessaan, kuinka
hellästi musta sarkatakki sulki sisäänsä hänen vanhuudesta jo vähän
köyristyneen vartalonsa ja kuinka leppeästi tuuli ajaessa läpätti
ruskeata hiussuortuvaa, joka korvan kohdalla pistäytyi esille hänen
vilttihattunsa alta!

Heikki ymmärsi nyt hyvin isän ja Niemelän välit ja koko heidän
keskinäisen sitkeän taistelunsa. Juuri sama henki on Vuorelassa aina
pysyvä, mikä siinä nyt vallitsee. Sen tunsi Heikki nyt selvemmin kuin
koskaan.

Kunhan saisi kaiken muistonkin hävitetyksi tästä Niemelässäkäynnistä!
Se oli mielessä semmoisena pahana sykkyränä, joka ei päästänyt sinne
entistä iloa. Se oli repinyt auki umpeenkasvaneet haavat, puhaltanut,
vaikka hetkeksikin, ilmituleen vanhan tulevaisuushaaveen sammuneen
hiilloksen.--

Mutta varmaan kotoinen ympäristö jälleen tuudittaisi mielen
entiselleen. Kohta se jo näkyy, tuon kuusikkometsän takaa;--sen
ruokakellonkatos ja navetta ja vanhan kaivon vipu.----Sinne sen elämään
takaisin! Nämä verkavaatteet ja kaulukset hän panee pois. Vielä tänä
iltana hän ottaa taas piilukirveensä ja taas kuulee tuota tuttua
kumausta, kun sen tyvellä satuttaa kuivan pölkyn kupeeseen, näkee
lastun piilutessa kiertyvän irti levittäen pihkan hajua ja paljastaen
männyn valkeaa, verestä puunsisustaa----.

Sillä elämällä ei ollut tulevaisuutta. Se oli vain jakso rauhallisia,
toisiansa seuraavia nykyhetkiä.

Sen korkein huippu oli ajatus,--että hän ja Liisa kerran vihittäisiin
mieheksi ja vaimoksi. Ja miksi se olisi niin kaukana tulevaisuudessa!
Olihan hän nyt saavuttanut oikean suhteensa kotiin--eikä mitään juopaa
ollut enää hänen ja Liisan välillä. Tai jos vielä olikin, niin hän
tahtoi siitä päästä. Sen täytyisi hävitä, kun hän vain saisi itsensä
pakotetuksi puhumaan Liisalle.----Ja ajatus sykähdytti sydäntä ja
valaisi koko maailman pyhäisen kirkkaaksi.----

Tuossa on jo kuusikkometsä--! Pieni ylämäki vielä--!

--Isä antaa ohjakset minulle, sanoi Heikki.

Ja oltuaan kauan puhumatta isä heräsi ajatuksistaan:

--No, kah, tuossa on, sanoi hän iloisesti. Ja rupesi vetämään
piippunysää taskustansa.

Kun he ajoivat kotiveräjästä, kulki Liisa pihan yli--ja lampaat
seisoivat määkien tarhan aidan takana.


--Sinulle, Heikki, on tullut kirje--tuolla se on tuvan pöydällä, sanoi
Liisa.

Ja Heikki kiirehti sisälle kirjettä avaamaan.



IV.

Kirje oli ylioppilastovereilta, jotka olivat panneet toimeksi
huvimatkan ja nyt ilmoittivat tulevansa tännekin, vain hetkeksi, ohi
matkustaessaan.

Niitä oli kolme, ja kaksi heistä oli Heikin ylioppilastovereita, Lulle
ja Bruuno. Kolmas, Artturi, oli kyllä ylioppilasaikana Heikin kanssa
seurustellut, mutta hänen asemansa korkeasukuisen herrasperheen
jäsenenä oli estänyt heitä ihan välittömästi toisiansa lähestymästä.
Hän oli ottanut sisarensa, neiti Fannyn, mukaansa. Tätä neitiä Heikki
ei ollut ennen nähnytkään.

Kaikki he olivat iloisia poikia, innokkaita tulevaisuuden miehiä. Lulle
luki luonnontieteitä, geologiaa, ja Bruuno oli filosofi. Mutta
Artturista ei oikein vielä tiedetty, mille suunnalle hänen tiensä
tulisi kulkemaan. Hän oli ennen kaikkea vapaa taiteilija, niinkuin koko
se suku, jonka jäsen hän oli.

Kun Heikki oli lukenut heidän iloisen kirjeensä, johon jokainen oli
jotakin omakätisesti kirjoittanut, tunsi hän omituista rauhattomuutta.
Kirjeen kuori tuoksahti jollekin tutulle hajuvedelle, se oli varmaan
sisaren.--Tuo hieno, levottomuutta herättävä tuoksu--kuinka kauas se jo
oli ennättänyt unohtua Heikin mielestä! Muistui jokin iltama--ja
tanssi--ja kaasuvalot.----Ja kirjeen sisältö täynnä vallatonta
hurjistelua, täynnä keveää suruttomuutta, joka ei tiennyt mistään
vaikeuksista eikä sydämen sisäisistä taisteluista! Se liikkui kuin
vilpoisemmissä ilmakerroksissa. Elämän iloa henki joka rivi. Kuinka
paljon muistoja sai lyhyessä hetkessä kohennetuksi tämä kirje, Heikin
sitä seisten lukiessa tuvan pitkän pöydän päässä! Vapisivathan hänen
kätensä ihan tuntuvasti, ja sydän--kuinka se sykki! Hän olisi ollut
valmis matkustamaan vaikka kuinka pitkät matkat heidän luoksensa,
kunhan he vain eivät nyt olisi tänne tulleet! Ei, ei, se oli
mahdotonta! Hän olisi tahtonut heiltä ikuisiksi piiloutua, jäniksen
tavalla pistää päänsä pensaikkoon ja mykistyä siihen liikkumattomaksi
harmaaksi kiveksi, jota ohikulkeva ei aavistakaan eläväksi olennoksi.--
Mitä he ajattelevat, kun he hänet nyt näkevät; kun he näkevät, kuinka
hän on muuttunut! Eihän hän enää muistaisikaan noita rohkeita
käänteitä, sanoja, joilla silloisia ajatuksia ilmaistiin.--He tahtoivat
nyt varmaan saada nähdä, mitä hän oli saanut aikaan. He tietysti
luulivat, että hän oli saanut aikaan suuren herätyksen täällä maan
sydämessä!

Ja he saisivat nähdä, ettei mistään semmoisesta ole ollut
kysymystäkään.

--Mitä sinä sitten olet tehnyt?--he varmaan kysyisivät.

--Olen viimeksi kaivanut tuota kaivoa! pitäisi Heikin vastata. Ja koko
hänen muuttunut olemuksensa aukeaisi heille selko selälleen.

Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi
heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä
Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin
puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa
eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki
ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin
joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja
vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia
henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät
tiedä, että "kansa" on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin
ei sitä olekaan,--on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa
muuallakin.

Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi
vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen,
mutta painavasti: "Ei,--talonpoikien luottamus on ensin saavutettava!
Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse
talonpojaksi!"

He ajattelisivat silloin: "Vielä elää Heikissä vanha aate", ja
ihmettelisivät hänen sitkeyttänsä ja hänen tahtonsa lujuutta.

Ja niin Heikki voitti levottomuutensa. Hän melkein nauroi
säikähdystään. Koko juttu ei tulisi olemaan muuta kuin terveellinen koe
hänelle. Ja miksi ei hänkin voisi kerran jälleen pistäytyä noissa
vilpoisemmissa ilmakerroksissa!----

Heikki tuli iloiseksi. Jonkin verran entistä ryhtiä ja varmuutta oli
hänen puheessaan, kun hän isälle ja Liisalle kertoi asiasta ja kuvasi
tovereitaan.

       *       *       *       *       *

Määräpäivänä vieraat tulivatkin.

Ensin ajoivat pihaan Bruuno ja Lulle tomuttuneina, mutta iloisina ja
meluavina. Nähtyään Heikin he rupesivat huutamaan ja hohottamaan,
hyppäsivät rattailta, riuhtoivat Heikkiä käsistä ja piirittivät hänet
semmoisella kysymysten määrällä, ettei Heikki saanut yhteenkään
vastatuksi. He ottivat kerrassaan voiton hänestä, kaikki edeltäpäin
suunniteltu menettely oli hänen puoleltaan mahdoton, ja hänen täytyi
antautua heidän seurassaan näin alusta pitäen hetken vaikutusten
ajeltavaksi.

--No mitäs sinä velikulta täällä?

--Kas, kas, olethan ihan kuin vanha maanviljelijä!

--Näytäpäs kätesi--ihan karheat, koeta, Lulle!

--Mutta kuule, Heikki,--sinä viihdyt hyvin?

--Olet aikalailla muuttunut. Sinua ei tuntisi samaksi. Ja kuinka
hiljaiseksi olet käynyt!

He olivat matkustaneet ympäri koko Suomen,--olivat olleet iloisia
kaiken matkaa, ja heitä oli joka paikassa kohdeltu kuin ruhtinaita.
Artturi oli piirustellut vihkoonsa kaikki kauneimmat paikat.

Tuolla he jo ajoivatkin pihaan, Artturi ja Fanny.

Heikki aivan hämmentyi nähdessään jälleen kaupunkilaista naisväkeä.

Neiti Fanny oli iloinen ja vallaton.

--Tekö nyt olette se Heikki? Nämä ovat teistä puhuneet minulle niin
paljon, että olen teihin henkisesti aivan kyllästynyt!--

Hän nauroi ja ojensi Heikille valkoista kättään, josta oli juuri
vetänyt pois hansikkaan.

Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi
tervehtiessään:

--En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä.
Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa!--Me kaikki ihailemme hirveästi juuri
tämmöisiä vuoria.--Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän
pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni,--suo anteeksi, että
heti näin vaivaamme!

--Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen.
Liisa tuli esille.--Saata neiti kamariin!

Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet.

--Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki
sisälle.


Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan:

--Heikki, tunnusta!--niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi?

Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä
vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin.

Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen
alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja
niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen.

Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui
jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä
ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman,--kotonsa, jossa sitä
oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen
siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä,
johon se oli ollut pakosta sysätty.

--Oh kuinka tämmöinen yksi kesä voi tehdä paljon haittaa, sanoi Artturi
ripustaen sen jälleen seinälle.--Minun sormeni ovat aivan
kangistuneet.--


Isä oli hyvin kaikkien vieraitten mieleen. Bruuno muisti hänet vielä
Snellmanin juhlasta. He ihmettelivät vanhan Vuorelan tietoja, kun hän
jutteli havaintojaan Helsingistä. Erittäin näkyivät isän jutut
huvittavan neiti Fannyä. Hän laittautuikin pian ukon ystäväksi ja
kieppui mielellään hänen ympärillään.

Mutta sitten tuli totisempaa puhetta. Herrat rupesivat väittelemään
keskenään maanviljelyksestä, tieteistä, kansallisuuksista ja monista
muista asioista, joita he kaikkia käsittelivät kuin jokapäiväistä
ajatuksen ruokaa.

Fanny pitkästyi.

Hän tuli Heikin luo.

--Herra Vuorela, tahtoisitteko minulle näyttää talon ympäristöt,--
sill'aikaa kuin nuo muut lörpöttelevät. Ettehän vain pahastune?

Heidän mennessään pihaveräjän läpi, jota he molemmat aukaisivat, sanoi
Fanny:

--Minä kuulin, että te aiotte jäädä tänne maalle, luopua kokonaan
kaupungin elämästä,--onko se mahdollista?

Heikki ei ollut odottanut, että olisi näin suoraan asiaan tultu. Se oli
samaa kuin hypätä arvelematta hänen sydämensä sisimpään keskustaan. Hän
hämmentyi kokonaan eikä vähään aikaan puhunut mitään.

Neiti Fanny katseli häntä olkihattunsa alta, rupesi äkkiä nauramaan ja
pyysi anteeksi kysymystänsä.

--He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten
totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka
olitte niin innokas aatteen mies!

Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä
ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei
olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja
puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja
-laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka
olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä.

Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti
puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin.

Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan.
Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota
ensimmäistä kysymystä.

Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama
penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua.

--Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö
arvannut?--Ja hän istuutui siihen.

--On--sanoi Heikki.

Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa
sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla
äänellä:

--Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä?

--Olisiko siis todella mahdollista?

--Minä olen niin päättänyt.

--Ah, herra Vuorela, sitten teillä on varmaan jokin suuri aate
takananne! Teillä on jokin suuri elämäntarkoitus, joka teitä
innostuttaa. No niin, siinä tapauksessa voin ehkä ymmärtää teitä. Mutta
herra Vuorela, selittäkää minulle, mikä se aate on, joka on niin
voimakas, että voitte sen vuoksi niin paljon uhrata?

Heikkiin tämä kysymys teki syvän vaikutuksen. Hän tiesi, että hänen
vastauksensa tulisi sisältämään veristä valhetta. Mutta eihän hän
voinut muuta kuin valehdella. Ja vastaus kumahti hänen korvissaan kuin
haudasta.

Sama aate, joka innosti Snellmania----

--Ah, herra Vuorela, sitten te olette suuri ihminen minun silmissäni,
sanoi Fanny. Sen jälkeen hän pani molemmat kätensä penkin selkäpuulle,
nojausi poskellaan niitä vasten ja katsoi kauas etäisyyteen.

----Niin, niin, lausui hän runollisen viehkeällä äänellä.--Ehkä--!
Miksei--! Minä vain ajattelen, että kun te olette vielä niin nuori.
Ymmärrän kyllä, että vanhempana voi kokonaan uhrata itsensä muille.
Mutta nuorena tahtoo elää--hengittää--! En tiedä sentään,--ainakin minä
olen semmoinen.----Kuulkaa, sanoi hän sitten iloisemmin,--uskotteko
sielujen yhteiselämää?--Tietysti uskotte.--Ehkäpä sentään onkin
yhdentekevää missä kukin olemme ja elämme, kunhan olemme vain saman
maapallon pinnalla. Usein,--usein kun ajattelen ystäviäni, jotka ovat
kaukana maailmassa, tuntuu minusta kuin niiden sielut olisivat juuri
tässä minun luonani.--Ehkä tekin voitte näin ajatella ystäviänne. Ja
miksi ette silloin jäisi vaikka tännekin. Onhan täällä niin ihanaa.
Mitä te silloin välitätte siitä, että olette täällä niin yksin, ettei
teillä ole ympärillänne ainoatakaan ihmissielua, joka teitä
ymmärtäisi.--Niin, niin, herra Vuorela, miksi ette silloin jäisi
tänne!--Oh, kuinka täällä on kaunista!

Ja hän nousi äkkiä istumasta pyyhkäisten kädellään otsaansa ikäänkuin
karkottaakseen liiallista tunteellisuutta.

Heikki nousi myöskin syvästi liikutettuna. Hänestä tuntui niinkuin hän
olisi ollut jo kauan tuttu Fannyn kanssa.

He astuivat kotiin asti sanaakaan vaihtamatta.

Kun he olivat tulleet kotiveräjälle ja kulkeneet pihan yli, ojensi
Fanny Heikille kättä.

--Kiitos tästä kävelyretkestä!--sanoi hän sisälle mentäessä.

Siellä hän oli taas kuin toinen ihminen. Nauroi ja liverteli ylinnä
muita.--Niinkuin äskeisen ja nykyisen hetken välillä olisi ollut
ääretön juopa.

He istuivat nyt kaikki siinä kamarissa, joka oli tuvan vieressä.

Pitkä keskustelu oli syntynyt herrain kesken. Oli kysymys tieteistä ja
taiteista ja niitten merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä.

Lulle, geologi, oli sitä mieltä, että tieteillä ja taiteilla on
ainoastaan välillinen tarkoitus: palvella ihmiskuntaa sen eri aikoina
ilmestyvien tarpeiden mukaan--erittäinkin keksintöjen avulla, siten
laajentaen yleisen toimeentulon mahdollisuutta.

Bruuno taas puolusti kiivaasti aivan toista kantaa. Tieteellä ja
taiteella oli hänen mielestään oma itsenäinen tarkoituksensa, joka oli
ylempänä kaikkia muita. Ihmiskunnan pyrinnöt eivät voineet rajoittua
sen aineellisen hyvinvoinnin tavoittamiseen; niitten tuli tarkoittaa
jonkin aatteellisen päämäärän saavuttamista. Tiede ja taide edustivat
juuri tämän aatteellisen pyrkimyksen kärkeä. Se, joka on antautunut
tieteitten tai taiteiden palvelukseen, on inhimillisten pyrintöjen
etunenässä. Ja sentähden ovat kaikki suuret miehet samalla olleet
suuria taide- ja tiedemiehiä. Emme voi ajatella suurta miestä, ellemme
ajattele häntä ensimmäiseksi tieteessä tai taiteessa. Mutta ihmisiä on
kahta lajia, sanoi hän. On suuria sieluja ja on pikkusieluja.
Pikkusielut tyytyvät siihen tarkoitukseen, että saavat jokapäiväisen
leipänsä ja näkevät ympärillänsä hyvinvointia ja tyyntä rauhaa.
Semmoisille on kaikki muu, tieteet ja taiteet, vain välikappaleita.
Mutta suuret sielut eivät ole koskaan tyytyneet tuommoisen. Heidän
näkönsä ulottuu ylitse lähimmän ympäristön. Suureen henkiseen
pyrkimykseen ovat he luodut, aatteiden palvelukseen, lepäämättömään
hakemiseen, totuuden tavoitteluun! Semmoisille on tiede elämän ydin ja
taide sen koko salaisuus.

--Sinä puhut kuin enkeli, sanoi Artturi lyöden kiinni
piirustusvihkonsa, jonne hän oli piirustanut näköalan avatusta
ikkunasta.--Olen aivan yhtä mieltä. Oikea taiteilija ei kysy koskaan,
mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee työtä
yksinomaan taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi, että
hänen pitää niin tehdä; siksi, että hänellä ei ole mitään yksityistä
hyödynkäsitettä silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisäinen
kutsumus, sisäinen tarve.

Bruuno jatkoi Artturin ajatusta:

--Sanalla sanoen,--siksi että hän on suurempien aatteiden
palveluksessa. Suuret miehet tarkoittavat koko kansan hyötyä eivätkä
voi tyytyä, kuten pikkusielut, vain lähimpään ympäristöönsä. Heidän
palkintonaan täytyykin sentähden olla koko kansan rakkaus.

--Niin, niin, aivan oikein, sanoi Artturi; suuret ja pienet sielut
eroavat toisistaan siinä, mihin ne tyytyvät.

Ja Heikki unohti koko maailman kuullessaan heidän voimakkaita sanojaan.
Nukkuneet tunteet liikahtelivat sydämessä,--kauan haudassa olleet
tunteet.

Mutta kesken kaikkea kuului kiireistä juoksun kopinaa porstuasta.

Ovi aukeni rämähtäen, ja Liisa oli täyttä vauhtia tulemassa sisälle.
Hän pysähtyi kuin ammuttuna oven kynnykselle. Iloinen nauru jähmistyi,
ja hän punehtui korvia myöten. Hän ei ollut tiennyt, että vieraat
istuivat täällä.

--Nej men--! sanoi ruotsiksi Lulle levittäen kätensä, kasvonsa ja koko
olentonsa selkoselälleen;--en sådan skönhet! [Hänpä on vasta kaunis!]

Neiti Fanny pani lasit silmilleen ja katseli tyystin Liisaa.

--Tycker du--? [Oletko todellakin sitä mieltä?] sanoi hän silmiänsä
sipristäen.

--Tig för guds skull, de' ä' ju den blivande värdinnan! [Vaiti, herran
tähden, sehän on talon tuleva emäntä!] kuiskasi Artturi silmillään
viitaten Heikkiin päin.

--Oo! tuntui Fanny siihen sanovan. Ja katsahti Heikkiin.

Heikki kuuli kaikki, vaikk'eivät he luulleet.

Hän oli käynyt tulipunaiseksi ja katsoi maahan silmäkulmat
hermostuneessa liikkeessä. Kun neiti Fanny sanoi noin pitkään: "Oo--",
oli hänen äänessään selvä ajatus: Tuossako nyt siis oli se sinun suuri
aatteesi!

Kaikkea malttia menettämättä tuli Liisa kuitenkin sisälle.

--Mikäs on? kysyi isäntä hiljaa häneltä.

--Vettä tulee! Jaska nostettiin ylös vyötäisiä myöten märkänä.--

--Ähä, hyvä on, sanoi isäntä. Ja Liisa meni samaa tietä.

Bruuno oli vähän hermostunut tämän keskeytyksen johdosta. Hän alkoi
kumminkin jälleen pohtia samaa ainetta ja puhui pitkään, mutta
kuivasti.

Ja Liisakin tirkisteli taas ovesta ikäänkuin sanoakseen: "Etkö jo
tule?"

Isäntä nyykäytti hänelle vihdoin päätänsä ja lähti.

Mutta kun he Heikiltä kuulivat, mikä asia oli, lähtivät he kaikki
kaivolle.

Siellä kaivonkatsoja seisoi hiekkaläjällä ylpeänä kuin ruhtinas. Hän
antoi alas määräyksiänsä kaivon arkun sovittamisesta. He vaihtoivat
isännän kanssa vain silmäyksen; ei sanaakaan muuten.

Työmiehet nostettiin vuorotellen kaivosta.

Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset
olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin.

Fanny pudisti häntä hihasta: "Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin
kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia
ja vesisuonia!"

Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä
hänen tieteensä asiasta tiesi.

Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone
kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei
sanonut kenellekään.

Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina
jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin
sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän
luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja
sanoi: "Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he
kun eivät tiedä kerrassaan mitään."

--Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään,--niinkuin tämä
kaivomestarikin tässä.

Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä.

--Ah!--hän huusi--minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä
valitsen?

Lulle ja Bruuno hypähtivät esille.

--Ei, ei,--sanoi neiti Fanny,--teistä ei kelpaa yksikään! Saanko
pyytää--teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä
yli.

Muut kauhistuivat.

--Mitä te ajattelette, neiti Fanny! Maa voi lohjeta jalkainne alta, ja
silloin olette syvyydessä!

Mutta kun he aikoivat mennä toiselle puolelle häntä estämään, hän
kielsi ja uhkasi toden teolla hypätä.

Silloin Heikistä äkkiä pakeni kaikki ujous. Hän viskasi laudan
ammottavan kaivon yli, seisahtui tukevasti sen keskikohdalle jalat
hajalleen, otti voimakkaasti neiti Fannyn vyötäryksistä ja heitti hänet
kevyesti yli.

Neiti Fanny ehti kiljahtaa vasta yli päästyään. Hän putosi maahan
melkein istualleen, mutta hyppäsi sukkelasti jälleen ylös.

--Se oli hyvin tehty!--Herra Vuorela, jos minulla olisi laakeriseppele,
kruunaisin minä sillä päänne.

Hän näki sitten kivimöhkäleen aivan kaivon reunalla. Tuli sen luo ja
koetti liikuttaa.

--Saanko?

--Tehkää niin hyvin, sanoi Heikki nauraen.

Ja kivi putosi mulskahtaen syvän kaivon veteen Fannyn suureksi
ihastukseksi.

       *       *       *       *       *

Kauan eivät vieraat viipyneet näillä mailla.

Tovereista ei ollut yksikään puhunut siitä illasta.

He olivat kuin unohtaneet koko asian. Kun he olivat keskustelleet, niin
he eivät koskaan olleet kääntyneet Heikin puoleen. Mitäpä Heikki olisi
voinut sanoa niistä heidän suurmaailmankysymyksistään!

Oh, jospa he olisivat tienneet, kuinka Heikin sydämessä riehui heidän
puhuessaan!


Heidän lähdettyään hiljeni Vuorelassa taas maalaiseksi rauhaksi se
suurmaailman humu, jonka he olivat lyhyeksi ajaksi tuoneet mukanaan.

Toverit olivat hyvästelleet Heikin puoleksi säälien:--"Kyllä taitaa
sinun sentään tulla ikävä täällä--ainakin ennenkuin eukolliseksi
pääset? Lähde pois Helsinkiin!--"

Ja niin Fannykin:

--Jos teidät kova ikävä joskus valtaisi, niin tervetuloa Helsinkiin!

Ja kun hevonen jo nykäisi rattaat liikkeelle, hän vielä oli katsahtanut
taakseen ja nyykäyttänyt merkitsevästi päätänsä hymy huulilla.

Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti
ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti
Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta.

Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi.

Syksy oli jo tulossa.

Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun
Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne.

Siellä täällä oli lehti jo kellastunut niemen nenään tai saaren
kupeelle. Pilvet olivat paenneet taivaan ylimmälle laelle varjottomiksi
hattaroiksi; tyyni järvenpinta viiruili koleasti ja sorsat lentelivät
rauhattomissa parvissa korkealla ilmassa. Ohi mennessään yksi ja toinen
laskeutui kaislikon reunaan, sitä pikemmin jälleen lähteäkseen.

Mutta tuonne etäiseen etelään aurinko näytti paistavan vielä suurella
voimalla. Sinnepäin maailma ikäänkuin lämpeni; ja päilyen ja kimmeltäen
auringon hopeisessa heijastuksessa sinne vaelsivat vedet milloin
avarina selkinä, milloin jyrkkäreunaisien rantatöyräitten välissä.
Kauas tuonne siintävää etäisyyttä kohden ne virtailevat, ja heidän
matkallansa maat käyvät yhä rikkaammiksi, yhä taajemmin asutuiksi
muuttuvat seudut, yhä vilkkaammat ovat ihmiset, kunnes meren rannikolla
vihdoin kaupungit nousevat, komeakupuiset kirkot välähtelevät auringon
ihanassa loistossa.

Hattara tuli auringon eteen. Läheiset seudut himmenivät; mutta sitä
kirkkaammin heijastivat ilmanrannassa kaukaisten vesien selät, ja
tuhannet pienet laineet siellä hyppivät kuin kiimastellen kiireisessä
leikissä.----Kaikki ne kiiruhtivat, kaikki ne riensivät, iloisina,
onnellisina siellä kaukana.

Tuuli lehahti pitkässä kuusessa. Se lehahti sitten kauempana koivussa.
Sitten vielä kauempana.--Se lensi sinnepäin:--

Lintu lensi kuusen oksalle--pri, pry-pry, pri-pri--se katsoi
ympärilleen, säikähtyi--hrrrr--lensi pois: sinnepäin!

Kaikki ne sinnepäin!

Täällä vain, missä hän istui--Honkavaaran rinteellä, penkillä--oli
yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta.


Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä,--"ei ainoatakaan sielua
ympärillä, joka teitä ymmärtäisi",--oli hän sanonut.

Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että
Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo.

Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan.

Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle
palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle
uhraus--mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi--
naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua!--Heikki
antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen
täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi
naimisiin!

Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä.

Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin
side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin
viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi
tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme!
Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme
tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti!
Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme.
Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on
edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten
valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi
elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen,
viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi
jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon.

Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta
oikein selväksi.

Heikki sen tiesi aivan perin pohjin.

Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä
vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan
silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä
ihmisiä.

Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta
"henkisestä pyrkimyksestä", niinkuin Bruuno sanoi.

"Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät",--oli Artturi sanonut.

Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat
ihmiset!

Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä
ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön?


Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin
keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa.

Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta.

Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään
kahden vaiheilla;--jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: "Minä
lähden", niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui
mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton.

       *       *       *       *       *

Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein
Honkavaaran kupeella.

Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin
hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään
himmeämpää.

Ja kotona oli jo huomattu hänen mielensä muutos, kaikki katsahtelivat
kysyvästi toisiinsa kysymättä mitään.


Eräänä päivänä Heikin istuessa penkillään sinne tuli Liisa hiljaa
kävellen. Heikki hämmästyi huomattuaan Liisan lähestyvän. Hän häpesi
ajatuksiansa.

Siinä seisoi hänen edessään Liisa--puhtauden ja siveyden elävänä
kuvana.

Mutta hänkin punehtui heidän yhtymistänsä Honkavaaran yksinäisellä
penkillä--ja katsoi alas, esiliinaansa hyppysissä oikoen. He puhuivat
niin harvoin keskenänsä, ettei nyt kumpikaan tiennyt mitä toiselleen
sanoisi.

Heikkiin tuli jälleen omituinen halu langeta polvilleen hänen eteensä,
painaa pää hänen syliinsä ja tunnustaa koko mitättömyytensä. Niinkuin
hän oli kerran ennenkin tahtanut tehdä:--sanoa suoraan, että hän ei
ollut mikään suuruus, jota olisi pitänyt kunnioittavasti katsoa ja
puhutella, että hän päinvastoin oli pienistä pienin.----Hän tunsi sen
kummalliseksi, pakottavaksi välttämättömyydeksi. Nyt selvemmin kuin
koskaan. Ja vaikka hän oli koettanut kaikella muulla tavoin lähestyä
Liisaa, koettanut hävittää itsestään tunnon siitä, että Liisa oli
"sivistymätön" ja hän "sivistynyt", oli siitä tietenkin jotakin
jäljellä,--ikäänkuin hän ei olisi vielä voittanut kaikkea itsessään.
Hänen täytyi tehdä tuo tunnustuksensa, täytyi jostakin syystä ikäänkuin
pyytää anteeksi,--_täytyi_.

Sehän se juuri oli häntä viivyttänyt yhtymästä Liisan kanssa--se, että
niin täytyi.--

--Sinä, Heikki, olet tullut taas niin pahalle mielelle, sai Liisa
vihdoin sanotuksi.

--Niin, niin, se on sisäistä tuskaa, vaikeata sieluntaistelua, jota
minun täytyy kestää.

Nyt oli Heikille vihdoin tullut ratkaiseva hetki. Hän tunsi sen. Kaikki
riippui siitä, mitä hän vielä sanoisi.

Hän oli kahden vaiheella viimeiseen asti ennenkuin rupesi puhumaan.
Ajatusaika tuntui supistuvan hirvittävän lyhyeksi. Ja juuri ennen
ensimmäistä sanaa taisteli kaksi vastakkaista ajatusta hänessä mitä
tulisimmin. Kun hän vihdoin alkoi puhua, tunsi hän selvästi, ettei hän
ollut valinnut sitä ajatusta, joka hänen sydämessään juuri oli vienyt
toisesta voiton. Jumala ties kuka vihdoin puhalsi häneen ne sanat,
jotka hän Liisalle lausui. Mutta hänen sielussaan vaikeni kaikki
silmänräpäyksessä.

Ensimmäinen sana oli vain saatava sanotuksi:

--Liisa,--minä--olen kärsinyt hirveästi! Kaikki muu tuli helposti. Mitä
pitemmälle Heikki sai puhutuksi, sitä enemmän hänen omat sanansa
tuntuivat ikäänkuin vapauttavan häntä.

--Minä olen huomannut, etten ole luotu täällä maalla elämään. Minä en
saa aikaan mitään. Kaikki ne suuret pyrinnöt, jotka toin mukanani, ne
ovat menemässä aivan hukkaan.--Katso, minä en ole luotu elämään
tämmöisessä hiljaisuudessa, kaukana suuren maailman liikkeestä. Minä
tarvitsen suuren maailman ilmaa hengittääkseni.--Luulin itsekin alussa,
että voisin täällä toteuttaa ainakin osan niistä tarkoitusperistä,
joita ajoin. Mutta minä olen huomannut, etten sitäkään voi. Minulla ei
ole täällä mitään vaikutusvaltaa, täällä ei ole mitään intoa, mitään
henkisiä pyrintöjä. Täällä on kaikki kuollutta minulle. Minä en viihdy
tässä ummehtuneessa elämässä, jossa en näe mitään korkeampia henkisiä
pyrintöjä. Täällä maalla on kaikki eteenpäinmeno mahdoton; minä jään
vähitellen kaikesta jäljelle ja muutun hedelmättömäksi olennoksi, josta
ei ole kellekään mitään hyötyä.

Ja kesken puhettaan hän ensi kerran täällä maalla muisti vannoneensa
kerran ikuisen uskollisuuden aatteillensa,--se antoi nyt hänelle
odottamattoman sisäisen vakaumuksen siitä, että kaikki se, mikä oli
Liisalle sanottu, oli todellakin totta. Nyt hän vasta olisikin voinut
puhua oikein pitkälti ja kauniisti.

Mutta Liisa oli käynyt niin totiseksi, ettei Heikki saanut jatketuksi
samaan suuntaan.

Tiesihän Liisa, että Heikillä oli suuria ajatuksia ja että hänen työnsä
tulisi tarkoittamaan jotakin, jota he eivät kotona ymmärtäneet. Ja
olihan siitä ennenkin ollut puhetta heidän keskensä. Mutta Liisa oli
tähän asti luullut, että kaikki se tulisi toimeenpantavaksi täällä
kotona. Hän oli uneksinut, että silloin olisi Heikki, hänen
kasvinkumppaninsa, kunniansa kukkuloilla, silloin ihmiset tulisivat
Vuorelaan ihmetelläkseen sen nuorta isäntää----

Nyt sanoi Heikki, että hänen täytyi lähteä muualle, suureen maailmaan,
kaikkea tuota tekemään--pois Vuorelasta--pois vanhasta kodista.----Ja
Liisa, miksi hän oli tällä hetkellä tullut Honkavaaran yksinäiselle
polulle, jossa tiesi Heikin olevan? Hän painoi päänsä syvälle rintaansa
vasten eikä nostanut enää katsettaan--

--Sitten minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin, Liisa, sanoi Heikki.--
Sinä tiedät, että isä ei soisi minun lähtevän. Minä olen ajatellut
kyllä itse hänelle sanoa, mutta se on minulle sanomattoman vaikeata.--
Tahtoisitko sinä häntä valmistaa siihen?

Liisa ei saanut mitään vastatuksi. Heikki aavisti siihen syyn.

--Et suinkaan ole minua käsittänyt väärin? sanoi hän--Aikomukseni ei
ole jättää teitä ikipäiviksi. Päinvastoin; olen ajatellut kyllä palata
tänne takaisin--sitten.--Nyt minua kutsuu suuremmat elämäntehtävät!
Minun on pakko--se on velvollisuuteni!--Sano Liisa, tahdotko puhua
asiasta isän kanssa?

--Kyllä puhun, sanoi Liisa hiljaa. Hän kääntyi mennäkseen, ja he
lähtivät kotiin päin molemmat.

Tiellä koetti Heikki kääntää mielialan iloisemmaksi ja päästää Liisan
hänen totisuudestansa.

Olihan Heikki saanut tämän kaiken kuin limaiseksi.--Ensimmäinen askel,
jota Heikki oli pitänyt niin mahdottomana ja jota hän ei olisi koskaan
luullut voivansa ottaa, oli nyt kumminkin otettu. Koko kysymys näytti
olevan vain siinä, ettei hyvä alku liukuisi käsistä.

Sydän sykähti valtavasti, kun siinä nyt syntyi ensimmäinen ajatus
Helsinkiin-muuton mahdollisuudesta.

Heidän kulkiessaan pitkin tuttua tietä Heikki tunsi kuin hän taas olisi
ollut vapautumaisillaan kaikesta pienestä ja harmaasta, tuosta
ikuisesta velvollisuuksien erittelemisestä ja omantunnon erikoiskohtiin
vajoutumisesta, johon hän oli ennättänyt niin perehtyä täällä maalla.
Sitä juuri mahtoi Snellman tarkoittaa, kun hän sanoi: niitä on ihmisiä,
jotka tyytyvät kysymykseen, kasvaako tämä tai tuo kukka tunkiolla vai
tunkion vieressä, ja jotka ovat valmiit unohtamaan aatteiden korkean
taivaanlaen.--Semmoinen pikkusielu oli juuri Heikki.--Mutta hän tahtoi
näyttää, että hän vielä voi vapautua tuosta pikkumaisuudesta. Hengen
suuruutta oli kyllä hänessäkin! Se ei ollut vielä aivan sammuksissa--
Jumalan kiitos! Kotipellon aita oli eräästä kohtaa kumollaan.

--Kas tuota, se pitäisi saada paikoilleen--sanoi Heikki
välinpitämättömästi haihduttaakseen totisuuden ja pysähtyi muka aitaa
nostelemaan.

Mutta Liisa kulki seisahtumatta eteenpäin.--Heikki katsahti hänen
jälkeensä.--Mitä kummia hän olikaan tehnyt?--Itkikö Liisa?--Ei
suinkaan!--Hän piti kai muuten vain päätänsä noin alhaalla.

Mutta Heikki oli kuitenkin kuin korkeudesta pudonnut.

Jokin tunne siitä, että pitäisi vielä kaikki peräyttää, riehahti hänen
sydämessään, nosti kuuman punan hänen poskiinsa.

Mutta sekin oli myöhäistä. Kaikki oli äkkiä hänen edessään särjettynä,
säpäleinä.

Ja pikemmin kuin hän olisi aavistanut hän tämän perästä kohtasi isän
totisen katseen. Isä ei sanonut ensin mitään. Mutta Heikki ymmärsi
hänen ajatuksensa eikä voinut hänen silmiinsä katsoa.

--Minä puhun asiastasi rovastin kanssa, sanoi isä sitten kuivasti.--Jos
sinä lukumieheksi rupeat, niin on minun tahtoni, että sinusta tehdään
pappi.

Hän sanoi sen niin varmasti ja painavasti, ettei siinä tuntunut olevan
sijaa hievahtamaankaan,--niinkuin olisi sanonut jotakin, jota oli
miettinyt vuosikausia ja josta nyt vihdoin oli päätöksensä tehnyt.

Heikkiin vaikuttivatkin isän sanat niinkuin hän olisi kuullut
ehdottoman, peräytymättömän käskyn: papiksi! Niinkuin tuomionsa hän
kuuli nuo sanat.

Vasta itsekseen ollessaan hän kummastui sitä vaikutusta, minkä ne
olivat häneen tehneet. Hän oli vastaanottanut ne niinkuin tottelevainen
lapsi, jonka kohtaloa määrättäessä ei kysytä, mitä hän itse ajattelee.
Tämä lapsellisuushan se myöskin oli juuri niitä Heikin ominaisuuksia,
jotka tekivät hänet ihan mahdottomaksi mihinkään itsenäiseen suurtyöhön
elämässä. Oikein nauratti, kun ajatteli, että Snellman olisi suunnannut
suuren elämänsä askeleita sen mukaan, mitä hänen isänsä tai kotipitäjän
rovasti katsoivat hänelle tarpeelliseksi.

Eihän hän oikeastaan pannut paljon huomiota isän tuumiin tässä asiassa.
Pappia ei hänestä missään tapauksessa tulisi. Se oli mahdottomuus. Se
soti kaikkia Heikin aikeita vastaan.--

Mutta kun isä sitten tosiaankin lähti rovastiin, Heikki melkein vavahti
levottomuudesta.

Mitä jos isä todellakin aikoi kiven kovaan vaatia papiksi rupeamaan?
Isän aikeet olivat aina niin horjumattoman varmat. Ja hänen käytöksensä
viime aikoina oli ollut niin jäykkä ja hänen kasvonsa niin totiset.--

Jospa he nyt siellä, rovasti ja isä, päättävät Heikin koko
tulevaisuuden, pakottavat hänet ja saavat aikaan mitä tahtovat----!

       *       *       *       *       *

Ei ainoastaan Vuorelan isäntä, vaan koko muukin väki oli vaiennut äkkiä
hiljaiseksi ja totiseksi. Kaikki ymmärsivät isännän mielentilan. Sillä
hän oli tuvassa jo sanonut väelle, että nyt Heikki lasketaan takaisin
papinkouluun.

Ja vanha Manu arvasi kohta isännän ajatuksen:

--Niin, niin, sanoi hän huoahtaen, ehkä aikaa myöten--jos Jumala
sallii--tämä sama Heikki omassa kirkossamme saarnailee vanhoille
korvillemme.

Ja se olikin Vuorelan isännän ajatus. Jos Heikki pyrkii jatkamaan
aloittamiaan lukuja ja jollei hänestä ole maanviljelijäksi, niin
jatkakoon,--ja varttukoon vain sillä tiellä.--On niitä toisiakin
keinoja sitoa hänet kotoiseen maaperään--jollei niin lujalle kuin olisi
sitonut isänmaan viljelys, niin kumminkin tarpeeksi lujalle, että
kotiseutu hänestä hyötynsä saisi.

Rovasti kyllä olisi valmis tässä asiassa auttamaan. Hän ottaisi Heikin
apulaisekseen, kunnes Heikistä varttuisi pystyvä mies. Ja sitten
saattaisi Heikki kyllä kappalaiseksi tänne päästä, jos voimaa ja hyvää
tahtoa riittäisi.

Melkein tyytyväinen oli Vuorela tähän uuteen tuumaansa. Hän oli varma
siitä, että rovasti sen kokonaan hyväksyisi. Olihan rovasti itse
saattanut Heikin lukukouluun ja vakuuttanut, ettei Heikki Vuorelalta
silti hukkaan menisi.--Vastatkoonpa nyt rovasti sanoistaan.--Ja miksi
ei rovasti vastaisikin! Hän oli itse tähän seurakuntaansa lujasti
kiintynyt; hän kyllä ymmärtäisi panna arvoa Vuorelan puuhiin saada
ainoa perillisensä säilytetyksi tälle kotiseudulle ja tekisi asian
hyväksi omasta puolestaan minkä suinkin voisi.

Sentähden ajoi Vuorela varmalla mielellä vanhaan pappilaan.

Hänen sinne tullessaan oli rovasti parhaillaan puutarhatyössä.
Päälaella oli hänellä musta ympyriäinen myssy. Sen alta hänen harmaat,
lempeät hapsensa putosivat suorissa suortuvissa olkapäitten tasalle.

Hän oli ahkerassa puuhassa: kesän kukoistaneitten, nyt jo lakastuvien
ruusukasvien juuret oli talveksi saatava ylös. Ukko penkoi itse myyränä
mullassa, ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt siihen.

Vuorelan huomattuansa rovasti katsahti häneen ystävällisesti, ja hänen
tuuheat harmaat silmäkulmansa nousivat keskelle otsaa.

--Vai Vuorelan isäntäkö se on?--ja ne laskeutuivat taas, kun hän käydä
hynkkäsi lähemmäksi.

--No vai Vuorela,--terve tulemastas, vanha ystävä! Onhan sinulla
asioitakin--he-he,--et ilman sitä olisi liikkeelle lähtenyt vanhaa
rovastia tervehtimään,--kyllä, kyllä sinun tiedän.--Jaa, jaa, käypä
sisään, käypä sisään. Tässä kukkia olen nostellut, että on selkärankani
katketa, niin, niin,--käy sisään vaan!--Ja hän saattoi Vuorelan
sisälle, istutti hänet keskelle kanslian suurta puusohvaa ja rupesi
piippuja valikoimaan.

Ja Vuorelan mieli lämpeni rovastin ystävyydestä. Ehkä hän olikin
liiaksi surrut kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. Tämä
vanha kunnon rovasti, olihan hänkin sentään ikuisilla siteillä tänne
kiintynyt, vaikka hänen viljavainionsa oli henkinen. Miksi ei Heikki
voisi hänen jälkiään kunnialla seurata ja samalla lailla kiintyä?

--No Heikki se pyrkii jälleen Helsinkiin, aloitti Vuorela, sitten kuin
he olivat ensin vähän muusta jutelleet.

--Vai Helsinkiin, sanoi rovasti,--no niin, niin, sen saatoin
arvatakin.--Ja sinä, Vuorela, mitä sinä siihen sanot?

--En rupea häntä väkisin täällä pitämään; olen ajatellut, että lukekoon
papiksi!--

--Hm, pani rovasti;--papiksi.--Ja onko pojalla juuri papiksi halua?

Rovasti oli siis unohtanut, että kerran oli itse samaa puhunut.

Sitä kysymystä ei Vuorelan isäntä ymmärtänyt. Sentähden rovasti selitti
paremmin:

--Katsopas, Vuorela--suuri hengellinen kutsumus on tarpeen sille, joka
meidän päivinämme tahtoo papiksi ruveta,--semmoinen sisällinen halu,
joka yksin voi antaa voimaa sielunpaimenen vaikean viran täyttämiseen.
En sano mitään pojastasi. Voi olla, että hän on hyvinkin sopiva.--Voi
olla; miksei!--Minä vain kysyn, onko se poikasi oman vapaan tahdon
vaali?

--Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei
sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä
ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti
oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen
virkaan!--Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut
itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen!

Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa.

Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt
vastakkain.

--Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen,--että Heikkini
saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi.

Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta
sisälle.--Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan.
Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi.

--No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi:--
rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte.--

Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin.--Ei voinut ruustinna totta puhua.

Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan
Vuorelan kysymyksen raskaan painon.

Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään:

--Niin, niin, katsos Vuorela,--en olisi koskaan omasta puolestani
muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen
mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa
lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa
myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo
ja lapset ennen kaikkea!--Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella
tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni--ja
teitä kaikkia seurakuntalaisiani--sinua, Vuorela!

Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään.

Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti.

Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan
körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä--entisiltä ajoilta; sillä viime
aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan.

--Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi
Vuorela kuivasti.

Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen.

Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi
puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin
toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan.

--Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra!--

--Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela.

Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin.

--Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän.--Semmoinen maamoukka
se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman
kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan
mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa
körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle!

--Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela.--
Hänen luotansa juuri tulenkin.

--Ja mitä sanoo rovasti nyt?

--Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois.--

--Soo, vai muuttaa rovastimme!

Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan:

--Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut
maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin.
Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi
tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat
sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut.
Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta--yksiä tukkiaikain
villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni
kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne
lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen
maailmaan kultaa hakemaan.

Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi:

--Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan
kuluttua:

--Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä,--ja hänen luontonsa on
hiljainen ja siveä.

Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat
ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja
vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa.

       *       *       *       *       *

Sitten tuli syksy, tuulinen ja lokainen. Muutamassa päivässä oli myrsky
repinyt melkein kaikki kellastuneet lehdet puista. Ne, jotka vielä
pysyivät kiinni, läpättivät hirveästi. Mutta vihdoin nekin väsyivät,
kuivuivat ja putosivat. Siellä alhaalla oli viimeinen epätoivoinen
kamppaus käynnissä. Kaikki entiset kesäajan toverit olivat koossa,
suuressa rauhattomassa joukossa. Kahisten ja kohisten ne töytäisivät
eteenpäin joukossa. Kahisten ja kolokaista tietä,--jotkut hajosivat
pyöriskellen sinne tänne. Tuuli ulisi ja vinkui puitten alastomissa
oksissa.

Vuorelan vanha isäntä oli puhunut kauan Heikin kanssa. Lopuksi hän oli
vain sanonut:--Välimme on nyt selvä; sinä olet täysikäinen, tee miten
tahdot!

Heikki ei ollut malttanut kuunnellakaan isän selvityksiä
taloudellisista asioista. Hän oli tyytyväinen siihen mitä isä sanoi
voivansa hänelle antaa.--

Kaikki muu, mistä isä puhui--perintö-oikeus ja syytingille-myynti--se
ei kuulunut Heikkiin. Kun isä oli lopettanut, tarttui Heikki
kiitollisena hänen käteensä.

Mutta Vuorela katsoi poikaansa kolkosti silmiin eikä sanonut sanaakaan.

Ja niin Heikki sitten lähti.

Ja se lähtöpäivä oli taas tyyni ja pilvetön kesken näitä syysmyrskyjä.
Hiljaa ja sanaa sanomatta toimitettiin sen päivän ilta-askareet. Liisa
niinkuin ennenkin tarkasteli piikain toimia navetassa. Niinkuin ennen
hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin
ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen
paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen
kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan
oveen, jota ei koskaan suljettu.

Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin. Ja aina oli sen edessä ollut
talonväen istuinpaikka. Siinä sen tienoilla olivat Heikkikin ja Liisa
lapsuutensa päivinä kieppuneet ja leikkineet. Ei sitä milloinkaan
suljettu.

Mutta tänä iltana, kun Liisa iltatöitten päätyttyä kulki siitä, hän
pysähtyi ja tuli ajatelleeksi, että jos hyvinkin sulkisi.

Hän liikutti sitä.

Ovi narahti kummasti eikä tahtonut siirtyä. Sen täytyi. Omituinen varjo
juoksi kuistin sillalla, joka ei semmoista ties kuinka pitkään ollut
tuntenut,--ja ovi vinkui surullisesti, kunnes sen sävel sulkeutuessa
kohosi korkeaksi ja loppui kimakasti kiljahtaen.

Silloin painui ensi kerran Liisan pää, ja hillitön itku kuului kulkevan
eteisestä tupaan.

Kun piiat illemmalla tulivat pihan yli, he pysähtyivät yht'aikaa--mutta
alkoivat kohta taas astua, sillä eihän mitään ollut muuta tapahtunut
kuin että ovi oli kiinni.

Manu tuli viimeiseksi pihan yli. Silloin oli jo pimeä. Hän ei huomannut
ovea, ennenkuin oli lyömässä siihen otsansa. Ja siitä hän säikähtyi
niin, että hänen täytyi painaa kädellään sydänalaan.



V.

Heikin silmät olivat vettyneet, kun hän hyvästeli Liisaa.

Miksi he ottivat niin juhlalliselta kannalta Heikin lähdön, kotolaiset?

Koettihan Heikki monta kertaa puhua iloisesti ja kevyesti, kääntää
kaikki leikiksi, mutta isä ja Liisa seisoivat mykkinä hänen edessään ja
totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys ikuisesta erosta. He eivät
ottaneet korviinsa mitä Heikki heille jo useasti oli sanonut, ettei
hänen tarkoituksensa suinkaan ollut iäksi lähteä.

Mutta ihan lähtiessä oli Heikkikin tuntenut jotakin repeytyvän tämän
eron takia.

Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta
ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta.
Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt.

Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki
itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan
kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa
kotiin;--selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään;--
selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli
sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja
henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia,--vain olemalla heidän
keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän
sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja
sanonut:

Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä
et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen
kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla!--

Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa
kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan
taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta.

Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin!
Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta.
--Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman
hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona,--ja
antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa
--hän varmaankin itkisi ilosta,--ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo
sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja,
sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla.----

Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen.

Renkipoika katsoi häneen kysyvästi.

Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen
kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja
käski ajamaan eteenpäin.

Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata.
Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä
hyvästiksi, suu naurussa.

Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla
kysymystäkään.

Mutta ympäristö alkoi tuntua sitä kolkommalta.

Kun sitten oma hevonen oli vaihdettava kyytihevoseen ja kun oma hevonen
lähti hynttäisemään tutulle kotimatkalle ja renkipoika viimeisen kerran
katsahti taaksensa, silloin Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja
surulliselta, että hän olisi ollut valmis itkuun purskahtamaan--
niinkuin lapsi.

Miten kummallisia nämä tunteet olivatkaan! Vain pari vuotta sitten hän
oli samaa tietä matkustanut,--ei silloin ollut näin oudolta tuntunut,
näin vierailta kaikki seudut ja näin kylmiltä kaikki ihmiset, joita
matkalla tapasi. Oliko hän jo ennättänyt kotonaan niin muuttua, niin
vieroittua kaikesta, mikä oli kodon ulkopuolella, niin hennostua? Missä
oli se uhkamielisyys, se itsetietoinen arvostelu, jolla hän ennen oli
tottunut jokaista vastaantulijaa kohtaamaan?

Miksi hän rautatieasemalla, johon hänen pitkä hevosmatkansa vihdoin
päättyi, tunsi omituista loukkaantumista siitä, että kaikki siellä
kulkivat kylmästi, tervehtimättä ohitse, että he eivät olleet ikäänkuin
huomaavinaankaan häntä, että hän ei näyttänyt merkitsevän heidän
silmissään mitään?

Miksi tuon kylmän virallisuuden keskellä, joksi sekä ihmiset että olot
täällä olivat muodostuneet, hän, Heikki, suruineen tuntui niin
sanomattoman mitättömältä. Hänestä näytti melkein naurettavalta, että
hän oli ollenkaan huolehtinut omista asioistaan, että hän oli ollenkaan
asettanut itselleen kysymystä siitä, tekikö hän siinä tai tuossa
asiassa oikein vai väärin. Mitä merkitsi hänen vaivansa ja surunsa
tässä liikkeen maailmassa, jossa veturit viheltäen suhkaisivat
edestakaisin, jossa rautatie kiskoineen katosi, ikäänkuin selitystä
salaten, tuntemattomaan kaukaisuuteen,--eikä ainoastaan Heikki, vaan
isä, Liisa ja koko koto ruokakelloineen ja kaivonvipuineen.----

Ja miksi vihdoin täällä kaikki tuntuu menevän niinkuin sekaisin? Mikä
oli kotona jo valmiiksi ajateltua, se täällä esiintyy uudestaan
kysymyksenä. Mitä piti kotona tärkeänä, mihin oli pannut paljon huolta
ja minkä vihdoin sai vaivoin kootuksi, se kadottaa tärkeytensä ja
merkityksensä ja tulee kuin irti temmatuksi maasta, jossa se on
kasvanut. Kaikki kotoinen tyyni selvyys särkyy levottomaan hälinään.

Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä
mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä,--
täytyy vain katsoa, että seuraa mukana.

Ja Heikistä tuntuu kuin jotakin aloitettua olisi jäänyt
keskeneräiseksi,--kuin olisi pakko jättää jotain tärkeätä lopettamatta
ja ryhtyä uuteen, josta ei vielä tiennyt mitä se olikaan.

Epätoivoinen neuvottomuus hiipii sydämeen.

Kunpa nyt olisi jossakin yksinäisessä paikassa, kaukana täältä
tuntemattomien, virallisten ihmisten keskuudesta--jollakin kotoisella,
päivänpaisteisella penkereellä, josta kuulisi lampaankellon kalinaa ja
jossa tuulenhenki viileästi liikuttaisi lepänoksaa!----

Mutta samassa matkustajajuna vauhtiaan hiljentäen jo lähenee. Herra
Jumala, onko se jo tuossa!--Nytkö!

Lämmittäjä vääntää pysähdyspyörää ja veturinkuljettaja, katsahtaen
tunteettomasti koneittensa keskeltä ulos, päästää sohisevan ja
sihisevän höyrytulvan veturin alle, joka nyt uiden höyryissänsä vyöryy
asemasillan eteen.

Kello rämähtää asemahuoneen seinällä.

Se ihan repäisee sydäntä.

Vilvoittelemaan tulleet matkustajat hyökkäävät jälleen vaunuihinsa, ja
kaikki on taas valmiina matkan jatkamiseen.

Mutta kun juna viheltää ja lähtee liikkeelle, vavahtaa Heikissä outo
tunne: nyt on siis kaikki ratkaistu ja päätetty. Ilman että Heikin oli
tarvinnut tuntea viimeisen kamppauksen katkeruutta. Ei ole mitään
mahdollisuutta enää käännyttää tätä hepoa takaisin kesken taipaletta,
kun se jo jyskyttäen pyöriänsä kiitää hihkaisten eteenpäin. Se vie
mennessään kuin luonnon välttämättömyyttä mukanansa. Se se on
ratkaissut kaiken, koko Heikin kohtalon, ei Heikki itse mitään. Sillä
kun hän osti lippua, tunki joku toinen siellä takana häntä eteenpäin:
hänen piti ostaa lippu mitä pikimmin, eikä hän ennättänyt muuta
ajatellakaan kuin että saisi rahat pian luetuksi. Ja kun hän nousi
asemasillalta junavaunuun, niin hänen piti kiiruhtaa, ettei jäisi,--
niinkuin kaikki muutkin kiirehtivät. Eikä hän noussut vaunuun suinkaan
sen vuoksi, että olisi varmasti päättänyt lähteä.

Juna päätti hänen puolestansa.

Oh, kuinka sydän saattoi sykähtää!

Oli jotakin peloittavaa tuossa sykähdyksessä,--niinkuin olisi syössyt
suinpäin alas joltakin turvalliselta paikalta pimeään, tiedottomaan
syvyyteen.

Ja Heikki koetti olla ajattelematta, jottei sydän enää noin sykähtäisi.
Hän kietoutui jälleen kotoisiin muistoihin, piti ne väkisin luonaan, ja
hän iloitsi, kun sai ne viihtymään.--Siinä oli hänen edessään jälleen
kotoinen kämärikkö ja Liisa tulemassa pihan yli--ja niityn koivu
sammuvan päivänsäteen keltaisessa paisteessa.

Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on
pääsemäisillään toiveiden perille,--alakuloisuus, joka jäytää sydäntä
ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua?

       *       *       *       *       *

Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut.

Joukossa oli useita Heikin tuttavia--vaikk'ei yhtään aivan läheistä.

Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä
muuttuneet!

Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen
alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle--vähitellen sen jättänyt ja
vajonnut jokapäiväisyyteen!

Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä
nyt kuuli.

Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella
innostuksella,--mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin,--vasta
sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt.--Ja mieluummin he
sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat
kärsineet,--siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo
poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon
kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt
kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat
puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut--aivan
toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he
kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa
ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia,--noin vain
juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan
ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he
antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa
punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille.--

Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun!

Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen
tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin;
myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin.

Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä
toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni
vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin. Hänellä oli--tai
paremmin:--heillä oli pieni asioimisto jossakin Helsingin laidassa.
Toimeentulo oli niukka, juuri hengissä pysyivät, mutta iloa ja
ystävyyttä reunojen yli ja kaikkialle.

Hän puhui naurunsekaisesti, kovalla äänellä, ja siirtyi pian toisesta
asiasta toiseen, viipyen kussakin vain sen verran, että sai parilla
sanalla käväistyksi, niinkuin merkin pannakseen, että tuosta ja tuosta
olen jo puhunut. Ja sanoessaan jotakin hän jo näytti ajattelevan mitä
sitten sanoisi.

Mutta nyt hän keskeytti äkkiä puhetulvansa, katsahti pitkään Heikkiä--
ihan silmiin: "Kuulehan Heikki, et sinä ole oikein hyvilläsi!"--

Mutta Heikki ei tuntenut halua tehdä hänelle tiliä suruistansa. Sillä
vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää
hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään
ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja
kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan
auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen
kärsimyksiänsä.

Juuri tämä Eemil oli yksi niistä, jotka Snellmanin juhlassa olivat
istuneet nurkassa ja pilkanneet muiden innostusta.

Ja Heikkiin oli siitä asti jäänyt häntä vastaan pieni hama sydämeen.

Tahallaan Heikki käänsi puheen silloiseen aineeseen,--nähdäkseen,
vieläkö Eemil oli samaa mieltä. Mutta kun hän vain mainitsi Snellmanin,
sanoi Eemil heti:

--Oh, vieläkö sinä niissä elät!

Eikä aavistanut kuinka Heikissä kiehahti. Heikki viivytti vähän
vastaustaan.

--Hänen oppinsa on painunut minuun niin syvälle, että tulen ikäni siinä
elämään. Hän on yhäkin ihanteeni; hän oli suurempi kuin yksikään
suomalainen. Hänen kengännauhojansa ei ole vielä kukaan kelvollinen
päästämään!

--Hm, pani Eemil.--Ihailenhan minäkin Snellmanin herätystä enkä kiellä
hänen vaikutuksensa laajuutta. Mutta häntä itseänsä en pidä muuna kuin
tavallisena rehellisenä työmiehenä meidän muiden rinnalla.

Eemil ei siis ainoastaan ollut samaa mieltä, vaan oli vielä
kehittynytkin kannassaan.

--Sinä tarkoitat, sanoi Heikki ivallisesti, että olemme kaikki
yhdenarvoiset "Herramme ja Jumalamme" edessä.

--Juuri niin, kiirehti Eemil myöntämään.--Meidän pitäisi vain
keskenämmekin pitää toisiamme yhdenarvoisina eikä vain "Herramme ja
Jumalamme" edessä.

Heikkiä melkein raivostutti tämä Eemilin puhe. Mistä hän oli semmoisia
oppinut? Olihan Heikki niin pitkän ajattelemisen, niin monen
epäselvyyden ja kärsimyksen perästä tullut aivan samaan päätökseen.
Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään
tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri
päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas
sinnepäin.--

--Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän
kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki
taas yhtä ivallisesti.

--Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset.
Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden
ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että
kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan.--Minä en voi
pitää itseäni ja suurinta osaa lähimmäisistäni vähempikykyisenä
laumana, jonka yläpuolella seisoisivat jotkin suurempikykyiset olennot.
Minun täytyy pitää kaikkia ihmisiä juuri henkisesti yhdenarvoisina
voidakseni harrastaa yhteiskunnallista yhdenarvoisuutta. Me emme voi
olla sosialisteja ainoastaan aineellisesti. Sitä paitsi, kuten itse
sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille.

--Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa,
esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi!

--Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen,
niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn
tulokset ovat useimmiten niin erilaiset. Mutta tulokset muodostuvat
usein riippumatta työntekijästä. Niihin yhtyy aina ja ihan huomaamatta
hiljaisuudessa tehty edeltäjäin työ, josta aikalaiset eivät mitään
tiedä. He nostavat hänet pilviin niinkuin hänestä yksin olisi kaikki
alkunsa saanut. Mutta hänen persoonallinen työnsä ei sittenkään ole sen
suurempi kuin tavallisen rehellisen työmiehen.

Heikki ei enää jatkanut kysymyksiänsä, ja Eemil rupesi puhumaan muista
asioista. Kertoi siitä uudesta keksinnöstä, jota sanottiin telefoniksi
ja joka oli jo otettu käytäntöön Helsingissäkin siellä täällä.

Hän oli hyvin innoissaan siitä ja antoi sille niin suuren merkityksen,
että luuli sen mullistavan koko maailman.

--On sentään omituista, sanoi hän, ajatella tätä puhelinkonetta
tulevaisuudessa niin laajalle levinneenä, että esimerkiksi
yksityisetkin voivat sitä käyttää keskenänsä. Ajatteles, että se tulisi
käytäntöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin
telegrafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa,
tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi,
vähimmänkin ajatuksen perille viejäksi,--ja että sitä voisi käyttää
pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat
ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä
vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö
luule, että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin,--kohti sen eheytymistä ja
kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen
häviäisivät. Sillä aivan huomaamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, ne
yhtyisivät kolmanteen, neljänteen,--ihmisten välille rakentuisi
kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierovan
suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.----Ja Eemil keskeytti
puheensa, katsahti Heikkiin ja nauroi.

Hänen oli lähdettävä junasta, joka juuri tuli asemalle.

Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin
unohtanut.

Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa
asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo
näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton
proosaa.

Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti
kaikki nähdä.

Ja hänen teoriansa sitten! Olihan aivan selvä mitä hän oikeastaan
ajatteli: olkaamme kaikki vain näin iloisia ja tyytyväisiä kuin
minäkin, kaikki tehdä napostelkaamme pikku töitämme,--kyllä yhteiset
asiamme vihdoin eduksemme kääntyvät. Edisonin uudet keksinnöt sen
tekevät. Ne yhdistävät meidät maailmankokonaisuudeksi--ilman mitään
deklamatsioneja meidän puoleltamme!

Mutta Eemil oli varmaan pikkusielu!

Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin ne tyytyvät.

Hän ei voi ymmärtää, että noin luotu maailmankokonaisuus ei voi koskaan
ihmissydäntä tyydyttää.

Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että
toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä.

Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy
pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin
ystävyydentunteisiin,--jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta,
--kansan rakkautta, koko maailman rakkautta!--

Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin
paljon korkeammalle kaikkia muita.

Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului
ihan toisiin piireihin.

Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä
valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina.


Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa
juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin.
Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä--viinapöydän
ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin
matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa.--

Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan
takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät
tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine
liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan
huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen,
että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat
kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja
mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä.

Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia,
katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni
tapaamaan.

--Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on!--sanoi hän nielaistuaan viimeisen
palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen:
veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna
yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle.

Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan
ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi,
ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain
tahtoo täydentää tietojansa.

Mutta Antti ei kysynyt mitään sinnepäinkään. Ihan kuin olisi unohtanut
koko asian. Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki
olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin.

He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa.

Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat.

Keskellä jäykkää ravintolahuonetta, jossa Heikki äsken vielä oli hukkua
ujouteensa, keskellä näitä vieraita, kylmiä ihmisiä, keskellä tätä
välinpitämätöntä, outoa hälinää rupesi Heikistä samassa tuntumaan
kodikkaalta. Antti kulki noiden kaikkien ohitse niin ylen varmasti,
puhui kovemmin kuin kukaan, nauroi ääneensä, vaikka sattui olemaan
hiljaisuus, ja katsoi vasten silmiä kaikkia, jotka häntä tarkastelivat.

Antin kanssa ollessa kaikki nuo tuntemattomat korkeat herrat, jotka
osaavat niin varmasti liikkua ja niin selvin ylemmyyden tiedoin katsoa
muita ihmisiä silmiin--nekin ikäänkuin kadottavat ylhäisen asemansa,
muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, joilla saattaa olla virheensä ja
naurettavat puolensa, joita voi vallan hyvin arvostella,--toisinaan
hiukan ivatenkin.

Ja Heikkikin ojentautui koko olennoltaan.

Niin oli kuin ensimmäisestä kädenpuristuksesta hän olisi saanut yleisen
luottamuksensa takaisin,--maailman luottamuksen häneen ja oman
luottamuksensa maailmaan.

Hän halveksi Eemiliä ja tämän porvarionnea.

He menivät asemasillalle.

Siellä Antti pysäytti Heikin, peräytyi hänestä pari askelta ja sanoi:

--No, Heikki?!

Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa
junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen.

Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja
arvostelemaan.

Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin
vain--tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo
kauan yhdessä!

--Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan--tuolla, ei--ei,
katso tuonnemmas,--tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä
vaununlasista ulos.

Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti
kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he
nauroivat ihan katketakseen.

Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi
hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään
katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli
ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään.

Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli
nauranut.

Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä.

Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen
liikkeensä oli huoleton ja vapaa.

--Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt.
Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta,--
ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä!

Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa
kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja
kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti
olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin
päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa,
ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi,
vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli.

Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi.

--Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi.--No jaa, kyllä
se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt
jälleen asiaan.

Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan!

Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken
innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin
mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä.

Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään
vain joltakin väliajalta,--joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön
keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin
entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen
yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä,
kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut
olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi--yhdessä hetkessä--yhdellä
sanalla!

Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti
vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen.
Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin.

--Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten
ajatuksistaan.--Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on?--hän näytti suurta
matkalaukkuaan.--Neljä pulloa punssia, veikkoseni--käytettäväksi
virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit
sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi
vielä evästykseksi varoitus: "Älä nyt sentään liiaksi juo!"--ha-ha-ha!

Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja.

--Näin matkalle ne ehkä riittänevät, hän sanoi vetäen sieltä esille
pullon hyvännäköistä ruotsalaista punssia.

--Ja meidän on tyytyminen tämmöiseen lasiin!

Hän oli varovasti nostanut irti tinapaperisen tötterön pullon suusta.

--Maljasi, Heikki!

He nauroivat yhdessä keksintöänsä ja joivat ja lähenivät toisiansa. Oli
niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa.

Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän
kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi:

--No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin
puhuessa pani tavan takaa: hm--hm--. Ja alkoi sitten itse puhua.

Antti puolestaan oli varma ja lujasti vakuuttunut kaikesta siitä mitä
puhui ja mitä tahtoi tehdä. Ja kaikki hänen aikeensa liikkuivat niin
selvissä, niin suurissa piirteissä, ettei mikään epäilyksen kuolettava
kysymys näyttänyt koskaan likellekään päässeen.

Nyt vasta oli Antti entisellään.

Niin suuri elämänhalu oli hänessä, niin voimakkaat olivat hänen
sanansa, että Heikki samassa tunsi itsensä aivan pieneksi hänen
rinnallaan, joksikin kummalliseksi olennoksi, jonka aina oli kuljettava
hienon hienojen surulankojen ympäröimänä, jotka hän yksin saattoi
huomata.

Oh, kun saisi kerran väkisin riistää hajalle tuon suruharson, joka esti
häntä selvästi eteensä näkemästä, kuten Antti näki!

Nyt hän tahtoi sen tehdä.

--Maljasi, Antti!

Ja se oli jo haihtumassa.

Se oli niin hienoa kudosta, että se tuntui hälvenevän yksin siitä
ajatuksesta, että siihen koskettaisiin.

Kaikki samassa muutti muotonsa ja värinsä. Mieli kohosi ennen
tuntemattomille aloille: näin hän ei ollut ties kuinka pitkiin aikoihin
asioita katsonut eikä nähnyt--eikä tuntenut, että maailmaa oli aivan
äärettömän pitkältä.

Mitä hän oikeastaan olikaan surrut? Hän oli kietoutunut jokapäiväisiin
pikkuseikkoihin, punninnut niitä ja selvitellyt, ja oli menehtyä
niitten paljouteen. Vuosikausia hän oli ollut niitten orjana.

Ja ne olivat hänestä tehneet merkitsemättömän; ujon luonteen, jota
jokainen saattoi ylenkatsoa tai ainakin olla huomaamatta.

Mutta Antin vieressä hän nyt tunsi aivan toista. Tunsi, että hänkin voi
elämästänsä jotain tehdä oman makunsa ja mielensä mukaista. Kerran vain
elämme! Miksi emme siis eläisi suurta, ihanaa, voimakasta elämää!

Pois nuo lukemattomat laskut ja punnitsemiset! Hengähdä, sydän,
hengähdä syvästi ja vapaudu pikkumaisuuksista!


Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei
ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle.

--Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon
Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla.--Ja monet meidän
parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja
veltostuneet.

Antti mainitsi useampia.

--Mutta onhan se surkeata!--sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet
kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa.

--Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään;--se ei todista muuta kuin
ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on
niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää
kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen
tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki.

Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän
iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi
itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja
maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja
Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen
puhujalavalla.

--Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa
upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie
siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut
kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana.
Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme
toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla
ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme,--kyllähän
me olisimme valmiit,--vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä,
joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät.--Snellman on
vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut
muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko
kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ.
Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö.

Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja
vähän nenäänsä.

Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki
olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä.
Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret
aatteet!

Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä
Helsinkiin.

Helsinkiin-tulon aika lähestyi. Palvelusmiehet sytyttelivät lamppuja
vaunuissa ja kulkunopeus tuntui yhä kiihtyvän.----

Mutta ennen tuloa Antti tunnusti Heikille olevansa--kihloissa. Tyttö
oli Heikille tuntematon.

Omituinen tyytyväisyyden hymy levisi Antin kasvoihin hänen tätä
sanoessaan.

Ja he joivat tytön maljan, kun Heikki oli liikuttuneena toivottanut
onnea.

Anttikin ajatteli avioliittoa!

Mutta kaikki, mitä Antti teki, oli kaunista ja suurta.

Heikki ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän niin ilostui Antin uutisesta.
Se lohdutti häntä niin kummallisesti ja herätti ajatuksia, joita hän
tuskin olisi uskaltanut itselleenkään tunnustaa.


Juna hihkaisi pitkän vihellyksen, ja niin jo tuikkivat tuolla lyhdyt
Töölönlahden yli.

Heikki, joka nyt astui Helsingin asemasillalle, oli uusi Heikki.

Punehtuneena punssista, ojentuneena koko olennoltaan hän tapasi Ollin,
joka oli tullut häntä vastaan.

Antti erosi ja meni menojansa.

Ollikin oli iloisella tuulella, nauroi kohti kurkkua ja syleili
vallattomasti Heikkiä väentungoksesta huolimatta.

Hänen seurassaan oli monta muuta Heikin tuttua.

Siinä oli tervehdyksiä ja kysymyksiä ja iloa ja ystävyyttä ja
kädenpuristuksia. Kaikki vierastus katosi, ja lämpimältä tuntui
pääkaupungin avara syli,--lupaavalta sen rauhaton räminä ja ihmisäänten
sotkuinen melu.



VI.

Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki
täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen
johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa
elettiin entistä rauhallisemmin,--niinkuin tuosta kansaan
sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan
ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia.
Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja
niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut
ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu
ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt
kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan
uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen
edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle
poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut
semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski
ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja
itsensä hänen sijalleen.

Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin,
yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät
sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin.
Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita:--kansan rakkaus--olihan se
ka

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/13682