Gutenberg · e01.org
Cover of Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 13063

Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885

by J. H. Erkko · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2004
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    RUNO,

    lausuttu Suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa, Viipurissa, Tammikuun 15 p. 1879.

    Ei vaan leiväst' elä ihmissuku:

    Sana Luojan, aate, hengenmahti Maailman loi, muodostaa ja johtaa.

    Ja kun aate, rakkauden luoma, Ihmisrinnan nytkin valtaa, valmis Hän sentähden uhraamaan on leivän, Hengellensä voitoks' elääksensä.

    Moinen aate, kansallinen aate, Kansan itsetunto on, jok' ohjaa Kansakunnan omast' itsestänsä, Omist' oloista ja keskuksista Etsimään ja kasvattamaan suurta, Korkeaa ja arvon-ansioista, Omituista, uutta ihmiskunnan Ihailuksi, elinrakenteeksi, Palvellen näin kukin kulmallansa Ihmiskunnan suurta tornintyötä, Taivahasen ylttyväistä kerran:

    Sivistystä suuren ihmissuvun.

    Moinen aate, kansallinen aate, Suomen kansan elimihin uhkui, Kuohutellen luonnon lähtehestä, Kansan hengest', ennen nukkuneesta, Vilppahan ja valvovaisen virran, Virran vastuksia murtavaisen, Laajenevan, taajenevan tulvan-- Kansalliset riennot, oudot ennen, Hartauden, innon uppo uuden, Itse-uhrauksen ihmevoiman, Opin-innon, valon valloituksen-- Kunnes aaltoaapi kaikkialla, Kaikkialla kansan henkivalta, Kansan henki kansaa vartioipi.

    Moinen aate, kansallinen aate, Läpi Suomen etelän ja pohjan, Kautta Suomen sydämen nyt käypi, Nostatellen, luoden loitsimalla Kansallisen hengen oppitarhat, Joissa ajan tulevaisen toivot, Kansan lapset, kansan rakkauden Päivänpaistehessa versostuvat, Siunauksesta rakkauden töiden.

    Moinen aate, kansallinen aate Myös loi innon Suomen itämaille, Hartauden, toimen tänne tuotti, Kansan kutsui avuks itsellensä, Oman toivehensa täyttäjäksi:

    Päästämähän kansan kasvavaisen Tiedon-tarhaan oman kielen kautta.

    Kansallisen omantunnon ääni Kajahtaa nyt kautta Itä-Suomen, Rajojenkin tuolla puolen tuntuu:

    Nouse, kansa, valvo vanha suku, Kauan kaihoksissa unteloinut Alla vitsan vierahan ja vallan!

    Tunne lippus, uhris ilmi kanna, Hengenvalta, kaiken vapauden Alku-ehto, itsellesi hanki, Maallisella uhrill' osta kallein, Maassa kallein, suurin taivahassa, Jälkipolven perintö ja aarre:

    Hengenvalta, vapauden mahti.

    Nouse, kansa, valvo vanha suku, Itä-Suomi, Karjalainen kanta!

    Muistojesi hiilloksesta lietso Toivojesi toinnutteeksi tulta:

    Täältähän, kas täältä Suomen suku Mainehensa maailmalle nosti, Täällä kuulun kunniamme lähde:

    Kansallisen hengen ikihelmet, Laulut suuret Kalevalan kansan Täällä syntyi kansan sydämestä, Sydäntenpä sytteheksi lähti.-- Nytkös, koittaessa ajan uuden, Piilloksissa tääll' ois luonnon-lähde, Kansan henki, nukkuis hangen alla Virtomatta maata vihannaksi, Kansallisen viljelyksen maata?

    Koteloonko särkyis hengenhelmet, Ilmestymätt' iloks' ihmisille, Maalle kuuluksi ja kunniaksi?

    Nouse, kansa, valvo vanha suku, Itä-Suomi, Karjalainen kanta!

    Lahjat suli' on muita muhkeammat, Henki herkempi ja herttaisempi, Muistot mainioimmat maailmassa, Kalevalan kaukahiset muistot.

    Kunpa nouset, nouse notkeasti Oman toivehesi täyttäjäksi:

    Laittaos pääkaupunkisi kuulu Kansallisen koulun kaupungiksi, Oppitarhaks' omankieliseksi, Josta opin korkeamman tähkät-- Niinkuin muinen valkeuden oppi Karjalan pääkaupungista kulki, Valtavasti laajeni ja voitti-- Puhkeaa ja singahtaapi kauas Suuren Suomen, kaunon Karjalamme

    Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;

    Jossa lapset täältä sekä tuolta, Itä-Suomen suuren ilman alta Versostuvat maansa mainioiksi, Haltijoiksi Kalevalan hengen, Laulajoiksi sekä loitsijoiksi, Loitsijoiksi uuden aikakauden, Sankar'-ajan kunniasta kuulun.

    Itä-Suomi, Karjalainen kanta, Laittaos pääkaupunkisi kuulu Kansallisen koulun kaupungiksi!

    Näenhän jo isät Itä-Suomen, Kasvattajat kansallisen toivon, Näen silmät toivon säihkehessä:

    Rinnass' innon kansallisen hehku Kertyvät he avuks' asiansa.-- Pyhittää jo kansallinen aate, Rakkauden aate, Suomen kansan.

    TURHAKO ELÄMÄ?

    Turhapa tääll' elo ihmisen on, Hyörintä houkkoin:

    Erhettymään, katumaan tekojaan Syntyvät tänne;

    Erhetyksistään kärsimähän tuhat tuskaa Katkerata;

    Syntyvät vaan kokemaan--ylen harvoin ja myöhään Viisastumaan.

    Leikinkö vuoks', ivan tähdenkö vaan Ihminen luotiin, Jos elämää tämän täytteheks' ei Luotuna hälle?

    Ihminen en, niin tietäen, olla ma tahtois, Hukkuva pois.

    Ei! elämää, elämää iki henkeni kaipaa, Uutt' elämää!

    23/4 1879.

    SIELLÄ JA TÄÄLLÄ.

    Jo taasen pääsin kotoisehen luontoon Pois kaupungista rauhattomasta, Taas ihmiskeskustahan hyvänsuontoon Pois tomupilvest' onnettomasta.

    Siell' ihmistelme ja pauhu vaan, Tääll' onni, rauha on työssä maan.

    Sot'-asehissa siell' liehuu kansa Ja soittaa vaan sotatorviansa;

    Tääl' luonnon helmahan sointuisaan Vaan paimen laskevi laulujaan.

    Ja runon hengetär täällä kohtaa-- Maantyttö kaino hän syntyjään-- Hän kukkalaaksojen kautta johtaa, Lumoten maailman ihmeillään.

    Pääkaupungin tomupilven tanner Voi sota-urhoja miellyttää, Vaan rauhan töille on maalla manner Ja salo lauluja synnyttää.

    25/7 1879.

    LUOMISEN KEVÄT.

    Ensi kevätpäivä loisti Yli kaiken luomistyön;

    Valon Herra varjot poisti, Tunnettu ei valtaa yön.

    Herran kirkkautta kohti Kaikki luodut nosti pään, Lemmen voimaa luonto hohti, Mielt' ei karsast' yhtäkään.

    Toisen onni toista nosti, Riemun syyn soi runsahan, Lempi lemmen töitä kosti Halki kevätmaailman.

    Kukat--ennen varsissansa Aattehina piilivät,-- Loistivat nyt, tuoksullansa Maailmata täyttivät.

    Leijonakin kukkaseensa Mieltyi--naarasleijonaan;

    Uroskyyhky kultasensa Lauloi--kukkaseksi vaan.

    Luonnon morsiamet täytti Aamukaste keväinen.-- Miehen sydämessä näytti Aatehelmet piillehen.

    Yksin, varsi kukkaa vailla, Kaipion hän tunsi vaan;

    Onnen keskelt' orvon lailla Viel' ei löydä onneaan.

    Luonnon Herra, luotu maata Eedeniksi hoitamaan, Itse riemuita ei saata,-- Varsi kaipaa kukkastaan.

    Silloin luonnon hekkumasta Vuoti tunne suloisin, Ylin aate taivahasta-- Mies ne nautti sydämin.

    Kaunihinta nähden, vaipuu Sankar' ihme-unelmiin.

    Näkee unta--vihdoin toipuu-- Kukkansa luo Eedeniin.

    Tunne suloisin ja ylin Aate, uni kaunihin Miehen sydämen ja sylin Täytti--nainen luotihin.

    Ihminen, jot' onnen hukka Peljätti, nyt nousta voi.

    Luomiskevään viime kukka Vasta täyden kesän toi.

    12/8 1879.

    PURO.

    Puronen niityn liepehellä On pieni virraks', ojaks' suuri, Sen oppineetkin hylkää juuri, Ei tiedä kirjat nimitellä.

    Ei tehdas eikä mylly pyöri Sen juoksussa, niin vienoisessa;

    Sen matalassa lainehessa Ei höyrylaivain liike hyöri.

    Se suurt' ei voi, ei tiedä, toivo, Vaan kukkanientä, vainiota Se virvoittaa--sen tyyni sota On vapaa rauhantyö, ei raivo.

    Tien vastukset silt' usein sulkee Ja nöyrtyen se väistyy, kaivaa, Niin kokee monta matkavaivaa, Vaan valtavirtahan tok' kulkee.

    Niin virta paisuu mahtavaksi Ja laivat, tehdastyöt se käyttää Se voiman, rikkauden näyttää Purojen pienten nostamaksi.

    19/8 1879.

    SYYSLAULU VUONNA 1879.

    Viipurin lyseon avajaisissa 2 päivänä syyskuuta.

    Miehen into ilmoitaksen Töissä, ei vaan sanoissaan.

    Niin soi ääni sydämissä Kautta suuren Suomenmaan, Kevätkylvöjään kun kansa Lapsensa tuo niittämään Hellin mielin, riemurinnoin, Valmis Luojaa kiittämään.

    Rakkaudella toivon touko Kevätsäällä kylvettiin Seitsemähän peltosarkaan:

    Suomen kansan kaupunkiin.

    Vilj' on valmis--hengenvilja Maisest' ainekylvöstä.

    Syy on lasten, poikain, naisten, Rientää, koota, niitellä.

    Kevät-touon syksysato Kylvetähän uudelleen Nuoren kansan hengen peltoon, Lasten sydän-uumeneen.

    Vasta versoo siellä siemen Uuden ajan tähkäpään, Jonk' on jyvä kaiken kansan, Ei vaan harvan, itsekkään.

    Äidin, isän veri hehkuu, Kuumenee, kun armaitaan Tuovat kansan lemmen luomaan Tiedon satusaarelmaan.

    Rakkaus, rukous ja toivo Kuohuu kansan silmihin;

    Uskot: syys jo kevähäksi Vaihtuu vallan väkisin.

    Kevät onkin: Kansallinen Aate luopi maailmaa;

    Kansa, kuullen ääntä aatteen, Tottelee vaan Jumalaa.

    Hehku, intoellos, kansa!

    Mutta muista ainiaan:

    Miehen into ilmoitaksen Töissä, ei vaan sanoissaan.

    NUORI VIERAS.

    "Tuo nuori vieras pöydässä Ei syö", niin moittii emäntä.

    Eihän syö, no tietää sen-- Vastapäätä tyttären.

    On poissa tytär pöydästä. "Ei vieras syö", niin emäntä.

    Eihän syö, no tietää sen-- Ikävissä, kaivaten.

    Taas emännäll' on vieraita Niin paljon--häät on talossa!

    Jo syö vieras entinen-- Vierell' istuu tyttären.

    KORKEIN.

    Halki laajan Metsälaakson Lensi perho. "Onhan ihme", Kuiski kukka, "Lennät noin!"

    Halki ilman, Tuulten teitse Kiiti kotka. "Luojan luokse", Huokui honka, "Nouset noin!"

    Niinkuin taivaan Tanssitanner Leijui pilvi. "Ilman ääret", Voihkui vuori, "Täytät noin!"

    Yllä tähtein Tanssiseuran Paistoi päivä. "Suurin, korkein!"

    Huokas kuu, "kun Nouset noin!"

    Asui maassa, Voitti taivaan Ihmishenki. "Yli luotuin", Haastoi Koitar, "Nouset noin!"

    Maan ja taivaan Kautta huokuu, Henkii Luoja. "Suurin, korkein!"

    Kaikki luodut Tunnustaa.

    22/9 1879.

    NUORI LUISTAJA.

    On kirkas, liukas luistinjää.

    On nuorten raitis riemu tää!

    Jää kannattaa.

    Siis luikukaa!

    Mies uljain ensin ennättää!

    Jää läikkyy, väikkyy, ruskailee, Jää vongahtaa ja tuskailee, Kun pelvotta Sen kannella Nuor', uljas parvi kilpailee.

    Kaks innon poikaa kiitämään Nyt lähtee saareen siintävään:

    Yks jälkeen jää, Yks ennättää-- "Kas, taivas välkkyy alta jään!"

    Jää viekas virtapaikalla On tyynenkirkas, loistoisa.

    Ken aavistaa, Ett' ennustaa Sen taivasloiste kuoloa?

    Vaan nuoren posket ruskoittaa Ja silmät riemuin hehkuaa.

    Ken aavistaa Voi kuolemaa, Kun rinta toivost' aaltoaa?

    Ja nuorukaisen silmissä On saari kaunis, siintävä.

    Jää ruskailee, Jää tuskailee-- Vaan virran jää on pettävä ...

    Jää petti taivasloistollaan.

    On rannall' itku, parku vaan.

    Oi, lohtukaa!

    Ei surra saa!

    Jään all' on taivas loistossaan.

    12/11 1879.

    TULTA LAINAAMAAN.

    "Äsken tulit--nyt jo pois?

    Paremp' ettet tullut ois!

    Tulit tänne niinkuin vaan Tulta lainaamaan."

    "Oikein arvasit! Sen tein:

    Pyhää tulta luotas vein.

    Auta, armas, aina vaan Liekki leimumaan!"

    1879.

    LAUPEUDEN ENKELI.

    Nälkävuonna hallasuolla torpan väki sairastui.

    Lopuss' oli pettuleipä, taudin tuskat tuimentui.

    Kylä kaukana. Nyt mistä hoiva, huojennus?

    Luojallenpa yksin kuului köyhän rukous.

    Silloin orpo mierontyttö saapui suolle torppahan;

    Hänestä tek' itselleen nyt Herra pyhän palveljan.

    Lähtehestä toi hän vettä, leipää laukussaan, Sieluillen hän lohdutusta lauloi rinnastaan.

    Lieventyi nyt taudin tuskat, mieli virkos sairasten, Henki huokas sanattoman kiitoksensa Luojallen.

    Orpo kiitti onneansa, lohduttaa kun saa, Iloks' olla ihmisille, heitä rakastaa.

    Viikot vieri, leipä loppui--tauti yltyi uudelleen;

    Houreihinsa torpan väki taasen vaipui vuoteelleen.

    Ken nyt virvoitusta tuopi? Orpo valvontaan, Nälkähän on nääntyneenä eikä jaksakaan.

    Tuoni tuopi rauhoitusta--vanhemmat ja lapset vei.

    Taudin tuskaa, vaikerrusta äsken kuului--nytpä ei.

    Orvon kyynel loistaa vainen, kuuluu huokaus:

    Onni loppui häitä: olla muiden lohdutus.

    "Vanhemmistani jäin ensin, nyt mun jätti maailma.

    Kelle voin nyt onneks' olla, lohdutusta tarjota?

    Kylässä--ken sinne jaksais!--ihmisiä ois,-- Tarpeheton lienen maassa, joudan täältä pois."

    Näin kun toivoi mieron orpo, silmät kohti taivasta, Ilmestyi het' outo, vieras matkustaja ulkoa: "Rukoukses kaikk' on kuultu, tahtos toimitan, Riemun rakkauden töistä sulle valmistan.

    Kun sä kaipaat puhtahinta palvelusta Jumalan, Kuolemata maistamatta autuaaks' sun koroitan:

    Laupeuden enkel' olla saat sä ainiaan, Tuskain lohdutusta kantaa asuville maan.

    Missä sairas on ja missä sota, vainot ahdistaa, Siellä laupeuden enkel' lohdutusta tarjoaa.

    Täynnä Luojan rakkautta maljas olkohon, Onnesi on, lohdutusta kun saa onneton."

    PIKKU EELI.

    Usein ihmisiä maan Enkeleihin verrataan-- Turhaan tosiaan!

    Vaan jos pikku Ellillen Luoja antais siipyen, Muut' ei puuttuiskaan.

    Rafaelin, Murillon Enkeleitten viaton Katse hällä on.

    Mutta Ellin tyyneys, Armas ihmelempeys-- Muille mahdoton!

    Nyt jo jaksaa uskoa Enkeleitten varjella Voivan pahasta.

    Miss' on puhdas kauneus, Siell' ei synnin-ajatus Mieltä valloita.

    MYLLYPURO.

    Ei rikas--köyhä myllär' vaan Tuoli' asuu mökki-huonossaan Purosen pienen partahalla.

    Puroa talvi kahlehtii Ja myllär'-ukko huolehtii, Ja metsä huokuu korkealla.

    On mylly luoman laskussa Niin jäykkä, jäinen, kankea, Ei tullia sen työ nyt anna.

    Purosen ääni alta jään Ei kuulu tuuless' ensinkään-- Ei heikon ääni kauas kanna.

    Kun metsä huokuu, humisee, Mies rannall' usein käyskelee Ja korvansa hän alas painaa:

    Niin silloin soitto heloisa Purosen pienen rinnasta Suo hälle toivon, lohdun lainaa.

    Mies lastensa luo kiiruhtaa, Ja vaimo heille valmistaa Nyt suurusviljan viimeisensä.

    Kun viel' on tuulta, tuiskua, Niin sekoittaa hän pettua.-- Jos joutuis kevät lämpöinensä!

    Niin metsän tuuli lämpiää Ja rannan lumet heltiää, Puronen tulvillaan jo pauhaa.

    On mylly valmis pyörimään Ja myllär'-ukko mielissään, Kun mylly tullin tuo ja jauhaa.

    On rannan louhten lomihin Jo noussut lemmenkukkakin, Jot' armastelee luoman laine.

    Kuin ranta ruokkii kukkiaan, Niin myllär'-äiti lapsiaan Ja molemmill' on riemun-aine.

    Viel' itse myllär'-ukko on, Purosen lailla, kolkkohon Nyt vyötty talvikuorehensa.

    Vaan, läsnä kuullen, sydän sen On rinnass' armas: keväimen Se toivoo, tahtoo lapsillensa.

    5/1 1880.

    UKONSYÖTTI.

    On vuorell' uljas temppeli, Sen torni nousee rohkeasti, Kuin tahtois taivahille asti, Maan arkihuolet hylkisi.

    Jos ukkonen, jos myrsky-yö Lyö sydämihin honkapuitten, Voi rikkoa se rinnat muitten, Sen liekki temppeliin ei lyö.

    On ihmisrakkauden työ Siell' ukonsyötti--lemmenvalta Voi vihan lientää taivahalta, Vaikk' oiskin maassa synnin yö.

    7/1 1880.

    PÖLLÖN VIISAUS.

    Tarhapöllöllen kun kerrottiin, Että hänen sukulaisensa, Uljas kotka, läsnä taivasta Asustaapi hongan latvassa-- Riemust' innostui hän pyörryksiin.

    Virkosi. Nyt jahtihaukan luo, Vanhan hoviherran, kiiruhti, Häntä pyysi, oikein rukoili:

    Haasta, serkku, että herrasi Mulle armon edessänsä suo!

    Loistaessa tähtituohusten Valta-istuimen luo saavuttiin.

    Kotka mieltyi pöllön palaviin Silmiin, vaikka hullunkurisiin, Ennushenkeä niist' arvaten.

    Pöllö lintuin valtiossa niin Nostettiin profeetan kunniaan.

    Öisin onnistui hän virassaan:

    Pelkoa ja vapistusta vaan Levitti hän lintuin sydämiin.

    Yöllä uskottiin, kun peljättiin.

    Aamu totta virkki valollaan:

    Avosilmin neuvoi liikkumaan, Valoa ja taivast' uskomaan.

    Pöllön viisautta naurettiin.

    Häpeissänsä pöllö sittemmin Pimeässä vaan nyt vaikuttaa.-- Päiväst' ennustaa hän kuolemaa.-- Vaan nyt käki, rastas, leivo saa Lauluin täyttää lintuin temppelin.

    7/1 1880.

    KEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN ALEKSANDER TOISEN

    viidenkolmatta hallitusvuoden riemujuhlana

    Maaliskuun 2 p. 1880.

    I.

    Kansa, viel' on muistossas Nuori, uljas Ruhtinas, Mieli täynnä jaloja Aatteita ja toivoja.

    Sydän nuori aaltoeli Rakkautta tulvillaan:

    Kansain toivot Häness' eli, Kansain onni kalleinnaan.

    Vaikk'ei silloin valtikkaa Kantanut, loi suloisaa Lohtua jo kärsiviin.

    Valoi kansain elimiin, Aamuruskon lailla, uutta Elonvoimaa, tenhoa;

    Suojaeli vapautta, Hellitteli kahleita.

    Itse jalo kevät, Hän Kantoi kansain kevähän:

    Tallensi sen povessaan Suuriss' aatteiss', aikeissaan.

    Paljon suurta nuorukainen Kantanut lie rinnassaan, Mies kun jalotöillä maineen Kiitosta sai kaikumaan.

    II.

    Kun toivottu nous valta-istuimelle Ja tarttui kansakuntain valtikkaan, Kohosi miljonien sydämelle Rukous, nousten uumenista maan, Ja toivonriemu aavistuksen lailla Sit' ennusti, mit' oli oltu vailla..

    Ja niinkuin kevätpäivä noustuansa Maan kaiken täyttää siunauksellaan Ja salot, salmet laskee kahleistansa Ja kukkaseppeleillä kiehtoo maan, Niin valtiaankin rakkaus, mahti kansat Pimeestä päästi, laukoi orjain ansat.

    Nyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi, Vapaina nosti päänsä painuneen.

    Ja vapaus se ihmis-arvon antoi Kuin kevät elonmerkin kukkaseen.

    Ja kansakunnan ydin voitti uutta Nyt sisällistä voimaa, mahtavuutta.

    Nuo uudet voimat viisas valta sääsi Työn, toimen, aatteen palveluksehen:

    Tiet korpeen kasvoi, höyrynvoima pääsi Maat halki;--sydämihin kansojen Myös tiedontiet ja opinsuonet johti, Vei maat ja kansat edistystä kohti.

    Työt jalot, suuret rajoja ei tunne, Vaikk' oman maan ja kansan kehdokseen Ne kaipaa--muuten rientävät ne kunne Vaan tosi tarve etsii avukseen.

    Sen tunsi Ruhtinaamme kansoinensa, Kun Balkan-niemi kutsui avuksensa.

    Nyt kansa vieras läpi vaiheittensa Ain' ylistellen muistaa Valtiaan, Jok' ihmiskunnan voitoks uhriensa Kautt' osti orjuudesta Balkan-maan.

    Niin kansa, ennen poljettu, nyt siellä On kansallisen edistyksen tiellä.

    Näin ihmis-arvon, vapauden aiheet, Näin edistystä maille, kansoillen On valtiaamme luonut, kansain vaiheet Uutt' aikakautta kohti ohjaten.

    Mutt' itsessään on kansoiss' onnen ponsi, Jos sampo heill' on eikä tyhjä kansi.

    Vaan vaikea ois laulun luetella Mit' ihmiskunnan sankar' tehnyt on, Sill' aikakirjain lehdet arvostella Vaan voipi töitä moisen urohon.

    Maa palkintoa niist' ei jaksa antaa, Sen rinnass' omassansa sankar' kantaa.

    III.

    Öin usein raaka, jylhä suo Maan yli ruttohuurut luo Ja ilman saastuttaa.

    Ja sielt' öin hiipii, väijyy hiljaa Myös hallan henki pellon viljaa Ja tahtoo tähkät kuolettaa.

    Niin noussut keisar'valtion On sivistyksen peltohon Myös rutto myrkkyinen.

    Sen liitoss' on kaikk' ilkivallat, Kaikk' inhoittavat surmat, hallat-- Niin ihmiskuntaa häväisten.

    Ja valtakunnan kunniaa, Sen kruunua, maan jaloimpaa Työt mustat vainoaa.

    Hänt', uuden aikakauden luojaa, Maan edistyksen, onnen suojaa Pimeys vaanii, ahdistaa.

    Mut Korkein kaitsee omiaan.

    Niin tuhat juonta julmaa vaan On turhaks' rauennut.

    Ja valtias Hän vaaroissansa On kirkastunut, kunniansa On kansain suussa kaikunut.

    Niinkauan kuin voi seistä maa, Ain' ihmiskunta kiroaa Työn julman, kavalan.

    Vaan järjestystä, oikeutta Ken suojaa, voittaa rakkautta Ja voittaa jälkimaailman.

    IV.

    Suomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan?

    Harras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan.

    Tuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais, Kansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais.

    Neljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan, Kantain uhrikymmenykset alttarille maan.

    Riemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien:

    Luojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen:

    Kansallisen hengen sato meill' on voittona.

    Sit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella.

    Ruhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut, Kansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut.

    Valistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen, Torjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden.

    Kansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa;

    Siit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa.

    Hänpä armas valtioomme uuden elon loi, Korvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi.

    Niin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu, Ruhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu.

    Viel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta, Kansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta.

    Silloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon:

    Ruhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion.

    Täysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas, Löi kuin ritariksi kansan jalo Valtias.

    Miehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt.

    Rakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt.

    Siksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit Juhlariemua on täynnä niinkuin temppelit:

    Kaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen, Henki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten.

    Mitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan, Kansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan:

    Suku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten Suurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen.

    Niinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten, Ruhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten:

    Valistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa.

    ALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa.

    KESÄKIRJE MAALTA.

    Ma täällä maalla käyskelen "pääll' kukkaisten ja ruusuin", En maailman murheit' tunne ollenkaan, Mut tunnustan: jos yksinään vaikk' Eedenissä öisin Mun helposti nälkä tappais oitistaan.

    En muuta tee kuin kukkien ja lintuin kieltä kuulen Ja vahvasti syön ja juon, kun annetaan:

    Vaan onneksi on isäntä niin ahkera ja reima, Mies pyyt, kalat, sorsat, kyyhkyt kantamaan.

    Ja emäntä on herttainen, on hyvä niin ett' oikein, Hän paistit ja ruohotkin saa maistumaan, Hän lapsiparvess' askaroi, hän toimittaa ja hyörii, Kuin lempeä mettis-emo huoneissaan.

    Tääll' ympärill' on hongikko, joss' oravia juoksee.

    Mä istun ja kuulen:--teiret kukertaa.

    Kas, tuolla kerttu ahkera kuin käenpoikaa ruokkii, Tuo joutilas minua noin muistuttaa!

    Vaan mont' on puolta elämäss': yks' ensin ampuu linnun, Sen toinen syö, kun on kolmas paistanut.

    Niin vaatii järjestys--mun syönti osaksen' on tullut, Mut luonto on mun ja käen laittanut.

    Siis asetun taas hongikkoon ja aattehia poimin, Ne tippuvat täällä oksilt' otsallen, Kuin aamukaste kukkihin, niin virvoitusta luoden Ja huojentaen maan raskaan heltehen.

    Voi sentään kuin nyt kevyt on ja raitis metsän henki Ja tuo lemu, joka ilmass' aaltoilee!

    Ja isäntä ja emäntä on hyvä niin ett' oikein-- Vaan rintani yhtä yhä kaipailee.

    21/7 1880.

    HÄPEISSÄNI.

    Hyi häpeää!

    Hänt' ensin jumaloin.

    Nyt tuomitako voin?

    Jo särkyi jumala, On ihmisheikkona Hän kaunis vieläkin, On kyllin kaunis vieläkin.

    Hyi häpeää!

    Mä muilta vaadin vaan, Ja tuskin muistankaan, Ett' itse syntisin Maan lapsist' olenkin:

    Ma yö, hän kuutamo, Vaan Luojamme on aurinko.

    17/8 1880.

    JUMALAN VIKA.

    On pikku porsahat niin ihmeen sievät, Ett' emäntää ne oikein viehättää, Niin puhtahat ja kaunihit! Ei uskois, Ett' aika sikoja niist' tulla voi.

    On kissanpojat leikkisät ja somat;

    Niist' usein koko peihe ihastuu.

    Ken uskoisi, kun suuriks' sukeuvat, Ett' ovat häijyt, salakavalat?

    Ja koiranpentu vast' on itse hyvyys, Aik'ihmisten ja lasten lellimä;

    Ja kuitenkin, kun hammas karkeneepi, Se kyllin haukkua ja purra voi.

    Niin moni ihminenkin lasna lammas On lauhkea, ett' oikein ihmettää.

    Sua lohdutan, kun olit lapsest' aikain Niin häijy, että oikein hävettää:

    Jos susi, koira, kissa taikka sika Sa nyt et lie--se Jumalan on vika.

    17/8 1880.

    PETTYNYT.

    Jo kauan kaiveli aarretta Hän Paulan rinnasta, Ei uhrannut kukkoja, kanoja, Vaan lempilauluja.

    Muut, valvoen keyri- ja juhannus-yöt, Jo löytää aartehen;

    Hän kaikki yöt valvoi ja päivän työt Jäi usein unheesen.

    Hän silmänliekkiä vartioi, Tuot' aarnitultansa;

    Ei arvaakaan miten pettää voi Myös virvan valkea.

    Ois luullut jo aartehen löytyneen Ja vaivat maksavan, Mut tyhjän löysi hän: ruostuneen Ja "heikon astian".

    19/8 1880.

    ANNI.

    Tuo Toivolan pikku Anni, Tuo kahdeksan-vuotias, On vieraita nähdess' ensin Niin reipas ja haastelias.

    Ei teeskele: aukomielin Hän tietonsa kertoilee Ja ääniä sydämensä Hän kielellä säestelee.

    Mut vuosia vuodet seuraa, Niin Anni on muuttunut:

    Hän nyt yhä yksin laulaa, Vaan muille on vaiennut.

    Nyt vuoret ja lahden laine Vaan tyttöä kuuntelee:

    Hän luontohon vielä luottaa, Mut ihmistä "epäilee.

    On tyttö kuin rannan sorsa, Jok' ensin on pelvoton:

    Kun ampujan silmä säihkyy, Niin lintu on rauhaton.

    22/9 1880.

    UNO CYGNAEUS'EN TÄYTETTYÄ 70 VUOTTA

    Lokakuun 12 p. 1880.

    Kun kääntänyt ol' itse suuri Snellman Jo kansallisen hengen kesannosta;

    Kun Lönnrot uuden touon siemenjyvät Toi kansan muinaisuuden hinkalosta,

    Ja Koskinen, kuin kevät-ouru, uursi Par'aikaa pellon valtakaivannoita:

    Loi Suomen muistot eri sarkahansa-- Maa vaati vielä paljon muokkaajoita.

    Maa vaati kaiken kansan nostamista Tuost' ynseästä tainnos-unestansa;

    Sill' itse jumalainkin tahto raukee, Jos heidän hengestään ei syty kansa.

    Siks' opin-auran kaikkialla käydä Pit' ihmissydämiä penkomassa, Ett' alttihiksi, kylvökelpoiseksi Maa kypsyis ajan hengen tuoksinassa.

    Mies silloin kokemusten koulutieltä, Elämän aartehisto rinnassansa, Esille astui: armast' oli kaksi Vaan hällä: valistus ja Suomen kansa.

    Ne vihkiä hän tahtoi toisihinsa Ja kutsui kaikki Suomen nuorukaiset Häävierahiksi; sulhaspojat niistä Hän valitsi ja etsi nuodenaiset.

    Niin auraltaan ja rukin luota läksi Mon' itsepäinen, jäykkä nuorukainen, Ja jalon innon tunsi, niinkuin tuntee Se, jonka maata vaanii vainolainen.

    Ken rakkaudellaan ja laitoksillaan Näist' innokkaista luonnontuottehista Tek' isänmaalle hengen auramiehet Ja kansan äidit Suomen neitosista?

    Ken rinnan rikkahan ja köyhän lasta Yht'-arvoisina koulutielle johti, Ett' yhtä kirkas heille toivontähti Elämän aamutaivahalta hohti?

    Ken halki syytösten ja soimausten Viel' innoll' aina johti joukkoansa Ja leijussansa kantaa vaihtumatta Nuo toivonsanat: "Valistus ja kansa"?

    Ei kysytä. Työ seitsenkymmenisen On rakkauden uhri kansallensa, Ja tunne jalo, jonka povessansa Hän kantaa, seuraa häntä haudallensa.

    Vaan kansallisen hengen kukkiessa Ja hedelmiä kantaessa kerran, Ken silloin kieltäis, ett' on ansioita Myös Uno Cygnaeolla suurten verran?

    Kun mahtihenget silloin kansaa johtaa, Heit' tukee sankat joukot takanansa, Ja jumalainkin tahto vasta täyttyy, Kun heidän hengestänsä syttyy kansa.

    PIETARI BRAHEN

    juhlassa Viipurissa 31 p. Lokak. 1880.

    Ei suomalainen syntyään, Mut meidän maata lempimään Hän oppi omanansa.

    Ja Suomen toivot, tarpehet Hän tutki, täytti puuttehet Kuin isä lapseltansa.

    Ol' isä maalle tosiaan.

    Ja säästämättä vaivojaan Hän hoiti armastansa, Vaikk' ylhäisen ain' arvonsa Hän muisti--"kreivin aikana" Ei unhoittanut kansa.

    Ja Suomen suloutta hän Niin mielin, kielin lempivän Kuin maamme lapsi, näytti.

    Ei ylistellen innoissaan Hän toivotuilla aarteillaan Jo silloin Suomen täytti.

    Kuin ennushenki, Suomenmaan Hän kuningasten kunniaan Jo aikanansa nosti.

    Ja minkä toivoi, tahtoi, sen Hän valtavasti puuhaten Töin, toimin meille osti.

    Hän missä kulki, kukkaseen Maa puhkes hänen muistokseen, Niin tiukkui askeleensa.

    Vaan tiedon valolähtehen Tuon kukkienkin kukkasen Sai Aura rannallensa.

    Kun kerran jätti meidän maan Sen rakkahana rinnassaan Tok' ijän kaiken kantoi;

    Ja Suomen kansa omakseen Myös hänen sulki sydämeen Ja isän nimen antoi.

    On vieraskin meill' omainen, Kun Suomeamme palvellen Hän yhtyy henkehemme;

    Ja toivojamme aikanaan Ken valmis onpi valvomaan Hän on kuin omaisemme.

    Ei Suomen mies hän syntyään, Mut meitä oppi lempimään Ja johti rientojamme;

    Siks ylistää ja rakastaa Ain' omanansa Suomenmaa Nyt Pietar-Braheamme.

    JOULUKUUN 10 PÄIVÄNÄ 1880.

    En sano kestä laulelen, Kun tuntee hänet jokainen:

    Niin köyhin, jok' on valveillaan Jo mökki-huonossansa, Kuin rikas, jolle onni maan On kallis ja sen kansa.

    Jo "Nuijasotaa" lukeissaan He miehen oppi tuntemaan.

    Hän kansaan, kansa hänehen Jo silloin kiinsi sydämen.

    Siit' asti hyvin tajunneet He ovat toisiansa, On käsi kädess' seuranneet Ja tehneet voittojansa.

    Ja kansalla on historia Nyt toivon tiellä soihtuna.

    Ja historiaan tää aimo mies Niin kansan hengen luoda ties, Ett' oman muinoiskuvansa Siell' löytää suomalainen, Ja toivo kasvaa voimassa, Jos on se horjuvainen.

    Sielt' innon uuden kansa saa Ja työhön, työhön kiiruhtaa.

    Nyt monta muiston helmeä, Joit' ennen unho synkeä Tai harhatieto tunsi vaan, On noussut valohonsa;

    On tosi noussut kunniaan, Sai varjot tuomionsa.

    Ja uudet aatesäkeneet On kansan tielle singonneet.

    Niin valaissut on historiaa.

    Ja nykyaikan' arvoisaa Mit' etsii, kaipaa Suomenmaa, Hän ensi mies on kohta,

    Jok' onnen-airot ohjaltaa Ja Sampolaivaa johtaa:

    On Louhen vallan kauhistus, Vaan kansan ilo, ihastus.

    Työ, sana häll' on aseinaan Ja kansan henki purjeissaan:

    Tuo henki, joka yltä maan Nyt huokuu kaikkialla, Tuo innostus, jok' aallollaan, Kuin koski, valtavalla Kaikk' esteet tieltä kumoaa, Maan onnenmurut kokoaa.

    Viiskymment' on hän vuosiltaan, Vaan kansa toivois ainiaan Elävän moisen miehensä.-- Elääkin totta varmaan Hän aina kansan mielessä Kuin kuva oman armaan.

    Kuin aika nuortuu vanheten, Niin muisto miesten semmoisten.

    Kun suomenkieli sointujaan Jo luopi kautta kaiken maan;

    Kun kaiku Suomen kanteleen Yli idän, lännen soipi, Ken silloin voittoseppeleen Myös häitä kieltää voipi?

    On Suomen kansan kilvessä Hän aina loistohelmenä.

    ISÄLLEMME.

    Oi, isä armas, Taivasten Herra!

    Henkesi luodut Uudistelee:

    Kun sulo lempes Maan yli huokuu, Kuoleman varjot Pois pakenee.

    Maammekin silloin Yön, lumivallan Kahleista nousee Kukkimahan;

    Siunaus silloin Virtoina vuotaa, Päivänä paistaa Maailmahan.

    Talviyön kahleet Kansakin katkoo, Henkensä voiman Herra kun suo:

    Saa valo voiton, Rakkaus vallan:

    Niin jalot urhot, Kuin kukat, luo.

    Ihminen tääll' on Vaan tomu, tuhka, Tok' isä meit' ain Etsiskelee:

    Henkensä lahjoill' Luo elon uuden, Kuvansa meissä Kirkastelee.

    Aut', Isä, meit' ain Altisna Sulle, Oikeudessas Vaeltamaan:

    Niin sulo Suomi, Kansasi kallis, Sun ilos on ja Kaunistus maan!

    1881

    LEPPÄRUKKI.

    Miks sinusta ei, leppä lauhkea, Miks sinusta ei huoli laulaja?

    Jos tietäis sorvarin hän laittaneen Sun varrestasi rukin rullineen, Sill' iltakaudet tytön kehränneen, Jos tietäis sen!

    Ja kelle kiersi paitarihmoja Ja mihin lointa, mihin kudetta, Ja kuka täytti tytön sydämen, Kun tullon täytti rihma hienoinen, Ja ken sai omakseen sen tyttösen, Jos tietäis sen!

    Jos tietäis laulaja, kuin lapsiaan Se tyttö, emännäksi tultuaan, Tuon leppärukin ääress' opetti Ja kuinka heitä neuvoi, nuhteli Ja usein yötkin istui, kehräsi, Jos tietäis sen!

    Ja kuinka vaimo, miehen kuoltua, Jäi lasten hoivaks', itse turvatta, Vaan luotti Luojahan ja rukkiseen Ja mökki-huonoss' asui lapsineen, Joi leivän särpimeksi kyyneleen, Jos tietäis sen!

    Kun lapset lintusina lentohon Jo pääsi, väsyksissä äiti on.

    Vaan lapsilleen viel' antoi aartehet Hän, sydämensä neuvot, ohjehet:

    Työn arvon, Luojan armoantimet, Ne neuvoi hän.

    Ja sitten nukkui. Mutta laulaja Sai kuulla leppärukin vaiheista, Ett' äidiltänsä tytär peri sen, Sen peri hän ja puhtaan sydämen:

    Ne aartehet ken voitti poikanen, On onni sen.

    Jo tunnet, laulu, lepän vaiheita, Se halpa on, sai paljon kokea:

    Jos muistojen ja toivon kyynelet, Kaikk' ilon, sulon, surun tuntehet Tuon leppärukin luota poiminet:

    Saat helmivyön.

    VÄINÄMÖISEN PALAUS.

    ALKUSANAT.

    Yli-Ukon luota ilman impi Muinen alas laskeusi, luoden Olot uudet, uuden aikakauden;

    Maata, maailmata muodosteli, Tyhjän täytti, autioon loi elon, Synnyttäen vihdoin viisahimman Kalevalan kansan luopaneron, Suuren suku-isän Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon.

    Lailla immen aattehetkin maahan, Luojan lapset, laskeuvat, syttäin Sydämissä lemmen liehaukset, Oudon innostuksen ihmisissä;

    Synnyttäen suuret mahtimiehet, Olot muuttaen ja muovaellen, Kasvatellen kelvollista uutta Olevaisen vanhan olkapäille Kansakunnan onnen oksapuuksi.

    Lailla immen laskeusi maahan, Suomen kansan sydänmaahan, kerran Aate, oppi taivahasta tullut, Kaikkivallan neuvokammiosta.

    Vaikeasti täällä mielet voitti, Vaan kun voitti, otti omiksensa Ikuisesti, niinkuin impi yljän Uskollisen rinnoillensa riistää, Kuolemassakaan ei luopuakseen.

    Vaan se impi, tullessansa tänne Suomen rannan sulostuttajaksi, Oppahan sai oudon matkallansa, Jalon, vaikka meille muukalaisen, Tuomisien tuojan kyllä kalliin:

    Järjestyksen, oikeuden miehen.

    Mutta vierashenkinen sen valta Työlästytti vanhan Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon.

    Tuota surren, tuskaellen tuota, Immen oudon suojass' istujalle, Vierahalle, mielin murretuisin Väinämöinen valtikkansa jätti;

    Jätti kansallensa kanteleensa, Lapsiensa lohdutteeksi laulut, Uuden aikakauden ihmetellä, Ett'ei sorru suruihinsa Suomi, Kaihotessa valtaa Väinämöisen.

    Läksi vanha, jätti valvattinsa Vierahalle valvateltavaksi, Ihastelijaksi uuden immen, Läksi vanha Yli-Ukon luokse, Kaikkivallan neuvokammiohon Oppimahan uutta aikakautta Syvimmästä syitten lähtehestä, Tullaksensa viittä viisahammin, Kuutta kuuluisammin kansallensa.

    Kerran, kuuluessa kaipauksen Suomen lasten suusta, sydämestä;

    Kerran, kaikuvi kun vanha kannel, Kalevalan kannel, kaikkialla, Laulut Väinämön kun vierehtivi Suomen lasten suusta, sydämestä-- Silloin saapunut on Väinämöinen, Silloin valloittanut valtikkansa Kansallisen hengen kanta-urho.

    ENSIMÄINEN RUNO.

    Astui impi taivahasta tänne:

    Valon impi, rakkauden aate Rinnassa, tuo autuaisen tunnon Tulikerä, josta Suomen lasten Sydämihin, ennen synkeöihin, Paistoi päivä, loisti lemmen hehku, Sytytteli lemmen liehaukset, Oudon innostuksen ihmisissä, Luoden järjestyksen uppo uuden, Olot muuttaen ja muovaellen, Uuden taivahan loi, maanki uuden-- Sotkan munist' ei, kuin ilman impi Muinen loi, mutt' uusist' aatoksista-- Suomen kansan mielehen ne muutti.

    Näin kun Suomen kansan kaikkialla Valon impi, rakkauden aate, Valtasi ja suli Suomettaren, Suomen kansan hengettären, kanssa Yhdeks' sieluksi ja sydämeksi, Silloin aika, suurten synty-aika:

    Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi suuret immen ihmelapset, Uuden aikakauden toukomiehet,-- Syntyneet ei ansiotta sentään, Mitään suurt' ei synny vaivan vailla, Ilman neron sormi-nimetöntä:-- Kantoi äiti, aikakauden henki, Itse kykenivät kynsillensä, Itse sormillensa suoriuivat Aikakaudellensa johtajiksi, Viittojiksi Kalevalan kansan.-- Niinpä suurten luotujensa kautta Edellensä Luoja maata luopi, Olot muuttaen ja muovaellen.

    Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi urhot, aikanansa kuulut, Kaunisteeksi kansakunnallensa, Vielä suuret Suomen historiassa Rakkautensa tähden tähän maahan, Tähden intonsa ja toimiensa Kohoitteeksi kansan lemmittynsä.

    Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi silloin Maunut, mainioimmat Suomen kansan katoliset miehet, Aikanansa isät Suomen kansan, Väinämöisen lasten lohduttajat, Valon pilkoittajat pimeähän, Yksin yöhön tuohuksien tuojat.

    Moiset syntyi suuret toukomiehet, Jotka uuden viljelyksen maalle, Suomen kansan sydänmaalle, kylvi Aattehia uuden aikakauden, Kylvivät kuin Luojan kahmaloitse Siunausta tuottavaisen touon, Niinkuin muinen Väinämöinen vanha, Maalle puuttomalle noustuansa, Kautta palveljansa Pellervoisen, Siihen kasvun kaikellaisen kylvi, Vaikka vastuksen toi Luojan tammi.

    Tammen lailla tänne kylvettihin Uhrausten, vaivain halmehelle, Opin kirkollinen yksinvalta;

    Toivottihin kauan kasvavaksi Suomen kansan onnen oksapuuna.

    Kasvoi iloks' ensi aikojansa, Nuorna ollen kukki kunnioiksi, Kunnes ylentihe ylpeäksi, Suoriaikse suureks' yli suurten, Kuun ja päivän otti oksihinsa:

    Tiedon maallisen ja taivahisen Kätki valtikkansa vahvikkeeksi, Levitteeksi oman lehvistönsä, Että ikävissä istuskellen, Kaiutellen surukanneltansa Kaipasi jo kansa Väinämöisen Syvempien syitten lausujata, Valon päästäjätä paistamahan, Jakajata tammijättiläisen, Opin kirkollisen yksivallan, Kansakunnan onneks' yhteiseksi.

    Maalta meren takaiselta silloin Aate saapui, aikakauden ilme, Parannuksen, puhdistuksen aate:

    Ensin halveksittu, pienen pieni, Yhden toisen sydämessä sykki;

    Kirveskin sen ensin pienen pieni, Sanankirves, Luojan tapparainen, Yhden toisen sydämehen iski.

    Vaan jo aate, vaan jo sanan valta Suureks sukesi ja mahtavaksi Sydämessä urhon suomalaisen, Urhon, joka kansan kanteleesta, Sitä oppien ja kuulustellen, Heltyi hehkumahan rakkautta Kalevalan kansahan ja maahan.

    Kansallisehen kun rakkauteen Liittyi häness' aikakauden aate, Suureks' sukesi ja voimakkaaksi, Tenhoisaksi sanan tapparalla Kaatamahan tammijättiläisen, Opin kirkollisen yksivallan.

    Suvehenpa kaatui taikatammi:

    Valistuksen koittavahan kesään Runsahinta loi se rikkautta.

    Itähän sen tyvi työnnältihe:

    Valon puolell' ain' on onnen tyvi.

    Osan-ottajillensa se onnen Kaikenlaisen kartutti kuin aina Luojan lahjat taiten tasottuina.

    Vihdoin päivän päästi kaikkialle Kautta pilvienki pilkkimähän.

    Aavistuksiansa kaukaisia Lohdutuksen rastas raksutteli.

    Suomen kansan toivon kevätkäki Elpyi kukkumahan kunnahilla.

    Moinen uuden aikakauden urho, Väinämöisen lapsi laatuansa, Oli Mikkel Agrikola meillä, Suomen kansan suuri kasvattaja.

    Synkeyttä suojelevan metsän, Katoliset kirkkolaitoksemme, Kaskeksi hän kaasi viljavalle Rakkauden sanan siemenelle, Jonka Luojan kahmaloitse kylvi-- Luojan käsi johti ihmiskättä-- Siunausta tuottavaksi touoks' Uuden polvikunnan kasvatella, Niinkuin muinen Väinämöinen vanha Kalevalan vainioille kylvi, Kasken kaatun poltettua, ohran Koivahaisen yhden ympärille.

    Moisen koivun Suomen kunnahalle Agrikola kaatamatta jätti:

    Kirkon, kihlakunnan kukkaseksi, Josta toivon-käki kukkuaapi, Voiman-henki kokkolinnun lailla Innon-liekin iskee ihmisihin.

    Niin on koivahainen kunnahalla Suomen kansan onnen oksapuuna, Kaunisteena kaiken viljelyksen.

    Kaikkivallan neuvokammiosta-- Sydänkammiosta Suomen kansan-- Katsahtavi silloin Väinämöinen, Kansallisen hengen kanta-urho, Edistystä uuden viljelyksen:

    Rukoellen kasvun runsautta, Toivottavi ajan ehtiväksi Asettua vanhan valtahansa.

    Nouse kansa, niinhän virkki vanha, Heräjä jo hengen horroksista, Niinkuin nukka kevätnurmen alta, Päivän helliväisen paistehessa!

    Hyösty sydämissä hengen-touko, Tohisevan toukopellon lailla, Toivon kevätkäen kukkuessa Kirkonpuusta kultaa kunnahille, Tehden Suomen rannat rakkahiksi, Mettä mairemmiksi manteremme, Kasvattaen kansan uskollisen, Vastasäillä, vaivojenki tullen Kestäväksi, kaikkivoittavaksi, Voittavaksi vihdoin valtikkansa!

    TOINEN RUNO.

    Usein maassa kateuden mahti Astuu suurten aattehien tielle, Tarkoitusten suurten sullojaksi, Niinkuin muinen tielle Lemminkäisen Satasilmä, tuhatkieli käärme-- Vaikk'ei moista säiky miehen mieli.

    Kansallisen voiman kasvannolle Ylpeästi vastahangan veti, Joukahaisen lailla, pohjan luonto:

    Uljas, uhkea kuin nuorukainen, Karsasmieli, paljon pauhaavainen, Tieltä työntymätön, itsepäinen.

    Mutta moisen luonnon mahdillansa Syyti suohon--valtahansa vaati-- Suomen kansa, kunnes kallihimman Aartehensa vannoi antavansa Saita vanki--vaikka pettäväiset Pohjanmaill' on luonnon lupaukset:

    Usein kevät morsianna loistaa, Vaan ei kesä häitä heilimöitse, Luonnolt' ottaa morsiushelmet halla;

    Syksy sulhollen ei armast' anna:

    Kättä koskee kylmä saalis--suistuu Sekin sulotonna mannun maihin, Luonnon uhriks ihmis-onnen aihe;

    Niinkuin Väinämöiselt' armas Aino Alle aallon unhovallan vaipui, Jätti äitikullan itkusuulle, Surupäälle sulhon kaihomielen.

    Usein itkusuulla Suomen luonto Suri kadonnutta kalleuttaan, Vuoden toivottua tähkäpäätä;

    Usein kaihomielin Suomen kansa Olkisella, hernevartisella Hevosella--nälkävuotten varsa-- Läksi etsingolle onnen linnun Miehen vierahansa varpehilta, Immen luojan, uuden ystävänsä, Niinkuin Väinämöinen morsianta Päätyi etsimähän Pohjolasta, Mutta Joukahaisen jousen tiestä Myrkkynuoli matkan vaivaloitsi, Urhon kurjillen vei kohtaloillen.

    Myrkkynuolet: rutto, sodan surma Suomen kansan tielle työnteliiksen, Alta ampui nälkävuotten varsan, Kovihin löi kansan kohtaloihin, Monen vaahtomyrskyn vaivaella, Että ainoasti Luojan kokko-- Sisällinen suuri hengenvoima-- Kirkonpuusta aina kiitollisna, Pelastuksen pengerelle kantoi Kansan, vaivojansa vaikeroivan:

    Luonnon kuolettavan vainovallan Valvovainen henkivalta voitti, Niinkuin voipunehen Väinämöisen Kokko kantoi Pohjan pengerelle, Pohjan vahakansan valvatella, Kuljetella urhon kotihinsa.

    Vaan ei vieras auta ilmaiseksi:

    Päänsä päästimeksi Väinämöinen Uhras Ilmarisen Louhen luokse Sammon, onnen tuojan, takojaksi, Pohjan kansan vallan vahvikkeeksi.

    Ansioilla eikä armon tullen Asemansa osti Suomen kansa:

    Työn ja vaivan, kunnon kansallisen Antoi oppi-ahjon laitannaksi, Taonnaksi tiedon taika-Sammon, Valtakansan hengen vahvikkeeksi, Hengen kanneltamme karsovaisen.

    Monta miestä, Sammon sankaria, Ilmarisen lasta laatuansa, Antoi Suomi vahakansallensa Sammon, onnen tuojan, takojaksi.

    Asemamme maksoi mainetöillään Kuulut Fleming'it ja jalot Horn'it, Monet muutkin heidän vertaisensa.-- Usein ehkä loiston lumokuusi Heitä johti mainematkallansa, Niinkuin pettynyttä Ilmarista Valhe-kuuhut vietti Louhen luokse;

    Usein ehkä onnen aamutähti Heille hiilui toivon taivahalta, Niinkuin Kalevalan sankareille Pohjan impi kultaniitten luota.-- Heidän työnsä, vaivojensa voitto Valtakansallen loi vahviketta, Mutta meille vahvuus valtakansan Henkivallan muutti muukalaisen, Kansan hengen katvehesen jätti Soittamahan surukanneltansa, Äänin vienoin, kielin sorretuisin.

    Niinkuin Väinämöinen, Pohjan neittä Mielistellen, kotimatkallansa Kärsi kovan onnen kohtaloita, Vuodatellen voimaa miehuutensa, Hurmemettä, sydämensä simaa Koti-onnen linnun ostimeksi-- Niinpä nouti Väinämöisen kansa Kaikki valtakansan vaatimukset, Ostimeksi Suomen koti-onnen, Ehdon valloin edistyäksensä Kansallista kutsumusta kohti:

    Rauhan ruuhet, sotasoimet siksi Veisti valtakansan suosioksi, Suomalaisen kunnon kuulutteeksi.

    Mutta vierahilla veikkatöillä Voimat ehtyi, kansan elinvoimat, Kunnes vihdoin rauhan kotiukko, Kooten sankarimme suojahansa, Parantavat syntysanat muisti.

    Niinhän monta kertaa Suomen urhot Valtakansan vainotöiltä kulki Kotihinsa ehtynehin rinnoin, Onnen vailla onnen etsingolta, Parantuakseen, kuin Väinämöinen Venheveiston hurmehaavoistansa, Kansallisen taidon taikomalla.

    Pain. 15/1-15/7 1881.

    SURUT.

    (E. Geibel.)

    Nuo surut lailla nokkosten Ne polttaa, hiljaa pidellen;

    Vaan rohkeasti tarttuen Ei pistä ne niin kirvelien.

    Pain. 15/2 1881.

    LEIVÄN TÄHDEN.

    Elämä on pelkän leivän tähden:

    Kerjäläisest' aikain ruhtinaasen Kaikki hikoaa ja ähkää, puhkaa Niukan taikka runsaan ruuan vuoksi.

    Maamies kuokkii, kyntää, kylvää, niittää, Korjaa viljan--kiittää leivän tähden.

    Tai, kun halla vie, hän päänsä painaa Alas, katkerasti surren, anoo Anteiks syntejänsä--leivän tähden.

    Vaan kun leipä runsas on, hän kuorsaa Kirkoss' ajan ratoks istuessaan.

    Mitä kielt' ei haastais leivän tähden Kaupungissa, maalla kauppasuku?

    Tosi, valhe, oikea ja väärä, Käsi liukas, kieli lipeäinen Tuusin luusin kiehtoo tuhansia, Leipää, viinaleipää ansaitakseen.

    Merimieskin aaltoin kimpuss' etsii Leipää vaan ja suolaa leipähänsä.

    Sotamies senvuoksi puoltaa maataan, Kun mies maaton leivätön myös onpi.

    Papit sitten, suuri hengensääty!

    Leivättäkö lähtis sana suusta?

    Vaativatpa vielä voit ja juustot, Lammasjalat leivän höysteheksi:

    Henki heissä vaan on leivän tähden.

    Virkaviisaat kirjan-oppineetkin Viisaudestansa leipää syövät, Todest' ei, vaan leiväst' ottelevat, Osan saanut vasta rauhoittuupi:

    Nauttii viisaan lepoa ja leipää.

    Leivällen kaikk' ihmistaito nöyrtyy:

    Ericsson'it sekä Edison'it Keksintöjen kilpajuoksuansa Kiiruhtavat--leipää huojentaakseen.

    Kirjasepät--Scott ja Cooper--kilvan Sekoittavat mustett' ajatuksiin, Tapauksiin, ansaitakseen leivän, Kenties hiukka hienomman kuin toiset.

    Runosepät--Cervantes ja Kivi-- Näljissänsä suurta soinnuttavat, Näljissään he, toiset täynnä ollen, Mutta kaikki, kaikki leivän tähden.

    Joskus keino keksijänsä pettää, Lasten itkuks isän leipä särkyy, Viinakoppi vaihtuu velkakoppiin:

    Usko silloin loppuu, sammuu toivo:

    Myrkky, nuora, ruuti, teräs--teiltä Kurja henki pelastusta ruinii Loppuluovutusta suorittaakseen-- Kaikki, totta varmaan, leivän tähden.

    Annas, kaikki kun käy Luojan luokse:

    Jokainen ois sankar' mielestänsä, Parhainta ei palkkaa paljoksuisi Jaloist', ylevistä--leipätöistään!

    Niinhän nykyaika lauleleepi.

    Lienee totta puolet leikissäkin.

    Mutta Luoja leivänjyväsistä Löytää jonkun lemmen jalokiven,

    Tunnon puhtahan ja vilpittömän, Hyvän tahdon--poimii aittahansa Kaiken, mikä kukki elämässä, Lausuu: nuo on siemeneni sato.

    Pain. 15/2 1881.

    PAARMAT.

    Ei ihme jos paarmat sokeat Noin kilvassa surmaan juoksevat, Kun monta nähty on näkevää, Jotk' eivät ymmärrä enempää.

    Pain. 15/3 1881.

    HAAKSIRIKKO MAALLA.

    (Kirje ystävälle.)

    Oi, armas veli, onnellinen veli!

    Nyt ehkä juuri pullin ääress' istut Ja kuulet soitantoja Turhalassa Ja katsot kaunotarten hepan keppaa, --On silmänruoka myöskin nautintoa-- Tai väsyneenä, nokka vasten pyötää, Vaan unta näet "syviss' aatoksissa" Niinkauan kunnes kätten paukkehesta Taas heräjät ja kutsut täyden pullon, Ja kallistat--oi onnellinen veli!

    Ei pojat äitini niin armahia Lie mulle, kuin sä, kallis ryyppyveli!

    Meit' yhdistävät riennot yhtehiset:

    Mont' iloist' iltaa, yötä liekkumaista.

    Vaan aamut pisteli ja kiroilutti, Siks että uusi ryyppy untuvilla Taas kietoi sydämen--oi onnen aikaa!

    Vaan nyt mun toisin: Asun, tiedät, maalla, Joss' on vaan tuhmaa moukkaseuruetta.

    Ja isäntäni, aika itseviisas!

    Hän kansallisill' asioilla kiusaa Ja ärsyttää kuin pistäis neulasilla (Mun lakimieheksi hän näet tietää).

    Ei siinä kyllin--saarnaa raittiutta:

    Ei itse juo ja hammastaapi muita.

    Siit', armas veli, tunnet asemani.

    Hän olkoon se, kun mun suo olla tämän.

    Jo arvaat, että etsin lohdutusta Ja seuraa hauskempaa. Niin rautatiellä Ma löysin hotellin ja ystäviä.

    Siin' iltaa istuttiin ja juotiin yöhön Ja aamuhun niin hauskast', iloisesti Kuin ennen muinen. Mutta piru vieköön!

    Sun vertaistas ei monta ystävätä!

    Kuin tunnet, olen arka kunniasta, Niin loukattuna suutuin kauheasti:

    Löin pirstoiks ikkunat ja tuolit, pöydät, Yörauhan rikoin.--Olen lakimies ja Nuo seikat tunnen--kuule armas veli!

    Ei armo auta tässä, jos ei raha.

    Jos itsemurhan teen, te, virkaveljet, Kun rakkaudella lain lievennätte, Mun kunnialla voitte hautauttaa.

    Vaan nyt, kun virkamies on valtiolle Syyn-alainen, on julki rikollinen, Kun oikeus on vasten valvojaansa, Jok' elää vielä eikä tahtois kuolla-- Oi, armas veli, täm' on kauheata!

    Ja mikä hirmuisinta: pääni, pääni Ja tyhjä kukkaroni! Auta veli Ja muista onnetonta veljeäsi!

    Oi muista rahalla! Kautt' ystävyyden Ja yhteisien rientojemme kautta Mä vannon, että onnekses juon maljan!

    Ja sitten saavun kohta kaupunkihin Ja sovitan----no, itse kyllä arvaat!

    Vaan eikö kaiken kovan onnen syynä, Kun mietin taakse, ollut isäntäni?

    Niin tuottaa tuhmat vaivaa viisahille.

    Oi, armas veli, onnellinen veli, Oi, auta onnetonta veljeäsi!

    Vaan vielä sana. Kuulehan! Jo horjuu Mun vanha uskoni ja aavistuttaa Kuin olis isäntäni oikeassa.

    Täm' oire, pelkään, muutost' ennustaapi.

    Pain. 15/4 1881.

    KIELESTÄ.

    (Th. Körner.)

    Nuo sanat muukalaiset kielen kautta Myös vierashenkiseksi muuttaa mielen.

    Niin moni korska sokeudessansa On äidinkielellensä häpeäksi, Kun mongerrellen kieltä muukalaista Omalle kielellensä kahleet takoo, Niin kansan voimaa oppii hylkimähän Niin pettäin luopuu kansastaan.

    Pain. 15/4 1881.

    J. V. SNELLMANIN JUHLASSA

    Viipurissa Toukokuun 12 p. 1881.

    Tienhaarass' seisten Suomi arpaa heitti, Kääns' itä silmät, länsi sydämen.

    Vaan vastaisuuden epätieto peitti, Kuin ruudinsauhu sotatanteren.

    Vaikk' oli ammoin käyty sota Suomen, Ei vielä valjenneena uusi huomen.

    Ken Suomenkansan voittaa omaksensa?

    Tai hukkumaanko meidät tuomittiin?

    Niin tutkailtiin. Vaan silloin paistehensa Loi järjen soihtu Suomen toivelmiin.

    Uus aamu luki sädeotsaltansa:

    On Suomellensa voitettava kansa.

    Uus sota syttyi, uusi Suomen sota Ja Johan Vilhelm Snellman johtamaan.

    Kun kansan hengen kuolemalta ota On särjettävä, siksi taistellaan.

    Niin teräs-innon, rautatahdon taika Nyt nosti kansan--koitti uusi aika.

    Niin Kallaveden kainalosta nousi Maan halki "Saimaan" sananvasamat, Ei syrjähtänyt jäykkä järjen jousi, Vaan oikeaanpa aatteet sattuivat:

    Sai epäilyksen Goljath kuolinhaavan Ja kansa näytti oman tahdon saavan.

    Ja vanhat kaavat vankkui, herrat horjui, Kun sananpuuskat tuimat tuiskuivat.

    Uutt' urhoa nyt mahtimiehet torjui, Vaan Joukahaisna suohon sortuivat.

    Sill' uros uusi vanhan Väinön tunsi, Se Suomalaisen paras tiedonponsi.

    Ja tiedon tiellä käyvä nuorukainen Kun innotonna tutki kirjojaan-- Kun leipä, virka hälle kuivanlainen On hengen palavuutta nostamaan-- Soi silloin korviss' isänmaa ja kansa:

    Työ luisti, sydän syttyi, poistui ansa.

    Niin Saimaan aallot, Kallaveden vuoksi, Kuin kevätulva, kansan sydämeen Tien uursi, hengen ytimehen juoksi Ja sielun nurmet nosti kukkaseen.

    Ja kansan miehet sankar' ympärilleen On nähnyt yhdistyvän sankimmilleen.

    Heit' ylhinnä hän valppahasti johtaa Ja ruorissa on käsi voimakas.

    Kuin nuori, myrskyt vanhanakin kohtaa Ja taisteluiss' on voiton valtias.

    Vaan kesken kirkuville huutajille Hän hillitys on: Kauko-kumppanille.

    Ja Iku-Turson, kansan hengen turman, Hän alle aallon syöksi syöveriin:

    Hän torjui Suomen kansan iki surman, Kun oman hengen nosti valvoksiin.

    Ei Louhen luoma vieras vainovalta Voi onnen-aarrett' ottaa valvovalta.

    Mies suuri, mutta suurin kansallensa On Johan Vilhelm Snellman tosiaan.

    Hän mihin koski tenhotaikoinensa, Sen suomalaiseks muutti kerrassaan:

    Maailman lasta, rahaa, hetken kantoi, Niin suomalaisen tunnon sille antoi!

    Hän vanhana viel' on kuin urho nuorin, Tult' täynnä sydän, järki valveillaan.

    Ei ihmis-arka: sanoissansa suorin Hän aina on, kun totta tarvitaan.

    Siks ihmetykseen innostuttaa nuoret Tää vanha sankar', juuriltansa tuoret.

    Ja siksi Suomi kilpakiitoksilla Nyt vanhukselle kantaa kunniaa.

    On Suomen kevätjuhla. Kukkasilla Siis seppelöimme touon alkajaa.

    Nuo kukat, jotka Suomi hälle laittaa, Se sydämensä lähteneitä t

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885
    Author
    J. H. Erkko
    Release date
    July 30, 2004 [eBook #13063]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
    Most recently updated
    October 28, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    KOOTUT TEOKSET I: EDELLINEN OSA
    
    Runoelmia
    
    
    Kirj.
    
    J. H. Erkko
    
    
    1908 (1868-1885).
    
    
    
    SISÄLLYSLUETTELO:
    
    Vuodet 1868-1870.
    
    Lukijalle                          1
    Kun vaan laulaa saan               2
    Nyt mä laulan                      3
    Suomalaiselle                      4
    Kohtalosi, Suomi                   7
    Pohjan maalla                      8
    Itku laaksossa                     9
    Voitto                            10
    Hämäläisen laulu                  11
    Lapset kesällä                    12
    Hevospaimenet yömajalla           14
    Maalleni                          17
    Aika                              17
    Jäiden lähtö                      18
    Taistele!                         19
    Palkattoman palkka                19
    Vanhus                            21
    Lähtö                             22
    Juhannus                          23
    Sotilaan muisto                   23
    Ihmis-onni                        25
    Mainen kosto                      26
    Kiehkura                          27
    Kukalle                           28
    Siksi itken                       28
    Kaipaus                           29
    Etsin                             30
    Löysin toisen                     31
    Yhtyessä ja erotessa              31
    Laula, kultani!                   32
    Nyt hän nukkuu                    33
    Silloinpa kesä minulla            34
    Kahden tahto                      34
    Min' en huoli                     35
    Maailma ja sydämeni               35
    Kahdenlaisia kukkia               36
    Nuorelle taidemaalarille          37
    Rukoukseni                        37
    Viinimalja                        38
    Pieni Katri                       39
    
    Paimenelta.
    
    1                                 40
    2 Paimenen laulu                  41
    3                                 42
    4 Poikana                         43
    5-9                            44-45
    10 Kompastus                      46
    11-22                          46-50
    
    Vuodet 1870-1872.
    
    Paimenelta.
    
    23 Paimenet tulilla               51
    24                                53
    25 Myrskyinen ja tyyni lampi      53
    26 Marjatyttö                     54
    27-28                          54-55
    29 Paimentyttö                    55
    30-32                             57
    33 Armaani syntyaika              57
    34                                57
    35 El' aina                       58
    36 Kevätlaulu                     58
    37 Tammen varjossa                59
    38-43                          60-61
    44 Erhetyksiä                     62
    45 Pakeneva lohdutus              63
    46                                63
    47 Kevytmieli                     64
    48-49                             64
    50 Äiti ja tytär                  64
    51-52                             65
    53 Paimen lähteelle               66
    54                                67
    55 Murrettu seppeli               67
    56 Viimeinen toivo                68
    57                                68
    58 Tyytymättömät                  69
    59                                70
    60 Paimenen surma                 70
    61                                71
    62                                72
    63 Lyhyt kesä                     72
    64 Yön kuu ja tähdet              72
    Lauluni                           73
    Silmäyksiä                        74
    Kullan luona                      74
    Sointu ja lempi                   75
    Yksin                             76
    Äiti ja morsian                   76
    Rakkahat laaksossa                77
    Tytön muistikirjaan               79
    Viina ja rakkaus                  79
    Perintömalja                      80
    Kuningatar                        84
    Pojari                            90
    Kärsin aikani                     94
    Kalju luoto                       94
    Enkel'-laulu                      95
    Perheen Jouluhartaus              97
    Äidin haudalla                    98
    Lipulle kirkossa                  99
    Takkavalkean ääressä             100
    Kamppiaiset                      102
    Olvilaulu                        106
    Toukokuun 1:nä päivänä v. 1870   107
    Manaus                           108
    
    Vuodet 1872-1878.
    
    Viimeistä päivää                 110
    Urhoin haudalla                  111
    Isänmaani                        112
    Palava kansa                     113
    Herännyt Suomi                   114
    Laulu Vuoksella                  116
    Tunnethan impeni?                117
    Vangittu äiti                    118
    Neiti Iisa Asp'in haudalla       123
    Lyhyt kesä                       124
    Tohtori R. Polén'ille            124
    Armaansa kadottanut              125
    Enkel' armahani                  126
    Helmin lähtö                     127
    Helmi                            128
    Yön kuu ja tähdet                129
    Surevalle sulholle               129
    Kuvan vaan                       130
    Eräs matka pohjanmaalta          130
    Kesämuisto Lohjalta              132
    Lempi                            133
    Pojan laulu                      134
    Hän                              134
    Syksyn tullen I. II.             135
    Pohjatuulelle                    136
    Pohjatuulen tuomiset             138
    Häilyvät saaret                  139
    Lemminkäisen laulu               141
    Eloni                            142
    Joulutähti                       142
    Tähtien tanssi                   143
    Maapallo                         144
    Ei--jos                          146
    Tomussa                          146
    Hukka ja lintu                   147
    Pikku Ilma                       148
    Lapsen osa                       149
    Äiti lapselle                    150
    Kodista kotiin                   150
    Kuun sammuttajat                 151
    Taikavoide                       152
    Viinanpolttajan sanat            153
    Hurjan viisastelua               154
    Vyyhtynyt                        155
    Loisen poika                     157
    Määssääville suunsoittajille     158
    Syrjähdys                        159
    Suku-etu                         159
    Uusi maailma                     159
    Päivän säde                      161
    Matka aurinkoon                  162
    Laulajan lapset                  164
    Kun kerta väsyn                  165
    Kas nyt en laula                 166
    Maantyttö                        167
    Mokoma lempi                     168
    Niittypuro                       169
    Tuettu pää                       170
    Vasen puoli                      170
    Kultaa                           171
    Aattehet                         171
    
    Paimenet.
    
    Ensimäinen jakso
    
    On ilta, pirtin istujat          172
    Kun voisin                       178
    Aamulla                          180
    Kesäaika                         181
    Iltalaulu                        185
    Paimenten talvilaulu             186
    
    Toinen jakso
    
    Matkalla syysyössä               190
    Karhun saarto                    194
    Palaus                           197
    
    Kolmas jakso
    
    Pyhän aatto                      200
    Uneton                           200
    Valonsäteitä yöhön               201
    Valvojaiset                      202
    
    Vuodet 1878-1881.
    
    Maan ja taivaan tähdet           205
    Tytöt lintuja                    206
    Elohon maan                      206
    Muutos                           207
    Kirkkomatka                      207
    Viipurin vapaaehtoisen
      palosammutuskunnan marssi      208
    Käyntini immen haudalla          209
    Runo, lausuttu suomalaisen
      lyseon perustamiskokouksessa   211
    Turhako elämä?                   215
    Siellä ja täällä                 216
    Luomisen kevät                   217
    Puro                             219
    Syyslaulu vuonna 1879            220
    Nuori vieras                     221
    Korkein                          222
    Nuori luistaja                   224
    Tulta lainaamaan                 225
    Laupeuden enkeli                 226
    Pikku Elli                       227
    Myllypuro                        228
    Ukonsyötti                       230
    Pöllön viisaus                   230
    Keisari Aleksander II
      riemujuhlassa                  232
    Kesäkirje maalta                 237
    Häpeissäni                       239
    Jumalan vika                     239
    Pettynyt                         240
    Anni                             241
    Uno Cygnaeus'en täytettyä
      70 vuotta                      242
    Pietari Brahen juhlassa          244
    Joulukuun 10 päivänä 1880        246
    Isällemme                        249
    Leppärukki                       250
    Väinämöisen palaus               252
    Surut                            264
    Leivän tähden                    264
    Paarmat                          267
    Haaksirikko maalla               267
    Kielestä                         270
    J. V. Snellman'in juhlassa        270
    Kevätlaulu                       273
    Onneton nenä                     274
    Puhdas tosi                      275
    Moinen maa                       276
    Pöytäpuhe                        277
    Nöyristy, ihminen                279
    Rukous                           281
    Runovirtani                      282
    Kotoinen sydän                   283
    Kyyhkyn pojat                    284
    Konnan synty                     286
    Ei viisastunut                   288
    Matkakuvia                       289
    Kukkatarhassa                    293
    Niin mieti                       295
    Runottarelleni                   295
    Kuvain palvelus                  296
    Pettyneen lohdutus               297
    Rakkaus                          299
    Sairaana                         300
    Tuoni ja elämä                   301
    
    Kesäpoimintoja
    
    I Saimaan rannalta Karjalan ruusulle
    
    Ruusun luonne                    302
    Taivaskuvat                      303
    Rauhaiset rannat                 304
    Louhipellot                      304
    Karjalan kukkulat                305
    Kelle seppeltä                   305
    Kalastaja                        306
    Sinne jäitte                     307
    
    II.
    
    Kevät aamu                       308
    Sade                             309
    Eräässä puutarhassa              310
    Kaksi kosijaa                    311
    Kotilammen soutajat              311
    Niinhän ennen                    312
    Niittäjälle                      313
    Nyt ja silloin                   313
    Siit asti                        314
    Yksinäinen                       314
    Muistoksi                        315
    Sinikaunokki                     316
    Hernekukka                       316
    Tuoksuheinä                      316
    Sopu luonnossa                   317
    Tyyni lampi                      318
    
    Vuosi 1882.
    
    Elias Lönnrot                    319
    Kustavi Aadolfin muistojuhlassa  322
    Kerran                           325
    Salon Silja                      325
    
    Vuosi 1883.
    
    Tuutiessa                        327
    Pettäväistä                      328
    Varoitus                         328
    Ihme                             329
    Ihailua                          329
    Kuustoistavuotiaan laulu         329
    Kalamies                         330
    Kansalaislaulu                   332
    Häälahja                         334
    Taivahasi                        338
    Äiti                             338
    Poimulehti                       342
    Oppia                            343
    Tuo iloa!                        343
    Maamiehenlaulu                   343
    Jouluaatto                       344
    
    Vuosi 1884.
    
    Timanttipuikkonen                346
    Onnellinen                       347
    Kaksin                           347
    Dresdenin lammilla               348
    Elben luona                      348
    Mokoma lokomotiivi               349
    Utelias kuu                      349
    Avutoin                          350
    Elääkö Jumalas?                  351
    Herttuata nähdessä               351
    Peipolle Elbellä                 352
    Kukkien mieleen                  353
    Miks eletään?                    354
    Kaivatessa                       354
    Lapseni nukkuu                   355
    Valheita                         355
    Hän jääpi                        356
    Onneton                          357
    Vaan kaksi                       357
    Nenistä aatelin                  358
    Huoleti                          358
    Eläintarhassa I-III              359
    Unkarin tyttö                    360
    Kahlitulle                       361
    Itsenäiselle                     361
    Päivänruusu                      362
    Tytön muistiinpanoista           362
    Kaksi kirsikkaa                  363
    Vastahakaan                      364
    Pikku tuikkehet                  364
    Salaisuus                        365
    Kerran itse                      366
    Onkimista                        366
    Häiriö                           366
    Ensi kemujen jälkeen             367
    Risumummo                        367
    Vaihdos                          368
    Laula, murheeton!                369
    Luona keisarin hovin             369
    "Tiki tak"                       370
    Spartan nuorukaiset              370
    Tapa                             371
    Syyskeväällä                     371
    Sukutuskat                       372
    Kulkija                          373
    Kadun varrella                   374
    Pelissä                          375
    Poikanen                         375
    Kansien tähden                   376
    Vanha mummo                      377
    Köyhä runsaus                    378
    Epäsointua                       378
    Nuoret                           379
    Kolme lintua                     380
    
    Vuosi 1885.
    
    Nyt ja sitten                    382
    Peipolle Iisarilla               382
    Pieni                            383
    Iisar                            384
    Suomenlahdella                   384
    Lapsonen                         385
    Runottarelle                     385
    Ensin ja nyt                     386
    Kiertokulku                      387
    Mikko                            388
    Laulun tosi                      389
    Henki                            390
    Egypti                           391
    Kukat Pinciolla                  392
    
    
    
    
    VUODET 1868-1870.
    
    
    LUKIJALLE.
    
    Täss' on virteni vähäiset,
    Lapselliset laulelmani!
    Suosit niitä vai vihannet,
    Ethän polkene poroksi.
    Kun et viihdy kuulemahan,
    Ohi korvaisi kuleta,
    Salli ilmoja samota,
    Koetella korkeutta:
    Kyll' on taivaalla tiloja
    Sävelille suuremmille,
    Saati pienen lehtolinnun,
    Lauluille vähäväkisen.
    
    
    
    
    KUN VAAN LAULAA SAAN.
    
    
    Vaikka minne joutunen,
    Sitä toivon, rukoilen,
    Että laulaa saan.
    
    Onnellisna eläisin,
    Hyv' ois mökki pienoisin,
    Kun vaan laulaa saan.
    
    Sodan pauhinassa ois
    Multa kuolon pelko pois,
    Kun vaan laulaa saan.
    
    Mun jos kahlein vangittais,
    Vapaus rinnan valloittais,
    Kun vaan laulaa saan.
    
    Sairaana jos vaikeroin,
    Silloinkin iloita voin,
    Kun vaan laulaa saan.
    
    Haahmoin kanssa taistellen
    Murran henget manallen,
    Kun vaan laulaa saan.
    
    Vietkö, Luoja, luokses mun,
    Soitan, tanssin eessä Sun,
    Kun vaan laulaa saan.
    
    Vaikka minne joutunen,
    Sitä toivon, rukoilen,
    Että laulaa saan.
    
    
    
    
    NYT MÄ LAULAN.
    
    
    Nyt mä laulan! Kuunnelkaatte,
    Kuunnelkaatte kummallista!--
    Täss' on seinät särkynehet,
    Katot maahan murtunehet,
    Lattiat lovistunehet,
    Rikki ruudut ikkunoista:
    Laulan seinät seisomahan,
    Katon päälle kaartamahan,
    Laulan lattian lujimman,
    Ruudut ikkunan ihanat.--
    
    Viel' on seinät siivotonna,
    Katto noen karvallisna,
    Lattia lakaisematta,
    Peite puuttuu ikkunoilta:
    Seinät laulan loistaviksi,
    Katon kullan kiiltäväksi,
    Laulan silkit lattialle,
    Taivon ikkunan etehen.
    
    Vielä laulan pitkän pöydän,
    Siihen peiton purppuraisen,
    Siihen kukkaset koreat,
    Kaunihimmat luonnon kaiken;
    Siihen mettä maljat täynnä
    Mehuisinta, makuisinta,
    Mit' on luonto lypsynynnä,
    Antanunna äidin rinta.
    
    Vielä laulan lempilinnut:
    Sulhon sorjan, neidon nuoren.
    Kuvastinna katto heille,
    Seinät loistavat sulona,
    Leikiksensä lattiainen,
    Heille ikkunat iloksi,
    Pöytä kaunis kunniaksi.
    Kukkia min katselevat,
    Senpä taivon enkeliä;
    Minkä mettä maistelevat,
    Senp' on autuus sielussansa.
    
    
    
    
    SUOMALAISELLE.
    
    
    Vieläkö on urhoutta
    Suomalaisen suonissa?
    Saiko suku raikkautta,
    Saiko miehet miehuutta,
    Niinkuin oli isiemme
    Rinnan alla urhous:
    Armahalle
    Isänmaalle
    Kuolema tai vapaus!
    
    Katso, kuinka sankaruutta
    Sukusi vaan kuvailee!
    Muista vielä muinoisuutta,
    Siellä kuva loistelee!
    Katso, kuinka kirkkahana
    Diamantti tirkistää,
    Luolastansa
    Kunniansa
    Taivahia kaunistaa!
    
    Kuule kuinka sulokielin
    Laaksoin hongat laulelee,
    Hengäten ja hellämielin
    Toisillensa kertoilee:
    Oi kuin tässä verta vuoti,
    Sankarit kun sortuili,
    Tässä kansa
    Eestä maansa
    Kunnialla taisteli.
    
    Astu tuolla ahoillamme!--
    Siellä ruoho ruskottaa,
    Siellä veri isiemme
    Kukissakin kuiskuttaa:
    Kenen maa ja kenen valta?
    Eikö sen, min vuotanut
    Veri siihen
    Viimeisehen
    Pisaraan on pudonnut?
    
    Katso, kuule koskiamme,--
    Rauhaton on riehuna!
    Virroissamme, puroissamme
    Virtaa vesi kiehuna.
    Kaikkialla--koko luonto
    Sama sull' on muistutus:
    Elämälle,
    Kuolemalle
    Sankaruus on kaunistus.
    
    
    
    
    KOHTALOSI, SUOMI.
    
    
    Oletko jo löytänyt, sä Suomi,
    Satamasi, tyynen landekkehen,
    Miss' ei läiky laineet myrskyisinä,
    Rannoiltasi lyöden lohkareita,
    Sortamalla sulot suojastosi?
    Oletko jo löytänyt, sä Suomi,
    Laakson, missä kukkain, pensahitten
    Varjostossa vietät vapautta,
    Nautit ilon, elon hekumata,
    Mettinen kuin nurmen-kukkasista
    Mettä imee, ihaa kauneutta?
    Vaiko, Suomi, seisot kukkulalla,
    Kirjavana mihin kuvastaapi
    Onnesi sun taivas tähtinensä,
    Selvinnynnä epäilyksen säistä?
    
    Mutta muista: meren tyynimmänki
    Syvyydess' on kätkyt kuohutarten,
    Petollisna mitkä mellastaapi,
    Kunnes tuovat myrskyn toivottoman
    Hävittämään rantas rauhalliset.
    Muista myöskin, miten mettiäinen,
    Uupunut mi onpi unehensa
    Mesikannun kultakupehilla,
    Tallatahan usein astujoilta
    Tahi ryöstää vieras väijyväinen
    Puhtahaksi parhaat aartehensa.
    Niinpä muista, koska kukkulalla
    Lujimpana luulet seisovasi,
    Selvinnynnä epäilyksen säistä:
    Vaara onpi silloin vaarallisin,
    Tuulet uhkaa yhä tuimempina,
    Vihurina puuskat vinguttaapi,
    Honkiakin ahtain alankohon.
    
    Siispä taukoo unen horroksista,
    Jo nyt katso, ettei oikeutes,
    Oikea sun kätes kärventyisi
    Roviolla rojutavarana,
    Kuni kannel kultakielinensä
    Suomalaisen oli sortumillaan
    Muukalaisen mustakoppeliksi.
    Siispä nouse, silmää ympärilles,
    Suomalainen, tilaas tarkastele,
    Milloinki mi lienee kohtalosi!
    Vaappumatta seiso vastuksissa,
    Tyyvennessä aina torkkumatta
    Kuni vahti, maasi varjelia,
    Suojelia kansas, kunniasi!
    
    
    
    
    POHJAN MAILLA.
    
    
    Miksi täällä pohjan mailla
    Elon myrskyt mellastaa,
    Vaikka luonto laakson lailla
    Tyynen rauhan tarjoaa?
    
    Suotta tänne muilta mailta
    Raatolinnut lentelee,
    Jalot joutsenet kun noilta
    Maamme soilta soutelee.
    
    Suotta mustat korpit kauhun,
    Kavaluuden kantaa saa,
    Koska käet suoran laulun
    Lempi-äänin ilmoittaa.--
    
    Näyttää kuin tää kallis kansa
    Orjuutehen poljettais,
    Näyttää kuin ei kunniaansa
    Suuremmaksi arvattais.
    
    Ei niin--kuulkaa korven hongat!--
    Isäin lahjaa tuhlata!
    Vielä seisoo seinät, tolpat,
    Käsivarret kahleitta!
    
    Vielä huutaa hurme maasta,
    Kummut kutsuu vannomaan,
    Ääni toinen taivahasta
    Iskee tulen leimumaan.
    
    Niinkun tomu tuulen tieltä,
    Väärät maasta haihtukoon!
    Ken se käyttää kyitten kieltä,
    Surma hänet sortakoon!
    
    
    
    
    ITKU LAAKSOSSA.
    
    
    Mä itkin laaksolossa,
    Keskellä kukkia:
    Ol' kukat kuivamassa,
    Ei noussut nuppia.
    
    Ne kaatui kuihtumalla,
    Kuin korsi kuivunut,
    Mi poudan polttamalla
    On maahan murtunut.
    
    Siin' istuin--ympärillä
    Ei linnut laulaneet,
    Kuin ennen kesäisellä,
    Käköiset kukkuneet.
    
    Mun kieri kasvoilleni
    Taas kylmät kyyneleet,
    Kun katsoin kukkiani
    Eik' enää hymyilleet.
    
    Ma Luojan laaksostani
    Jo luulin luopuneen,
    Sen lemmen kukistani
    Peräti poikenneen.
    
    Vaan kuulin epäillessä
    Mä vienon hyminän,
    Ja näin, kun lemmitessä
    Loi enkel' elämän.
    
    Nyt nurmi taaskin loisti,
    Kukatkin laaksossa
    Ne toisillensa toisti:
    On lempi Luojassa!
    
    
    
    
    VOITTO.
    
    
    Kuka voittaa vaivat kaikki,
    Kenpä kokee kuoleman?--
    Taaskin maailmalle loisti,
    Niinkuin tähti Pohjolan:
    Kirkkahana,
    Karkaistuna,
    Kuin on kulta tulessa.
    
    Se on armas Suomen kansa,
    Jolle apu Jumalan
    Mahtavalla voimallansa
    Tuopi voiton loistavan
    Taistelusta,
    Tuonelasta
    Kultakruunun kalleimman!
    
    Kärsimykset kansan muuri,
    Taivaskin sen todistaa;
    Myrskyissäpä hongan juuri
    Haarojansa vahvistaa;
    Niinpä Luoja,
    Maamme suoja,
    Kansoamme kasvattaa.
    
    Koska sitte kulta-aamu
    Meille koittaa kuoloton,
    Silloin soipi riemulaulu:
    Kansallamme voitto on,
    Toivottumme,
    Kaivattumme
    Päivä kirkas, sumuton.
    
    
    
    
    HÄMÄLÄISEN LAULU.
    
    
    On mulle Suomi suloisin,
    Vaan Häme siitäi kallihin!
    Sen tuskin tiedän vertaista,
    Niin kaunista, niin herttaista,
    Kuin kulta Hämeen maa.
    
    Lempeitä laaksoin lehtoja
    Ja lintuin laulupuistoja,
    Ja marjaisia kankaitaan
    En unhoittaa voi milloinkaan,
    Oi Hämeen kallis maa!
    
    Oi Hämeen pellot viljavat,
    Ja kasket kullan loistavat,
    Ja tuhannet sen tuomistot,
    Sen niityt, norot, varjostot,
    Ei maata vertaistaan.
    
    Kuin taivas tääll' on loistoisa
    Ja iltatähti kultaisa,
    Ja ruskot yhtä runsahat,
    Syys-öiden sähköt leimuvat,
    Ja talvet suojaiset!
    
    Ei impee missään rakkaampaa,
    Ei siveempää, ei jalompaa,
    Kuin Hämeen valkotukkainen,
    Tuo sinisilmä neitonen
    On ruskoposkineen.
    
    Ja kansaa kussa löytänen
    Niin jäykkää kuin on Hämehen,
    Niin vakavaa, mi' auraltaan
    Ei suotta siirry milloinkaan,
    Halveksi säätyään.
    
    Kun miestä missä tarvitaan,
    Maan eestä vaikka kaatumaan,
    Niin uljaita on uroita,
    On järkeä, on kuntoa,
    Jos toimeen tartutaan.
    
    On mulle Suomi suloisin,
    Vaan Häme siitäi kallihin!
    Sen tuskin tiedän vertaista,
    Niin kaunista, niin herttaista
    Kuin kulta Hämeen maa.
    
    5. V. 1869.
    
    
    
    
    LAPSET KESÄLLÄ.
    
    
    Kesätaisteluissahan pienet
    Viatonna vaan vierivät;
    He täyttävät kukkaiset niemet,
    Mesikankaita kierivät.
    
    Ja lintujen kanssa he kilvan
    Vapavirttähän veisaavat,
    Varahin ja iltasin hiljan
    Tuoll' ulkona tanssivat.
    
    He huutelevat hymyhuulin,
    Kuin Lemmetär armahallen,
    Ja virvaten vinkuvat tuuliin,
    Min kaiku kuin kantelehen.
    
    Kuin ehtoisen auringon loisto
    Kesätaivahan kuvaelee,
    Niin laps'ajan lauhkea muisto
    Sydämessäni sykkäelee:
    
    Se kultainen aika jos vielä
    Olis mullakin muinoinen,
    Niin saisin nyt nauttia siellä
    Sulolempeä lapsuuden.
    
    Vaan mennyt se on kuni varjo,
    Se kuivunut kukkakin on;
    Sen taivas ei loistoa tarjoo,
    Muu mennyt--muisto vaan on.
    
    Mut toivon tok' kevähän toisen
    Ja toisenkin lapsuuden,
    Kun saan kera kukkain moisten
    Ilon, onnen ja autuuden.
    
    
    
    
    HEVOSPAIMENET YÖMAJALLA.
    
    
    Useissa paikoin maatamme on yleisenä tapana vartioida synkeinä
    syys-öinä hevosia kaukaisemmilla niitty- ja hakalaitumilla.
    
    
    Kuunteles mi kumma melske
    Kuuluu korvessa!
    
    Sydänyö on--äänten helske
    Sointuu korvissa.
    Hongat jyskää,
    Vuoret ryskää,
    Kallioilla louhet kaikuu,
    Äänen aallot raivot raikuu:
    On kuin telme korkeain
    Tapiolan jumalain.
    
    Lähemmäksi astukaamme
    Syytä tutkimaan,
    Miksi luonto levot
    Yökkö riehtoo,
    Siivin liehtoo
    
    Vastahamme; huuhka huutaa,
    Kamalasti korpeen kuutaa
    Tuike tulen kalpean,
    Liekkiväisen valkean.
    
    Tähdet tuikkaa taivahalla,
    Pohjo leimuaa;
    Sähkön tulet korkealla
    Säihkyin remuaa.
    Soitto torven
    Läpi korven
    Kuusen latvast' äänen antaa
    Kohti taivon kaukorantaa:
    Poika puussa toitottaa,
    Torvi korven kai'uttaa.
    
    Havumaja kuusen alla
    Tuossa tehty on.
    Majan eessä polttaa puita
    Poika pelvoton.
    Liekki liehuu!--
    Veri kiehuu
    Suoniss' urhon rauhatonna,
    Huutaa hän vaan vallatonna,
    Niinkuin toinen torvellaan,
    Kuusessa mi raikuttaa.
    
    Kuluu hetki; huutaminen,
    Torvi taukoaa,
    Mutta kellot hevosien
    Soipi sekavaan.----
    Susi ulvoo!
    Hirmu valvoo!
    Vaara uhkaa elukoita!--
    Syöksee päälle, vaan ei voita!
    Hevot hyppii hirnuen,
    Tulvaa pojan tulillen.
    
    "Nouse!" huutaa puussa toinen,
    "Riennä tappohon!
    Luotiani täältä voinen
    Syöstä petohon!"--
    "Nousta voinen",
    Virkkoi toinen.
    "Ei nyt tässä pelko auta--
    Onhan tuossa vahva rauta;
    Sillä koen vastustaa,
    Minkä peto puolustaa."
    
    Silloin sieppaa majastansa
    Poika kirvehen,
    Juosten rientää rohkeasti
    Suden jälkehen.
    Ähkää, puhkaa!--
    Peto uhkaa
    Raatain pojan muserrella,
    Vaan jo kaatui ulvehella:
    Luoti lensi kuusesta,
    Kirvehestä iskuja.
    
    Ylpehinä oiva työstä,
    Pojat saalistaan
    Rientävät nyt keskiyössä
    Kilvan kuorimaan.--
    "Korpimaahan
    Karheahan
    Luusi, peto, lasketahan--
    Tapporahat maksetahan
    Meille kihlakunnalta,"
    Kuului hautasaarnansa.
    
    Aamun tullen aurinkoinen
    Loisti taivaaltaan.
    
    Väsyneinä pojat nautti
    Unta vuoteellaan.
    Hampaan luske,
    Ruohon ruske
    Nurmell' äänen saada koitti,
    Puut ne huokui, linnut soitti,
    Juhla tyyn' ol' luonnossa,
    Melske öinen tauonna.
    
    
    
    
    MAALLENI.
    
    Nuotti: Ur svenska hjärtans djup en gång.
    
    
    Oi Suomi, isän, äidin maa!
    Ei sua vieras sortaa saa,
    Ei vallat vääryyden:
    Kun olen jäsen kansasi,
    Sull' elän, kuolen, Suomeni,
    Tää ota heikko uhrini,
    Sä maani armainen.
    
    
    
    
    AIKA.
    
    
    Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä:
    Kun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä,
    Kun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta;
    Vaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas.
    Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä.
    
    
    
    
    JÄIDEN LÄHTÖ.
    
    
    Koska rannan ruohot nousee
    Talven kolkon haudoista,
    Silloin järvet jäänsä laskee,
    Virrat purkaa kahleensa.
    
    Koska linnut rannan hiekkaa
    Suutelee ja tervehtää,
    Koska koski riehuu, pauhaa--
    Silloin sulaa järven jää.
    
    Silloin laine loiskii rantaa,
    Tuuli jäitä järkyttää,
    Virran vesi sillat sortaa,
    Koneet kaataa, hävittää.
    
    Vaan kun vesi vallatonna,
    Työnsä täyttäin, mellastaa,
    Taisto taukoo, kahleetonna
    Kulkee laine laidoissaan.
    
    Niinpä kansa, noustuansa,
    Vallat väärät masentaa,
    Sydän samoin taistollansa
    Aaltosensa rauhoittaa.
    
    
    
    
    TAISTELE!
    
    
    Jos mikä vaivaa sieluasi,
    Jos mikä polttaa keuhkojasi:
      Taistele vaan!
    Jos rumat henget raivoten ryöstää,
    Tahtoen surmaan sielusi syöstää:
      Taistele vaan!
    
    Jos koko taivas tummenisi,
    Ei tulet tähtein tuikkelisi:
      Taistele vaan!
    Vaikkapa kaikki kostoa kiehuu,
    Maailma pauhaa, raivoten riehuu:
      Taistele vaan!
    Taistelu sankarin voittohon vie,
    Taistelun kautta on taivahan tie:
      Taistele vaan!
    
    
    
    
    PALKATTOMAN PALKKA.
    
    
    Mon' ei ihmislapsi tässä
    Elämässä
    Nauttia saa suloista
    Kukkiensa
    Kylvämäinsä
    Kauneutta, tuoksua:
    
    Useasti äiti hellä,
    Kätkyellä
    Lapsillens kun laulann' on,
    Korjatahan
    Tuonelahan--
    Kalm' on kolkko, armoton.
    
    Usein isä aurallansa,
    Kuokallansa
    Pellon perkaa pojalleen.
    Maat kun vääntää,
    Korvet kääntää--
    Hautaan horjuu levolleen.
    
    Moni, maansa parahinta,
    Kallihinta
    Etsein, uhraa voimansa:
    Puuhailtuaan,
    Taisteltuaan--
    Jälkeen jättää aarteensa.
    
    --Kehno oiskin palkka mainen,
    Haihtuvainen:
    Saatu taikka saamaton!
    Työn ja kunnon,
    Jalon tunnon
    Oma on taivas verraton.
    
    
    
    
    VANHUS.
    
    
    Lasna huokaelin näin,
    Miesten töitä nähdessäin:
    "Ah, jos lapskin mies jo ois,
    Miehen töitä tehdä vois!"
    
    Kuulin töitä urhojen,
    Rauhan, sodan sangarten,
    Ajattelin: "Onneton
    Olen kurja, kunnoton."
    
    Nousi päivä nuoruuden,
    Hyörin, pyörin, puuhaillen,
    Vaan ne, mitkä aikaan sain,
    Kaikk' ol' lasten töitä vain.
    
    Rintani nyt raivostui,
    Elon päivät halventui,
    Huusin: "Enkö nuornakaan
    Mies voi olla toimissaan?"
    
    Maltuin. Toivoin miehuutta.
    Tuli miehuus, mainetta.
    Vaan se, minkä tehdä voin,
    Kaikk' on kehno, arvotoin.
    
    Tyydyin, vaikka hämmästyin.
    Vanhennuin ja nöyristyin.
    Maani alttarille vein
    Heikon uhrin, minkä tein.
    
    Nyt ei voimat työhön käy.
    Toista toivon, jok' ei näy.
    Iloitsen, kun kuntoni
    Kaikki kannoin maalleni.
    
    
    
    
    LÄHTÖ.
    
    
    Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta
    Äidin helmast' asti hautahan;
    Tuhat ilon, tuskan kyyneleitä
    Kylvänyt on lähtö hiekkahan.
    
    Lähtö onpi synty ihmislapsen,--
    Alku surun ensi kyyneleen,--
    Jokahinen askel ottamansa,
    Lähtö vaan on monin vaiheineen.
    
    Huolen, toivon, ilon kyyneleitä
    Vaikuttavi jättö vanhempain:
    Lemmen laiho taikka tuskan tähkä
    Tiedossa on päiväin tulevain.
    
    Lähtö, lähtö onpi ihmisriento,
    Vanhuuteen kun vaipuu voimansa;
    Haudassa on vanhan harmaahapsen
    Lähdön loppu, uusi maailma.
    
    
    
    
    JUHANNUS.
    
    
    Oi sä kallis juhla Juhannuksen!
    Toivon silmät sulle aukeaa,
    Korvat kuulee soiton kaikutuksen,
    Kiitollisna sydän kohoaa;
    Kyyneleitä pyyhkein poskiltansa
    Huojentelet köyhäin huoliansa.
    
    Kedon kukat, linnut lauluinensa,
    Vainioilla viljat laihoineen
    Kaunistaapi luonnon riemuinensa,
    Lohdutuksen luopi sydämmeen;
    Tuhat nousee toivon huokausta
    Taivahalle, tuhat rukousta.
    
    Terve, terve, juhla Juhannuksen!
    Maa ja taivas sulle aukeaa,
    Toivon tuot ja kannat kaipauksen,
    Kaipauksen uutta maailmaa:
    Kaikk' on kaunis maassa muuttuvainen,
    Täm' on kuva, tosi tulevainen.
    
    
    
    
    SOTILAAN MUISTO.
    
    
    Nyt kuules, kulta neitonen,
    Kun eilen ammuin joutsenen,
    Sisästä löysin timantin,
    Tuon loistokiven kallihin!
    
    Kuin joutsen, lempilintuni,
    Sä olet puhdas enkeli,
    Mi syämen lennät taivaalla,
    Ja laulat lemmen riemua.
    
    Kuin kivi kallis, kalliimpi
    On hellä silmänluontisi;
    Ei kristallit, ei timantit
    Sen vertaiset, niin kallihit.
    
    Siis, sydämeni ruhtinas,
    Sen voittaja, sen valtias,
    On halpa sulle loistoni,
    Vaan ota sentään uhrini!
    
    Se muistoks olkoon minulta,
    Kuin hiekka kalman kankaalta.
    Se kanna kiehkurassasi--
    Sen nähden, muista kultasi.
    
    Jos petän maani, mustukoon
    Tää timantti! niin sammukoon
    Myös muistoni! Vaan taistellen
    Jos kuolen--näet sä loistehen.
    
    Ja vereni kun vuotaa maan
    Edestä viime pisaraan,
    Sä tähtimaihin katsahtain
    Mun näet ja loistat sielussain.
    
    Kun nurmi, nostain kukkia,
    Tuo haudalleni kruunua,
    Sä lemmen kyynel siihen luo,
    Jon levännehet luuni juo.
    
    Tää maa jos sortuu kansoineen,
    Jos syöstään kurja orjuuteen,
    Niin luokseni sä lennä pois,
    Sull orjan kahleita en sois.
    
    
    
    
    IHMIS-ONNI.
    
    
    Niinkö täällä ihmis-onni,
    Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee,
    Hautaan hoippuu, hajoaa?--
    
    Moni kantaa, kiskoo, raataa,
    Kituin kärsii, kuolo kaataa,
    Hautaan hoippuu, hajoaa.
    
    Moni perheen, lapset laittaa,
    Leivän leipoo, paistaa, taittaa,
    Hautaan hoippuu, hajoaa.
    
    Moni toimii, riehuu, rientää.
    Hyvän toivoo, huonon niittää,
    Hautaan hoippuu, hajoaa.
    
    Moni kurja kerjää, kiertäin,
    Pyrkii, pyytää, samoo sieltäin,
    Hautaan hoippuu, hajoaa.
    
    Monen sielu, ruumis runtuu,
    Itkein elää, maahan murtuu,
    Hautaan hoippuu, hajoaa.
    
    Niinkö täällä ihmis-onni,
    Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee,
    Hautaan hoippuu, hajoaa?
    
    Ei!--Ken kyisen korven kulkee,
    Petoin keskelt' turvaan tunkee:
    Kunnialla kruunataan.
    
    Niin on maisen matkan laita.
    Tääll' on toivoin toukoaika:
    Hauta onnen tarjoo.
    
    
    
    
    MAINEN KOSTO.
    
    
    Kosto, kelvoton, jo viihdy!
    Elä kiihdy!
    Rinnan runneltaisit jalon,
    Hengen valon
    Pyhän saisit sortumaan;
    Kosto, viihdy, viihdy vaan!
    
    Sydän, salli koston kuolla!
    Tuolla, tuolla
    Koston kalpa korkealla
    Taivahalla!
    Parhain kosto päällä maan:
    Kiitä kelvotonta vaan.
    
    
    
    
    KIEHKURA.
    
    
    Suloseppeleisen laittoi
    Neito kukkasista niemen,
    Istui, allens oksan taittoi,
    Varjostohon vesan pienen.
    
    Unelmihin siihen uupui,
    Kultaistansa kaipaellen,
    Metsäinen kun soitto kuului,
    Käki kukkui kaikutellen.
    
    Unetarpa hempukkansa
    Laski lemmen taisteloihin:
    Siinä sortui kiehkuransa,
    Muiston-kukka murennoihin.
    
    Niin nyt herättyään, neito
    Lintuin lauluja ei kuullut,
    Päivääkään ei nähnyt, keito,
    Kukkain tuoksukaan ei tuullut.
    
    "Kirottu!" soi huuliltansa,
    Sydän sykki toivotonna;
    "Kuka onnen kiehkuransa
    Hukkaapi, on onnetonna."
    
    
    
    
    KUKALLE.
    
    
    Väistä, kukka kaunokainen,
    Ettei outo ampiainen
    Myrkyin sua surmoais!
    Väistä, ettei mehiläinen,
    Laulavainen, kiertäväinen
    Huuhdo mettä huuliltais!
    
    Mutta katso perhon silmään,
    Kuin hän lemmen kyynelillään
    Lehtiäsi lämmittää.
    Hälle hellä suusi suikkaa,
    Suusi suikkaile ja kuiskaa:
    Tule mulle, _mulle jää_!
    
    
    
    
    SIKSI ITKEN.
    
    
    "Miksi itket, poikaseni,
    Valittelet illat, aamut?"--
    Siksi itken illat, aamut,
    Siksi vaivainen valitan:
    Olen ilman impyettä,
    Aivan onnetta elelen,
    Vailla neidon näppäryyttä,
    Soreutta sievän varren,
    Vailla kasvojen valoa,
    Suun suloisen suuteloita,
    Säihkyä sinisen silmän,
    Kiiltoa kiharahiuksen.
    Siksi itken illat, aamut,
    Siksi vaivainen valitan.
    
    
    
    
    KAIPAUS.
    
    
    Ah! kaipaus täyttää rintani nyt,
    Kun Lemmetär onpi mun eksytellyt:
    Se enkeliänsä tok' nähdäni tuo,
    Mut siipiäns mull' ei varjoksi suo.
    
    Tult' isken, kirpovi kipeniä,
    Vaan yöhön ne haihtuvi höytyvinä:
    Niin Lemmetär hempeät lapsensa vie,
    Se menness' on heillä mi tullessa tie.
    
    Nyt taaskin taivahan impyen nään!
    Kah tulta kuin tuiskuvi höyhenistään!
    Suur kiitos, lahjasi maalle kun tuot!--
    Mut miks ne vaan harvoin kukkia suot?
    
    Ah! aina jos rinta hehkuvainen
    Sais kiihtäjän, palkehen liehtovaisen,
    Ja saisko sydämmeni vaipuessaan
    Ain' untua helmaan rakkahimpaan.
    
    Mull' laaksosi, enkeli, tuo toki, voi!
    Nyt kuuntele!--huoleni kantele soi!
    Jos pakenet, toivoni riutuva on,
    On taivaan riemuki tuikkeheton.
    
    
    
    
    ETSIN.
    
    
    Kauan etsin kankahalta
    Mansikkata mieluisata,
    Kauan puron partahalta
    Kukkaa lemmen liehuvata.
    
    Etsin taivon purppuroista
    Lemmen punaa loistavata,
    Mustan yönki haamustoista
    Onnen kultakiehkurata.
    
    Etsin tyyntä lemmen silmää
    Sinipilvein pieleksistä,
    Tutkin tähtein tulta selvää
    Kiiltohelmein hettehistä.
    
    Etsin. Kuulin äänen vienon,
    Löysin kukan kultapäisen,
    Punaposket, hiuksen hienon--
    Löysin silmän säihkyväisen.
    
    
    
    
    LÖYSIN TOISEN.
    
    
    Ah! en huolis,
    Vaikka kuolis
    Eilinen mun impyeni!
    Löysin toisen
    Ruusunmoisen,
    Kauniimman kuin kastehelmen:
    Elän hällen.
    
    Niinpä pyöri,
    Hypi, hyöri,
    Leiki, lempilintuseni!
    Kah, tää vasta
    Autuasta!
    Taivas, niinkuin enkeleillä,
    Maass' on meillä!
    
    
    
    
    YHTYESSÄ JA EROTESSA.
    
    
    Kun viimeks yhdyin sun,
    Ol' uhka pakkanen,
    Kuin hangen selkä mun
    Myös sydän talvinen.
    
    Vaan tuike silmäsi
    Mun mielen virkisti,
    Ja huulen-hohtosi
    Mun rinnan hauteli.
    
    Myös lempi-silmillä
    Meit' taivas katseli,
    Ja eron hetkellä
    Kasvomme kasteli.
    
    
    
    
    LAULA, KULTANI!
    
    
    Laulapas, mun kultasen',
    Nurmi vihannoi!
    Kuules kuinka kerttunen
    Pensastossa soi!
    Laulus on
    Lempe'in,
    Soittos on
    Suloisin,
    Kuulla kuin voi.
    
    Kuules, kultaseni, kuin
    Kosket pauhajaa,
    Hongat laulaa huimistuin,
    Ilma vinkuaa!
    Laulus on
    Lempe'in,
    Soittos on
    Suloisin
    Kuulla kuin saa.
    
    Laula, hellä kultani,
    Kerttu vaikenee,
    Kuni pensas kuihtuvi,
    Ruusus raukenee!
    Lempi mun
    Rintani
    Täyttää, kun
    Laulusi
    Vaan helisee.
    
    
    
    
    NYT HÄN NUKKUU.
    
    
    Nyt hän vaipui vuotehelle,
    Huokaa--huoatkoon.
    Hymy nousee huulosille,
    Pyhä hohde poskusille,
    Nukkuu--nukkukoon.
    
    Kuu jo valaa kiehkuroihin
    Kiiltohelmiään;
    Sielu taivaan asunnoihin,
    Loistaviin ja vihannoihin
    Lentää leikkimään.
    
    Keveästi sydän sykkii,
    Rinta kohoilee;
    Veri soutaa, suonet tykkii,
    Enkel' häijyt henget lykkii,
    Tuonen torjuilee.
    
    Nyt hän nukkuu; henki häilyy
    Lemmen lehdoissa;
    Mulle sydämensä säilyy,
    Mulle silmä kirkas päilyy
    Aamun koittaissa.
    
    
    
    
    SILLOINPA KESÄ MINULLA.
    
    
    Konsa peippo piipottavi,
    Kesä lapsille tulevi;
    Konsa leivo laulahtavi,
    Nuoret hyppivi norolla;
    Konsa kukkuvi käkönen,
    Vanhuksetkin virkoavi.
    
    Milloin on kesä minulla?--
    Silloinpa kesä minulla,
    Kun on kultani kotona,
    Joutsen hellä helmassani,
    Vaikka talvella tulisi,
    Lumisäällä laulahtaisi.
    
    
    
    
    KAHDEN TAHTO.
    
    
    Suuteloista äiti kieltää.
    Pitäneekö noutaa mieltään?
    Sydämeni sanoo toisin.
    Kumpaakin jos noutaa voisin!
    
    Rinta kiehuu, kuohuu--oi!
    Ken nyt viihdyttää sen voi?
    
    Äidillä on vanhan mieli,
    Vanhan mieli, vanhan kieli;
    Sydämen sain Jumalalta,
    Tahtoni lie Taivahalta:
    
    Joudu, kultaseni, jo,
    Jo on valmis suutelo!
    
    
    
    
    MIN' EN HUOLI.
    
    
    Eikös neito naida sais,
    Ketä rinta rakastais?
    Kaikki miehet naivat niin--
    Miksi mua kiellettiin?
    
    Mulle Matti tarjotaan,
    Jot' en huoli milloinkaan.
    Muut sen kyllä ottaa vois,
    Min' en huoli, viekää pois!
    
    
    
    
    MAAILMA JA SYDÄMENI.
    
    
    Miksi sydämeni töitä moitin?
    Maailmallakaan ei toimet toisin.
    Missä kaikuu sopu sointuisalta?
    Kuohua vaan kaikk' on, aaltoin valtaa:
    
    Pouta-ilma uhkaa ahavalla,
    Ahavainen myrskyn pauhinalla;
    Niin on melske, niinpä mellastukset,
    Salamat ja luonnon liikutukset.
    
    En mä töitä sydämeni soimaa:
    Maailmallakaan ei kyllin voimaa
    Estämähän eripuraisuutta,
    Sotaa, sortoa ja kavaluutta.
    Mistä lahkot, eriseuraisuudet,
    Vainon valta, surman hirmuisuudet?
    Kaikk' on koston, turmeluksen tuoma
    Maailmassa karvas myrkkyjuoma.
    
    Sydämeni täynn' on tuhansia
    Maailmaisen elon tuntehia,--
    Ihmekö jos telmäilee, jos riehuu,
    Toisinaan niin polttavaisna kiehuu,
    Voimia kun voimat vastustellen
    Polkevi ja raataa raivoellen.
    Miksi sydämeni töitä moitin?
    Maailmallakaan ei toimet toisin.
    
    
    
    
    KAHDENLAISIA KUKKIA.
    
    
    Kukkii kylmä jää,
    Kukkii nurmi nukkapää.
    Mut miks, kun on päivän paiste,
    Sulaa jäisten kukkain loiste?
    
    Siksi--nytpä nään--
    Sulaa loiste kylmän jään,
    Silmäns kirkkautt' ei kestä:
    Lempi puuttuu sydämestä.
    
    
    
    
    NUORELLE TAIDEMAALARILLE.
    
    
    Toivon Sulle, nuori Taideniekka,
    Että taitos kasvais kukoistaen,
    Kesällä kuin Suomen kankahilla
    Kasvaa koivut, tuomet tuoksuavi,
    Lehdot kaikki leyhkää lähistölle,
    Paistehessa kesä-aurinkoisen!
    Niin Sun taitos, kuntos kasvakohon
    Kuvailemaan kummut, kukkulamme,
    Laaksot, lammet, kosket kuohuinensa,
    Hyrskyinensä virrat vahvimmatkin,
    Maalaamahan maamme mahtipaikat
    Sekä sodan, rauhan sankarimme,
    Loihtimahan tummat loistaviksi.
    Niin Sä kasva, kartu kansallemme,
    Kunniasi olkoon kunniamme!
    
    
    
    
    RUKOUKSENI.
    
    
          _Luojani!_
    
    Jos nuorna mun viet pois maasta, jos nuorna,
    Niin helpota ensin lähtöni kuorma:
    Mun kaks elon maljaa juoda ens anna,--
    Sä, Kuolema, sitten maljasi kanna.
    
      Runotar, tuo ensiksi
      Mulle mehumaljasi!
      Nesteet maasta, taivaasta
      Salli siihen kumpuilla,
      Sulattele nesteesen
      Aarteet ihmissydänten:
      Rinnoiss' elon virrat saan
      Laulaa sitte kuohumaan.
    
      Lemmetär, tuo toiseksi
      Mulle herkkumaljasi!
      Loihdi lemmen ruusuista
      Siihen viina vahtoisa,
      Sulattele viinahan
      Riemuhelmet taivahan:
      Autuaana sitte voin
      Elää, kuolla, huoletoin.
    
          _Luojani!_
    
    Näin juotua, tuon viel' uhrini Sulle,
    Ja helppo on silloin kuoloki mulle:
    Niin seisota silloin tykkivä suoni,
    Niin maasta mun tuokoon luoksesi Tuoni.
    
    
    
    
    VIINIMALJA.
    
    (Suomennos).
    
    Nuotti: Upp genom luften j.n.e.
    
    
    Veikot, kun vuotavi kultaset maljat,
    Niin kevät sieluhun virkoavi;
    Murheita murtavi hehkuvat marjat,
    Riemujen laakso on maalimaki.
    Henki jo nousevi tähtien luo;
    Sumutkin sammuvi, maljan kun juo.
    Löydy ei pilviä otsalla meidän,
    Joit' ei sais viini pois, haihdutellen,
    Siispä sen vaahtohon huoleni heitän,--
    Riennä jo maljojen kalkkehesen!
    
    
    
    
    PIENI KATRI.
    
    Ruotsalaisen kansanlaulun mukaan.
    
    
    Kuninkaan eli hovissa pien' Katri piikana
    Kuin taivahalla tähtinen, ihana, loistava.
    
    Hän loisti lailla tähtyen ylitse neitojen,
    Kuningas nuori näki sen ja lausui hymyillen:
    
    "Jos tahdot olla kultani, sinulle, Katrisen,
    Hevoisen annan parhaimman, satulan kultaisen."
    
    "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne,
    Äläkä kunniatani minulta viettele!"
    
    "Jos tahdot olla kultani, sinulle lahjoitan
    Punaisen kultakruununi, helmistä hohtavan."
    
    "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna se,
    Äläkä kunniatani minulta viettele."
    
    "Jos tahdot olla kultani, jo saatki, Katrini,
    Sä puolen valtakuntaani ja puolen maatani."
    
    "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne,
    Äläkä kunniatani minulta viettele."
    
    "Ja jos et kullakseni mun ruvenne sittenkään,
    Niin piikkitynnyrihin sä hirmuiseen syöksetään."
    
    "Jos kuolla piikkitynnyriin mun nuorna täytyisi,
    Näkevät taivaan enkelit mun viattomuuteni."
    
    Syöksetti piikkitynnyriin kuningas Katrisen,
    Ja orjan käski pyörittää, vihasta vapisten.
    
    Kaks sitte valkokyyhkyä lens alas taivaasta,
    Takaisin taivahasen ne lennähti kolmena.
    
    
    
    
    PAIMENELTA.
    
    
    1.
    
    Muistan kuinka paimenessa
    Immen kanssa iloitsin,
    Muistan kuinka iloitessa
    Toisinaan myös suutelin,
    Suutelin ja suudellessa
    Neiti hymyi hempehin.
    
    Aika kului lehdikossa
    Leikiten ja lemmiten,
    Kaikk' ol' leikki viatonta,
    Tointa luonnon lapsien.
    Kaksitellen, joukotellen,
    Kaikk' ol' yhtä vapaisuus,
    Viatonna vieretellen--
    Se on soma suloisuus!
    
    Miks et vielä veri kiehu,
    Niinkuin lasna, lemmiten?
    Miks et hyöri, liiku, liehu,
    Laulaen ja leikiten?
    Niin, mä tiedän, miks et liehu:
    Tunto suree turmeltu;
    Viallinen ver' ei kiehu,
    Luonto itkee loukattu.
    
    
    2.
    
    PAIMENEN LAULU.
    
    
    Täällä koira karjoineen,
    Täällä karja kelloineen,
    Hui, huhu huu!
    Täällä nurmi ruohokas,
    Aho, mäki marjakas,
    Hui, huhu huu,
    Korpi kajahuu!
    
    Salot suuret salini,
    Mätäs pieni pöytäni,
    Hui, huhu huu!
    Eväskontti aittani,
    Lähde kaljakannuni,
    Hui, huhu huu,
    Korpi kajahuu!
    
    Tyynet lehdot leikkini,
    Linnut soittoseurani,
    Hui, huhu huu!
    Joutohetket juhlani,
    Luojan luonto pappini,
    Hui, huhu huu,
    Korpi kajahuu!
    
    
    3.
    
    Lauloipa mullekin laakson lintu
    Taivahan kaunihill' äänellänsä;
    Päiv' oli silloin lämmin ja leuto,
    Kukkaset suuteli toisiansa,
    Kukkaset suuteli, lehtoset lempi,
    Kuusia syleili hempeä henki,
    Minäkin lintua lempiä sain.
    
    Autuas aika ja kultanen kehto!--
    Laakson lintua lempiä sain!
    Kukkaset lempivät, lempivät lehdot,
    Luonto kaikk' oli lempeä vain.
    
    
    Vaan ijäks taivas ei maillemme mahdu.
    Onni tääll' on kuin tuulessa rahtu.--
    Kulkeva kotka mun lintuni vei!
    
    
    4.
    
    POIKANA.
    
    
      Kerran, poikana,
      Vuoren harjulta
    Katselin koskehen rientoa ankara aaltoin.
      Silloin toivoni
      Vyöryi, virtaili,
    Miettehet taivohon, pilviä ohaten, lensi.
      Vuoren korkeus,
      Virran vilppaus
    Kilvass' ei kyllin kestää voinut.
    
      Läksin laaksohon,
      Kosken kalttohon,
    Kukkia, Vellamon hopeahelmiä, katsoin.
      Nautin tuoksua,
      Lintuin laulua,
    Maistelin marjoja, suutelin ruusuja rannan.
      Näin sai untumaan
      Luonto helmassaan--
    Vaan jopa kutsuva kaikui soitto.
    
      Käki vietellen
      Sai mun vuorellen,
    Siellä mä kuuntelin kukkua, pauhua kosken.
      Päivät riemuiten
      Vietin laulellen,
    Muistelin laaksoa, ihmehin huokuja honkain.
      Aika riensi vaan,
      Riensi rientoaan--
    Viel' en ol' entänyt toivoin maata.
    
    
    5.
    
    Mikä olenki utala?--
    Olen höyhen tuulosessa,
    Rae raju-ilmasessa,
    Vene vieno vaahtopäissä,
    Lastu aaltojen ajolla.
    Kuhun kulkenen katala,
    Kuhun oksahan osannen,
    Kuhun jäähän jäätynenki,
    Missä löytänen leponi,
    Rannan tyynen, rauhallisen?
    
    
    6.
    
    Kuin himmeä on helmi hohtavaisin,
    Timanttihin verraten.
    Kuin tumma vaan on tähti tuikkavaisin,
    Aurinkohon verraten.
    Niin vienosti ja tummaan välkkyväinen
    On ihmishenki, korkein käskyläinen,
    Luojahansa verraten.
    
    
    7.
    
    Kun päiv' on kirkas, paisteinen,
    Niin pääsky pilviin entää,
    Vaan kun on taivas pilvinen,
    Se läsnä maata lentää.
    Niin toivot, riennot ihmisen
    Ne nousee, laskee jällehen.
    
    
    8.
    
    Kah, punapilvet mustain alle tunkee!
    Kah, ruskonenkin yöhön uppoaa!
    Vaan rintani tok' riemun, rauhan tuntee:
    Näen yölläkin kuin Pohjo leimuaa!
    En näe vaan, mut tunnenkin sen palon,
    Se sydämeen luo pyhän lämmön, valon
    Jok' yli maan ja kansan kuumoittaa.
    
    
    9.
    
    Kuka iloitseepi kukast' auran,
    Päivän kukasta ken punoo paulan,
    Vaan on mulle mieluisampi varmaan
    Kämmekkäinen Maariani armaan.
    
    
    10.
    
    KOMPASTUS.
    
    
    Useesti, kun ma kompastuin,
    Niin häpesin ja tuskastuin;
    Mut kerta sattui onnikin:
    Mä neidon helmaan horjahdin!
    Ah, kuinka silloin ihastuin!
    
    
    11.
    
    Peippo pesii puuhun,
    Sorsa salmen suuhun,
    Minne pesin neito raukka,
    Kun on katkottuna kauppa
    Kanssa Kaarloni?--
    
    Pesin turpeen alle
    Kauas korpimaalle,
    Sinne tuudin turvattoman,
    Laitan liekun onnettoman
    Lapsi-laittoni.
    
    
    12.
    
    Kukkaa monta kasvaa kunnahalla.
    Muuan kaunis, kiiltävä ja kirkas
    Tuoksutonna luopi loistoansa:
    Sille paimen hymyy huoletonna.
    Kukka toinen, vailla kauneutta,
    Lähettävi tuoksun taivahille:
    Sitä paimen katsoo kainostellen.
    Kukka kolmas, kaunis, tuoksuvainen:
    Sille paimen hymyy hiljallensa,
    Suutelee ja ottaa rinnoillensa.
    
    
    13.
    
    Missä kukka,
    Siellä kesä,
    Missä tähti,
    Siellä taivas,
    Missä lempi,
    Siellä autuus.
    
    
    14.
    
    Puhjetessa kukka puhtahin,
    Lehti tuorein hiirenkorvallisna.
    Kevähästä kesä kaunihin,
    Lintuin laulu silloin suloisinta.
    Aamusella päivä armahin,
    Kastehelmen kukkaa suudellessa.
    Lemmen kukan ensin puhjetessa
    Sydän sulin onpi neitosessa.
    
    
    15.
    
    Oi, jos oisit sydämeni:
    Raitis kuni uusi oras,
    Puhdas kuni kehdon lapsi,
    Kirkas kuni lähteen silmä--
    Niin jos oisit sydämeni!
    
    
    16.
    
    Missä köyhän kujerrus?--
    Kankahilla kuivilla.
    Missä reuhtoo rikkaus?--
    Korpisoilla kolkoilla.
    
    Entäs maine, kunnia?--
    Tuolla vuorten harjuilla.
    Mutta missä lempi?--Ai!
    Rauhan ruusulaaksot sai!
    
    
    17.
    
    Kuin kukka rannan hiekassa,
    Mun sydämeni Liisassa
    Niin kiinni riippuvi.
    Mut myrsky jos vaan kohtaapi,
    Ja toinen kukka hohtaapi,
    Niin jätän Liisani.
    
    
    18.
    
    Lapsen kyynel kirkkahin
      Äidin rinnoilla,
    Lemmen kyynel lämpimin
      Neidon poskilla,
    Kaipuun kyynel katkerin
      Haudan reunalla.
    
    
    19.
    
    Virta! ah kuin kiehut, kuohut!
    Suli' on taivas loiston suonut:
    Näin sun hyppys hauska ois.
    Vaan jop' uhkaa vaahdon vyörre,
    Tuoss' sun peittää, miss' on pyörre:
    Kiiltohelmet haihtui pois!
    
    
    20.
    
    Neidolta sai poika suuta.
    Paimentyttö kuuli sen,
    Kertoi emännällehen.
    Koko kaupunki nyt huutaa:
    "Neidolta sai poika suuta!"
    
    
    21.
    
    Jos ma sirkkana sirisen:
    Kuuntelevi kukkatarha.
    Soittelenko sirkkusena:
    Lehdet puissa leikitsevi.
    Pensaskerttuna pajatan:
    Paimen seisovi polulla.
    Laulelenko leivon lailla:
    Kyntömieskin kuuntelevi.
    Satakielisnä sanelen:
    Vaipunutkin virkoavi.
    Kukun kuululla käkösen:
    Kajahtaapi korpimetsä,
    Neidon rinta riemahtaapi.
    
    
    22.
    
    Käki nauraa kukkuessa:
    "Kohta sataa vettä!"
    Neito hymyy nukkuessa:
    
    Sataa aamun koittaessa
    Hunajaa ja mettä!
      Kelle vesi?--
      Paimenelle.
      Kelle mesi?--
      Sulhaselle.
    
    
    
    
    
    VUODET 1870-1872.
    
    
    
    
    PAIMENELTA.
    
    
    23.
    
    PAIMENET TULILLA.
    
    
    Kaikki leikkihin nyt!
    Nautinto on karjan työ,
    Kuin liekki tuo
    Roviolta rangat syö
    Ja ilmaa juo.
    Kaikki leikkihin nyt!
    Yhtykäämme rinkihin,
    Kädet käsihin:
    Riemu leikin liekki on,
    Jossa murheet kortuu,
    Leikki karsas, riemuton
    Kylmenee ja sortuu.
    Laulumme
    Leikille
    On kuin tuuli liekille.
    
    Leikkivät lehdotkin,
    Laulavat linnutkin
    Lehdikoissa;
    Niinpä me
    Laulain leikimme
    Nurmen kukastoissa.--
    No, no, no!
    Nyt loppukohon jo!
    Leikki niinkuin laulukin
    Lyhyest' on kaunihin.--
    
    Miss' on torvet,
    Virkasarvet?
    Niihin kynnet, sormet!
    Kukin soittamaan,
    Posket palkehina liehtomaan,
    Että metsä raikaa!
    Nytp' on meill' oikein aikaa.
    
    Koko soittosarja
    Juur ammoo kuin karja;
    Toiset pärrittää ja tärrittää,
    Niinkuin ratas tiellä täräjaä;
    Toisten torvi voimakas
    Raikuu raivokkaasti,
    Kuulee korven kuningas
    Louhilinnaans' asti.
    Ei tästä säiky maailma--
    Pedot säikähtyy,
    Ei mielly ihmiskuuntelja--
    Karjat mielistyy.
    
    Vaan hengästyyhän orhitkin,
    Uupuu härjät ammomasta,
    Niin miks'ei heikko paimenkin
    Torveansa soittamasta.
    Hoho, hoho hoi!
    Koirat haukkuu, karjan kellot soi.
    
    
    24.
    
    Ellös kadehtiko onneani,
    Paimenellakin on pahat henget:
    Paarmat käskee kiroelemahan,
    Närhi räiskyttävi ruokotonta,
    Korppi kavaluutta ylistääpi,
    Varkautehenkin pyytää vares,
    Kotka kiihoittavi murhatöihin,
    Viel' on yksi pahin kiusanhenki,
    Joka täyttää koko sydämeni:
    Se on, näet, tuo Nella nilkosilmä.
    
    
    25.
    
    MYRSKYINEN JA TYYNI LAMPI.
    
    
    Kun kylmänlintu myrskyn ennustaa,
    Ei muut kuin tuuli silloin uskaltaa
    Kuohutella lammen lainehia,
    Liikutella rannan lehtosia.
    
    Vaan taivasta kun lampi kuvailee,
    Niin sorsat siinä kilvan uiskelee,
    Sulho soutaa kanssa impyensä,
    Taivas täyttää heidän sydämensä.
    
    Näin vaihetellen sydän vallatoin
    On usein riehuvainen, rauhatoin;
    Vaan kun lohdutus tuo rauhoituksen,
    Tyyntyy rinta, löytää virvoituksen.
    
    
    26.
    
    MARJATYTTÖ.
    
    
    "Oi te maasta mansikkaiset,
    Saatte kyllin suudella:
    Teitä etsii ihmislapset,
    Teitä lintu laulava;
    Vaan ken etsii minua,
    Kenen silmä mulle tuikkaa,
    Ken se mulle suuta suikkaa?"
    
    Näin se neito suulla soitti,
    Mansikoita poimien;
    Vuoret kaikui, vaikka koitti
    Neito laulaa hymisten:
    Metsämiespä hiipien
    Suunsa tarjosi,--mut kuuli:
    "Pois sä, käärme, myrkkyhuuli!"
    
    
    27.
    
    Kuuluu kellot, kalkkanat,
    Ulkon' orhit kuopivat,
    Talohon käy kosijoita:
    
    Tyttö, säpsähtäen noita,
    Heräjääpi aitastaan
    Ylkävierait' ottamaan:
    Silmäns' unen sikkarassa,
    Korvans' unen kokkarassa,
    Pääns' on turrin tarrillaan,
    Suunsa mirrin marrillaan:
    Kosiotpa peljästyvät,
    Ovest' ulos peräyvät,
    Ratsuin kellot helkähtää:--
    Tyttö parka yksin jää.
    
    
    28.
    
    Miksi viheltääpi Vilho,
    Miksi ilon itsestänsä
    Ottaa aina iltasella?--
    Siks kun päiv' on päähän päästy,
    Päivä päästy, työt on tehty,
    Kulku viepi kullan luokse,
    Asunnolle armahansa.
    
    
    29.
    
    PAIMENTYTTÖ.
    
    
    Mättähältä mättähälle
    Poika seuras neitoa:
    "Annathan sä suuta mulle,
    Ethän poista huulia?
    Eihän torju kukkakaan
    Perhosia huuliltaan!"
    
    Mättähältä mättähälle
    Neito juoksi allapäin:
    "Enpä kuule kuiskujasi,
    Elän paimenessa näin:
    Satakieltä kuultelen,
    Mansikoita suutelen."
    
    
    30.
    
    Havahduin kevät-aamulla.
    Juur ehti korvan' aueta:
    Niin kuulin soittavan
    Kuin lehtolintusen;
    Juur ehti silmän' aueta:
    Näin aamun koittavan,
    Kuin kasvoist' enkelin.
    
    Ei laulu lehtolintusen,
    Ei koite kevätpäivyen:
    Ol' laulu oman lintuni
    Ja koite kasvot kultani.
    
    
    31.
    
    Likisti neito kättäni:
    Vavahti silloin rintani;
    Sivelsi sormin poskeain:
    Kuohahti veri rinnassain;
    Syleillen vaipui kaulalleni:
    Jo luulin jättäväni maan;
    Huulensa liitti huulilleni:
    En tiennyt mitä luulinkaan.
    
    
    32.
    
    Sin' et usko tarua,
    Ett' ois ruusupensasta
    Luotu puiden kuninkaaksi;
    Vaan kyll' uskot, poika, sen,
    Ett' on luotu neitonen
    Sydämesi valtiaaksi.
    
    
    33.
    
    ARMAANI SYNTYAIKA.
    
    
    Silloinpa syntyi minun kultani,
    Kun kirkas päivä nousi taivahalle:
    --Siitä sielun kirkkaus.
    Ja kuu kun riensi lempeänä länteen:
    --Siitä syämen lempeys.
    Koi kaunihisti silloin vilkutteli:
    --Siitä silmäin ihanuus.
    Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin:
    --Siitä kasvoin kauneus.
    Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli:
    --Siitä lempi rinnassaan.
    Sen Luoja käski mulle kasvamaan.
    
    
    34.
    
    Miks aholla mansikkainen?--
    Kun vihertää nurmen nukka.
    Miks vihertää nurmen nukka?--
    Kun lehottaa lemmen lehti.
    Miks aholla lemmen lehti?--
    Kun heloittaa immen vuode.
    Milloin siihen impi untui?
    Kaivatessa kultoansa.
    
    
    35.
    
    EL' AINA.
    
    
    El' aina kerro keväimestä,
    El' aina kevät-aamusta,
    El' aina kuisku kukkasesta,
    El' aina laula lemmestä!
    Vaan mistä nuorna laulaisin,
    Kun kevät nuoruuteni on?
    Ja oisko kukka-aikakin
    Ja lemmenpäivä lauluton?
    
    
    36.
    
    KEVÄTLAULU.
    
    
    Vihertää viljasarka
    Ja hyppii lammas arka
    Edellä paimenen,
    Ja vuohet vainiolla
    Vipeltää vallatonna,
    Kuin hurja poikanen.
    
    Ja tuulten kanssa pillit
    Viheltää: pedot villit
    Kavahtaa kankailta;
    
    Kaikk' ilkipeikot kuiluun
    Pujahtaa, kuullen huilun
    Sävelten sointua.
    
    Hyvästi, murhe musta!
    Nyt rinnan tahrausta
    Kev'-aallot puhdistaa,
    Ja kukkain kanssa mieli
    Havahtuu: sydän, kieli,
    Kuin linnut, laulahtaa.
    
    
    37.
    
    TAMMEN VARJOSSA.
    
    
    Mä kesä-iltan' uuvuin
    Unehen nurmikolle,
    Varjohon vahvan tammen,
    Keskellä tuoksukukkain:
    
    Mun luoksen' astui impi
    Utuisin hienohelmoin
    Ja hapsin hajannaisin,
    Valosta välkkyväisin,
    Kuin säikehinä kullan.
    Kasvonsa loiste hehkui
    Kuin helle aamupäivän,
    Ja siniliekin lailla
    Myös säihkyi silmäsensä.
    Mun luoksen' astui impi
    Ja taittoi tammen lehvän
    Ja kukkakimpun taittoi,
    Tul' itse kolmanneksi.
    
    Hän lehvin peitti pääni:
    Niin järki raukan sulki.
    Kukilla täytti rinnan:
    Niin sydämeni ryösti.
    Ja tuosta rohkeasti
    Syliini itse hiipi:--
    Näin kerrassaan mun voitti.
    Ei, totta, neito viekas
    Näin valvoissan' ois tehnyt.
    
    
    38.
    
    Kukka rinnoillani on
    Kuva lemmen-ruususta;
    Lemmen-ruusun varjossa
    Säilyy kuva kultani,
    Mutta kullan rinnassa
    Säilyy oma kuvani.
    
    
    39.
    
    On jotkut tulleet näkyihin
    Ja silloin nähneet enkelin,
    Vaan selvälläpä päällä minä
    Sain suudellakin enkeliä.
    
    
    40.
    
    Kaikk' ihmein oudoksuu, kun Katri rohkenee
    Levätä aitassa, joss' aavet hoippuilee,
    Vaan lujastihan Katri uskoo sen,
    Ett' aaveheks ei muutu sulhanen.
    
    
    41.
    
      Kukka nukkui--
    Neito valvoi vieläkin;
      Linnut nukkui,--
    Neito lauloi vieläkin!
      Sulho nukkui,--
    Nytpä nukkui neitokin!
    
    
    42.
    
    Etelä-Hämeestä löydetyn kansanlaulun mukaan.
    
    
    Yleni vuori kaunis kaukana,
    Puu kaunis kasvoi vuoren kupeella,
    Puuss' ihanainen oksa viherti,
    Ja oksa kantoi pesän ihanan,
    Pesässä linnun munan korean,
    Munasta sievä lintu liverti,
    Linnussa kasvoi höyhen hienonen,
    Ja höyhenestä tehtiin tyynynen,
    Tyynylle kaunis neito nukahti.
    Niin nukahti, vaan siit' ei mainittais,
    Jos onnellisen unt' ei uinahtais.
    
    
    43.
    
    Niin muinen lauloin lemmestä,
    Kuin oudon kukan tuoksusta,
    Jon tuuli toi
    Ja huokua mun soi.
    
    Nyt löysin lempiruusun, nyt
    Voin laulaa myös kuin lempinyt,
    Ken hunajaan
    Kastaapi huuliaan.
    
    
    44.
    
    ERHETYKSIÄ.
    
    
    Me ihmislapset usein erhetymme
    (Vaikk' erhetyksiä en ylistä):
    Kas, äsken janossa mä vettä etsin,
    Mut vahingossa tartuin viinahan;
    Nyt neitonen toi mulle kukkakimpun,
    Mä erhetyin ja tartuin--neitohon.
    
    
    45.
    
    PAKENEVA LOHDUTUS.
    
    
    Pisarainen,
    Loistavainen
    Lehden poimessa:
    Kuiskaellos hiljaa mulle,
    Mistä löydän vertaa sulle
    Kirkkaudessa.
    
    Näin kun lausuin,--tuima tuuli
    Kukkaa häilytti,
    Hiljaa vavahti sen huuli,--
    Helmi hälveni.
    Kukka rannan!
    Kelle annan
    Sinut muistoksi?
    Kell' on huulet samanlaiset,
    Kasvot, kuin sun, ihanaiset,
    Ken on kultani?
    
    Laine läikkyi,--rannan sorti,
    Ryösti kukkasen,
    Niin mun mielenikin murti,
    Jätti murheesen.
    
    Hellä rastas!
    Mieli raskas
    Multa virvoita!
    Lausu voinko toista kuulla
    Ääntä suloista, kuin sulla,
    Kuulla armasta!
    
    Rastas lauloi--mutta haukka
    Hänet karkoitti!
    Yksin siinä seisoin, raukka--
    Kyynel vierähti.
    
    
    46.
    
    Tuskan kuumuus liekillään
    Murhemaljan kuohuttaa,
    Mutta kyynelhelmillään
    Kuohut liekin sammuttaa:
    Murhemalja vailentuu,
    Tuskanliekit laimentuu.
    
    
    47.
    
    KEVYTMIELI.
    
    
    Mik' oisi parhain elon malli?--
    Tuo kevytsydän kimmopalli.
    Mitenkä parhain kuolla ois?--
    Lennähtää tuulispäässä pois.
    
    
    48.
    
    En tiedä miksi laulaa lintunen
    Ja miksi jyräjääpi ukkonen,
    Vaan itse tiedän siksi laulavani,
    Kun sävelehet soivat rinnassani.
    
    
    49.
    
    Kun sulhoist' impiseura haastelee,
    Yks siinä naurahtaa, yks hymyilee
    Ja toinen raskahasti huoahtaa,
    Salassa kolmas itkuun tillahtaa.
    
    Ken arvaa, miksi näin he kujeilee?--
    Ken naurahtaa, sen toivo vahva on,
    Ken huoahtaa, sen toiveet horjuilee,
    Ken itkevi, se raukk' on toivoton.
    
    
    50.
    
    _Äiti_.
    Rakas tyttöin, kuulepas!
    Kun sä kitket kukkasarkaa,
    Ellös kitke kukkias.
    
    _Tytär_.
    Kas, kuink' äiti näiss' on arka,
    Vaan ei sääli ruusuja
    Sydämeni pellolla.
    
    
    51.
    
    Kukahti käkö kolme ennustusta
    Kes'-yön sydännä talon tanhuvilla:
    Kukahti emännälle kuolinvuotta,
    Ja leskivuotta lauloi isännälle,
    Vaan tyttärelle kuiskui sulhovuotta,
    Niin, sulhovuotta sekä naimavuotta.
    
    Tuost' aamusella miel'-aloja syntyi:
    Emäntä itki lähdön katkeruutta,
    Isäntä armastansa sureksivi,
    Vaan tytärtäpä lohduttavi sulho.
    
    
    52.
    
    Tyttö kaunis ja korea,
    Hienohelmainen, sorea
    Tuli tanssihin ilolla,
    Toivorintana remahti;
    Etsi sulhonsa suloa,
    Kaihomielin kultoansa,
    Etsi silmin, kuuli korvin,
    Kuni lintua lehosta.
    
    Vaan ei kuullunna käköä,
    Nähnyt ei hunajahuulta,
    Kuuli vierahan vikinän,
    Sävellykset oudon linnun:
    Murhe mielensä pimenti,
    Huolia herätti harmi.
    Tyttö kaunis ja korea,
    Hienohelmainen, sorea
    Läksi seurasta surulla,
    Kaihoten keraltä joukon.
    
    
    53.
    
    PAIMEN LÄHTEELLE.
    
    
    Niin on paimenen elämä,
    Kuin on lähtehen lirinä
    Läikkyväisen lehdikossa:
    Kuuset sulle kunniaksi,
    Rannan kukkaset ratoksi
    Rengastavat reunojasi,
    Hongat huolias puhuvi,
    Koko metsä murheitasi;
    Lehtolintujen lirinä
    Tunnot syämesi sanovi;
    Kuun kuvat ja päivän paiston
    Kalvosi kimaltelevi;
    Tähdet tuikkavan tulensa
    Yö-sydännä sylkyttävi
    Pintasi pimentehelle.
    Lemmeksi sinulle luonto,
    Ihmisist' ilo vähempi:
    
    Jos ken juo heleän helmen
    Silmäsi sirottamasta,
    Kasvonsa ken kaunistavi
    Pohjasi pusertamasta,
    Niin jo matkalleen menevi,
    Sun uralle unhoittavi.
    Niin on lähtehen lirinä,
    Kuin on paimenen elämä:
    Lemmeksi sinulle luonto,
    Ihmisist' ilo vähempi.
    
    
    54.
    
    Tuost' iloitsevi nuorin tyttö,
    Kun kohta puhkee ruusunsa,
    Vaan tuost' on riemu vanhimmalla,
    Kun nyt jo kukkii ruusunsa.
    Tuost' iloitsevi nuorin tyttö,
    Kun toivoo naimavuottansa,
    Vaan tuost' on riemu vanhimmalla,
    Kun nyt jo löysi sulhonsa.
    
    
    55.
    
    MURRETTU SEPPELI.
    
    
    Tyttö tanssi nurmikolla,
    Päässä kukkaseppeli;
    Poikajoukko vainiolla
    Vallatonna hyppeli.
    
    Tyttö istui nurmikolle,
    Nauraen ja ilkkuen;
    Poikajoukko ruusustolle
    Riensi luokse tyttösen.
    
    Poikajoukko liehakoi:--
    Tyttö seppeleensä soi:
    Vaan sen ruusu murtui rikki:--
    Tyttö vaikerti ja itki:
    "Voi, mun seppeleeni, voi!"
    
    
    56.
    
    VIIMEINEN TOIVO.
    
    
    Kevät kului kesää toivoen.
    Kesä rankka myrskyn raatama.
    Tule syyskin, keltahiuksinen,
    Haudalleni hapses hajoita,
    Käske kukkas saattovierahaksi,
    Nurmi haudalleni nukkujaksi,
    Iltarusko haudan siunatkoon,
    Tuulen viima virren veisatkoon,
    Talvi tulkoon, hautapeittoni,
    Senpä all' on viime toivoni!
    
    
    57.
    
    Mik' on kuulla kaunihin?--
    Korpin laulu ja vareksen.
    
    Mik' on nähdä ihanin?--
    Suden silmät ja ilveksen.
    Tuntea mik' armahin?--
    Surman sormet ja suukkonen.
    
    
    58.
    
    TYYTYMÄTTÖMÄT.
    
    
    _Pisara_:
    Miksi mä kurja
    Pisarana?
    Miksi ei suotu
    Virtana vierrä
    Viitojen halki
    Järvehen mun?
    
    _Virta_:
    Miksi mä halpa
    Virtana vain?
    Miksi en järven
    Lainehin loiski,
    Kuohuen kauas
    Merehen käy?
    
    _Järvi_:
    Miksi mä mieto
    Järvenä näin?
    Enkö mä aalloin
    Vyöryvin voisi
    Merenä maita
    Valtaella?
    
    _Meri_:
    Miksi mä hurja
    Rantoja lyön?
    Miksi en taivon
    Pilvenä päily,
    Taikkapa loista--
    Helmenä vaan?
    
    
    59.
    
    Maa yksi, joss' on kukkia,
    On mulle herttaisin;
    Kukista yksi nurmella
    On muista armahin;
    Yks impi neitoparvessa
    Muist' onpi rakkahin.
    
    
    60.
    
    PAIMENEN SURMA.
    
    
    Pelvotonna paimen leikki
    Rannalla, joss' aallot vyöryi;
    Lainehille lastun heitti,
    Venheesen hän itse vieryi--
    Aalloistapa äänsi tuuli:
    "Paimen, ellös eksy harhaan,
    Käänny Tapiolan tarhaan!"--
    Leikiksi sen paimen luuli.
    Ärjy-aallot mylleröivät,
    Kuohutellen vetten karjaa,
    Suuret pienempänsä söivät.
    Vaan kun hirmun vaahtoharjan
    Herkkuihin nyt syttyi mieli,
    Kurkkuns' ahnehen se aukas,
    Suuretkin, kuin pienet, haukkas,--
    Paimenenkin silloin nieli.
    
    
    61.
    
    Akka raiska käyssäleuka väijyi
    Kadehtien kiharoita immen.
    Kevät-yösen kuutamossa hiipi
    Harvahammas immen vuotehelle;
    Siinäpä hän säkkäräiset ryösti,
    Iloissahan tuosta ilkkuellen.
    
    Aamullapa auringon valossa
    Peilihin nyt silmäs impi rukka,
    Hämmästynnä lausuin kyynelissä:
    "Unissani kultan' ylisteli
    Ihmetellen pääni kiharoita,
    Liehuivat kuin tuulen lainehissa,
    Päivyen keväisen kullatessa:
    Iloitsinpa tuosta ujostellen.--
    Vaan nyt ikän' itken ilkityötä,
    Kujertelen kurja kiharoita,
    Hävetenpä katson kultahani,
    Uskallan hänt' tuskin toivoella."
    Kevähän ja kesän suri neito
    Häpeällä kultasäkkäräänsä:
    Kesäiset kun rusoitteli ruusut,
    Poskuetpa vaalenivat immen;
    Lakastui kun syksyn kukkasarja,
    Sammuneena vaipui neidon silmä.
    
    
    62.
    
    Et suosioa voittavan
    Sä näy vaimos rakkahan;--
    Mik' ihme, jos en vois mä siis
    Mieliksi laulaa maailman,
    Jok' on kuin tuhatpäinen hiis?
    
    
    63.
    
    LYHYT KESÄ.
    
    
    On lyhyt kesä Pohjolassa, on,
    Sit' usein täytyy, usein surkutella:
    Töin tuskin lintu ehtii lentohon,
    Töin tuskin kevätlaulut lauleskella,
    Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän
    On nähty kuolevan tai nääntyvän.
    
    
    64.
    
    YÖN KUU JA TÄHDET.
    
    
    Yön kuu ja tähdet miksi noin
    Hääjoukon lailla loistavat?
    Mä mietin.--Arvata jo voin:
    Unissaan henget hurskahat
    Taivaassa käyvät vieraisilla,
    Siit' ilo syttyy taivahilla:
    Yön kuu ja tähdet loistavat.
    
    
    
    
    LAULUNI.
    
    
    Mun lauluin halvat kaikumaan
    On alttarilta isänmaan.
    Ehk' oiskin parhain jäädä pois,
    Kun tehdä vois
    Sen poika-innoltaan.
    
    Puhunko tuulta turhanpäin?
    Tai voinko peikot peljättäin,
    Kuin paimen-torvi toitottaa,
    Niin raikuttaa
    Ratoksi maamme ystäväin?
    
    Se liikaa ois!--Mä laulan vaan
    Kuin paimen kulkein polkujaan
    Hyräillen hyppii mielissään,
    Vaikk' yksikään
    Ei lainais hälle korviaan.
    
    
    
    
    SILMÄYKSIÄ.
    
    
    Se silmäys, jonk' ensin sulta sain
    Ol' liekki maasta jumalain,
    Kuin aarnitulten liekki lehkuva,
    Niin luoksehen se lumos sielua.
    
    Ja silmäykses toinen polttavan
    Löi rintahani vasaman,
    Kuin noidannuolen sinipilvistä,--
    Se pois on polttaa puoli sydäntä.
    
    Vaan silmäykses kolmas loisti kuin
    Salama-pilvet suutasuin
    Kun sähkön säkeniä vaihtavat:--
    Maa, taivas silloin suuta antoivat.
    
    
    
    
    KULLAN LUONA.
    
    
    Vaikk' on ilta noin
    Synkkä, valotoin
    Nips, naps,
    Luona kultani
    Haihtuu huoleni
    Yks, kaks.
    
    Vaikk' on ulkona
    Myrsky raivoisa,
    Nips, naps,
    
    Luona kultani
    Sointuu syämeni
    Yks, kaks.
    
    Vaikka taistelun
    Kuulen juurikun
    Nips, naps,
    Vaivun herttaisiin
    Lemmen unelmiin
    Yks, kaks.
    
    Vaikka maailman
    Tiedän murtuvan
    Nips, naps,
    Kaksi lempivää
    Taivas yhdistää
    Yks, kaks.
    
    
    
    
    SOINTU JA LEMPI.
    
    
    Ja neitonen soittaa;
    Ja sulho laulaa vieressään,
    Hyväillen neittä silmillään:
    Kuin soitto liittyy lauluhun,
    Niin sielu sulaa sieluhun
    Ja syntyy sointuisuus.
    
    Ja neitonen soittaa;
    Sulhonsa laulaa, kiertäen
    Kahleensa immen kaulallen:
    
    Kuin soinnut äsken tauonneet
    Niin taivahasen kohonneet
    On sielut lempiväin.
    
    
    
    
    YKSIN.
    
    
    Kun yksin laulelen,
    Näin aina aattelen:
    Ah jos kultani
    Yhtyis kanssani
    Laulamaan!
    
    Kun huulein kosketan
    Taas maljan laitahan,
    Soisin silloinkin
    Huulet huulihin
    Yhtyvän.
    
    Ja illan tultua
    En muuta toivota,
    Kuin: jos nukkuvan
    Immen helmahan
    Nukkuisin.
    
    
    
    
    ÄITI JA MORSIAN.
    
    
    Yö myrskyilevä merellä
    Upotti poikasen,
    Niin turvan ryösti äidiltä,
    Tytöltä sulhasen.
    
    Tuost' äiti raukka itkien
    Odotti iltoaan:
    Hän toivoi hautaturpehen
    Levoksi murheistaan!
    
    Mut tyttöp' ei vaan viihtynyt
    Hautaansa toivomaan:
    Luo kultansa hän riensi nyt--
    Merehen kuohuvaan.
    
    
    
    
    RAKKAHAT LAAKSOSSA.
    
    
    Nyt tarinan Kaiman kalliolta
    Surulla kertoilen katkeran;
    Sen koski kallion alangolta
    On kuiskunut kansan korvahan.
    
    Kuleksi neitonen notkelmissa:
    Se vattu-marjoja poimien,
    Kutoili seppelen kukkasista:
    Sill' aikoi kruunata kultasen.
    
    Vipelsi kallion hartehille
    Se neito--kuunteli kuohuja,
    Jotk' iloiten vuoren; alkamille
    Valoivat hopean hohtoa.
    
    Alhaalla aaltojen kaltehella
    Hyräili lauluja poikanen;
    Sen soinnut hajoili taivahalle,
    Kuin iltasen ruske kultainen.
    
    Tään neito, katsoen kalliolta,
    Het' omaks äkkäsi kullakseen:
    Kuin kotkan siivet ois hartiolla,
    Hän viepi sulholle seppeleen.
    
    Hän juoks, ei muistanut turmioita,
    Hän luokse armahan riensi vaan.
    Ja alas kiiveten kallioita,
    Hän--loukahti surmaan kamalaan.
    
    Ja sulho, silmäten äyrähällä,
    Näk' oman armahans' turmion:
    "Mik arvo onpi nyt elämällä?--
    Sen tuiki sammunut valo on."
    
    Hyvästit otti hän maailmalta
    Ja painoi seppelen päähänsä:
    Näin syöksihe kuohuin partahalta,
    Syvyyteen päättäen päivänsä.
    
    Oili' usein kuullahan aina vielä
    Sen kosken huolella huokaavan,
    Ja jylhän kallion murhemieliä
    Suloista neitoa kaipaavan.
    
    Vaan kevätpäivyen lämpimillä
    On nähty rakkahat laaksossa:
    Siell' laulavat riemu-sydämillä
    Nuoruuden ihanat muistonsa.
    
    
    
    
    TYTÖN MUISTIKIRJAAN.
    
    
    Runoilijat ne vertaavat
    Sun silmiäsi, neitonen,
    Sinehen taivahan;
    Ja poskillesi laulavat
    He sulanneeksi pilvien
    Punervan purppuran;
    Ja, imarrellen, huulias
    Vertaavat pilven reunuksiin,
    Joist' annat vuotaa hunajas
    Janoovain sulhoin sydämiin:
    Ah, neito, ällös vuodata
    Siis sielustasi sappea!
    
    
    
    
    VIINA JA RAKKAUS.
    
    
    Maan päällä kaks on voimakasta,
    Jotk' onneen ihmislapset muuttaa:
    Yks ydinmehu kuolon maasta,
    Jok' ajaks hengen riemastuttaa,
    Ja huolet pyörryksihin nukkuvat:
    Maan asukkaat sen _viinaks_ kutsuvat.
    Vaan toinen taivaan viinapuusta
    On ydinneste, vuodatettu
    Sammuttamahan kaipausta,
    Kun paratiis' on kadotettu;
    Maass' autuaita sillä juotetaan
    Ja _rakkaudeksi_ se kutsutaan.--
    Ken "maast' on tullut", nauttii viinoja,
    Ken taivaan tahtoo, etsii rakkautta.
    
    
    
    
    PERINTÖMALJA.
    
    
    On sata kosinnut jo Rusillaa,
    Mont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa,
    Vaan rukkasill' on tulleet palkituiksi
    Ja kotiansa sulhot neuvotuiksi:
    Sill' isävainajansa tahtoa
    Kuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla.
    
    Näin isä: "Mun jo pääni kallistuu,
    Sun, rakas Rusillani, kohouu;
    Sä perinnöksi jäät ja perijäksi,
    Sua sulhosarjat etsii ystäväksi,--
    Vaan kihloiksi heilt' ano pikari,
    Jonk' isäs sotavuonna hukkasi!
    
    Se, Rusillani, vaadi sulholta,
    Ett' töissänsä hän näyttää urholta
    Ja maljan vuorenhaltialta tuopi,
    Sen tehtyään vast' onnen viinaa juopi.
    Tuoli' onkalossa vuoren takamaan
    Se malja löytyväksi kerrotaan."
    
    Näin isä lausui, päänsä kallisti,
    Vaan tyttärensä ensin siunasi:
    Ja tytär vannoi lemmen-hunajansa,
    Ken maljan tuopi, sille antavansa;
    Ja sulhoja tää saalis lennätti
    Nyt maljaa etsimään, mink' enätti.
    
    On sata kosinnut jo Rusillaa,
    Ei kenkään voita vuorenhaltiaa,
    Viel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut
    Sit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut
    Se vuoren-ukko, antaaksensa sen
    Rusillan maljan sekä sydämen.
    
    Jo neidon ruusut luullaan kuihtuvan,
    Eik' ikänään sen lemmen koittavan,--
    Vaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää
    Kalpaavo kartanolle, välkähyttää
    Soturi miekkaansa ja vaahtosuun
    Oriinsa kytkee oksaan tammipuun.
    
    Niin reipas ei, eik' uljas, voimakas
    Muut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas:
    Pukunsa pulska silmät häikäsytti,
    Katseensa valloitti ja peljästytti:
    Sill' urhouden kanssa lempeys
    On maassa voimallisin väkevyys.
    
    Luo impyen nyt urho lähestyy;
    Povestaan kultapikar ilmestyy,
    Kivillä kalleimmilla koristeltu
    Ja ympäriinsä kauniiks kirjaeltu:
    Sen Rusillalle nöyrästi hän tuo
    Ja säkenöivät silmäykset luo.
    
    "Teit', armas neito, kauan rakastin
    Jo salassa; nyt julki uskalsin,
    Kun sallimus teit' antanut ei muille
    Ja onni vastakynttä valituille
    Osoitti urhoillen, jotk' ensisti,
    Kosissa käyden, teitä rakasti!
    
    Kun haltioit' ei nähdä päivällä,
    Mä yössä ratsastin kuin pilvessä,
    Ja aattelin: kun taistelussa kuolla
    Urholle kunniaksi lie, niin tuolla,
    Jos voittoa en löydä, kuoleman
    Suloisen löydän eestä Rusillan.
    
    Näin, valmis kuolohon kuin voittohon,
    Mä ratsastin ja löysin onkalon,
    Niin jylhän kuin on kerrottukin noissa
    Saduissa haltioiden asunnoista;
    Vaan vasta kylmenin ja kuumenin,
    Kun vuoren-ukon itse äkkäsin.
    
    Voi hirmua, kun muistan muotoaan,
    En ihmislapsiin vertaa suuruuttaan:
    Hän pienest' äkkipikaa suurentui ja
    Kädessään häälyi vankka rautanuija,
    Silmänsä synkät, suunsa ammollaan,
    Partansa harmaa, hiukset narrillaan!
    
    Tepastain kuorskui valko ratsuni,
    Vaahdossaan vapis, maata tallusti:
    Ukolla vaippa pilven-harmajainen
    Peljätti niinkuin sota pauhaavainen,
    Ja tuskin orhi ehti talttua,
    Kun vuorest' alkoi tulta suitsua.
    
    'Saap' impi maljan, urho impyen,
    Ken surmajuoman nielee tulisen!'
    Näin huutaen hän myrkkyviinaa laski
    Sen maljan täyteen, josta juomaan käski.
    Ens-hetkeksi tuost' aivan ällistyin,
    Mut, keinon keksittyä, selvennyin.
    
    Tein päätöksen--työ seuraa päätöstä:--
    Otinpa maljan ukon kädestä,
    Tuon maljan, joka silloin tulta hohti,--
    Jost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti,
    Sen myrkyn paiskasin, kuin salaman,
    Silmille julman vuorenhaltian.
    
    Pois ratsastin, kuin tuulten siivillä,
    Maa järkyili, soi parku jäljessä:
    Mua murhatakseen ukko haperoiten
    Ja koston-vimmass' etsi vaikeroiten:
    Mut päiväkullan juuri noustua,
    Mä kiitin Herraa tuolla kirkossa.
    
    Mä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti
    Mun voitolla ja neidon lahjoitti
    Noin jalon--ah vaan anteeksi tok' suokaa
    Tää rohkeuteni ja kaksi tuokaa
    Viel' urhotyötä!--ne kun täyttäisin,
    Ehk' ansainneeni teidät näyttäisin."
    
    Täst' ihastuu nyt impi sankariin,
    Punaisen viinan kaataa pikariin,
    Sen hymyhuulin sulholleen hän näyttää:
    "Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää,
    Ja kolmannen teet, kun tään kultaisen
    Kädestäin painat sormees sormuksen!"
    
    Näin tarina.--Vaan loppu lausutaan:
    "Sokeentui vuoren-ukko viinastaan,
    Ja tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi,
    Niin henkensä ja valtansakin ryöstyi:
    Mut tuli tukehtui ja vallita
    Nyt ihmislapset voivat vuoria."
    
    
    
    
    KUNINGATAR.
    
    
    Kuningas armast' itselleen
    Yhä etsii ympäri maata,
    Ei mielly yksin ylhäiseen,
    Jalon impyen tahtoo saada.
    
    Hovissa silmin ahnahin
    Kyll' immet hänehen tähtää,
    Vaan tytöt kreivin, paronin
    Kaikk' katkerin mielin nähdään.
    
    Kuningas vaatteiss' sotilaan
    Alhaisten parvehen astuu,
    Näin lausuu: "Mökkiin matalaan
    Sydän kaunihin, suurin mahtuu."
    
    Hän neittä kolme kuulee--kas!--
    Salavihkaa haastelemassa:
    "Ken lie se neito, kuningas
    Jonk' käypä on kosimassa?"
    
    Yks jatkaa: "Tulkoon naimahan
    Hän mun, jok' kutoa taidan
    Yhdestä kuidust' aivinan
    Joka miehelleen soman paidan."
    
    Vaan toinen näin: "Jos mun hän nais,
    Jyväst' ohran laatisin oltta,
    Jok' urhot intoon kuohuttais,
    Sotaliekkinä vois näin polttaa."
    
    Näin kolmas: "Tää mua hauskuttaa,
    Lupa leikkihin, vaikk' ei toivoon,
    Jos leikki toiveet ilmoittaa,
    Ne haudatkoon tosi kaivoon.
    
    Jos kuningas tänlaisen nais,
    Niin poikapa syntyis multa:
    Kuut kulmilta sen kumottais,
    Kasvoilta auringon kulta."
    
    Kuningas tämän kuultua
    Nyt liekkihin leimaht' aivan:
    "Ei toista kanna maailma,
    Jok' etsiä maksais vaivan!"
    
    Hoviinpa neito saatetaan,
    Kuin kruunuhun timantiksi,
    Pääs puolisoksi kuninkaan,
    Kuin päivytär paisteheksi.
    
    Kuohahti sota surmaava,
    Sota karsas, rikkoja rauhan:
    Kuningas miekkaan.--Armaansa
    Hänt' itkein kaipasi kauan.
    
    Minister' ohjat rauhaisat
    Sai hovissa hallitakseen,
    Sai käskyt kovin ankarat
    Kuningatart' totellakseen.
    
    Unhottain käskyt, himonsa
    Hän iski irstahin mielin
    Armaasen uljaan herransa,
    Vietellen viekkahin kielin.
    
    Pois kuningatar inhoten
    Luotansa työntävi häijyn,
    Vaan kostoa tää vannoen
    Näin miettii: henkeäs väijyn!
    
    Mut ennustettu syntyiki:--
    Kuninkaall' ihana poika:
    Kulmansa kuita kuvasti,
    Kasvonsa auringon koita.
    
    Ja hovi riemulaululla
    Nyt liekkihin leimaht' aivan:
    "Ei toista kanna maailma,
    Jok' etsiä maksais vaivan!"
    
    Ilonsa tahtoo ilmoittaa
    Nyt puoliso armaallensa;
    Siis tiedon kalliin kirjoittaa
    Hän synnystä poikasensa.
    
    Voi tuskaa, voi kun kirveltää!
    Kun minister' viestin ryöstää:
    Hän valhekirjeen lähettää,
    Totuuden jalkoihin syöstää.
    
    Näin kirjoittaa: "Nyt puolisos,
    Kuin konnan, synnytti lapsen;
    Mun työn' on täyttää tuomios,
    Sun tahtos teen, sitä käsken."
    
    Kuningas tät' ei uskonut,
    Vakuutta hän vaati tarkkaa:
    Minister', keinon huomannut,
    Heti väärät vannojat palkkaa.
    
    Nää vannovat, ett' ilkiön
    Laill' armas on elänynnä,
    Niin synnyttänyt sikiön,
    Jost' on kovin hämmästynnä.
    
    Voi tuskaa, voi kun tuomitaan
    Päiviltään puoliso surmaan;
    Syyt' ei hän tiedä, vaivassaan,
    Ei ymmärrä kehen turvaa!--
    
    Suur' tynnyr', kolme vannetta
    Sen laitain ympäri kiertyy:
    Sinn' äiti syöstään, lapsensa,--
    Sen kanssa merehen viertyy.
    
    Voi tuskaa, voi ja itkua
    Hovissa ja kaupungissa,
    Voi äitiä ja lastansa
    Laineiss' ylen kuohuvissa.
    
           *       *       *       *       *
    
    Vaan kokko ilmass' uikselee--
    Se laskihe tynnyrille,
    Se vanteen siitä katkaisee--
    Taas lentävä taivahalle.
    
    Kun toinen kokko kiljahtaa,
    Niin äitipä rukoilevi:
    Taas vanne poikki paukahtaa
    Ja ranta jo lähenevi.
    
    Viel' yltyy äidin rukous,
    Ja kolmas kokko jo viiltää
    Halk' ilmojen: kuin laukaus,
    Pois kolmannen vanteen siirtää.
    
           *       *       *       *       *
    
    Kuninkaalt' onnen ryöstänyt
    Ylen surkee kohtalo ompi,
    Miesjoukot henkens heittänyt,
    Taikk' on vihamiehen vanki.
    
    Pien' ympärillään joukkonen
    Hän piileksii pakoteillä,
    Rannalla meren vaahtoisen
    Sotalaivat turvan' on heillä.
    
    Ei tiedä tuskaa armaansa
    Kuningas, vaan mure miellä
    Kadonneeks uskoo toivonsa--
    Mut koittaapas valo vielä:
    
    Yht'äkkiä rannall' ilmestyy
    Kuu valvas, aurinko kirkas:
    Kaikk' ihmetellen ällistyy,--
    Kuningas toivohon virkas.
    
    Hän rantaan astuu innolla,
    Hän löytävi puolisonsa;
    Sen syliss' armaan poikansa,
    Kuuvalon ja aurinkonsa.
    
    Ken kertoa voi riemua
    Kuninkaan, kuin sotilaitten:
    Kun hurraa kaikui kilvalla
    Läp' ilmain, merien, maitten.
    
    Kaikk' urhokkaina ryntäävät
    Nyt lyömähän vihollista,
    Ja voitolla sen pyörtävät
    Meren aaltoihin aluksista.
    
    Taas voitto uuden riemun toi
    Ja hurraa-huutoja kuullaan,
    Ylistys taivahille soi,
    Maan, meren sortuvan luullaan.
    
    Ja voittoretkin juhlaisin
    Kuningas maillehen kulkee,
    Kerallaan armas rakkahin
    Syliinsä poikasen sulkee.
    
    Ja riemulaulut raikuvat
    Hovissa ja kaupungissa:
    "Kiitoksen saakoon taivahat,
    Taas onni on maakunnissa!"
    
    Vaan minister' saa surmansa
    Ja kansakin kuninkaansa,
    Saa kuningatar loistonsa,
    Jalo poikanen kunniansa.
    
    
    
    
    POJARI.
    
    
    Tässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä
    Alakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään
    Syrjänsalmeksi.
    
    "Kosta, kosta korkea Luoja,
    Kosta Pojarin ilkeät työt!
    Morsiuskammarista hän ryösti
    Nuorikon, ainoan tyttäreni.
    Mieheni tyttöä takaisin tahtoi,
    Pojari surmas miehenikin.
    Kyösti nyt itkee, Jumalan suoma,
    Armastaan yli kaivaten yöt.
    Kosta, kosta, korkea Luoja,
    Kosta Pojarin ilkeät työt!
    
    Jumalan kiitos! tyttöni kuoli,
    Järven aaltoihin hyppäsi hän.
    Paremp' on toki järvehen kuolla,
    Kuin himo-uhrina Pojarillen.--
    Hauta, jo vie tää kauhtunut korsi,
    Vahvankin sekä vehreän veit!
    Auta jo leskeä miehensä luokse,
    Äitiä johdata tyttären luo!--
    Kosta ensin, korkea Luoja,
    Kosta Pojarin ilkeät työt!
    
    Tuossa on hauta, mieheni vuode:
    Siihenpä vuotaa kyyneleni.
    Tuolla on taivas, tyttöni tarha:
    Sinne nyt äidin huokaus käy.
    Kyynelet näin sanan Tuonehen saattaa:
    Kohta jo lähtee puoliso pois.
    Huokaus, kuin tulikypenet, nousee,
    Siittäen koston salamata.
    Välkytä miekkaas, taivahan Herra,
    Salamas iske Pojarihin!"--
    
    Äiti näin haudan partahall' itkee.
    Kyöstipä kalman kalpeana
    Huolet kätkevi vain povehensa,
    Lohduttaapi hän leskeä näin:
    "Odota aikaas, itkevä äiti,
    Noussut ihana päivä jo on!
    Noussut on tämä Juhanin päivä,
    Jolloin kultainen morsiuspuu
    Kruunasi kaunihin tyttäres otsaa,--
    Taivahan kosto nyt Pojarin lyö
    
    Morsiot kullan hetalehissa
    Kulkevat temppelin kumuhun taas.
    Tok' ei heitä nyt Pojari ryöstä,
    Vaikka hän, kuin susi, väijyelee.
    Niin todentotta kuin päivä nyt Herran
    Noussut on kunnaita kultailemaan,
    Niinp' on koittanut Pojarin kosto,
    Koston kellot kohta jo soi:
    Hällepä kauhistusta ne vonkuu,
    Meille ne lohdun hetkeä lyö."--
    
    Juuripa kellot kirkkohon kutsui,
    Kirkkohon kannusti Pojarikin:
    Seljäss' orhin karjuvan kulki
    Keskell' uljast' temppeliä.
    Korskast' iski hän kekälesilmäns
    Ympäri kirkon morsiomiin:
    Morsiot vapisi, vaan vihan vimma
    Sulhojen rintoja karsi ja söi.
    Saarna kun kaikui, Pojarin orhi
    Sanoja kuunteli--Pojari ei.
    
    Ylpeäll' orhill' ylpeä herra
    Hopeasatulall' istuvi vaan,
    Kultapa suitsist' orihin hohtaa.
    Kiireest' ain' alas kannuksihin
    Herra on kullan ompelehissa.--
    Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö!
    Silmät hehkuvat kuin tulikuulat,
    Valmihit saalist' ampuamaan:
    Niinp' on Pojari, huikeahattu,
    Kuin peto keskell' lampahia.
    
    Kyynelin kuumin rukous nöyrä
    Kansan rinnast' uhkuelee.
    Saarnan tulisen pappi jo päätti,
    Kuultokseen kajos äkkiä hän:
    "On kuninkaalta näin kuuluva käsky:
    Oikeuden jos ryöstävi ken
    Teilt', alamaiset--kostohon käykää
    Nimessä Herran ja kuninkahan:
    Näin omin kourin oikeus tuokaa,
    On majesteetin tahto nyt näin."
    
    Kuin tulivirran kuohuva koski,
    Kansa nyt, raivoon yltyen, nous.
    Temppeli, kuin ois liekkiä täynnä,
    Hehkui koston palavasta.
    Kalman hiki nyt Pojarin kastoi,
    Kannustaissahan orhia pois.
    Koston kiukkua takana kiehui,
    Herran huoneest' aaltoellen.
    Tuonn' yli salmen Pojari uittaa,
    Kansa, kuin verkkona, vastahan käy.
    
    "Verrytä varsaas, verrytä, häijy!"
    Pojarin jälkehen huutavi yks.
    "Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä,
    Jot' olet kauan liehtoellut!"--
    Takana salmen Pojarin orhi
    Maahan kuorskahtaa vahasuin.
    Kansa jo Pojarin ympäri kiertyy,
    Lennättäin kiven lohkoja: "Näin
    Herrallemme nyt lahjoja tuomme,
    Täyttäen viimeisen verotyön".
    
    --"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta,
    Haudan merkkinä roukkio on.
    Ravakan orhin vierehen vaipui
    Korskean herran rotevat luut.
    Vääryydellepä oikeus kosti,
    Säätyisyys pyhä rikkojalleen.
    Sorrettuin tuhat huokaus-ääntä
    Salamaks yhtyi, liekkiä löi,
    Rakeina koston kyynelet lankes."
    Tämä on siunaus Pojarillen.
    
    
    
    
    KARSIN AIKANI.
    
    
    Mua revitään ja mua raastetaan,
    Kuin korpit raatelevat saalistaan.
    En sanaa virki, vaikka kirveltää,
    Vaikk' kappaleita koirat häyheltää,
    En sanaa virki, kärsin aikani,
    Vaan aikani.
    
    Te välttäkää!--nyt teitä varoitan--
    Mä tuliterän miekan sivallan!
    Te välttäkää, jos ruuti kuuman saa,
    Niin kellarikin ilmaan paukahtaa.
    En sanaa virki, kärsin aikani,
    Vaan aikani.
    
    
    
    
    KALJU LUOTO.
    
    
    Miksi luotonen merestä
    Pinnalle pilaksi nousit,
    Kaljupääksi katsellaita,
    Kun et nurmena kohonna,
    Kuni neitonen, kukilla
    Meren soutajan suloksi,
    Kunniaks oman elosi,
    Tahi maannut maan omana,
    Venynyt veden povessa?
    
    Ellös vain mokoma moiti!
    Luoto on Jumalan luoma
    Ihmislapsien iloksi:
    Jos olis syvälle syösty,
    Piiloteltu pinnan alle,
    Ehk' ois surma soutajalle,
    Kuolema meren kululle,
    Kuni kahlehet salassa
    Väijyväiset vainolaisen.
    Vaan nyt, tultua tukalan,
    Yön myrskyisen mylleröivän,
    Voitpa väistyä pulasta
    Luodolle lakeapäälle,
    Kuni kultasi sylihin,
    Rinnoille oman emosi.
    
    
    
    
    ENKEL'-LAULU.
    
    
    Nukutti äiti lapsosen
    Puun varjoon liinaliekkuhun;
    Suut' antoi hälle siunaten,
    Riens' itse töitten humuhun.
    
    Laps ääneti vaan nukkuikin,
    Kuin lintu oksall' yötähän,
    Ja äiti voimin ahkerin
    Iloisna riehui töissähän.
    
    Nyt tuuti turvatonta se,
    Ken löyhytteli lehtoja;
    Se virren lauloi lapselle,
    Ken kai'utteli korpea.
    
    Se lämpimän, se valon soi,
    Ken kukat aamuin aukaisee;
    Se suloiset unelmat toi,
    Ken kevätluonnon kultailee.--
    
    Vaan sävel outo illalla,
    Kuin veisu, kaikui korvihin;
    Siit' aateltiin: "se laulua
    Lie lapsoselle enkelin!"
    
    Jo päivyt sammui. Lapsen luo
    Riens äiti riemuin kukkineen:
    Hän syleilee, vaan--kylm' on tuo!
    Tukehtui raukka ryysyilleen!
    
    Niin:--"enkel'-laulu" äskeinen
    Vuoteella lapsen veisattiin:
    Hän kanssa kultapäivyen
    Valoisiin maihin muutettiin.
    
    
    
    
    PERHEEN JOULUHARTAUS.
    
    
    Tervakset takassa loimotteli,
    Juhlapöydäll' loisti kynttiläinen,
    Takan ympär' istui perheväki,
    Äsken noussut atrialta. Lapset
    Kulta-oljill' iloisesti leikki,
    Iloisesti muistoks' ilon tuojan.
    
    Katkaisipa sävel lapsileikin:
    Perhe veisull' alkoi ylevällä
    Ylistellä juhlan sankaria;
    Autuaasti sointui sävelvirrat
    Leimuavan liekin ympärillä.
    
    Juhlavirren kuminakin taukos,
    Niinkuin koski lampehen laseikse
    Kuulemahan hongikon humua:
    Perhe-vanhin äänell' arvoisalla
    Pöydän äärell' luki Raamatusta
    Jaloimmasta Isän armotyöstä.
    Kiitokset ja rukouspa päätti
    Vanhuksen vakavan palveluksen.
    
    Äiti nyt kuus-vuotiasta lasta
    Lauluhun kehoitti kunniaksi
    Jumal-lapsen, valon ruhtinahan.
    Niinkuin kukkareunuksinen virta,
    Kulta-aalloin heleästi helkkyy,
    Puhdistellen juuret rantapuiden,--
    Niinpä lapsen viattoman veisu
    Virvoitusta valoi kuulijoihin:
    
    Vavahteli huulet vanhojenkin,
    Silmät kiilsi kyynelkarpaleina,
    Rauhanvilja solui sydämihin,
    Rauhanvilja, joulun jalo lahja.
    
    Lapsi lakkas. Äänetönnä perhe
    Tunsi, mit' ei kertoella tainnut:--
    Povessansa tunsi jumaluuden.
    
    
    
    
    ÄIDIN HAUDALLA.
    
    
    Pois äiti läks, jäi tänne lapsensa!
    Nyt kuinka maksan huolet, vaivansa
    Ja monet kyyneleensä kylvetyt
    Mun sairasvuoteheni vierellä?
    En maksaa voi niit' itkullani nyt,
    En katkeralla murhemielellä.
    
    Oi, kallis äiti, lahja armias,
    Useesti lasna nukuin rinnoillasi
    Voi, silmäykses, sielus huokaus,
    Ne sydämeni pohjaan tunkevat!
    Ah, muistutukses, rintas rukous--
    Ijäti sielussan' ne valvovat!
    
    Läks äiti pois! Ei itku haudallaan,
    Eik' kultapatsas maksa vaivojaan,--
    Vaan multa tää, jon nukut helmassa
    Odottain suuren päivän pasunaa,
    Se mullekin on maassa kalleinta--
    Ah, vanhempain ja--munki hautuumaa!
    
    Oisinko maalleni kuin kukkapuu,
    Jok' kummun kunniaksi versostuu,
    Jaellen ympär' ruusut tuoksuineen:
    Niin hautas kunniana loistaisin;
    Kuin kukka turpeesen, kuin keväinen,
    Niin luokses, riemuksesi raukeisin!
    
    
    
    
    LIPULLE KIRKOSSA.
    
    
    Sä uljas lippu urho-aikojen,
    Sä voitonviiri töitten veristen!
    Mik' on sun tuonut aikain telmehistä
    Tänn' urkuparven juhlasoitelmiin?
    Siell' ennen liehuit kiihoitellen, mistä
    Soi sotatorvet saloin sydämiin.
    
    Siell' ennen liehuit, missä parkua
    Vaan kuultihin, ei juhlaveisua,
    Ja kuulain pauke rummun räminähän
    Sekaantui siellä kuolon kutsuna,--
    Vaan täällä taivas vuotaa elämähän,
    Täält' ilon, rauhan raikuu sanoma.
    
    Siell' ennen liehuit, missä sankarten
    Vuos' hurmehet kuin koski höyryten,--
    Nyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena,
    Täält' uhrisauhuna käy rukous;
    Et liehu, lippu, seisot vakaisena,
    Isäimme töitten jalo muistutus!
    
    Sä sodan muisto rauhan temppelissä.
    Sä tänne johdat aikain telmehistä:
    Tääll' innostutat rauhan sankareita,
    Kun kerrot ihmeit', iki muistojas,
    Vaan kiroukses polttava on heitä,
    Jos halpan' unhoittavat toiveitas.
    
    
    
    
    TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ.
    
    
    Teräksellä piistä voin
    Iskeä liekin noin,
    Niinkuin silmä silmästä
    Iskee lemmen liekkiä.
    Kipunat
    Polttavat
    Ympärille räiskyy;
    Kaikki väistyy.
    Liekki syöksyy huminalla
    Kiukkuisalla
    Hormihin.--
    Intokin
    Nuoruudessa riehuu, reuhaa,
    Vaarat ympäriltään peuhaa:
    Kohouu,
    Kirkastuu.
    
    Liesi tyyntyy, talttuu;
    Perhe ympärille käy,
    Rauha vaan on, tuult' ei näy.
    Näin ne raivomielet malttuu;
    Miehuus seuraa nuoruutta,
    Järjen johto hurjuutta;
    Näin kuin takka perheellen
    Vanhemmat on lapsillen:
    Valo, lämpö virvoittava,
    Karkoittava
    Järjen taudin tyhmyyden,
    Syämen kolkon kylmyyden.
    Niinpä vanhemmat
    Taivaan töitä auttavat,
    Juurkuin iltatuike on
    Apulainen auringon.
    
    Katso yöhön,
    Kuinka valhekuvan tuolla
    Ikkunaisen ulkopuolia
    Lieden työhön
    Melkein voisit verrata!
    Petos vältä,
    Tutki lähemmältä!
    Usein tyhjä valon varjo
    Kolkon pimeyden tarjoo,
    Vaikk' ens näyttää loistoa.
    
    Puutkin riutuu, räytyy,
    Niinkuin ihmis-elämä
    Täytyy
    Vanhuutehen nääntyä.
    Liekki puhdas, sinervä,
    Niinkuin senki
    Jalo henki,
    Jok' on juuri lähtevä.
    Mutta raitis lämpö jää
    Huoneellen,
    Perheellen;--
    Miks ei siis ylevämpää.
    Maansa ja
    Kansansa
    Sydämiin
    Kätke ihmishengen lyhtykin,
    Muuttaissaan
    Taivaalle loistamaan.
    
    
    
    
    KAMPPIAISET.
    
    
      Tuuli huojuttavi hiljaa
      Pellon viljaa
      Valmista.
      Isäntä tuo väkensä:
      Sirpit viuhkaa niittäissä
      Kilvalla.
      Päivät vierii. Kuhilaat
      Vainioll' on mahdikkaat.
      Syletysten jyväkkäät
      Tähkäpäät
      Suutelevat toisiaan:
    
    Kas nyt isäntää, kuink' ilo
    Kasvoilla sen väreilee,
    Silmistänsä lemmen valo
    Emännälleen säteilee.
    
      "Kiitos Herran!
      Ilmat sääsi, voimat säästi,
      Niiton loppuhun näin päästi,
      Hetken verran
      Suopi huoata.--
      Ravinnolla pöytä täytä,
      Vaimoni, nyt voimme uhrata!
      Täytä pullot, kannut, näytä,
      Ett' on voimaa viljalta!
      Kutsu miehet, käske naiset,
      Sano, ett' on kamppiaiset,
      Ett' on aika riemuita!"
    
    Emäntä nyt olvet laatii,
    Keittää, paistaa, höyryttää;
    Naapurit pitoihin vaatii,
    Toimi töitä pyörittää.
    
      Pidot alkaa.
      Vieraiks' entää joka henki,
      Suurempi kuin pienoinenki,
      Jolla vaan on kaksi jalkaa.
      Lup' on syödä, juoda, niellä
      Mielin määrin:
      Käskee antajat, ei kiellä.
      Vaan ei väärin
      Vapauttaan käytä kenkään.--
    
    Syöty on ja loppuun liitos
    Pantu: antajille kiitos.
    
      Leikiten
      Lapsiparvi kirskuu lattialla,
      Pojat, tytöt toisialla
      Naureksivat, silmät tulta iskien.
      Äidit, emännät
      Lapsiaan ja miehiänsä tähtäävät,
      Haastaen
      Lehmistä ja lampahista,
      Villoista ja pellavista:
      Työnsä kullai huolena.
      Mutta miesten huulilla
      Kunto on ja toimekkuus,
      Voimakkuus:
      Miesten avuja.
      Ukot taas, nuo harmaapäiset,
      Miettiväiset,
      Ylistellen Luojan tuomioita,
      Muistelevat tekoja,
      Joill' on kiitos, ansioita,
      Halveksivat kaikkea,
      Jok' on tuonut turmioita.
    
    Käsistä käy käsiin olvikannut;
    Tuo on juonut, toinen aloittanut.
    
      Ilta lähestyy,
      Töitten päätös, pitoin jatko.
      Lepoon lähtee, joll' on pakko.
      Kannut pintaralleen vielä täydentyy.
      Vanhus, huulensa kun kastaa,
      Suoraksi selkänsä nyt nostaa,
      Toivottaa:
    
      "Maasta nouskoon kyntäjälle kyllin
      Tavaraa,
      Syötävää ja juotavaa!--
      Hänellä, jost' on meill' apu hellin
      Ja ken suojannut on tähkät, korret
      Pellolla,--
      Hänelläp' on voima aitat, orret
      Täyttää riistalla:
      Palkita niin talon
      Juhlapidon jalon."
    
      --Vanhat pois!
      Haittaa ois
      Heistä nuorten kesken.--
      Hyppy alkaa!
      Joka jalkaa
      Nostelee
      Viulu, tullut äsken;
      Hiki virtailee
      Kautta ruskoisen posken.
      Suku nuori kun nuokkuu,
      Hartiot,
      Vartalot
      Verevyyttä huokuu.
    
    Jokainen nyt yhtä sorja,
    Kuin on viljan niitossa
    Ponteva;
    Tanssiss' yhtä nopsas, norja,
    Kuin on työssä, toimessa
    Tukeva.
    
    Hauskaa on totta
    Puristaa tytön kättä,
    Tuon ottaa,
    Tään jättää;
    Riemuss' uiden kaiken iltaa
    Polkea salin siltaa,
    Kunnes ilta yöhön vie:
    Tanssi taukoo, pois on tie,
    Viulun kielet sorahtaa--
    Kamppiaiset lopun saa.
    
    
    
    
    OLVILAULU.
    
    
    Tää olvi, kas tää on herkkua vasta!
    Jos tynnyr' ois oltta, en katoamasta
    Maailmoja kieltäis, olvi kun jäis,
    Sill' olvipa huolet hornahan veis.
    
    Muun unhoittakoon tää nouseva polvi,
    Mut muistossaan pyhän' olkohon olvi:
    Ken unhoittaa, sen parempi ois,
    Ett' astuisi maailmastakin pois.
    
    Kas viisas Väinämö, oltta hän nieli,
    Ja siitäpä virkos lauluhun kieli;
    Ja Lemminkäinen, se urhokas mies,
    Myös olven arvoa parahin ties.
    
    Muit' urhoja paits' iloll' lausunen senki,
    Ett' ois mun täytynyt hyljätä henki,
    Jos oltta en juonut, mutta kas nyt
    Olen syntymäst' alkaen vaan elänyt.
    
    
    
    
    TOUKOKUUN 1:NÄ PÄIVÄNÄ V. 1870.
    
    
    Jo Pohjan taivas pisaroihin puhkeaa,
    Jo lämmönmalja loistaessaan läikkyy
    Ja maalle terveen elonvoiman vuodattaa,
    Jo talvenvalta kesän tieltä väistyy.
    
    Ja linnut, jalon juhla-aamun kaunistain,
    Jo tänne rientää matkoiltaan ja laulaa
    Nyt kunniata Korkeimman, nyt toivottain
    Myös menestystä maallemme ja rauhaa.
    
    Kuin luontohon, niin sydämihin ihmisten
    Myös kevään lemmen taivas vuodatteli,
    Ja enkel'seuran suojelijaks lintujen
    Maan lapsist' ihanaisen valitseli.
    
    Ei murhaten, mut iloisina tervehtäin
    Nyt lapset rientää lintulaumain luokse,
    Ei niinkuin vihollisten luo, vaan ystäväin
    He tästäpäivin merkittyinä juoksee.
    
    Siis terve, Suomen lapset, "Kevätseuroihin"!
    Näin luonnon juhla-aamu kuiskuttaapi.
    Siis terve linnut tänne Pohjan laaksoihin,
    Tääll' ystävien joukko odottaapi!
    
    
    
    
    MANAUS.
    
    
    Meill' olkoon ansiona työ,
    Työ kunniallinen,
    Ja totuus vahva rintavyö,
    Jok' ei sydäntä syö,
    Vaan kantaa miehuuden.
    
    Tuo kumarrusten kunnia
    On halpain ansio;
    Ei nöyryys kiellä miehuutta.
    Vaan koirain tapana
    Imarrus olkohon.
    
    Ken möisi maansa onnea!--
    Nuo henget irstaiset:
    He vieraan jalkapohjia
    Nuoleevat raukkoina,
    Kuin ruotuvaivaiset.
    
    Hävetköön häijyt!--häpyä
    Jos verimadoill' ois:
    Ei elonvoimaa, henkeä,
    Eik' ihmissydäntä
    He kansallemme sois.
    
    Nuo tunnottomat uskaltaa
    Viel' luunsa saastaiset
    Tän maamme poveen tallentaa,
    Hyväillä kunniaa,
    Jot' ovat häväisseet!
    
    Vaan maamme multa rauhoa
    Ei anna raukoillen;
    Uus uljas polvi nouseva
    Kiroilee muistoa
    Maan kurjain semmoisten.
    
    Työ olkoon ansiomme vaan,
    Työ kunniallinen!
    Jos nostetaan tai poljetaan,
    On onni synnyinmaan
    Työmm' alku, loppu sen.
    
    
    
    
    
    VUODET 1872-1878.
    
    
    
    
    VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ.
    
    
    Niin muistot mieluisat,
    Kuin katkerat,
    Niin muistot riemujen,
    Kuin murheitten:
    Ne yhteen maljahan
    Nyt kaikki liuennan
    Ja juon.
    
    Niin muistot lemmekkäät,
    Kuin tuimapäät,
    Niin rakkauden-yöt,
    Kuin kostontyöt:
    Totia teistä teen,
    Suu kutsuu huulilleen
    Ja juon.
    
    Ja toivon maailman,
    Kuin rakkulan,
    Näen vaahtoharjahan
    Nyt hukkuvan:
    Niin helmen, kalliimman
    Kuin Krasso, sulatan
    Ja juon.
    
    1872
    
    
    
    
    URHOIN HAUDALLA.
    
    
    Vallan tuntuvi kuin Jumal' its' olis ollunna tässä;
    Niin pyhä, juhlahinen, jalo on koko tää ketokumpu.
    On isäsankarten pyhä, rauhallinen lepoturve,
    Jost' ylös käy satavuotiset harmaat kunniahongat,
    Tai viherjöitsee huojuen, aaltoellen elonvilja.
    Nyt pojat laihoa leikkaa, miss' isät toukoja kynti,
    Miss' isät toukoja kynti ja hurmeen kallihin kylvi.
    Tass' ilo on eleskellä ja armas huolia kantaa.
    Ken tyly tahtoiskaan lopen unhoittaa pyhän haudan,
    Tunnoton ken isäarmasten hi'en, työn, veren hylkää--
    Ruhjoilkoot ihanasti hänt' isänmaan kiroukset,
    Hänt' isänmaan pyhä taivas uhkailkoon vihasilmin!--
    Ah! sano miss' suloisempi ja arvokkaamp' elon tanner?
    Tass' elon kunniakenttä ja kuolokin autuas tässä.
    Täst' en järkähtää taho viimeiseen verentilkkaan.
    Kamppailut, sodat, rauha ja vastukset palavimmat
    Tass' sukuhaudallaan hyv' on kestää versovan polven.
    Ken, isänmaani, ken julma ja tapparakainalo tohtii,
    Raivoellen rajupäissään katkertaa ilopäiväs,
    Katkertaa ilopäiväsi, lannistaa jalot rientos?
    Ah, Jumal' aut'! suo koston kalpojen välkkyä silloin!
    Haamut haudoistaan nykypolvehen taas pukeutkoot.
    Kuin tuli tauloa jäytää, sortajat syö tuli koston;
    Hurmeetkin sadevihmana virvoittaa sulon haudan.
    Nouskohon näin vapauskin ruskona, kuin sulo aamu,
    Päiv' elon auetkoon tahi haut', isänmaan povi armas!
    
    
    
    
    ISÄNMAANI.
    
    
    Jos minne kuljen, mistä lähden,
    Tää maani mulle kallis on,
    Mut kallis on se vaan sentähden,
    Sen kansa kun niin armas on.
    Sen kansa taas on armas siksi,
    Se maansa kun tek' kallihiksi
    Verellään, kärsimyksillään.
    
    Salomme vaikk' ois täynnä kultaa,
    Hopeita hyrskyis aaltomme;
    Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa,
    Vaan konnan toit' ois muistomme,
    Kansamme kulkis hylkyteitä,--
    Ah! silloin maamme varjo meitä
    Kuin musta haamu vainoais.
    
    Vaan nyt ei synkät syyt, ei hallat
    Meit' isäin haudoilt' eroita,
    Ei taistelut, eik' ilkivallat
    Maast' armaimmasta vieroita,
    Niin korvet synkät, kallioiset,
    Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset--
    Kaikk' ovat kalliit, rakkahat.
    
    Takana soitten, kallioissa
    Sai äidit piilon lapsineen,
    Kun urhot kaatui taisteloissa,
    Tai voiton toivat armailleen.
    Niin korpea kuin vainioita
    Luut isäin peitti, veri noita
    Kostutti kallis kaikkia.
    
    Vakaana niinkuin vuoren seinä
    Kansamme puolsi maatansa;
    Ei huikennellut niinkuin heinä,
    Säilytti pyhät tapansa.
    Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa
    Hyljätty, halp' on tavoiltansa--
    Maan kalliin ostanut se on!
    
    Muun riemun jos ken ryöstäis multa.
    Maan' armahan kun muistot jäis:
    Ne rinnassani voiman tulta
    Ja innon liekin virittäis.
    Oi urhoin kehto, isänmaani!
    Suojelkoon Herra armastani,
    Siunatkoon hautaa urhojen!
    
    
    
    
    PALAVA KANSA.
    
    
    Nyt rovioihin kansa kootkaa
    Ja sytyttäkää tulehen
    Ja palavina päästäkäätte
    Taas liekkiväiset valloilleen.
    
    Kuin lentäväiset tulisoihdut
    He vihollista säikyttää
    Ja ilkimykset, niinkuin sääsket,
    Pois joukostamme häviää.
    
    Ja silmät tippuu peikkoin päästä
    Valoa vastustaessaan,
    Ja huuhkat lakkaa huutamasta
    Ja sudet nääntyy luolissaan.
    
    Ja salomme, nuo syksyn synkät
    Ja talven kolkot, valkenee,--
    Ne lämpiää ja ruusut puhkee
    Ja urhoin haudat aukenee.
    
    Ja isäin henget poikiansa
    Taas siunaten käy johtamaan,
    Jo kansa kuohuu innoissansa,
    Kohoten tähtein kunniaan.
    
    
    
    
    HERÄNNYT SUOMI.
    
    
    Pois sortajan valta ja ansa
    Saloilta mun Suomeni maan!
    Tult', intoa täynnä on kansa,
    Pojat valmihit taistelemaan.
    
    Et, Suomeni, nyt unisilmin
    Saalistasi kaapata suo;
    Siis voimasi nostaos ilmiin,
    Etukyntehen kuntosi tuo!
    
    Ken ties, vihamiehesi uhkaa
    Sun silmäsi puhkoa pois,
    Tai työntäis täytehen ruhkaa,
    Hämärään sinut eksyvän sois.
    
    Vaan syys-yön tonttujen kanssa
    Voit rynnätä taistelohon,
    Et peljätä voi petokansaa,
    Kun vaan valo lippunas on.
    
    Jalo kansani ei kitukasvi,
    Mut voimakas orhi on vaan,
    Joka kytkyess' innoten puhkaa,
    Yhä kaivaten valjahiaan.
    
    Siis valjahat orhini ylle
    Ja kansojen kilpaeluun!
    Ei lainatut konkarit tälle
    Vedä vertoja päivinä kuun.
    
    Niin surraten vaapsiaisparvet
    Ja paarmat karkavi pois,
    Ja vastukset ei satasarvet
    Hätäpäiviä tiellesi tois.
    
    Pala, kansani voimakas henki,
    Valon leimua Pohjahan luo!
    Läpi vuorien vaskisienki
    Etukyntehen kuntosi tuo!
    
    
    
    
    LAULU VUOKSELLA.
    
    
    Mahtavasti,
    Voimakkaasti
    Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
    Vuori nostaa poikiaan
    Veden voimaa kiusaamaan,
    Synnytellen salakaria.
    Leikitenpä hypähtää
    Niistä aalto kuohupää.
    Mahtavasti,
    Voimakkaasti
    Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
    
    Virran raisun
    Mahti paisuu,
    Vuoren vastuksista vimmastuu.
    Jäykkäpäisen kallion
    Kylki vastassa nyt on--
    Ahdistettu aalto rajustuu!
    Kuohut uppiniskoissaan
    Eespäin työntää toisiaan.
    Mahtavasti,
    Voimakkaasti
    Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
    
    Aaltoin vimman
    Kiukkuisimman
    Tieltä särkyy voimat kallion:
    Kas, kuin ähkymähän jää
    Vuori jyrkkä, härkäpää,
    Syrjin katsoo virran voittohon.
    Metsä, äänetön kuin yö,
    Näkee aaltoin ihmetyön.
    Mahtavasti,
    Voimakkaasti
    Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
    
    Maalle sullen,
    Kiusatullen,
    Voitonvirttä laulaa Imatra.
    Saimaan aallot uneljaat
    Vuoksessa on voimakkaat,
    Kalliot niit' ei voi kahlita.
    Niinp' on kansa Suomenmaan,
    Herättyään, noustuaan,
    Mahtavasti,
    Voimakkaasti
    Ilkivaltain muurit murtava.
    
    
    
    
    TUNNETHAN IMPENI?
    
    
    Tunnethan impeni kaunoisen?
    Hänethän tuntevi jokainen!
    No niin, yht' armas on synnyinmaani,
    Yht' armas on se ja ihana.
    
    Kuin vuorten metsistö lehväinen
    On neito kukkiva, keväinen,
    Jonk' otsa-kumpua seppel suojaa
    Ja tukka tuulessa lainehtii.
    
    Tuo aalto on sinisilmäinen,
    Kuin neito helmassa sulhasen,
    Ja rannat aalloillen suuta suikkaa,
    Kuin sulho kultansa huulillen.
    
    Jok' aamu kultaavi ruskollaan,
    Jok' ilta painavi ruusujaan
    Tuon sinisilmäisen poskipäihin,
    Tuon aallon armahan kalvohon.
    
    Tääll' armas on koti kultani,
    Jonk' isät taistellen perkasi;
    Ja tuoli' on kirkko, jonk' kainalossa
    On hautakumpu mun vanhempain.
    
    On maani kaunis ja kansalla
    On voima tenhokas tallella.
    Oi kallis maani ja jalo kansa,
    Oi kansa uljas ja voimakas!
    
    Tunnethan impeni kaunoisen?
    Hänethän tuntevi jokainen!
    No niin, yht' armas on synnyinmaani,
    Yht' armas on se ja ihana.
    
    
    
    
    VANGITTU ÄITI.
    
    
    Yöll' istui vangittuna linnassa
    Murheinen äiti, lapsi rinnoilla,
    Sodassa, verta niellehessä, jo
    Kuol' isä lapsen, äidin puoliso,
    Suomelleen sortuen,
    Sen onnellen.
    
    Hirmuisna karjui vihollinen, kuin
    Hirmuinen tiiker', etsein sakkasuin
    Uutt' ydintä ja verenvaahtoa.
    Niin äidin luo ja lapsen julmana
    Vihollissoturi
    Käy, lausuvi:
    
    "Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy!
    Iloitse! Kas kuin poikas ällistyy!
    Armosta olet vangiks' otettu,
    Sä muutoin paikall' oisit tapettu,
    Kun miehes kuollehen
    Näit pyörtyen.
    
    Kun suoritat nuo helpot lunnahat,
    Ett' aseman ja piilon ilmoitat,
    Mihinkä piili sotajoukko se,
    Jok 'äsken syöksyi päälle joukkomme--
    Koht' astut vapaana
    Pois linnasta.
    
    Kavahda! Kuule linnan tornista
    Vapaitten petolintuin kirkuna.
    No, eikös koske korvarumpuhus
    Kahleitten kalke, vankein uikutus?
    Ne maasi lapsia
    On kurjia!"
    
    Vavahti äiti, lapsi parkasi,
    Kun julmur' raaka sisään karkasi.
    Vaan pelko ensi kyynelissä jo
    Valahti pois. Vaikk' uhkas turmio,
    Vakaasti äiti vaan
    Käy lausumaan:
    
    "Voin olla vanki, kuolla vankina,
    Kun säilyssä on maani kunnia!
    Vaan uhrata en verta urhojen
    Voi edestä näin halpain, heikkojen,
    Kuin äiti lapsineen
    On kansalleen.
    
    Oi sotilas! jos sydän rinnassas
    Sun onpi, eikä kiven kannikas,
    Et vainotöilläs veren vikoja
    Niskoilles etsi viattomilta!
    Ne tahra sotilaan
    On kunniaan.--
    
    Ja kaunihin mun oiskin ollunna
    Tään lapsen kanssa silloin sortua,
    Kun armahani hurmevirrat mun
    Löi pyörryksiin kuin sieluun ammutun.
    Mä siitä virkosin
    Vaan--kahleihin!"
    
    Irvistäin nauroi julma sotamies:
    "Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties
    Tää maallinen. Nyt surman satulaan
    Saat kohta istua ja ratsastaa
    Kuolleitten kamalaan
    Yömaailmaan.
    
    Sun silmäs kirkastuu! ja riemusta
    Suu muhoilee myös tuolla lapsella!
    Te kuolost' iloitsette? Malttakaa!
    Voin lähtöhelvetin ma valmistaa.
    Se riemut hälventää,
    Vaan tuskat jää.
    
    Tuon poikas ensin näet paistuvan,
    Sun hiilloksilla sitten korvennan.
    Yks sana vaan sun tästä pelastaa:
    "Tahdotko sotajoukon ilmoittaa?
    Lupaatko tehdä sen?"--
    Vaan äiti: "En!"
    
    Mies myrkkyinen pois läksi. Äitipä
    Polvilleen vaipui, lapsi sylissä:
    "Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin,
    Sä armosilmin katsot meihin päin:--
    Suot kuolla kansallein
    Mun lapsinein.
    
    Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta:
    Se miehenä vois maataan palvella!
    Viaton säästä! Kunnialla mun
    Suo kuolla, urhoin edest' uhratun:
    Niin lapsen isänmaa,
    Mun kuolo, saa."
    
    Näin äiti rukoili ja silmänsä
    Nyt muuriss' aukon löysi--äkkiä
    Siit' ulos laski lapsen itkevän
    Kuin suuhun surman kaikki nielevän,
    Vaikk' antoi enkelten
    Sen kätehen.
    
    Taas julmur' raaka sisään karkasi,
    Kädestä miekanterä irvisti.
    Ja jäljessä toi toinen kattilaa
    Tulisten hiilten alla hehkuvaa:
    Näin ilmi helvetti
    Nyt uhkasi.
    
    Härnistäin miekkaa toinen karjahti:
    "Nyt tänne lapses!"--"Sen vei enkeli!
    Kun armoa ei teiltä riittänyt,
    Sit' olen taivahalta pyytänyt."--
    "Vait! istu kattilaan
    Nyt kiehumaan!"
    
    Näin komentaen, nilkosilmiään
    Hän toverilleen paahtoi ähmissään.--
    Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa,
    Uroolta vaimo miekan sivaltaa!--
    Rintaansa syöksee sen
    Nyt--kaatuen.
    
    Yö kirkastui ja kahleet helskähti,
    Ään' outo vankein keskelt' tärähti:
    "Oi, jalo vaimo, maasi kunnia,
    Sä sankar-arvon ostit vankina!
    Vapaina urhot maan
    Nyt puoltakaan!"
    
    
    
    
    NEITI IISA ASP'IN HAUDALLA.
    
    k. 12/11 1872.
    
    Lausuttu vainajan hautakiven nostettua Jyväskylän hautausmaalla
    kesäkuun 7 päivänä 1874.
    
    
    Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo
    Yön synkeydeltä rauhan valloittaa,
    Siell' yleni se ihmishenki jalo,
    Jon ruumista tuo hauta tallentaa.
    
    Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto
    Sieluunsa Pohjan taivaspalosta,
    Ja isänmaalle kunnia ja voitto
    Säteili vienosti sen valosta.
    
    Ja siellä hälle sielun hartautta
    Herätti salon syvä huokaus;
    Siell' antoi rauhan, riemun runsautta
    Kotoisen lammen tyyni kirkkaus.
    
    Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä,
    Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista,
    Kun päiväks' yön se näkis muuttuneena,
    Silloinpa vasta löytäis lepoa.
    
    Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi
    Valoa isänmaalle kantamaan,
    Se rinnastansa levonlaulut ryösti,
    Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.
    
    Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta
    Maan lapsen kestää, tomu-asunnon:
    Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta
    Taivaisten tulten asuinpaikka on.
    
    Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti
    Kukinto-ajallansa neitonen;
    Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,
    Kotoisen lammen tyyntä nauttien.
    
    Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne
    Jäi ystävät ja siskot suremaan.
    Vaan hautakumpu kuiskaa: Elämänne
    Valoksi loistakohon synnyinmaan.
    
    
    
    
    LYHYT KESÄ.
    
    
    On lyhyt kesä Pohjolassa, on,
    Sit' usein täytyy, usein surkutella:
    Töin tuskin lintu ehtii lentohon,
    Töin tuskin kevätlaulut lauleskella,
    Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän
    On nähty kuolevan ja nääntyvän.
    
    
    
    
    TOHTORI R. POLÉN'ILLE
    
    50:nä syntymäpäivänä 23/4 1873.
    
    
    Taivas, ota kiitos meiltä,
    Kiitoksemme lahjoistas:
    Miehiä suot Suomellemme
    Jotka johtaa kansoas!
    
    Niinpä puolen sataa vuotta
    Tästä taakse syntyi mies,
    Taimi puhkes, puuksi paisui--
    Myrskyt torjua se ties.
    
    Moni nyt jo viikset kantaa
    Jok' on lasna kuullunna
    Miehestä, jok' kaikki antaa
    Kansalleen ja maallensa.
    
    Jos ken suomenkieltä sortaa,
    Esill' on hän aseillaan,
    Valmis aina valon teitä
    Kansallensa avaamaan.
    
    Ja jos kansaa tunnet, sieltä
    Kuulet rintain huokuvan:
    Suomenkielen puoltajata
    Kiittävän ja siunaavan.
    
    Sydän sulaa, silmät vettyy,
    Korvillaan kun kuulla saa
    Kansan suusta nimet urhoin,
    Jotka maataan rakastaa.
    
    Nimihinpä niihin sulkee
    Suomen kansa armaakseen
    Kunnialla kunnon miehen,
    Nimen--Rietrikki Polén.
    
    
    
    
    ARMAANSA KADOTTANUT.
    
    
    Ykstoista vuotiaana vasta
    Kisailin, kun jo taivahasta
    Kuiskaili mulle rakkaus.
    Kakstoista täytin töin ja tuskin,
    Niin sammui tuo ens' rakkauskin,--
    Sen tukahdutti kateus.
    
    Lie viidestoista vuosi tullut:
    Taas rakastuin--voi ihmishullut!
    Me palamme kuin rohtimet!--
    Vaan pian sammui rohdintutta:
    Mä kylmenin ja etsin uutta,
    Näin vierauntui sydämet.
    
    Vuos' yhdeskolmatt' ehti tulla:
    Kuin teräksellä karkaistulla
    Mä iskin lemmen valkean:
    Voi tuhat, voi sit' armautta,
    Sit' ihmissielun kirkkautta!--
    Vaan sen vei surma hautahan.
    
    Hän kuoli! Ken vois ihmetellä,
    Jos, synkeällä sydämellä,
    Suon kyynelvirran vuotavan?
    Vei kateus--ei murhe siitä;
    Söi halla--tapahtuuhan niitä;--
    Vaan surma vie mun surmahan!
    
    
    
    
    ENKEL'ARMAHANI.
    
    
    Mä enkeliksi tulla himoitsin,
    Kun enkel' oli armahanikin.
    Mut tomussa mun ollessani, jo
    Hän loisti kirkasna kuin aurinko.
    Kun siipiänsä tahdoin sukostella,
    Ne välkkyivät jo Luojan istuimella.
    "Tee, Luoja, minut enkeliksi, tee!"
    Niin sieluni viel' aina huokailee.
    Himoitsen yhä armahani luo,
    Ja kerran hetki koittaneekin tuo.
    Maan mustan tomut päältäni kun puistan,
    Mä rinnoill' enkel'armahani loistan.
    
    
    
    
    HELMIN LÄHTÖ.
    
    
    Syys itki kesän lähtemistä,
    Vaan syksy raukan kyynelistä
    Ei kesä kulta huolinut--
    Ol' elämä sen sammunut.
    
    Ja kesän sammuessa impi,
    Keväistä kukkaa kaunihimpi,
    Pois lähti maailmasta: hän
    Taivaasen näkyi rientävän.
    
    Hän iltaruskon rauetessa
    Vaaleena lepäs vuotehessa,
    Ja noustess' aamuauringon
    Vierellään kyynelseura on.
    
    Uus päivä katsoi kyyneleitä,
    Ja taivas parven enkeleitä
    Lähetti immen noutamaan,--
    Maan lapsille jäi muisto vaan.
    
    Vaan muisto kasvoi kukkasiksi,
    Haudalla immen loistaviksi;
    Niit' ystävien kyyneleet
    On illoin, aamuin kastelleet.
    
    
    
    
    HELMI.
    
    
    Sairas on Helmi:
    Sen rusoposkien
    Ruusuinen seppel
    Kuihtunut on.
    
    Kuoliko ruusut?
    Ei--mut on enkeli
    Autuain maahan
    Kantanut ne.
    
    Sairas on Helmi:
    Sen sulosilmien
    On palo armas
    Himmeä jo.
    
    Sammuiko liekki?
    Ei--mut on enkeli
    Autuain maahan
    Kantanut sen.
    
    Kuollut on Helmi:
    Sen jalo henki jo
    Kalpean haamun
    Jättänyt on.
    
    Kuoliko Helmi?
    Ei--mut on enkeli
    Kantanut sen.
    Autuain maahan
    
    Purppuraposkin,
    Leimuva-silmänä
    Autuain maass' on
    Helmeni nyt.
    
    
    
    
    YÖN KUU JA TÄHDET.
    
    
    Yön kuu ja tähdet miksi noin
    Hääjoukon lailla loistavat?
    Mä mietin.--Arvata jo voin:
    Unissaan henget hurskahat
    Taivaassa käyvät vieraisilla,
    Siit' ilo syttyy taivahilla:
    Yön kuu ja tähdet loistavat.
    
    
    
    
    SUREVALLE SULHOLLE.
    
    Kansanlaulun tapaan.
    
    
    Ellös surko nuorukainen, ellös huolko ylkä!
    Eihän sua armahasi ikänänsä hylkää.
    
    Hänkö sinut unhottaisi? Kuinka taidat luulla?
    Ennen aallot järvissämme jäätyis kesäkuulla.
    
    Voishan kukat kuihtua ja syys ja talvi tulla,
    Immen sydän liekkiväinen säilöss' ain' on sulia.
    
    Muut jos kaikki unhoittais sun, eihän Suomen impi:
    Hälle maansa, armahansa muit' on kallihimpi.
    
    
    
    
    KUVAN VAAN.
    
    
    Ja viimeksi
    Hän katsahti
    Kultansa kuvaa illalla.
    Ja noustuaan
    Sen povestaan
    Taas ensin otti aamulla.
    Hän siunasi
    Ja rukoili
    Tuo kullan kuva rinnoillaan--
    Ja muistanpa, kun kuollessaan
    Hän vaipui, kuva huulillaan.
    Vaan tiedetään,
    Ett' eläissään
    Hän muut' ei nähnyt kullastaan,
    Kuin--kuvan vaan.
    
    
    
    
    ERÄS MATKA POHJANMAALTA.
    
    
    Ah, kuink' armas muistilleni
    Matk' on Pohjanmaalta pois:
    Neiti istui vierelläni,
    Ah, jos vielä siinä ois!
    
    "Kerro, kerro!" kuiskui neiti.--
    "Sano mitä kertoisin!"--
    "Jokos murhe muistos peitti?"--
    "Ei, mä eksyin toiveihin."--
    
    "Mitäs toivot?"--"Enpä jaksa
    Toivoa tät' enempää!
    Toivoisinpa, ett' tää matka
    Meill' ois ijät' kestävää."--
    
    "Päivästäkin tulee loppu,
    Illan ruskot lähestyy!
    Matkan päähän meill' on hoppu,
    Aika-kulta tärkistyy."
    
    Näin se neiti,--mut kas täältä
    Mäki kuvettansa tuo;
    Taivas nousee mäen päältä--
    Onkos kaikki totta nuo?
    
    "Eihän taivas maahan riitä!"--
    "Riittääpäs, kun koskee noin!
    Parahin sen tunnen siitä,
    Autuas kun olla voin."
    
    Vaan nyt silmiin astuu maamme!
    Tuolta järvet aukeaa,
    Tuolla vuoren nähdä saamme,
    Hartioitaan kohoittaa.
    
    Oi te laaksot, niemet, saaret,
    Kenpä helmassanne ois,
    Vierell' armas lemmen aarre,
    Koskaan sielt' ei pyrkis pois!
    
    Näin ma lauloin, ratas kulki,
    Läpi seutuin armaitten,
    Vaan en lempeäni julki
    Voinut laulaa immellen.
    
    Päivä hämärään jo vaipui,
    Minä unelmihin jäin:
    Käten' immen vyölle taipui,
    Pääni rinnoillensa päin.
    
    Ah, kuin armasta!--"No varsa!
    Juokse, ethän seistä saa!"--
    Käten' impi varreltansa
    Päästi--pääni kohoaa.
    
    Sydämeni sulaa aivan,
    Koht' on matka päättynyt.
    Suutakaan en saanut! taivaan
    Kadotan!--Jo päättyi nyt!
    
    
    
    
    KESÄMUISTO LOHJALTA.
    
    
    Maantietkin auhdot Lohjan nummella
    Mun silmissäni näytti kukkivan,
    Ja taivas loisti Lohjan aalloista
    Mun rintahani onnen rauhaisan.
    
    Ja laaksojen ja saarten kukastot
    Mä hymyhuulin kuulin kuiskuneen:
    Maan nurmet, metsät, vuoret, vainiot
    On lemmen tulta nousseet tulvilleen.
    
    Miss' oli lintuin laulut vaienneet,
    Siell' oksat puun sai lehdet kielikseen,
    Ja, kuin ois tuulet sormin soitelleet,
    Mä luulin suvilintuin laulelleen.
    
    Ja öillä soudellessa, vaikka kuu
    Ja tähdet piili pilven peitossa,
    Venheessä taivas mulle kirkastuu--
    Näin aurinkoni immen kasvoissa.
    
    Nyt pois on impi, poissa aurinko
    Ja nurmi vaan nyt hiekkaa tuoksuttaa,
    Ei kukkain hymy, lintuin laulelo
    Voi Lohjan maita mulle sulostaa.
    
    Jäi Lohja, jäi. Nyt rinta rauhaton
    Vaan kaipausta hiljaa laulelee:
    Ah, armas neiti! onni, rauha on
    Sun luonasi--sun kanssas pakenee.
    
    
    
    
    LEMPI.
    
    
    Mun elämäni aamuruskona
    Sä, lempi, loistat, palat tulena.
    Vaan päivän valjetessa laajenet
    Ja sydämeni joka sopukan
    Sä puhdistat kuin kesätaivahan,
    Niin koko elämäni valaiset.
    
    Vaan illan tullen, ilman viileten
    Ja lempipäivän maassa sammuen,
    Mik' onpi silloin iltarusko tuo?
    Ikuisen lemmen aamukoi se on,
    On juhla-aamu, joka lepohon
    Tomusta kutsuu meidät Luojan luo.
    
    
    
    
    POJAN LAULU.
    
    
    En lempiä mä tahtois
    Teater'lavalla,
    En kihloja myös kantais
    Tytöllen kirkossa.
    Vaan laaksossa, kun kaksi
    Sydäntä kaksin on,
    Kuullessa lehtolintuin,
    Nähdessä ruususton--
    Siell' armahani huulet
    Sais' ensi suutelon.
    Kas sieltä linnut kantais
    Taivaille sanoman,
    Ja ruusuin tuoksu täyttäis
    Lemmellä maailman.
    
    
    
    
    HÄN.
    
    
    Kuin hoikka Pohjan neiti
    Hän onpi varreltaan,
    Pelloilla kasvatettu
    Viljaisen Pohjanmaan.
    Ja kasvot Hämeen immen
    On hällä kainommat
    Kuin laaksot, metsälammet
    Hämeessä hohtavat.
    Silmäinsä sulo, säihky
    Kuin Savon tyttären,
    Saimaalla päivän nousu
    Ei niin lie herttainen.
    Jo mainitsenko tukkaa
    Niin tumman ruskeaa,
    Kuin salohon syys-ilta
    Sulattais purppuraa.
    Vaan armain aartehista
    On sydän kultani,
    Kuin Suomen naisen sydän:
    Sulouden temppeli.
    
    
    
    
    SYKSYN TULLEN.
    
    
    I.
    
    Jos olet mun,
    Tuo syyskin kevähäksi käy.
    Jos olet mun,
    Ei myrskyt taivahalta näy.
    Ei ruoho lakastu,
    Ei lehti kellastu,
    Ei jäädy aallotkaan,
    Hymyilee taivas vaan,
    Ei tule talvi, vaikka näyttää,
    Vaan kevät sydämeni täyttää,
    Jos olet mun.
    
    
    II.
    
    Syys lähestyy.
    Jok' aamu kukat kyynelehtii,
    Jok' ilta heist' yks surkastuu.
    Pois linnut laaksoistamme lähti,
    Nyt laulaa tuuli hallasuu;
    Pois lähti linnut, veivät kanssa
    Mun armahani parvessansa--
    Kauniisen kaikki ihastuu.--
    Tuoll' on hän, merten tuolla puolla.
    Kun jätti, antoi rukkasensa
    Lähteissään mulle kullallensa
    Ja käski syksyn tullen kuolla.
    Mutt' enpäs kuole kiusoinkaan!
    Syys tullut on, mä elän vaan--
    Mä elän! Ja kun kevät koittaa
    Kun uudet ruusut puhkeaa,
    Voin uuden armahan mä voittaa,
    Voin riemuita ja rakastaa.
    
    
    
    
    POHJATUULELLE.
    
    
    Syys muita uhkaa Pohjolasta,
    Syyshallat muita peljättää,
    Mä pohjatuulten huo'unnasta
    Kevättä toivon lempeää.
    Mä kenties aivan syyttä luulen
    Niin lempeäksi pohjatuulen.
    
    Et vaan, oi tuuli vankkasiipi,
    "Ei"-sanaa immeltäni tuo!
    Sen tuotko--koht' yöhallat hiipii
    Viluisna sydämeni luo.
    Mä kenties sentään suotta luulen
    Niin ankaraksi pohjatuulen.
    
    Mä toivon pohjatuulen tuovan
    Simaisen lemmen sanelman,
    Niin ruusut rintahani luovan,
    Niin luovan kukkamaailman.
    Mä kenties sentään syyttä luulen
    Niin lempeäksi pohjatuulen.
    
    Nupussaan kukat sydämeni
    Uneksii puhjetaksensa;
    Oi, tuuli, säästä kukkaseni,
    Ett'eivät kuole kehdossa!
    Mä kenties sentään suotta luulen
    Niin ankaraksi pohjatuulen.
    
    Puhalla, armas pohjatuuli,
    Rintaani lemmen sanelma:
    Kun impen' ei lie hallahuuli,
    Hän kukkani suo puhjeta.
    Mä kenties sentään syystä luulen
    Niin armahaksi pohjatuulen.
    
    
    
    
    POHJATUULEN TUOMISET.
    
    
    Oi ruusut rintani,
    Oi vilustunehet,
    Oi surkastunehet!--
    Oi ruusut rintani,
    Kuink' ovat kuollehet!
    
    Kuink' uskalsin ja voin
    Hyyn, hallan tuulelta
    Rukoilla rakkautta!
    Kuink' uskalsin ja voin--
    Toi talven pohjola!
    
    Toi talven, linnut vei
    Ohitse etelään.
    Ne lauloi mennessään:
    "Ei tyttös lemmi, ei"--
    Jäi kannel itkemään.
    
    El' itke, kannel, noin,
    El' itke ruusujas,
    Sureksi lintujas!
    Viel' et lie onnetoin:
    Voit soida Suomestas.
    
    Pois lempi kieliltäs,
    Pois kaiu kuolemaan!--
    Vaan Suomi ainiaan
    On lempityttönäs:
    Soi kannel synnyinmaan!
    
    
    
    
    HÄILYVÄT SAARET.
    
    
    Oi maailma, mun mereni,
    Kuin häilyvät on saaresi!
    Kas valtameri saariansa
    Ei kuohuttele juuriltansa--
    Sun saares yhä häilyvi.
    
    Sun aaltois ajoll' ihmiset
    On saaret tuhatlukuiset.
    Kun luokse toistensa he rientää,
    Sun mielijohtos heitä kieltää--
    Heit' aavikolle viskelet.
    
    Mä pieni luoto tahdoin vaan
    Liittäidä saareen kukkivaan;
    Sun kitas silloin, ahnasmieli
    Kurimus, kukkasaaren nieli--
    Mä aaltoihin jäin huojumaan.
    
    Taas toinen, saarten ruhtinas,
    Niin keväinen, niin loistokas!--
    "Sun ruusu-rinnoilles mä liityn,
    Saan rauhan autuaan, kun piityn
    Ihailemaan sun tuoksuas!"
    
    Niin uneksin ja toivotin,
    Mä saari saarta hyväilin,--
    Vaan silloin aalto raisu kiskoi
    Mun saareni, sen kauas viskoi:
    Taas yksin jäin yömyrskyihin.
    
    Yön epätoivo, hämmästys
    Ja ulapalla eksymys
    Mun syöksi kurimusta kohti;
    Vaan silloin taivahalta hohti
    Valoisan tähden välkähdys.
    
    Nuo tähdet Jumal-asunnoista
    Meist' epätoivon tuskat poistaa.
    Ja kukkasaaret saarta vasten
    Uneksuu lailla autuasten,
    On meri hetkeks tyyntynyt.
    
    Kupeesta saaren liittyneen
    Näen pikku saarten syntyneen:
    Ne kasvaa, kukkii, riemuitseepi,
    Vaan kurimus ain' ahmaileepi--
    Se nielee saaret lapsineen.
    
    Oi, tähti, johda kulkevaa,
    Äl' aaltoin anna johdattaa!
    Kas tuolla luoksein saari kiitää,
    Sä, taivas, voit mun siihen liittää,
    Kaks yhdeksi voit sulattaa!
    
    Jo kuulen lintuin laulua,
    Jo tunnen kukkain tuoksua,
    Jo nautin, taivas, sointuisuuttas,
    Syleilen, saari, kauneuttas--
    Jo rauhoittuupi maailma.
    
    
    
    
    LEMMINKÄISEN LAULU.
    
    
    Ei lampea välkkynyt rauhaisaa
    Mun kotini ikkunan alla,
    Vaan koskipa vaahtosi vallaton--
    Siit' aina on rintani rauhaton,
    Kuin aallolla taistelevalla.
    
    Ei vakainen huo'unta hongikon,
    Vaan lietopa lehtojen helke
    Mun heijaili lapsuen kehtohon--
    Siit' aina mun mieleni lieto on
    Kuin tuulessa lehtien väike.
    
    Ja en lepovuonna mä syntynyt,
    Vaan sota oli ankara silloin:
    Sen pauhussa viettelin vuosia--
    Siit' ain' ilotyöni on taistella,
    Kun on sota myrskyisä milloin.
    
    Näin kuohun mä aikani koskena
    Ja lemminpä lietona hetken.
    Mä taistelen--toivonpa voittoa,
    Kun armahan äitini helmassa
    Olen päättänyt melskeisen retken.
    
    
    
    
    ELONI.
    
    
    Mun eloni tääll' on kuin astunta
    Petollisella haudan kannella,
    Jok' usein upottaa
    Ja uhkaa vajottaa
    Povehen mustan kirkkomullan.
    
    Niin maassa riemu mulle pilkahtuu
    Kuin pilvitaivahalta valju kuu,
    Ja immen rakkaus,
    Kuin tähden kirkkaus,
    Vaan kaukaa hohtaa kaipausta.
    
    On elon kukat tomumajassa
    Kuin Lapin kevät hetken loistava,
    Ja harvoin kypsyvät
    Tääll' ehjät hedelmät:
    Ne toivon maa voi valmistella.
    
    
    
    
    JOULUTÄHTI.
    
    
    Taivaalla muinen tähti kiilsi,
    Kuningas tähtiparvien.
    Sen sydänt' usein murhe viilsi,
    Nähdessä vaivat ihmisten;
    Ja, surren synkeyttä maan,
    Hän jätti riemun ylhäisen
    Ja astui maata loistamaan.
    
    Majaanpa pienehen täht' ensin
    Valonsa pyhän vuodatti;
    Siit' ympär' ihmiskunnan lensi,
    Sydämet, mielet lämmitti.
    Hän kuoleman ja varjoin maan
    Elämän maaksi kirkasti,
    Ja rauhan toi sit' asumaan.
    
    Tuo tähti synkeästä yöstä
    Valoisan armopäivän loi,
    Ja ihmissielut harhatyöstä
    Totuuden tielle viedä voi.
    Hän, taivahinen kirkkaus,
    Joul'-aamuhun tuon valon toi,
    On _>maan ja taivaan valkeus_.
    
    
    
    
    TÄHTEIN TANSSI.
    
    
    Pihalla taivaan tanssivan ma nään
    Tuon tähtiparven ringissään.
    Sen keskell' loiste auringon
    On valonsoihtu summaton.
    
    Hymyillen katsoo tanssiseuroja
    Auringon silmä valvova;
    Vaan surunsätein himme'in
    Vilahtaa tähtiin eksyviin.
    
    Oi onneton, ken tähtyeistä vaan
    Vieraantuu alkuvalostaan:
    Se jähmettyen, sammuen,
    Musertuu avaruutehen!
    
    Vaan toiset, "Herran kehrää" kiertäen,
    Radallaan riemuin tanssien,
    Valoa juovat, loistavat--
    Rinnoille päivän nukkuvat.
    
    Maan lapset, tomun sikiötkin me
    Valolla Luojan loistamme:
    Elämä riemujansa tuo,
    Kun Herran Henki valons' suo.
    
    Vaan onneton, ken Luojast' eksynee:
    Sen sielun soinnut vaikenee,
    Sydämen liekit sammuu--hän
    Rintansa tuntee jäähtyvän!
    
    Oi taivaan soihtu tanssiseuroines!
    Ken onnellisna rinnoilles
    Tuikahtaa vois ja ken sais sun,
    Sun luonas soinnun kaivatun!
    
    
    
    
    MAAPALLO.
    
    
    Mun sydämeni kiveä lie raskahinta varmaan,
    Kun toisinaan pois puhkaista on rintakehäni.
    Ei kovaa tok', ei jähmeää kuin kylki vuoren harmaan,
    Kosk' useasti kuohulähteen lailla läikkyvi.
    
    Maapallon nuorna kerrotaan myös tulikehrä olleen,
    Joss' aaltoeli kalliot ja vuoret virtana;
    Kun hiukan vanhui, kerrotaan maan kuoren kovaks' tulleen,
    Vaikk' ydin malmivuorineen viel' uhkui kuumana.
    
    Vaan ydin kuuma pintahan kuohutti kukkatarhat,
    Loi maahan avull' auringon puut, ruohot, pensastot,
    Eläimet--riemuks' toisilleen niin halvimmat kuin parhaat,
    Täynn' elämää, täynn' onnea viherti vainiot!
    
    Näin kevätloistossansa maa heloitti nuorna ollen,
    Vaan joskus rinta pakahtui nuort' tulta kuohumaan,
    Kun kirousta nousnehen näk' elon-vainiollen--
    Sen poltti, rankaisi--ja taas sävystyi innostaan.
    
    Mon' ennustaa, ett' ydin, maan vanhaksi tullen, jäähtyy--
    Tuot' ennustusta, rintani, el' usko kauheaa!
    Kun ain' on liekit valveilla, elämä maassa viihtyy,
    Maa autioksi kallioks' ei kohmettua saa!
    
    Maapallo ihmissydän on, joss' aaltoelee tulta,
    Tult' aaltoilee, kun nuoruutta sen ydin uhkuaa.
    Ah, sydän, hedelmöitse myös, kuin kukkii kevätmulta,
    Jos puhkeat, niin rankaise vaan _pahaa_ maailmaa!
    
    
    
    
    EI--JOS.
    
    
    Ei purjelaivat nähdä
      sais aaltoin huojuvan,
    Jos tuulet aina torkkuis,
      ei näyttäis valvovan.
    Vaan myrsky-yöt on Herran hallussa.
    
    Maan valkeat ei koskaan
      valaisten ruskottais,
    Jos hiilihin ne hiipuis,
      ei leimuks' lekahtais.
    Vaan vaaratulta Herra torjukoon.
    
    Ei elämä, ei henki
      maailmaa valloittais,
    Jos haltioiss' ei koskaan
      maan lapset touhuais.
    Vaan torju, Herra, murhan enkelit!
    
    
    
    
    TOMUSSA.
    
    
    Mudassa uivat helmisimpukat,
    Hiekasta virran kulta huuhdellaan,
    Timantit erämaasta nousevat--
    Tomussa kaikk' on kalleudet maan.
    
    Vaan ihmisrinnan mutalähtehestä
    Maan arvoisimmat löytyy aartehet.
    Jos kaivaa voisin, kirkkaiksi ne pestä,
    Tuhannet loisin maalle loistehet.
    
    Ma loisin valot, jotka lämmittäis
    Ja elonvoimaa paistais maailmaan;
    Ei Pohjan jäätkään kukkimatta jäis,
    Ja Pohjan kansa hehkuis loistossaan.
    
    Niin, loisin, loisin--moinen raukka luoja!
    Omatkin kalleuteni uppoais,
    jos aarteitten ei korkein ilmituoja
    Rintani tomuun joskus puhaltais.
    
    
    
    
    KUKKA JA LINTU.
    
    
    Kukan ympäri
    Leikki lapsia,
    Lapset kiitteli:
    Kah kuin kaunista!
    Kukka tuoksui vaan
    Eikä tauonnut,
    Kukka loisti vaan
    Eikä kuihtunut--
    Kuihtui vasta syksyn tultua.
    
    Linnun ympäri
    Leikki lapsia,
    Lapset kiitteli
    Linnun laulua.
    Lintu lauloi vaan
    Eikä tauonnut,
    Lauloi innoissaan,
    Pois ei muuttanut--
    Muutti vasta syksyn tultua.
    
    Kukka kaunihin
    Lienet, lapsonen,
    Lienet lintukin
    Laulu-lahjainen:
    Kiihdy tuoksumaan,
    Konsa hyväillään,
    Laula parhailtaan,
    Konsa kiitellään--
    Tauota voit syksyn tultua.
    
    
    
    
    PIKKU ILMA.
    
    
    Helmass' äidin, suojass' isän
    Pikku Ilma iloitsee,
    Aamupäivän, kevätkesän
    Riemuja hän nautitsee.
    
    Rauhan laakso äidin helma,
    Jossa sadut kukoistaa,
    Isän sylissä taas Ilma
    Hongan turviss' istahtaa.
    
    Päivyt hellä hymyileepi
    Isän, äidin kasvoista,
    Joka silmä tuikkeleepi
    Hälle tähtivalona.
    
    Ilman kyynelkin on armas,
    Kuin yön kyynel kesäisen;
    Raitis on se eikä karvas,
    Ei kuin myrskyt murheitten.
    
    Taas kun riemuita hän saapi,
    Enkelitkin riemastuu,
    Ja ken häntä katsahtaapi,
    Siltä murhe surkastuu.
    
    Taivas, ellös viekö maasta
    Tuota viatonta pois!
    Tääll' ois monta autuasta,
    Monta puhdasta jos ois.
    
    
    
    
    LAPSEN OSA.
    
    
    Naapurihin Tuomo aamull' astui
    Iloissahan, hyppyhynkin valmis;
    Vuorotellen vihellys ja laulu
    Tuomon suusta hilpeästi raikkui.
    
    "Miksi, Tuomo"--emäntä näin kysyi--
    "Läikkyvi nyt ilos' yli laitain?
    Joko onni lapsilles soi leivän,
    Puuttehessa ennen itkeneille,
    Vaiko otti osan heistä Tuoni
    Majoillensa riistarikkahille?"
    
    "Eipä Tuoni ottanut, mut leipä
    Taivahasta putosi, kun kuuteen
    Lapsehen loi Luoja seitsemännen.
    Hälle "hengen antaja suo leivän",
    Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi;
    Toisillenpa osansa siis jääpi.
    Työtä anon, emäntä, nyt sulta
    Iloissani Luojan antimista."
    
    
    
    
    ÄITI LAPSELLE.
    
    
    Nyt, Herran lahja, lepäät helmassani,
    Vaan kerta lepäät Luojan helmassa;
    Nyt imet elon voimaa rinnoistani,
    Ikuisen elon imet taivaasta;
    Nyt leikkielet halvoin heppeleisi,
    Taivaassa voitonpalmu tarjotaan;
    Hymyillen katselet nyt kasvojani,
    Sun kerta Herran kasvot kirkastaa.
    Ja äänes heikko, usein murheellinen,
    On riemulaulu seuroiss' enkelten:
    Viaton unimaailmasi viimein
    On ilmestyvä riemuks' autuuden.
    
    
    
    
    KODISTA JA KOTIIN.
    
    
    Kun jätin kodin hyvästi,
    Syntypaikkani parahan,
    Taivas pilvihin pimeni,
    Ilma heltyi itkemähän;
    Ihmissydämet syvästi
    Huokaeli, huolten pilvi
    Niistä synnytti satehen.
    
    Kun kodista matkustelin,
    Tiepä pystyhyn pysähti,
    Vastamaaksi vainiotkin,
    Matkan tuuletkin tukalti,
    
    Vinkui vastahan vihuri;
    Kaikki ihmiset ivalla
    Tiepuolista tirkisteli,
    Mua pilkaten poloista.
    
    Käännyinpä kotihin koito:
    Nytpä vainiot viherti,
    Myötätuulet tuuditteli,
    Maat mäelti mennessäni,
    Kulkeissan' alamäkeä
    Kodin kultaisen pihalle:
    Taivas kiilsi kirkkahana
    Päivän paistavan valossa,
    Luonto riemussa rehoitti,
    Ihmiset ilon väessä
    Mun syliinsä sieppaeli.
    
    Niinp' on vierahisin kulku,
    Kuin syksyllä surman suuhun;
    Niinpä on kotihin kulku,
    Kuin keväällä kullan luokse.
    
    
    
    
    KUUN SAMMUTTAJAT.
    
    
    Kiiruusti apuhun kaikki jo!
    Miss' ovat kiulut ja ammehet,
    Ves'-ruiskut, rattahat, hevoset?
    Tuoll' yltyy valkean vahinko,
    Sen leimu väikkyvi kauhuna:
    Kohoontuu, näettekös, pilvihin
    Hivuksin liekki nyt punaisin,
    Kuin orhin kaulakin kaareva!
    
    Näin talost' äkkiä tuoksahti
    Nyt väki valkean vaarahan,
    Ja vuoren taakse se kiiruhti,
    Sielt' uskoi tult' ylös kuohuvan.
    Syys-illan riensivät hämärää,
    Jop' aukas' huutoihin hätä suun;
    Vaan silmät vuorella selviää,
    Kun nähdä saavat he hellän--kuun.
    
    
    
    
    TAIKAVOIDE.
    
    
    Kolme kertaa kolme
    Koston rauhoittaa,
    Kolme kertaa kolme
    Surman karkoittaa,
    Kolme kertaa kolme
    Haavat parantaa.
    
    Ruoste kirkonkellon,
    Tuhka kyisen pellon,
    Lähdevettä lemmon
    Kanna kiehumaan.
    
    Ydinpihka puusta,
    Vaahto karjun suusta,
    Hammas hiiden suusta
    Tunge kattilaan.
    
    Ihmisverta nuorta,
    Muru ikivuorta,
    Lemmon leivän kuorta
    Työnnä hautumaan.
    
    Kiehuvi,
    Kuohuvi,--
    Kypsyy.
    
    Jäähtynyt,
    Pentynyt,--
    Haavaan.
    
    Kirvelee,
    Paranee,--
    Terves!
    
    Kolme kertaa kolme
    Koston rauhoittaa,
    Kolme kertaa kolme
    Surman karkoittaa,
    Kolme kertaa kolme
    Haavat parantaa.
    
    
    
    
    VIINANPOLTTAJAN SANAT.
    
    
    Kiehu kattila,
    Si'itä sappea,
    Jolla pyörrytä
    Ihmishenkeä.
    
    Höyry polttavin,
    Liity liekkihin,
    Niinpä vimmahan
    Syökset maailman.
    
    Liemi vaahtoinen,
    Loitsi ihmisten
    Himot nielemään
    Neste höyrynään.
    
    Maistanut ken on,
    Olkoon rauhaton,
    Siks' kun juodessaan
    Kurkku sauhuaa.
    
    Pää kun selviää,
    Sydän kirveltää,
    Kunnes suitsuvi
    Niinkuin helvetti.
    
    
    
    
    HURJAN VIISASTELUA.
    
    
    Ken moittii, sano, ken,
    Jos viiniss' uiskelen?
    Maailma tukehtuis
    Ja ain' ois tomuinen,
    Jos viinissä ei uis.
    
    Ken moittii, sano, ken,
    Jos syöksyn tulehen?
    Kun viin' ei puhdistaa
    Voi saastaa sydämen,
    Sen liekit kirkastaa.
    
    Näin vuoroin uiskelen
    Ja syöksyn tulehen:
    Mä viinissä vaan uin
    Ja lemmen tulehen
    Mä syöksyn päin ja suin.
    
    
    
    
    VYYHTYNYT.
    
    
    Yöt päivät yhtä mittaa nyt
    Tuo lapsi park' on itkenyt
    Rinnoilla äitiarmaan:
    Sairasna pieni vaikeroi,
    Kertoilla kipujaan ei voi,
    Kun sanoiksi sen ään' ei soi--
    Hän kenties kuolee varmaan.
    
    Yöt päivät äit' on valvonut,
    On rukoellut, toivonut
    Herralta lahjaa kahta:
    "Laps' armas terveheksi luo,
    Kotihin lapsen isä tuo,
    Selkeenä häntä nähdä suo!"--
    Ken noita kieltää mahtaa?
    
    Yöt päivät isä juonut vaan
    On kapakassa raivossaan,
    Ei muista kotiparkaa;
    Vaan kaikk' kun tuhlannut hän on,
    Järkeensä niellyt turmion,
    Niin koti johtuu muistohon--
    Hän sinne vihdoin karkaa.
    
    On äiti vuotehella nyt
    Ja laps' on hiukan vyyhtynyt,
    Kun haamu tulla horjuu:
    Ov' aukenee ja lonkahtaa,
    Sisälle haamu horjahtaa,
    Vaan taas laps' sairas kirahtaa--
    Tuost' isä hurja karjuu.
    
    Last' äiti heijaa polvillaan,
    Mut pieni kiihtyy itkussaan,
    Ei saa hän unt', ei rauhaa.
    Äit' itkee myös ja vapisee,
    On hiljaisna ja rukoilee,
    Mies mieletön kun kiroilee
    Ja huimapäisnä pauhaa.
    
    Juur' äiti lasta siunasi,
    Vaan kohta huone tärähti,
    Kun kirous soi raskas:
    Sylissä pieni säpsähti,
    Sen kyynelvirrat vaikeni,
    Hän riutui, sydän seisahti--
    Nyt Herra korjaa lastas!
    
    Yö rauhoittui. Mut aamulla
    Sairasti äiti vuoteella,
    Kalpeena nukkui lapsi.
    Vaan isä huokaa tuskissaan,
    Valittaa, itkee polvillaan,
    Kun lapsi hänt' ei milloinkaan
    Tunnusta vanhemmaksi.
    
    
    
    
    LOISEN POIKA.
    
    
    Pimeessä synnyit pirtissä
    Sä mustaan maailmaan;
    Vaan äitis päivän rinteellä
    Sun kantoi kasvamaan.
    
    Loispoika pirtin pimeään
    Jäi yksin äitineen;
    Häll' ehk' ei äidin silmäkään
    Paistellut sydämeen.
    
    Sinulle äiti lauloi näin:
    "Valosta puhkeaa
    Maan ruusut--valost' ystäväin
    Myös sydän aukeaa."
    
    Loispoika pirtin nurkassa
    Peikoista kuuli vaan.
    Häll' äiti lauloi: "Petoja
    On asuvaiset maan."
    
    Näin tunteet julmat, katkerat
    Poik' imi äidistään;
    Sai pedon kynnet, hampahat,
    Pirtistä lähteissään.
    
    Nyt loisen poika maailmaa
    Hurjasti raatelee:
    Yöt murhaten hän rosvoaa,
    Korvessa karkelee.
    
    Ja kylän kansa vapisee
    Nyt loisen pojasta,
    Hänt' etsii, häntä vainoilee
    Kuin metsän petoa.
    
    Oi kylän kansa, laskekaa
    Valoa pirttihin,
    Ja loisen poikaa muistakaa,
    Sen hirmutöitäkin!
    
    
    
    
    MÄSSÄÄVILLE SUUNSOITTAJILLE.
    
    
    Tulta kurkkuhun
    Työnnän teille, kun
    Huutaa hoikotatte!
    Milloin isänmaa
    Teistä miehen saa?--
    Kieltänne vaan sille palpatatte!
    
    Ja kun synnyinmaa
    Teiltä parhaaltaan
    Vaatii uhrianne,
    Mielen katkeran,
    Jäisen Gehennan
    Tarjoatte sille rinnastanne.
    
    Herra hengestäs
    Iske liekkiäs
    Noihin rahkasoihin!
    Tunge rintoihin
    Tulta Horebin,
    Sielut että syttyis salamoihin!
    
    
    
    
    SYRJÄHDYS.
    
    
    No, väitelkää min väittelette,
    Jos uskotte sen taikka ette--
    Vaan sydän luotiin ihmiselle
    Ens oikealle kupehelle.
    Mut syntihin kun langettiin,
    Niin vasemmalle kaaduttiin,
    Myös sinne sortui sydänpalli--
    Siit' asti kaikk' on mullin mallin.
    
    
    
    
    SUKU-ETU.
    
    
    Jaloa on sukua
    Sander'; ei siis lukua,
    Vaikka juo ja huilaa suotta:
    Esi-isäin töihin luottaa.
    
    
    
    
    UUSI MAAILMA.
    
    
    Ma noitur' olla tahdon nyt,
    Lumooja, velho verraton--
    Ma riidan irvihampahan
    Pois manaan tieltä maailman--
    Luon rauhan sulo-sovinnon.
    
    Ma vihan, kateuden työt
    Ja kostonhimon alhaisen
    Pois loitsin--rakkauden vaan
    Ma kutsun maata asumaan,
    Maan lapsill' luomaan autuuden.
    
    Nuo himot, surman siittämät,
    Ja kaiken vainon, vääryyden
    Sanalla ruhjon syvyyteen:
    Totuuden päästän valloilleen,
    Perintöön valta-istuimen.
    
    Yön maasta kadotan mä pois,
    Ja kärsimys ja vaivaisuus
    Lieventyy suloisuutehen:
    Näin valonmaahan uutehen
    Jää puhdas kuolemattomuus.
    
    Maailman mikä rumentaa,
    Mi saastuttavi elämän,
    Sen avaruuden rajoista
    Pois karkoitan--maa ihana,
    Kuin taivas, nähdään välkkyvän.
    
    Maa autuain näin valmis on--
    Maan lapset siihen joutukaa!
    Vaan kenpä joutuu, hyljätkään
    Hän rumat henget syämestään:
    Hääkauneutta vaaditaan.
    
    Siipenne tomust' irrottain
    Siis nouskaa kilpalennossa!
    Kohotkaa valon sydämeen,
    Unelmain iki totuuteen,
    Ihaillen jumal'-istuinta!
    
    
    
    
    PÄIVÄN SÄDE.
    
    
    Oi, jos päivän säde öisin,
    Niin sun silmäis kautta voisin
    Tunkeutua sieluhus!
    Valona siell' lämmittäisin,
    Mit' ois mustaa, hävittäisin:
    Vallan voittais sulous.
    
    Vaan mä, ollen itse musta,
    Kaipaelen valaistusta--
    Sinä sieluhuni käyt.
    Siellä loistat puhtautta,
    Kauneutta, hurskautta--
    Toivon-tähtenäni näyt.
    
    Olet päivän säde hellä,
    Joka lemmell' ijäisellä
    Johdat mun luo auringon,
    Josta rauhaa autuasta,
    Josta--itse Jumalasta--
    Vuotaa voima elohon.
    
    
    
    
    MATKA AURINKOON.
    
    
    Maast' ihminen luo auringon
    Matkustaa kuoltuansa.
    Sä tiedät, siellä Luoja on,
    Odottain lapsiansa.
    Vaan tähdissä Hän matkalla
    Suo lasten huo'ata.
    
    Hän lemmen säteill' lähettää
    Autuutta matkaajille,
    Vaan valo kirkkain yllättää
    Tähdille lähemmille.
    Siks' usein Venus-tähtehen
    Halaapi ihminen.
    
    Maass' onni vaan suo _vaskihäät_
    Riemulla viettääksemme.
    Häät juomme--kohta myrskysäät
    Jo pauhaa etehemme.
    Ei kauan kestä onni maan,
    Kuin maistimiksi vaan.
    
    Väsynyt taistelosta jo
    Nyt puuhaa lähtöänsä.
    Maan jättää. Kirkas aurinko
    Vaan loistaa silmissänsä.
    Taas väsyy tiellä, poikkeaa--
    Venukseen seisahtaa.
    
    Kas riemua, min nostattaa
    Uus tulokas nyt siellä,
    Vaikk' itse matkan vaivoista
    Hän itkusilm' on vielä!
    Vaan toivo pyyhkii kyyneleet,
    Maan muistot viimeiset.
    
    Nyt lempi satakertainen
    Heloittaa auringosta,
    _Hopeahäitä_ tanssien
    Saat laulaa Merkuriosta:
    Kas sinne Venus-tähdestä
    Himoitset lähteä.
    
    Maan lasten lemmen-jumala,
    Tuo Venus, meit' ei voita:
    Henkemme etsii korkeinta,
    Himoitsee auringoita.
    Kas sinne--lempiviikot vaan
    Kun loppuu--matkataan!
    
    Sä sanot: "Lentotähtiä!"
    Ei, nuot on enkeleitä.
    Kautt' ilman, Luojan käskystä,
    Noin kaitsevat he meitä.
    Oi riemua, kun astutaan
    Merkurion satamaan!
    
    Nyt lempi tuhatkertainen
    Vastaamme tulvaileepi,
    Ja _kultahäitä_ tanssien
    Nyt sielu riemuitseepi.
    Ja meri, täynnä hekkumaa,
    Eteemme aukeaa.
    
    Vaan tuonne, ah maa autuain!
    Oi tuonne Luojan luokse
    Nyt henki siivin innokkain
    Halk' avaruuden juoksee.
    Hän valloittaa tuon uuden maan,
    Totuus on miekkanaan.
    
    _Timanttihäitä_ oi ken vois
    Kuvailla luotu kieli!
    On murhe, tuska, vaiva poiss',
    Autuutta täynn' on mieli.
    Auringost' auringoihin päin
    Me matkustamme näin.
    
    
    
    
    LAULAJAN LAPSET.
    
    
    Sun lapses, laulaja, on kummanlaiset:
    Jo synnyttyään täysikasvuiset,
    Ja lausehet on suussa sointuvaiset,
    On usein purevaiset hampahaiset,
    Vaan joskus huulet leikinlaskuiset.
    
    Vakaasti toisinaan kuin hongan humu
    Nuo lapset haastavat, ja otsallaan
    Heill' useast' on surun synkkä sumu;
    Vaan suru tuo on maasta noussut tomu,
    Mi lemmen valkealla poltetaan.
    
    Niin, lempisilmin, täynnä rakkautta
    On laulajani lapset ainiaan.
    He leikitellen suosii viisautta,
    Vaan välttävät sen yliherrautta
    Ja kauneutta luovat maailmaan.
    
    Vaan, Herran tähden, jospa suuttumahan
    Nuo jumal'-lapset syntyissään jo saat:
    Lemmenkin liekit vihan valkeahan
    Vaihtuupi silloin, syttäin kapinahan
    Ja kukistaen kaupungit ja maat.
    
    Ikuiset kuin nuo tähdet korkeuden
    On laulajani _jalot_ siittämät.
    Maan yöhön paistavat he kirkkauden
    Ja lämmittävät jäisen kolkkouden,
    Maan äärist' äärihin näin lentävät.
    
    
    
    
    KUN KERTA VÄSYN.
    
    
    Kun kerta väsyn enkä jaksa laulaa,
    Kas silloin kastan kuolemaksein kaulaa,
    Ja lähden pois maat' isäin kiusaamasta,
    Vaan kuoltuani laulan taivahasta.
    
    Suo anteeks' silloin, armas maani, mulle,
    Runoilijalle surmaan tuomitulle!
    Sun häpeäkses eläisin; kun kuolen,
    Sun kunniasi kasvaa toisen puolen.
    
    Mä taivahille mainetöitäs soitan,
    Sielt' arvoseppeleitä sulle voitan;
    Ja kevätpäivän paistaessa sieltä
    Tuon saloillesi tuhat satakieltä.
    
    Ja taivahasta laulan maailmalle,
    Runoillen sanat metsän huminalle,
    Ja lainehille loiskiville rannan
    Syvyyden suusta sanoja mä kannan.
    
    Kun myrsky-yö on, meuruaa kun tuulet,
    Sanani niiden säveleissä kuulet,
    Ja ukkosenpa tulen pauhinassa
    Sanoja lausun voiman Jumalasta.
    
    
    
    
    KAS NYT EN LAULA.
    
    
    Kas nyt en laula, en!
    Kun paimen, hyppelen
    Mäillä, kunnahilla,
    Kukkivilla.
    
    Keväällä laulelin,
    Kun lauloi linnutkin:
    Nyt hoitaa pääsky pieniään,
    Niin, kenties, peippo, kerttunen,
    Töin tuskin kuulet leivosen,
    Ja rastas sata säveltään
    Jo vaihtoi tiukkuvirtehen;
    Huus käki ammoin: "hoiloilo",
    Ja päätti laulun jo.
    
    Joukossa laulais huonoinkin,
    Ja yksin, kun ei kuultaisin;
    Vaan kuullen monen kultasuun,
    Pilannen ehkä laulupuun,
    Halvennan virretkin:
    Siis kesän vietän näin ja noin,
    Vaan syksyll' yhtyä mä voin
    Taas lähtövirsihin.
    
    Kas nyt en laula, en!
    Kuin paimen, hyppelen
    Mäillä, kunnahilla,
    Kukkivilla.
    
    
    
    
    MAANTYTTÖ.
    
    
    Maantyttö syntyi kotonaan,
    Hän syntyi laulamaan:
    Hän lauloi kotikunnailla
    Ja riemastutti rintoja,
    Ja kansa riensi kuohuna
    Nyt häntä kuulemaan.
    
    Maantyttö kulki kaupunkiin
    Ja lauloi tielläkin:
    Hän kiitti koti armastaan,
    Ylisti leikkikumpujaan--
    Kaikk' kansa juoksi kuulemaan,
    Kun tyttö lauloi niin.
    
    Ja tyttö kaupungille sai
    Hän lauluvallan sai:
    Nyt korvansa kun aukaisi,
    Sen sydänsuonet hehkuili--
    Vaan kateus viel' ylpeili,
    Maantytön halventain.
    
    Maantyttö salon sydämmeen
    Palasi lauluineen:
    Hän hetken korven rinnasta
    Kuunnella tahtoi rastasta,
    Sen säveleitä seurata--
    Taas läksi lauluilleen.
    
    Nyt ken sen laulun kuuli vaan,
    Sen sydän palamaan!
    Maa, kaupunki nyt riemastui
    Ja häijyt henget kukistui,
    Ja korvat kaikkein auentui
    Maantytön laulantaan.
    
    
    
    
    MOKOMA LEMPI.
    
    
    Keväällä kun kihlasin
    Syksyllä sain rukkaset,
    Näinkös luonnon kuollessa
    Kuolee lemmen kukkaset?
    
    Syksyllä taas kihlasin--
    Keväällä sain rukkaset,
    Näinkös vasten luontoa
    Kuolee lemmen kukkaset?
    Tuost' en valheesta nyt huolis,
    Ettei muka lempi kuolis.
    
    
    
    
    NIITTYPURO.
    
    
    Näin moititaan: voi kuink' on murheinen
    Ja synkän musta niittypuron juoksu,
    Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen
    Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.
    
    Ei muisteta: tuo puro kotoisin
    On synkältä ja hallaiselta suolta,
    Ja korven kautta juosten, kuulikin
    Se näljänhätää, itkua ja huolta.
    
    Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,
    Vilkastui puro, iloisammin hyppii,
    Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,
    Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.
    
    
    
    
    TUETTU PÄÄ.
    
    
    "On mulla sydän vasemmalla,
    Vaan jotain puuttuu oikealta,
    Sen vuoksi elo kaikkialla
    Niin tuntuu heikolt', ontuvalta:
    Tuo syrjäpaino laitaan kiskoo,
    Useesti vasemmalle viskoo,
    Pois eksyttää tielt' oikealta."
    
    Niin nurkui mies. Vaan naisen kainon
    Kun puolelleen löys' oikealle,
    Hän tunsi kohta tasapainon
    Ja toisin lauloi maailmalle:
    "Mies naisen pää on, pappi lukee!
    Niin, kyllä--sydän kun vaan tukee
    Sen, ettei eksy hunningalle."
    
    
    
    
    VASEN PUOLI.
    
    
    Kun kunniamerkkejä annetaan,
    Ne pannaan rintahan vasempaan,
    On tähdetön oikea puoli.
    Ja morsiusneito, kun kukkasen
    Istuttaa rintahan poikasen,
    Oikeesta puolest' ei huoli.
    
    Kas pappia--kelle hän paukuttaa?
    Hän vaan sydänpohjia kuohuttaa
    Ja järjen syrjähän käyttää.
    Ja laulaja--kelle hän laulelee?
    Hän syäntäsi ruusuilla kiehtoelee
    Ja kukkien tuoksulla täyttää.
    
    Ken liittyisi kylmähän järkehen?
    Vasemmallapa on sydän lämpöinen,
    Se valtias kenpä sen voittaa:
    Hän järkesi mykkänä seisottaa
    Ja maailmoita hän valloittaa--
    Se valtias kenpä sen voittaa.
    
    
    
    
    KULTAA.
    
    
    Kultaa, tyttöni, kultaa sulta mä kaipaan,
    Rikkaudetta ja aarteitt' en tule aikaan.
    Kultaa täytesi! ulkokulta ei kelpaa,
    Ontto jos sisus on tai täynn' iki velkaa.
    
    Onkin, tyttöni kalliimp' onpi kuin kulta,
    Verrakseen minä halp' olen tuhka ja multa.
    Vaan ken köyhä on, rikkautt' etsivi silloin,
    Rikkaall' ei rikas tarpeeseen ole milloin.
    
    
    
    
    AATTEHET.
    
    
    Oi, jalot aattehet,
    Tähtyet taivahan!
    Tuulet jos myrskyiset
    Puskevat laivahan,
    Tähtien johtohon
    Luottaen tie
    Aukevi, aavikon
    Halki mi vie,
    Luo levon valkaman.
    
    Oi, jalot aattehet,
    Voittajat kuoleman!
    Maass' elonkukkaset
    Näyttävät kuihtuvan,
    Vaan säde aattehen
    Taas elon luo,
    Taas kevät ruusujen
    Tuoksua tuo,
    Vallaten maailman.
    
    
    
    
    PAIMENET.
    
    ENSIMAINEN JAKSO.
    
    
    On ilta. Pirtin istujat
    Näyttääpi rauhaisalle,
    Vaan ikkunasta ikkunaan
    Käy levotonna Kalle.
    Rinnassa häll' ei katumus--
    Poskilla kevät-tuoreus
    Toist', aivan toista todistaa,
    Ja silmiensä palon
    Sä luulet luovan, loitsivan
    Tähdille uuden valon.
    
    Hän harteva ja varteva,
    Häll' otsa kirkas hohtaa;
    Tuo otsa kirkas, kaareva
    Pelvotta vaarat kohtaa.
    Syys-yölle vastakohtana
    On tukka liinan valkea.
    Mut huolta kantaa rinnassaan
    Ja rauhatonna kulkee,
    Kun laulut äidin lauhkean
    Tiet, ovet häitä sulkee.
    
    "Et mallassaunaan mennä saa
    Tän' iltana, se muista!
    Nuo miettehet nyt mielestäis
    Vaan, poika parka, poista!
    Syys-illat on ja pitkät yöt,
    Vaan viel' ei lopu iltatyöt:
    Voit veistää re'en kaplaita
    Tai pärehiä vuolla--
    Niin, luulen, isäs tahtoo--yöks'
    On sulle sänky tuolla.
    
    Ei muulloin iltavalkea
    Niin hauskuta kuin silloin,
    Kun perhe kaikk' on kotona
    Ja takan ympär' illoin.
    Myös silloin vanha rukkini
    Voi pyörähdellä helposti,
    Ja huolet, joita kantaa saa
    Lapsestaan vanhin aina,
    Ei silloin muistu mielehen,
    Ei höyhentäkään paina."
    
    Näin äiti, polkein rukkiaan,
    Pojalle lauleskeli,
    Puut paukkuen kun takassa
    Ratosti leimueli.
    Vaan Kalle yöhön synkeään
    Tähysti--terässilmistään
    Hän ehkä syys-yön pilvihin
    Valoa luoda tahtoi.--
    Tuost' äidill' outo aavistus
    Rinnassa piillä mahtoi.
    
    Sisälle isä astui nyt,
    Mies lyhyt, vankka varsi.
    Entistä käskevämpi on
    Nyt hällä käytösparsi.
    Hän poikahan kun katsahtaa,
    Sen käskyksi het' oivaltaa:
    "Sä otat eväskontin nyt,
    Kirveen ja pyssyn parhaan!
    Kuin nuoli nopsa, kiiruhtaa
    Saat Villin niittytarhaan!
    
    On karhut, kuulin, kaataneet
    Kylästä orhin nuoren.
    Muu hevosparvi paennut
    On turviin Räihävuoren.
    Kylässä kaiken nuorison
    On hanke karhun-ajohon.
    Mä häpeän, jos poikani
    Ei siell' ois' joukon kanssa;
    Kun nuoremp' oisin, nuolena
    Saapuisin seuranansa."
    
    Kuin päivän silmäterältä
    Pois pilvet pyyhkii tuuli,
    Niin Kallen yö nyt kirkastui,
    Tuon sanoman kun kuuli.--
    "Tult' iskee nuorten kantapäät,
    Vaan vanhain pohkeissa on jäät!
    Kun korven herran turkki vaan
    Silmiini vilkahtaapi,
    Niin metsän rinta raikahtaa
    Ja karhu kellahtaapi!"
    
    Mut tuohon isä: "Maitosuut
    Noin kerskaa ennen työtä.
    Kun voiton toisit kotihin,
    Muut kiitoksen tois myötä."
    Vaan näitä Kalle kuulisko?
    Hän valmis lähtöhön on jo.
    Mut lähteissään mit' etsii hän?--
    Hän säästömakeisensa
    Kokoopi kontin pohjahan--
    Ne viepi kullallensa.
    
    Kylässä matkan varrella
    On Kallen Mari kulta.
    Keväästä asti kummankin
    Rinnassa hehkui tulta.
    Kuustoista täytti kumpikin,
    Kun kevät puhkes kukkihin.
    On syys--se kesän kuihdutti,
    Vaan loistaa nuorukaiset;
    Rehoittaa ruusut poskien,
    On rinnat paisuvaiset.
    
    Syys-ilt' on, tähtein silm' ei näy,
    Kuu hallava ei paista.
    Keveesti Kalle kiiruhtaa,
    Yön synkeytt' ei muista.
    Syys vaikk' on kolkko, kukaton,
    Vaan tähtitarhan, ruususton
    Rinnassaan poika säilyttää
    Ja laulaa riemuisasti;
    Noin vuoroin laulaa, viheltää
    Hän mallassaunaan asti.
    
    Kas, höyry sauhun sekainen
    Ovesta tupruaapi.
    Käy joutuin, Kalle, kiiruhda,
    Jo Mari odottaapi!
    Ah, makeata lämmintä!
    Oi Maria, kuin lempeä!
    Sen tukka liekin leimuna
    Harteilla lainehtiipi;
    Kuin lintunen hän liikkuvi,
    Kuin pääsky sirkosiipi.
    
    Uunissa hiillos punoittaa,
    Kas Marin poskipäitä!
    Oi, sulho, aamun koittavan
    Sä luulet, nähden näitä.
    Sinervä liekki hiilloksen
    On leimu Marin silmien.
    Oi, poika, etsi taivahas
    Ja joudu tyttös luokse!
    Oi, muista aamuruskoas
    Ja kiiruisammin juokse!
    
    Kuin tulen kieli tuikuttaa
    Pihdissä pärevalo,
    Ja viulu-Aapran sävel soi,
    Rehoittaa nuorten ilo.
    He permannolla pelmuaa,
    Ken laulelee, ken rallattaa.--
    Kupeessa uunin yksinään
    Ei sirkan virsi soinut,
    Ei soinut sirkan--Mari ei
    Myös laulella nyt voinut.
    
    "Pois, Aapra, viulu! laulut pois!
    Syys-yöll' ei leikki sovi!--
    Vaan ken se kopsii ulkona?
    Aukeeko saunan ovi?
    Oi, soita, Aapra! laulakaa!
    Nyt vallan vaikka tanssi saa!
    Ah, oisko seinät, katto pois,
    Sais hyppiä kuin hullut!
    Taas Mari onnen lapsi on:
    On Kalle kulta tullut."--
    
    "Oi, Mari, katso konttihin--
    Kas siellä ispinöitä!
    Tuo suukkosi!"--"Oi, Kalle, noin
    Sä kuljet yksin öitä!
    Kas täältä naurispaistikkaat
    Ja ohra-pannukaakut saat.
    Tääll' ystäväs' ja kultas' on,
    Et yksin lähde varmaan;
    Voit hetken hellän viipyä
    Ja laulaa luona armaan."
    
    Niin kuiskuivat, ja Aapra taas
    Viritti viuluansa;
    Sai Kalle, Mari rinnakkain
    Taas laulaa muistojansa.
    Hymyili huulimansikat
    Ja silmätähdet loistivat.
    Syys synkkä vaihtui riemuhun,
    Neidoiksi karhut vaihtui;
    Loi lempi sielut kahleihin
    Ja vaaran pelko haihtui.
    
    He ylistellen lauloivat
    Suloa paimenmuistoin,
    Kuin kautt' ois rinnan kulkeneet
    Purojen, metsäpuistoin:--
    Kuink' kevät uhkui armautta,
    Kuink' kesä kantoi kukkia,
    Syys kuink' on runsas lahjoistaan,
    Syys-illat rauhaisia,
    Ja talven jäillä leikitkin
    Kuink' ovat raittihia.
    
    
    
    
    KUN VOISIN.
    
    
    Ylhäinen metsästäjä
    Näin lauloi kulkeissaan:
    "Oi teitä laakson lehdot,
    Kanervat kangasmaan,
    Puut pienet, puolan varret
    Ja korven mökkinen!
    
    Teilt' ei vie myrskyt rauhaa,
    Ei tuiske tuulien;
    Teill' aina kaste kirkas
    Otsalla loistelee,
    Luonanne perhot pyörii
    Ja linnut laulelee.
    Niin tyyness' aina oisin,
    Kun voisin."
    
    Vaan köyhä mieron poika
    Tien varrell' lauloi näin:
    "Te hongat uljaslatvat
    Taivaasen käytte päin;
    Palatsit teistä paisuu
    Valoisat aina vaan--
    Mit' on nuo laakson lehvät
    Pimeessä piilossaan!--
    Te tuulten juhlavirttä
    Synnyitte laulamaan,
    Saleina loistollisna
    Soitollen kaikumaan.--
    Niin ylhäinen ain' oisin,
    Kun voisin."
    
    Vaan paimen huiluhuuli
    Polulla soitti noin:
    "Kuin raitis kevättuuli,
    Vapaana laulaa voin:
    Kuin kuuset huokaa, silloin
    Hartaammin laulelen,
    Ja myrskyll' entis-aikain
    Murheita muistelen.
    
    Ja kosken pauhu kertoo
    Kuink' ennen taisteltiin,
    Vaan laakso tuolla kutsuu
    Iloihin nykyisiin.
    Tällaisna aina oisin,
    Kun voisin.
    
    Kas täällä lintu laulaa
    Ilonsa, huolensa,
    Ja kukka armas kuiskaa
    Suloimmat toivonsa.
    Mä rinnassani tunnen
    Purojen helkkehen,
    Ja aamukaste kirkas
    Mik' on, sen tuntenen:
    On paimentytön silmä,
    Jok' etsii kukkia
    Laaksossa--poika poimii
    Aholla marjoja.--
    Tällaisna aina oisin,
    Kun voisin."
    
    
    
    
    AAMULLA.
    
    
    Tutu, tuu, jo päivä koittaa,
    Tutu, tuu, jo paimen soittaa
    Laitumelle laumojaan:
    Laajan laakson, ruohomaan,
    Virran vieremille,
    Miss' on paimenille
    Kukkakumpu, marjamaa,
    Missä lauma rauhan saa
    Rehoittaa.
    
    Ahdas laidun, lauma nälkäinen
    Syy on paimenten.--
    Tutu, tuu, jo kellot kaikuu,
    Tutu, tuu, jo torvet raikuu:
    Riemu aamun, rauha illallen.
    
    
    
    
    KESÄAIKA.
    
    
    On kevät. Paimentorvi soi
    Ja soipi karjan kellot.
    Jo nurmen nukka vihannoi,
    Vihoittaa viljapellot.
    Purosen partailla vilppahan
    Puut puhkeaapi jo lehteen,
    Ja paimentyttö hän kirkkahan
    Istuupi laidalla lähteen.
    
    Ja tuores kevätvesa on
    Purosen luona poika;
    On raitis hän ja huoleton,
    Kuin toivon-, riemun-aika.
    On puhdas lähde se tyttönen
    Ja poika kuin kevättuuli,
    Ei heitä hallan ja myrskyjen
    Viel' ole koskenut huuli.
    
    Heill' elämä on aavistus,
    Kuin toivon aamurusko:
    On haaveksiva rukous,
    On murtumaton usko.
    Min kevät kätkevi kohdussaan,
    Sen kesä kukkina kantaa;
    Ja syys kun joutuvi, tultuaan
    Se lahjat runsahat antaa.
    
    Sai toiste nurmi kukkihin,
    Heräsi tunnot nuorten,
    Puroset niinkuin ilmihin
    Rinnoista puhkee vuorten;
    Niin sammalmättähäll' istahtaa
    Luo tytön poika nyt tohti.--
    Vaan luudat, siivilät singoittaa
    Tuo tyttö poikasta kohti!
    
    Ei poika suutu--poimi vaan
    Ropeisen mansikoita:
    Nyt tyttö ylväs nauramaan
    Ja huolinut ei noita!
    Vaan sitten suolla kun luutineen
    Hän karjan jälkiä astui--
    Jo vaipui multahan, lietteeseen,
    Ja tyttö parka nyt kastui!
    
    Poik' avuks' ehti, ryntäillään
    Kummulle tytön kantoi:
    Nyt kiitokset jo mielissään
    "Marjoista" tyttö antoi.
    Ja sammalmättähäll' istua
    Luo tytön poika nyt tohti;
    Nyt silmät säihkyivät riemua,
    Nyt posket ruusuja hohti.
    
           *       *       *       *       *
    
    On kesä. Kummut kukkivat,
    Aholla marjat hohtaa,
    Ja paimenlapset iloisat
    Nyt usein toistaan kohtaa.
    He marjat kukkihin vaihtavat
    Ja missä kulkevat, siellä
    Jo vuortenrinnatkin huokuvat
    Ja laaksot on ilomieliä.
    
    On päivä kuuma, helteinen
    Ja harvoin käki kukkuu;
    Niin paimentyttö kukkien
    Keskelle väsyi--nukkuu.
    Kuin metsäruusujen haltijaa
    Nyt kesän hengetär suojaa,
    On tyyni rauha, on pyhä maa
    Ja luonto kiittävi Luojaa.
    
    Katveesta paimenpoika vaan
    Tuon näkee suloisuuden;
    On hiljaa, tuskin huokuikaan--
    Hän havahtuu vois muuten!
    Vaan silloin kellot soi karjojen,
    Jotk' eellä paarmojen kiili:--
    
    Heräsi tyttö ja--poikanen
    Nyt taakse pensahan piili!
    
           *       *       *       *       *
    
    Vaan kevät, kesä lyhyinen
    Kuin siivin ohi kulkee.
    Syys saapuu, suru paimenten
    Ja riemun laaksot sulkee.
    Jo laumast' on susi kaatanut
    Parasta hiehoa kaksi:
    Nyt paimentyttö on muuttunut,
    On käynyt murheisemmaksi.
    
    Vaan paimenpoika lohduttaa:
    "Kas pellon kuhilaita!--
    Ne hiehoja taas kasvattaa!--
    Ja muista niittymaita.
    Suo syksyn tulla! ja talvi tuo
    Paimenten juhlivan joulun,
    Talv'-illat raittihin riemun suo,
    Kun viulu soi kera laulun."
    
    Niin kesä vierii paimenten
    Ja muistot hellät painaa;
    Yks' etsii toista kaivaten,
    Yhdessä oisvat aina.
    Kun sitten näin kesät vuorottain
    On mennyt, toisia tullut,
    Niin poika, tyttönen rinnakkain
    On vihkityynyllä ollut.
    
    
    
    
    ILTALAULU.
    
    
    Ukon ilmaa, sadetta,
    Tyyntä, päivän paistetta--
    Ken niit' aamull' aatteli!
    Vaan kun päivä mennyt on,
    Kaikki johtuu muistohon,
    Ilta kaikki muistavi.
    
    Päivän silmä sammuva
    Luopi iltaruskonsa
    Vainioille, metsillen.
    Väsyttää jos paimenta,
    Vielä soittaa torvea
    Hyvästiksi saloillen.
    
    Kylä viljavainion
    Keskelt' aukee; laaksohon
    Rauhaisaan se viettelee.
    Sauhut kohden taivasta
    Nousee ilta-uhrina,
    Laakson virta vilisee.
    
    Kylän lapset laulaen
    Rientävät luo paimenen:
    "Missä metsän tuomiset?"
    Karja ammoo, kellot soi:
    Päivän voiton ilta toi,
    Kylän lapset riemuiset.
    
    Sinne lauma kylläinen
    Edellä käy paimenen.
    Heltehestä väsyneet
    Siellä virvoitusta saa.
    Paiment' innoll' odottaa
    Siellä kasvot kaivanneet.
    
    Petoin kanssa kamppailla,
    Myrskyss' olla, ukkoista
    Kokea jos päivän saa,
    Kunhan illan tultua
    Löytyy koti rauhaisa--
    Taistella se kannattaa.
    
    
    
    
    PAIMENTEN TALVILAULU.
    
    
    On kesä mennyt paimenten,
    Ja kuihtui kesän kukka;
    Syys ohitse on myrskyinen,
    Pois metsän keltatukka.
    Ne mennehet,
    Vaan paimenet
    On talven pakkasissa
    Viel' iloiset,
    Kuin tähtyet
    Tuoll' ylätaivosissa.
    
    Vaan kukkalaaksot muistoineen
    Ei heitä paimenlasta:
    Ne piilee paimensydämeen
    Viluhun kuolemasta.
    Viel' lauluja
    Kuin niitulla
    Saat kuulla paimenelta!
    On ruusuja
    Sen poskilla,
    Ei poistu pakkaselta.
    
    Nyt paimen metsäst' ajelee
    Vaan havuja ja multaa,
    Ja mieli täynnä hehkuilee
    Vaan hunajaa ja kultaa!
    Hän muistelee,
    Kuink' kutelee
    Nyt tyttö kangastansa,
    Tai neulonee
    Ja kehräilee
    Hän äitimummon kanssa.
    
    Ja hän, jok' kutoo palttinaa,
    Hän ketä aatteleepi?
    Hän muistaa mullan-ajajaa,
    Hänestä lauleleepi.
    Oi, poikanen
    Jos tyttösen
    Kädestä paidan saisi--
    Ois lämpöinen!
    Vaan noin nyt ken
    Toivottaa uskaltaisi!
    
    Saas jouluaamun joutua,
    Voi hauskaa, riemullista!
    Kun tervaslyhtyin loistossa
    On kylät juhlallisna.
    Ja kilvassa
    Kun kelloissa
    Kirkolle varsat juoksee!--
    On tullunna
    Nyt valoa
    Maan paimenlasten luokse.
    
    On Hiivanuutti, Laskiain
    Kaks suurta talven juhlaa.
    Oi, niistä kieli laula vain,
    Et turhan päiten tuhlaa!
    Kun illoilla
    Soi raitilla
    Tuhatta kellokaulaa!
    Kun varsat vaan
    On vaahdossaan
    Ja nuorikansa laulaa!
    
    Mont' talven jouto-illoista
    Kuluupi leikkijöissä
    Ja monta tanssin tahtia
    On soinut tähtiöissä.
    Ei murheitaan
    Suo kaikumaan
    Tää raitis paimen-elo.
    On talvi vaan
    Kuin tarinaan
    Puettu kesän sulo.
    
           *       *       *       *       *
    
    Syys-illall' istuessa noin
    Soi viulu, laulut luisti:
    Ken miehentöitä, vaaroja
    Yön hekkumassa muisti?
    Vaan kopse kuuluu ulkona,
    Ov' aukenee ja--ovesta
    Sisälle vanhus keikahtaa,
    Muut' yllä ei kuin paita;
    Hän säärin seisoo paljahin
    Ja katsoo "kuink' on laita".
    
    Pään harmajan ken nosti noin
    Yövuotehelta varhain,
    Kun kukko viel' ei laulanut,
    Tuo aamun virkku parhain?--
    No, eihän koske kukkohon,
    Min soitto, laulu tehnyt on.--
    Hän vakavaan kun silmäilee,
    Ujoina seisoo naiset
    Ja vaiti miehet tuijottaa--
    Niin kaikk' on kummanlaiset.
    
    "Kun elin nuorna", ukko näin
    Nyt laukes' lausumahan,
    "Ei tyttö kättäns' antanut,
    En mennyt ottamahan--
    Ma kunnes töissä olin mies,
    Niin että muut, kuin tyttö, ties
    Mun urhoseuraan kelpaavan,--
    Nyt tyttäreni tässä
    On valmis kätens' antamaan,
    Vaikk' ken ois pyytämässä!"
    
    Tuo soimaus kuin käsky soi
    Ja kaivoi nuorten mieltä.
    Asehet nousi olallen,
    Ei kuultu äänt', ei kieltä.
    Kätellen jäivät tyttöset.--
    Marilta vieri kyynelet.--
    Kuin päivä ukkoispilvehen,
    Niin riemu peittyi yöhön.
    Viel' lähtöviulu vingahti--
    Ja sulhot riensi työhön.
    
    
    
    
    TOINEN JAKSO.
    
    MATKALLA SYYSYÖSSÄ.
    
    
    I.
    
    On metsätiellä poikajoukko
    Niin reipas astumaan.
    Ken myrskyss' itkisi, ois' houkko,
    Vaan mies ei milloinkaan.
    Vaikk' usein hongat vuorten
    Saa tuuli sortumaan,
    On selkä notkee nuorten,
    Ei sorru kuitenkaan.
    
    Jos riemu runsas tyttötarhaan
    Jäi poikaparvesta,
    El' eksy toki nuorna harhaan,
    Vaan kestä urhona!
    Saas tulla taisteluita,
    Ne meistä miehen saa,
    Yön petoja tai muita--
    Ne voimme karkoittaa!
    
    Yö must' on, kesän kiiltomato
    Ei loista ruohosta;
    Vaan aamun voitto, runsas sato
    On meillä toivona.
    Pois nimen poikanalkki
    Me kauas suljemme:
    Kuin urho uljas halki
    Maailman kuljemme.
    
    
    II.
    
    Syysviima vinkuu puusta puuhun
    Ja metsä huokuu raskahasti.
    Yön pilvet varjonsa luo kuuhun
    Ja taivas katsoo surevasti.
    Vaan vaikk' on luonnossa
    Syys-yö ja kuolema,
    Ain' nuorten rinnoissa
    Elämän virrat pauhaa:
    Ne rauhaa
    Ei suo--ne jalohon vie taisteloon.
    
    Nyt itkee luonto kyynelsilmin,
    Syys kun sen riisuu kukat yltä;
    Noin rinnan huokaus käy ilmi,
    Kun kuihtuu ruusut lemmityltä.
    Mut poikaparv' on vaan,
    Kuin kevät, riemuissaan,
    Ja toukolauluillaan
    Se ennustaa: syysvallan
    Ja hallan
    Taas nuori kevät kerran karkoittaa.
    
    Hitaasti valtansa yö heittää,
    Pimeys ei sois' päivän tulla;
    Yön varjot aamun otsaa peittää,
    On usva luonnon hartiolla.
    Vaan nuoret rinnoistaan
    Saa usvat poistumaan
    Ja aamun koittamaan,
    Vaikk' keskell' luonnon yötä--
    Miestyötä
    On poikaparvi uljas alkamaan!
    
    
    
    
    LAULU HEVOSPAIMENISTA.
    
    
    Annas kuulla kertomusta
    Poikaparven keskeltä,
    Kuinka ennen hevospaimen
    Eli syys-yön metsässä:
    Kuinka alla kuusien
    Luona niittylähtehen,
    Havumajan edustalla
    Roihui liekki korkealla,
    Yötä mustaa valaisten.
    
    Kuinka koivukannon päähän
    Tulinuijaa jyskittiin,
    Taikka paimentorven rai'ull'
    Ilmanranta halkaistiin:
    Metsät, vuoret vastasi,
    Sudet, karhut pakeni.
    Kellot vaan soi hevoskarjan,
    Hirnu kuului liinaharjan--
    Paimentaan se muisteli.
    
    Satuja jos kerrottihin,
    Peljätty ei peikkoja;
    Painittiin jos toisinansa,
    Aina oltiin veikkoja.
    Nukkua jos tohti ken,
    Jalat ilmaan nousi sen,
    Vettä kylmää satoi päähän.--
    Ken nyt, jos ei käynyt jäähän,
    Taas ei tuost' ois virkkuinen?
    
    Valvoa ja hoitaa tulta
    Tääll' on virka paimenten;
    Huuto, pauke, torven raiku,
    Niissä pelko petojen.
    Niin he lauman säilyttää,
    Vaikk' on yö ja myrskysää,
    Kunnes kultaotsa aamu
    Koittaa--poistuu yö kuin haamu,
    Rauha maille leviää.
    
    
    
    
    KARHUN SAARTO.
    
    
    Ryöstösaalist' usein rauhassa
    Kun par'aikaa nautitaan,
    Mehu mieless' on ja huulilla,
    Rangaistust' ei aavistetakaan,--
    Silloin saapuu nuolet kostajan,
    Päättää päivät, matkat maailman,
    Tilin vaatii ankaran.
    
    Niinpä osmon, korven herran,
    Kohtas kosto kerran,
    Saalistaan kun aamusella
    Räihävuoren kupehella
    Ahmi parhaillaan.
    Silloin saapui parvi nuorten,
    Sulki tiet ja polut vuorten
    Jahtiverkoillaan.
    
    Joukko uljas ties:
    Niinkuin yksi mies
    Kuulat laskettava on--
    Petohon.
    
    Vaan ken käskyn ankarimman
    Sai, ja toivon suloisimman
    Tallentaa, ja kellä tahdon ponsi
    Luja on, ei mielenhaave onsi,--
    Valmis on hän mielellänsä
    Täyttämähän tehtävänsä,
    Säästämättä henkeänsä.
    Semmoinen
    Nuor' on joukoss' sulhanen.
    
    "Kättä neidon enkö voittais,
    Kun sen miehen työllä saa?
    Nuorukaisna enkö koittais
    Vanhain toivot vahvistaa?
    Mik' on miesten työksi luotu,
    Lie se mun myös tehdä suotu!"
    Näinpä sulho rohkeasti.
    Silloin joukko vakavasti
    Tähtäsi--
    Paukahti!
    Huuto hurja raikui,
    Vuoren rinta kaikui!
    
    Vaan nyt nousi kämmenilleen
    Korven herra kauhea;
    Ennustaen vainojilleen
    Kuolemaa ja kostoa.--
    Päälle karkaskin
    Kaksin kämmenin,
    Irvihampahin,
    Karjunalla
    Hirmuisalla!
    
    Pyssyn ponsi, kirveslapa,
    Minkä kukin löytää!
    Paeta ei ole tapa,
    Päälle parvi töytää.
    Ensi miesnä ken on siellä,
    Jonk' on peto melkein niellä?
    Hän, tuo nuorin,
    Pulskin, suorin,
    Sulho parven parhain!
    Hänpä viskaa
    Lailla huiman
    Pedon niskaan
    Iskun tuiman--
    Mutta sortuu varhain
    Maahan alle kämmenten,
    Raivoisten.
    
    Avuks' ehtii toiset.
    Silloin sinkuu iskut julmat,
    Lyönnit rajunmoiset:
    Puhkoo pedon otsakulmat,
    Verihinsä sulloo, sortaa,
    Maahan murtaa
    Urhokkaan
    Korven kuulun valtiaan.
    
    Miks ei kuulu riemun raiku,
    Miks ei kaiku
    Kajahtele vuoresta?
    Voittoparv' on synkkä aivan,
    Lailla taivaan,
    Jok' on pilvivaipassa.
    Siit' on päivä pilvessänsä,
    Poikaparvi murheissaan:
    Urhon alku, ystävänsä,
    Tainnoksiss' on haavoistaan.
    Vaan ei hädäst' auta voivotus,--
    Työstä, toimesta on lohdutus.
    
    Kotihin nyt vaan on tie.
    Heinäreki, valjahat
    Niityll' on. Siell' uljahat
    Ruunat syö;--kas niistä pari
    Reippahasti kyllä vie
    Saalihit ja sairahat,
    Vaikk' ois tie kuin hiekkakari.--
    Elävän ja kuolevaisen,
    Vanhuksen ja nuorukaisen
    Koti, armas koti saa
    Rauhoittaa.
    
    
    
    
    PALAUS.
    
    
    Himmeesti pärevalkea
    Valaisee uuninkorvalla
    Nokisen orren alla.
    Sen luona, käsi poskellaan,
    Uneksii tyttö valveillaan
    Kuin illan kuutamalla.
    
    Innosta mieli hehkuaa,
    Se silmäin kautta soimuaa,
    Kuin joskus pohjan palo.
    Ja kyyhky kotkan rohkean
    Saa siivet--sulhon seurahan
    Se kiiruhtaa kuin valo.
    
    "Oi, armas, joukost' uljahin
    Sä ollos!--tullen kotihin
    Saat miehen-arvon kantaa.
    Ja tyttös, juosten vastahas,
    Sukostaa huulin poskeas,
    Kätensä sulle antaa.
    
    Koi, anna aamun joutua,
    Hän saapuu, saalis seurassa
    Ja voittolaulut raikuu.
    Niin nuoret, vanhat riemuitsee,
    Ett' ilmanranta kohisee
    Ja kylän kummut kaikuu."--
    
    Sai vihdoin päivä puolehen,
    Syyspäivä tumma, sumuinen,
    Kuin murhevaipassansa.
    Vaan silloin hetkeks' aurinko
    Pilkahti--pilvilouhisto
    Sen laski luolastansa.
    
    Nyt kansa kulki kujallen
    Ja voittajille riemuiten
    Se kiitoslaulut kantaa.
    Ylinnä Kallen nimi soi:
    "Hänestä urho tulla voi,
    Kun Luoja elää antaa."
    
    Kas silloin hapsin hajonnein
    Keskelle nuorten kumppalein
    Riens' innoissansa Mari.
    Siell' luona korven kuninkaan
    Nyt kansa kiehui riemuissaan,
    Syleili nuori pari.
    
    Vaan päivä väistyi pilvehen,
    Syys saapui taasen sumuinen----
    Vait synkistyi nyt kansa;
    Ja Mari hämmästyksissään
    Syvästi heltyi itkemään--
    Hän itki sulhoansa.
    
    "El' itke!" Kalle aprikoi,
    "Näin nuorna syys ei tulla voi,
    Sen kevätlempi voittaa.
    Sun nähtyän' en kuolla saa,
    Sinussa lemmin maailmaa,
    Sun kauttas taivas koittaa!"
    
    Taas uljasta kaks' orhia
    Otusta kiskoi vaahtoisna--
    Reen tallat tulta tuiski!
    Kelmeenä sairas verinen
    Taas istui karhun kupeellen
    Ja armastaan vaan muisti.
    
    Vaan Mari toivon, epäilyn
    Välillä horjuu--lemmityn
    Hän suree onnetuutta:
    Syys kadehtiiko nuoruuden
    Keväältä ruusuin, liljojen
    Suloa, tuoksuisuutta?
    
    
    
    
    KOLMAS JAKSO.
    
    PYHÄN AATTO.
    
    
    On ilta, Herran päivän aatto
    Ja kirkon kellot kumisee:
    Näin päivän töistä väsyneille
    Ne juhlalevon julkaisee.
    
    Vakaana, tyynnä, hartahana
    Käy kansa töiltään kotihin.
    Ken täyttänyt on tehtävänsä,
    Sill' ain' on rauha suloisin.
    
    Pois arkitomut iltasilla
    Saa päivämies nyt puhdistaa.
    Kirkkailla juhlavaattehilla
    Hän Herran päivää odottaa.
    
    Yö vihdoin, hiljainen kuin hauta,
    Syliinsä sulkee nukkuneen.
    Hän nukkuu, kunnes aamun koitto
    Herättää Herran huoneeseen.
    
    
    
    
    UNETON.
    
    
    Unessa muut on autuaassa,
    Ken yksin valvoo, rukoilee?
    Ken juhlan valko-vaattehissa
    Taivasta kohti huokailee?
    
    Hän onko tunnon tuskissansa
    Ja etsii sielun lepoa?
    Tai rauhan-enkel', Luojaltansa
    Jok' anoo maalle armoa?
    
    On ihminen, on luonnon lapsi,
    Keväimen tytär nuhteeton;
    Ylkänsä pelkää luopuvaksi--
    Siit' on hän valpas, rauhaton.
    
    Ei unta saa, hän hiipii yöhön,
    Hän etsii kullan kotoa:
    "Oi, jospa aamun koittehessa
    Ylkääni voisin kohdata!"
    
    Ei kuu, ei tähdet taivahalta
    Valaise tietä tyttösen,
    Epäilys häitä toivon peitti,
    Kuin taivahan yö pilvinen.
    
    Ei pettäjää hän yljässänsä,
    Mut valoansa etsii vaan;
    Hän etsii kevätlempeänsä
    Ja toivon aamuruskoaan.
    
    
    
    
    VALONSÄTEITÄ YÖHÖN.
    
    
    Tyyn' ilma on kuin hallayönä,
    Kuin taistelust' ois uupunut;
    Pimeys murhekapaloonsa
    On luonnon kaiken verhonnut.
    
    Ja neito sulhon kartanolle
    Nyt hiipii valko-vaatteissaan;
    Hän lohdutusta, virvoitusta
    Tuo sairahalle rinnassaan.
    
    Vaan vastahan mik' outo loiste
    Sielt' ikkunoista hohtelee?
    "Hän ehk' on terves--voiton vuoksi
    Nyt nuoret siellä riemuitsee!
    
    Siell' lauletaan ja viulu soipi,
    Mä saavuin voittojuhlahan!
    Tääll' yöss' en viihdy harhaellen,
    Kosk' avata voin taivahan."
    
    
    
    
    VALVOJAISET.
    
    
    Siell' laajan pöydän ympärillä
    Nuor' istuu parvi paimenten,
    Ja korven saalis, karhun jalka,
    On olvikannun viereinen.
    
    Vaan alla orren honkapuisen
    Ei riemunkannel kaiukaan,
    Ja reunall' ei nyt honkapöydän
    Juo nuoret riemumaljojaan.
    
    Ei viulu-Aapran virret vieri
    Nyt lailla hyppysoitelman,
    Ja laulu nuorten metsämiesten
    On sävel surun haikean:
    
    On parvest' uljain miehentoivo,
    On ylkä sorja sortunut.
    Hän, jonka luoti karhun löysi,
    On kylmäks' aivan kalvennut.
    
    Siin' äiti istuu kyynelsilmin
    Pään luona poikavainajan,
    Ja isä, vailla lohdutusta,
    Myös sortuvans' sois hautahan.
    
    "Miks' omiaan ei syksy riistä,
    Vaan kevätvesat katkaisee?
    Tääll' elänyt ken kyllin onpi,
    Hän hautahan jo joutanee."
    
    Näin kaikuu virret kaipausta
    Ja viulun kielet surua.
    Niin ilmestyypi valko-impi
    Sisällen yöstä mustasta.
    
    Hän kirkastui--vaan haamun lailla
    Kasvonsa kohta vaaleni:
    Kuin kuolon enkel', armahansa
    Hän vuotehen luo lankesi.
    
    Nyt kynttilätkin kirkkahammin
    Valaisi kuolinvuotehen
    Ja sävelvirrat suruisammin
    Soluivat kautta sydänten.
    
    Yön kaiken voimakkaasti kaikui
    Näin murhevirret ahkeraan,
    Vaan ylkänsä luo impi vaipui--
    Ja siit' ei noussut milloinkaan.
    
    Syysluonto armotonko voitti
    Näin ihmis-elon kevähän?
    Kun kukka puhkes, päivä koitti--
    Jo hallayö vei hedelmän.
    
    Vaan varro! Herran päivän tullen
    Saat kuulla kelloin kaikuvan,
    Saat kuulla täältä kutsutullen
    Ikuisen kevään koittavan.
    
    
    
    
    
    VUODET 1878-1881.
    
    
    
    
    MAAN JA TAIVAAN TÄHDET.
    
    
    Talvi-illalla
    Kulki kaupunkiin
    Matkamies.
    Maassa kirkkahan
    Lyhtytähdistön
    Näki mies.
    Vaan ne myöhempään
    Synkkään pimeään
    Sammuivat.
    
    Maa kun musteni,
    Siitä synkistyi
    Matkamies.
    Lyhtytähdet maan
    Vihdoin sammuvan
    Nyt hän ties.--
    Vaan ei taivahan
    Tähtein sammuvan
    Nähnyt mies.
    
    Pain. 6/2 1878.
    
    
    
    
    TYTÖT LINTUJA.
    
    
    Tottakin, hitto jos vie,
    Tyttöset lintuja lie,
    Lentäviä,
    Koska ei saavuta Matti,
    Heit' ikänä.
    Taas Simo sen tytön otti,
    Lintunen tuo hänet vei
    Taivahan seitsemännen
    Kynnyksellen.
    Nyt ilojaan Simo laulaa
    Matti kun nurmella maan
    Murheisna vaan
    Kastavi kaulaa.
    
    Pain. 13/2 1878.
    
    
    
    
    ELOHON MAAN.
    
    
    Himojen liekki
    Lekahti maassa,
    Poroksi poltti
    Maan asujat.
    Jumalan kosto
    Taivaalla syttyi,
    Lakaisi maasta
    Turmelijat.
    
    Siunaus lailla
    Taivahan kasteen
    Virtaili taasen
    Elohon maan.
    Paisteella armon
    Luojamme nosti
    Henkensä maassa
    Hallitsemaan.
    
    Elämän henki
    Kukoista maassa,
    Kohoita luonto
    Korkeuteen!
    Himojen liekki
    Tomuhun paina,
    Säilytä luotus
    Ikuisuuteen.
    
    Pain. 9/3 1878.
    
    
    
    
    MUUTOS.
    
    
    Kukka kukalt' ennen aina lemmin, leikitsin,
    Mutta sataa lempiessä yhden unhoitin;
    Vaan nyt yhtä armastellen ainoata
    Unhoitan mä joka päivä sata.
    
    Pain. 8/6 l878.
    
    
    
    
    KIRKKOMATKA.
    
    
    Kun halki seljan aaltoisen
    Mies souti kirkkohon,
    Jäi venhe kirkkorannallen,
    Hän itse templiss' on.
    Hän siellä kuulee, ett' on maan
    Elämä kirkkomatka vaan
    Ja hauta kirkkoranta.
    
    Elämän venhe matkalla
    Kun särkyy, sill' on tarjona
    Satama: haudan santa.
    Hän, henki, kirkkomatkallaan
    On valmistettu, nostetaan
    Pois sovun maihin sointuisiin,
    Ikuisen rauhan temppeliin.
    
    29/8 1878.
    
    
    
    
    VIIPURIN VAPAAEHTOISEN PALOSAMMUTUSKUNNAN MARSSI.
    
    Säveleen näille sanoille on sepittänyt R. Kajanus.
    
    
    Niinkuin rientää uljas urho vasten vainojaa
    Innoll' aina isänmaansa puoltohon,
    Niinpä pojat, rauhanmiehet, leiju nostakaa,
    Kosk' on noussut luonnonvoimat raivohon!
    Yksin mielin lannistamme luonnonvoimat vimmastaan,
    Rauhantöitten palveljaks' se kahlitaan.
    Päivä taikka yö,
    Lepo taikka työ,
    Valmis ollos vasten tulta taistelemaan!
    
    Ahkeruus ja työ ja toimi rikkautta luo,
    Kartanot ja kaupungit se nostattaa,
    Kansakunnan karttua se mahtavaksi suo,
    Rauhantöitä, rauhanpojat, suojelkaa!
    Vapaina työ, voima, henki uhriks' yhteiskunnallen
    Antakaamme lailla jaloin isien!
    Päivä taikka yö,
    Lepo taikka työ,
    Valmis ollos vasten tulta taistelemaan!
    
    Leijumme, sun ympärilläs into liekitsee,
    Into nuori, valmis vaarat voittamaan.
    Vaikka myrskytuulet murhatulta auttelee,
    Meill' on käsky: avuks' lähimmäisen vaan!
    Usko uljas, tahto tuima, altis itseuhraus,
    Niist' on vaarass' apu, voitto, lohdutus.
    Työ ja taisto vaan
    Meille Suomenmaan
    Luonnonvoimat aarteita saa antelemaan.
    
    15/11 1878.
    
    
    
    
    KÄYNTINI IMMEN HAUDALLA.
    
    
    On ilta, kesä-ilta,
    Jo päiv' on mailleen mennyt,
    On tyyni rauha vaan.
    Keveä kukkain tuoksu
    Metsässä viimehtii.
    
    Maa vaikk' on täynnä rauhaa,
    Mun sielussan' on myrsky,
    Katumus katkera.
    Mä haudall' immen hurskaan
    Käyn ahdistuksessa.
    
    Tuo impi kerran kutsui
    Mun "toivoks' synnyinmaani"--
    Niin kallihiksi mun!
    Mä hurja unhoitinko
    Tuon toivon siunatun?
    
    Tomuinen sielu parka
    Nyt täynn' on ahdistusta
    Ja huokaa tuskissaan,
    Ett' turhuus alttarilleen
    Mun viettel' uhraamaan.
    
    Oi, maani, kallis maani,
    Oi, milloin velkas vaadit
    Ja täytän toivosi?
    Oi, hauta, kallis hauta,
    Suo tulla luoksesi!
    
    Partaalla virran pauhun
    Rauhainen hautakumpu
    On immen hurskahan.
    Katuen synninlapsi
    Ma sinne uskallan.
    
    Oi, ruusut, valkoruusut,
    On haudall' immen armaan
    Teill' onni kukoistaa.
    Häpeestä tuskin tohdin
    Ma teihin katsahtaa.
    
    Eteenne maahan vaivun,
    Hartaasti voimaa uutta
    Taivaalta rukoilen:
    Pyhitä, Luojan henki,
    Tomua ihmisen!
    
    Ja helmet, kuumat helmet
    Mun silmistäni tulvi
    Armaalle haudallen.
    Kuin immen sielun, silloin
    Näin iltatähtyen.
    
    Nyt lohdutus ja rauha,
    Nyt toivonvirrat vuoti
    Taas sieluhuni mun.
    Sain uutta voiman tulta
    Haudalta kaivatun.
    
    Jos virta, elonvirta
    Mun vasta uhkaa niellä,
    Mutaansa upottaa:
    Kun muistan immen hurskaan,
    Uus' henki virkoaa.
    
    1878.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885
    
    Author: J. H. Erkko
    
    
            
    Release date: July 30, 2004 [eBook #13063]
                    Most recently updated: October 28, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/13063
    
    Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #13063. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 13063
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.