← catalogue

Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa

by Kuuno A. TalviOja · Finnish · Gutenberg #13565 · 721,799 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa

Author: Kuuno A. TalviOja


        
Release date: October 1, 2004 [eBook #13565]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/13565

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JAAKKO JUTEINI JA HÄNEN KIRJALLINEN TOIMINTANSA ***

JAAKKO JUTEINI JA HÄNEN KIRJALLINEN TOIMINTANSA

Kirj.

Kuuno A. Talvioja


A.G. Wäänäsen Kirjapaino, Heinola, 1915.



[Kuva: Juteini.]


SISÄLLYS:

      Alkulause.
I.    Johdatus.
II.   Juteinin elämänvaiheita.
III.  Juteini kääntyy kansansa puoleen suomenkielellä.
IV.   Juteini kääntyy aikansa sivistyneiden puoleen ruotsinkielellä.
V.    Juteinin mielipiteitä kasvatuksesta.
VI.   Juteinin kielioppi ja Valittuja Suomalaisten Sananlaskuja.
VII.  Lasten Kirja ja Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle.
VIII. Juteini jättää kirjailemisen, mutta ei malta kuitenkaan kauan
      pitää päätöstään.
IX.   Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen ja oikeuksien
      päätökset.
X.    Juteini kunniansa kukkuloilla.
XI.   Yleiskatsaus Juteinin kirjailijatoimeen:
      Juteinin runous.
      Kirjallisuusluettelo.
        A.) Juteinikirjallisuutta
        B.) Juteinia käsittelevää kirjallisuutta
        C.) Kirjallisuutta, jota J. on käyttänyt
      Liitteitä.




ALKULAUSE.


Kiitollisena muistelen, että prof. E.N. Setälä v. 1887 syksyllä--ollen
silloin nuori yliopiston opettaja ja v.t. professori--antoi minulle
»laudatur»-väitöskirjotusta varten hauskan aineen »Jaakko Juteini
kirjailijana». Kun sitten Yliopiston konsistoori seuraavana syksynä oli
palkinnut kirjotukseni tästä aiheesta, oli tuo väitöskirjani
tarkastuksen alaisena keväällä v. 1889 Kotikielenseurassa, jossa
esimiehyyttä hoiti prof. Kaarle Krohn--hänkin silloin nuori dosentti ja
v.t. suomenkielen professori yliopistossamme. Hän lausui
tarkastustilaisuudessa toivomuksen, että julkaisisin kirjotukseni,
sillä suomalaisen kirjallisuutemme historioitsijat olivat senlaisten
monografiiojen tarpeessa. Vuosikymmeniä kuitenkin vierähti, ennenkun
minulla oli tilaisuutta kirjani julkaisemiseen. Kun sitten kirjani
alkuosan (113 sivua) v. 1910 keväällä painatin Heinolan Alkeiskoulun
vuosikertomuksen yhteyteen ja samalla otin pienen ylipainoksen siitä,
oli se jo jonkun verran laajentunut; sen selostukset Juteinin teosten
sisällyksestä olivat näet laajenneet sen takia, että olin niihin
lainaillut paljoa runsaammin näytteitä hänen kielestään, jos kirjaa
mahdollisesti voitaisiin käyttää jonkinverran joissakin kouluissa
lukemisena suomalaisen kirjallisuushistorian tunneilla.--
Tänjälkeisenä aikana sain sitten tietooni muutamia seikkoja Juteinin
Anteckningar-kirjaa koskevasta jutusta. Näistä kävin ottamassa selkoa
prokuraattorinviraston- ja valtionarkistoissa sekä laajensin esitykseni
niistä ylipainoksessa ja painatin jäljennökset asiakirjoista teoksen
loppuun. Prof. Setälän erään lausuman johdosta ryhdyin sittemmin vielä
kirjottamaan Juteinin elämäkertaa--elämäkerrallisten tietojen puolesta
niin täydellistä kuin suinkin--ja matkustin sen takia Juteinin
kotipuolessa, sekä Viipurissa että Hattulassa, Hauholla ja
Hämeenlinnassa. Seurauksena matkasta oli, että sain julkisuuteen
Juteinin kuvan sekä yhtä ja toista hänen elämänsä taipaleelta ennen
julkaisematonta ja ennen julkaistuakin taas työni kestäessä
tarkistetuksi. Tämän elämäkerrallisen esityksen kautta kirjani
uudelleen laajeni tavattomasti, niin että se nyt, kun sen ensi osan
täten olen valmiiksi painattanut, muodostaa liitteineen noin 400 sivun
laajuisen teoksen. Tämä selitykseksi kirjani hieman omituisen
pagineerauksen johdosta. Syynä siihen, että tämän osan valmistuminen on
niin kovin viivähtynyt, on tietysti ensi sijassa ollut suurtöinen
virkani, mutta myöskin suuressa määrin sairaus. Toivon tulevaisuudessa
saavani tilaisuutta kirjani jatkon eli toisen osan julkaisemiseen.
Siinä esitän tarkemmin Juteinin mielipiteitä kasvatuksesta ja
tietoviisaudesta.

Olen työni kestäessä saanut arvokastakin apua muutamilta henkilöiltä,
minkä täten kiitollisena tunnustan; mutta ennen muita on minun
mainittava kaksi ystävääni_ prof. E.N. Setälä sekä toht. A.V.
Koskimies, joiden neuvot ja kehotukset ovat olleet tehokkaina
kannustimina työni kestäessä.

Heinolassa syyskuulla 1915.

K. A. T. O.




I.

JOHDATUS.


Voidaksemme ymmärtää ja oikealla tavalla arvostella Jaakko Juteinia
kirjailijana meidän täytyy tuntea aikakausi, jossa hän eli, tai ehkä
tarkemmin sanoen ne aatevirtaukset, mitkä 18:nnen vuosisadan
loppupuolella ja 19:nnen vuosisadan alkupuolella tunkeutuivat
Länsi-Euroopasta maahamme ja täällä etupäässä yliopistosivistyksen
välityksellä pääsivät valtaan.

Aikakauden, josta on puhe, tunnemme »valistusajan» nimellä ja sen
tunnuslauseenahan oli: kaikesta taikauskosta ja ennakkoluuloista
vapautunut, terve, mutta vilpitön ihmisjärki on oikeutettu tutkimaan ja
ratkaisevastikin tuomionsa lausumaan kaikista asioista, mitkä kuuluvat
inhimillisen ajattelemisen piiriin ja voivat joutua saman ajattelemisen
esineiksi. Auktoriteettiuskoa ei siis saanut olla. Uskonnonkin alalla
tuli kaiken alistua järjen arvostelun alaiseksi tai voi korkeintaan
niitä tämän alan ilmiöitä myöntää oikeutetuiksi ja tosiksi, joita voi
omassa mielessään kokea. Ihmekö siis, että monen monet sen ajan papit
ja oppineet, jotka halusivat valistuneen nimeä kantaa, häpesivät
raamatun tavoin puhua »rististä», joka puhe jo apostoli Paavalin
aikoinakin »oli kreikkalaisille hulluutta»! Taikka, jos raamatun
selvistä sanoista ei mihinkään päässyt, vaan täytyi puhua Kristuksen
uhrikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä muistakin ihmeistä, niin oli
niitä sellaisella tavalla selitettävä, että järki ne voi hyväksyä. Että
yhden »uhrilla», yhden kuuliaisuudella saatettaisiin sovittaa monen
syntivelka, monen tottelemattomuus, oli silloin samoin kuin kaikkina
aikoina järkiniekoille »hulluutta». Emme sen vuoksi oudoksune, ettei
Juteininkaan teoksissa tämmöistä tavata.

Kun »järjen valo» milt'ei yksinomaan oli johtotähtenä,--kun ei
»gemyt'ille», tunne-elämälle tarpeellista oikeutusta järjen rinnalla
myönnetty, oli seurauksena, että »valistusmiesten» runoudesta puuttui
lämpöä, puuttui useimmiten arveluttavassa määrin kuvitusvoimaakin;--
niissähän ei saanut olla mitään »mystillistä», salaperäistä--;
mielikuvituksen lentoa ei niistä tarvinnut etsiäkään. Runouden
tarkotuksena, samoin kuin kaiken henkisen ja hengellisen kirjailemisen,
oli muka hyödyttää. Sen tuli siis olla tarkotuksellista, eikä
erikoisesti ilmaista syvintä, mitä ihmishengessä liikkui, tai tulkita
kaikkea jaloa, minkä tunne-elämä sydämessä herättää ja ajatus tunnetta
palvellen kokee muille selvittää. Ei edes luonnonkuvausta yritetty, ja
mitäpä tuosta, kun sen tarkotus olisi ollut puhua tunteelle eikä
palvella »järjen valistusta». Sanakuvia saatettiin koristeena kyllä
käyttää samoin kuin yleensä ulkonaisia runon ja kirjailemisen
kaunistuskeinoja, mutta nämä kuvat kalskahtivat useimmin onttoina, kun
niiden tarkotuksena vain oli selvittää asiaa, ja kuta pitemmiksi
tämänluontoisia runoja venytettiin, sitä enemmän sanatulva sanakuvineen
teki tyhjän sanahelinän vaikutuksen. Jos kuitenkin sukkeluus runoissa
yleensä, ja pistävä iva pilkkarunoissa eritoten oli laatuaan oikeata,
oli todellista, niinkuin »runoilijoissa Jumalan armosta» kuten
Kellgren'issä, Lenngren'issä, kauempaa esimerkkiä hakematta, niin kävi
tietysti tällainenkin runous laatuun ja sellaisten mestarien kädestä
luonnollisesti syntyi »kuolemattomia» tekeleitä. Mutta valitettavasti
Juteinin runotar ei ollut sukua näiden »esprit'ä», sukkelaa, iloista
henkevyyttä uhkuville »hengettärille». Kuitenkin tehtäköön täyttä
oikeutta Juteinillekin! Jos nykyään annetaan runoilijan nimi ja hyvän
runoilijan arvo ja kunnia henkilöille, jotka julkaisevat satoja runoja,
mutta tarkoin katsovat, ett'ei heidän »jouluksi» julkaisemassaan
vihkossa vain löytyisi erikoisesti arvokasta enemmän kuin muutama
prosentti, niin on meidän monin verroin suurempi syy antaa
tunnustuksemme Juteinille, jolla ei suomenkielellä ainoatakaan
esikuvaa maallisen taiderunouden alalla ollut, ja joka kuitenkin on
ala-arvoisten runojensa suuressa joukossa meille tarjonnut helmiä, ja
montakin helmeä, joiden arvo ei milloinkaan vähene, ja jotka ovat
muuttuneet toiset kansallekin niin rakkaiksi, kuin harvojen nykyajan
runoniekkojen, joiden kirjailemisesta ja runotuotteista taas 100 vuoden
päästä ehk'ei tiedä mitään kukaan muu, kuin kenties
kirjallisuudentutkija.

Yhteiskunnassa oli paljo epäkohtia: säätyero oli vielä suuri, tyhmän
ylpeä aatelisto ja useasti ahneuteen taipuva hengetön pappissääty
kohtelivat muita kansalaisryhmiä ilman arvonantoa ja epäinhimillisesti.
»Valistuksen miehet» kävivät sentähden aatelisten ja »hengellisten»
kimppuun. »Inhimillinen järki» ei voinut hyväksyä sellaisiakaan
»ennakko-otaksumisia», että joku pelkästään syntynsä kautta oli muita
muka jalompi, arvokkaampi; että joku vain syystä, että oli hengelliseen
säätyyn ruvennut, oli siitä arvokkaammaksi tullut, huolimatta onko
hänen elämänsä siveä, »hengellinen», huolimatta siitä, todistaako hänen
toimintansa, hänen ominaisuutensa henkevyyttä hänessä löytyvän. Koska
puolueeton arvostelu osottaa yhteiskunnan jäseniä yleensä yhtäläisiksi
sisällisten ominaisuuksiensa puolesta--ja niistä tietenkin ihmisarvon
tulisi riippua--, niin pitäisi luonnollisesti olla enemmän
yhtäläisyyttä ja tasa-arvoa ihmisten ulkonaisissakin olosuhteissa ja
oikeuksissa. Mitään sortoa ei saisi olla. Ei kansakuntainkaan sovi
toisia painaa alas, vaan tehdä heikommallekin, pienemmällekin oikeutta,
sillä »arvon mekin (suomalaiset) ansaitsemme», niinkuin Juteinikin
laulaa.

Mutta ihana sana vapaushan ennen muita kaikui valistusmiesten huulilta
ja kaikui kauvas, ja sen sanan kantavuus oli suuri. Se sanahan
väärinkäsitettynä oli saanut paljon aikaan, tuonut surkeuttakin
jäljissään muualla Euroopassa.--Juteini sitä sanaa esitti oikeassa
merkityksessä, henkisessä mielessä, esitti sitä vapautuksena intohimojen
orjuudesta, ja siitä syystä ei saakaan hänen vaikutustaan maassamme
aikansa valistajana suinkaan aivan vähäiseksi arvioida.

Suuri ihmisyyden aate, yleinen ihmisrakkaus tuli puheenaineeksi, ehkäpä
tuo puhe toisinaan aiheutuikin todellisuudessa harjotetusta
rakkaudentyöstä lähimmäisiä kohtaan. Se sai luonnollisesti Juteinista
ihailijansa ja sen ilkeä vastakohta moittijan. Etenkin eläimiä hän piti
ihmisen heikompina milt'ei veljinä, joita tuli niitäkin kohdella
hellyydellä. Rääkkääjä sai hänestä aina kostajan.

»Filantropistit» olivat äskenmainitun inhimillisyyden apostoleja
kasvatuksen alalla. Lapset olivat hyvyydellä taivutettavat hyvyyteen,
hyveeseen; opetuksessa kaikkia keinoja käytettävä oppimisen saamiseksi
huvittavaksi ja helpoksi; kartettava huolella kaikkea, mikä sen tekisi
vastenmieliseksi; ankara kuri sen vuoksi poistettava; muistia ei niin
paljon rasitettava, vaan sen sijaan ymmärrystä kehitettävä, ja
opetettava saatettava itsenäiseen asiain käsittämiseen. Juteinin
kasvatusta käsittelevissä kirjasissa tapaamme myöskin jossain määrin
tähän suuntaan meneviä periaatteita, kuten tulemme myöhemmin näkemään.

Valistusaikakauden vaatimus, että yhteiskunnallisen kehityksen tulisi
olla kansanvaltainen, johti hiljalleen luonnollisesti siihen, että
suurten sivistysmaiden kansat täysin vapautuivat muukalaisen kielen
ylivallasta. Kansankieli alkoi kelvata ilmaisemaan ajattelijain ja
runoilijain mietteitä ja tunteita, jopa siihen määrin, että suurinta ja
korkeinta, mitä kansanhenki milloinkaan näissä maissa oli yksilöittensä
kautta synnyttänyt ja ilmoille tuonut, silloin kansankielellä, s.o.
näiden ajattelijain ja runoilijain omalla äidinkielellä, esitettiin.
Kaikkihan tunnemme, miten esimerkiksi saksankieli sulavasti taipui
ilmaisemaan filosoofien Kant'in ja Fichte'n ajatuksia sekä suloisesti
sointui runoilijakuningasten Schiller'in ja Goethe'n runoissa. Tämä
kansallinen liike, joka antoi kansankielelle täydet oikeutensa, oli
kuitenkin vielä jonkun aikaa siksi itsetiedoton, ettei ymmärtänyt
kaikkia kansallishengen vaatimuksia toteuttaa. Vasta Hegel oli
kuunnellut Saksan kansallishengen sotahuutoa: pois kaikki vieras sorto,
missä ikänä se kansaa painaa, ja hän se vasta saattoikin saksalaiset
kansallisuusaatteen suurta merkitystä oivaltamaan kansan suurena
kasvattajana voimakkaaksi ja itsetietoiseksi, omaperäistä sivistystänsä
tuntevaksi ja arvossapitäväksi kansaksi.--Joskaan ei äskenmainittua
tämän aikakauden vaatimusta, että yhteiskuntaa olisi kehitettävä
kansanvaltaiseen henkeen, suorastaan tapaa mistään Juteinin kirjasta,
sillä hän ei esiinny suurpoliitikkona ensinkään, niin ovat kuitenkin
ajatukset Juteinilla yleensä kansanvaltaisia; talonpoikaisista
vanhemmista syntyneenä on hänen esityksensä kauttaaltaan kansanomaista,
suomalaista. Ja sehän nyt ainakin poliittisessa suhteessa jo tietänee
kansanvaltaisuuden vaatimusta, että hän ensimäisenä valittaa
suomenkielen sorrettua asemaa ja vaatii oppineita tätä suloista kieltä
viljelemään, vaikka hän ei vielä ymmärrä pukea vaatimustaan
suoranaisesti kansallisuusaatteen nimisiin pukimiin. Hän on siinäkin
itse asiassa aikansa lapsi, vaikka meidän maassamme aluksi vain
suomalaisuuden »huutavana äänenä» ruotsalaisuuden »korvessa», mikä
tietenkin tässä vertauksessa vastaa juuri ruotsalaistunutta
sivistynyttä säätyä. Juteinin rohkeimpiin toiveisiin kuului saada suomi
suloisesti helkkymään runoudessa, tietoviisauden, kasvatusopin ynnä
kaikilla muillakin maallisten tieteiden aloilla, niinkuin se Agricolan
päivistä saakka oli kaikunut saarnatuoleista, raamatusta ja
hengellisestä kirjallisuudesta yleensä. Suomalaisuus siis ikäänkuin
herää hänessä Suomen kansaa edustavana pitkästä ja sikeästä unestaan,
syvästä horrostilastaan ja alkaa pyrkiä alennuksestaan. Mutta
vasta J.V. Snellman ja hänen henkiheimolaisensa hankkivat paljoa
myöhemmin Suomessa kansankielen edustamalle kansallisuusaatteelle
täyden tunnustuksen sitkeän ja ankaran taistelun tuloksena, niinkuin
hänen oppi-isänsä Hegelkin oli Saksassa kohottanut korkealle
kansallisuusatteen lippua.


Ajatelkaamme kesäaamun ruskon koittavan, sen punertavan valon ja sen
säteiden leviävän seutujen yli! Jos kohta tämän valon ja näiden
säteiden lämpö ja valovoima eivät olekaan mainittavan voimakkaita, niin
ne kuitenkin ovat ikäänkuin enteinä siitä, että kirkas ja lämpöinen
päivä on niitä seuraava. Taivas on kaikkialla pilvessä paitsi
taivaankannen itäreunalla ja yön hämärä vastustaa päivänkoittoa. Tuo
ajatustemme kesäaamu vastaa Suomen onnellisempaa tilaa laajaa
sisällistä itsehallintoa omaavana valtiona viime vuosisadalla. Se on
antanut Suomen kansallisuudelle ja kansallishengelle tilaisuutta
kehittyä ja edistyä. Aamurusko taas on suomalaisuuden ensimäinen
heräys, sellaisena kuin se tapahtui meidän ensimäisen varsinaisen
suomenkielisen kirjailijamme Jaakko Juteinin kautta.

Äskettäin mainitut pilvisä taivas ja yön hämärä, jotka vastustivat
aamuruskoa ja päivän koittoa, olivat sivistyneiden ja vallassa olevien
säätyluokkien rakkaus muukalaiseen kieleen sekä liiallinen
vanhoillisuus, joka ylimalkaan rehotti. Rakkaus ruotsinkieleen
muuttui ruotsikiihkoisuudeksi, joka sittemmin esiintyi mitä
häikäilemättömimmällä tavalla viime vuosisadan keskipaikoilla,
jolloin muu suomenkielinen kirjailijatoimi kiellettiin paitsi
hengellinen ja taloutta koskeva. Konservativismi taas esiintyi
siinä suvaitsemattomuudessa, joka ylimalkaan oli sen ajan
tunnusmerkkinä, ja jota Juteini suuressa määrässä sai kokea.

Emme kuitenkaan saata olla huomauttamatta, ennenkun rupeamme puhumaan
hänestä ja erittäinkin hänen kirjailijatoimestaan, mitä tuo rakkaus
muukalaiseen kieleen, joka oli sivistyneissä yleinen täällä Suomessa,
olisi voinut vuosisatojen kuluessa saada aikaan, ell'ei mainittua
herätystä olisi tapahtunut. Suomen kansa olisi, näet, vieraantunut
omasta kielestänsä ja sen kansallistunne omituisen ja maassa yleisen
kielen puutteessa sitten myöskin heikentynyt. Emme sen vuoksi saata
olla kyllin iloisia siitä, että tämä ensimäinen heräys tapahtui. Sehän
koki pelastaa Suomen kansaa tulevasta mahdollisesta perikadosta
koettamalla auttaa sen kieltä oikeuksiinsa sekä tätä kieltä
viljelemällä.




II.

JUTEININ ELÄMÄNVAIHEITA.


Kaukana Rahkoilan kylän metsäkulmalla, Hauhon rajalla, on Hattulassa
Juutilan noin kolmannesmanttaalin talo. Siinä syntyi Jaakko Juteini
heinäkuun 14 päivänä 1781. Hänen äitinsä oli kahdesti naimisissa, ja
Jaakko, viides hänen lapsistaan, syntyi toisesta aviosta.

Kirkonkirjojen tietojen mukaan, jotka ovat viime vuosisadan alkuvuosien
aikuisia, oli Juteinin äiti Wesunnin kartanon Eerolan vuokraajan tytär
Elisabeth Juhontytär ja oli syntynyt 1751 sekä kuoli lokak. 22 p. 1816.
Hän vihittiin ensimäiseen avioliittoonsa tapaninpäivänä 1768 Rahkoilan
Juutilan talon lampuodin Yrjö (Jöran) Heikinpojan kanssa, joka oli
syntynyt v. 1740, ja oli heillä avioliitossaan pojat Antti, s. 25/11
1770, Henrik, s. 14/6 1773, ja Yrjö (Jöran), s. 22/1 1778.

Miehensä Yrjö Juutilan kuoltua halvaukseen helmik. 25 p. 1778 meni
leskeksi jäänyt Elisabeth Juhontytär uuteen avioliittoon helmik. 28 p.
1779 renkinsä Henrik Mikonpojan kanssa, joka oli syntynyt maalisk.
13 p. 1748 ja kuoli toukok. 11 p. 1790. Tästä aviosta syntyivät lapset:
Tuomas jouluk. 11 p. 1779, Jakob jo ennen mainittuna päivänä ja vuonna,
Anna heinäk. 28 p. 1783, Johan lokak. 24 p. 1787 ja Ulla tammik. 8 p.
1791; viimemainittu siis syntyi isän kuoleman jälkeen.

Kertoman[1] mukaan oli talo sittemmin, jaettu äitinsä kautta veljeksiä
olevien Antin ja Tuomaan välillä, jotka kumpikin olivat Elisabeth
Juutilan kahdesta eri avioliitosta syntyneistä lapsista vanhimmat.
Vieretysten olivat näiden talonpuoliskojen päärakennukset Valteenjoen
Hauhonpuolisella korkealla rantatörmällä.[2]

Kun talon näin piti joutua kahdelle vanhemmalle veljelle, oli
luonnollista, että Jaakko rupeaisi leipäänsä etsimään muualta. Mutta
ainakin vuoteen 1793:een asti oli hän kotonaan, toimien talon
paimenpoikana[3] »kolme kesäkautta» perätysten, kun oli tullut
sellaiseen ikään, että siihen kykeni. Ja vielä senkin ajankohdan
jälkeen hänen toimeentulonsa epäilemättä kokonaan kauan aikaa riippui
kodin ja äidin auliudesta, vaikk'ei hän suoranaisesti kotitalonsa
askareissa avustanutkaan, muuta kuin mahdollisesti kesäisin ehkä
vähemmässä määrässä.

Miehensä kuoleman jälkeen keväällä 1790 uudestaan leskeksi jäänyt
Elisabeth Juutila sai näet näihin aikoihin nähtävästi huolehtia
talonpidosta, vaikka ehkäpä vanhimman poikansa Antin avustamana, koska
tämä juuri silloin tuli täysi-ikäiseksi. Hallinta-oikeuttaan tilaan hän
luultavasti ei kuitenkaan vielä luovuttanut Antille, päättäen siitä,
että hän todennäköisesti aina vuoteen 1800 syksyllä kustansi
tiedonhaluisen Jaakko-poikansa kaikki opinnot. Tähän silloisissa
talonpoikaisissa oloissa vielä suhteellisesti harvinaiseen tekoon poika
taivutti äitinsä, koskapa hän elokuun 24 p:nä 1793 sai lähteä
Hämeenlinnaan kouluun tiedonjanoaan tyydyttämään ja siellä vielä
leipähuolilta rauhassa opiskelemaan. Tarmokas oli tosiaankin tämä äiti,
joka pienen talon emäntänä elätti ja kasvatti kahdeksan lastaan ja
niistä yhden ylioppilaaksikin koulutti.

Mutta jatketut luvut Turun lukiossa alkupuoliskolla vuotta 1800 täytyi
Jaakon kaikesta päättäen kuitenkin suorittaa tulisella kiireellä ja
lyhyessä ajassa hankkia itselleen yliopistotutkintoihin täydet
oikeudet, koska avustus kotoa nähtävästi lakkasi syksyllä samana
vuonna, kun Tuomas-velikin joulukuussa täytti 21 vuotta. Sillä
epäilemättä silloin, kun Elisabeth Juutila, ollen vasta 50:nnellä
ikävuodellaan, luovutti talonsa edellämainituille kahdelle pojalleen
jaettavaksi ja nähtävästi eleli elämänsä 16 loppuvuotta talosta
eläkettä nauttivana.

Hämeenlinnan koulussa Jaakko Juutilalle oli heti laitettu ajan
vaatimusten mukainen muukalainen sukunimi Judén, joka tietenkin saatiin
»Juutilasta». Mutta poika ei näytä aluksi sitä rakastaneen, koska
kouluaikana oppikirjainsa kansissa muodosti sen suomalaissointuiseksi
Juteiniksi.[4] Tässä koulussa hän harjotti opintoja rehtorien
Borenius'en ja Åkerman'in johdon aikana vajaata 6 1/2 vuotta ja alussa
vuotta 1800 hän, niinkuin jo edellä näimme, pääsi oppilaaksi Turun
kouluun sekä otettiin syyskuun 10 p.[5] viimemainittuna vuonna »Turun
Akademian Oppivaiseksi», kuten Sanan Saattaja Viipurista v:lta 1840
numerossaan 14 kertoo. Näin olivat nyt ne vaikeudet voitetut, mitkä
muukalainen koulukieli oli tuottanut, mutta mieleen oli jäänyt
katkeruutta tämän asiaintilan nurjuuden takia, ja se puhkesi myöhemmin
usein ilmoille, milloin ivana pilkkarunoissa, milloin vakavana
valituksena moniaissa muissa runoissa ja suorasanaisissa kirjotuksissa.

Huhtikuun 13 p:ään asti v:na 1812 eli siis alun toistakymmentä vuotta
Juteini sitten oli yliopiston kirjoissa. Mutta vähävaraisuus esti häntä
korkeakoulun opetusta hyväksensä käyttämästä muuta kuin ehkä noin
kolmanneksen koko tästä pitkästä ajasta. Hänen täytyi, näet,
toimeentullakseen olla kotiopettajana eri paikoissa maatamme ja yleensä
kaukana yliopistokaupungista. Mutta jos niin onnellisesti sattuikin
kuin ensimäisenä ja toisena opintovuotena, että tämä opetustoimi sitoi
hänet itse yliopistokaupunkiin--hän oli näet silloin opettajana erään
kapteeni Mesterton'in perheessä Turussa--, niin hän tietysti siinäkin
tapauksessakin voi yliopistollisia opintoja harjottaa ainoastaan
kotiopettajatehtäväinsä lomassa. Ja sehän tietenkin haittasi niiden
menestymistä.

Turusta pois Juteini joutui, vaikk'ei vielä varsin kauas, kun hän v.
1802 otti vastaan kotiopettajatoimen Nauvon pitäjässä kirkkoherran,
rovasti Mjödhen luona. Sekä rovasti itse että hänen koko talonväkensä
osottivat erikoista hyvyyttä nuorelle Juteinille, ja sitä tämä vielä
vanhoilla päivillään kiitollisuudella muisteli. Sieltäkäsin hän v. 1804
kävi Turussa jatkaen opintojaan kevätpuolella vuotta; mutta näyttää
siltä, kuin hän muun osan tätäkin vuotta olisi oleskellut Nauvon
pappilassa, päättäen siitä että hänen elämäkerrassaan edellämainitussa
Sanan Saattajan numerossa sanotaan hänen olleen Mjödhen luona vuosina
1802-1804, Nauvossa ollessaan hän oli tehnyt ilmatieteellisiä
havaintoja. Ne hän oli merkinnyt muistiin ja nähtävästi
edellämainittuna vuonna käydessään Turussa saanut niistä Suomen
talousseuralta mitalin. Tällöin on tietysti syntynyt Porthan'in
kuoleman johdosta se muistorunokin, jonka myöhemmin esitämme. Runo
sai sen kunnian osakseen, että oikein joutui ruotsinkieliseen Åbo
Tidning-lehteen.

Sittemmin Juteini siirtyi vielä kauemmas yliopiston lähettyviltä
Varsinais-Suomesta; sillä vuosina 1805-1806 hänet löydämme Savosta,
Juvan pitäjästä, missä hänelle taas opettaminen--tällä erää eversti
Grotenfelt'in lasten lukutielle ohjaaminen--tuottaa leivän, vaikka
tietenkään ei ylen runsasta. Kuitenkin näyttää siltä, kuin hän siellä
olisi voinut säästää jonkun verran varoja yliopisto-opintojaan varten,
koska etsiessämme tällä tavoin hänen jälkiään, retkillämme syksyllä
1806 ja keväällä 1807, tapaamme hänet Turusta. Mennessään Turkuun v.
1806 on hän arvatenkin poikennut synnyinpitäjäänsä Hattulaan, missä
lääninrovasti Polviander kauan sairastettuaan on heittänyt henkensä, ja
nähtävästi on Juteini silloin laulanut rakkaille »Hattulaisille» syvää
kaipausta osottavan, kauniin runonsa »Prowastin Polwianderin
muistoksi».[6]

Vuosina 1807-1808, siis Suomen sodan alkaessa, Juteinin ilmotetaan
olleen Ruokolahden pitäjässä Viipurin lääniä erään maanmittari
Stråhlman'in lasten opettajana; mutta muutti vielä samana sodan
alkuvuonna 1808 takaisin Juvalle maanjako-oikeuden tuomarille
Hamarin'ille, jonka luota hän jo v. 1809 siirtyi yhä samoissa
kotiopettajan toimissa sotaneuvoksen Forselles'en tykö Peippolan
kartanoon Elimäelle, ja sieltä taas jo seuraavana vuonna viimeiseen
kotiopettajapaikkaansa vapaaherra Gustaf Wreden luo Anjalaan, missä oli
vuoteen 1812.

Samoin kuin niin moni muukin köyhä ylioppilas oli siis Juteini, kuten
edellisestä näimme, ollut pakotettu hankkimaan elatuksensa
kotiopettajana. Niinkuin siihen jo viittasimmekin, hidastutti tietysti
tämä asianlaita sangen suuressa määrin hänen tutkintojansa
yliopistossa, jopa se sai senkin aikaan, että hän, vaikka olikin
ylioppilaskunnan jäsenenä niin kauan, ei ehtinyt sittenkään suorittaa
minkäänlaisia opinnäytteitä, ennenkun hän jo v. 1810 haki erästä
vakinaista virkaa. Sitä hän kyllä ei saanut, niinkuin alempana tulemme
näkemään, mutta kaksi vuotta myöhemmin hänestä kuitenkin tuli
virkamies, ja tutkintojen suorittamiset jäivät ikipäiviksi sikseen.--
Yksi etu hänellä toki tuosta kotiopettajan toimesta maamme eri puolilla
oli ollut: se, näet, että hän perehtyi useaan kansankielemme
murteeseen. Ja tämä taas avasi hänen silmänsä näkemään, minkä vaaran
murteellisuus tuottaisi yhteiselle kirjakielelle, jos se valtaan
pääsisi, kuten hän myöhemmin kielioppinsa esipuheessakin osotti;
sentähden hänen teoksensa yhä täydellisemmin vapautuivat niistäkin
vähistä hämäläisyyksistä, joita niissä alussa oli havaittavissa.
Juteinin kieltä ovatkin sen vuoksi kaikki myöhemmät tutkijat, jotka
ovat ottaneet arvostellakseen häntä julkisesti, tunnustaneet hyväksi,
murteellisuudesta vapaaksi.

Kun Juteinista, kuten jo näimme, v. 1800 oli tullut »civis academicus»,
oli luultavasti hänen aikomuksensa alkuaan pyrkiä hengelliseen säätyyn;
olihan se tavallistakin, että rahvaanlapset antautuessaan opintielle,
papeiksi rupesivat; tällaiseen aikeeseen saattoi ehkä olo Mjödhenkin
luona antaa Juteinille vielä yllykettä; ja jumaluusopillisiin lukuihin
arvelee J. Krohn[7]--jonka väitteeseen tässä kokonaan nojaamme--hänen
jo kuluttaneen paljon aikaakin. Mutta kun »valistusajan» viisaustiede
vielä tällöin oli vallalla Suomessa, niin ei Juteinikaan ollut
tunnoton sen vaikutuksille, vaan joutui sen ansoihin ja alkoi
nähtävästi jo ylioppilasvuosinaan epäillä jumaluusoppineitten ja
kirkkomme käsityskannan oikeutusta muutamiin opinkohtiin nähden,
etenkin mitä tuli kirkkokunnissa yleisesti hyväksyttyyn ristuksen
uhri- (eli sovitus-)oppiin. Tämän Krohn'in esityksen luulemme oikeaksi,
koskapa Juteini myöhemminkin esittää näissä kohdin kirkonopista hieman
eriäviä mielipiteitä. Ja ollen liian totuutta ja rehellisyyttä
rakastava teeskennelläkseen tunteita ja uskoa, joita ei hänessä ollut
olemassa--ainakaan kirkkomme opin vaatimusten mukaisia--, kääntyi hän
toiselle uralle.

Näin johdumme ajattelemaan, kun sekä professorin, sittemmin piispa
Frans M. Franzén'in että yliopiston konsistoorin todistuksista selviää,
että Juteini siihen saakka eli alkuvuoteen 1810 asti ahkerasti oli
harjottanut opintoja, jotka tarkottivat perehtymistä suomenkieleen ja
jälkimäisen todistuksen mukaan myös yleissivistäviin aineihin. (Franzén
lausuu: »että hän (J.) suomen kielessä on hankkinut itsellensä
harvinaiset tiedot ja taitavuuden», sekä Consistorium Academicum: »Että
hän täällä (yliopisto-)oloaikanansa ahkeruudella on opintojansa
harjottanut, jotka hän _etupäässä_ on sovelluttanut yleissivistäviin
aineisiin ja perehtyäkseen suomen kieleen»).[8] Kursivoimamme sana
konsistorin todistuksessa helmikuun 1 p:ltä 1810 oikeuttanee meitä
olettamaan, että Juteini aikaisemmin oli ehkä antautunut
jumaluusopillisia lukuja lukemaan J. Krohn'in väittämän mukaan, mutta
viimeksi ja pääasiallisesti olivat yleissivistävät (kaunotieteelliset,
viisaustieteelliset ja kielitieteelliset) opinnot hänen harrastuksensa
esineinä. Jonkun verran on nähtävästi myöskin historia häntä
huvittanut, kun se viisaustieteen rinnalla oli hänen opettajansa
Franzén'in aine ja koskapa hän jonkun aikaa myöhemmin Lähtölaulussaan
asiantuntemuksella puhuu virolaisesta Merkel'istä ja saksalaisesta
Rühs'istä, jonka viimemainitun Suomea koskevan historiallisen teoksen
hän myöhemmin (v. 1827) A.I. Arvidsson'in kääntämänä, uusimana ja
laajentamana laitoksena oli tilannutkin.[9] Tutustuminen näiden
tiedemiesten teoksiin on kuitenkin myöskin voinut johtua suomalaisista
kieli- ja kansatieteellisistä harrastuksista, joihin luultavasti
Porthan'in esimerkki ja ehkäpä tuttavuus juuri Franzén'in ja myöskin
Gustaf Renvallin kanssa yllyttivät; mutta näiden viimemainittujen
suhteista Juteiniin tulee vielä myöhemmin puhe.

Franzén opetti Turun akatemiassa juuri »humaniora»-aineita. Sen
vuoksi emme suinkaan erehtyne, kun oletamme, että tämä suuri
runoilijaklassikkomme on opetuksellaan ja lyyrillisellä runoudellaan
ehkä paljonkin vaikutteita antanut Juteinille, ainakin niinä lyhyinä
aikoina, jolloin tällä oli tilaisuus nauttia yliopisto-opetusta.
Mutta Juteinin kaunotieteellisiin opintoihin on nähdäksemme ehkäpä
vielä enemmän saksalainen klassikko, lyyrikkona eteväksi tunnustettu
runoilija G.A. Bürger vaikuttanut, luultavasti jo Juteinin
ylioppilasaikana, samoin kuin epäilemättä sekä kauno- ja
viisaustieteellisiin että nähtävästi myöskin kasvatusopillisiin toinen
saksalainen klassikko, monipuolinen kirjailija Jean Paul. Paitsi että
Juteini itse heidät mainitsee, on jälkiä heidän vaikutuksestaan
havaittavissa paljonkin hänen teoksissaan. Saanemme myös tästä vielä
puhua toisessa yhteydessä.

Milloin Juteini ennenmainitut jumaluusopilliset lukunsa jätti ja alkoi
lukea »humaniora»-aineita sekä tutkia äidinkieltänsä, suomen kieltä,
siitä ei meillä ole selvyyttä, mutta mahdollista ja todennäköistä on--
jos hän ensinkään teologina oli ollut--että tämä tapahtui hänen
ollessaan Juvalla eversti Grotenfelt'illa v. 1805-1806. Juteini
kukaties vasta ollessaan siellä syventyi Jean Paul'in ja ehkäpä
varsinaistenkin Valistusajan miesten, teoksiin. Ainakin äidinkielensä
hyväksi on Juteinin harrastukset jo tällöin ilmiliekkeihin leimahtaneet,
päättäen hänen yleisesti tunnetusta senaikuisesta kehotuksestaan vielä
poikaiässä olevalle C.A. Gottlund'ille, että tämä runojansa runoilisi
vain suomen kielellä, niinkuin hän (Juteini) itsekin nähtävästi näihin
aikoihin jo ensimäisiä suomalaisia runokokeitansa yritteli. Sellaisina
esitettäköön jo ennen mainitut runot: Porthan'in muistoksi v:lta 1804
ja Polviander'in muistoksi v:lta 1806, sekä Juteinin sepittämä ja
luultavasti hänen itsensä professorinrouva Lilli Franzén'in (o.s. Roos)
hautiaistilaisuudessa lausumakin muistoruno vuodelta 1806 syksyllä,
minkä runon hän sittemmin varusti otsakkeella: Nuoren rouwan haudalla,
josta jo ennen oli puhe. Näiden ohella ovat luultavasti senaikuisia
vielä Suomen Laulu (sama kuin »Arvon mekin ansaitsemme», mutta
8-säkeistöinen) ja runo Rupulista sekä Keisarille (ote laajemmasta
Suomalainen-runosta), mitkä kaikki kolme tapaamme liitettyinä erääseen
Juteinin hakemukseen, josta tässä nyt jo on aika puhua.

Olemme ennen nähneet, että Juteini kolme eri kertaa jo oli ollut
Turussa harjöttamassa akateemisia opintoja. Nyt hän kevätpuolella
vuotta, 1810 oleskeli siellä samassa tarkotuksessa neljännen ja
viimeisen kerran, ja silloin hän nähtävästi myös oli Frenckell'in
kirjapainossa painattanut ensimäisen runovihkonsa. Mutta hänellä oli
tällä erää vielä kolmaskin syy Turunmatkaansa. Edellisenä vuonna oli
perustettu Suomeen hallituskonselji ja siihen tarvittiin suomentaja.
Juteini pyrki mainittuun suomentajanvirkaan. Hän olikin siihen aivan
omiansa ja olisi luultavasti saanutkin sen--olipa se, niin J. Krohn
kertoo, hänelle puoliksi jo luvattukin--; hänhän oli suomeksi juuri
julkaissut aika näppärän runovihon ja aikaisemmin runon sanomalehdessä.
Siis jo vähin tunnettu suomalaisena kirjailijana. Ystävätkin tietysti
jo onnittelivat »translatoria». Silloin havaittiin hänet
»vallankumoushengen» saastuttamaksi. Tuo poloinen oli
onnettomuudekseen, niinkuin edellä näimme, runovihkoonsa unohtanut
liian vähän vanhaa oikeinkirjotusta, noita komeita x:iä ja z:oja, ja
korjausluvussa huomannut melkein poikkeuksetta panna niiden tilalle
ks:t ja ts:t, tehden siten suomenkielen oikeinkirjotuksen kirjassaan
liian itsenäiseksi, muista kielistä, eritoten ruotsista, poikkeavaksi
ja riippumattomaksi. Se ei konseljikielessä käynyt päinsä! Tietysti
suomalaisesta tekstistä selvään tuli ilmetä, että se oli palvelevassa
asemassa, välittämässä yhdeltä puolen korkeata ruotsinkielistä virastoa
ja ruotsalaista sivistystä sekä toiselta suomalaista kansanainesta
maassamme.

J. Krohn kertoo vielä, että Juteinia vaadittiin luopumaan noista
uudistuksista kirjotustavassaan, jos konseljitranslatoriksi halusi
päästä, mutta että tämä miehisenä miehenä ei siihen suostunut, kun tuo
olisi ollut vasten vakanmusta tehtyä tekoa, vaan mieluummin luopui
toiveistaankin saada virkaa. Miten sitten lienee! Joka tapauksessa on
Juteinin, tietysti ruotsalaiseen, hakemukseen liitetty suomalaisia sekä
käännös- että kirjallisia, niin hyvin runopukuisia kuin suorasanaisia,
näytteitä, joissa hän yrittää vaatimusta noudattaa, jopa niinkin että
kaikissa on x:ää käytetty ks-äännettä merkittäissä ja asetusten
käännösnäytteissä on koetettu niin paljon kuin suinkin suomalaista
vanhaa virkakieltä matkia. Niissä harvoissa kohdissa, missä
ts-äänneyhtymä on, hän tosin ei ole muistanut käyttää z:aa, mutta sen
sijaan hän kansliakieltä matkivissa käännöksissä sanoo esim.: »Sinä 25
päivänä Syyskuussa», »Armollisesa Reglementisämme», »joka kaikki
asianomaisille alamaisexi jälkeenelämisexi tulee», »Turusa», »Lugusa»
j.n.e. Ainoastaan jo ennestään valmiita runojansa ei hän ole voinut
enää mennä perin pilaamaan ruotsalaisuuksilla, turkulaisuuksilla y.m.
Mutta x:n hän niihinkin uskollisesti pisti ks:n paikalle. Emme sen
vuoksi luulisi, että Krohn'in--ehkäpä jonkinnäköiseen perinnäistietoon
nojaava--kertomus hakemuksen hylkäämisen syistä täysin pitää
paikkaansa.

Vaikka yhdeltä puolen kyllä voi olla mahdollista, että
hallituskonseljissa epäiltiin, ett'ei Juteini pitäisi, mitä hän näin
kielinäytteissään lupasi, kun hän kerran runovihkosessaan oli
kieliuudistuksiin ruvennut, niin toiselta, puolen oli kait
hallituskonseljin jäsenillä isäntinä epäilemättä tilaisuutta pitää
silmällä, että heidän alaisensa virkamies tekisi tehtävänsä heidän
tahtonsa mukaan virkaan päästyänsäkin. Ja olihan hän hyvää tahtoansa
osottanutkin jo hakupapereissaan. Ei tuo Krohn'in esittämä syy sen
vuoksi näytä täysin määräävältä, etenkin kun konseljin diariosta
päättäen luulisimme Juteinin olleen ainoana hakijana. Sen sijaan
otaksuisimme erään toisen määräävämmän syyn hylkäämiseen olleen
olemassa, vaikka Juteinille itselle ehkä suullisesti ilmotettiin vain
Krohn'in mainitsema. Tuon vaikuttavamman syyn esittämiseen tahdomme
palata vähän myöhemmin, kun olemme seuraavassa ensin esittäneet tässä
virkahakemusjutussa tarkoin kaiken sen minkä siitä varmasti tiedämme.

Kun Juteini alkupuolella vuotta 1810 oli lähtenyt
kotiopettajantoimestaan sotaneuvos Forselles'en luona Elimäen
Peippolasta ja hän oli saapunut Turkuun, niin näkyy hän jo tammikuun 27
päivänä käyneen opettajansa, professori Franzénin, luona ja näyttäneen
hänelle joukon runoja sekä luultavasti samalla kertoneen aikovansa
hakea edellämainittua kielenkääntäjänvirkaa. Silloin oli hän
mahdollisesti saanut ne ystävälliset neuvot Franzén'ilta, mitkä
J. Krohn mainitsee,[10] ja ehkäpä niistä rohkaistuna ja niitä hyväkseen
käyttäen ruvennut painattamaan ne 22 runoa, jotka sisältyvät jo edellä
mainitsemaamme Frenckell'in kirjapainossa painettuun runovihkoon. Mutta
pyynnöstään on Juteini samassa tilaisuudessa todistettavasti saanut
Franzén'ilta ainakin seuraavan kirjallisen suosittavan todistuksen
hakea aikomaansa kielenkääntäjänvirkaa varten. Todistus, josta jo
edellä lyhyen otteen julkaisimme, kuuluu kokonaisuudessaan
suomennettuna: »Että Ylioppilas Herra Jacob Judén, joka on esittänyt
minulle useita Suomalaisista runotuotteistaan, näyttää minusta omaavan
todellista kykyä (talang) runoiluun, joka ansaitsee isänmaallista
kehotusta, etenkin kun hänen (runo)kokeittensa myöskin aineiden
valinnan puolesta pitäisi voida melkoisesti vaikuttaa Suomalaisen
Yleisön sivistämisen hyväksi; sekä että hän Suomen kielessä on
itselleen hankkinut tavattomat tiedot ja taidon: siitä minä en ole
voinut häneltä evätä, hänen pyynnöstään, vaatimatonta arvolausettani.
Turussa tammikuun 27 p:nä 1810.
                                 Frans M. Franzén
                                   professori».[11]

Ehkäpä on oppilas opettajaltaan lisäksi saanut lupauksen, että tämä
Yliopiston Konsistorin kokouksessa tulisi puoltamaan sitä hänen
anomustaan, jossa hän pyytää Konsistorin puoltolausetta
hallituskouseljille kielenkääntäjänvirkaa varten. Meillä on syytä
olettaa sitä, koskapa Konsistorin todistus seuraavan helmik. 1 p:ltä
onkin suosittava. Julkaisemme siitä tässä vain sen kohdan
suomennettuna, jossa suositus on, ja viittaamme muuten Liitteiden LXXIX
sivuun, jossa todistus on kokonaisuudessaan painettuna. Kohta kuuluu:
»... ja alamaisesti sulkea hänet Keisarill. Hallitus Conseljin
täydelliseen suosioon ja suopeuteen.»

Näillä todistuksilla varustettuna sekä kirjotettuaan edellämainitut
käännös- ja muut kirjalliset näytteet, Juteini sitten helmikuun 10 p:nä
meni hallituskonseljiin jättämään hakupaperinsa,[12] niinkuin konseljin
diariosta on tilaisuus nähdä. Siinä sanotaan, näet, J:kirjaimen alla
»Helmikuun 10. Judén, Jacob, ylioppilas Turun Akatemiassa, pyytää
päästä Suomalaiseksi Kielenkääntäjäksi Keisarill. Hallitus
Conseljiin».[13] Ja seuraavalla rivillä:

»Canc: Exped. (Kansliatoimituskunta) esittänyt ja päätös lopullisesti
tehty Huhtikuun 7 p:nä. Asiakirja palautettu.»[14] Mutta kun huhtikuun
7 päivän pöytäkirjaa etsii, niin on Juteinin asiasta konseljin
kantakirjassa tyhjä kohta, pelkkää puhdasta paperia vaan.[15]

Kun hallituskonseljin puhtaaksikirjotettuun pöytäkirjaan ei ole
päätöksestä mitään merkitty, niin johtuu tämän nähtävästi tahallisen
laiminlyönnin syyksi ensiksi ajattelemaan, ett'ei asiaa ehkä katsottu
siksi tärkeäksi, että kannatti siitä tehdä oikea pöytäkirjaan otettava
päätös, vaan että arveltiin asian laadulle riittävän ratkaisu
pöytäkirjan ulkopuolella ja että puheenjohtaja sitten vain suullisesti
siitä asianomaiselle ilmotti. Taikka voipi sanotun laiminlyönnin
aiheuttajaksi myös arvella sen, että, kun konseljin mielestä Juteini ei
enää täysin kyennyt kirjotustavassaan palaamaan entiseen suomenkielen
kielikäyttöön--jos ainakaan vakaantuneesta sellaisesta ensinkään siihen
aikaan vielä saattoi puhua--ja kun ei virkaa sen vuoksi hänelle
tahdottu antaa, niin ei sitä kehdattu merkityttää hallituskonseljin
pöytäkirjaan, Juteini kun oli aikansa tunnetusti ja tunnustetusti
etevin suomenkielen käyttäjä, niinkuin vasta tulemme näkemään. Mutta
kuitenkin tekevät kaikki tällaiset syyt täysin verukkeitten vaikutuksen
ja, kuten jo ylempänä viittasimme, täytyi tekosyitten takana olla joku
toinen voimakkaampi vaikutin. Emme ole sen vuoksi voineet torjua
luotamme seuraavia ajatuksia.

(Tämän pitkän kappaleen tilalle voi ajatella seuraavan valtioneuvos
Danielson-Kalmarin olettamuksen:) Kun hallituskonseljin
puhtaaksikirjoitetussa pöytäkirjassa paikka on jätetty tyhjäksi, niin
tarkoitus ilmeisesti on ollut tehdä selkoa asian käsittelystä, mutta
pöytäkirjuri ei ole tiennyt mitä kirjottaa eikä myöhemminkään sitä ole
hänelle ilmotettu. Syytä kieltoon ei käynytkään mainitseminen
pöytäkirjassa, jos alempana esitetty oletus on oikea.

Näihin aikoihin kuullaan ensimäisiä kertoja puhetta »fennomaniasta».
Tukholmassa Carl Delén'in kirjapainossa painetussa, »Lyceum»
aikakautisessa kirjassa vuodelta 1810, ihan vuoden alussa, oli sivuilla
5 ja 6 seuraava lausunto, koskeva yliopistollisia lukuja, luentoja ja
väittelyjä, eli toisin sanoin yliopistollisia harrastuksia yleensä
Turun yliopistossa näihin aikoihin, minkä lausunnon suomennamme tähän
kokonaisuudessaan: »Täten liittyvät opinnot tässä (Upsalan) Akatemiassa
läheisesti niihin, joita etupäässä Turussa on harjotettu; sillä siellä
arvioitiin mainioimmiksi tiedot Isänmaan Historiassa. Sen ohessa on
ankaran viisaustieteen tutkimisen halu yleisimmin tässä yliopistossa
säilynyt, jonka ohella on ilmennyt runollisempi mieliala, ja sen vuoksi
on viisaustieteen kaunotieteellistä puolta etupäässä rakastettu,
niinkuin, mitä tulee uudenaikaiseen Kirjallisuuteen, Saksalainen
myöskin siellä, niinkuin Upsalassa, on enimmin vaikuttanut tieteitten
menettelytapaan, kun tanskalainen sitä vastoin Lund'issa lähinnä on
ollut arvossapidetty ja tunnettu. Mutta _Turun (Akatemiaan) hiipi
vähitellen, viimeisten vuosien kuluessa, yhä enemmän ja enemmän yltyvä
Suomikiihkoisuus (Fennomani), jonka vaikutuksia on myöskin ilmennyt
niin hyvin opiskelevien ajatustavassa kuin opintojen omassa
laadussa_.[16] Kun opintojen suunta ja luonne yliopistossa niin paljon
riippuu muutamien opettajien maineesta, niin aivan asian luonnosta
lankeaa, että sellaiset kuin Dahl, Afzelius, Nordmark, samoinkuin
Lundblad, Sjöberg ja Florman sekä Franzén, Porthan ja Calonius
tulisivat olemaan avullisia yleensä sen leiman antamisessa opiskelevien
ponnistuksille, mikä edellisessä on koetettu ilmaista, ja silloin on
tosiasioina oikeastaan tarkasteltu jokaisessa Korkeakoulussa ilmestyviä
Disputationes in genere, koska juuri väitelmien kautta sekä
opiskelevien että opettajien tiedot paljastuvat.»[17]

Edelläolevan lausunnon mukaan siis opinnoilla Turun yliopistossa oli
samat hyvät puolet kuin vastaavilla Upsalassakin: isänmaan historia,
tietoviisaus kaunotieteellisine puolineen saavat osakseen ahkeraa
tutkistelua; runollisen mielialan vallitessa harrastetaan
uudenaikaiseen, etenkin saksalaiseen kirjallisuuteen syventymistä, ja
muistuttaisimme, että yleensä vielä valistusmiesten ja saksalaisista
Wolffiaanien ja filantropistien ja etenkin ennenmainitsemiemme
Bürger'in ja Jean Paul'in monilukuiset teokset siellä saavat hartaita
lukijoita ja luullaksemme ihailijoitakin, mutta myöskin Kant on siellä
tunnettu. Ja tuo kaikki on vielä tukholmalaistenkin mielestä hyvää.
Mutta Turussa julkaistuista väitöskirjoista havaitaan vielä eräs
harrastus, joka ei ole hyvä, ja se on fennomania, suomikiihkoisuus.
Syynä sen syntyyn tietysti ovat eräät opettajat, joista se on
luonnollisesti tarttunut oppilaisiin, koska nuo opettajat useat ovat
mainehikkaita miehiä.

Oikein perikuvallinen esimerkki tällaisen suomikiihkoisuuden
tartuttamasta oppilaasta oli juuri Jaakko Juteini, joka ei tullut
ajatelleeksi, että siinä olisi kenenkään mielestä mitään pahaa, ja joka
epäilemättä ei myöskään aavistanut, että maassamme »fennomaniaa»
vastaan oli nähtävästi jo syntymässä »ruotsikiihkoisuutta».
Tämänhenkisille oli tietysti kuin punainen vaate härjälle Aleksanteri
I:sen ylistely ja sen silloisen tosiasian riemullinen julistaminen,
että Suomi oli yhdistämisen kautta Venäjän mahtavaan valtakuntaan
päässyt sodan jaloista ja saavuttanut mahdollisuuden voida rauhassa
kehittyä ja saada omakielisen sivistyksen. Se oli juuri viimemainittuja
mielipiteitä vierova ja niitä oudoksuva ruotsalainen yläluokka, jonka
edustajia enemmistönä v. 1810 istui hallituskonseljissa. Heissä
nähtävästi »Lyceum'in» äsken esittämämme sanat »fennomaniasta» löysivät
kiitollisen kaikupohjan. Ja Juteini joutui luullaksemme heidän
ruotsinmielisyytensä ensimäiseksi uhriksi ja on siten suomalaisuuden
ensimäinen »marttiira».[18]

Juteini oli, näet, ennenmainittuun virka-anomukseensa liitettyihin
suomalaisiin kielinäytteihin pannut myöskin erään runonsa, nimeltä
»Keifarille», ja erään sepittämänsä puheentapaisen varustettuna
otsakkeella »Suomen kansalle, wuonna 1810».[19] Edellisessä hän laulaa
Aleksanteri I:sen ylistystä ja jälkimäisessä hän taas julistaa
kansallensa myöskin muita sen aikuisen »fennomanin» mielipiteitä.
Puheen ajatukset luullaksemme eivät voineet miellyttää toisia
hallituskonseljin jäseniä, jossa silloin istuivat: R.V. De Geer, K. von
Troil, C. Fr. Rotkirch, C. Mannerheim, E.E. Tulindberg ja H.C.
Nordenswan. Puhe onkin siksi merkillinen, että me sen, lyhyt kun on,
painatamme tähän kokonaisuudessaan:

Rakkaat Suomalaiset! Nykyisillä ajoilla on tapahtunut meille suuri
tapaus. Jälkeentulevaiset saavat havaita, jos se on Suomalaisille onnexi
taikka onnettomuudexi. Hänen Keisarillinen Majesteetinsa Alexanderi
I:nen, joka on Itsevaldias Venäjäsä, on voiton kautta saanut Ruotsilda
koko Suuren Ruhtinaanmaan Suomen halduunsa. Hän on asettanut sen, aivan
rakkaasti meitä kohtaan, korkian ja laupiaan suojeluxensa ale. Se on
tosi, meillä oli ennengin hyvä, oikia ja armollinen hallitus, joka
vilpittömästi etsi meidän etuamme; ehkä se on myös tosi, _niin kauvan
kuin meidän kielemme on ylenkatseessa ollut, jonga perustus on kuitengin
aivan merkillinen, niin kauvan on yhteinen kansa ollut viellä paljon
hyvää paitsi; sillä omalla kielellänsä taita kukin kansa parhain
täydellisyyttänsä lähestyä. Nyt on meidän kuuluisa Pääkaupungimme, nyt
on meidän hyvä ja viisas Haldiamme omassa maassamme. Meillä on siis nyt
toivo, pikemmin kansain yhteiseen päämaaliin, nimittäin pysyväiseen
onneen ehtiä_. Mutta missä oli meillä ennen vakuutus tämän onnen
rauhallisesta nautinnosta? Totisesti, se oli meillä aina
huikendelevainen niin aukian Riikin rajan ohessa, kuin endinen Ruotsin
raja Suomessa oli. Se näkyy Suomenniemen rauhallisuuteen
_välttämättömäxi, että Pohjanlahden pitää oleman rajana Ruotsin ja
Venäjän valtakundain välillä_. Historian ja isäimme ilmoitusten kautta
on meille kyllä tietty, kuinga kauhistavaisesti meidän maamme ja
esivanhembaimme kanssa on muinen meneteldy niissä kapinoissa ja
riidoissa, jotka Ruotsin ja Venäjän kesken ovat ajoittain syttyneet
maata hävittämään. Koko Suomenmaan yhdistyxen kautta Venäjän valtakunnan
kanssa tulevat toivon jälkeen nämät hirmuisuudet tästäedes meidän
pääldämme poistetuixi. Se _isäimme verellä punattu maa, joka tähän asti
on sodan jaloissa verikangaana ollut, kukoistaa kuitengin viimmein
jälkeentulevildamme ilolla viljeldäväxi. Suomea valistuxen auringossa
myös vapaasti kulkea puolipäivään; sillä Alexanderi I:nen on nyt
Venäjässä Itsehaldiana, Joka meitä siitä vakuuttaa_.[20] Sama Alexander
on meidängin Valdiaamme, jonga sydän liekitsee rakkaudesta ihmisyyttä
kohtaan, Joka on meillekin armonsa niin runsaasti osottanut, että Hän on
Itse tullut meille Suurexi Ruhtinaaxi. Tämä Ruhtinas, Jonga valda
ulettuu maan ääriin, rakastaa oikeutta ja valvoo alamaistensa onnen
ylitse. Hän andaa järjellisiä asetuxia, perustaa Oppihuoneita, ja
kallistaa korvansa leskein ja orpolasten valitusääneen. Hän holhoo
ihmisyyden arvoa. Hän lunastaa orjat orjuudesta, jotka tähän saakka
turvatoina raskaasti huokailivat, mutta nyt siunailevat sitä hetkeä,
koska Alexanderi nousi Valdakunnan Keisarilliselle Hallitusistuimelle
uskollisten alammaistensa turvaxi ja Isäxi. Hän nousi ihanan valistuxen
ja ilon säteitä Isänmaansa hyväxi ja kunniaxi levittämään. Se on myös
Sinulle kunnia, o Suomenmaa! tulla Hänen kalliin Valdikkansa kautta
suojelluxi ja kutsua Händä Isäxesi, Hänen isällisen hailituxensa
alla--se on sinulle suurembi kunnia kuin itse Venäjälle, sillä Hän asuu
sinun luonasi Pietarin julkisissa muurissa Suomenlahden rannalla----,
rakastakan, kuulkan ja kunnioittakan siis Händä!

Emme muuta voi kuin otaksua, että tämä puhe Juteinin itsensä sitä
aavistamatta oli kuin korvapuusti hallituskonseljin joidenkuiden
jäsenten mielipiteille ja tunteillekin. Ja tämän eroavaisuuden
poliittisissa mielipiteissä ja näkökannassa yleensä luulisimme
pohjimmaiseksi syyksi Juteinin hakemuksen hylkäämiseen, vaikk'ei sitä
sopinut julkisuudessa ilmaista helposti ymmärrettävistä syistä. Ja sen
vuoksi ei myöskään jälkimaailmalla ole tilaisuutta ottaa selkoa
hallituskonseljin huhtikuun 7 p:nä 1810 tekemän päätöksen perusteluista
kielenkääntäjän ottamiskysymyksessä.

Olivatpa nyt nämät syyt Juteinin hakemuksen hylkäämiseen mitkä tahansa,
tosiasiaksi jää, että Juteinia ei hallituskonseljin kielenkääntäjäksi
otettu, vaikka hän siihen aikalaisistaan ansiokkain ollut olisi; hänet
päinvastoin »pudotettiin tika-puilda», kun hän »köyhyydessä koki leipää
kohden kuroitella», niinkuin hän katkerana laulaa runossaan
»Runolaisille Suomessa, kirjoitettu leiwättömyydessä» eli kaiketi juuri
tähän aikaan, vaikka se vasta v. 1816 on ilmestynyt painettuna
runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Tämä runo on selvänä
todisteena hänen mielialastaan näihin aikoihin. Siinä arvellaan vanhan
Wäinämöisen jo niin köyhtyneen, ett'ei hän enää jaksa elättää
palvelijaansa, laulajaa, vaan tällä on »nälkä palkkana hengen
huvituksen» ja »kuiwan kunnian ohella», joka ei kuitenkaan »kelpaa
täällä ruumiin ravinnoksi». Sen sijaan omanvoiton pyytäjät, useinkin
mielettömät konnat, »itse äitinsä, isänsä kielen hyvängin» hyleksijät,
»miehet maassa muukalaiset» menestyvät hyvin ja voivat kiivetä
korkealle »pussi pohjaton kädessä.» Mutta siitä enemmän sivuilla 40 ja
41, jossa on tätä runoa vielä lyhyesti selosteltu.[21] Tämän runon
mukaan oli siis »muukalaisuuden» syy, että niin katkeria »vaikutuksia»
oli »Suomalaisen sydämessä», kun hänelle vääryyttä oli tehty. Ei
käytetä siinä suoraan »ruotsalaisuus»-sanaa, mutta itse asiassa juuri
sitä käsitettä tarkotetaan. Samoin seuraavienkin vuosien runoissa,
joissa näitä samoja »vaikutuksia» vielä monessakin tuntui. Muistutamme
vain yleisesti tunnettua Kiwipiirrosta Häpy-patsaassa Suomen Oppineille
v:lta 1817 ja samana vuonna myöskin julaistua runoa »Kolme aikaa»,
molemmat Ajan Wiete-nimisessä runokokoelmassa. Viime mainitussa,
vähemmän tunnetussa runossa kiitetään »ensimmäistä aikaa», esi-isiemme
aikaa, sillä he olivat

    »rohkeat ja rehelliset,
    kiitettäwät käytöksissä!
    werellä ja woimallansa
    suojeliwat sukuansa,
    wapautta warjelivat,
    koska Suomen koko seura
    piti onnen yhteisenä.»

Silloin olisi tietysti suomeksi runoilevainenkin leipänsä löytänyt.

Mutta

    »Sitte tuli toinen aika--
    aika muita awarambi,
    jossa Suomen joka sääty
    etsi omaa etuansa,
    hylkäs' toisen hyvän onnen--
    hylkäs' kansan kunniangin.
    Moni wailla miehen mieldä
    ylen kattoi koto-kielen
    walistuksen wahingoksi.»

Vieläpä niin myöhään kuin v. 1826 tuntui näitä samoja »vaikutuksia»
Juteinin sydämessä, sillä hän silloinkin Runotähteitä-nimisessä
runokokoelmassaan lauloi ivaa uhkuvat, katkerat sanansa, jotka tunnemme
J. Krohn'in usein mainitusta teoksesta, Suomal. Kirjallis. Vaiheet,
mutta joita tässä emme voi sivuuttaa silloisia nurjia kielioloja
kuvaavina:

    »Koskas kuulet kouluissamme
    taikka lain tulkinnoista
    oudon kielen kitisewän,
    naura Nationaliteelle,
    wirsku vieraille sanoille!»

Näin nyt nähtyämme miten syviä jälkiä kärsitty vääryys jätti Juteinin
mieleen pitkiksi ajoiksi tulisi meidän seurata hänen toimiansa senkin
jälkeen, kun hänen toiveensa v:na 1810 keväällä saada valtion virka
raukesi. Näitten toiveittensa raunioilla ei Juteini itkeä
ruikuttelemaan ruvennut, vaan kävi kesällä samana vuonna Tukholmaa
katsomassa, koska hänelle näyttää tarjoutuneen tilaisuutta siihen.
Ehkäpä haihtuisi matkalla mieliharmi!--Edellä mainitsemamme vääryys,
mikä näin oli Juteinille tapahtunut, oli kuitenkin siksi suuri
loukkaus, ett'ei hän enää, kun oli Tukholmasta palannut, pyrkinytkään
valtion virkoihin, vaan meni, kuten olemme jo edellä nähneet,
vapaaherra Wredelle Anjalaan--jälleen kotiopettajan toimiin--
loppuvuodeksi 1810 ja seuraaviksikin aina alkupuolelle vuotta 1812,
jolloin hän luultavasti itse pikimältään kävi taas Turussa hankkimassa
Yliopiston konsistorin todistuksen[22] hakeakseen erästä virkaa ja
tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Lagus'en Matrikelin tiedonannon
mukaan on hän sellaisen todistuksen saanutkin konsistorilta huhtikuun
13 p:nä samana vuonna.[23]

Silloisiin postioloihin nähden emme luulisi hänen tätä todistusta
hankkineen valtakirjalla valtuutetun kautta, sillä edellä
mainitsemassamme hänen elämäkerrassaan Sanan Saattajassa sanotaan hänen
jo kaksi päivää myöhemmin eli huhtikuun 15 p:nä »tulleen» jo mainittuun
virkaan, jonka hän siis onnistuikin tällä kertaa saamaan. Tosin oli
virka vain sijaisuus Haminan kaupungin maistraatin sihteerin toimessa,
johon »notarius publicus»-virka oli yhdistetty; mutta se tuotti toki
leivän, vaikk'ei tietenkään ylen runsasta; ja samalla saavutti Juteini
ansioita virkauralla, jotka luonnollisesti jotakin merkitsivät toista
samallaista vakinaista virkaa tavotellessa.

Nähtävästi oli Juteini 1811 ja 1812 vuosien vaihteessa Hattulan
kirkkoherranvirastolle ilmottanut muutostansa synnyinseurakunnastaan,
koskapa hänen nimensä 1811 vuoden kirkonkirjassa vielä on merkittynä,
vaikkakin muistutuksella »oleskelee Venäjällä» (vistas i Ryssland),
mutta v. 1812 hänen nimeänsä sieltä ei enää löydä. Ehkäpä hän Hattulaan
taas on poikennut samalla matkalla, kuin hän edellä tekemämme
olettamuksen mukaan Turussakin kävi. Kirkonkirjassa ei tällöin tosin
ole tullut oikaistua tuo Sanan Saattajan elämäkerrallisten ja
epäilemättä sangen täydellisten tiedonantojen mukaan luultavasti väärä
ilmotus hänen oleskelustaan Venäjällä v. 1811, ehkäpä ei senkään
vuoksi, että hän kuitenkin Anjalassa on ollut sangen lähellä »Vanhan
Suomen» rajaa; mutta jos taas tämä otaksuma on oikea, lienevät toki
toiveet pääsemisestä Haminaan edellä viitattuun viransijaisuuteen jo
sanottujen vuosien vaihteessa olleet epäilemättä sangen suuret, koska
hänen nimensä on seuraavan vuoden kirkonkirjasta jo jätetty pois. Mutta
kun siinä taas ei sanota Juteinin mihinkään määrättyyn Suomen
seurakuntaan muuttaneen, niin voipi toiselta puolen olla mahdollista,
että Hattulan kirkkoherranvirasto on otaksunut hänen edelleen
oleskelevan Venäjällä ja ehkäpä sinne jäävän ja jättänyt sellaisen
olettamuksen nojalla hänen nimensä 1812 vuoden kirkonkirjasta pois.[24]

Mutta oli nyt näiden asiain laita miten oli, Turussa Juteini nähtävästi
siis kuitenkin kävi alkupuolella vuotta 1812 ja Haminaan hän heti sen
jälkeen maistraatin sihteerin sijaiseksi pääsi, niinkuin edellä näimme.
Tällaisena sijaisena hänen ei kuitenkaan kovin kauan tarvinnut olla,
sillä hän joutui jo joulukuun 2 p:nä 1813 Viipurin kaupungin
maistraatin vakinaiseksi sihteeriksi ja notarius publicus'eksi.
Luultavasti perinnäistietoon perustuvan tietämän mukaan väittää
J. Krohn Juteinin saaneen siihen virkaan sanotun kaupungin porvariston
yksimielisen kutsun. Kaksi kuukautta myöhemmin Juteinin nimi on
merkittynä Viipurin kaupunkiseurakunnan kirkonkirjoihin, mutta
nähtävästi ei seurakunnan paimen ole saanut muuttokirjaa, kosk'ei
syntymäpäivää ole merkitty ja vuosikin on väärä. Tämä on kuitenkin
eräässä myöhemmässä kirkonkirjassa oikaistuna.[25]

Kelpo virkamieheksi osottauduttuaan Juteini näkyy Viipurissa päässeen
kaupunkilaisten ja vallassaolevain kunnallisten viranomaisten suosioon,
niin että hän kesäk. 4 p:nä 1815 otettiin sanotun kaupungin
laivanmittaajaksi.

Ell'emme ota lukuun Juteinin lukuisia julkaisuja vuosien 1813 ja 1818
välisenä aikana, joita sekä suomen- että ruotsinkielisiäkin on painettu
yli parikymmentä ja joista esityksemme seuraavissa luvuissa on tarkempi
selostus, niin ei meillä hänestä ole mitään erikoista
elämäkerrallistakaan esitettävää, ennenkun saamme viimemainitulta
vuodelta muutaman tiedon, joka koskee yhdeltä puolen Juteinia
seuramiehenä ja toiselta muutamaa arvostelua hänestä suomenkielen
käyttäjänä ja tarkkana tuntijana.

Kun näin tulee puhe Juteinista seuramiehenä, niin nousee meissä ensin
ihan niinkuin itsestään kysymys, minkä näköinen Juteini oli. Ja siihen
antaa meille jo edellämainittu vanhus Henrik Joel Juutila eli Pätiälä
vastauksen, sillä hän tämän kirjottajalle kertoi jo aikaisemmin
esitetyssä tilaisuudessa, että »Juteini oli pitkä, solakka mies ja
sinisilmäinen», minkä viimeksi mainitun seikan vahvistaa Juteinin
kansallismuseossa nykyisin säilössä oleva kuvakin. Ja tämä kuva kertoo
vielä senkin, että hänellä oli tumman ruskeat kutrit, ihonväri puhdas
ja posket hieman punaiset. Siis kaikin puolin hauska ilmiö. Ja
sellaisena hänestä tietenkin paljon pidettiin seuraelämässä. Kun siis
miellyttävään ulkomuotoon lisäksi tuli, että Juteini jo nuorena
ylioppilaana, kotiopettajana ollessaan, oli oppinut »sivistyneen
käytöstavan», kuten J. Krohn kertoo, jota tiedonantoa tietenkään ei
ensinkään ole syytä epäillä, niin emme silloin suinkaan sitä ihmettele,
että hänet nähtiin nähtävästi niin mielellään seurusteluissa, ehkäpä
vieraana perheissäkin ja jäsenenä eräässä »klubissa», poikamies kun
vielä oli, että esim. tanskalaisen oppineen, professori Rasmus Rask'in
maaliskuun loppupuolella v. 1818 oli vaikea saada niin usein häntä
tavata, kuin olisi halunnut. Rask, näet, silloin oleskeli Wiipurissa ja
kävi Juteinia tervehtimässä sekä toivoi tämän ohjaamana oppivansa
puhumaan suomea, mutta lähti äskemnainitusta syystä sieltä pois
aikaisemmin, kuin alkuaan aikonut oli. Juteinin luona tällöin jo
ensi kerralla käydessään Rask sai 16 hänen julkaisemaansa kirjasta;
2 lastenopetusta käsittelevää tekelettä, jotka jo olivat loppuun
myydyt,[26] ei juuri tästä syystä voitu antaa. Juteinin silloin
nähtävästi tekeillä olevan kieliopin ja ehkäpä jo painatuksen alaisena
olevan kokoelman Valittuja Suomalaisten Sanan laskuja Rask tilasi.[27]

[Kuva: Tämä Juteinin kuva on taiteilija Tuhkasen tekemä jäljennös
Kansallismuseoon lunastetusta alkup. Jutein-kuvasta. Sen hän alkuaan
piirsi aikakauskirja »Aikaa» varten. Saman taiteilijan »Valvojaa» varten
piirtämä kuva on tämän kirjamme alussa.]

Nähtyämme Juteinin tässä vilahdukselta seuramiehenä tapausten valossa
vuodelta 1818, jolloin hän professori Rask'in kanssa joutui tekemisiin,
on meidän nyt edellä antamamme lupauksen velvottamina mainittava myös
ne arvostelut Juteinista suomen kielen käyttäjänä ja tarkkana
tuntijana. jotka lausuttiin samana vuonna, sekä näiden arvostelujen
yhteydessä olevat seikat.

Aikaisemmin eli jo kevättalvella tänä samana vuonna Turussa
tutustuttuaan yliopiston suomenkielen dosenttiin Gustaf Renvall'iin
sekä keksittyään hänen tavattoman työkykynsä sekä perinpohjaiset
tietonsa ja taitonsa suomen kielessä oli professori Rask toukokuun 17
päivänä kirjottanut hänelle, ehdottaen että hän rupeaisi suurta
suomalaista sanakirjaa toimittamaan etupäässä tieteellistä tarkotusta
varten, jota sanakirjaa Venäjän valtakunnan kansleri, kreivi Rumjanzow
Pietarissa aikoi kustantaa. Avustajaksi Renvall'ille tähän työhön hän
esitti taitavaa suomen kielen käyttäjää, yliopiston apulaista R. von
Becker'iä. Renvall sanoi ihastuvansa, jos tulisi saamaan suuremmoisen
sanakirjatyön suoritettavakseen, mutta Becker'iä työtoveriksi ei hän
halunnut. Siitä sanoi hän vastauksessaan toukokuun 30 p:nä: »Minä
tiedän kyllä että hän (Becker), syntyneenä Savossa, on kielenkäytössä
hyvä suomalainen, mutta onko hän kiinnittänyt kielen Kielioppiin y.m.
mitään huomiota sitä en tunne. Maisteri Savenius olisi sellaisessa
suhteessa ajatukseni mukaan parempi. _Ensimäinen kaikista on kuitenkin
Sihteeri Judén, kieltämättä yksi meidän parhaita Suomalaisia, sekä
tietopuolisesti että käytöllisesti»[28] Mutta sitä paitsi katsoi
Renvall, että sellaista työtä, kuin kyseessä oleva, oli mahdoton jakaa
kahden tai useamman tehtäväksi. Sillä jos yhtenäisyyttä mielipiteissä,
suunnitelmassa, työtavassa y.m. on aikoihin saatava, niin on yhden
miehen suoritettava koko työ, joka sitten voidaan jättää jo ennen
painatusta muiden tarkastettavaksi. Kuitenkin olkoon tekijällä vapaus
valita tarkastajain huomautuksista vain ne, mitkä hyväksi näkee.

Kun Renvall nähtävästi ei tiennyt, että professori Rask maaliskuun
loppupuolella oli käynyt Viipurissa Juteinin luona ja tilannut tämän
kieliopin ja sananlaskukokoelman, niin hän kirjeessä Rask'ille kesäk.
20 p:ltä eräässä kohdassa sanoo: »On hiljan minulle kerrottu, että
Herra Judén Viipurissa aikoo julkaista Suomalaisen Kieliopin ja
kokoelman Suomalaisia Sananlaskuja. Minä en kuitenkaan ole saanut
mitään tarkempaa tietoa siitä häneltä itseltä.» Ja taas ajatellen
suurta sanakirjatyötä, jota toivoi saavansa suoritettavakseen, sekä
kysymystä apulaisesta tähän työhön jatkaa hän vielä samassa
kappaleessa: »Jos hän (Juteini) olisi Turkua lähempänä, niin en
itselleni toivoisi mitään parempaa työtoveria, vaikk'ei hän tunne
Latinan kieltä.»[29] Tietysti tämä viimeinen arvostelu Juteinin
latinankielen taidosta tarkottaa kielen perinpohjaisempaa,
täydellisempää tuntemista, jommoinen luonnollisesti ainakin
päätoimittajan tuli omata osatakseen tieteellisessä sanakirjassa
tarkoin selittää sanojen merkitykset latinaksi.

Juteinin kieliopin sitten saatuaan syyskuun 14 päivään mennessä
professori Rask kysyi kirjeessä viimemainitulta päivältä Renvall'in
mielipidettä tästä kieliopista. Renvall kun itse juuri paraillaan
valmisti suomen kielioppia ja oli siis pätevimpiä sitä arvostelemaan.
Saman kuukauden 23 p:nä Renvall vastasi, ett'ei hän vielä ollut nähnyt
Juteinin kielioppia eikä nyt vielä voinut lausuntoansa siis sen arvosta
antaa.[30] Mutta jo lokakuun 15 p:nä 1818 Renvall Rask'ille kirjotti
äskettäin juuri Juteinin sekä kieliopin että sananlaskut saaneensa. Hän
ei kuitenkaan vielä ollut ennättänyt niitä silmäillä läpi, mutta
muutama vilkaisu kielioppiin hänen mielestään oli osottanut, että
Juteini asiaansa oli käsitellyt verraten »löyhästi» (löst).[31]
Nähtävästi Renvall arvostelussaan tarkotti etupäässä puheenaolevan
kieliopin kokoonpanon hataruutta, sen suuria puutteita systemaattisena
eli järjestelmällisenä esityksenä, jos hän ensinkään nyt vielä niin
äkillisen tarkastelun nojalla mitään tuomiota teoksesta tahtoi lausua,
teoksesta, jonka tekijää hän juuri vähää ennen oli esittänyt parhaiden
suomen kieltä tutkineiden teoreetikkojen joukkoon luettavaksi.[32]
Juteinin kielioppia ei tietääkseni vieläkään ole asianmukaisesti
tarkastettu, mutta toivokaamme, että joku tehtävään täysin pätevä
kielimies vielä ottaa perinpohjin tutkiakseen, muihin verratakseen ja
sen nojalla arvostellakseen Juteinin kielioppia.

Edellämainituista G. Renvall'in kirjeistä prof. Rask'ille ilmenee,
paitsi mitä nyt jo tässä olemme esittäneet, myöskin m.m. että Rask oli
ehdottanut hänelle, että hän suomalaisessa sanakirjassaan käyttäisi
samallaista ääntiöpituuden merkitsemistapaa, kuin unkarin kielessä oli
käytännössä, eli siis että vinopilkku ääntiön yläpuolella ilmaisisi
pitkää ääntiötä, jotta sen avulla päästäisiin Rask'in mielestä rumasta
kirjotustavasta, jossa vain kaksi ääntiömerkkiä ilmaisi pitkän ääntiön.
Renvall kyllä myönsi oikeaksi sen, että niin ääntiörikkaassa kielessä
kuin suomi alituiseen uusiintuvat pitkien ääntiöiden kaksoismerkit
olivat rumat silmälle nähdä, samoin kuin senkin vaatimuksen
oikeutuksen, että yksi ainoa äänne, vaikka olisikin pitkä, oikeastaan
olisi loogillisuuden, johdonmukaisuuden ja kieliopilliseltakin kannalta
myös merkittävä vain yhdellä ainoalla merkillä, mutta hän vastusti sen
käytäntöön ottamista sanakirjassa ensin sillä, että saksalaiset,
hollantilaiset, englantilaiset, jopa myöskin tanskalaiset itse
toisinaan merkitsevät pitkän vokaalin kahdella merkillä. Sittemmin hän
huomautti, ett'ei Turussa eikä Ruotsissakaan korkomerkillä varustettuja
kirjakkeita ollut saatavissa, vaikka arvelikin, että niitä ehkä
voitaisiin saada Saksasta. Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän lisäksi
arveli vaikeaksi luopua vanhasta tavasta ja saattaa käytäntöön uuden,
jonka silloin tietenkin tulisi olla entistä ei ainoastaan paremman,
vaan myös sellaisen, että sen aivan yleisesti voi käytäntöön ottaa
ja että sitä myöskin sitten saattaa noudattaa. Ja ell'ei noita
korkomerkillä varustettuja kirjakkeita tarvita täällä (Suomessa) mitään
muuta kieltä varten, niin ei yksikään kirjanpainaja rupea niitä
hankkimaan suomea varten. Ja jos taas yksi tekisikin sen, niin ei
kaiketi kaikkia voitaisi saada siihen suostumaan. Sitten osotti hän
vielä monta uudesta merkitsemistavasta johtuvaa epäjohdonmukaisuutta.
Niiden joukossa ehkä pahimpia, että esim. ranskalainen ja muukalainen
yleensä uuden merkitsemistavan takia johtuisi varmaankin väärin
ääntämään sellaisia sanoja kuin _mutaa_ ja _pataa_ niitä merkittäissä
_mutá_ ja _patá_. Ja miten merkittäisiin uudella tavalla _puku, suku_
ja _luku_ taivutuksissa, koska niissä (siihen aikaan) k taivuttaissa
katosi![33] Saataisiinko niistä genetiivissä _puun, suun_ ja _luun_
sijasta (äännettyinä kahdella tavulla) _pún, sún_ ja _lún_, jotka
tietenkin myös olisivat genetiivejä _puu, suu_ ja _luu_ sanoille.
Lokakuun 14 päivän kirjeessä v. 1818 Renvall kuitenkin vihdoin lupasi
sanakirjatyössään koettaa totuttaa itseään tähän uuteen
merkitsemistapaan ja siten lähemmin koetella sen etuja, vihdoin sitten
puhtaaksikirjottaessaan ratkaistakseen, onko hän lopullisesti käyttävä
vanhaa vaiko uutta kirjotustapaa. Mutta niinkuin professori Setälä
esitelmässään »W. Kilpinen Suomen kielen uudistajana» sivulla 20
huomauttaa, juuri näitä asioita myöskin esittäessään, ei Rask'in
ehdotus kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen.

Olemme näinkin laajasti, jos kohta ei perinpohjaisesti, esittäneet
Rask'in oikeinkirjotusuudistusehdotuksen, mikäli siitä Renvall'in
kirjeistä selkoa saa, sillä Juteinille Rask luultavasti oli tehnyt
saman ehdotuksen, päättäen hänen esityksestään v. 1819 Lasten Kirjansa
toisessa painoksessa, että »latinaisia» eli antikva-kirjakkeita
käytettäissä suomessa sopisi merkitä pitkiä ääntiöitä korkomerkillä eli
vinopilkulla, niinkuin lukija esityksemme 76 ja 78 sivuilla on näkevä.
Rask'in Juteinille esittämän ehdotuksen tekee vielä uskottavammaksi
eräs Juteinin kirje Rask'ille maalisk. 5 p:ltä 1819, joka kirje
alkuperäisenä on säilyssä Kööpenhaminan yliopistonkirjastossa ja
käännöksenä kuuluu:

»Maanmainio ja korkeastioppinut Herra Professori!

Hartaimman kiitollisuuteni esitän minä kunnioittaen siitä että Herra
Professori on minulle osottanut suosiotansa ja minua muistanut erittäin
kiitettävällä teoksellansa. Minä en vielä ole ennättänyt selailla läpi
koko kirjaa, mutta mitä minä olen lukenut ja ymmärtänyt, on mainiosti
esitettyä. Minä en oikeastaan osaa arvostella, vaan ainoastaan ihailla
niin syvällistä kielten perusteiden tutkimista.--Mitä muuten tulee
Herra Professorin muistutuksiin pienen Kieliopillisen kokeeni johdosta,
näyttävät ne minusta, kirjainten suhteen, sangen oikeilta, ja olen minä
myös jotakin sellaista tuuminut, mutta en ole vielä uskaltanut panna
käytäntöön mitään uutta tapaa; en ole kuitenkaan unohtava ottaa asiaa
tarkemman harkinnan alaiseksi. Mutta, mitä tulee Teonsanoihin ja niiden
jakamiseen kolmeen Taivutusryhmään (_Conjugationer_) saman periaatteen
mukaan, kuin_ (nominien) Sijoittelussa, siihen en voi keksiä kyllin
tarkasti määrättyjä varmoja sääntöjä, enemmän kuin mitä minä niitä
kokeessani olen esittänyt. Tämä asianlaita täytyy minun jättää siis
sikseen kunnes asiaan--enempää selvitystä saatu on. Jakamattomalla
kiintymyksellä on minulla kunnia jatkuvasti olla

Maankuulun ja korkeasti Kunnioitettavan Herra Professorin nöyrin
palvelija      Jac. Judén».[34]

Tämän kirjeen mukaan on Juteini nähtävästi juuri hiljan saanut prof.
Rask'ilta erään teoksen, ehkäpä hänen islantilaisen kielioppinsa, josta
Renvall kirjeessään lokak. 14 pää 1818 sanoo Rask'ille, ett'ei se
silloin vielä ollut ostettavissa Turun kirjakaupasta. Samassa kirjeessä
hän (Renvall) muutamaa riviä aikaisemmin ilmottaa, että saman
professorin tutkielma »Pohjoismaisen kielen synnystä» ei ole myytävänä
siellä, mutta että Anglosaksilaista kielioppia on vielä saatavissa--
hänen näet piti lähettää nämä teokset Turun kirjakaupasta prof.
Raskille Pietariin, jossa Rask vielä v:na 1819-kin jonkun aikaa
oleskeli, matkustettuaan sinne jo kevätpuolella vuotta 1818. Kun
Renvall sitten kirjeessä tammikuun 2 p:ltä 1819 mainitsee prof. Rask'in
tutkimusta »Pohjolan vanhasta kielestä» Turussa luettavan
»mielihalulla», jopa niin että »Ehrström'in kappale (sitä) jo on
puoliksi kulunut»,[35] niin en voi näistä lauselmista johtua juuri
muuhun, kuin että Rask'in Juteinille lähettämä teos oli hänen islannin
kielioppinsa, vaikka Juteinin äsken esitetyn kirjeen puheesta
»syvällisestä kielten perusteiden tutkimisesta» voisi mahdollisesti
johtua ajattelemaan tutkielmaa »Pohjoismaisen kielen synnystä».

Toisesta kohdasta Juteinin edellä esitettyä kirjettä Rask'ille taas voi
meidänkin mielestämme, kuten prof. Setälä ennen mainitussa
esitelmässään siv. 20 tekee--vaikka hänkin varoen, käyttäen sanaa
»näkyy»--, johtua jokseenkin suurella varmuudella Rask'in Juteinillekin
tekemään edelläkerrottuun uudistusehdotukseen, kun ottaa huomioon hänen
esityksensä Renvall'ille ja Juteinin kokeilun juuri v. 1819, merkiten
ääntiöpituuden antikvatekstissä vinopilkulla Lasten Kirjan toisessa
painoksessa, kuten edellä näimme. Mutta--täytyy meidänkin lisätä!--
mahdollistahan on, että Rask'in »muistutukset kirjaintenkin suhteen»
sentään koskevat joitakin muita seikkoja.

Juteinin vastauksesta samassa kirjeessään prof. Rask'ille luulisimme
vielä olevamme oikeutetut tekemään sen johtopäätöksen, että Rask on
ainakin jonkillaista tunnustusta Juteinille hänen kieliopistaan
antanut, ehkäpä sitä arvokkaaksikin suomen kielen tutkijalle
tunnustanut, kuten Snellman'in äänenkannattajassa »Kallavedessä»kin,
niinkuin tulemme myöhemmin näkemään, eräässä arvostelussa tästä
kieliopista sanotaan. Sillä tuskinpa Juteini muuten olisi kirjottanut
tällaista vastausta, jossa yleensä on niin altisna ottamaan huomioon
Rask'in huomautuksia eli, niinkuin hän sanoo, »muistutuksia». Nämä
Rask'in ystävälliset neuvot näkyvät pääasiallisesti koskeneen
teonsanojen taivutuskaavoja eli niiden ryhmitystä, siis yhtä seikkaa
kieliopin järjestelmällisessä esityksessä, joka tällöin vielä näyttää
olleen sangen vaikea tehtävä. Kaiketi samallaista systemaattisen
esityksen heikkoutta arvelimme jo edellä Renvall'inkin arvostelullaan
tarkottaneen. Mutta tällaiset »muistutukset», huomautukset, neuvot,
millä nimellä niitä nyt nimittäneekin, eivät tietenkään vielä riistä
Juteinin kieliopin monilta tarkoilta ja usein oikeiltakin
kielitieteellisiltä havainnoilta ja niistä johtuneilta säännöiltä
arvoansa. Samalla tavalla oli Rask Renvall'inkin kielioppia varten
juuri ennen, kuin Juteinin kielioppi julkisuuteen laskettiin, antanut
neuvoja, joista Renvall häntä kiittää kirjeessä elok. 19 p:ltä
1818,[36] eikä tietenkään Renvall'in kieliopin arvo aikalaisten
silmissä olisi vähentynyt, jos hän sen olisi heti julkaissut, siitä
että hän olisi tunnustanut Rask'ilta saaneensa neuvoja kielioppiansa
varten. Mutta Renvall ei tullut pitkiin aikoihin sitä julkaisseeksi,
ehkäpä siitä syystä, että hän, niinkuin hänen ennenmainituista
kirjeistään näemme, Rask'in kautta sai usean kielen kieliopin
tutkittavakseen ja että hän, niihin syventyessään ja niiden kautta
yleisiin kielilakeihin; tahtoi vielä kypsyttää tekelettään, ennenkun
sen julkaisisi; sitä paitsi sanakirjatyö monena vuonna häntä siitä
esti, ennenkun tuo laaja sanakirja vihdoin v. 1826 ilmestyi; on
mahdollista myös, että von Becker'in v. 1824 julkaisema kielioppi,
kuten J. Krohn arvelee, oli syynä lykkäykseen.[37] Yhdelle osalle
kielioppiaan, Prosodialle eli runo-opille, joka oli niin laajaksi
paisunut, ett'ei hän katsonut sitä enää kieliopin yhteydessä voitavan
julkaista, oli hän jo v:na 1818 etsinyt kustantajaa sellaista saamatta,
koska epäilivät yrityksen kannattavaisuutta.

Suurta sanakirjaansa varten käyttämiensä lähteiden joukossa Renvall
mainitsee myös Juteinin julkaisuja, m.m. omien väitöskirjojensa
rinnalla hänen kielioppinsa v:lta 1818, josta hän epäilemättä on saanut
monen hyvän sanaselityksen. Tuohan jo on Renvallin puolelta aika
tunnustus Juteinille ja etenkin hänen kieliopilleen, että Renvall sitä
omien ansiokkaitten väitöskirjojensa ohella on voinut käyttää tärkeässä
tieteellisessä sanakirjatyössään ja mainitsee sen erittäin »uudempiin»
kuuluvana (recentiores).--Juteinin muka keräilemästä sanakokoelmasta
Renvall ei kirjeissään Rask'ille sano mitään, eikä Juteini itsekään
tietääkseni missään siitä puhu. Nähdäkseni on J. Krohn (Suom. Kirj.
Vaiheet siv. 198) ymmärtänyt Renvall'in sanat hänen sanakirjansa
alkulauseessa väärin.

Mutta etsiessämme näin Juteinin kieliopille tunnustusta ja puoltoa
johdumme vihdoin täysin pätevän ja puolueettoman arvostelijan
lausuntoon, joka julkisuudessa nähtiin v:na 1821 ja joka annettiin
juuri sensuuntaisena, kuin olemme olettaneet Renvall'in ja Rask'inkin
oikeastaan käyneen, jos ne yksityiskohtiaan myöten olisivat meille
tunnetut, toisin sanoen Juteinin kieliopillisille havainnoille hekin
varmaan ovat tunnustuksensa antaneet. Sanoimme lausunnon antajaa täysin
päteväksi, koska hän aikansa etevimpiin kielimiehiin kuuluvana itse
sittemmin julkaisi useita kielioppeja ja Iitistä kotoisin olevana
suomalaissyntyisenä kansanlapsena tietysti tunsi äidinkielensä
perinpohjin. Sanoimme häntä myös puolueettomaksi, sillä hän ei
Renvall'in tavoin ollut juuri aikeissa julkaista suomalaista
kielioppia. Tämä arvostelija oli, kuten ehkä lukija jo on arvannut, A.
J. Sjögren, silloin nuori 27-vuotias maisteri, tällaiseksi kahta vuotta
aikaisemmin seppelöitty, sittemmin akateemikko Pietarin akatemiassa.
Sjögren, näet, sanoo ennenmainitulle kreivi Rumjanzow'ille[38]
omistetussa kirjassaan »Ueber die Finnische Sprache und ihre
Literatur», painettu Pietarissa v. 1821 (5 arkkia 8:o): sivulla 12,
että Juteini on painattanut suomalaisen kieliopin, jossa on »monta
oivallista huomiota, kuitenkin ilman ankaraa systemaattista
järjestystä».[39]

Olemme näin Juteinin elämänvaiheita seuranneet vuosien 1818 ja 1819
vaihteihin saakka ja huomauttaneet muutamasta seikastakin jälkeiseltä
ajalta. Samalla olemme puhuneet niistäkin henkilöistä, joihin hän
erittäin näihin aikoihin oli jossain suhteissa eli toisin sanoen,
joiden kanssa hänen tiedämme olleen tekemisissä. Mutta ainoastaan tähän
asti mainittuihin ei nämä »suhteet» rajotu. Sillä myöhemmin tulemme
näkemään, että Juteini pilkkalauluillaan oli papiston keskuudesta
itselleen hankkinut vihamiehiä, jotka häväistysrunoja hänestä noin
vuoden 1819 seutuvilla ja sen jälkeisenäkin aikana levittelivät. Ja
kuitenkin hän meistä juuri näihin aikoihin ainakin ulkonaisesti näyttää
kirkollis- ja uskonnollismieliseltä, siitä päättäen että hän on mukana
Viipurin Pipliaseuraa perustamassa sekä valitaan sen toiseksi
sihteeriksi. Sanan Saattajan Viipurista jo ennen mainitsemassamme
kertomuksessa Juteinin elämänvaiheista, minkä kertomuksen tiedonannot
ovat siksi tarkkoja ja yksityiskohtiin meneviä, ett'eivät ne hevillä
voi olla kenenkään muun kuin juuri Juteinin itsensä antamia, sanotaan
tästä asiasta seuraavasti: (Juteini) »oli 2:sta päivästä Huhtikuuta
v. 1819 21:een päivään asti Tammikuuta v. 1822 Viipurin Apu-Biblia
Seuran Sihtierinä». Täydentääksemme tätä tiedonantoa liitämme tähän
toisenkin, jonka olemme saaneet siitä kertomuksesta, minkä Viipurin
Pipliaseuran nykyinen sihteeri, pastori J. Friman, esittää sanotun
seuran toissa vuonna (1912) painattamassa julkaisussa »Viipurin
Pipliaseura vuosina 1818-1912». Oli ehdotettu, kuten tunnettua on, että
Turussa olevalle Suomen Raamattuseuralle perustettaisiin Viipuriin
haaraosasto (eli juuri »Apu-Biblia Seura»). Sen jälkeen kertomuksessa
sanotaan: »Ehdotus sai----Viipurissa heti alussa hyväksymisen. Sen
toteuttaminen viipyi kuitenkin silloisen maaherran, Walléen'in,
sairauden vuoksi vuoden 1818 kevääseen, jolloin Viipurin Pipliaseura
huhtikuun 20 p:nä täydellisesti järjestettiin.--Seuran puheenjohtajaksi
valittiin silloin maaherra Carl Walléen, sihteeriksi kimnaasinopettaja
Fr. Rönnbeck,[40] varapuheenjohtajaksi valtioneuvos Nic. Jaenisch,
toiseksi sihteeriksi maistraatinsihteeri Jac. Judén,[41]
rahastonhoitajaksi pastori J. Stråhlman». Juteini oli näihin aikoihin
siis saman seuran sihteerinä, vieläpä raamatunlevittämistä tarkottavan,
jonka puheenjohtajana oli mies, mikä häntä sittemmin pahimmin
kerettiläisyydestä kaikissa oikeusasteissa ahdisti. Tosin tämä tietysti
tapahtui viran vaatimuksesta.[42]

Vaikka kuten edellä näimme Juteinista on tehty suurempi sankari x:n ja
z:n sekä vanhemman oikeinkirjotuksen vastustajana, kuin mitä hän
todella oli, niin on hän kuitenkin Renvall'in ja omienkin
mielipiteittensä toimeenpanijana ja lainakirjainten teoreettisenakin
vastustajana siksi merkittävä, että »Mnemosyne» v. 1820 »johtaa osaksi
hänestä suomen kielen oikeinkirjotuskriisin». Hän ei kuitenkaan
»Mnemosynessä» itse oikeinkirjotuskiistaan ottanut osaa.

Juteinilla oli jo, kuten olemme nähneet, monta tointa:
maistraatinsihteerin, notarius publicus'en, laivanmittaajan ja
raamattuseuran sihteerin. Tästä viimemainitusta sihteerintoimesta hän
kuitenkin edellisenä kuukautena luopui, kun hänelle vielä näiden muiden
tehtäviensä lisäksi helmikuun 28 p:nä 1822 uskottiin sihteerin toimi
Viipurin majotuslautakunnassa. Tämän lautakunnan kirjurina hän sitten
oli vähän päälle 10 vuotta eli toukokuun 18 p:ään 1832.[43]

V:na 1821 ilmestyi Viipurissa kuukauslehti Wiburgs Mancherley. Sen
palstoilta en ole mitään Juteinin kynästä lähtenyttä tavannut. Mutta
kun saksankielinen viikkolehti »Wiburgs Wochenblatt» ilmestyi vv.
1823-1832, niin Juteini sille v:na 1824 viehättyi antamaan yli 30 aika
pirteätä ja niistä monta kaunistakin runoaan, mitkä suomenkielisinä
painettiin 25 numeron lisälehteen hyvälle paperille. Niinkuin myöhemmin
näemme, Juteini niistä sekä uusista sepitelmistään sitten v:na 1826
muodosti runovihkonsa »Runon Tähteitä», mistä kaikesta näemme Juteinin
mielentilan taas täysin tasapainossa ja hänen runoilijamaineensa
korkeimmillaan.

»Ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla», vaan että hän tarvitsee
»avun, joka on hänelle sopiva», se raamatun lausuma totuus näkyy
myöhään täysin Juteinille selvinneen, koska hän, jo kauan »avuttomana»
oltuaan, vasta 44 vuoden vanhana osasi sen omaan kohtaansa sovittaa,
poistaa tuon epäkohdan ja v. 1825 mennä naimisiin.[44] Hän solmi
silloin avioliiton itseänsä yhdeksän vuotta nuoremman, entisen
emännöitsijänsä Katharina Margaretha Blank'in kanssa. Tästä aviosta
heille syntyi marraskuun 18 p:nä 1827 heidän ainoa lapsensa: poika Joël
Jacob.[45]

Vähin oli haihtunut se mielipaha, minkä Juteinissa pappien kesken
levitetyt, jo edellä mainitut häväistysrunot herättivät; ja vähitellen
oli hän, avioliiton rauhaisaan satamaan elonsa purren ankkuroituaan ja
vähä sitä ennenkin, taas alkanut etsiä viihdykettä hänelle jo niin
rakkaaksi käyneestä kirjallisesta toiminnasta, kun jo uusi rajumyrsky
hänen elämänsä merellä juuri tästä kirjailemisesta johtuneista syistä
taas tätä elonpurtta tuiverrutti ja sai sekä hänet itsensä että
tietenkin myös hänen elämänsä kumppanin jo avioliittonsa alkuaikoina
arkaillen kysymään, miten heidän elämänsä onnen kävisi, kaikkoaisiko
ehkä heidän perheonnensa heidän luotaan nyt kokonaan, kun rajusää
vinhana vallitsi heidän odottaessaan juuri samana syksynä perillistä,
ja voisiko odotettu suuri perhetapahtuma ensinkään tällaisissa
olosuhteissa onnistua. Lukija voi vähin ehkä jo aavistaa mitä Juteinin
elämää synkistävää tapausta tarkotamme, kun edellä jo viittasimme
siihen, että maamme prokuraattorinvirkaa silloin hoitava, hänen entinen
kuvernöörinsä, Carl Walléen häntä vainosi kerettiläisyydestä hänen
vuonna 1827 julkaisemansa kirjan »Anteckningar af Tankar uti Varianta
Ämnen» johdosta. Tämän kirjan luvattomasta julkaisemisesta sekä siitä
tavattavista kerettiläisyyksistä käytiin kauan oikeutta Walléen'in
alotteesta tai ehkäpä, niinkuin tämä eräässä kirjeessä mainitsee,
kenraalikuvernööri Zakrewskyn käskystä. Tästä oikeusjutusta ja myöskin
lyhyesti kirjan sisällyksestä on meillä myöhemmin eri luvussa selostus,
joten ei tarvitse tässä yhteydessä sitä laajemmin esittää, mutta koska
tämän Juteini-elämäkerran kirjottajalla, vasta sen jälkeen kun hän jo
tuon selostuksen oli painattanut, oli tilaisuutta käydä Viipurissa itse
tapahtumain paikalla ottamassa sikäläisistä arkistoista tarkemmin
selkoa oikeudenkäynnistä siellä sekä Anteckningar-kirjan ennen
kuulumattomasta lopullisesta kohtalosta, niin suotakoon hänelle oikeus
tässä esittää se, minkä hän tuossa mainitussa luvussa, jo ennen esille
tuotujen tietojen lisäksi asian valaisemiseksi kertoa voi.

[Kuva: Tämä kuva on valokuvajäljennös kansallismuseon Juteini-kuvasta.
Kuvan vieressä oleva koriste nimikirjotuksineen on kuvan
norsunluulaatan takapuolelle tehty. (Vrt. A.V. Koskimiehen kirjotusta
näistä kuvista »Aika»-lehden maalisk. n:ssa 1913).]

Syyskuun 13 päivänä 1827 jätti kaupunginviskaali J.A. Krogerus Viipurin
kämnerioikeudelle Suomen prokuraattoriviraston ruotsinkielisen
memoriaalin,[46] jonka sisällyksen suomeksi selostamme täydellisesti
myöhemmin, sekä pyysi, että kämnerioikeus määräisi ajan (»Termin») sitä
oikeusjuttua varten, minkä hän aikoi Juteinia ja kirjanpainaja Anders
Cedervaller'ia vastaan nostaa Juteinin luvattomasti julkaiseman ja
Cedervaller'in samoin luvatta painattaman »Anteckningar af Tankar uti
Varianta Ämnen» nimisen kirjan johdosta. Tätä Krogerus'en pyyntöä
noudattaen oikeus päätti, että hänen virallisena syyttäjänä tulisi
saman kuun 18 päiväksi sanotussa suhteessa samaan oikeuteen kutsua
Juteini ja Cedervaller.

Kun sitten Juteini ja Cedervaller syyskuun 18 p:nä olivat oikeuden
edessä, luettiin heille edellisen istunnon pöytäkirja, mikäli se
heitä vastaan nostettua oikeusjuttua koski, sekä kehotettiin ensin
Juteinia jättämään selityksensä prokuraattorinviraston
virkamemoriaalissa esitettyihin syytöskohtiin. Juteini tunnusti
olevansa Anteckningar-kirjan tekijä; mutta koska sitä vastaan
syytteessä tehdyt muistutukset olivat sitä laatua ja sen arvoisia,
että ne vaativat vakavaa harkintaa, niin pyysi hän saada kirjallisesti
vastata niihin sekä, että kappale sanottua kirjaa, minkä
prokuraattorinvirasto virallisen syyttäjän kautta oli kämnerioikeudelle
jättänyt, annettaisiin hänelle apukeinoksi selityksen laatimista
varten.--Cedervaller vuorostaan ilmotti, että hän kirjapainostaan oli
julkaissut kaikki[47] Juteinin kirjottamat kirjat, ja että tämä
jokaisessa esiintyneessä tapauksessa oli sanonut Cedervaller'ille mikä
kirja olisi sensuroitava mikä ei. Kun Juteini oli painettavaksi
jättänyt kyseessäolevan kirjan, oli hän vakuuttanut, ett'ei se
sisältänyt sellaista esitystä, joka olisi alistettava sensuroitavaksi,
sekä luvannut vastata kaikista niistä seurauksista, joiden alaiseksi
Cedervaller saattaisi joutua. Ja tämä oli sitäkin vähemmän ruvennut
lukemaan käsikirjotuksen läpi, kuin hän otsakkeesta Anteckningar af
Tankar i Varianta ämnen ei mitenkään voinut aavistaa, että se
sisältäisi uskonnollista esitystä; minkä kaiken johdosta Cedervaller
pyysi saada lukea viattomuutensa hyväkseen.--Kun sitten Juteini oli
myöntänyt, että hän oli luvannut Cedervaller'ille vastata--ei
seurauksista, mutta kaikista niistä sakoista, joihin tämä voitaisiin
langettaa sanotun teoksen julkaisemisesta, niin oikeus päätti myöntää
hänelle lykkäystä kirjallisen selityksen antamista varten saman kuun 25
p:ään, jolloin hänen 20 hopeatalarin sakon uhalla oli annettava
selityksensä sekä samansuuruisen uhkasakon uhkaamana myös tuotava
takaisin nyt lainaksi saamansa kappale Anteckningar-kirjaa.

Kämnerioikeuden istunnossa syyskuun 25 p:nä jättikin Juteini tietysti
takaisin oikeudelle Anteckningar-kirjan sekä useita arkkia pitkän
»sanelun pöytäkirjaan» (Dictamen tili Protocollet!),[48] joka luettiin
julki. Virallinen syyttäjä Krogerus pyysi saada tämän tekeleen
perehtyäkseen siihen, koska hänellä sen laajuuteen nähden ei nyt ollut
siihen tilaisuutta, voidakseen tehdä niitä vaatimuksia, joihin hänellä
saattoi syytä olla. Juttu lykättiinkin seuraavan lokakuun 2 p:ään,
jolloin virallisen syyttäjän--hänenkin sakon uhalla--oli oikeudelle
tuotava takaisin Juteinin selitys sekä tehtävä loppuväitteensä.

Tässä selityksessään Juteini ensiksi huomautti, että häntä syytettiin
Anteckningar-kirjassaan esittäneen sellaista, joka muka olisi
ristiriidassa kristinopin periaatteiden ja dogmien kanssa. Siihen hän
pyysi esittää seuraavaa:

Mitään mikä soti meidän uskontunnustustamme ja puhdasta evankelista
oppia tai sen korkeaa henkeä vastaan, ei hän luullut koskaan
kirjottaneensa, sitä vähemmin, kuin sellainen jyrkästi poikkeaisi hänen
omasta käsityksestään siitä.[49] Hän oli ainoastaan hätäisesti
merkinnyt muistiin hetkellisiä ajatuksia, enimmin siveysfilosofiassa,
tahtomatta niissä esittää mitään ristiriitaista oikean uskonnon kanssa,
jota ainoastaan järjettömyys ahdistelee; jopa voi sanoa, että
saatanassa itsessä ilmeni tyhmyyttä ja ylpeyden henkeä, kun hän
antautui taisteluun korkeamman vallan kanssa. (Ilm. k. 12 v. 7.).

Hän ei ollut tahtonut esittää mitään uskonnonvastaista, ja jos jostakin
hänen monista vähäisistä kirjotuksistaan jotakin vain näennäisestikin
senlaatuista löydettäisiin, niin hän juhlallisesti sen peruuttaisi ja
jättäisi kaiken vakavasti kumottavaksi. Hän toivoi, ettei vilpitöntä
mieltä erehdysten takia leimattaisi rikolliseksi; sillä myöskin hyvässä
pellossa voi kasvaa rikkaruohoa. Hän ei koskaan ollut halventanut sitä,
mikä oli kunnioitettavaa yleisessä mielipiteessä; hän oli ainoastaan
koettanut ahdistaa ja kykynsä mukaan estää väärinkäytöksiä ja
väärinymmärrystä, koettanut poistaa vääriä ja vahingollisia käsityksiä,
joita ennakkoluulo oli omaksunut, siten myöskin poistaakseen
järjettömän suruttomuuden paheita harjotettaissa.

Toiminnassa sattuva hairahdus voi mahdollisesti löytää selityksensä
inhimillisestä heikkoudesta. Mutta tämän heikkouden puolustaminen tekee
anteeksiantamattomaksi hairahduksen, joka sen kautta saa tahallisuuden
leiman ja heikentää oikean periaatetta, minkä oikean kuitenkin aina
tulee olla meidän ojennusnuoranamme, meidän järkähtämättömänä
tarkotusperänämme, vaikkakin kyky sen ohella olisi puutteellinen; sillä
oikean ja toden tunnustaminen ainakin periaatteessa on jo eräs
täydellisyyden aste. Keksiä keinoja poiketakseen niistä on häpeällistä
ja avaa tien paheille,----ja ainoastaan omanvoitonpyyntö voi silloin
estää tai jouduttaa rikollisuutta.

Vilpittömän ja hyvän tarkotuksen ohjaamana valituksenalaista
lentokirjasta (Brochure) kirjottaessaan hän luuli nyt voivansa poistaa
kaiken luulotellun epäiltävyyden, mikä oli katsottu sisältyvän sen
syytteenalaisiin kohtiin.[50] Niinpä, kun hän siv. 21 puhuu uhreista,
joita ensimäiset kristityt eivät voineet unohtaa ja joita Kristuksen
tullessa juutalaisten keskuudessa paljon väärinkäytettiin, jota
lauselmalla: _tahtoneet lahjoa vanhurskauden_ tahdotaan sanoa,
tarkottaa hän uhraamisella sitä aineellista ja hyödytöntä, jopa
vahingollista, jonka Kristus itse tahtoi poistaa, ja jota vastaan hän
myöskin templissä kiivaili. Ja sittekun Vapahtaja oli toteuttanut
korkean päämääränsä sekä uhrannut henkensä ihmiskunnan edestä, niin
pitivät, ainakin raamatullisen lauseparren mukaan, nämä kristityt tätä
uhrautumista myöskin uhrina, jota kuvasi _pääsiäislammas_, mikä oli
uhrieläin, ja luultavasti eivät useimmat heistä siis vielä ymmärtäneet
sovitustyön salaisuutta ja korkeutta. Näinhän siis Kristuksen kuolemaa
verrattiin uhriin, ja tätä on hän kutsunut _uhrin allegoriiaksi_.

Ihmiset ovat jo pakanuudessa, aikaisempina aikakausina uhraamisella
koettaneet estää rikoksensa seurauksia (kohtaamasta itseään) ja pitivät
uhria sovituksena. Sitä hän on tarkottanut lauselmalla: _että muka
sovitus on saatu aikaan uhriverellä_, eikä tämä ollut tavatonta vielä
Vapahtajan tullessa. Siinä se, mitä hän oli tarkottanut; mutta ei hän
ole esittänyt Kristuksen ansiota väärinymmärretyksi allegoriiaksi, vaan
koettanut erottaa väärinymmärretyn allegoriian Kristuksen ansiosta.

Muuten pitäisi koko esityksen, josta nämä lausunnot tavataan, todistaa
puhtaasta tarkotuksestaan, vaikka ajatukset ehkä sanojen kautta siellä
täällä ovat voineet tulla pimeästi ja vähemmän tavallisella tavalla
esitetyiksi sen sivistysmäärän mukaan, minkä hän suureksi osaksi itse
itselleen on hankkinut. Hän on joutohetkinä tutkinut kaikennäköisiä
aineita. Ellei hän ole kaikessa voinut saavuttaa selvyyttä, niin älköön
sitä valistuksen ja suvaitsevaisuuden aikakautena ankarasti
arvosteltako, vaan mieluummin annettakoon se anteeksi, koska tarkotus
on ollut hyvä.

Mitä siv. 37 eräässä, sanoisiko hän sitä siksi, puoliksi filosofisessa
kirjotelmassa _syntien anteeksi antamisesta_ esitetään, niin sillä ei
suinkaan väitetä Kristuksen ansiota tyhjäksi. Siitä olisi mieluummin
pitänyt johtaa sellainen ajatus: että niin kauvan kuin ihminen on
synnissä paatunut ja ylenkatsoo Kristuksen opetuksia, niin kauvan häntä
ei voida pitää Vapahtajalle uskollisena, eikä hän voi silloin lukea
Jumalan mielisuosiota itselleen kuuluvaksi, koska sellainen periaate
olisi yhtä paljon Jumalaa herjaava kuin ihmissuvulle vaarallinen.
Kristus kehotti aina ihmistä parannukseen ja nöyryyteen.
Anteeksiantamus Kristuksen tähden, jota hän ei ole tässä käsitellyt, on
lahja korkeudesta, jota ei järki eikä filosofia voi selittää
(»öfverstigande förnuft och filosofie»). Mutta, todistaakseen väitteensä
parannukseen tarpeellisesta mielenmuutoksesta oikeaksi, tahtoi
hän tässä viitata apost. Paavalin sanoihin Ebrealaiskirj. 10:
26:nnessa,[51] jotka koskevat paatuneitten synnintekijäin
vaaranalaisuutta: _Sillä jos me ehdollamme sitte syntiä teemme, kuin me
olemme totuuden tuntoon tulleet, niin ei meillä ole enää yhtään uhria
syntein edestä_.

Juurimainitussa esityksessä olisi myöskin huomautus siv. 40 voitu tehdä
muistutuksen arvoiseksi syyttämistarkotuksessa, koska hän siinä oli
sanonut Jumalan kaikkitietäväisyyden liian korkeaksi, jotta voisimme
sitä ratkaisevasti arvostella. Vastaus siihen olisi kuulunut: ett'ei
hän sen kautta suinkaan ole tahtonut loukata Jumalan
kaikkitietäväisyyttä, vaan ainoastaan epäillyt ihmisen kykyä voida
käsittää (»omfatta») tätä hänen korkeaa ominaisuuttansa; sillä
luulotella tietävänsä mitä Jumala tietää, on järjettömyyttä, koska
ihmisen siinä tapauksessa tulisi olla ainakin Jumalan vertainen
tiedossa.

Vielä siv. 45, mitä tulee _uskoon_ uskonnollisessa merkityksessä,
tarkottaa hän uskoa kaikissa kansoissa, viittaamatta mihinkään
määrättyyn uskontoon tai lahkoon, ja kutsuu sitä vain siksi
uskonnolliseksi, että jokaisella kansalla on uskoa Jumalasta (»tro om
Gud»), ja Jumala tietenkin (»visserligen») on päämääränä kaikessa
uskonnossa. Ja jos heidän uskonsa on vilpitön korkeimpaan olentoon
nähden, niin täytyy sen olla sielun sydämellinen mieltymys (Jumalaan)
ja luottava kunnioitus tätä olentoa kohtaan, elävä varmuus hänen
mielisuosiostaan parantunutta, hyveellistä ihmistä kohtaan. Johan uskoa
käsittelevän esityksen alkukin ilmaisee, että hän on tarkottanut uskoa
ylimalkaisesti, kun hän sanoo: _Harvoja sanoja ihmisten kielessä on
tärkeämpiä, ja kuitenkin merkitykseltään vaihtelevampia kuin usko_. Sen
sijaan sitä totista uskoa, jota kristinusko edellyttää ja joka on
pelkkää historiallista uskoa korkeampi, on hän ollut liian heikko
sanoin esittämään, ja sitä voitanee omaksua (»omfattas») vain
tunteella. Hän katsoo sentähden kohtuuttomaksi, että hän on joutunut
vastaamaan siitäkin, johon hän ei ollut kajonnut.

Mitä vihdoin tulee esitykseen siv. 54 ja seur. edempänä Mietelmässä
Vapaauskoisuudesta, niin siinä kristillistä uskonto-oppia ei
tietystikään tarkoteta. Tämä kyhäelmä on filosofinen tutkimus,
kirjotettu vain tarkotuksella koettaa kietoa kaikkien aikojen
vapaa-ajattelijoita heidän omiin sanoihinsa (»för att söka beslå alla
tiders fritänkare»), tai ainakin johtaa heidän mieltään hyveeseen, kuta
puhtaampaan sitä parempi, omanvoitonpyynnön (siihen) vaikuttamatta,
mikä heidän silloin on syrjäytettävä, vaikkakaan varmuus elämästä tämän
jälkeen, heidän todistelunsa horjuvaisuuden takia, ei heistä olisikaan
ehdoton. Jotavastoin hyvän vaikutin kristinuskossa, jota ei hän ole
käsitellyt, on sitä korkeampaa laatua, että se ylevyydessä kohoaa
hyvekäsitteen yläpuolelle, ja Kristuksen kautta yhdistää ihmisen
Jumalan kanssa, jolloin siveysperuste ei enää riipu, ei
omanvoitonpyynnöstä eikä -pyytämättömyydestä, vaan toiminnan hyvyys on
seurauksena puhtaasta mieltymyksestä taivaan ja maan hallitsijaan,
jolloin myöskin varmuus autuudesta on osotettu uskossa ja rakkaudessa
Kristukseen, niin myös usko ja rakkaus ovat kaiken kristillisen hyveen
perusteena; sillä ilman rakkautta ei ole mitään hyvettä olemassa, eikä
ilman hyveellistä mielenlaatua mitään rakkautta Jumalaan ja hänen
valittuihinsa.

Sanotussa kirjassansa ei hän ole tahtonut opettaa ketään kristittyä,
mitä tämän tulee uskoa, vielä vähemmän eksytellä häntä niin
arkaluontoisessa asiassa; hän on ainoastaan koettanut
vapaa-ajattelijalta tukkia julkeuden ja paheen tien, jolle tämä
helposti horjuvien periaatteittensa kautta voi suistua, ellei edes hyve
ole häntä pidättämässä perikadosta. Ell'ei hän sokeudessaan voi käyttää
kristinuskon valoa, on hyve hänellä kuitenkin ohjaajana elämän
sekasorron läpi, kunnes hänen silmänsä ennemmin tai myöhemmin
avautuvat. Tämän kohtalon alaisia olivat muinaisajan filosofit,
ennenkun evankelisen opin lämmittävä sarastus syttyi. Siinä missä hän
siv. 54 sanoo: _Joka hyväntahtoisuuden elähyttämänä voi palkkiosta
välittämättäkin harjottaa hyvettä, hänen sielunsa liitelee
aistillisuuden rajotetun näköpiirin yli_ y.m., ei sitä suinkaan ole
niin selitettävä, kuin voisi ihminen hyveellänsä asettautua
jumalallisuuden yläpuolelle tai ylenkatsoa Kristuksen ansiota;
sitenhän suhde tulisi käännettyä ylösalaisin; sellaisen järjettömyyden
kauttahan hyvekin menettäisi arvonsa ja ihmisen ylpeys olisi Saatanan
röyhkeyden kaltainen tämän luopumuksessa. Hyve tekee ihmisen vain
jalostuneemmaksi, rakastettavammaksi, ja ikäänkuin kelvolliseksi
tarkotukseensa.

Näin puolustettuaan itseään kantelukirjelmässä esiintyviä syytekohtia
vastaan Juteini toisessa osassa selitystään alkaa puolestansa hyökätä
ahdistajiensa kimppuun sanoen: »Edelläolevien lyhyitten ja
yksinkertaisten selitysten kautta lienee tullut toteen näytetyksi, että
minua syytekirjelmän esittämissä, pienestä teoksestani poimituissa,
kohdissa on surkuteltavalla tavalla ymmärretty väärin, sekä etteivät ne
mitään harhaoppista tai sopimatonta sisällä, vaikka ne yhteydestänsä
reväistyinä sen kautta ovat saaneet pahemman muodon, jota vastoin näen
itselläni olevan syytä vedota huhtik. 26 p:nä 1774 annetun kunink.
asetuksen 5 §:än, koskeva sanan- ja painovapautta, joka kohta
kuuluu:----_älköön kukaan paitse sen sananmukaista merkitystä millään
tavoin vääntäkö tai vääristelkö, vaan olkoon kaikki mikä ei selvästi
sodi sitä vastaan pidettävä luvallisena kirjottaa ja painattaa_.»
Juteini pyytää sentähden että oikeus hänet julistaisi syyttömäksi,
mikäli syyte koski kirjan sisällystä uskonnollisessa suhteessa. Ja sen
yhteydessä kysymys sen sensuroimisesta raukeaa itsestään, koska se
oikeastaan ei käsittele sitä uskontomme puolta, joka koskee oppia ja
kristillisen uskomme opinkappaleita, vaan siveysoppia yleensä, ja
etupäässä kristillistä, joka jalostuneena, perustuen hyväntahtoisuuteen
ja rakkauteen, kirkkaasti loistaa ennen kaikkia muita järjestelmiä
siinä. Tämän on hän kylläkin selvästi esittänyt siv. 12 (esityksessä):
Siveysfilosofian periaatteista. Ja se lämmin mieltymys, jolla hän aina
on suosinut tätä ihanaa siveysoppia, jonka hän aina luulee ohjanneen
mielialaansa, niin että hän uskaltaa vedota koko laajaan tuttavuuteensa
monissa paikoin maata todistamaan hänen inhimillisessä suhteessa
moitteettomasta vaelluksestansa ja niistä periaatteista, joita hän on
noudattanut esiin niinä monina vuosina, jolloin hän on harjottanut
lastenopetusta,----tämä lämmin harrastus on myös houkutellut häntä
filosofisen siveysopin kohottamiseksi tutkimuksissaan edistämään sitä
kristillisellä, jonka kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärrystä.
Jos hänet näin havaitaan syylliseksi, niin lohduttaa häntä vain hänen
tarkotuksensa puhtaus; sillä hän toivoo ihmisen jalostumista ja
täydellistymistä jo tässä elämässä, siten valmistuakseen Vapahtajan
ansion osallisuuteen.

Kun Jumala lahjotti kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä,
antoi hän ihmiselle myös tahdon vapauden, täydellistyttääkseen
siveydellistä luomustansa maan päällä. Nyt riippuu ihmisestä etsiikö
hän edelleen kehittymistänsä vaiko turmelustansa; sillä siveydellistä
arvoa ei tässä elämässä voida luoda, se on kehitettävä. Ilman
hyväntahtoisuutta ja rakkautta, jopa riettauden tilassa kuitenkin
havitella nautintoa ja autuutta, se ei ole sopusoinnussa Jumalan meille
määräämän suunnitelman kanssa, koska hän on asettanut hyveen
sukulaisuuteen onnellisuuden kanssa, sillä muuten olisi ollut sangen
helppoa hänelle heti tehdä ihmisestä taivaan asukas.

[Kuva: Juutilan talo Valteenjoen puolelta.]

Muuten sanoo Juteini Anteckningar-kirjansa sisältävän eri aineista
lyhyitä tutkimuksia, jossa tapauksessa hän on katsonut sensuroimisen
tarpeettomaksi, siihen nähden että sensuuntaiset kirjotelmat harvoin
havaitaan saatetuiksi sensuroitaviksi, vaikka ne sangen usein koskevat
jumaluusopillisia ja uskonnollisia aineita, niinkuin hänenkin
kyseessäoleva vähäinen teoksensa, jossa hän kyllä siellä täällä on
käyttänyt kalliita nimityksiä _Jumala, Kristus_ ja _uskonto_, mitkä
muuten usein voidaan tavata mitä maallismielisimmästä kirjotelmasta,
mutta hän ei suinkaan vastustavasti ole kosketellut voimassa olevia
uskonlauselmia, vielä vähemmän alentunut sopimattomasti pilkkaamaan
(»till ovärdigheten af blasfemie»). Hän ei ollut jumalankieitäjä eikä
uskonnon ylenkatsoja, mutta hän ei myöskään ole mikään sokea muitten
mielipiteitten puolenpitäjä. 1 Tess. ep. 5: 21 sanotaan: _Koetelkaa
kaikkea, ja pitäkää se, mikä hyvä on_.

Kirjaa, jota näin niin paljon on väärinymmärretty, ja joka sen kautta
vielä tulevaisuudessa saattaisi antaa aihetta pahennukseen, vaikka
Juteini viime sivulla oikaisuissa mielestään koko selvästi on
ilmottanut, että erehdykset ovat siinä olleet mahdollisia, ei hän tahdo
pyytää vapaaksi takavarikkoon-otosta, joka jo onkin pantu toimeen,
ainakaan ei muulla tavoin, kuin sillä ehdolla, että tämä selitys vielä
lisäksi painetaan ja, enemmän väärinkäsityksen välttämiseksi, jokaiseen
kirjan kappaleeseen liitetään; sillä hän rakastaa järjestystä, rauhaa
ja sopua niin hyvin yksityisesti kuin julkisesti. Mutta hän jättää
sellaisen viranomaisten määrättäväksi ja pyytää ainoastaan
vapautustansa kaikesta enemmästä kanteesta, sekä ett'ei myöskään
kirjanpainaja Cedervaller'ille sen johdosta mitään viaksi luettaisi,
koska hän (Juteini), vaikka aikomuksetta ja vähimmässäkään määrin sitä
aavistamatta, yksin on ollut syypäänä kaikkeen siihen ikävyyteen, mikä
julkaistun teoksen kautta on syntynyt, ja jonka sisällystä Cedervaller
ei luullut kykenevänsä tarkastamaan ja arvostelemaan, vaan mukautui,
kuten tavallisesti hänen, (Juteinin) muitakin teoksia julkaistaissa,
enimmäkseen suomen kielellä, jota Cedervaller ei tunne, hänen
(Juteinin) siitä antaman lausunnon mukaan, niin sisällykseen kuin
muotoon nähden. Surettaisi Juteinia, jos hän olisi syypää
Cedervaller'in onnettomuuteen, niinkuin se jo pahottaa hänen mieltänsä,
että hän vähäpätöisellä teoksellansa on tuottanut niin paljon vaivaa
monelle arvon miehelle heidän virkatoimissaan; mutta jota hän,
murtuneessa mielentilassaan, on päättänyt tulevaisuudessa välttää.
karttamalla vaarallista kirjailijahuvia, joka sitäpaitse paljonkin
uutteruutta kysyvien virkatointen ohessa, joita hän ei suinkaan ole
laiminlyönyt, pitkä-aikaisuutensa kautta jo on vahingoittanut hänen
terveyttänsä ja milt'ei muuntanut hänen silmänsä valeikkunoiksi.

Juteinia ja Cedervaller'ia vastaan nostetun jutun jatketussa
käsittelyssä lokakuun 2 p:nä 1827 jätti virallinen syyttäjä Krogerus
edelläesittämämme Juteinin selityksen takaisin kämnerioikeudelle,
vaatien Cedervaller'ille edesvastausta siitä, että tämä ilman
asianomaisen konsistorin tarkastusta oli painosta julkaissut
Anteckningar-kirjan, joka kieltämättä kosketteli uskonnollisia aineita,
mutta hän jätti jutun muuten oikeuden arvosteltavaksi. Syytetyt uusivat
aikaisemmin lausumansa, ja kun ei mitään uutta lisätty, antoi oikeus
päätöksensä.

[Kuva: Juutilan talo pihan puolelta.]

Kämnerioikeuden mielestä oli Juteini kyseessäolevan kirjansa sivuilla
21 ja 37 Kristuksen ansiota esittävästä opista lausunut mielipiteitä ja
käyttänyt lauselmia, mitkä ovat niin pimeästi esitetyt ja niin vähän
yhtäpitävät sen opin kanssa, joka perustuu meidän pyhään raamattuumme
ja jonka meidän kirkkomme on omaksunut, tunnustuskirjoissamme, ett'ei
hän itse antamassaan selityksessä ollut osannut tyydyttävästi
selvitellä niitä, vaan on ollut pakotettu tunnustamaan, että hän, »joka
enimmäkseen saa sivistyksestään kiittää itseään, ei ollut voinut
saavuttaa selvyyttä kaikessa», minkä kautta hän siis itse tunnustaa
erehdyksensä. Edelleen on hän siv. 45 esittänyt ajatuksensa uskosta
uskonnollisessa merkityksessä tavalla, joka on ristiriidassa meidän
seurakuntamme opinkäsityksen kanssa, eikä ole selityksessään esitetyllä
väitteellä, että hän tarkottaa uskoa kaikissa kansoissa, voinut
puolustaa itseään, kun kristinuskoa tunnustaa suuri osa kansoja,
etenkin ne joille kirja täytyy olla kirjotettu paikkaan ja kieleen
katsoen, ja heidän uskonsa välttämättömästi myös sisältyy tähän
uskonnollisen uskon yleiseen määritelmään. Vihdoin ovat siv. 54
esitetyt väitteet meidän vastaisesta kohtalostamme ijäisyydessä, joskin
kuten hän selittää vain filosofisia, kuitenkin esityksensä kautta
ristiriitaisia kristinuskon ja meidän kirkkomme opin kanssa. Koska siis
sihteeri Judén tässä teoksessaan ei ollut merkinnyt ainoastaan
hetkellisiä ajatuksia siveysfilosofiassa, vaan monessa kohdin oli
antautunut mietiskelyihin uskonnollisista aineista, ja oli esittänyt
nämä tavalla, joka ei ollut yhtäpitävä meidän seurakuntamme
opinkäsityksen kanssa, niin katsoi kämnerioikeus, vaikka hän
juhlallisesti oli peruuttanut kaiken, jonka kautta joku uskonnollinen
ristiriitaisuus voi syntyä, koska tämä peruutus ei poistanut
rikollisuutta, mikä sen kautta oli tehty, että hän useinmainitun kirjan
oli painosta julkaissut, oikeaksi langettaa Juteini ja myöskin
Cedervaller sakkoihin, josta on tarkempi selostus myöhemmin. Tästä
tuomiosta ilmottivat sekä virallinen syyttäjä että vastaajat
tyytymättömyyttä.

Myöhemmin esityksessämme on selostettu täydellisesti myöskin Turun
hovioikeuden langettama tuomio marraskuun 19 päivältä 1828 Juteinin ja
Cedervaller'in valitusten johdosta, josta tuomiosta selviää, että
Juteini vapautettiin kaikesta edesvastauksesta ja Cedervaller'iin
nähden Kämnerioikeuden tuomio vahvistettiin. Kun ei Juteini ollut
valittanut kirjansa takavarikkoonotosta ja hävittämistuomiosta, niin ei
hovioikeus lausunut mitään päätöstä siinä kohdin. Samana päivänä on
hovioikeudesta lähetetty Viipurin maaherralle Carl August Ramsay'lle
kirje, jonka mukana lähetetään kappale hovioikeuden päätöstä
annettavaksi viralliselle syyttäjälle Krogerus'elle; samalla ilmotetaan
maaherralle valittajien takuusta, jonka he ovat hovioikeudelle
jättäneet heille tuomittujen sakkojen suorittamisesta, päätöksen
toimeenpanoa varten. Tämä kirje saapui maaherra Ramsay'lle saman kuun
22 p:nä.[52] Neljä päivää myöhemmin maaherra lähetti tämän hovioikeuden
päätöksen Viipurin maistraatille annettavaksi äskenmainitulle
viralliselle syyttäjälle. Edellämainittu takuu seurasi myös maaherran
kirjettä. Sen ohessa hän pyysi panemaan sanotun päätöksen lailliseen
täytäntöön sekä sellaisessa tarkotuksessa aikanaan ilmottamaan hänelle,
ovatko Judén ja Cedervaller itse kohtaansa antaneet sanotun päätöksen
saada lain voiman vaiko ei, jotta edellisessä tapauksessa takavarikkoon
otetut ja siellä säilytetyt kappaleet Juteinin tekemää kirjelmää
voitaisiin lähettää maistraatille.[53] Vielä saman kuun 29 p:nä
maistraatt ilmottaa maaherralle menetelleensä hänen määräystensä mukaan
sekä että Juteini ja Cedervaller läsnä ollen, kun hovioikeuden päätös
luettiin ja viralliselle syyttäjälle jätettiin, olivat selittäneet
tyytyvänsä päätökseen, jonka ohessa Juteini vapaaehtoisesti oli
maksanut Cedervaller'ille tuomitut sakot 96 hopearuplaa 288 ruplalla
pankkiosotuksia, mistä myös tultaisiin asianmukaisesti tilittämään.

[Kuva: Jaakko Juteinin ja hänen vaimonsa
 hautakivi Ristimäen suomalaisella
 hautausmaalla lähellä Viipuria.]

Kun maaherra Ramsay täten on saanut tietää, että Juteini ja Cedervaller
olivat ilmottaneet tyytyvänsä Turun hovioikeuden päätökseen,[53]
niin hän seuraavan joulukuun 6 p:nä lähettää uudelleen kirjeen
Viipurin kaupungin maistraatille ja sen mukana 190 kappaletta
Anteckningar-kirjaa, joista 163 kppl. vielä sitomattomia ja 27 kppl.
nidottuja, sekä pyytää maistraattia nyt lopullisesti ja täydellisesti
panemaan toimeen hovioikeuden päätöksen, mikäli se koskee
takavarikkoon-otettuja ja hävitettäväksi tuomittuja kirjoja.[53]

Tämän kirjeen saapumisesta on Juteini itse Viipurin raastuvanoikeudelle
ja maistraatille saapuneitten kirjeiden luetteloon vuodelta 1828
(tietysti ruotsiksi) merkinnyt: »(kirje) lähetetty Jouluk. 6, saap.
Jouluk. 8. Maaherran Viraston memoriaali, koskeva Turun Hovi Oikeuden
Päätöstä Judén'in ja Cederwaller'in valituksiin.--(saap. kirje n:ro
616). Toimeenpantu Tammikuun 8 p:nä 1829.»[53]

Sanotun jouluk. 8 p:nä 1828 saapuneen maaherran kirjeen johdosta piti
kunnallispormestari, kollegiasessori Buchman lauantaina saman joulukuun
13 p:nä maistraatin istunnon sekä oikeus- että kunnallisneuvosmiesten
saapuvilla ollessa, jossa istunnossa annettiin määräys v.t.
kaupunginvoudille vakaaja Andström'ille, että hänen yhdessä
kaupunginviskaali Krogerus'en ja poliisipäällysmies Strömberg'in kanssa
tulisi panna toimeen Juteinin Auteckningar-teoksen edellämainittujen
kappalten hävittäminen sekä siitä sitten maistraatille kertoa.[53]
Vielä samana päivänä Viipurin maistraatin oikeuspormestari Ekmark
maistraatin puolesta antoi kirjallisesti[53] tämän määräyksen v.t.
kaupunginvoudille Johan Jacob Andström'ille, joka _tammikuun 8 p:nä
1829_ pani samaisen määräyksen täytäntöön. Ja hänen kertomuksensa[53]
tästä »autodafé»sta, kirjotettuna edellämainitun määräyksen toiselle
puolelle paperia, kuuluu:

»Sittekun Kaupunginviskaali Krogerus pitemmän ajan sairastettuaan
nyttemmin on tervehtynyt ovat edellämainitut todistetut kappaleet hänen
ja poliisipäällysmies Strömberg'in läsnäollessa poltetut: todistaa
Viipuri 8. p:nä Tammikuuta 1829.
                                  J.J. Andström»[54]

Myöhemmästä esityksestämme on lukija sitten näkevä, miten prokuraattori
Walléen ei tyytynyt hovioikeuden vapauttavaan tuomioon Juteinin
sakkorangaistuksen suhteen, vaan valitutti asiasta senaattiin, sekä
miten asian senaatissa kävi, että, näet, Juteini kokonaan sielläkin
vapautettiin enemmistä ikävyyksistä.

Mitä Juteinin selitykseen hänen Anteckningar-kirjaansa vastaan
tehtyihin syytöksiin Viipurin Kämnerioikeuden edessä tulee, jota
selitystä liitettynä oikeuden pöytäkirjaan kutsutaan siinä »Dictamen
till protokollet,» niin ei voi kieltää, ett'eikö hän yleensä
selityksessään olisi onnistunut asiaansa koko hyvin puolustamaan: Häntä
on väärin ymmärretty, hänen sanojaan väärin selitetty. Hän ei ole
vanhurskauttamisopista, sovituksesta ja Kristuksen ansiosta sekä
anteeksiannosta tämän perusteella ensinkään puhunut. Ei hän ole
Kristuksen ansiota esittänyt väärinymmärretyksi allegoriiaksi. Hän on
vain hänen mielestään järjetöntä Kristuksen uhrin materialiseeraamista
sekä anteeksiantamusoppia ilman mielenmuutosta parannukseen vastustanut
ja tehnyt sitä järjen ja filosofian kannalta. Anteeksianto taas
Kristuksen ansiosta--hän sanoo--on lahja Korkeudesta, jota ei järki
eikä filosofia pysty selittämään. Usko-käsitettäkin on hän
esittänyt aivan yleiseltä kannalta. Tätäkin samoin kuin edellisiä
on hän tarkastellut siveysfilosofina. Niinikään ovat mietteet
vapaa-ajattelijoista täysin filosofisia. Muinaisajan filosofeille
esim., jotka eivät tunteneet evankelisen opin lämmittävää valoa, täytyi
hyveen olla johdattajana sekasortoisen elämän läpi. Kun Juteini näin
selittelee kirjansa esitystä, vie hän yleensä meidät mukaansa, ja
lukija tunnustaa mielellänsä, että hänellä on täytynyt olla oikeus
esittää uskonto- ja siveysfilosofiaa.--Vielä hän hyökkäävässä osassakin
selitystään saa lukijan puolelleen, kun hän vetoaa 5 §:än
kuninkaallisessa asetuksessa painovapaudesta, annettu huhtikuun 26 p:nä
1774, ja kun hän uskaltaa viitata inhimillisesti katsoen moitteettomaan
vaellukseensa, jonka pitäisi todistaa, että hänen lämmin harrastuksensa
todella kuuluu sanotulle ihanalle siveysopille, joka on hänen
mielialaansakin ohjaamassa. Mutta, sitten tulee heikko kohta. Hän
tunnustaa, että tämä lämmin myötätuntoisuus on houkutellut häntä
kohottamaan yleistä siveysfilosofista esitystään kristillisellä, jonka
kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärtämistä. Jos hänet siis
havaitaan syylliseksi, niin on hänen lohdutuksenasn tarkotuksen
puhtaus. Ja mikä on tämä puhdas tarkotus? _Hän toivoo ihmisen
jalostumista ja täydellisentymistä jo tässä elämässä, jotta hän siten
valmistuisi osallisuuteen Vapahtajan ansiosta._ Ja tuolla lauselmalla
on Juteini kumonnut koko edellisen todistelunsa ja puolustelunsa tehnyt
tehottomaksi sekä antanut ahdistajilleen aseen käteen entistenkin
lauselmiensa sellaisiin selittelyihin, ett'ei hän niissä esitä
kirkkomme sovitusoppia oikealla tavalla, kun hän ei puolustelussaankaan
ole siinä kaikissa kohdin onnistunut. Sillä äskeisen lauseen ajatuksen
mukaan tulisi ihminen osalliseksi Kristuksen ansiosta--ja tietysti
siitä johtuvista hedelmistä--vasta, kun hän tässä elämässä, mikäli
voimme Juteinia ymmärtää, koko elinaikansa moraalisella (eli
siveellisellä) elämällä on siihen valmistautunut. Heti tämän lauselman
jälkeen seuraa toinen, jota kirkkomme opin kannalta myöskin voidaan
ahdistaa, kosk'ei Juteini sitä esittäessään ensinkään ota raamatun- ja
sitä selittävää kirkkoisä Augustinuksen oppia syntiinlankeemuksesta ja
sen seurauksista lukuun sanoessaan: _Kun Jumala lahjotti (ihmiselle)
kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä, antoi hän hänelle
myöskin tahdon vapauden, täydellistyttääksensä siveydellistä
luomustansa maan päällä_, puhumattakaan siitä, ett'ei Juteini tässä
kohdin näytä myöskään muistavan Luther'in esitystä hänen kirjassaan »De
servo arbitrio» eli orjuutetusta tahdostamme, jossa kirjassa Luther,
ollen jyrkästi deterministi, torjuu humanisti Erasmus Rotterdamilaisen
ja katolisen kirkonkin semipelagiolaisen, indeterministisen
katsantokannan. Luther'in mukaanhan luonnollinen ihminen on orjuutettu
eli epävapaa ja synnin orja, josta tilasta vasta Jumalan vapaa armo
Kristuksessa uskossa omistettuna vapauttaa ihmisen, niin että vasta
tällöin tuo Juteinin esittämä ihmisen täydellistyttäminen saa alkunsa.

Tarkastaessamme kämnerioikeuden tuomion perusteluja taas emme voi olla
huomiotamme kiinnittämättä siihen oikeuden perin heikkoon väitteeseen,
ett'ei muka kristillisellä alueella ja kristityille ihmisille voida
esittää yleistä uskonnollisfilosofista uskokäsitettä, vaan ainoastaan
kristillistä, koska heidän uskonsa muka välttämättä sisältyy myös
yleiseen määritelmään uskonnollisesta uskosta.

Ennenmainittu Henrik Joel Juutila eli Pätiälä kertoi jo aikaisemmin
myös esitetyssä tilaisuudessa tämän elämäkerran kirjottajalle, että
»Juteini työskenteli asianajajana, ja että hänellä oli (paljon) tuloja;
hyvin varakas hän oli». Myöskin ent. kirjakauppias Howing sen todisti;
asianajolla sanoi Juteinin »rikastuneen, niin että poikakin (sittemmin
kokonaan) eli isän kokoomilla varoilla». Ja todellakin on Juteinin
täytynyt asianajolla ansaita nämä varat, jotta hän jo näihin aikoihin
eli vuoden 1827 seutuvilla, joissa vasta olemme liikkuneet, on voinut
omistaa kivitalon Viipurin linnotuksen alueella eli kaupungin muurien
sisäpuolella, kuten myöhemmin tulemme näkemään, sillä hänen
varsinaisesta virkapalkastaan ei ole voinut liietä varoja muuhun, kuin
mahdollisesti riittää pienen perheen elatukseen. Tohtori J.W. Ruuth
»Wiborgs Stads Historia» nimisessä teoksessaan on sivulla 853 tehnyt
selkoa Viipurin maistraatin palkkaussäännöstä v:na 1827, »jonka mukaan
maistraatin sihteerillä, joka samalla oli notarius publicus, oli
palkkaa 166:66 2/3 hopearuplaa». Tämä palkkaussääntö oli silloin aivan
uusi sekä vahvistettu käskykirjeellä 21/3 1827; ja sitä ennen oli
palkka nähtävästi ollut pienempi. Vasta v. 1845, jolloin Juteini jo oli
sihteeritoimensa jättänyt, se taas kohosi. Joskin tähän palkkaan
Juteinin muista viroista jonkun verran tuloja tuli lisää, niin ne
epäilemättä eivät voineet olla ylen suuria, jotta hän niistä olisi
rikastunut. Me sen vuoksi täydellä syyllä luotamme Pätiälän ja
Howing'in kertomuksiin, että Juteini asianajolla rikkautensa kokosi.
Jos hän siis asianajolla aineellisesti vaurastui, niin hänen täytyi
olla hyvin käytetty asianajajana ja kaiketi myös verraten taitava tässä
toimessa. Jo edellä näimmekin, että hän koko hyvin omassa asiassaan
Viipurin kämnerioikeudessa osasi »Dictamen»illansa puolustaa itseään.
Eräs toinenkin Juteinin lausunto, joulukuun 4 p:ltä 1827----sillä
kertaa Viipurin maistraatin pöytäkirjaan on meillä tilaisuus esittää,
ja se koskee erästä talonomistajain yhteistä asiaa Viipurin
linnotusalueella.

Juteini oli nähtävästi juuri hiljan--ehkäpä sentään mahdollisesti jo v.
1826--ostanut itselleen talon N:o 109 Viipurissa,[55] päättäen siitä
ett'ei hän v:n 1825 kirkonkirjaan vielä ole merkitty talonomistajaksi,
mutta jo joulukuun 4 päiväksi 1827 hän kaupungin muitten
talonomistajien kanssa on kutsuttu Viipurin kaupungin maistraatin eteen
kuultavaksi edellämainitun saman vuoden maaliskuun 21 päivän
käskykirjeen määräyksestä, että Viipurin kaupunki saisi »oikeuden
paitsi paljoa muuta kantaa n.k. tonttiäyrejä.» Kutsua tähän maistraatin
istuntoon oli noudattanut 29 talonomistajaa, joista kymmenellä näyttää.
olleen talonsa linnotuksen alueella. Näistä, näet, yhdeksän ilmotti
toistaiseksi kieltäytyvänsä maksamasta tonttiäyrejä kaupungin
rahastoon, koska he ymmärsivät käskykirjeen sanamuodon niin, että sen
määrääminen, olisiko tonttiäyrejä maksettava vaiko ei, riippuisi
kokonaan talonomistajista, ja sitä suuremmalla syyllä saattoivat he
kieltäytyä maksamasta, kun kaupungin rahasto silloin oli siinä
kunnossa, ett'ei se tarvinnut muita tuloja kuin siihen asti tavallisia.
Näiden ajatusten esittäjänä esiintyi ensin suullisesti
kihlakunnantuomari, laamanni Adolf Krogius, joka lausuntoonsa lisäsi,
että hän omasta puolestaan tulevaisuudessa kernaasti olisi valmis
suorittamaan sanotun suorituksen, jos kaupungin rahasto sattuneista
syistä joutuisi suurempia tuloja tarvitsemaan. Näin kuuluvan lausunnon
taas pöytäkirjaan otettavaksi jätti maistraatin sihteeri Judén: »Kun
Ruotsin hallitus muinoin perusti Viipurin linnotuksen kaupungiksi, ei
tämä kaupunki voinut jäädä asukkaita ja tuloja vaille, jos
perustamiselle haluttiin pysyvää merkitystä. Sentähden osotetttin
tontteja linnotuksessa rakennettaviksi, ja maata kaupungin ympäriltä
varattiin käytettäväksi. Edellisellä (toimenpiteellä) saatiin kaupunki
syntymään, ja jälkimäisellä oli sama kaupunki kunnossapidettävä.
Varattu maa oli tarpeellinen, jotta sen tuotteista saaduilla tuloilla
voitaisiin suorittaa satunnaiset menot ja yhteiskunnalliset ulosteot
asukasten tarvitsematta rasittaa itseään tonttiäyrien maksamisella,
joita ei linnotuksen alueella olekaan koskaan kannettu. Mutta kun
esikaupungit sittemmin ovat syntyneet, on talonpaikat
(»Gårdsplatserne»), samoin kuin kaupungin muu käyttökelpoinen maa,
luovutettu halullisille asukkaille vuotuisesta vuokrasta, ja on
luultavasti maksuehdot silloin, joko kaupungille joutuvine
kauppahintoineen tai ilman hinnatta, määrätty suoritettaviksi
pinta-alan laajuuden mukaan, ja siis olemaan tonttiäyrejä mukavimpana
verotusperusteena sellaisessa suhteessa. Tämän väitteen varmuus ilmenee
selvästi siitä asianlaidasta, etteivät tontit linnotuksen sisäpuolella,
vaan ainoastaan esikaupungeissa ole olleet tonttiäyreillä rasitetut,
niinkuin kantoluettelot sen useina vuosina takaperin osottanevat,
vaikka tonttiäyrejä myöskin esikaupungeissa sittemmin solkenaan on
lakattu kantamasta, ainakaan ei niitä ole säännöllisesti kannettu.
Useat esikaupunkien asukkaista voinevat kuitenkin näyttää
tämäntapaisten ulostekojen kuitteja, joita vielä läänin palauttamisen
jälkeen muun Suomen yhteyteen on kannettu muutamilta talonomistajilta,
etenkin taloja myytäissä. Kaikki talonasemat linnotuksen muurien
sisäpuolella, esivallan rakennettaviksi antamina, ovat siis katsottavat
vapaatonteiksi, eikä niitä voida vastoin omistajain myönnytystä
maksuilla rasittaa, jonka he myöskään tuskin katsonevat oikeaksi, niin
kauan kuin he ymmärtävät naurettavuuden siinä, että syyttä suotta ja
ikäänkuin vain muiden neuvosta rupeaisivat tyhjentämään toista taskua
täyttääkseen toisen. Koska nyt sellaista maksua ei myöskään kaupungin
viimeistä järjestelyä vahvistettaissa ole otettu lukuun, vaan tuo on
jätetty asianomaisten itsensä määrättäväksi, eikä kaupunginrahastoa
muuten katsota olevan missään sellaisessa varojen puutteessa, että
ylimääräisiä verotuksia tarvitsisi vaatia; niin tulisi tonttien
linnotuksen sisäpuolella olla siitä solkenaan vapautettuja ja niin
sanottua taksotusta voida sovelluttaa ainoastaan esikaupunkien
tontteihin ja muuhun kaupungin käyttökelpoiseen maahan, siinä
tapauksessa että kaupunki näkee hyväksi näin käyttää tiluksiaan».

Kaikki muut läsnäolevat selittivät olevansa valmiit suorittamaan
taloistansa kyseessäolevan maksun; kuitenkin huomautti eräs sorvari
Stenberg, jonka talo nähtävästi myös oli linnotusalueella, että hänkin
kieltäytyisi maksamasta mainittua maksua, kuitenkin vain siinä
tapauksessa että linnotuksen sisäpuolella olevat talot vapautettaisiin
tästä maksusta. Maistraatti sitten julisti sellaisen päätöksen, ett'ei
ole kaupungin talonomistajain asia arvostella, onko kaupungin rahasto
suurempien tai pienempien tulojen tarpeessa; ja koska Viipurin
kaupungin edellämainitun käskykirjeen mukaan tulee kantaa kyseessäoleva
vero tonttiäyrin nimellä, niin maistraatti katsoo kohtuulliseksi käskeä
asianomaisia talonomistajia heti ehdottamaan sitä maksun määrää, mikä
kunkin talonomistajan tulee suorittaa. Laamanni Krogius ja ne, jotka
häneen olivat yhtyneet, ilmottivat päätökseen tyytymättömyyttä;
valitusaikaa kesti seuraavan vuoden tammikuun 3 päivään.[56]

Niinkuin liitteenä olevasta pöytäkirjasta näkyy, on Juteini neljäntenä
lueteltu kuultavaksi kutsuttujen talonomistajain luettelossa. Kun
tunnemme ajan luonteeseen kuuluvan, että se tarkkaan pitää kiinni
arvojärjestyksestä, niin luulemme olevamme oikeutetut tekemään sen
johtopäätöksen, ettei maistraatin sihteerinvirkaa siihen aikaan
pidetty niinkään alhaisena eli »matalana», niinkuin J. Krohn siitä
Juteini-elämäkerrassaan sanoo. Jo se, että se oli virka, antoi sille
arvoa virkapuvun ohella. Virkamies oli aina kauppiaita ja käsityöläisiä
eli ammattilaisia korkeampi. Muistan vielä kuinka n. 40 vuotta sitten
maistraatinsihteeri Carl Tollet Turussa oli korkea-arvoinen virkamies.

Mitä itse edellämainittuun Juteinin maistraatille jättämään lausuntoon
tulee, on esitys siinä selvä ja sitova sekä johdonmukainen, joskin se
alussa tuntuu jonkinverran naivilta.

Juteinin kuntoa virkamiehenä todistaa meistä muutama seikka, minkä
tunnemme juuri näiltä ajoilta. Itse hän, kuten muistamme,
puolustuspuheessansa Viipurin kämnerioikeudessa uskaltaa sanoa, ettei
hän suinkaan ole laiminlyönyt paljonkin uutteruutta kysyviä
virkatoimiansa, vaikkakin hän niiden ohessa on jonkun verran
harjottanut »kirjailijahuvia». Ja jos hän on tunnontarkka virkamiehenä
ja sellaisena myös ankara vaatimuksissaan itseänsä kohtaan, niin
näyttää siltä, ett'ei hän myöskään mitenkään suosi tai ainakaan hyväksy
ja salli peitellä leväperäisyyttä, oli se kenen viranhoidossa tahansa.
Sitä osottaa ainakin tavallaan seuraava tapaus tammik. 12 p:ltä 1829.
Oikeusneuvosmies Carl Öijer, näet, oli laiminlyönyt laatia maistraatin
politiapöytäkirjat täysin valmiiseen kuntoon ja jättää ne maistraatille
siltä ajalta, jolloin hän oli raastuvanoikeuden ja maistraatin v.t.
notariona Viipurissa eli heinäkuun 3 p:stä asti vuonna 1827 aina
edellämainittuun maistraatinistuntopäivään asti; siis noin puolentoista
vuoden aikana. Neuvosmies Öijer selitti, ett'ei hän ollut voinut
pöytäkirjoja täydentää, koska maistraatinsihteeri Judén muka oli
kieltäytynyt hänelle jättämästä maaherran maistraatille lähettämiä
useita aineita koskevia memoriaaleja, jotta hän kotonaan käyttäisi
niitä sanottuja pöytäkirjoja laatiessaan, sekä että sittekun[57] se oli
tapahtunut ja hän raastuvanoikeuden määräämänä saman kaupungin
kämnerioikeuden ylimääräisenä puheenjohtajana oli ennättänyt toimittaa
muutamia hänelle tällaisena kuuluvia tehtäviä, tahtoi hän kiireimmiten
luotaan jättää kyseessäolevat pöytä- ja asiakirjat. Juteini tämän
kuultuaan puolestaan huomautti, että Öijer joka kerta, kun maaherran
memoriaaleja oli maistraatissa esitetty, oli kuittausta vastaan juuri
sitä varten olemassa olevaan kirjaan saanut nämä memoriaalit
käyttääkseen niitä valmistaessaan pöytäkirjoja. Sittenkun nämä
memoriaalit vuodelta 1827 jo olivat jätetyt takaisin ja sittemmin
tulleet sidotuiksi, oli neuvosmies Ö. tahtonut ottaa memoriaalinidoksen
kotiansa, mutta ei hän (J.) ollut siihen voinut suostua muuta kuin
maistraatin siihen myönnytyksensä annettua. Maistraatti sitten päätti
10 hopearuplan: sakon uhalla vaatia, että Öijer kahden viikon kuluessa
laatisi valmiiksi ja jättäisi Maistraatille kaikki heinäkuun alusta
vuonna 1827 saman vuoden loppuun pitämänsä pöytäkirjat sekä niihin
kuuluvat asiakirjat; samoin määräsi maistraatti samansuuruisen
uhkasakon, ell'ei Öijer ennen seuraavan helmikuun 14 päivää jättäisi
Maistraatille täysin kunnossa vuoden 1828 pöytäkirjat niihin kuuluvine
asiakirjoineen ja sakkoluetteloineen kuluneen vuoden jälkimäiseltä
puoliskolta.[58] Toisessa pykälässä sitten määrättiin, että Öijer'in
piti seuraavaksi lauvantaiksi valmistaa kuluvan vuoden pöytäkirjat
tarkistusta varten ja sittemmin joka lauvantaiksi edellisen, kuluneen
viikon pöytäkirjat ja kuukausittain ennen seuraavan kuukauden 8 päivää
jättää arkistoon politiapöytäkirjat niihin kuuluvine asiakirjoineen.
Kun sitten Öijer'illä ei kuitenkaan ollut alkuvuoden 1829 pöytäkirjat
valmiina ja hän taas esitti verukkeita ja m.m. että hän pyytää
memoriaalinidettä vuodelta 1827, niin päätti maistraatti antaa
tulevaisuudessa lausuntonsa siitä, milloin ja minkä ajan sisässä sen
vuoden (eli alkuvuoden 1829) pöytäkirjain tulisi olla valmiita
tarkistusta varten, sekä määräsi samalla, että maistraatin sihteeri
kuittia vastaan jättäisi Öijer'ille pyydetyn memoriaaliniteen.

Olemme täten seuranneet Juteinin elämänvaiheita noin vuoden 1830
seutuville, ja olemme niin tehdessämme jo edellisessäkin esityksessä
nähneet hänellä kirjailijana enimmäkseen olleen vastuksia, jos kohta
näistä laajemmin puhumme vasta hänen kirjallisten julkaisujensa
yhteydessä ja näitä selostavissa luvuissa. Valistuspyrinnöissäänkin
Juteini oli etupäässä saanut kiittämättömyyttä niittää. Mutta nyt
näyttää lehti kääntyvän; hänen suuressa oikeusjutussaan julistaa
senaatti vapauttavan päätöksensä v:na 1831 sekä sakkoihin että
Walléen'in kerettiläisyyssyytöksiin nähden, johon jo edellä toisessa
yhteydessä lyhyesti viittasimme ja josta myöhemmin erikoisessa luvussa
vielä tarkemmin teemme selkoa. Onnen aurinko näkyy täydeltä terältään
rupeavan hänelle paistamaan. Hän alkaa saada kansalaisiltaan
myötätuntoa ja tunnustusta yhä yleisemmin osakseen ja siitä on
seurauksena, että hän vaikka jo käyden kuudettakymmentä silloin tällöin
taas helkyttelee kanneltaan julkaisten Sanan Saattajassa Viipurista
runoja, toisinaan uusiakin, vaikka vain W.S:n nimimerkillä
varustettuja, kuten eräässä myöhemmässä luvussa osotamme.
Myötätuntoisuutta, Juteinin hyvien pyrkimysten ymmärtämistä ja hänen
suomalaisuuden hyväksi uhrautuvaa työnsä tunnustusta esim. osottaa
seuraava »lähetetty» runo, nimeltä Toivo ja Kiitos, jonka lukija on
löytäviä Sanan Saattajan Viipurista 11 n:osta v. 1833 maalisk. 16 p.
Painatamme siitä Juteinia koskevan kohdan tähän:

    ------»Waan en taida taivutella
    Saataa olla sanomata
    Judén'ista julkisesta,
    Miehestä niin mainiosta.
    Se on selvä Suomalainen,
    Meidän kielemme kokia;
    Hän on paljon työtä tehnyt
    Vakaisesti valistanut
    Meidän kansan kalloloita,
    Aivan hyvyyden halusta,
    Vaan ei palkinnon perästä».------

Ihmekö, että Juteini, tämäntapaisen tunnustuksen saatuaan,
suomenkielestä laulaa lirittää leivon lailla: »Helisewä, hellä kieli,
soma niin kuin linnun soitto».

Ja jonkun aikaa myöhemmin tulee hänen osakseen, tietenkin etupäässä
hänen ruotsiksi suoritetusta tieteellisestä kirjailijatoimestaan, kuten
eräässä myöhemmässä luvussa likemmin saamme nähdä, taaskin julkinen
tunnustus, jonka vertaista hän ei aikaisemmin olisi voinut uneksuakaan.
Tarkotamme sitä tapahtumaa, kun hän yliopistomme 200-vuotisessa
riemujuhlassa v. 1840 seppelöidään kunniatohtoriksi.

Mutta jo vähän ennen tätä hän samana vuonna sai ensin runoilijana
kehotusta ja sitten virkatoimistaankin tunnustusta, joista nyt sananen.

Kehotus tuli taas, niinkuin edelläesittämämme runomuotoinen
tunnustuskin Sanan Saattajan palstoilta ja liittyi ennen mainittuun
vuonna 1840 julkaistuun elämäkertaan. Siinä annetaan täysi tunnustus
Juteinin tähänastisilla harrastuksille suomenkielen hyväksi ja
odotetaan vielä paljon hänen runottareltaan, kun hän maistraatin
sihteerivirkansa jättäneenä, kuten tulemme näkemään, on vapaa
antautumaan yksinomaan sen palvelukseen. Useissa kohdin
alkusoinnullinen ja kauttaaltaan runollinen kehotus kuuluu:
»Puolentoista kuukauden paikoille sitten päättyi siis J:nilta julkisen
viran toimitus. Ajatellessamme että hän, moninaisia esteitä ja
vastoinkäymisiä vastaan sotiessa ja tärkiäin viivyttämättömäin
virka-töidensäkin välillä säilytti halun ja rakkauden äidin kieleen
puhtaana ja palavana ja että hänen kanteleellansa oli heliä ääni ja
soittajalla silmä selkiä jo silläkin ajalla, kuin sormet melkein
lakkaamata olivat väsyttävissä virka-töissä kiini ja on taivas sangen
tymperä, niin lieneekin meillä syy toivoa häneltä Suomen kielelle uutta
ja runsasta vuoden tuloa nyt, kuin ei viran vaivat ja väsytykset enä
kiellä häntä Wäinämöisen kanteletta ylen-aikaa käsivarrella
kantelemasta, eikä elämän murheet estele häntä, sormet soittokielillä,
yhä ylös kirkkauteen katselemasta, josta valo alas-vaipuu soittajankin
sieluun selittämään hänelle oman sydämensä tuskin aavistettua syvyyttä,
ja nimeilemään nimettömiä ja sanoihin solmeilemaan tuolta ylhäältä
tuotettuja ihmet-ilmestyksiä, vähemmin näkeville kuolevaisuuden
matkakumppanille loisteeksi liikunnoillansa. Totta kyllä on meidän
mieheltä elämä-kulku jo kauvan puolen päivän paikkoja ohitse, mutta
kaukana on vielä hänestä elämän ehto-hämärä ja jokaiselle pohjan
pojalle tietty, että keski-illoista vasta alkaa taivas täällä oikein
seljetä ja sinertyä ja mieli mehuta ja liikunto oikein luokostua
liikkuvalta ja työ oikein käydä mieltä myöten työn tekevältä».--
Kuitenkin Juteinin tuotteliain ja tärkein työkausi kirjailijana oli jo
ohi, vaikkakin hän tuota kehotusta vielä jonkun verran noudatti.

Maistraatin sihteerin viran Juteini jätti helmikuun 17 päivänä 1840,
oltuaan sen haltijana 26 vuotta ja 2 1/2 kuukautta. Erotessaan hän oli
vanhin virkamies Viipurin maistraatissa ja jo ennen mainittu Sanan
Saattajan »Kertomus J. Juteinin elämän vaiheista» antaa hänestä
virkamiehenä sellaisen arvostelun ja tunnustuksen, että hän
toimekkuutensa kautta oli »viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut
kaikilta----kaupungin asujamilta». Tämän arvonannon ja kiitollisuuden
näkyväksi osotteeksi »toimellisesta ja pitkällisestä palveluksesta»
lahjotti Viipurin kaupungin kauppias- ja porvarikunta Juteinille
sirotekoisen kannellisen hopeamaljan. Lahjan hän sai vastaanottaa itse
läänin herra kuvernöörin kädestä maistraatin huoneustossa saman vuoden
kesäkuun 26 päivänä. Malja, joka painoi 11 naulaa (eli noin 4,7 kiloa),
oli teetetty Pietarissa ja oli maksanut lähes 1,500 ruplaa. Se oli
sisältä kullattu, ja sen ulkopinta oli »paitsi muita kaunistuksia»
yhdelle puolelle koristeekseen saanut Viipurin kaupungin vaakunan ja
toisella luettiin seuraavat piirrokset:

        Jakob Juteinille.
  Wiipurin kaupungin Sihtierille,
    26 vuotisista vaivoistansa,
    Kaupungin kaupiaskunta.
             1840.

    Mitä hohtava kopia,
    Kuta kulta kiiltäväinen,
    Nepä muuttuvat moneksi.
    Muistosi on muuttumatoin.[59]

Tästä kunnianosotuksesta kertoo meille lauvantaina seuraavan heinäkuun
4 päivänä Sanan Saattaja Viipurista 27 numerossaan, eräässä
uutisentapaisessa tiedonannossaan, jonka jälkeen heti seuraa »_Jaakko
Juteinille_» omistettu pitkä ylistysruno.[59] Sen lopussa on merkki -g-
Runon luulisimme pastori K.H. Ignatius'en[60] sepittämäksi, johon
nimeen sen alla oleva merkkikin viitannee. Mainittu kunnianosotus onkin
se »uusi tilapää» (1. tilaisuus), kuten uutisessa sanotaan, joka on
panegyrisen runon aiheuttanut »puheen jatkannoksi» tuolle aikaisemmin
esitetylle hauskalle ja myöskin ylistävälle »Kertomukselle J. Juteinin
elämän vaiheista». Tämän taas Sanan Saattajan toimitus on aiheutunut
kirjottamaan, kuten edellä näimme, huhtikuun 4 p:n numeroon Juteinin
eroamisen johdosta maistraatin sihteerivirastaan. Ja tottahan se
(toimitus) »Sanoma-Seuransa»[61] jäsentäkin muistaa kirjotuksella
merkkitapauksen sattuessa. Ja jos ei enää »Sanoma-Seuraa» olisikaan
ollut olemassa entisen toimittajan, kappalaisen K.V. Virenius'en,
luovuttua lehden toimituksesta, niin täytyi uuden toimittajan,
nähtävästi juuri Ignatius'en, muistaa vanhaa ja monivuotista avustajaa,
Juteinia. Nuori ja innokas Ignatius onkin runollisesti hänestä puhunut,
kuten edellä näimme.

Mutta pelkkään myötäkäymiseen ei Juteini milloinkaan ollut tottunut.
Jos hänelle näihin aikoihin olikin ollut, mikäli tiedämme, kaikki
myönteistä ja hän osakseen olikin saanut paljon kunniaa ja tunnustusta,
niin tuli jo seuraavana vuonna (1841) aika kova isku, silloin sattui
miehelle onnettomuus sellainen, joka on pahimpia, mitä ihmistä kohdata
voi. Hän kadotti vaimonsa! Tästä tapauksesta hän laulaa Runon
Tähteissänsä (painettu 1844): »Sydän sula syttyneenä Luojan luoksi
ylenee», ja »Kunnolla kulkewan maailman matkat onni on oiwa: hänelle
kuoleman hetkellä Herran lohdutus loistaa». Sitten: »Luonnon luja
Ryöstö-wouti, kutsuttuna kuolemaksi, lainan[62] wiepi laksohonsa»;
mutta vaikka se näin tekeekin, niin se »waan ei vaadi arwoamme, eikä
kunniaa kukista». Tästä »ryöstömiehestä» hän samassa kohdassa
ajattelee: »Eipä luowu elämästä kuolo muita murtawainen; wasta loppu
wanhan luonnon kuolemangin kukistaapi.» Toisessa kohdassa samaa kirjaa
hän kuolemasta taas kirjottaa: »Itse kuolo ihmisellä taudin tuskan
liewitessä käypi kerran keweäksi; erittäissä elämästä hengi wielä
wirkistyypi niin kuin kytö kynttilässä loppuwana leimahdellen, illan
suussa päiwä pilwet purppurallansa punaillen». Ja eräässä toisessa
paikassa: »Elon uuden uskojalda, taikka toisen toiwojalda taudin nuolet
taitetaan, kuolon voima voitetaan».

On niinkuin hän omaa avioliittoansa olisi ajatellut, kun hän samalla
sivulla viimeistä edellisen runopätkän viereen sijottaa seuraavat
runopukuiset, oivalliset mietteet: »Siweys on side oiwa, wanne wahwa
ystäwyyden» ja »Syystä lapsen syndymässä awio on niin kuin aita
seisomassa säipäinensä (sic!), joita witsa, joka aika ymbärillä,
yhdistääpi». Ja ehkäpä hän oman vaimonsa suhteen on joutunut seuraavan
totuuden kokemaan, jonka hyvänä opetuksena tahtoo terottaa muiden
aviomiesten mieliin: »Waimoldasi waatiwainen kauan kestäwää hywyyttä!
ole itse oiwan lainen, etsi wirheissä wähyyttä; siitä nainen siwenee,
pahastakin paranee».

Mutta Juteinin surullakin oivan vaimon kuoltua täytyy olla rajansa,
siksi hän samassa runokirjassa laulaa: »Pilvi päiwän pimittääpi, murhe
muodon mustendaa, siksi että ennättääpi aika huolen huojendaa». Ja
muistellen raamatun lohdullista opetusta kuolleiden ylösnousemisesta
hän riemastuneena jälleennäkemisen iloa ajatellen huudahtaa:

    »Kuolewa manalan majohin kulkee,
    ystäwä hautansa huolella sulkee;
    waan vielä ystäwät yhtywät kerran
    heräten ilolla huudossa Herran».

Ja hänen poikansakin Joël Jacob voi äidin kuoltua lohdutella itseään
seuraavalla, »Hauta-piirroksia» nimisestä kokoelmasta otetulla,
säkeistöllä, joka sitten myöhemmin sopi hänelle lohdukkeeksi isänkin
mentyä manalaan

    »Lapsilla on huoli,
    kuin nyt isä (äiti) kuoli;
    mutta taiwahassa jälle tawataan,
    koska armon helma heille awataan».

Niinkuin aikaisemmin osotimme, oli Juteini tullut rikkaaksi
asianajolla. Mutta epäilemättä oli hän, sen ohella että hän hyviä
tuloja nautti, myös ollut kaikessa säästäväinen, samoin kuin
luultavasti hänen vaimonsakin. Heillä nähtävästi oli ollut ohjeena se,
minkä Juteini Runon Tähteissäänkin meille kaikille yleensä suosittaa:
»Joka on jalo ja toimesta tarkka, sillä on tallella taskussa markka:
toimella puutokset poistellaan, onnelle ohjakset laitellaan».

Niinikään näimme jo, että hän osakseen sai tunnustusta hyvistä
pyrkimyksistään ja suurta kunniaakin. Huolimatta kaikesta tästä on
hänen nähtävästi pohjaltaan vakava luonteensa kuitenkin, kaiketi
osaltaan sekä monista katkeroitumisista että kohdanneista suruistakin,
myöhemmällä iällä tullut vielä vakavammaksi ja milt'ei
uskonnollismieliseksi, niin että hänen runonsa sävel silloin usein on
tällainen:

    »Isän tykö ikäwöiten
    hengi harras halajaa,
    kiittäwänä kipinöiten
    Luojan luoksi palajaa».

Niinkuin eräässä myöhemmässä luvussa tarkemmin tulemme selostamaan, on
suomalaisuuden toinen heräys v. 1844 saanut Juteinin kirjalliset
harrastukset heräämään uudelleen eloon ja nyt hän omissa nimissään
lähettää julkisuuteen »Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista» ja
»Sananlaskun Koetuksia ja Runon Tähteitä», josta juuri tässä edellä
lainasimme säkeitä, sekä 22 kappaletta arkkiveisun kokoisia vihkoja
runoja y.m.

Tohtori J.W. Ruuth kertoo Viipurin kaupungin, jo ennen mainitsemassamme
historiassaan,[63] että Juteini jo v. 1845 oli saanut luvan perustaa
toisen kirjapainon, mutta ett'ei hän sellaista kuitenkaan perustanut.
Sen sijaan Viipuri saikin toisen kirjapainon v. 1850 siten, että
kirjanpainaja C.V. Holmström sinne muutti kirjapainonsa Sortavalasta.

»Valistuksen virittäjänä», valon sytyttäjänä oli Juteini koko
miehuutensa ja tärkeimmän kirjailijaoloaikansa ollut. Sen vuoksi meitä
ihmetyttää suuresti, kun saamme tietää, että sama mies vanhoilla
päivillänsä, vaikka olikin varakas ja siis ilman sivutulojakin hyvin
toimeentuleva eikä ensinkään enää niiden tarpeessa, rupesi »valon
sammuttajaksi», painoasiamieheksi eli sensoriksi. Kuitenkin on hänen
kunniakseen mainittava, ett'ei hän kuuluisaa 1850-vuoden kieliasetusta
tai sen vaatimia samantapaisia kuristustoimenpiteitä koskaan alistunut
noudattamaan, kun sitä vaadittiin, vaan jo edellisenä vuonna luopui
sensorintoimesta. Kanavan lakkautuksen jälkeen, näet, oli Viipurissa
yritetty saada eloon aikaisempi Sanan Saattaja Viipurista. Mutta
Juteinin olisi pitänyt sensorina sitä ehkäistä. Tapauksesta kertoo
Europaeus Lönnrot'ille kirjeessä tammik. 31 p:ltä 1849 seuraavasti.
»Sanansaattajan ulosantamista kohtasi varsin outo este. Läänin
kuvernööri (Kasimir von Kothen) nimittäin antoi käskyn sensorille,
ett'ei hän saa painoon luvata lehteä, olkoon siinä kirjotukset mitkä
hyvänsä. Sensori Judén erosi järkiään virastansa. Sanansaattaja seisoo
valmiina kirjapainossa, mutta ei pääse hiiskumaan.».[64]

Näin kaikista muista viroistansa eronneena paitsi nähtävästi helposti
hoidetusta laivanmittaajatoimestaan, jonka hän näkyy kuolemaansa asti
pitäneen, jo hyvin ijäkäs Juteini ajatteli kaikkien lukemattomien
kirjotelmiensa yhteistä painosta, jota varten hän, kuten jo edelläkin
näimme, oli mahdollisesti aikonut oman kirjapainon hankkia. Koottujen
suomenkielisten teostensa laitosta hän nähtävästi 1840-luvulla olikin
puuhaillut, ehkäpä sentään enimmin vuosien 1844:n ja 1847:n välisenä
aikana, koska hän v. 1844 painatti jo edellä mainitut julkaisut,
suureksi osaksi vain uusittuina tai uudelleen muodosteltuina laitelmina,
ja v. 1847 pani »kuluneen runo-weitsensä tauluun» selvästikin merkiksi
siitä, ett'ei hän »hanhensulkaansa» enää kirjailijana terottaisi.
Kaiketi juuri noina vuosina hän järjesteli, tarkasteli ja muunteli
entisiä kirjotuksiaan sanotunlaista painosta varten, vaikka hänen
elämäkertansa kirjottaja on olettanut hänen siinä työssä viettäneen
kaikki loppuvuotensa, kunnes kuolema katkaisi vanhukselta elämän
langan vuonna 1855. Mutta onhan sentään mahdollista, että tuo
tiedonanto onkin totuuden sisältävä perinnäistieto eikä pelkkä
olettamus, että, näet, 70-74 vuotias ukko vielä kykeni kirjalliseen
työhön; sillä onhan niitä ollut kaikkina aikoina poikkeuksia
vanhustenkin joukossa, jopa jokunen sellainenkin, joka 80-vuotiaana
vielä on kyennyt luennoimaan ja siinä suoriutumaan hyvin. Kuitenkin
olisin hyvin taipuvainen uskomaan Juteinin omaa tiedonantoa, että hänen
»runoveitsensä» vuoden 1847 jälkeen on saanut levätä rauhassa
»taulussaan» sekä ett'ei hänen »suomenkielisten teostensa
parantelemisesta»[65] enää voinut olla puhetta ja tuskin
muuntelemisestakaan edes huonommiksi; siksi vanha ukko jo siihen oli.
»Järjestelemisestä» en sen sijaan tahdo mennä sanomaan mitään. Nämä
järjestetyt kirjotukset, Juteinin kootut teokset, eivät kuitenkaan
hänen eläissään nähneet julkisuutta; vasta hänen kuoltuaan ne
painettiin. Mutta saanemme tähän palata toisessa yhteydessä.

Renvall ja Juteini olivat suomenkielen oikeinkirjotuksen uudistajia,
edellinen etupäässä tietopuolisesti, jälkimäinen taas käytännössä.
Mutta Renvall meni pitemmälle uudistuksissa kuin Juteini ja hän niissä
sai yleisen käytännön lopulta puolelleen ja nykyään kirjotamme
jokseenkin hänen ehdotustensa mukaisesti. Juteini, vaikka olikin monia
tärkeitä uudistuksia rohkeasti ottanut käytäntöön, kuten jo
edellisessäkin näimme ja tulemme vielä edempänäkin näyttämään, ei
kuitenkaan tahtonut luopua b:stä m:n, g:stä n:n ja d:stä n:n ja l:n
jäljessä, koska hänestä tässä kansankielen käyttö antoi tukea
tällaiselle aikaisemman kirjakielen kirjotustavalle. Hän pysyi näin
aina kuolemaansa asti, niinkuin J. Krohn sanoo, »itsepintaisesti
vanhentuneen kirjotustavan ainoana viimeisenä mohikaanina». Tietysti
Juteinin mielen lopulta täytyi olla jonkun verran myrtynyt tästä,
vaikkakin vain osittaisesta, epäonnistumisesta oikeinkirjotustapaa
määräiltäissä ja siinä, että tässä yleinen käytäntö vähitellen yhä
enemmän ja enemmän muuttui hänen edustamastaan kannasta, kunnes hän
siinä oli yksin. Mutta toinenkin huolen aihe oli hänellä. »Murteitten
taistelua», joka aiheutui siitä, että kukin suomea käyttävä kynäniekka
käytti oman synnyinseutunsa kansankieltä, oli kestänyt jo vuosikymmeniä
eikä ollut vielä tauonnut, kun Juteini jo oli kirjailijauransa
lopputaipaleella. Juteini itse oli, kuten jo aikaisemmin näimme,
suomenkielen käytössä harvinaisen vapaa murteellisuudesta ja sen
kirjakieltäkin hän halusi siitä puhdistaa. Kun tämä ei onnistunut, niin
hän siitä v. 1844 valittaa, kuten tulemme näkemään vielä myöhemminkin
esittäessämme hänen kirjotustaan »Pari sanaa suomeksi 1844», joka
tietääksemme kuitenkin oli painettuna vasta hänen koottujen teostensa
4:nnessä osassa. J. Krohn sanoo kuulleensa »vastahakoisuuden tuota
kirjallisuudessa ilmaantuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko
suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi». Ja toisenkin
suupuheen Krohn kertoo, vaikk'ei hän sen »luotettavaisuutta kuitenkaan
voi taata», ja sen mukaan »oli Juteini viime vuosinansa muuttunut
melkein suomalaisuuden vastustajaksi». Näillä vanhoilla päivillään,
joista tässä yleensä viimeksi on ollut puhetta, on Juteinilla toisinaan
vielä ollut kolmaskin syy suutahtaa, jotta hän äreänä joskus on jakanut
omankäden-oikeuttakin. Tarkotamme sitä, että hänen kerrotaan olleen
eläinsuojelija jo ennen, kuin maassamme eläinsuojelusasiaa oli aljettu
ajaa ja sen eteen järjestelmällisesti työtä tehdä. Jo v. 1810 hän
Kirjoituksia vihkoonsa ensimäiseksi pani runon Teurastamisesta elli
Lahtaamisesta, v. 1816 oli Pila-Kirjoituksia kirjassa pila Armeliaisuus
nimeltä ja v. 1817 oli Ajan Wiete runovihkosessa runo Kuoharista elli
Salwaajasta, joiden kaikkien sävy on eläimiä säälivä. Mutta
varsinaisemmin eläinsuojelusta tähtääviä jotkut hänen kirjotuksensa
ovat vasta hänen myöhemmällä ijällänsä. Ja se on epäilemättä myös vasta
tältä ajalta, kuin kertomukset hänen eläinsuojelusharrastuksestaan on
kotoisin. Tämän kirjottajalle esim. reistraattori O. Himmanen
Viipurissa (v. 1913) kertoi kuulleensa v. 1896 (siis: ennenkun Krohn'in
Suomal. Kirjallis. Vaiheet ilmestyi) silloiselta maistraatinsihteeri
Aschan'ilta, että ukko Juteini tullessaan Neitsytniemestä »Turun
sillalle» ja kohdatessaan markkinaväkeä, joka rääkkäsi hevosta, oli
kepistänsä »antanut» rääkkääjälle. Aschan oli sen kertonut osotteeksi
siitä, että Juteini oli vähän omituinen. Muuta »omituista» hän ei
sentään ollut kertonut. Kun ennenmainitulta ent. kirjakauppias
Howing'ilta kysyin: voiko tuossa kertomuksessa, jonka Krohn kertoo
vielä yleisemmässä muodossa, olla perää; saattoiko Juteini ilman
ikäviä seurauksia uskaltaa rangaista rääkkääjää, niin hän sanoi tuon
voineen olla hyvin mahdollista ja uskottavaa.[66] Ottaen huomioon
aikaisemmin esitetyt vastoinkäymiset, surun vaimon kuoleman johdosta ja
ehkäpä sensorina olonkin sekä vihdoinkin nuo pienemmät, viimeksi
kerrotut »kiusat», emme sitä ihmettelisi, joskin Juteinin luonne olisi
kehittynyt jonkun verran ihmisiä vierovaksi ja araksi, etenkin kun hän
voimansa päivinä kirjallisten harrastustensa takia paljon työskenteli
kirjojensa ääressä ja kynäänsä ahkerasti käytti, jotta, kuten
muistamme, hänen silmänsäkin liiasta rasituksesta vahingoittuivat, eikä
hän ehkä tarpeeksi paljon ehtinyt seurustelua harjottaa. Eikäpä tällöin
ollut myöskään mikään mahdottomuus, ett'eikö hän vanhoilla päivillään
voinutkin olla »vähän omituinen».

Kun Juteini otti eron sensorinvirasta v. 1849 Kothen'in rettelöimisten
takia, niin Europaeus siitä kirjotti Lönnrot'ille. Europaeus seurasi
siis valppaasti Viipurin, koulukaupunkinsa, tapahtumia ja Juteinia
etenkin tässä tapauksessa koskevaa. Sen vuoksi olisimme valmiit
otaksumaan, että juuri hän v. 1855 ensimäisenä uutisessa ilmottaa
Suometar-lehdelle Helsinkiin Juteinin kuolemasta, jos hän kesäk. 25 p:n
seutuvilla on ollut Viipurissa[67] ja uutisen loppuun merkitty -t.-s.
voisi sopia hänen nimimerkikseen.[68] Hauskasti kirjotettu uutinen
lehden 27 n:ossa kuuluu: »--Wiipurista 25 p. kesäk.»...--Viime
keskiviikkona, 20. p. t.k. muutti täältä maanalan majoihin vanhus, koko
Suomen kansalle tuttu nimeltänsä, entinen maistraatin sihteeri,
viisausopin tohtori Jaakko Judén, eli paremin tunnettu nimellä Jaakoppi
Juteini. Tämä kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia kuoli, jonkun
ajan sairastettuansa, hiljalleen vanhuuttansa ja oli eläissänsä
epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat uutterat ja rehelliset
virassansa ja kantavat sitte harmaat karvat kunnialla. Kaikki
suomalaiset sen nyt tietänee muistuttamattakin, että tämä vainaja oli
aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä
nurkkakivenä, »Arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa»,
lauletaan joka kulmalla ympäri maatamme ja tietänee sen kanssa kaikki,
että sen suositun laulun on tehnyt Jaakoppi Juteini, mainitsematta
monia muita tekemiänsä. Juteini on siis Suomen muistettavia miehiä,
jolle nyt siis toivottelemme kepiät mullat!»

Seuraavassa eli heinäk. 13 p:n n:ossa oli sitten Suomettaren osastossa:
»Kotimaalta» toimituksen omissa nimissä julkaistuna näin kuuluvia
»muistosanoja vainajasta», jotka nähtävästi lehden silloinen,
suomalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt, päätoimittaja itse, Fredrik
Polén, oli kirjottanut: »--_Jaakko Judén_, tämä ikimuistettava ja
rakastettu kirjaniekka, jonka kuolemasta 20 p. kesäk. jo viime n:rossa
kerroimme Viipurista, oli talonpojan poika syntynyt 15 p. kesäk. 1781
Juutilan tilalla Hattulan pitäjässä Hämeetä. Omasta halustaan eikä
osaten muuta kuin äitinsä, suomen kieltä, tuli hän v. 1793 Hämeenlinnan
kouluun, kävi sitten koulua Turussa, kunne pääsi v. 1800 oppilaaksi
Turun yliopistossa, missä hän ensin aikoi lukea papiksi[69] vaan muutti
omantunnon syistä tämän aikomuksensa, ja alkoi valmistaa itsensä muihin
virkoihin. Vaan köyhyys pakoitti hänet lasten opettamalla hankkimaan
elatuksensa, ja näin sujui oman oppinsa hakeminen hitaasti. V. 1812
pääsi hän v.t. majistraatin sihtieriksi Haminassa, kunne 2 p. jouluk.
1813 sai, porvariston yksimielisestä kutsumuksesta,[70] voimistuskirjan
majistraatin-sihtieriksi Viipurissa, josta virasta hän v. 1840 otti
eronsa, ja vietti senperästä loppu-ikänsä suomalaisen kirjallisuuden
hyödyksi[71] ja rauhassa. V. 1810 painatti hän ensimäisen suomalaisen
kirjansa, nimeltä »Kirjoituksia», Turussa. Sitä ennen eli v. 1804 oli
hän ikimuistettavan Porthanin kuolemasta painattanut Turun
ruotsalaisiin sanomiin huolirunonsa, alkava sanoilla: »Mies on ollut,
mies on mennyt». Viipuriin tultuansa toimitti hän yhden suomalaisen
kirjaisen toisensa perään aina vuoteen 1827, jolloin häntä alkoivat
kovasti ahdistaa ja syyttivät hänen kirjassansa: »Anteckningar af
tankar i hwarjehanda ämnen» (Maineita kaikenlaisissa aineissa)
rikkoneen kirkon oppia vastaan, ja kirja tuomittiin julkisesti
poltettavaksi. Sittemmin lakastui hänen palava intonsa isänmaan
kirjallisuuden hyödyttämiseksi kirjain toimittamisella. V. 1844
toimitti hän kuitenki vielä kaksi teosta julkisuuteen, nim. »Lauseita»
ja »Sananlaskun koetuksia ja Runontähteitä».[72] Kuollessansa
likemmä[73] 74 vuoden ijässä, Jäi hänelle vaan yksi poika
perilliseksi.--Ruumis-arkun kannelle oli liitetty nämä vainajan omat
runon palaiset:

    »Uni ja kuolema, weljekset vanhat,
    Ehtiwät alati awuksi meillen
    Uni on virkistys wäsywän Warren,
    Kuolema uudistus uupuwan hengen».

»Me toivomme, että joku vainajan likimäisistä ystävistä ja tuttavista
toimittaa ansiollisen ja arvollisen kuvauksen tämän isänmaan uroon
kauniista elämästä ja vaikutuksesta, ja vakuutamme, että S:tar avoin
sylin tahtoo semmoisen julistaa lukijoillensa».

Niinkuin edelläolevista muistosanoista selviää, pidettiin Juteinia hänen
kuollessaan aito »isänmaan uroona»; hän oli »ikimuistettava ja
rakastettu kirjaniekka»; hän oli »vanhus, koko Suomen kansalle tuttu
nimeltänsä»; hän oli »kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia»; hän
»oli eläissänsä epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat
uutterat ja rehelliset virassansa ja kantavat sitte kunnialla harmaat
hapsensa.» Hän »on Suomen muistet tavia miehiä», sillä »kaikki
suomalaiset sen nyt tietänevät muistuttamattakin, että hän oli
aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä
nurkkakivenä».

Voikohan enempää tunnustusta pyytää! Onko monta Suomen miestä, jotka
eläessään ja kuollessaan ovat niin tunnettuja?! Kaiketi myöhempänä
aikana ja luultavasti Itä-Suomessa on syntynyt eräs Juteinia
kunnioittava runokin, joka alkaa sanoilla: »Jaakko Juteini jalo Herra
Viisas Viipurin isäntä». Sitä laulettiin aivan yleisesti vuoden 1876
seutuvilla Kirvussa, kertojani, opettaja ja maallikkosaarnaaja Pietari
Kuusan kotipitäjässä hänen poikavuosinaan (tiedonantaja on syntynyt v.
1864). Tästä päättäen on Juteini ollut itäisessä Suomessa vielä kauan
aikaa tunnettu ja kaiketi vielä tänä päivänä vanhimman sukupolven
tuntema. Pohjanmaalla hän oli myös Pietari Päivärinnan nuoruudessa
tunnettu »Pila Pahoista Hengistä» nimisen kirjansa kautta, koska sen
osasi jokainen P:n kotipitäjässä ulkoa (»Elämäni» siv. 28). Lopella
tapasi prof. Setälä, ylioppilasvuosinaan siellä liikkuessaan, myös
erään henkilön, joka osasi sen. Tästä kaikesta saanemme tehdä sen
johtopäätöksen, että Juteinin nimi todellakin aikoinaan on ollut
tunnettu kautta Suomen niemen ainakin hänen teostensa takia. Ja että se
myöskin on ollut kunnioitettu, siitähän on esitetty jo monta
todistetta, m.m. yliopiston osottama kunnia. Niinikään on hän
suomalaisuudestaan saanut tunnustusta niiltä, jotka sille ymmärsivät
arvoa antaa. Sanan Saattaja ja Suometarhan häntä tästä kiittivät, ja
v:na 1861 J.V. Snellman Litteraturblad'in kirjotuksessa »Hvad var
Porthan» sanoi kunnioittavasti, että Juteinissa, tuossa Porthan'in
aikuisessa ylioppilaassa, heräsi halu jäljittelemään Topelius'en
keräämiä Suomen kansan runoja ja luomaan uudenaikainen suomalainen
runous, sekä että Topelius'en ja Juteinin esiintyminen herätti taas
Gottlund'in toimintaan suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi, ja
vihdoin lisää Snellman tähän vielä, että Lönnrot Gottlundin »Otavasta»
ja Juteinin lauluista sai ensi sysäyksen tuomaan päivän valoon
»Kalevalan» ja »Kantelettaren».

Jo aikaisemmin olemme viitanneet siihen, että Juteini vanhoilla
päivillään oli järjestellyt, tarkastellut ja muunnellutkin entisiä
suomenkielisiä kirjotelmiaan uutta yhteistä painosta varten, vaikk'ei
niitä hänen eläissään enää painettu. Mutta isänsä kuoltua poika Joël
Jacob Judén[74] painatti nämä painokuntoon järjestetyt kirjotukset
vuosina 1856-1858 nimellä »Jak. Juteinin kirjoja», joita on kokonaista
9 osaa.

Kun Juteinin henki vuonna 1855 kesäk. 20 p:nä löysi levon haudan
hiljaisuudessa, niinkuin jo aikaisemminkin on viitattu, niin hänen
maallinen tomunsa kätkettiin maan poveen Ristimäen suomalaisella
hautausmaalla lähellä Viipuria. Viereiseen hautaan oli hän ennen
haudannut vaimonsa ruumiin. Haudalla on korkealla jalustalla suuri
kivilaatta, jolle on piirretty:--

»Tässä lepäävät Maallisen Viisauden Tohtori Jaakko Juteini syndynyt 15
päivänä Heinäkuussa 1781 kuollut 20 päivänä Kesäkuussa 1855

    ja

hänen puolisonsa Katharina Margaretha Juteini kuollut 7 päivänä
Kesäkuussa 1841.

    Tuskassa turva on tuonelan retki,
    huoleta haudassa huokaus hetki,
    jossa ei rasita rauhattomuus
    endisen elämän levottomuus».




III.

JUTEINI KÄÄNTYY KANSANSA PUOLEEN SUOMENKIELELLÄ.


Niinkuin lukija jo edellä huomasi, painaiti Juteini ensikerran jotakin
kynästään lähtenyttä v. 1804 salanimellä Hämäläinen. Kyhäelmä oli runo,
tehty hänen opettajansa Porthan'in muistoksi. Turun yliopiston
prosessori H.G. Porthan oli, näet, äskenmainittuna vuonna kuollut, ja
Juteini julkaisi sen johdosta »Åbo Tidningissä»[75] allaolevan surua
uhkuvan runon murheensa osotukseksi. Surun aihetta hänellä todellakin
oli, sillä opettaja oli opastanut ja kehotustakin antanut nuorelle
runoilemaan yrittelevälle.[76]

    »Mies on ollut, mies on mennyt
    ah! kuin rindani ahdistuupi.
    Tässä tosin tuhannetkin
    ovat syngeät sydämet,
    koska kuolema kowasti
    kutsui tääldä tuonelahan
    miehen kuuluisan kylissä,
    kaupungissa kuuluisamman,
    Walda-kunnissa walitun
    tähden oppinsa tukewan,
    hywän-suowan sydämensä,
    ymmärryksens' ylimmäisen,
    toimens' tarkan ja tulisen
    ilman järjen järkähdystä;
    sanall' yhdellä sanottu,
    taikka puolella puheella:
    eipä wertaista wedetä
    joka ajan andimista,
    eipä saata wuosi-sadat
    tänne wainajan tapaista.
    Tämä yksin yhtyänsä
    oli kaikki kaikillekin;
    oli siellä taikka täällä,
    aina oikaisi asian
    joka Opissa jalosti,
    sekä tiesi että taisi,
    sekä pyysi että pysty'
    tehdä tempungin todella
    selkeäksi syvimmängin
    warsin wiisaalla tawalla;
    aina omians' opetti,
    ohjas' wielä outojakin
    taidon tielle tasaisesti,
    walmisteli wakaisesti,
    johdatteli joukottaisin
    ymmärryksen ystäviksi;
    teki työtä työlähindä
    ahkerasti aikanansa.

    Tämän tiettäwän totuuden
    taitaa Turku todistella,
    jonne saatti Suomalainen
    muistomerkit muistettawat,
    Kirja-huoneet hywät täytti
    kaunihilla kappaleilla,
    wahwisteli wiisaudet
    luku-miehille lujille
    Auran Akatemiassa,
    jonga hän on isä ollut,
    ollut tuki, ollut turwa,
    aina etsinyt etua
    lähteissänsäkin lepohon,
    jold' on kowin kaiwattawa
    rauhin majoin mendyänsä.

    Nyt on näändynyt elosta
    mainittawa Mestarimme,
    niin kuin ruoko runnelduna.
    Oppi-isämme iloinen
    on jo jättänyt hywästi
    matkustajat maa-ilmassa,
    ----pois on mennyt Porthanimme!

    Eipä pojat Pohjanmaalda,[77]
    miehet muutkan Suomen maassa
    taida suullansa sanella,
    kuing' on kungin mieli karwas,
    mieli karwas, rinda raskas,
    koska saattawat surulla
    mustan murheensa sumussa,
    särjetyillä sydämillä
    sielun parhaan puetusta
    maaksi jäälle[78] maatumahan,
    jost' on aineemme otettu.
    Mutt' ei muutu nimi maaksi,
    nimi miehen mainittavaan,--
    wuodet tähän woimattomat
    owat ajassa alati;
    sill' ei kuollut kuolemassa
    sangen hywä sanomansa,
    ehkä ruumis raukeneepi
    mustan mullan muotoiseksi;
    ei se muutu muistossamme,
    lähde suomen sydämistä,
    ehkä sielu säilytetty,
    kaunistettu kunnialla,
    maasta warahin waelsi.»

Näin kaikui tämä Juteinin murheensävel uudessa painoksessa julkaistuna
»Lausumisia ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia» nimisessä
runokokoelmassa, joka on »Wiipurissa Painettu And. Cedervallerin
tykönä, wuonna 1817.» Runo, joka alkuaan sanomalehdessä sai nimen:
»Edesmenneen muistoxexi,»[79] on tässä varastettu otsakkeella:
»Lausuminen Yli-Opettajan Porthanin muistoksi».[80]

Kuuteen vuoteen jälkeen vuoden 1804 ei Juteini painattanut mitään
kirjotusta, mutta v. 1810, kun Suomi jo oli saavuttanut etuisan
asemansa, alkoi hänen teoksiaan ilmestyä toinen toisensa perästä,
etenkin sittenkun hän oli päässyt vakinaiseen virkaan Viipuriin v.
1813.

Ensiksikin hän v. 1810 julkaisi siihen asti sepittämänsä runot nimeltä
»Kirjoituksia Jak. Juteinilda. Ensimmäinen Osa».[81] Kahdesta
viimeisestä sanasta päättäen Juteini aikoi jatkaa »Kirjoituksiansa»,
mutta jatkoa ei moneen vuoteen tullutkaan. Hän eli siihen aikaan
»leivättömyydessä», jonka takia ei voinut kustantaa kirjojensa
painattamista. Mutta, kuten näimme jo edellä, hän v. 1813 sai
toimeentulonsa turvatuksi ja silloin alkaa hänen runolähteensä
pulpahdella tavan takaa. »Åbo Allmänna Tidningiin» ilmestyy, näet,
jo sinä vuonna »Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa».[82] Tämä
oli tosin vain mukailu F.M. Franzénin ainoasta suomenkielisestä
runosta,[83] mutta siksi itsenäisesti Juteini uudisti ja muunti sitä,
että runo on katsottava hänen omaksensa. Siitä tulikin pian tunnettu ja
rakastettu kansanlaulu. Kauniin ja todellakin viehättävän runon otsake
»Kandeleen Kaksoisissa elli Laulu ja Runokokouksessa» kuuluu: »Laulu
Suurelle Ruhtinaalle ja Suomelle» ja itse laulu:[84]

    »Eläkön armias
    rakkahin Ruhtinas,
      rauhallinen!
    joka on onnemme,
    Suomessa luojamme,
    turwa ja toiwomme
      täydellinen.

    Lausuttu linnoissa,
    mainittu majoissa
      Suomengin maan
    hän isän innolla,
    järjellä jalolla
    walmis on walolla
      wallitsemaan.

    Murhe jo muuttunut,
    warjohon waipunut
      unhotellaan;
    mieldä nyt menoissa
    taitoa tawoissa,
    riemua rinnoissa
      uudistellaan.

    Wahwa on waaroissa,
    wakawa waiwoissa
      Suomalainen,
    uljas ja uudella
    urhollisuudella,
    uskollisuudella
      alammainen.

    Maassamme mainiot,
    wiljaiset wainiot
      walmistellaan.
    Toimella talossa,
    suossa ja salossa
    einettä elossa
      kaswatellaan.

    Ruhtinas rauhainen,
    Waldias wakainen
      ja werraton,
    onnessa ojennus,
    waarassa warjelus,
    pahasta pelastus
      paras hän on.

    Suomella suojana,
    tukena, turwana
      eläkön hän!
    Waeldain wieläkin
    tuonelan tielläkin
    muistossa meilläkin
      eläkön hän!»[85]

Onkohan kukaan hallitsija saanut osakseen syvemmin tunnettua ja
sievempää ylistyslaulua kuin jalo ensimäinen Aleksanterimme tässä;
suomalainen sydän siinä sykähtelee ja rakkautta sen syvyyksistä
uhkuilee ja yhdistää maamme ja sen ylevän Suuriruhtinaan
erottamattomasti toisiinsa. Mutta eipä ihmettä, että Suomessa keisaria
ylistettiin; olihan hän maaliskuun 15/27 p:nä 1810 antanut julistuksen,
joka alkaa näin: »Siitä hetkestä alkaen, jolloin Jumalallinen
Kaitselmus asetti käsiimme Suomen kohtalon, päätimme hallita tätä maata
vapaana kansana ja niitä oikeuksia nauttivana, jotka sen valtiomuoto
sille takaa.»

Jo seuraavana vuonna (1814) täytyi uusi painos tätä runoa,
toimittaa.[86] Ja ihmekös tuo! Kannattaisi Aleksanteri I:n muistoa
vielä meidänkin päivinämme uusia tuon ihanan laulun levittämisellä!

V. 1815 ilmaantui Juteinin ensimäinen kookkaampi runo: »Muisto-Patsas
Suomessa ALEKSANDERILLE! Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle. Koetus
Jac. Juteinilda».[87] Tähän oli liitettynä kolme pienempää runoa:
»Kiitos-Laulu Rauhan Rakendajalle,» »Laulu ALEKSANDERILLE I» ja
»Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaalle.» Viimeksimainittu sisälsi
kuitenkin ainoastaan 4 säkeistöä, niinkuin edellä viivanalaisesta
näimme. »Muisto-Patsas Suomessa j.n.e.» on kirjotettu Suomen vanhalla
runomitalla ja sisältää sekin keisari Aleksanteri I:n kiitosta. Hän
kuvataan siinä suureksi sankariksi, Napoleonin, »Ilmarisen pojan»[88]
voittajaksi.

    »Armas _Aleksanderimme_
    wiimein Woiton-Ruhtinaasta
    astui Rauhan-Ruhtinaaksi
    wapauden, walistuksen
    wahwimmaksi wakuudeksi
    Rauhan siemen siunattawa
    ombi onnen kynnöksessä
    kaswamahan kyhvettynä
    kautta kallihin Isämme,
    jok' on kerran joukkoinensa
    lopettanut julmat juonet,
    sodan wanginnut werisen,
    joka Kaupungit kukisti,
    liikutteli Linnain muurit,
    poltti kodot paljahaksi,
    käänsi nurjin nurkka-kiwet,
    ryösti, riisti riiwattuna
    maasta kaiken makeuden.

    Koska rauhan rakendanut
    oli Isä ihmisyyden,
    kansat kaikki keskenänsä
    yhdistänyt ystäwiksi,
    wasta säätti Walda-kunnat,
    wanhat Istuimet warusti,
    toiwon mukaan kungin kansan
    sitte Ruhtinaat sioitti
    Istuimille iäisille
    rauhan suojassa suloisen,
    jossa kaikki kukoistuwat,
    walistuskin walkeneepi;
    epä-luulon paksut pilwet
    kallistuwat, kukistuwat
    onnen (!) aamull' autuaalla,
    päiwän koittaissa pysywän;
    ilot, riemut ilmestywät
    waiwan woiteeksi elossa;
    siunaukset sadan kansan
    langeawat loppumata
    Rauhan Ruhtinaan ylitse.»

Runo Kiitos-Laulu. Rauhan Rakendajalle.» on aika sievä ja kuuluu:

    »Sota nosnut surkeambi,
          sortawambi
    Wallat rundeli rumasti,
    surun pilwi pimittäwä,
          peljättäwä
    meitä kauhisti kowasti.

    Mutta meille korkeimmalda
          Kaitsialda
    rauha annettiin anottu,
    joka särki sodan kilwet,
          käänsi pilwet;
    jo on kahleissa kirottu.

    Siit' on sulle rauhan Suoja,
          lewon Luoja
    kiitos kaikkuwa kylissä,
    kiitos kauan tulkittawa,
          tunnettawa
    sydämissäkin sywissä.»

Kolmas tähän vuonna 1815 julkaistuun runovihkoon sisältyvä runo oli,
kuten edellä näimme, »Laulu ALEKSANDERILLE I.» Sen 8 säkeistöä, mitkä
1856 vuoden painoksessa ovat supistuneet vain 5:en ja mil'tei
tuntemattomiin muuntuneet, kuuluvat alkuperäisessä muodossaan:

    »Sota särki surullinen
    ilon aiwan ihanan,
    _Aleksander_ armollinen
    päätti kansain kapinan.

    Walda-kundain wihat, wainot
    pakenewat peljäten,
    rauha, riemu, elon keinot
    ilmestywät iloiten.

    Kansoill' onnen osottaja,
    jota joukot kiittäwät,
    on nyt sotain sowittaja,
    jotka surman siittäwät.

    _Aleksander_ armollinen
    surman ombi surmannut,
    aina rakas, rauhallinen
    arwon itse ansainnut.

    Rauha taikka raudan terä
    Wenäjäll' on warjona,
    mutta muilla joka erä
    pelko, pako tarjona.

    Itse Isä ylistetty
    osti onnen werellä,
    Suomen maassa synnytetty
    käytti miehen kädellä.

    Koko maa on mainitsewa
    suuren suurta nimeä,
    jok' on joukot hallitsewa
    pitkin maamme piiriä.

    Eläkön nyt _Aleksander_,
    Woiton, Rauhan Ruhtinas!
    Elä, elä _Aleksander_,
    woimallisin Waldias!»

Samana vuonna Juteini myöskin julkaisi kokoelmaa omatekoisia »Uusia
Sanan Laskuja.»[89] Nämät tosiaankin ovat enemmän tai vähemmän
onnistumattomia, niinkuin Litteraturblat'issa A. Ahlqvist'kin
huomauttaa,[90] ja se onkin luonnollista, sillä ei viisaimmaltakaan
saata odottaa semmoista kokemusta, mikä on välttämättömän tarpeellinen
sille, joka koettaa sepittää sananlaskuja, sellaisia kuin kansan
sananlaskut ovat. Sillä niissä esiintuodaan vuosisatojen, saatammepa
melkein sanoa vuosituhansienkin kokemus; sentähden ne yleensä
osaavatkin sattuvasti kuvata ja lausua asian sellaisena, kuin se
todellisuudessa on.--Kaksi vuotta myöhemmin eli v. 1817 kuitenkin
»Toinen Parannettu ja lisätty ulos-ando»[91] näitä »Uusia Sanan
laskuja» seurasi ensimäistä painosta. Olivat siis toki saavuttaneet
kansamme suosiota, suomalainen kirjallisuus kun silloin vielä oli niin
tuiki köyhä.

Vuosi 1816 oli satoisa vuosi. Juteini silloin julkaisi koko kahdeksan
kirjotusta. Näistä oli neljä runopukuista. Ajan suhteen ensimäinen
lienee »Suomalainen, elli Runo Ahkeruudesta Suomessa»[92] ollut. Se on
pitempi Kalevalan runomitalla kirjotettu kertovainen runo, joka kuvaa
suomalaisen kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä ja
osottaa, kuinka »ahkeruus ja työ ja toimi» vihdoinkin »johdattawat
Suomen kansan kohden yldä-kylläisyytä.»[93] Juteinin isänmaallinen ja
kansaansa ihaileva sydän viekottelee häntä siinä laulamaan:

    »Suuri suku ihmisyyden,
    koko kansa ihmetteli
    mieldä miehen suomalaisen,
    pulskeutta puheen parren
    asioita ajaissansa,
    rohkeutta rinda-luissa
    merkillisihin menohin.»[94]

Suomalaisella ei ole ainoastaan tavallista ihmisarvoa, vaan hänen
ominaisuutensa monessa suhteessa kohottavat Juteinin mielestä hänet
vieläpä tavallista korkeammalle--vaikk'ei sitä juuri suorin sanoin
sanota--; hän on lyhyesti sanoen sangen arvokas mies, ja se kansa,
minkä tällaiset »urheat kasken kaatajat, korven raatajat, sotia, vihaa
ja vainoa kestävät» kansalaiset muodostavat, on hyvin arvossa pidettävä
kansa, kuten seuraavasta kuvauksesta selviää, jonka annamme etupäässä
Juteinin itsensä tehdä alkuperäisen runon mukaan.

    »Suku kunda suomalainen
    ombi onneensa herännyt
    lämbymillä laitumilla,
    iän syngeän sylissä;
    tullut ulos tyhjyydestä
    lailla kungin Kansa-kunnan,
    jotka aikansa alussa
    ensin kaitsiwat kedoilla,
    lapsiansa laumojansa,
    niin kuin wanhain wahwa luulo,
    ajan tieto todistaapi.»

Kun sitten niitä karttui niin, että asuntopaikat tulivat heille liian
ahtaiksi »luonnon lämbymän lähellä,» niin muuttaa heitä eri
ilmansuuntiin, jolloin

    »ombi tarwe yhden osan
    ------
    tulla kohden Kalnuakin.
    ------

    Mutta kuka kuljeskelle,
    sanoi kansa keskenänsä,
    kohden Otawan kotoa,
    wiljelemään woimallansa
    lumisia laitumia
    pohjan kylmillä kedoilla?
    Maa on siellä sangen saita,
    wilu kowin koskewainen,
    pitkä talwella pimeys.»

Nälkä siellä näannyttää ja kamalan hallan kanssa sota syntyy; petoja
vastaan on taisteltava »metsän mustan sywyydessä.»

    »Muiden kanssa keskustellen
    Suomalainen sorkeambi
    ajatteli arwoansa,
    tunsi luondonsa lujaksi;
    kielen kautta kiitettäwän
    itsestänsä ilmoittaapi
    nämät sileät sanansa:
    Minä lähden liikkehelle
    kohden kylmää Otawata,
    syngeyttä suuren metsän;
    työllä näljän nännyttelen,
    työllä hallangin häwitän.

    Tosin talwella pimeys
    pohjan maita peitteleepi,
    jonga kanssa walon kuwat,
    rewon tulet rohkeasti
    taistelewat taiwahalla;
    waan on siellä waloakin,
    jonga pidennän päreillä.
    Kesällä on päiwä pitkä,
    Suomen lämbymä suloinen;
    illassa on aamun alku,
    walo wiipyypi alati
    auringongin aletessa.»

Muut kansakunnat ihmettelivät suomalaisen rohkeutta ja

    »tuotti onnen toiwotukset
    waellukseen weljellensä.»

    »Aika kuluu kulkewainen,
    ero-päiwä ilmestyypi
    ------
    seura mieli matkallensa,
    ------
    Kansan kieli-kumppanina
    keskenänsä kuljeskellen
    moni suku, moni seura
    otti Ungeriin olonsa,
    moni kautta Kuurin maangin
    tuli Wiroon wiljaisehen,
    ehti myöskin Estin maahan,
    maassa Ingerin iloitsi.
    Kyllä maissa mainituissa
    oli einettä eloksi,
    mutta miehet miehewämmät,
    Newan rannoilla runoillen,
    ------
    yli wirrangin wäkewän;
    ------
    lewiäwät lapsinensa
    Suomalaiset Suomen maahan,
    jossa mäet murretahan
    metsät kaatuwat käsissä.
    Warhain owat onnen lahjat,
    elon keinot enennetyt
    Suomen suurissa majoissa,
    joissa ahkeruus asuupi,
    wapauskin wallitseepi,
    iloksemme iät, päiwät.»

Kuitenkaan ei kestä kauan onnellinen elämä Suomessa. Kateellinen
vihollinen väijyy; katovuodet tuovat seurassaan näljän, joka havittelee
talven turvissa. Ja silloin kysytään älyä ja kestävyyttä.

    »Kyllä suuri Suomalainen
    oli työssä toimellinen,
    wihollisen wastukseksi
    ahkeruudensa asetti;
    turwaksensa, tarpeeksensa
    kaiwoi soista mustan malmin;
    kautta pätsin kuumendawan,
    ahjon angaran awulla
    weteläksi wellottuna
    siitä rautansa silitti,
    teki kowan teräksensä,
    jolla kansan tarwe-kalut
    warhain owat walmistetut;
    puut ja kalliot kodatkin
    muuttelewat muotoansa,
    itse rauta, tehty teräs,
    kaikki myöndywät menoissa.»

Kansa saa maansa jälleen kynnetyksi, kylvetyksi ja kasvamaan. Silloin

    »kohta nälkä, kylmän kautta,
    hallan häijyn lähettääpi
    turmelemaan tuhansien
    wilja-pellot wainioilla.

    Halla, pahan harjoittaja,
    ilkeydestä iloitsi,
    pehtaroitsi pesässänsä
    korwen kylmemmän sisällä;
    sieldä nousi surman hengi
    sawun lailla salaisesti;
    pedon pahimman tawalla
    syöksi yöllä Suomen päälle,
    hywät hedelmät häwitti;
    oli paha ollessansa,
    paetessansa pahembi;
    tuotti tuskan tulduansa,
    jätti jälkeensä ahingon.

    Tosin täytyi toimellisten
    laihon, leiwän puuttehessa
    männyn kuoria kokoilla,
    syödä wehka-wellingiä
    pettu-leipänsä lisäksi,
    joka oli outo ruoka
    rawinnoksi ruumihissa,
    warsin huono wastukseksi
    näljän kurjan kowuudelle,
    joka aiwan angarasti
    käwi päälle pakkaisella,
    tarhat, aitat tyhjendeli;
    mutt' ei tunne Suomen miehet
    epäilystä elämässä;
    tottuneina tyhjyyteengin.
    puna-posket puutoksissa,
    kukin itse kohdastansa
    täytti tytywäisyydellä
    onnen osan waillisengin.(!)
    Kowin soti Suomalainen
    aina työllä, toimellansa
    näljän kanssa näändymätä.

    Kahden kauan keskenänsä
    woiton tähden taistellessa,
    riensi talwi, näljän turwa,
    paksu ukko pohjaisesta,
    Suomalaista sortamahan;
    lumi-lakki, puikko-parta,
    talvi, angara aroille,
    viluisille vihaisembi,
    hautas' hedelmät lumella,
    peitti kannella kalatkin,
    koski kaswoin, kylmäs kynttä,
    paukkui nurkissa pihalla.
    Mutta kesä kaunihimbi,
    viitta päällä ruohon-päinen,
    panda päässä kukkaisista,
    oli Suomen suojelia,
    hautoi pakkaiset pahatkin;
    järven jäätä pehmitellen,
    lunda liemeksi sulaten,
    teki talven tuskaiseksi,
    joka hiestä hikoili;
    päivä poltti ukon päätä,
    vesi virsuissa purisi;
    suvi tuli siunattava
    meille avuksi merestä,
    ajoi talven taka-perin,
    lisäs' leipämme varoja.

    Sitte woiton saatuansa
    vasta Suomi varomahan
    rupes' rauhaansa jalosti
    vasten wanhaa wihollista,
    jok' on nälkä nimeldänsä.
    Työllä walmistaa wäkevä
    kaskiksensa metsät kylmät,
    niitut perkaa pelloksensa,
    suot ja korwet kylmemmätkin
    leivän avuksi awaapi;
    toimen kanssa taitawasti
    osas' kaiwella ojatkin,
    jotka pojes juoksuttawat,
    wievät wirtaan hallan woiman.

    Tällä lailla työnsä kautta
    oli Suomi suuren arwon
    saanut kansahin seassa.
    Tällä lailla toimen kautta
    ombi nälkä näännytetty,
    häwitetään hallan pesät,
    joka soissa salaisesti
    mieli alati asua;
    ahkeruus ja työ ja toimi
    johdattawat kaiken kansan
    kohden yldä-kylläisyytä
    toiwon siiwillä suloisen.»

Vaikka nyt nälkä kostettuna on ajettu pois Suomesta, koska sen

    »jalo Suomalainen
    työllä peljätti pakohon
    ------
    kituwana kulkemahan
    erä-maihin edemmäksi,»

niin

    »eipä kulje kurjuus wielä
    kokonansa kotiansa;»

vaan

    »halla usein häwytöinä,
    aina yösillä ajoilla,
    pellot paneepi pahasti,
    turmeleepi täyden laihon
    monen murheeksi majoissa.

    Tukela (!) on totisesti
    peldo-miehen perheinensä
    nähdä aamun aljettaissa,
    punoittaissa päiwän portin,
    toiwon turhaksi tulewan;
    nähdä lasten lewätessä,
    kuinga halla hirmuisesti
    huurtehessa harmahana
    ombi yönä yhtenäkin
    vienyt eineet, elatukset,
    kadottanut kauheasti
    maasta makean rawinnon,
    jota warten joka päiwä
    aljettu on ahkerasti,
    wuosi wietetty hi-essä.

    Kyllä peldo kiitollinen
    olis' onnen lahjoittanut,
    waivat palkinnut wakaasti,
    mutta hallan haaskatessa
    wuoden warat wainioilla,
    hywät puidengin hedelmät,
    ehti nälkä erä-maista,
    Tapiolasta takaisin.
    Wielä wainonsa lisäksi,
    hallan kanssa kuljeskellen,
    teki nälkä lujan liiton
    kanssa petoen pahinden
    sekä suurten että pienden;
    kungin watsaan kulkeneena
    yllytteli yhtä, toista
    wainoamaan wihaisesti
    Suomen miestä miehuullista,
    waikuttamaan wahingoita,
    murha-töitä täyttämähän
    Suomen eläinden seassa.

    Karhu karjat turmeleepi,
    murtaa miehildä hevoiset,
    susi surmaa lammas-laumat.
    Wielä muiden mukaisena
    arka, juoksewa jäniskin
    kalwoi puita kuiwamahan,
    laihon oraatkin lyhensi.
    Hiiri leipää hiwutteli,
    hakkas waatteita wilussa;
    kauhtanat ja willa-waipat
    lewotoina läwisteli,
    laski lämbymän läpitse
    Kyhkyläinen, kurja lindu,
    paitsi muita mainitani,
    kynnnöksestä kylwettyinä
    kokos' siemenet kupuunsa.

    Waan ei nälkä, wanha wieras,
    halla, waarat, wahingotkan,
    saata Suomeen epäilystä;
    ------
    miehet maata wiljelewät,
    waimot waatteita kutowat,
    laulain pirtin lattialla
    lapset tekewät lapetta.
    Rakkaus se riemullinen
    lämmittääpi rinda-luita.
    Weisu kuuluu Wäinämöisen
    Suomen kansan kunniaksi,
    kaikkuu kandele iloksi,
    josta rinnat rohwaistuina
    saawat uutta uljautta;
    ------

    Weisun alla Wäinämöisen,
    laulun kautta kandelella,
    sydän pehmisi petoen,
    jotka kukin korwiansa
    kuroittiwat kuulemahan
    miehen soittoa suloista,
    unhoittiwat murhan menot
    koska kandele kumisi.
    Mutta jos ei joka peto
    taukoa jo tappamasta,
    muuta murha-menoansa,
    koska puutkin keskenänsä,
    kiwet suuret kallioilla
    itse liikkuiwat ilosta
    kautta soiton suloisimman,
    kyllä loukku likistääpi,
    kiristetään kindurilla
    karhun kämmenet kowatkin;
    susi raudoissa rumasti
    käpälänsä katkaiseepi;
    jänis wedetään wipuhun
    kaulastansa kamalasti;
    hiiri lepää laudan alla
    kitisewä kuollessansa;
    linnun pelko liikkuwainen,
    pandu pellon wartiaksi,
    karkoittaapi kyhkyläiset
    pahan juoniset pakohon.

    Woiton waatii wiimeiseldä
    Suomalainen susilda ja
    karhuildakin kauheimmilda,
    ------
    mutta turkit muutetahan
    täällä toisen hartioille.»
    ------

Kun pedoistakaan ei ollut apua eikä »nälkä» yksin tohdi tänne tulla,
hän luuli wielä

    »Suomen suuren woittawansa
    sodan sortawan awulla,
    jonga itse Ilmarinen
    Suomen kansaa koetellen
    andoi hänen halduhunsa.

    Sota, alku surkeuden,
    jolla owat julmat kaswot,
    tuli tuiskuu sieramista,
    surma silmistä näkyypi.
    Sota kaikki sortawainen,
    pellot polkeepi pahasti;
    jäljet sywät jättäissänsä
    weri purskuupi punainen.

    Suomalainen surman alla
    wasta arwonsa ylensi;
    waaran kaswoin katsellessa
    hänen luondonsa lujeni;
    yksi warjeli wahingot
    kilpi, keihäs käännettynä
    kansan suojaksi kädessä,
    toinen touko-pelloldakin
    otti nuijan olallensa,
    jolla soti Suomalainen,
    sulki sodan majoistansa,
    poisti maastansa pahuuden.

    Lewon alla Suomi leiwän
    jälle kaswatti jalosti,
    ------
    Itse wanha Wäinämöinen
    lepytteli lapsiansa
    kehoitteli kandeleella
    sekä sotaan että työhön
    onnen, elämän eduksi;
    lisäs' aina lohdutellen
    kärsimystä kowuudessa,
    tyhjässä tytywäisyyttä.
    Ukko lauloi lapsillensa
    riemun alla rakkahasti,
    käyrä polwilla kumisi;
    kiristeli kiitoksella
    kandeleessa kielet kaikki
    kungin hywän kunniaksi,
    jota harjoitti jokainen.
    Kieldä sormin soitellessa,
    Isän laulaissa lujasti
    tukka päässä tutiseepi,
    parta järisee jalombi,
    wieriääpi willa-waipan
    päälle paljon kyyneleitä,--
    Ukko itkeepi ilosta».[95]

Uusiintuvat sitten samallaiset onnettomuudet ja sodan melskeet Suomelle
ja suomalaiselle, kuin aikaisemminkin on kuvattu, mutta samoilla
tuloksilla, jonka vuoksi

    »koetellen konstiansa
    waati sota suuttuneena
    wiimein wanhan Ilmarisen
    pilwein luona puolellensa,
    joka julmasti jyristä,
    räjähteli rumemmasti,
    koska liekki leimahteli
    ilman sumuisen seassa.
    Ilmarinen iski tulda,
    ukko uhkaili kowasti;
    tulen nuolet tulisemmat
    maahan, mereen singoiliwat;
    tuli tuulessa wirinnyt
    poltti kirkot korkeammat,
    poltti majatkin monesti.»
    ------

Rakennettuaan kaikki kauniisti uudelleen turvautuu suomalainen
ukkosenjohdattimeen:

    »Wiimein ombi wiisas neuwo
    ilmestynyt ihmisille,
    tullut tiedoksi monelle,
    kuinga ilmassa isäisen,
    ukkoisemme uhatessa
    wähennetään nuolen woima,
    waikuttamata wahingon
    maahan käännetään katoista.»[96]

Tämä kuvaus rajuilmasta sekä siitä aiheutuneesta ukonjohdattimen
käytäntöönottamisesta on jätetty pois 1850-vuoden painoksen runosta ja
sitä seuraava kuvaus tavattomasti lyhennetty, menettäen sen kautta
eepillistä leveyttään ja selvyyttään. Runo päätetään mainitussa
painoksessa seuraaviin säkeihin:

    »Kansakunda kiitettäwä,
    lausuttu nyt laulamalla!
    arwos ombi aiwan suuri.
    Maksa arwost' ansaitusta
    wanha welka wanhemmilles,
    esi-isilles isoille;
    lahjoittele lapsilleskin
    warhain mielen wakaisuutta
    kestäwätä keskellänsä,
    jota ombi omaisilda
    polwl polwelda peritty;
    saata heitä tunnon tielle,
    rakkaudella rawitse,
    että wielä wiisauden
    nisät heruwat hywyyttä,
    että aina enendyypi
    wapaudessa walistus
    wahwistuupi wapauskin,
    jonga perustus ei petä,
    nuljahtele nurkka-kivi
    joskus ahtailla ajoilla.»[97]

Alkuperäisessä Juteini 40 vuotta aikaisemmin edellisten säkeiden
sijalla on runoansa jatkanut vielä neljänneksellä sen koko pituudesta
ja siinä on meistä runon ehkä hauskin kuvaus. Siinä »sodan isä
Ilmarinen» mietti itseksensä, olisikohan suomalainen yhtä rohkea
meritaistelussa, kuin hän oli taitoa osottanut kaikissa toimissaan
maalla, joista Juteini laulaa:

    »Ukko isä uljauden----
    ihmetteli iloisesti
    korkealla kotonansa
    miesten miehuutta jaloa,
    taitoakin toimellista
    kansan kaikissa menoissa.»

Kun ei tätä kuvausta, niinkuin jo edellisestä selvisi, ole Juteinin
kootuissa teoksissa, on meistä syytä ottaa siitä kohtia tähän:[98]

Sodan raju ja luonnostaan luja isä Ilmarinen, joka joutilaana yksin
ollessaan havaitsi turmeluksenkin toisinansa huvitukseksi, tutki
asioita »awaralda.»

    »Paksun pilwen patsahalla
    Ukko istui ajatellen:
    Ongo Suomessa olendo
    aina kowan kiiwauden?
    Maalla ombi sitä ollut;
    mutta mikä miesten mieli
    liene mendäissä merelle?
    mik' on meno sangarilla
    allon harjoilla ajellen?

    Ukko, töitä tutkistellen
    päällä ison Itä-meren,
    korkeuden katon alla,
    osas' nähdä Näkin märjän
    päänsä alloist' ylendäwän.
    Näkin posket pullistuiwat,
    pärähtiwät paksut huulet,
    wesi sumus' sieramista;
    walo näytti partaa wasten
    siinä seitsemän wäriä
    taiwaan kaaren kuwaisia.

    Lainaa mulle wanha waldas,
    kuului alhalle anomus,
    iso ääni Ilmarisen,--
    lainaa mulle wanha waldas,
    woimas wesillä wäkewä,
    ettän kerran koettaisin
    mik' on luondo Suomen miehen
    metelissä merelläkin.

    [99]Saatuansa Suomen lahden
    tätä warten waldahansa,
    Ilmarinen iloisena,
    niin kuin lapsi lahjan saanut,
    laski kohta Laiwa-Linnat
    kahden wahwan Walda-kunnan
    ulos wäljälle wedelle.

    Siitä saatuna sanoma,
    ett' on wainoja wesillä,
    wieras meidän merellämme,
    jok' on pyhä, niin kuin peldo,
    kansan oma kynnettäwä,
    Ruhtinaamme rohkeambi,
    woiton halun waikutellen
    meri-miesten sydämissä,
    ilme andoi aiwoituksen,
    ett' on meri estettäwä
    wihollisen wallan alda,
    Suomen arwo ansaittuna
    pelastettawa pahasta.

    Miehet kohta miehuudella
    lewittäwät liinat kaikki,
    seilit ilmaan sowittawat
    touwit terwatut, tukewat,
    niin kuin kielet kandeleessa,
    kiristäwät keskenänsä,
    joissa tuulet juoksewaiset
    niin kuin huilut huminalla
    woiton virttä weisailewat.

    Laiwat suuret, siipiseljät,
    waot walkoiset wetäwät
    pitkin merta purjehtien,
    aldo pieksee rinda-päitä
    luowattaissa lainehilla.
    Linnat puiset, liikkuwaiset
    halkaisewat allon harjat
    watsa-kedellä kowalla.

    Koska wiimein wiholliset
    toinen toisensa tapaawat,
    kohta nousee kauheasti
    sota, surma surkeambi;
    sauwun paksun pöllytessä
    malmi mylwiipi merellä,
    lähettelee leimahdellen
    kuolemia kidastansa
    wierahalle wieressänsä;
    laistot(!) Laiwoista konista
    singoilewat säjrettyinä,(!)
    laudat lastuina säristen
    lendelewät lainehille,
    mastot kaatuwat merehen,
    wesi kuohuu werisenä
    Laiwa-Linnahin siwuilta.

    Rehellisin Ruhtinoista
    voitti wiimein wihollisen
    Suomen suureksi hywäksi,
    llmarisen ihmeheksi,
    joka muutti mielellänsä
    wihat, wainot suosioksi;
    rauha tehtiin riemullinen,
    lepo lewisi merille.
    Eipä enää wainon tähden
    laiwat laineita likistä;
    kaupan tähden kyndelewät
    aina aldoja alukset,
    joita Saksat juoksuttawat,
    waan ei Ukko Ilmarinen,
    joka pilwissä pysyypi»

Kun sitten arwokkuus täten on Suomessa »säilytetty, leipä lisätty
lewossa,» niin »nälkä» koettaa »tuoda Suomeen turmeluksen», mutta ei
tuo »konna» jaksa, vaikka saa apulaisekseen »julman juopumuksen» ja
»pahat käytökset», sillä

    »ei tainneet tyhmyytehen
    Suomen miehet mielistyä,
    eikä tottua tapohin(!)
    wasten järjen johdatusta».---
    »Suomalainen syöksi näljän
    tosin työllä, toimellansa
    majoistansa Lapin maahan
    kylmän kanssa kitumahan;
    Suomalaisen sukulainen,
    Lappalainen lapsinensa
    karkoittaapi kulkiamen
    wiimein wilun kukkuloille,
    jään ja kiwen kappaleita
    kaivelemaan kallioilla
    pohjan pakkaisten parissa,
    jost' ei jaksa jäätyneenä
    kauas maahan kuljeskella;
    mutta halla, hävittäjä,
    jok' on näljän juoksulainen,
    joka kulkee kesälläkin
    yöllä yöttyrin tawalla,
    surman tuopi Suomen päälle
    petoksella pesästänsä,
    turmeleepi toisinansa
    wielä hywät wilja-pellot;
    waan ei koskaan wainollansa
    woita suurta Suomalaista,
    joll' on rinda rehellinen
    ruumihissa rautaisessa,
    sydän palawa powessa
    kohden kaikkea hywyyttä,
    joka rauhan, riemun alla
    ahkeruuden arwonansa
    pyhitettynä pitääpi.»

Tähän »Suomalainen»-runoon Juteini oli liittänyt erään nykyään vielä
hyvin paljon lauletun ja kauniin lyyrillisen runon »Laulu
Suomessa»,[100] joka on yleisemmin saanut nimen ensimäisestä säkeestään
ja joka vielä ikäänkuin täydentää ja varmentaa todistelua suomalaisen
arvokkuudesta. Sillä

    »arwon mekin ansaitsemme
    Suomen maassa suuressa,
    ehk'ei riennä riemuksemme
    laiho miesten maatessa;
    leipä kaswaa kyndäjälle,
    onni työnsä täyttäjälle.

    Suomen poika pellollansa
    työtä tehdä jaksaapi,
    korwet kylmät woimallansa
    pelloksensa perkaapi;
    rauhass' on hän riemullinen,
    mies sodassa miehuullinen.

    Opin teillä oppineita
    Suomessa on suuria,
    Wäinämöisen kandeleita
    täällä tehdään uusia;
    walistus on wiritetty,
    järki hywä herätetty.

    Suomen tytön poski-päihin
    weri waatii kukkaiset,
    hall' ei pysty harmaa näihin,
    näit' ei pane pakkaiset;
    luonnossa on lembeyttä
    sydämessä siweyttä.»

Suomalainen-runoa seurasi »Wenäläinen elli Runo Pohjan Sodasta, Aljettu
Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi Rauhaksi.»[101] Tämä on
myöskin Kalevalan runomitalla kirjotettu pitkä kertovainen runo, joka
kuvaa Wenäjän sotaa Napoleonia vastaan. Siinä Juteinilla taas on
tilaisuus ylistellä silloista keisaria Aleksanteri I:tä, jonka »armo
koitti kansoille Wenäjän», niinkuin »kirkas toivon tähti». Kun hän oli
hallitusohjaksissa, »pilwet, syngeät, sumuiset waiwuit warjoon
unhotuksen; laulellen lumengin maissa, töistä toisinans' wapaana,
lepäs' kukin leiwän luona ynnä yldäkylläisyyden; järjen walo
walistuskin, loistawainen lembeästi aamu-ruskonsa ylensi».

Muuten tästä niinkuin monesta muustakin hänen runostaan näkee, että
Aleksanteri I:en viisas politiikka oli vaikuttanut lähentävästi, koska
hän täydestä sydämestä voi laulaa:

    Näitä surman sanomia,
    menon julman mainioita
    mielin minä muistutella
    _weljilleni_ Wenäjässä
    Suomalaisten suosiolla,
    niinkuin muisto mieleen tuopi,
    sydän tulkitsee sanoiksi;
    sillä suuressa sodassa
    oli onni molemmilla[102]
    _isän yhteisen_[103] iloksi.

Vielä hän pyytää Wäinämöistä apuun, jotta »soitto kandeleessa» ja
»sulka kädessä»[104] tulisi yhtä hyvin käytetyiksi tässä
ylistyslaulussa venäläisten taidosta ja urheudesta,

    »(niin) kuin weljen Wenäläinen
    käytti miekan kiildäwäisen,
    koska welwollisuus waati
    warjelemaan wäkewästi
    walda-kunnan wapautta.»

Hän tekee laulunsa alkupuolella sen johtopäätöksen, ettei

    »wainon hengi suonut
    lewon aina lepäilewän
    wilja-pellolla Wenäjän,
    joss' ei wielä wieras jalka
    ole käynyt kostamata»,

se herätti sotaisan innon suuressa sotasankarissa,

    »Napoleon nimeldänsä,
    joll' on ollut onni, woitto
    werisinä weljeksinä,»

niin että hän voitetuista kansoista muodostetuilla sotalaumoilla
ryntäsi Wenäjälle aina »Muskowaan» saakka, mutta

    »eipä tainnut miehen mieli
    olla täällä tytywäinen
    sadan woiton saallisihin:
    miehen tahdon tarkoitusta,
    onnen, woiton wietellessä,
    awaruuskin ahdistaapi.»

Sitä suunnatonta suuruutta Venäjän maa käyttääkin kostajana
»wainolaiselle.» Sodan nurmi on jo niellyt kyllä werta, kyyneleitä.
Huudosta: »Muskowa on murrettuna, hywä Kaupungi häwäisty!» herää toinen
huuto, joka vaatii kostoa. Ja vihdoin Venäjän kauan kärsinyt kotka
kostaa kovasti, kuten historiasta tunnemme. »Leipsin lakealla
laitumella» pantiin vielä ranskan keisari ahtaalle ja voitettiin.
Rauhan ehdot määrää Parisissa

    _Aleksander_ armiaambi
    rakastettu Ruhtinoilda,
    ihmisyydellä ilona,
    joka woitti woittajangin,
    lahjoitteli lembeästi
    wapauden wainotuille.

Hänen ansionsa se on, että

    »rauha riemullinen
    ombi kauas karkoittanut
    sodan, wainon waikutukset,

ja että

    »ystäwyys jo yhdistääpi
    Kansa-kunnat keskenänsä;
    lewon engelit lepääwät
    Walda-kundahin wälillä
    wapauden wartioina;
    konstit, opit keskenänsä(!)
    (walistuksen suuret soitot
    kungin wahwassa kädessä)
    johdattawat joka maahan
    onnen lahjat laweammat
    ihmisyydelle iloksi.»

Samaan vihkoon kuin runo »Wenäläinen» Juteini oli painattanut myöskin
erään viisisäkeistöisen lyyrillisen runon: »Walitus-laulu sodan
ylitse»,[105] mikä alkuperäisessä muodossaan kuuluu:

    »O! Sota, surma suuri,
    kauhistus kanhela,
    ett' julma olet juuri,
    todistaa tuonela.

    Ei käy, ei käänny kielen
    tunnustaan tuskassa,
    kuinga on karwas mielen
    murheessa mustassa.

    Turhasti tuiskuu tulda
    kapinan kangaalla,
    werellä musta mulda
    punataan parhaalla.

    Ei maksa miesten murha
    wainojan waiwoja;
    sandahan työ on turha
    kaiwelia kaiwoja.

    Yks' woittaa yhden kerran
    taas toinen wuoronsa,
    ja saawat saman werran
    kuolossa kuoppaansa».[106]

Juteini painatti v. 1816 vielä kaksi runokokoelmaa: »Waikutuksia
Suomalaisen sydämessä» ja »Pila-kirjoituksia».[107]

Edelliseen kokoelmaan hän pani viisi pienempää runoelmaa:
»Aleksanderille I. Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle Suomen Kansalda»,
»Suomalaisille», »Turun uuden Akatemian rakennuksesta», »Runo-niekoille
elli Runolaisille Suomessa. Kirjoitettu leiwättömyydessä» ja »Laulu
Elämän nautinnosta».[108] Viimeksimainittu näistä on tunnetuin sekä oli
aikanaan hyvin rakastettu kansan kesken.[109] Ensinmainitussa taas
Juteinilla vieläkin kerran on tilaisuus, kuten tämän runon otsakkeeseen
on 1856 vuoden painoksessa lisätty, kantaa »Kiitos-Uhri» Aleksanteri
I:lle. Alkuperäisen otsakkeesta viitataan viivanalaiseen, jossa
sanotaan: I anledning af Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Kungörelse,
dat. den 9 (21) Februarii 1816. (Hänen Keisarillisen Majesteettinsa
Armollisen Julistuksen johdosta, päivätty 9 (21) p:nä Helmikuuta 1816.)
Syystä Juteini tässä runossaan iloisena laulaa Aleksanteri I:lle:

    »Woittajana wihollisen
    saatoit sinä lohdutuksen
    koko kansalles kotia,
    muutit Suomen suloisesti
    ilon maaksi ihanaksi,
    jossas wielä wahwistanut
    olet lakimme lujasti,
    wvarustanut wapauden
    pysywäiseksi pyhästi.»

Sillä mainitussa armollisessa julistuksessa keisarimme ja
hyväntekijämme Aleksanteri I palattuaan voitollisena sodasta Napoleonia
vastaan on »uudestaan mitä juhlallisimmin ja sitovimmin omaksi ja
kaikkein seuraajiensa hallitusajaksi vahvistanut Suomen itsenäisen
aseman, sen erinäisen oman hallituksen, sen valtiomuodon.[110] Ne
kohdat tätä Suomen »Magna Chartaa», joihin sanottu vahvistus sisältyy
ja joihin kaikkien suomalaisten ja _oikeamielisten_ venäläistenkin
kannattaa tutustua, kuuluvat:

»Ollen vakuutettuina, että sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka,
Suomen kansan tapoihin, sivistykseen ja henkeen sovitettuina,
ammoisista ajoista ovat perustaneet sen yhteiskunnallisen vapauden ja
laitokset, ei voida, saattamatta niitä häiriöön, vähentää eikä muuttaa,
olemme Me, ottaessamme vastaan tämän maan hallituksen, ei ainoastaan
mitä juhlallisimmasti vahvistaneet tämän valtiomuodon ja nämät lait
ynnä niitten nojalla itsekullekin Suomen kansalaiselle tulevat
erikois- ja etuoikeudet, vaan myös asettaneet, siitä ensin
keskusteltuamme tämän maan kokoutuneitten säätyjen kanssa, erityisen
Hallituksen, joka, Hallituskonseljin nimellä, synnynnäisistä
suomalaisista kokoonpantuna, tähän saakka on toimittanut tämän maan
siviilihallintoa ja ratkaissut oikeusasiat korkeimpana ylioikeutena,
riippumatta mistäkään muusta kuin lakien vallasta ja Meidän, niihin
perustuvasta, hallitsija-tahdostamme. Sillä tavoin osotettuamme sen
hyväntahtoisuutemme, jota olemme tunteneet ja jota vastakin tunnemme
uskollisia suomalaisia alamaisiamme kohtaan, toivomme Me, että kylliksi
olemme vahvistaneet ikuisiksi ajoiksi antamamme lupauksen tämän maan
erinäisen valtiomuodon pyhästä säilyttämisestä Meidän sekä Meidän
seuraajiemme hallitessa. Mutta nyt, liittolaisvaltojemme kanssa Jumalan
avulla onnellisesti päätettyämme ne toimet, joilla Meidän valtakuntamme
on turvattu ja koko Europan rauha saavutettu, ja saatuamme kauvan
kaivatun tilaisuuden, ulkonaisten huolten estämättä, käyttää
toimintaamme Valtakuntamme sisäisten, muun muassa Suomeakin erityisesti
koskevain asiain hoitoon, pidämme Me sopivana, paremmin näyttääksemme,
mitä Me tämän maan mainitulla Paikallisella hallituksella olemme
tarkottaneet, ja osottaaksemme sen välitöntä suhdetta Meidän
persoonaamme, antaa Suomenkin Korkeimmalle Hallitukselle, niin
Keisarikuntamme kuin myös siihen nykyisin yhdistetyn Puolan
kuningaskunnan Korkeimman Hallituksen nimityksen mukaan, nimen: Meidän
Suomen Senaattimme, kuitenkaan muuttamatta sen nykyistä järjestystä ja
vielä vähemmin sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka Me Suomelle
olemme vahvistaneet ja tämän kautta uudelleen kaikin puolin
vahvistamme. Samalla kuin Me juhlallisiimmasti lupaamme, että tämän
Meidän Suomen Senaattimme jäsenet vastedes, samoin kuin tähänkin asti,
ovat valittavat ainoastaan synnynnäisistä suomalaisista tai Suomeen
asettuneista ja Suomen kansalaisoikeuden saaneista miehistä, käskemme
Me kaikkia uskollisia suomalaisia alamaisiamme kuin myöskin muita,
joihin tämä koskee, täyttämään kaikkia niitä määräyksiä, jotka
Keisarillinen Suomen Senaatti, joka tähän asti on ollut
Hallituskonselji, Meidän nimessämme ja Meidän puolestamme on
julkaiseva, ja tätä Meidän määräystämme tarkoin noudattamaan.»[111]

Kun lukija on tutustunut edelläolevaan julistukseen, ei se häntä
ensinkään ihmetytä, että Juteini taas on puhjennut ylistysvirttä
laulamaan Aleksanteri I:lle. Myötätunnolla seuraakin tätä hänen
runoansa, joka alkuperäisenä kuuluu:

    Rakas Suuri Ruhtinaamme,
    Suomen wahwa suojelia!
    joka istut Istuimella
    wanha Waldikka kädessäs,
    niin kuin wielä wihertäwä
    palmu wuoren patsahalla!
    sadat kansat kiitoksella
    lausuwat sun laupiuttas,
    joka sytytät sydämet
    aina uhri-alttarina
    palamahan puuttumata
    joka jo, kuin auringoinen,
    puoli-päiwään ehtineenä,
    annat armos ja hywyydes
    wielä wuotaa Suomen päälle.

    Walistuksen waikuttaja,
    rakendaja rauhan, riemun!
    maassa kaikki kansa-kunnat
    owat sinulle omaiset;
    sinä Suomea rakastat,
    ilahutat ihmisyyttä;
    sinä syöksit wainon hengen
    epäluulon erä-maihin
    muukalaistengin majoista.

    Isä koko ihmisyyden!
    jolla owat kansain ohjat
    kaikki yhdessä kädessä,
    perä-mela Suomen maangin
    onnen merta meloissamme
    kohden satamaa suloista,
    sinä woitit wasta-tuulen,
    joka oli wanhat Wallat
    haksi-rikkoon hukuttanut,
    wältit mustat waaran myrskyt,
    koska wahwat Walda-kunnat
    kukin selkäns' kumarsiwat
    turmelian tika-puiksi
    Wenäjätä wainotessa.

    Woittajana wihollisen
    saatoit sinä lohdutuksen
    koko kansalles kotia,
    muutit Suomen suloisesti
    ilon maaksi ihanaksi,
    jossas wielä wahwistanut
    olet lakimme lujasti,
    warustanut wapauden
    pysywäiseksi pyhästi.

    Suomen lapset lepytetyt,
    unhotellen wanhat waarat,
    sodan jäljet surkeatkin,
    sinua nyt siunailewat;
    sydämissä syttyneissä
    kiitos-uhrimme kyteepi;
    lasten lastengin hyminä
    kuuluwa on kunniakses,
    koska kaatuu kallis pääsi,
    wanhuudesta waljenneena,
    heldywät hopea-hiukses.
    ----Kuitengin! pimeä päiwä
    pojes pysykön ajasta;
    kauan wiipykön kamala
    hetki tämä tuonelassa
    elämäskin ehtoholla.

    Sinä, joka jalommasti
    olet leskein lohduttaja,
    olet isä orpo-lasten,
    olet turwa tuhansille!
    wietä ikääsi ilolla,
    jossa on nyt joukon toiwo.
    onni kansan olewaisen,
    tuki wasta tulewangin.
    Menestykön menos, neuwos
    wartiana Walda-kunnan,
    kaikkein onnen kandajana!
    Tunne tundos todistukset
    harjoitetusta hywästä
    eritessäs elämästä!
    Elä jälken elämäskin
    Suomalaisten sydämissä!

Tämän runon alkuun on Juteini 1856-vuoden painoksessa pannut seuraavat
kauniit säkeet:

    Kiitollinen Suomen kansa
    Ruhtinasta rakastaa,
    uskollisna uhriansa
    Waldiaalle walmistaa,
    joka ijän ihanalla
    lailla lapset lepyttää,
    armollansa awaralla
    sydämiä sytyttää.

Koska runoja »Suomalaisille» ja »Turun uuden Akatemian rakennuksesta»
ei ole otettu Jak. Juteinin kirjojen yhteiseen painokseen vuodelta 1856
ja niitä sen vuoksi on vaikea saada nähtäväksi, painatamme ne tähän,
varsinkin kun niitä lukee mielellään eikä kumpikaan ole pitkä;


    SUOMALAISILLE.

    Nyt on käyty Ruotsin koulu,
    nähty aika armollinen
    Wenäjängin wallan alla.
    Aina kullakin ajalla
    ombi sulla, Suomalainen,
    osa arwon ansiossa.
    Sinä näytit Naapurilles,
    Wenäjälle wäkewälle,
    että mies on miehuullinen
    sotimahan Suomessakin,
    maansa wakaa warjelia;
    näytä jälle nykyiselle
    Waldiaallas (!) wiisahalle,
    jok' on saanut suojatansa
    armon siiwillä sinungin,
    sekä sinun että Suomen,
    lapset, lesket lohdutella,--
    näytä, ett' on Esiwalda
    saanut sinuss alammaisen
    urhollisen, uskollisen.
    jok'ei ole orja ollut,
    arka waaran asioissa,
    niin kuin wanha Saksan sota,
    moni surkea sanoma
    tästä wielä todistawat.

    Kansa aina kiitettäwä!
    anna arwo lapsilleskin,
    jongas olet omaisildas
    polwi polwelda perinyt;
    maksa arwost' ansaitusta
    wanha welka wanhemmilles,
    esi-isilles isoille.

    Älä sure, Suomalainen,
    yli kärsityn kowuuden
    muilla mustilla ajoilla;
    onni, ilo ihanainen,
    karkoitetut kulkuwille,
    kerran tulewat takaisin;
    eipä riemu rinnoillemme
    ole wielä wierastunut,
    ehkä sota surmallansa
    meitä muinen peljätteli,
    musta tietämättömyyskin
    olostamme, onnestamme
    maalas' kaikki kauheinmaksi;
    aika ajalda monesti
    syöksi waara wihaisena,
    niin kuin peto pesästänsä,
    täyttämähän murha-töitä
    Suomen suruisen majoissa,
    kulki kurjalla tawalla
    pitkin pohjan mandereita,
    sekä uhkas' että pieksi
    witsallansa werisellä.
    ----Mutta, muista lohdutusta,
    muista, ettäs murha-raudan
    auras kynneksi asetat,
    kosk' on lepo lahjotettu
    meille murheemme perästä,
    jotka sodan sortawaisen
    astin lautana asuimme.
    Nälkä, taudit tarttuwaiset,
    sodan saastaiset sikiät,
    peljätettiin pesihinsä
    kautta rauhan rakkahamman;
    sota kahleissa kirottu
    talutettiin taka-perin
    Suomen maasta siunatusta.
    Pellot punatut werellä
    wielä kyllä wihertäwät,
    kaswawat ja kukoistuwat
    lewon tuldua tykömme,
    enenewät elon keinot,
    wiisauskin wiriääpi.

    Isän maani mainittawa!
    wanhat unhota wahingot,
    murheelliset mustat päiwät;
    Haldiasi hywyydessä
    löytywä on lohdutukses.
    Kansain kalliilla isällä,
    jong' on maja mandereellas,
    Linna Lahtes liepehellä,
    paljon ombi oikeutta,
    josta wääryys wäriseepi,
    lembeyttä lapsillensa
    Suomessakin suloisessa,
    jossa syttywät sydämet
    händä kohtan kiitolliset.

    Warhain owat waljenneina
    päiwät Suomessa suruiset;
    toiwo koittaa korkealle
    kaiken hywän kyllyydestä,
    että walkenee enemmän
    aika toinen tulewainen
    syngeästä sumustansa.


    TURUN UUDEN AKATEMIAN RAKENNUKSESTA.

    Aika kaikki kadottawa
    kaikki jälle kaswattaapi.
    Auran wanha Oppi-huone,
    muinen wahwa, warustettu,
    josta lähti monda miestä
    waikuttamaan walistusta
    kansan luona kiitollisen,
    rupes' wiimein riutumahan
    alla wuosien ajoissa,
    ahdistumaan Opillekin,
    joka kerran juurtuneena
    lewiääpi loppumata
    lasten lastengin hywäksi.
    Nyt on nurkka-kiwillensä
    Yli-Koulu ylennetty,
    Akatemia awara,
    jossa wanhat wiisaudet,
    Opit saawat uuden woiman,
    niin kuin neste wanhan puungin
    lakastuwan lahowaisen
    ombi uusi uuden luona.

    Wasaran ja wisa-nuijan
    nuotti kuului kestäwäinen
    kallioilla Kaupungissa,
    koska Suomi kuuluisasti
    laski lujan perustuksen
    maansa wiisasten majalle.
    Wasaran ja wisa-nuijan
    nuotin kauas kuuluessa
    puut ja kiwi-pilaritkin
    tanssasiwat tasaisesti.
    Konsti Suomessa kotoinen
    halkoi kowat kalliotkin;
    kilkutellen, kalkutellen
    wuoli, hiersi, hiwutteli
    kiwen kyljet kiildäwiksi.
    pyöritellen pystyssäkin
    teki peiliksi pilarit,
    nosti peilit paistawaiset
    korkeuden kannatteiksi;
    peitti katon pilwein alla
    warsin waskella kowalla;
    sisä-puolda silitellen
    muutti seinät marmoriksi,
    täytti lowet taitawasti
    Suomen suurilla kuwilla.

    Auran uusi Oppi-huone
    näin nyt endisen nojalla
    waski-harjan wälkkywäisen
    yli Kaupungin ylensi.
    Selwä taito Suomen maassa,
    Opit oikeat Turussa,
    wasta saiwat lujan Linnan--
    arwon, ansion mukaisen.
    Siellä saawat Suomalaiset
    neuwot, taidot tarpeelliset;
    pojat polwissa paraten
    wiljelewät wiisautta,
    jotka jälle kotonansa
    järjen kalliin kipinällä
    wirittäwät walistuksen,
    wäärät menot wähendäwät
    sytyttäwät hywän suonnon
    kungin onneks', kunniaksi,
    Isän maan ja ihmisyyden
    arwon ainaisen lisäksi.

Hauskassa runossa »Runo-niekoille elli Runolaisille Suomessa», jonka
Juteini oli kirjottanut nähtävästi jo vuoden 1810 vaiheilla,[112]
vaikka se vasta edellämainitsemaamme vihkoon »Waikutuksia» painettiin,
hän valittaa, että

    »nälkä sotii Suomen maassa
    vasten lahjaa Wäinämöisen.
    Onneta on Runolainen
    nähty täällä taistelewan
    kanssa puutosten pahinden,»------

kun sen sijaan

    »miehet mutka-seljät,
    orjat oman woiton pyynnön,
    kumarrellen kokoilewat
    onnen yksin osaksensa.»

Nämä »miehet maassa muukalaiset» omaavat kyllä »luonnolliset lahjat,»

    »waan ei weljeinsä hywäksi,
    eikä kansan kunniaksi.»

Heillä on pää vailla viisautta, täynnä tyhmyyden tomua, »rinda paljon
paisuneena ylpeyden tuulda täynnä.» He

    »järjen pilkkana pitäwät
    hulluutena hywän suonnon,
    itse äitinsä, isänsä
    kielon hylkääwät hywänkin.(!)»

Niinkuin ei kukaan »irwistämätä» katso aurinkoon; »niinkuin huilun
huminassa koirat ulwowat kowasti,

    »niinbä pahat panetellen
    pahaksiwat paatuneina,
    koska kaikkuu kaunihimbi
    Suomen kieli suloisesti.»

    Kateus kalwawainen käärme,
    »syöksee suusta, sydämestä
    pahennuksen paisuwaisen
    koto-kielengin ylitse.»

Mutta »Rakastetut Runolaiset», joilla on runsaasti kärsimyksiä
osananne,

    »jos te Isän maalle,
    itse onnela elossa,
    mielitte onneksi olla,
    perustatte puheen parren,
    kielen kalliin kaunistatte[113]
    walistukseks' Walda-kunnan,
    kulkekai siis kunniaanne
    järjen kautta korkealle,-----
    kielellänsä kukin kansa
    walistuksen wirittääpi,
    wasta walistus wirinnyt
    lämmittääpi rinda-luumme,
    niin kuin päiwä puolellansa
    luonnon kaiken lämmittääpi.»

Kun te, runolaiset, valistuksen viritätte, niin

    »Eipä jaksa epä-luulon
    tuulet sammuttaa sumulla
    walistuksen walkeata,
    waan se siitä wiriääpi,
    että loiste lewinneenä
    ylendyen yhdistyypi
    kanssa walon kirkkahamman
    tuolla taiwasten takana.»

Runovihko »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä» sisälsi vielä, kuten
edellä on mainittu, seuraavan soman »Laulun Elämän nautinnosta».

    Luonnon suuren lapsukaiset awaruuden alla,
    nautitkamme elämätä iloll' ihanalla;
        pois, pois karwaus,
        wältä, weljen', huolet,--
        pois, pois walitus,
        taita tuskan nuolet.

    Rakkaus on tuskan alla rinnassamme[114] täällä
    aina niin kuin päiwän paiste syksyisellä säällä:
        pois, pois wihainen
        wälildämme waino,--
        pois, pois salainen
        kateuskin kaino.

    Ilon aamu autuas on nytkin alkawainen,
    riemun päiwä ruskottaapi kaunis, koittawainen;
        pois, pois turmelus,
        hywin hywä käytä,--
        pois, pois huokaus,
        toiwoll' onni täytä.

    Hywä, niin kuin kuutamolla kuljeskellessamme,
    ombi toiwo, sielun walo, waelluksessamme;[114]
        pois, pois epäilys
        erhetyksen yöstä,--
        pois, pois pimeys
        tunnosta ja työstä.

    Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet mulda,
    että kaikki katoaapi kauneus ja kulda;
        pois, pois kuitengin
        kuolon pelko peitä,--
        pois, pois pikemmin
        murhe musta heitä.

    Mistä liene muuttumaton olo maamme päällä?
    tytywäisyys ombi wasta onnen täyte täällä;
        pois, pois wiipykön
        murhe-päiwä meildä,--
        pois, pois pysykön
        itku ilon teildä.

Pila-Kirjoitukset sisältävät 31 pilkka-runoa ja muuta laulua,[115]
joista moni mielestämme on hauska ja sukkela, vaikkei kärki niissä
ylimalkaan ole sanottavan terävä. Monessa niistä on kuitenkin ivaa koko
runsaasti, niinkuin runoissa: Lääkitykset. Armeliaisuus, Kysymys,
Lahjain ottamisesta, Uutena vuotena, Nuuskasta, Wiinasta, Maailman
turmeluksesta, Nuorasta, Almusta y.m.

»Lääkitykset»-runossa itse »Luoja, paras parandaja» estääkseen
tarttuvain tautien leviämistä

    »ombi kolmessa osassa
    määrännyt metikamentit,
    lähettänyt lääkitykset
    toinen toistansa paremmat.
    Nämät owat nimeldänsä
    ensin: köyhyys, toinen: tauti,
    kolmas: kuolo kolkuttawa.
    Köyhyys estää ylpeyden,
    tauti tuottaa tunnon lahjan,
    kuolo kuolemattomuuden.»

»Armeliaisuudessa» laulaa Juteini, ivaten eläimille muka armeliasta:

    »Arwe oli armelias
    eläissänsä eläwille,
    hywille ja huonoillekin
    sukuns' suuren kunniaksi;
    kerran haukan kynsistäkin
    päästi wapaaksi wariksen,
    jonga kunniaan koroitti,
    ripusti nyt riistan syöjän
    muille peloks' pellollensa
    maan ja taiwahan wälille:
    hirtti warpaista wariksen
    pitkän seipähän siwulle
    waakkumahan wainiolla.
    ----Piru kiitti kulkeissansa
    händä hywän tapaiseksi,
    armeliaaksi alati,
    kiitti konstia jaloksi,
    lupas' kerran kotonansa
    ripustajat ripustella.»

Runossa »Kysymys» saapi hevosenrääkkääjä osansa:

    »Mitä sanois' mielipuoli,
    hullu hewoisen ajaja,
    jok'ei laske laupi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/13565