← catalogue

Suomalaisia kirjailijoita

by Eino Leino · Finnish · Gutenberg #13445 · 378,268 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Suomalaisia kirjailijoita
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suomalaisia kirjailijoita

Author: Eino Leino


        
Release date: September 12, 2004 [eBook #13445]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/13445

Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA ***

SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA

Pikakuvia


Kirj.

EINO LEINO


1909.



SISÄLLYS:
                                                          siv.

Esisana....................................................  7
Elias Lönnrot..............................................  9
A. Oksanen................................................. 27
Aleksis Kivi............................................... 43
Yrjö Koskinen.............................................. 63
Kaarlo Bergbom............................................. 73
Suonio..................................................... 83
A. Meurman................................................. 93
Pietari Päivärinta........................................ 103
J.H. Erkko................................................ 119
Kaarlo Kramsu............................................. 137
Arvi Jännes............................................... 153
Paavo Cajander............................................ 163
Juho Reijonen............................................. 173
Robert Kiljander.......................................... 185
Minna Canth............................................... 195
Juhani Aho................................................ 215
Arvid Järnefelt........................................... 241
Santeri Ivalo (Ingman).................................... 257
Kasimir Leino............................................. 271
Teuvo Pakkala............................................. 289
Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme.. 297




ESISANA


Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa
muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden
kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa
vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia
mieleen johdattamalla.

Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä
luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan
ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä
suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin
saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien
muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille
käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä
elähyttäneistä aatevirtauksista.

Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan,
olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja
aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme
ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden
suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta
osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on
kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu.

Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa
pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta
alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön
erikoista luonteenomaisuutta.




ELIAS LÖNNROT


s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.--De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine
(1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä
runoja ja lauluja 1-4 (1829--31), Om finnarnas magiska medicin (1832),
Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836--1837, 1839--1840), Suomalaisen
talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan
sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita
suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki
(1847), Oulun viikkosanomia (1852--53), Om det nordtschudiska språket
(1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen
jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi
(1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén,
(1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866--1880), Suomen kansan
muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m.


Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa
kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä
edullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen
vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen
muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen
harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen
koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja
Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa
johtotähdeksi.

Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_,
vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana
oli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle.

Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo
kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo
koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker
_Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä
katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin
elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli
syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa.

Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen
Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan
Topelius vanhemmalta.

Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko
heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen
voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin
kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen
kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain
uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan
kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse
kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta
muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren,
maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon
koko kultuuri oli rakentuva.

Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se
sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan
kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen
mielikuvituksen kirkastamana.

Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat
erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri
Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti
ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu
omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin
enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa
voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa
omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa,
jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota
voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista».

Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia.

Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite,
joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon
korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista
sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä
kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo
tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla
ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla
historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa
valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla
tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta
ja--nykyisyyttä.

Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa.
Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa
ja valtiollinen elämänsä.

Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri
uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen
aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita
samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen
yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja
joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on
ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla
kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne
eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja
itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla.
Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen
perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan
vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa
jälkisukua».

Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!

Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi
uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman
tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää
sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa
ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli
elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!

On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan
kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka
personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen
elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin
miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan
Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin
yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä
olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa
myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko
suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää
suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.

    »Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa,
    Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.»

Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta
personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman
suurta kirjailijapersonallisuutta.

Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään
omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä
hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä,
keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa
vaivaa puhuakaan?

Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on
tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset
voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä
kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee
vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti
itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.

Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen
suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein
aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen
ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin.
Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat
monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään
suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita
ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka
sommitellut.

No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen
mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän
itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?

Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien
itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään,
loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita
heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta
kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan
täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat
ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat
lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli
heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin
vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme
emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain
helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen
siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa
ja kansansa sielun keralla.

Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai
babylonialaisessa taiteessa.

Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia
hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän
seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita
tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen
erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja
edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin,
tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli
hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain
sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi
mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä
muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.

Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle
menneisyyden.

Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma.

Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä,
että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että
hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen
kirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista.
Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo:
_cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me
tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi
takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.

Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille
kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee
siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä:
luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus
vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja
missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri
kansanrunoudessa.

Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia
kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian
muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa
kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä
ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä
hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä
suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme
nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_.

Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken
hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen
ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda
sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis
romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei
aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja
oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei
tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä
vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin
harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja
esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos,
suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin
johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain
heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.

Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen
kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen
taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia
siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin
tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi
ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta
sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin
realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa
merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina
eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä
»tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda
olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä,
että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä
realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain
runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.

Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen
kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli
vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta,
läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan
loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta
suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma
mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen
ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla
korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja
ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia
kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin
viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme
lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä
esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.

Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista,
puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei
kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä
itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen
makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan
outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää
luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan,
painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava
kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.

Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän
humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt
kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä
korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä
kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille
taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn
saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös muun
elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää,
kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen
kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.

Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin
kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan
Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko
kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen
enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri
painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman
kuolemattomimman kauneuskäsityksensä.

Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että
siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys,
koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.

Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen
luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin,
yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se
siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa!
Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa
korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen
ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva.

Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden
aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka
oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen
kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka
suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat
ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen.
Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli
oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen
tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen.
Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen
suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta
herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri,
suomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen
viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä
jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen
siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen
itsetietoon tullut kansallishenki.

Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen
ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan
ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.

Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta
parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että
elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia
voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta
jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli
oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan
maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä
voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka
kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi
kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta
kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka
oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen,
piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.

Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen
kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton
tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa
korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan
vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen
asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli
niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin
pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin.
Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen
mahtui koko kansakunta.

Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä
samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen
liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen,
kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle
herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä
vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle,
isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota
ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen
oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi
tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut
opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin
suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi
hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen,
osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen
alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden
Pantheonissa.

Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen
Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.
Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja
suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi,
puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan
myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli
palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja
kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa
kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen
viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.

    »Siitäpä nyt tie menevi.»




A. OKSANEN


s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska
spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855),
Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i
Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--1858
(1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä
(1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen
Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863),
Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia
taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan
sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär
(1874--75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe
Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus,
vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der
Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan
karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.


Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.

Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven
povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine
virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä
harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja
unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon
muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa
myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä
synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen
suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli
kullankirkkaana rakentuva.

Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan,
mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden
ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen
keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita
siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.

    »Ja korkeamman kaiun saa
    sun laulus, synnyinmaa!»

oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat
karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille
runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui
Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.

_Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja
leimuava: _isänmaa_.

Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka
oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki
tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen
vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.

Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka
suuntaan äärettömät näköalat.

Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen
kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan.
Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa
kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven
asiaksi.

Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut
miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä
ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella
ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että
isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt,
miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja
keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan?
Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen
keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen
laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat
oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama
suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja
kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja
joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka
taholle houkutteli?

Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta
korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi,
kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta
niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi
ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet
niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_,
tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä
johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen,
kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme
ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme
»epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus.

Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi
mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin
ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota
taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden
välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen
kirjailijain sydämissä.

Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan
kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta
Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään
ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että
jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen
oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan
yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut
objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset
sellaiseksi.

Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä
ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina
etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä
tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s.
objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä
todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.

Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan
on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen
taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma
minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän
kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut
suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin
niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän
juuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei
aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa
sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka
hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties
voittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli
aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan
syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä
kerrostumia.

Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä
kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden
ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi,
kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug.
Ahlqvist!

Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa
mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä
ylimalkaan »uhrautua». Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_,
merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin
varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa
vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen
mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.

Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa
ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin.
Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus,
kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut
miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä
runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä
kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy
valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena.

Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain
porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä
isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen
ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän
tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen
asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa
ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja
kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta,
suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille,
sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja
hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von
Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan
ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin
vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla
sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala
olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka
suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa
pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se
auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman
herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi
vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_,
eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.

Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs
sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista
luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren
esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa
syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla
tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä
hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista
muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta,
tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän
_objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin
vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla
siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä
inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo
syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.

    »Mull' onkin puu rosopintaa,
    myös lienevät höyläni tylsät»,

saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu,
se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän
yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee
ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen
nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se
on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin
sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun
kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.

Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee
jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa
toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka
kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa:
»Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6
p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen
uskontunnustuksensa.

Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen
maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia.
Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä
ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien
povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen
kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli
m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen
paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip
Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä
suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli
vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta
samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien
kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi
maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain
sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.

Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin
kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä
korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla
kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme,

    ----»paimenet ja paimenettaretpa,
    laitumella lammaskarjojansa
    säännellen vain sävelillä huilun
    tahi talutellen punapauloin,
    simoa ja suudelmia söivät.»

Osoittaessaan, miten

    »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
    taideniekan taulull' on ihana»,

hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn
ihailemasta vain

    »Italian ikiselvää päivää,
    Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä,
    olemattomia onnenmaita.»

ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot,
jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli
niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan.

Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena,
itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja
jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea
piilevän povessansa.

Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen
sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta
kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun,
köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös
Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut:
Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat,
Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas
urhoparvi.

    »Liha on ne meidän lihastamme,
    veri juuri meidän verestämme»,

todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman
käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä
oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg
oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta
puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja
siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan
oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset
ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan,
silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into, _Runebergin runon_», sanoo hän
itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on
tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin
ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks'
runoillehen Runebergin».--Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen
kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että
Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin.

Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta
voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa
samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat
ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain
kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa
omalla alallaan.

Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän
tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa.
Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen
suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää
lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:

    »Yksi mieli, yksi kieli
    Väinön kansan soinnuttaa.»

Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa
marseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan
puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen
ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty.
Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä
ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen
värityksensä.

Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut
kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota
hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan
temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä
oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin
joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten
johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin
rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin
rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen.

Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin
helottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan
morsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_
uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä
poljennolta:

    »Syksyn kolkko, synkkä ilta
    kattaa kaupungin ja maan...»

Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle
viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen
aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas
tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.




ALEKSIS KIVI


s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864),
Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867),
Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).


Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä,
suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös
hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei
kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse
hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella
ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille
maistereille:

    »Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin»,

hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli
saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen
oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko
suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei
suinkaan ole vähäksi arvattava.

Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen
rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen
kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja,
mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon»
Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui Aleksis
Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi.
Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi
ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se,
jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A.
Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?

Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen
heimon sivistyshistoriaan.

Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli
_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon
kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi
olla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana
huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa,
eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen
liiaksi kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä
lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan
Lönnrotilla.

Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli
luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei
monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen
kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä
talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli
jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka
yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja
jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän
Runebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee
puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan
mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän
päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme
ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven
paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.

Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän
päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut
yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän
suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä
nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia,
jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa
sivistys-elämässä.

Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän
oli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän
nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan,
mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa
suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes
tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin
yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei
silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen
asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s.
»suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon
tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru
kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan
ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi
mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen
jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä
väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien,
Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon
kyntävää kynää pyörittäneet.

Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän
Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus,
eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa
suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä
huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja
romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja
monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa
todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun
aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta
Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen,
yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että
oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa,
vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan
kirjallisuudessa?

Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen
oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen
esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa
kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen,
miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen
aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.

Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn
kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja
isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta
muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään.
Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista
keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti»
romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna,
juhlavaatteissaan.

Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla.
Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin
Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi
suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli
kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän
oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka
nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille
mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m.
_Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis
Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka
harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja
entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_
mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka
paikoin lyyrillisistäkin aineksista.

Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus
perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme
perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän
tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_
rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee
lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja
päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen
kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden
huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden,
jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee.
Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas
korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa,
raamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi
hämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja
ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen,
shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_
esim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän
veljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri
kuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa.

Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon
hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan,
todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla
anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat
ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin
hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron
prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman
haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut.

Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella
rohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden
kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa
henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja
kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi
asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin
hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan
runouden kauneudet täysin tajuavansa.

Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä
ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös
kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta
Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan
lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka
tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla
työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava
takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka
ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan,
mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun
yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli
kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan
täytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa
maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden
kirjallisen tunnustuksen.

Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin
kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden
piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä
Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa.

Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut
suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen
oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten
jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja
sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille
alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja
Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä
syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen
mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään
vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon
opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei
tullut--professoria.

Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen
itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen
kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia
ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan
jotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien
entisten arvojen uudesta-arvioimista.

Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän
kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin
saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle.

Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän
oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen
maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut
kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden
harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen
maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman
että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä
viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää,
joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim.
_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä
ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on
laita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen
pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan
_Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_,
joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan.
Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän
yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset,
eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen
kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen»
realisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen,
plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja
vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs,
muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen
maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen.

Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo
parhaiten--sankareita.

Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat
Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen
taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi
inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla
täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri
_Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä
silmiinpistävimmin.

Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan
vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja
täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se
saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen
käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään
kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän
todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän
uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän
sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä
vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan,
etupäässä juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin
Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille
arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin
kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan
suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla
ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti
tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista
ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin
niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä
tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on
niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa
suomalaisen kansallishengen mukaisesti.

Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki,
jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman
täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi,
luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää,
niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan
keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain
sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo
asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien
kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon
vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen
kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen,
lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine
koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine
lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme,
kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi
herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä
autuaitten asuinsijoille.

Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään,
leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään,
tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen
ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin,
lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa
tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti
kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka
seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä,
josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu
vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki
hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki--mustalaisetkin--ovat
yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei
ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa
elämäntarkoitustaan.

Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä
keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä»
sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se
on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia
piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.

Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee
hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on
jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee
kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä
pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille.
Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja»
samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan
luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä
hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää
hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman
ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden
kaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen
tyydytyksensä.

Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa
kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä
hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista,
siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi
ihmiseksi.

_Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan
luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut
tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon
alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä
hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen,
alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.

Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi
realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata
mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään,
yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun
uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina,
joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin
Helsingistä singahtaa.--Siinä on Kiven huippu suomalaiseen
kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen
herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi,
itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on
Suomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan
täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita
yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja
omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä.
Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta,
katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin
monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi,
omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa
töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit
rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli
kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta
ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää
vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän
kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain
Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi
puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla
sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren
taiteen oikea kotisija.

    »Tässä istun,
    teen ihmisiä,
    kuvani mukaan.»

Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen
suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin
personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa
ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis
Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan:
_Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin
kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli
lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä,
omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut
kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan
suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään
luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa
kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen
omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa:

    »kuunnella kehrääjälintuu».

Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha
virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa»
tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin
kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta
mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven
runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja
katoavaisuudesta.

Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle
suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen
väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme.




YRJÖ KOSKINEN


s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.--Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852),
Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt
ja tapaukset (1857--59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära
(1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika
Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan
historiasta (1865--67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur
l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan
historiassa (1869--73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen
itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta
(1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus
maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m.


Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera
toisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se
yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa
1870-luvun kynnyksellä.

Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä
mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa
auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden
miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa
suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja
sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden
kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen
toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi.

Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin
mainittava.

Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen
kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle.
Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä
hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A.
Oksasen kanssa muodostavat.

Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö
Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen
verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat
sellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen
novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa
ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden.
Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa
historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä
hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen
läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen
historiallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren
kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen
kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava
yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä.

Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan
enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran
suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka
muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen
ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin
suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan
»yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_
inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja,
toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.

Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin
oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa
ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä
muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee
syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän
ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden
velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä,
joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai
kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat.
Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman
mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen
rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän
maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin
kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä
syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä
suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä
niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.

Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen
lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen
aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut
mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen
äärimmäinen johtopäätös.

Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja
yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta
hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen
tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli
Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas
ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen
kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti
onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle
välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään
ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi
siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita
sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m.
Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän
kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin
siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä
germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt
todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi
tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä
siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi
eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?

Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa.
»Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä
koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria
maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan
ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan
suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä
milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat
miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina
vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten
korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v.
1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja
koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin
Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo:
»Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_
kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä
suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en
gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin
voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään
nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava
nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen
kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä
latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä
vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_.

Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta,
ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista
kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat
sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin
kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi
hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät
näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää
Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla
pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On
tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä
varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin
alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan
erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden
muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin
erottaneet.

Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei
ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka
ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä:
»tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän
ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei
voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin
sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja
»vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan»
(Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen
Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma
aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen
täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen
johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin
takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin
dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:

    »Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
    honkain humina ja luonto ja muu...»




KAARLO BERGBOM


s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907):
Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867),
Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska
dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.


Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole
unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä
jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä
sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi
siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.

Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi
kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on
seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä
vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot,
Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa
aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus,
tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat
tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia
ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen
ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka
ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti
tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen
pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti
merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle,
kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä
sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun
muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen
intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien
ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme
sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_,
ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä
kirjallisuudessa.

Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain
kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia
kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät:
oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona,
Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä
Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja
tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei
arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville
kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten
näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen,
puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_
kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin
mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan»
perikuvaa.

Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja
mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän
joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön
seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä
läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan
sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on
se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen
ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu:
jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa
(»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa,
joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor
»pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka
mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä
tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä,
»käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä
ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan
franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä
runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen
luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain
ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset
sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff»,
»ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen
upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa
planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen
tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää
siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda
Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan
veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen
kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on
valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa
päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa
kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä
ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen
muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja
jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa
taisteluun ainakin edellistä vastaan?

Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole
vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda
Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi
nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota
hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin
luona!

On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on
itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja
vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun
laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten
talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta
levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta»
j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan
alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan
kuningattaren näköinen».

Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli
_Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on
painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus
romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka
lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten
»sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita
viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön
hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa,
muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja
kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset,
jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan
eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni
Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa
sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan
vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin
Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa,
on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä
entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole
alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti
kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja
hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja
lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä
itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita
oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen
runoiluun».

_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin
taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen
ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi.
Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen»
asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely,
huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä,
sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat
tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä
tunnusmerkilliset.




SUONIO


s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun
tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana
(1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869),
Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880),
Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869),
Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872),
Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen
kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880),
Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882),
Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia
tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan
toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle
Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897)
y.m. y.m.


Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo
Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille
niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään
Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.

Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen
syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta
hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän
voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi.
Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja
sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa
suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei
luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan
oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen
paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis
Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän
oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä
ylempänä.

Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio
kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena
yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.

Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi
aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava,
vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.

Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä.
Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut
Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa
hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia
maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli
ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu,
miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen
edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen
inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa
suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen
laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen
ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka
tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas
säilyttääkseen oman itsenäisyytensä.

Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa,
heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta
laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen,
vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja
yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he
ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita,
kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun
tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa
Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä
isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä
luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten
taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta.
Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei
koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa.
Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta.
Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He
tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.

Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka
on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.

Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän
tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin
suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_
runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei
samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo
ennen häntä ovat olemassa.

Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun
hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä
puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän
tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään
houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla.
Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka
säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten
päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät
palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta.

Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa
kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka
juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta
on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää,
huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen
kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_
y.m.

ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin
suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä
kansan sydämiin.

Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista
toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä,
mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman
kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen
kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan
aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan
kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne
sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen
poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi
viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan
kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.

Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista
työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa
toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän
hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna
anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen
mieli itsensä kokonaan miehelle antautua.

Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio
omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan,
myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita
ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt.
Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi
kultainen ja paljon painava neuvo:

    »Pää pystyyn vaan!
    Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e.

Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion
runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä,
helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös
helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota
toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä
sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota.
Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän
tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien
laululintujen saapuessa.

Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion
laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi,
josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään
vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se
romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen
tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille,
että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena
ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille
voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan
nimitti jumalaksi.




A. MEURMAN


s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.--Om folkskolans organisation (1856),
Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877),
Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja
yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland
(1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892),
Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi
viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän
kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.


Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen
ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu»,
kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka
ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa
varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään,
jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen»
kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen
sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan
keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen
piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.

Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä,
kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut
hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka
Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö
Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä
ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka
voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa.
Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman
aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja
maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään
ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää.
Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan
mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen,
takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan
kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista.
Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten
kynäniekkain keskuudessa.

Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja
vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo
missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään.
Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on
jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki
tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat
tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo
ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille
pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty»
sielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen
aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien
elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja
kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan
dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä,
jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa
itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen
maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on
niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda
aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka
_Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla.

Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle
ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880
julkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys
maailmaan eikä vaan »maailmassa»_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle
tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta
syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen
vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä
esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen
ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä
käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther,
vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme
Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi.
»Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon
piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen
mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain
särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.--Missä määrin tämä käsityskanta
lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen,
jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien
Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista
uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan
vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa
ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla
logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen
ja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa
jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella
suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.

Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu
ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa
politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa.
Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen
isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin
aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet,
kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen
jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta».
Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin
inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka
»lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki,
joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka
»seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman
raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että
»varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut
raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin
tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä
sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa».

Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon
uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että
kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen
esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan
keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on.
Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja
suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti
valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen
senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan
kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja
neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän
valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.

Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten»
eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies,
kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon
sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän
kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien
»tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse
myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa
»hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta.
Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_
suinkin levisivät.

Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä,
aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän
aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin.
Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin
nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten
käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa
vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta
kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia
raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä
alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten
aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli
suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka
työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta
silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä
nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.

Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän
kysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo
tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena
miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet
maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.




PIETARI PÄIVÄRINTA


s. 18/9 1827.--Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän
havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882),
Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja
muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä
(1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen
seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia
(1903) y.m.


Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä
syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä
kohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi
luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo
sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään
kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan
kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari
Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa--ja
jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa--havaitaan.

Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi
lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin
sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme
kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut
maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen
psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta,
rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin,
ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta
suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä,
henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava
suomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu
ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun.

Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut
kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin
ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen
lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on
hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja
kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa
pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin,
joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti.
Sattuma--tapaturmainen sairaus--tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on
jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen
talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_
lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden
kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän
käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa
julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina
sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri--Pietari Päivärinta.

Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen
sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta
nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi
voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita
maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari
Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan
kirjallisuushistoriassa.

Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei
niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta
ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse
noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon
kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että
talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen
ensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen »rehellisen,
suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus»
hänen--sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton--elämäkertansa pyytää
olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että
etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle
kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä
läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin
menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja
eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen
kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja
opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa
kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja.
Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin
moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä
puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja
järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen
hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari
Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti
tavoittelee.

Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee
meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka
vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään
henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu,
tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita
luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat
Juteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli
luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien
ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko
kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta,
terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät.
Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä
vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia
nävertämään.

Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran
suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan
tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen
tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se
juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin
laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja,
miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja
sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän
itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon
jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan
juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.--Kiven runous käsitettiin
ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi.

Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat
metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon
kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa,
saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään
raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten
siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen,
palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan
moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan
_Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa
Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti
oman kirjallisen uskontunnustuksensa.

Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin
pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen
jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi.
Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi
kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan
taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli
taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan,
niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan
suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla
mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle
kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo,
miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia
muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä
seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri
kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä
hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten
johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken
kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle
myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen
historian selvittämistä!

Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut
eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien
käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää:
_kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä,
jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia
haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin
myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.

Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa
oikeutuksen.

Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan.
Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa
ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo
Päivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen
mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti
vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se
kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja
hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin
elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon
toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä
ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin
päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate
kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa,
vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän
evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret
Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen
idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä
kirjallista toimintaa on perustettu.

Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen
tiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän
jo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_
suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven
Paavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita
Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja
selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen
kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman,
kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_
kuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu
kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen
kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain,
että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan,
suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen
kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu
miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina--vaikka ilman tämän
runollisuutta--ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein
sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin
lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt
luettavansa.--Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari
Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen
talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja
Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.

Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan
sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon
käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja
yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa
ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän
tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle
lähimmälle ympäristölleen.--»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä»,
valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään
nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle
_opettanut_.

Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari
Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa
lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli
olemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät
polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti
tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat
talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen
»nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli
niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä
odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta,
»että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan
ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun
viikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä
valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_,
sitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten
ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia
luonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja
terveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa
vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.

Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin
sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä
aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen
_Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon
tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan
pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista,
kuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten
_Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla
tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee.
Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta
lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii
Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on
hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni
mennyt pois aineestani».

Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen
erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti
tosia--joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa
todellisia--ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton
taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten
_Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta
lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita,
elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.

Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan
merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän
kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen
romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on
luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari
Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen
alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista
kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven
tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta
ja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin
täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii
itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.

Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus
saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa
heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista
kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen
suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan
ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen
hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään.
Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen
Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle
seuraavan erinomaisen esirukouksen:

    »Mik' on riista, tavara?
    Lika, multa katoova.
    Rikas pian köyhtyy kyll',
    murhe myöt' on molemmill'.»

Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja
toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo
eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan,
silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen
arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut
sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut
_väärin_, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta
kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin
erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä
elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten
ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana
ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä
ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa,
alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua
luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja
yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana,
nääntyvänä elämän raskaan painon alla.»

Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta
kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta
tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo
vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka
siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen
yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja
sen tekopyhiin palvelijoihin.




J.H. ERKKO


s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.--Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876),
Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878),
Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881,
1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887),
Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan
varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900),
Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja
(1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.


Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen
ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus.
Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin
Suomen kansa itse, paitsi papiston--ainoan suomenkielisen sivistyneen
säädyn, mikä oli olemassa--viljelemää hengellistä ja historiallista
runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu
vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia
ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen»
että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen
huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät
toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael
Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat
Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m.,
toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman
kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari
Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen
kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen
laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene»
valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla
asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri,
yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen
taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä
kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan
ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän
kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden
ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden
aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen
kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko
suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous
vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla
objektivisemmilla taidekeinoillaan.

Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa,
suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä
jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin
merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä,
Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset
suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa
synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu,
raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset
yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja
kunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten
aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan
aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan
tunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla
aloilla suoritettava.

Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut
jättiläis-askeleen eteenpäin.

Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen
laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta--aina myönteisestä, ei
koskaan kielteisestä--on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton
sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen
vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta
uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin
niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja
yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä
sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän
valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen
alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin
täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä
1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen
aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät
hänessä kättä toisilleen.

J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen
runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille
aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_
ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin
Kanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen
_Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen:
jälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä
tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään.
Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta
ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä
aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus
»pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana
taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.

Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla
julkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen
luonteensa mukainen--ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen
mukainen--tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten
mielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun
alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset
alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin
pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen
laulurunoilijan otsalle. _Havaittuani_, vihko runoja ja virsiä,
_Tietäjä_, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja
suorasanainen kuvaus _Uskovainen_ seuraavat toisiaan. Epäily,
ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää
tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei
tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään
ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen _Uudet runoelmansa_
kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin
aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä
seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja
voimakkaamman selvyyden sielulleen.

Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena
kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä
iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon,
usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän
luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin
koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei
olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija.
Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi
toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä
rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.

Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä
hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma
_Kuplia_ tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä,
liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen.
J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä
syvimmälle pyyteelle, _täytyy_ saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti
ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta
siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen
tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan
saakka, tavaten sen _Aino_-tarusta sopivat puitteet sisällisille
mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi
sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän
voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän
seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän
voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman
elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen
tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa
kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt
mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa,
nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä
resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset
syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!»

_Aino_ on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle
romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden
ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä
hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista
mietiskelyistään.

_Kullervossa_ hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan
traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia
valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on
syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt
tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on
J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen
tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti,
taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen
yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain
sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan
ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo,
ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi
kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:

    »Minut myrkytti elämä,
    minä myrkytän elämän»,

huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan
katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin
elämässä, kuten Joukahainen _Ainossa_, joiden murtuminen on
välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle
kehittymiselle. Hänestä olisi _voinut_ tulla »suurin sankareista», mutta
orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut
vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan
»voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei
ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:

    »Yhteisistä tee eduista
    työväksi osalliseksi,
    teetpä sen vapaaksi kohta»,

lausuu Tiera, ja _vapaat_ miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen
yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on:
_itsehillitseminen_.

Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta.
Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä
kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän
kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä _saa_ menestyä, ellei hän
opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken
kansan yhteisen hyvän palvelukseen.

Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan
sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: _Rex regi rebellis_. Se osa
nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa
asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon
mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo
kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan
onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat
etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.

_Hyvä_ voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan»
Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä
maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se,
joka _yhdistää_, pahaa se, joka _erottaa_, yhteishyvä voittaa jo tässä
maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan.
Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän
vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan
tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on
sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta
haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen
johtopäätös.--Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin
päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.

Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa
varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä
lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan
vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan
vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa
edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain
orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia
yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä
vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta
vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten
sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain
vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö
vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta,
s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.

Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava
ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: _Ajan varrelta,
Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja_. Hän seisoo nyt
keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan
kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta
kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin
konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin
konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi
kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen
Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään
uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset
löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne
ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti
sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti.
Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn
kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa
runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta
pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat
_hengen_ kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä
puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata
jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa
sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan _koko_ suomalaista isänmaata
kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen
suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan
taistelusta vasten kansaa, vaan erään _ihmisyyden_ osan taistelusta
vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole
laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen,
edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen
kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan
Lönnrot oli ollut omassaan.

Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen
maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen _Hämäläisen
laulunsa_, hänen _Kansalaislaulunsa_, ja niin monta säveltäjien
siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina
omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen
kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä»,
nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja
ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä
ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim.
raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja
Bakkos-vastainen purkauksensa _En viinoja juo, en rypäleverta_! on
dityrambisessa hurmauksessaan todellakin--dionysolainen. Tältä pohjalta
hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen
työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla,
kirjoittaa _Työkansan marssin_ ja runoelmassa _Käsitysten_ (lausuttu
»Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset
mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen:

    »Suomi on tehtävä Amerikaksi,
    vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.»

Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien
merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat
vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin
levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.

Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta,
jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden
ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet,
saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää»,
ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä
hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan
ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa
Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote
suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla
hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään
todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.

Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä
paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä
sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle,
haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus,
että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen
tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia
elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa
esineiksi. _Hän_ ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat
jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan
parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.

Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden
ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti
Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän,
intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta
se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi,
jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on
ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta
viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti
»epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen
kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen
vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta,
sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan
kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun
poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden
suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä
kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan
juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen,
suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m.
esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin
määrin käynyt selville edellisestä.

Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja
Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä
virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen
vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli,
mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen
klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä
kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa
määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi
suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta
pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen
kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas
nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.

J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä
joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen
kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo
kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy
kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:

    »kesken hankien ja jään
    kantaa henki tähkäpään.»




KAARLO KRAMSU


s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.--Runoelmia (1878, 1887).


Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen
runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu
ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen,
hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä
traagillinen. Hänen tuotantonsa--vain ohut runovihkonen, jonka hän
sitten laajentaa--ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän
tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina
muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia
ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.

Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö
Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku
tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden
kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä
myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma
puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua
riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole
suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole
huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää,
karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain.
Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse
Kullervon tarina Kalevalassa--muuten Suomen kirjallisuuden
traagillisin--vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja
värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_
tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien
rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä,
niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen
kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta
muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen
runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta
hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes
joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas
mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo
sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa
elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole
edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä
vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä.
Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo
sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen
säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään
»runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan,
mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden
sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä
tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.

Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään
kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.

Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen
kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista
tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta
tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu
tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen
leivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään
ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen
saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä
tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei
muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla
kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin
hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole
kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen
oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus
_Onneton_ puhkeaa hänen povestaan:

    »Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
    mut synkempi vielä on eloni tie...»

Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan
taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä
lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa
tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole
tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:

    »ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä»,

niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman
mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse
vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella
pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää
luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän
voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa
siihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa.
Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma
syntyy kuin itsestään.

Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag
midnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa
avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se
vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä
elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva
pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto,
joka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu
hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole
mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan
yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin
toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole
syytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina
ollut yhtä toivotonta.

Runo _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on
etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä,
polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä
suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti
onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa
kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.--Joku toinen runoilija
lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä
kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä

    »ken lepohon itsensä heittää,
    on kuollut jo eläissään.»

Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy
elää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan
löydä sitä.--Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen
tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.

Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä
voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen
taiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä
jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo
keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi
että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen
ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin
maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille
jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin:
hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta
tunnelmapohjastaan.

Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että
se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä
tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä
syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo
nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai
suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän
ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos
päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos
murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se
on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva
hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä
mitään eikä saa tietää mitään, sillä--tekijä ei runon lopussakaan sano
sitä.

Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä,
sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä
tarkoitimme.

Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle
kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan
_Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo,
vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini
sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä
elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla».
Jos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki
»unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole
Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista
säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka
väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä
tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi--sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää
jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava
pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja
kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee
selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei
hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin
tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä
hiuksissaan», _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle
vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa
häntä.

Sentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi)
ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan,
sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo
_Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään,
ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää,
vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy
tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää!
»Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut,
vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan
koditon maailmassa.--Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen
järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän
nautintoa.

Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa,
kuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_,
_Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla
menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei
laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan
onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys:
_Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu
kaskesmaalla.

Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta,
elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä
näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan».
Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei
Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten
esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.

Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla
kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo
Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_
kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä
aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä
paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain
täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan,
joka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy
Kaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti
mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu
sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista.
Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan
Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja
valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen
sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen
suunsa kautta.

Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen
mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla
käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate--niinkuin
pullo on pullo--ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen
tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä
tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää
kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti,
_kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja
»talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana
valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.

Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_,
toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen
suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki
Stoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_
ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput
liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä
karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt»
itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee
tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei
kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta
kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä
tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:

    »Hän eli niinkuin Suomen mies
    ja kuoli--hirsipuussa.»

Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen
talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan
lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan
veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin
nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana
voittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki
kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja
kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin
muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää
mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä
vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti»
yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:

    »Se on talonpojan työksi
    aina tullut Suomenmaass':
    minkä herra maahan syöksi,
    rakens' talonpoika taas.»

Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se
asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun
tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan
yhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä
raikahtavan.--_Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon
kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta
kohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_.

Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin
ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva
soturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin
saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja
vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän
sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen
talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva
Suomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki
vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset
alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen
historiasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden
välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys
seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö
olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?»

Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän
sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot
uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy
esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni
henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu
hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama
kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman,
hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin,
musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon
koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi
siitä, että:

    »Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
    linnunlaulu lakastuu.
    Niin käy elävitten.»

Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin
personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka
on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä
askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan
sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan
henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään,
eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään
traagillisen kauneuden uskonnolla.

Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on
hetkeksi kohonnut siitä.




ARVI JÄNNES


s. 1/7 1848.--Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79),
Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen
(1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän
Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II,
17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3),
Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille
(1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita
(1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen
nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen,
lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.


Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen
herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin
luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina
muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme
ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi
ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja
ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa.
Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen
tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen
huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen
kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.

Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä
voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan
alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin
säkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa
_Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden
rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan.
Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse
kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen.
Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä
esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne
ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina
isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet
kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi
voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.

»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä,
suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden
vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa
_Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan
tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen
vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva
kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka
purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten
toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä
ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä,
mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on
yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle.
Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan
sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta
kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen
Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja
1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen
vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin,
hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja
toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.

Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (»Jos
sydän sulla puhdas on on...»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen
imponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä.

Sen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa:
sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi.
Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö»
jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on
tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä
maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia
ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen
vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen
vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan
sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi
Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja
ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea
runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen
jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä
ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.

Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen
suuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet
sellaiset kuin:

    »Poikas myös, moni kunnoton, oi,
    pöyhkänä päätäsi tallaa...»

ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle
säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen
johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä
Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä
ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn
vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan
esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:

    »Kun kuka kansoa halveksuu,
    sortuvi niinkuni juureton puu,
    silloin on Suomessa huomen»,

kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen
kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi
suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva--ja varsin
helposti poistuva--samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella
_tahtoo_ sen poistuvaksi.

Myös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva,
suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa
Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen
itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme»
Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin
»ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä
olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen
vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin
hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä
sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa _Meidän
vieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli
mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.

Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi
suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä
voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen
Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa
melkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden
maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon
keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä
liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan
tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei
ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti
ymmärrettävään itsepetokseen!

Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen
»kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847
lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin,
paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta,
joiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen
myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi
Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla
suomenkielisessä runoudessa.

Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_,
jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen
taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti
mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa
muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen»
suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman
kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi
elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun
luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa
yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa
_Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman
aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.

Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi
ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H.
Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan
puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen
karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme
kirjallisuushistoriassa.

Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa
nykyaikaiselle lukijalle.




PAAVO CAJANDER


s. 24/12 1846.--Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880),
Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889),
Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.


Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen
ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi
ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen,
Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja
klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu
kuningatar_.

Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä
toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on
Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan
valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse
vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja
murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren
laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias
Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen
herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on
Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa
kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet
soi», on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen
innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:

    »Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?
    Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?»

Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei
kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan
murheet yksinäisen.

Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä
välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»:
Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää
sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit,
hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän
kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen
korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren
riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin
»laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua
on se, yö on iäks mennyt pois».

Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella
kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen
pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu
kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle
sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto
ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan--aina
»vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka,
joka »katsovi laaksohon»--samoin kuin hänen
toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan
_Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta,
vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita
pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen
heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa
aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken
hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin
on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen.
Suomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa,
yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi
Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa
vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen
toivosta haltioitua.

Huomattava on yksityisten vertausten--eikä
siis vain yleisten vertauskuvien--klassillinen
käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä
Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa.
Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa
ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka
metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään
visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa
syntyy silloin tenho

    »kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
    värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa
    ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.»

Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on
siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu
sammaltunut on».

Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty
täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten
_Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin
niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä
merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen
luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on
tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka
runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin
juhlallisimman »vänrikin» _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset
puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa
loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen,
miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee
tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin
yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin
suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän
oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman,
eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä,
Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen
tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin
sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen
pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea,
yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi
kaiken katoavaisuudesta.

Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja
isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen
runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien,
saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua
arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti
personallisista runoistaan--nekin yhtä niukat kuin on koko hänen
kirjallinen tuotantonsa--henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että
hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi
ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland:
hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu
siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota
pientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu.
Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo
Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä--ei
kyynelherkkä--surumielisyys.

Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo
uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa.
Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno,
kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä
luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt.
Kallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta
kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne
liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala
sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä
muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim.
tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen»
kuin salon immen

    »kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,»

Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta
hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen
sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut
laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun
kaukaa kaikuen soi».--Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on
_Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.

Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on
Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri
tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja
hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi
lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan
edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen
sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän
umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa
entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden
suomalaisessa laulurunoudessa.

Taitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_,
_Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander,
samoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti
edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen
runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista,
yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat
aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat
omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin
runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin
kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma
taiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta
täyttäessä):

    »käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.»




JUHO REIJONEN


s. 27/4 1855.--Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia
(1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä
(1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900)
y.m.


Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen
ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita
kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen
_kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet
vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset
olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös
osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin.
Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän
aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota
vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se
on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain
yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää
Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten
körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme,
kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä
kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina
ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää
suoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään,
epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä
_maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat
voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa.
Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo
ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he
kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia,
_realisteja_.

Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on
ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua,
yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi,
joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen
leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista
kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut
vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi:
kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian
sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen.
Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella
kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia,
että hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen,
ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä
väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle.
Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen
suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta
yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä,
rattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä
ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina
kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis
käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis
luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle
iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?

Kielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä
taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael
Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen,
Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet
tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen,
kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja
niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen
kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana,
kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden
alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin
runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä
rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys
vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi
runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän
suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on
mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin
alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä
eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.

Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.

Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah
(K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia
kuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella
esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen),
jonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan
herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä
useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla
helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen
kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen
tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari
varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään
Heikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä
miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta
Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin
heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä
kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä
huomautimme.

Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä
merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin
_kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma
personallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen
henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos
tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen
usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen
siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman
äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat.
Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän
katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan
kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka
tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä
pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten
_Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki
realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä
tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään,
sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen
käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on
vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne
lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän
tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.--Kaikki
nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta
johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan
_taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus,
vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen
paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin
todellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen
aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se
on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.

Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on
»silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on
itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja
itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen
klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa
_Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän,
pirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää
tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä
havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko
vai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän
maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi
joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten
tuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen
kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja
avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan
huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena
epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa
usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin
rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas,
runollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma
Savosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa
ansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi
pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle
aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.

Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin
ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen
häntä--ja hänen aikalaisiaan--suorasanaista suomenkielistä
kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta.
Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja
K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen
toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja
_Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda
Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin
vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia,
lähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on
jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.

Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä
on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla
samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu
yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo
täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset
sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä
_koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein
kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös
maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika
harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme
»sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti
yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän
silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja
Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti
kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.--Kielen kehityksestä samaan
suuntaan on jo yllä ollut puhe.

Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja
valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme
ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.




ROBERT KILJANDER


s. 15/8 1848.--Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881),
Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887),
Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka
(1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.


Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien
rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa
hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus
keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa
tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi
kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen
romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon,
niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan
kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin
maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien
ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti
varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin
Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle
koulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan
muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa
tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi
sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä
tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin
antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki)
y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta
kajastuksestaan.

Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan.
Saara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa
muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa
meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta
pikkukaupunki-kultuurista.

Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin
maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote.
Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on
ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa
jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen
hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli
S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä,
samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen
kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta
ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan
mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen
mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin
oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.

Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä
sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä
hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että
tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle
taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on
hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle
kultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä
rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet
virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella
huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä
reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset
viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään
elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen
inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon
hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.--Hänen suhteensa
pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde
kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu
yläpuolelle sitä.

Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön
eheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi
synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen
suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio
valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on
maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään
arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen
tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri
yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota
suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken
tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori
kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen
postimestari vähintään--pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta--pari
kolme poliisia--merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin
piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat
yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja
teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä
hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan
koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin,
toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän
parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun
niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus
aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa
edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin
hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei
elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.

Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä
kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat
ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä
siihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin
_Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin
yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan,
kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu
siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä,
nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka
aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole
tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien
sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten
tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni
tohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä
kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki
koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he
siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä
tarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he
pysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin
ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.

Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä
aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä,
rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä
keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän
ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi,
joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää
yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa
ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan
kuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä
ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian
kuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen.
Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen
ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten
alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä
lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin
rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset
pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan
_yksilöllisen_ herätyksen asiaksi.

Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman,
mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt
suomenkieliselle kirjallisuudelle.

Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin
huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa
hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/13445