← catalogue

Vanha tarina Montrosesta

by Walter Scott · Finnish · Gutenberg #12802 · 509,262 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Vanha tarina Montrosesta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vanha tarina Montrosesta

Author: Walter Scott

Translator: Julius Krohn


        
Release date: July 2, 2004 [eBook #12802]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/12802

Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHA TARINA MONTROSESTA ***

VANHA TARINA MONTROSESTA

Historiallinen kertomus


Kirj.

Walter Scott

Englanninkielestä suomentanut J. Krohn


1910.




ENSIMMÄINEN LUKU.


    Raamattu, peitsen piirtämä,
    On heille uskon perustus,
    Ja pettymätön laukaus
    Väitelmän varmin päättäjä.
    Ja kelpo sivallus tai kaks
    Koht' opin näyttää oikeaks.

    Butler.

Kerrottavamme alkaa sen suuren, verisen sodan aikana, joka raivosi
Suur-Britanniassa seitsemännellätoista vuosisadalla. Skotlanti oli vielä
säilynyt keskinäisen sodan raatelemisista, vaikka senkin asukkaat olivat
valtiollisissa mietteissänsä suuresti eripuraiset. Olipa heissä monta,
jotka kyllästyneinä parlamentin hallitukseen ja suuttuneina siitä, kun
parlamentti oli rohjennut laittaa suuren armeijan Englannin
parlamentille avuksi, olivat puolestansa päättäneet ensimmäisen
tilaisuuden tarjoutuessa nousta aseisiin kuninkaan puolesta. Tämmöisellä
sivurynnäköllä he arvelivat voivansa pakottaa parlamentin kutsumaan
kenraali Leslien armeijan Englannista pois, vieläpä kenties voivansa
palauttaa suuren osan Skotlantia kuninkaalle uskolliseksi. Tähän tuumaan
taipuvaiset olivat varsinkin pohjoisten seutujen aatelisherrat, jotka
kovin vastahakoisesti olivat Juhlallisen Liiton ja Sovinnon[1]
aikaantulemista vastustelleet, ja samanmieliset olivat myös useammat
vuorelais-klanien[2] päälliköistä. Sillä nämä viimemainitut arvelivat
oman etunsa ja valtansa riippuvan kuningasvallan vahvuudesta; sitä
paitsi presbyteriläinen uskonto inhotti heitä kovasti; ja vihdoin
viimeinkin oli heidän keskuuselämänsä sitä puolivilliä laatua, jossa
sota aina on rauhaa mieluisampi.

Yleisesti pelättiin, että nämä yhdistyneet syyt synnyttäisivät suuria
meteleitä; ja ne ryöstö- ja rosvoretket, joita Skotlannin vuorelaiset
kaikkina aikoina tekivät alangoille, alkoivatkin jo saada vahvemman,
julkisemman, paremmin järjestetyn muodon, ikäänkuin yhteinen sotatuuma
olisi ollut niitä johtamassa.

Valtakunnan asiain hallitsijat eivät voineet olla tämän hetken
vaarallisuutta huomaamatta; huolellisesti he varustelivat itseänsä
uhkaavaa vaaraa vastustamaan ja torjumaan. Suuri oli kuitenkin heidän
mielihyvänsä siitä, ettei kukaan sotataidoltaan tai nimeltään
arvokkaampi mies vielä ollut ruvennut kokoilemaan kuninkaanpuolista
armeijaa eikä edes johtamaan noita sissijoukkoja, joiden sotavehkeisiin
ryöstönhalu kenties oli yhtä paljo syynä kuin valtiollinen viha.
Yleisesti toivottiin vuorelais-päälliköt silläkin keinolla saatavan
hillityksi, että tarpeeksi suuri sotavoima majoitettaisiin alankojen ja
vuoriston rajaa pitkin. Ja niillä pohjoisilla parooneilla, jotka
Liittoon ja Sovintoon olivat suostuneet--esim. kreivi-sotamarski,
mahtavat Forbes'in sekä Leslien suvut ja Iwinet, Grant'it ynnä muut
presbyteriläiset klanit--oli kylläksi voimaa pitämään vastapainoa ja
tekemään estettä Ogilvies'ille sekä muille Angus'in ja Kincardinen
kreivikuntain kuninkaanpuolisille herroille, vieläpä suurelle
Gordon-suvullekin, vaikka sen valta oli yhtä ääretön kuin sen viha
presbyteriläis-uskontoa vastaan.

Läntisessä vuoristossa oli hallitsevalla puolueella paljo vihollisia.
Mutta Argylen markiisilla, johon valtakunnansäätyjen liittokunta
järkähtämättömästi luotti, oli niissä seuduissa verraton valta, jonka
arveltiin kukistaneen vihollisten klanien voiman ja masentaneen heidän
päällikköjensä rohkeuden. Sillä Argylen markiisin valta, joka
vanhastansa jo oli ääretön, oli viime rauhanteossa kuninkaalta väkisin
otetuilla myönnytyksillä paisunut vielä suuremmaksi. Tosin oli tuttu
seikka, että Argylessa enemmän oli valtiollista viisautta kuin mielen
miehuutta, ja että hän paremmin kelpasi valtiollisen juonen kutojaksi
kuin vihollisten vuorelaisten kurissapitäjäksi. Mutta hänen klaninsa
suuri miesluku ja hänen uljasten alapäällikköjensä rohkeus oli, niin
toivottiin, täyttävä johtajan persoonalliset puutteet. Eikä ollut
luultavaa, että naapuriheimokunnat, joista useammat jo olivat
Campbelleilta[3] saaneet kovasti selkäänsä, juuri aivan kernaasti
yllyttäisivät näin mahtavan klanin uuteen taisteluun.

Näinmuodoin oli koko länsi- ja eteläpuoli Skotlantia, epäilemättä
valtakunnan rikkain osa, Covenantilaisten[4] vallassa. Fifeshire
erittäinkin oli heidän omansa, ja Forth'in sekä Tay'n lahtien
pohjoispuolellakin oli heillä monta voimallista ystävää. Skotlannin
säätyjen liittokunta ei siis katsonut tuota uhkaavaa vaaraa niin
suureksi, että sen tähden olisi ollut tarpeellista poiketa aletulta
valtiolliselta polulta taikka kutsua kotiin heidän veljellensä,
Englannin parlamentille, avuksi lähetetty kahdenkymmenentuhannen miehen
armeija, joka voiman lisäys jo oli pakottanut kuninkaan puoluelaiset,
kesken heidän voittoansa ja menestystänsä, tyytymään pelkkään
puolustussotaan.

Jokainen historia kertoo ne syyt, jotka silloin olivat yllyttäneet
Skotlannin säätyjen liittokunnan niin välittömästi ja voimallisesti
ottamaan osaa Englannin sisälliseen sotaan; mutta eipä haitanne lyhyesti
luetella ne tässä uudestaan. Skotlannin säädyillä tosin ei ollut
valittamista mistään vereksestä loukkauksesta tai lainrikkomisesta
kuninkaan puolelta, ja Kaarle oli skotlantilaisten alamaistensa kanssa
tehtyä sovintoa tarkasti noudattanut; mutta Skotlannin hallitsijat
tiesivät hyvin saaneensa tämän väkinäisen myönnytyksen kuninkaalta yhtä
paljon Englannin parlamenttipuolueen avulla kuin omain aseittensa
pelottavalla voimalla. Kaarle kuningas oli tosin sen perästä käynyt
vanhan kuningaskuntansa pääkaupungissa, oli suostunut uuteen
kirkonjärjestykseen ja jaellut arvopaikkoja sekä muita palkintoja niille
puolue-johtajille, jotka hänen etuansa olivat kiivaimmin vastustaneet;
mutta syytä oli pelätä, että nämät vastahakoisesti suodut palkinnot
kohta ensi tilaisuuden tarjoutuessa jälleen peräytettäisiin. Pahasti
peläten näkivät siis skotlantilaiset Englannin parlamentin tappioita.
Sillä jos Kaarle aseittensa voimalla voitti kapinoitsevat englantilaiset
alamaisensa, niin ei kestäisi pitkää aikaa, semmoinen oli luulo,
ennenkuin myös skotlantilaiset saisivat sen rangaistuksen, jonka hänen
mielestänsä kapinan alkajat olivat ansainneet. Tämä valtiollinen seikka
oli ollut syynä apuarmeijan lähettämiseen Englantiin; ja se olikin
tullut julkisesti tunnustetuksi siinä julistuksessa, jossa säädyt
selittivät, minkätähden olivat Englannin parlamentille tuon voimallisen
ja hyvään aikaan tulleen avun suoneet. Englannin parlamentti, niin
selitys kuului, oli jo osoittanut heille ystävyyttä ja osoittaisi sitä
luultavasti edelleenkin. Sitävastoin, vaikka kuningas aivan äsken oli
säätänyt kirkonjärjestyksen heidän tahtonsa mukaan, ei ollut siihen
suostumukseen paljo luottamista; sillä he olivat huomanneet, etteivät
hänen lupauksensa ja tekonsa aina sopineet yhteen. »Meidän omatuntomme»,
niin he lopussa lausuivat, »ja Jumala, joka on meidän omaatuntoamme
korkeampi, todistavat puolestamme, että meillä ainoastaan Jumalan
kunnia, molempain kansain rauha ja kuninkaan arvo on silmämääränä, kun
kukistamme ja lain mukaan rankaisemme meidänaikuiset Israelin
villitsijät, helvetin kekäleet, Korat, Balaamit, Doeg'it, Rabsaket,
Haman'it, Tobiat ja Sanballat'it;[5] sen tehtyämme olemme tyytyväiset.
Emmekä ole noiden Jumalalle otollisten tarkoitustemme toteuttamiseksi
ryhtyneet sotaväen lähetykseen Englantiin, ennenkuin kaikki muut
mahdollisesti keksittävät keinot meiltä olivat tyhjiin menneet, ja tämä
yksi keino vaan, _ultimum et unicum remedium_, viimeinen ja ainoa keino,
oli jäljellä.»

Heittäkäämme kasuistain eli omantunnon kysymysten tutkistelijoiden
päätettäväksi, onkohan toisella asianomaisella oikeus rikkoa juhlallinen
sovinto sen pelon tähden, että kukaties toinen, jonkun vastaisen
tilaisuuden tullessa, on sen rikkova, ja ottakaamme katsoaksemme vielä
kahta seikkaa, jotka Skotlannin hallitseviin miehiin ja kansaan
vaikuttivat vähintänsä yhtä paljo kuin epäilys kuninkaan pysymisestä
sanassaan.

Ensinmainittava näistä syistä oli Skotlannin armeijan luonto ja laatu.
Sen ylijohto, näet, oli köyhäin, tyytymättömäin aatelisherrain käsissä.
Ja alapäällikköinä enimmäksi osaksi oli retkeilijöitä, jotka kauan aikaa
Saksan sodassa palveltuansa eivät enää hiukkaakaan huolineet
valtiollisista periaatteista eikä kotimaasta. Sen sijaan he olivat
oppineet sen palkkasoturin uskonkappaleen, että sotamiehen velvollisuus
on olla uskollisena sille valtakunnalle tai hallitsijalle, jolta hän
palkkansa saapi, vähääkään huolimatta puolustettavan asian oikeudesta
tai hänen omasta heimolaisuudestansa toisen tai toisen riitaveljen
kanssa. Tämän laatuisia miehiä tarkoitti Grotiuksen ankara lause:
»_Nullum vitae genus est improbius, quam eorum, qui sine causae
respectu, mercede condudi, militant_» (Ei mikään elinkeino ole
häpeällisempi kuin niiden, jotka sotivat asiasta huolimatta, ainoasti
palkan tähden). Näille palkkasotureille ja niin myös niille köyhille
aatelismiehille, jotka heidän rinnallaan palvelivat ja heistä saman opin
halukkaasti omistivat, oli äskeisen, v:na 1641 tehdyn Englannin-retken
menestys kyllin yllyttävänä syynä saman edullisen yrityksen uudestaan
tekemiseen. Runsas palkka ja vapaa kortteeri Englannissa oli painunut
syvälle näiden sotaisten onnenhakijain muistiin, ja se toivo, että he
taas saisivat kolmattakymmentä markkaa päiväpalkkaa, voitti kaikki
vastasyyt, sekä valtiolliset että siveelliset.

Toinen syy yllytti Skotlannin kansaa yleensä yhtä paljon kuin Englannin
rikkauden näkeminen kiusasi sotamiehiä. Molemmin puolin oli paljon
puhuttu ja kirjoitettu seurakunnallisen hallituksen muodosta, niin että
tämä muoto kansan silmissä nyt näytti monta vertaa tärkeämmältä kuin
oppisanat raamatussa, joka oli kumpaisellakin kirkkokunnalla
perustuksena. Kiihkoiset piispalaiset ja presbyteriläiset[6] tulivat
yhtä suvaitsemattomiksi kuin paavilaiset, ja tuskin myönsivät mitään
sieluni pelastusta mahdolliseksi kirkkokuntansa rajojen ulkopuolella.
Turhaan osoitettiin näille kiivastelijoille, että pyhän uskontomme
Perustaja, jos Hän olisi arvellut autuutemme välttämättömästi riippuvan
tästä tai tuosta kirkonhallituksen muodosta, epäilemättä olisi
ilmoittanut sen yhtä tarkasti kuin se oli säädetty Vanhassa
Testamentissa. Molemmat lahkokunnat vainosivat toisiansa yhä edelleen,
ikäänkuin olisi heillä taivaasta ollut selvä käsky suvaitsemattomuutensa
puolustuksena. Laud oli valtansa aikana tulen sytyttänyt sillä, että hän
yritti pakottaa Skotlannin kansaa kirkonmenoihin, jotka heille olivat
oudot ja vastenmieliset. Mutta hyvällä menestyksellä oli häntä
vastustettu ja presbyteriläisjärjestys jälleen sijaan pantu, joka
menestys oli tehnyt presbyteriläisjärjestyksen vielä rakkaammaksi, koska
sitä puolustettaessa oli semmoinen voitto saatu. Juhlallinen Liitto ja
Sovinto, johon enin osa Skotlantia oli niin hartaasti suostunut ja
miekan kärjellä vastahakoisetkin kansalaisensa pakottanut, tarkoitti
pääasiallisesti presbyteriläisen opin ja kirkonhallituksen ylläpitämistä
ja kaikkien hairausten sekä vääräin oppien kukistamista. Ja kun he tällä
tavoin olivat onnellisesti saaneet kultaisen kynttilänjalan asetetuksi
pystyyn omassa maassaan, rupesi skotlantilaisten halu jalomielisesti ja
veljellisesti tavoittamaan sitä, että kynttilänjalka myös Englannissa
tulisi nostetuksi pystyyn. Tämän he luulivat helposti saavansa aikaan
sillä, että Englannin parlamentille lainasivat Skotlannin sotajoukon
voimallisen avun. Presbyteriläiset, joka puolue Englanninkin
parlamentissa oli lukuisa ja mahtava, olivat näet tähän asti johtajina
vastarinnan teossa kuningasta vastaan. Independentit ja muut
lahkolaiset, jotka sittemmin Cromwell'in johtamina miekalla anastivat
vallan ja kumosivat presbyteriläisen kirkonjärjestyksen sekä
Englannissa että myös Skotlannissa, piilivät silloin vielä tuon
rikkaamman ja mahtavamman puolueen suojassa. Kirkonmenojen ja
kirkonhallituksen saaminen yhtäläiseksi sekä Englannissa että
Skotlannissa näkyi siis olevan yhtä luultava kuin suotavakin asia.

Mainio ritari Henrik Vane, yksi niistä asiamiehistä, joilla oli toimena
liitonsolmiminen Englannin ja Skotlannin välillä, näki, kuinka
halukkaita tälle syötille ne olivat, joiden kanssa hän asioitsi. Vaikka
hän itse oli kiivas independentti, koki hän siis yht'aikaa mielitellä ja
kierrellä presbyteriläisten hartainta tahtoa siten, että sitoumus
muuttamaan Englannin kirkollista laitosta annettiin näillä sanoilla:
tämä muutos on tehtävä »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen
kirkkokuntain esikuvan mukaan.» Skotlannin säätyjen liittokunta ynnä sen
kirkonhallitus luuli näiden sanain epäilemättömästi tarkoittavan
presbyteriläistä kirkkolaitosta; heidän oma kiivautensa petti heidät,
kun eivät vähääkään epäilleet kirkollisten laitostensa jumalallista
perustusta eivätkä katsoneet epäilystä siitä muissakaan ihmisissä
mahdolliseksi. Tämä heidän väärä luulonsa kesti siksi, kunnes
lahkolaiset, koska, eivät heidän apuansa enempää tarvinneet, suoraan
ilmoittivat, että yllämainittu lause yhtä hyvin saattoi tarkoittaa
independentti-uskontoa taikka mitä muuta uskonnonlaatua hyvänsä, jonka
vallanpitäjät kullakin ajalla katsoisivat »Jumalan sanan ja parasten
puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaiseksi.» Yhtä suuri myös oli
peijattujen skotlantilaisten hämmästys siitäkin seikasta, kun huomasivat
Englannin lahkolaisten tarkoittavan kuningasvallan kumoamista koko
Britannian saarella; sillä heillä itsellään oli ollut aikomuksena
ainoasti kuningasvallan rajoittaminen eikä millään muotoa sen
poistaminen. Heille kävi tässä asiassa samoin kuin kovin hätäisille
lääkäreille, jotka kohta alusta syöttävät sairaalle liian paljon
lääkkeitä, niin että hän vaipuu voimattomuuteen, josta sitten
virvoittavatkaan rohdot eivät saa häntä enää tointumaan.

Mutta kaikki nämät seikat lepäsivät vielä tulevaisuuden kohdussa. Tähän
aikaan katsoi Skotlannin parlamentti vielä liittoansa Englannin kanssa
oikeuden, viisauden ja jumalisuuden mukaiseksi, ja heidän sotajoukkonsa
retki näkyi menestyvän parhaiden toiveiden mukaan. Skotlannin armeijan
yhdistyttyä Fairfax'in ja Manchester'in joukkoihin oli parlamentin voima
tullut niin suureksi, että se saattoi ruveta York'in kaupunkia
piirittämään ja käydä Long-Marston Moor'in veriseen tappeluun, missä
prinssi Rupert ja Newcastlen markiisi voitettiin. Tästä voitosta oli
tosin skotlantilaiselle apuväelle tullut vähemmän kunniaa osaksi, kuin
mitä heidän kansalaisensa olisivat suoneet. David Leslie
skotlantilais-ratsumiehineen taisteli kyllä urhokkaasti, ja he, yhdessä
Cromwell'in independentti-rykmentin kanssa, olivatkin tämän päivän
voittosankarit. Mutta vanha kreivi Lewen, säätyjen liittokunnan asettama
ylipäällikkö, peräytyi tanterelta prinssi Rupertin tuiman rynnäkön alta
ja oli jo puolenviidettä peninkulman päässä pakomatkalla Skotlantiin
päin, kun hänet saavutti sanoma hänen puolueensa täydellisestä voitosta.

Tämän sotajoukon lähettäminen retkelle, joka tarkoitti
presbyteriläisuskonnon saattamista valtaan Englannissa, oli suuresti
vähentänyt Skotlannin säätyliittokunnan voimaa omassa maassa. Siitä
syystä olikin nyt Liiton ja Sovinnon vastustajissa syntynyt niitä
levottomuuksia, joista tämän luvun alussa mainittiin.




TOINEN LUKU.


    Häll' oli ollut kehtona
    Isänsä vanha haarniska;
    Hän nukkui siihen, kuunnellen
    Kilinää raudan ruosteisen;
    Näk' unta verisistä töistä vaan,
    Ja soti ennenkuin hän astuikaan.

    Hall'in pilkkalaulut.

Myöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla
ratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla
varustettu, hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren
alangoilta vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista
toinen talutti kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin
muutaman järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan
auringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat
muutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista
tietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen
yli. Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei
kohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli
purppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme olisi
näin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa; mutta
ne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät malta paljo
ihailla kauniita paikkoja.

Herra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat
palvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta
heidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä,
jotka ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta
tämän viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he
rupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.

Matkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven
rannikkoa, ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä
paikkaa, mistä heidän kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven
rannalta poiketen kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he
yht'äkkiä hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä
vastaan. Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja
rautapaidastaan näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän
matkalaisten asia vaati, ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä
heidän sivutsensa. »Meidän pitää saada tietää», sanoi nuori herra, »ken
hän on ja minne hän menee.» Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa
kupeisiin ja ajoi molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin
vaan tien epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat
sille haaralle, missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka
vei järven rantaa myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta
mahdollisuuden väistää heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.

Tuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin näki
meidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän itseään kohti.
Mutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat sotarintamaan,
hillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti. Täten sai
kumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva hevonen,
kelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta painoa
kestämään. Ja ratsumies itse istui _demipique'ssään_ eli sotasatulassaan
semmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen tavallinen
istuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu kypärä,
sulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska, rintapuolelta
niin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana tehty
keveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen nuttu, ja
varusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat kyynäspäihin
asti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat kirkkaasta
teräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia tupissaan; ne
olivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan pituiset, ja
ampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä. Härännahkaisesta
vyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty, riippui vasemmalla
kupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka kahva oli hyvin vahva
ja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias. Oikealta kupeelta
riippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä; olkahihna kannatti
ratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja ristikkäin tämän
olkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät ampumavaroja.
Teräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän pitkävartisten
ratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka siihen aikaan
kuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.

Ratsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään näkyi,
että tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli tavallista
miehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva huokeasti
kantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa painoa. Ijältään
hän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja muodosta
hänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi soturiksi, joka
oli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea saanut
muistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän matkan päähän
vastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa, kohoten seisomaan
jalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa vastaantulijoiden aikomusta,
ja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen käteensä siltä varalta, että sitä
tulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa, paitsi miesluvun puolesta, hän
olikin paremmin varustettu taisteluun kuin nuo miehet, jotka näkyivät
tahtovan sulkea häneltä tien.

Vastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli
härännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku.
Mutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin
kestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä
ollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit,
joita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa
harvoin liikkuivat ulkona.

Kun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet
toisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli
tavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen
kanssa yhteen: »Kenenkä puolta te pidätte?»

»Virkkakaa mulle ensin», vastasi soturi, »kenenkä puolta _te_
pidätte?--Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.»

»Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta», sanoi taas ensimmäinen
puhuja, »ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte tietää meidän.»

»Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta», vastasi yksinäinen
ratsumies.

»Vaan minkä sotalipun?» kysyi taas toisen joukon
päämies.--»Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai
sääty-liittokunnan?»

»Totta puhuakseni», vastasi soturi, »en tahtoisi vastata teille
valheella, sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille.
Mutta jotta voisin täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän
kysymykseenne, olisi välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi
puolue niistä, joihin tätä nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat
jakaantuneet, minun vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en
olekaan vielä mihinkään varmaan päätökseen tullut.»

»Minä olisin luullut», virkkoi nuori herra, »että kun uskollisuus
kuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu
kunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.»

»Kuulkaas, herra», vastasi soturi, »jos niillä sanoilla tahdotte soimata
minua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi,
niin käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin
tapella teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa
ajatusopillinen viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin
kokoonpanemaan Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen
valmis todistamaan teille _logice_ (ajatusopin sääntöjen mukaan), että
päätökseni olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista
riitapuolueista rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja
kunnian herrana, vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella
ijällänsä on tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt
sotaa, seuraten ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden
leijonan, lippua ynnä monta muuta sankarillista päällikköä, sekä
luterilaista että kalvinilaista, sekä paavilaista että arminiolaista.»

Puheltuaan pari sanaa seuralaistensa kanssa vastasi nuori herra taas:
»Suurestipa mieleni tekisi, hyvä herra, teidän kanssanne keskustella
tästä tärkeästä aineesta ja suureksi kunniaksi katsoisin, jos minun
onnistuisi taivuttaa teidätkin sille puolelle, jonka itse olen valinnut.
Minä aion tänä iltana ratsastaa erään ystäväni luokse, jonka kartano on
noin neljän virstan päässä täältä. Siellä te, jos tahdotte tulla
kanssani, saatte hyvän yömajan ynnä sitten vapaan luvan huomenna aamulla
jatkaa omaa tietänne, jos ette siksi taipune yhtymään meihin.»

»Kenenkä sana on minulle siitä vakuutuksena?» virkkoi varovainen
soturi.--»Miehen pitää tuntea takausmiehensä; muuten hän voi sattua
paulaan.»

»Nimitetäänhän minua», vastasi nuori herra, »Menteith'in kreiviksi, ja
toivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.»

»Se on kelpo aatelismiehen nimi», virkkoi soturi, »jonka sanaa ei sovi
epäillä.» Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin,
toisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti
likemmäksi, yhä puhuen: »Ja minä toivon», sanoi hän, »että oma
lupaukseni olla teille, jalo herra, _buono camarado_ (uskollisena
kumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä
seurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina,
jolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna
rautakypärässä kuin marmoripalatsissa.»

»Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi
matkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei
tulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät
ystäväin luokse hyvään majapaikkaan.»

»Hyvä majapaikka, jalo herra», vastasi soturi, »kelpaa aina, eikä ole
muuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi--jääköön
mainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden välttämätön
täyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo tarjouksenne on sitä
terveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt, missä minä ja
kumppaniparkani» (hän silitti hevostaan) »saisimme yömajan.»

»Saisinko sitten luvan kysyä», sanoi kreivi Menteith, »kelle minulla on
kunnia toimittaa majoittajan virkaa?»

»Tietysti, jalo herra», sanoi soturi; »nimeni on Dalgetty--Dugald
Dalgetty--_rittmeister_ Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän
palvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka
kenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä _Gallo Belgicus_ ja
_Swedish Intelligencer_ taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette,
Leipzig'in lehdessä _Fliegender Mercoeur_. Isäni oli, näette hyvä herra,
tuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin.
Minulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa
tarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa saatu
oppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä kaksi
teräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan,
retkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä
parempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin koko aatelisnimestäni ja
kirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari
Ludovik Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki
sotatemput, etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä
olen saanut seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello
kahdestatoista päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla,
varustettuna rinta- ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla,
raudassa kiireestä kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa
kuin piikivi. Eikä siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken
aikaa olin viipynyt majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin
katsastukseen,

»Epäilemättä olette,» virkkoi kreivi Menteith, »myös kokenut monta
leikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli
vilustava?»

»Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta
tottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa
kehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä
Frankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin
valloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä,
väkirynnäköistä ja uloskarkauksista.»

»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»

»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty.
»Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet
kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten
peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan
surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa.
Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina
komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut
pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi.
Vihdoin minut korotettiin '_fahndreggeriksi_'--jolla nimellä saksalaiset
nimittivät lipunkantajaa--kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja
niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja '_rittmeisteriksi_' ikivoitollisen
kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan,
Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»

»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty--luullakseni se arvo vastannee
tuota ulkomaista _rittmeister_-nimeä»--

»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, '_rittmeister_' juuri merkitseekin
sitä samaa kuin komppanian päällikkö.»

»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein
lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»

»Se oli vasta hänen kuoltuansa--se oli vasta hänen kuoltuansa, herra»,
vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt
siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa
asioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja
ytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus--vaikkei
palkka suinkaan ollut liiempia, ollen _rittmeisterillä_ ainoasti noin
kuusikymmentä taaleria kuukaudelta--ei koskaan maksanut meille enempää
kuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin
meille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa,
pidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi
palkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin
kokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä
tappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan:
'_Gelt! Gelt!_' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän
olisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla,
jotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan
rahan tähden.»

»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan
maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»

»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin
olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet
noista rahoista yhtä _kreutzeriakaan_[8]. Minulla itselläni, koko sillä
ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan
kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai
voitto taikka jonkun kaupungin tai _dorp'in_ (kylän) valloitus tuotti
sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille,
joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes
hiukan etua.»

»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi Menteith,
»että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein
siitä luovuitte.»

»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri
sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon
suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan,
kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja
kiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti
puoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat.
Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita
koko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa,
olen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen
valituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja,
ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti,
niinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta
asia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa
sen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia
Lützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle
puolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä
pitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut
onnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin
virastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in
irlantilaisrykmenttiin:»

»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän
retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän
mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»

»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi
kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli
ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen
tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin
Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä,
molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin
peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin
Sulkaset--vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka
metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa
törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin
verrattavia--eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen
untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa
liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin
toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia
etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin
sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei
Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut
paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta
päällikköä tai _soldado'a_ (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa
heitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi,
niinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian
kuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa,
jota ei keisari maksanut.»

»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi
kreivi Menteith.

»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä
korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen
nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»

»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä
syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»

»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle
sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa--hän oli
nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme--pieni sanasota
siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän,
antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja
sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan
pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan
toista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka
kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi
kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän
'_oberst_' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä
kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä,
jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä
espanjalaiseen palvelukseen.»

»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi
kreivi Menteith.

»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä
valittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat
Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka
olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin
ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin
kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä.
Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän
saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella
erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman
kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa
kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»

»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni,
koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä
huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»

»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi
kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis
sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita,
jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja
karvasteleehan jokaisen kelpo _soldado'n_ (soturin) sappea, kun hänet
yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa
etusija jokaiselle pöyhistelevälle _signor'ille_ (herralle), joka, jos
puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi
kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä
menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta
omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»

»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että
vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta,
saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»

»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun
mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun
ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun
tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä.
Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, »_casus improvisus_»
(aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia
käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että
protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä,
kun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän
_tertia'n_ (rykmentin) _don'it_ (herrat) yhteensä, mutta että minua
linnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan,
näettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin
miehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua
taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi,
jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että
tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, »_pater_»
Fatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»--

»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä
hengelliseltä isältä selvän neuvon?»

»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen
nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi
tuopillista »_Kirchenwasser_.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että
hänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan
yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin
auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen
omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni
kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin
erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että
minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli
Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian
maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut,
Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa
kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus
ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian
kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin
saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren.
Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi
semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan
eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi
omalletunnolleni.»

»Ja niin taas muutitte palvelusta?» kysyi kreivi Menteith.

»Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta
hallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.»

»Ja miltä se palvelus teistä maistui?» kysyi jälleen matkakumppani.

»Voi, hyvä herra!» sanoi soturi aivan ihastuksissaan, »heidän
käytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle--ei mitään
lainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä--kaikki
maksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös
olivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he
ovat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään
koirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä
tai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana
vähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä,
temmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman
sotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä
ansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen,
joka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta
uhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia
talonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä,
ja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt
kauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene
omin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän
puolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää
mitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen
palkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja
kunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua
_mynheer'ien_[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni
kuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa
tarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne,
sananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään
ulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi.
Semmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja
puhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja
leireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian
pitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin
toiselle suulle kuin omalleni.»




KOLMAS LUKU.


    Päätänsä valtamiehet vaivatkoot
    Ja riidan oikeutta punnitkoot;
    Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan:
    Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.

    Donne.

Kuljettava tie tuli nyt niin vaivaloiseksi ja ahtaaksi, että
matkustajain puheen täytyi keskeytyä, ja kreivi Menteith, hevostansa
pidättäen, virkkoi matalalla äänellä muutamia sanoja palvelijoilleen.
Kapteeni etupäässä, kulki matkajoukko nyt puolen virstan verran hitaasti
ja vaivaloisesti epätasaista ja jyrkkää vastamäkeä ylös ja pääsi sitten
ylängölle, josta liiat vedet valuivat vuoripurona pois. Tämän puron
nurmikkoranta soi taas matkustajille tarpeeksi sijaa, niin että he
saattoivat paremmin seuraa pitäen jatkaa kulkuansa.

Kreivi Menteith alotti jälleen saman keskustelun, jonka tien vaikeus oli
vähäksi aikaa lopettanut. »Olisinpa luullut», virkkoi hän kapteeni
Dalgettylle, »että teidän kaltainen kunnon aatelismies, joka niin kauan
palveli urhokasta Ruotsin kuningasta ja joka, niinkuin sopiikin,
ylenkatsoo Hollannin Säätyjen halpamielisiä poroporvareita, ilman pitkiä
arveluita antautuisi mieluummin Kaarle kuninkaan puolelle kuin
apumieheksi noille alhaissukuisille, keropäisille, nenän kautta
honottaville lurjuksille, jotka ovat nostaneet kapinan kuninkaan valtaa
vastaan?»

»Te puhutte järkevästi, korkea herra», sanoi Dalgetty, »ja _caeteris
paribus_ (jos muut seikat ovat yhtäläiset) saattaisikin tapahtua, että
katsoisin asiaa samalta kannalta. Mutta, näette, herra, sanoohan
sananparsi: koreista sanoista ei tule voita leipään. Ja sen verran olen
jo kotiin tultuani saanut täällä kuulla, että näen kunnon
aatelismiehelle olevan soveliasta valita tämä tai tuo puolue tässä
keskinäisessä metelissä, kumman havaitsee paraiten oman etunsa
mukaiseksi. 'Uskollisuus kuninkaalle', se on teidän tunnussananne,
herra--'Vapaus', niin huutaa toinen vastaiselta kadun varrelta--
'Kuninkaan puolesta' on toinen sotahuuto--'Parlamentin puolesta!'
toinen. 'Montrose eläköön!' kiljuu Donald[12], lakkiansa
heiluttaen--Argyle ja Lewen eläkööt!' huhuilee etelämaan Saunders,[13]
kohottaen sulkatupsuista hattuaan. 'Puolusta piispautta!' lausuu tämä
pappi, jolla on messupaita ja alttarikaapu päällään--'Pidä lujasti
seurakunnan puolta!' inttää tuo saarnamies, geneveläinen patalakki
päässä ja ympyräkaulus kaulassa.--Kelpo tunnussanoja ne ovat
jokainen--erinomaisia tunnussanoja. Kumpi puoli on oikeammassa, sitä en
osaa päättää. Sen vaan tiedän, että monta kertaa olen seisonut polvia
myöten veressä ja taistellut asiain puolesta, jotka eivät maksaneet
kymmenettäkään osaa siitä, mitä huonoin näistä.»

»No, olkaapa hyvä ja virkkakaa, kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi, »koska
pidätte kummankin puolueen asioita niin tasa-arvoisina, mitkä seikat
sitten saattaisivat teidän päätökseenne vaikuttaa?»

»Kaksi seikkaa vaan, korkea herra», vastasi soturi. »Ensiksikin, kumpi
puolue kunnioittavammalla tavalla pyytäisi minun palvelustani;--ja
toiseksi (se on vaan seuraus edellisestä), kummalta puolueelta sopisi
kiitollisinta palkitsemista toivoa.--Ja, suoraan puhuen, hyvä herra,
minusta näyttävät tätä nykyä molemmat nämä seikat kallistuvan
parlamentin puolelle.»

»Virkkakaa syynne, olkaa hyvä», sanoi kreivi Menteith, »niin kenties
voinen tuoda toisia, vielä voimallisempia vastasyitä esiin.»

»Herra, minä olen aina taipuvainen kuulemaan järkisyitä», virkkoi
kapteeni Dalgetty, »kun ne vaan puhuvat kunnialleni ja edulleni. Kuulkaa
siis, korkea herra. Jotakin vuoristoarmeijan tapaista, kuulen ma, on nyt
koolla taikka kokoontumaisillaan näissä jylhissä vuorimaissa kuninkaan
asian puolustamiseksi. Vaan tunnettehan te itsekin, hyvä herra,
vuorelaistemme luonteen. En tahdo suinkaan kieltää heidän olevan
vahvaraajaista, urhomielistä kansaa, jolla on kyllin miehuutta,
taistellessaan omalla raa'alla tavallaan. Mutta tämä heidän tapansa on
yhtä poikkeava säännöllisestä sodankäynnistä ja sotakurista, kuin
muinaisten skyyttien tai vielä nytkin Amerikan metsäläisten taistelut.
Eihän heillä ole edes sen vertaa kuin saksalainen sotapilli taikka
rumpu, millä voi soittaa aamu- ja iltarämpytystä ja käskeä marssiin,
rynnäkköön, peräytymiseen taikka johonkuhun muuhun sotatemppuun; ja
heidän riivattu rakkopillinsä, jota he itse ovat ymmärtävinänsä, on
umpiouto jokaisen sivistyneeseen sotatapaan tottuneen soturin korville.
Niin, että jos rupeaisinkin harjoittamaan tuommoista pöksytöntä[14]
roistojoukkoa, minun olisi mahdoton saada heitä itseäni ymmärtämään. Ja
jos he ymmärtäisivätkin, arvelkaapa itse, korkea herra, olisiko mulla
yhtään toivoa saada noita puolivillejä tottelemaan, jotka ovat tottuneet
osottamaan ainoastaan omille isännilleen ja heimopäälliköilleen sitä
kunnioitusta ja kuuliaisuutta, mikä olisi tuleva valtuuskirjalla virkaan
asetetuille upseereille. Jos heitä opettaisin sotarintamansa laittamaan
neliöjuuren säännön mukaan,--se on, niin että asettaisin pataljoonan
neliskulmaan, jonka jokaisessa rivissä, sekä pitkin että poikin,
miesluku olisi koko läsnäolevan joukon neliöjuuren vertainen,--mitä etua
minulle tulisi tämän sotataidon kultaisen säännön neuvomisesta? Ei muuta
kuin että saisin väkipuukon vatsaani, kun muka olisin asettanut sivu- tai
takariviin jonkun Mac Alister More'n, Mac Shemey'n tai Copperfae'n, joka
olisi tahtonut seisoa eturivissä?--Totta tosiaan on, mitä Pyhä Raamattu
sanoo: 'Älkää viskatko helmiä sikojen eteen, ettei he kääntyisi teitä
vastaan ja repisi teitä.'»

»Luullakseni, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen taakseen
toisen palvelijansa puoleen (he kulkivat molemmat aivan hänen
jäljessään), »sinä voit vakuuttaa tälle herralle, että meillä tulee
olemaan tilaisuutta kokeneen upseerin taidon näyttämiseen ja halua hänen
neuvojansa tottelemaan paljo enemmän, kuin mitä hän näkyy arvelevan.»

»Teidän luvallanne puhuen, kunnioitettava herra», vastasi Anderson,
kunnioittavaisesti lakkiansa kohottaen, »meidän tulee suuresti tarvis
kelpo upseereja rekryyttiemme harjoittajiksi, kun se irlantilainen
jalkaväki joutuu, jota odotamme ja joka luultavasti onkin jo saapunut
läntisen vuoriston rannikolle.»

»Ja minä ottaisin mielelläni, sangen mielelläni semmoisen toimen»,
sanoi Dalgetty; »irlantilaiset ovat kelpo poikia, oikein kelpo
poikia. Kerran näin erään irlantilaisen prikaatin, kun rynnäköllä
valloitimme Frankfurtin Oder-joella, niin lujasti pitävän puoliaan
miekalla ja peitsellä, että torjui takaisin keltaisen ja sinisen
ruotsalais-prikaatin, molemmat niin miehuulliset kuin suinkin yksikään
ikimuistettavan Kustaavuksen johdossa taistelevista joukoista. Uljas
Hepburn, urhokas Lumsdale, peloton Monroe ja minä, muiden kavaljeerien
avulla, raivasimme tosin itsellemme toisessa paikassa pääsötien, peitsi
kädessä; mutta jos meillä kaikilla olisi ollut yhtä luja vastarinta
vastassa, olisi meidänkin silloin täytynyt peräytyä tyhjin toimin ja
suurella mieshukalla. Ijäti katoomattoman ylistyksen ja kunnian ovat
siis nuo urhoolliset irlantilaiset ansainneet, vaikka heidät kyllä
hakattiin maahan jok'ainoa mies, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on
tapana. Niin että heidän tähtensä aina olen rakastanut ja kunnioittanut
sitä kansaa kaikkein enimmin, omien skotlantilaisteni jälkeen.»

»Upseeripaikan irlantilaisessa väessä», sanoi Menteith, »arvelen
melkein voivani luvata teille, jos kuninkaan puolelle taipuisitte.»

»Mutta yhtä hyvin», virkkoi kapteeni Dalgetty, »on toinen ja tärkein
esteeni vielä kumoomatta. Sillä minun mielestäni tosin se '_soldado_'
häpäisee ja halventaa itseään, joka suussansa yhä vaan pitelee sanoja
'palkka' ja '_gelt_' (raha), niinkuin ennen mainitsemani saksalaiset
palkkasoturit, hävyttömät lurjukset. Ja samaten tahdon miekallani
puolustaa sitä ajatusta, että kunnia on suuremmassa arvossa pidettävä
kuin palkat, vapaat kortteerit sekä saatavat. Mutta '_ex contrario_'
(toiselta puolen) soturin palkka on sotamiehen palvelusvelvollisuuden
vastine, jonkatähden viisaan ja älykkään aatelissoturin sopii
arvostella, minkälaisen palkkion hän saa palveluksestaan ja mistä
varoista se palkkio tulee. Ja, totta puhuen, korkea herra, sen verran
kuin kuulen ja näen, on kukkaro sääty-liittokunnan hallussa. Vuorelaiset
te kyllä saatatte pitää hyvällä mielellä siten, että sallitte heidän
varastaa karjaa. Ja mitä irlantilaisiin tulee, te voitte, semmoisissa
asioissa yleisen sotatavan mukaan, maksaa heille niin vähän ja niin
harvoin, kuin te ja korkeasukuiset liittolaisenne suvaitsette tai
sopivaksi katsotte. Mutta semmoinen kohtelu ei kelpaakaan
minunlaiselleni kavaljeerille, jonka on elättäminen ja kunnossa
pitäminen hevosiaan, palvelijoitaan, aseitansa ja varuksiansa ja joka ei
voi eikä tahdokaan käydä sotaa omalla kustannuksellaan.»

Anderson, sama palvelija, joka ennenkin oli puhunut, kääntyi nyt
kunnioittavaisesti isäntänsä puoleen. »Luullakseni, korkea herra», sanoi
hän, »voisin teidän luvallanne virkkaa pari sanaa, jotka kumonnevat
kapteeni Dalgettyn toisenkin vastasyyn. Hän kysyy, mistä varoista
ottaisimme palkkamme? No, minun vähällä ymmärrykselläni päättäen,
luulisin rahalähteitten olevan meille tarjona yhtä hyvin kuin
sääty-liittokuntalaisille. He haalivat maakunnalta veroja mieltänsä
myöten ja ryöstelevät kuninkaan ystävien omaisuutta. No, kunhan joudumme
alangoille vuorelais- ja irlantilaisjoukkojemme kanssa ja miekat
kädessä, pianpa löydämme monta lihavaa kavaltajaa, joiden varoista,
vääryydellä ko'otuista, sopii täyttää sotarahastomme ja tyydyttää
sotamiehemme. Sitäpaitsi annetaan oikein satamalla sellaisia tuomioita,
joilla omaisuus julistetaan menetetyksi; ja ryöstettyjen maiden
lahjoittamisella jokaiselle hänen puolelleen ruvenneelle
retkeilijäsoturille saa kuningas yhdellä kertaa palkita ystäviään ja
rangaista vihollisiaan. Sanalla sanoen se, joka noiden keropää-koirien
puolelle antautuu, voinee tosin saada jonkun pikkuisen summan
palkakseen--mutta meidän lippumme juurella on tarjona tilaisuus päästä
ritariksi, lordiksi tai kreiviksikin, jos miehellä on onni mukanaan.»

»Oletko koskaan ollut sotapalveluksessa, kunnon ystäväni?» kysyi
kapteeni puhujalta.

»Olenpa hiukan, herra, näissä kotimeteleissämme», vastasi mies nöyrästi.

»Vaan et yhtään Saksassa etkä Hollannissa?» kysyi Dalgetty vielä.

»Sitä kunniaa ei minulla ole ollut», vastasi Anderson.

»Teidän palvelijallanne, korkea herra», virkkoi Dalgetty, kreivi
Menteith'in puoleen kääntyen, »on sangen järkevä, luonnollinen ja sievä
käsitys sota-asioista. Vähän epäsäännöllinen se tosin on ja vähän
liiaksi vivahtaa vuodan myömiselle ennenkuin karhu vielä on
saatu.--Tahdonpa sentään ottaa tätä asiaa miettiäkseni.»

»Tehkää niin, kapteeni», sanoi kreivi Menteith. »Te saatte koko yön sitä
miettiä, sillä nyt olemme aivan likellä taloa, missä luulen voivani
vakuuttaa teille runsaasti vieraanvaraa.»

»Ja se on minulle sangen tervetullutta», virkkoi kapteeni, »sillä
päivännoususta alkaen en ole maistanut mitään ruokaa, paitsi yhtä
kauraleivän palasta, jonka jaoin hevoseni kanssa. Onpa minun oikein
täytynyt vatsan tyhjyyden tähden vetää miekkavyöni kolmea reikää
tiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni
paikaltaan.»




NELJÄS LUKU.


    Yhtyipä kerran laaksossa
    Vuoriston kelpo poikia.
    Ei nähty koskaan uljaampia
    Tikarin, miekan kantajia,
    Kaikissa, jotka pöksyin sijaan
    Kilt-hamein verhoo polvuisiaan,
    Plaid-vaatteen pukee päälle takin
    Ja kovaan päähän suikulakin.

    Meston.

Matkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon korkeimmat
puut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä kohti,
rusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä
törrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli
linna, niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli
oli senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen
rakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai
pari oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan
pippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut
»linnan» arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka sisäpuolella
olivat tavalliset ulkohuoneet.

Likemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin lisäyksiä
linnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan
rauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin
ulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli
äskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään
vankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu
ennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi
vahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja
Pandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos jokin
vihollisen tapainen pyrki sisään.

Pihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia vastarinnan
varustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu pyssymiehiä
varten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin
falkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.

Useampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa,
karkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia
vastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat
asuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat
häneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. »Minulla on tapana, hyvät
ystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut
ikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja
matkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein
apuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä
hän tarvitsee.» Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui
talliin ratsunsa perästä.

Yhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt
hevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja
astuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen.
Siellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri
tynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa,
varalla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää.
Kreivi kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja
ojensi sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä,
eipä kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen
kaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.

»Mitä pirua, mies», sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon
palvelijoihin, »etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että
ensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?»

»Minä olen Ranskassa kasvatettu», vastasi Anderson, »missä ei kukaan juo
samasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.»

»Piru vieköön nuo herkkusuut!» sanoi Donald. »Kunhan vaan olut on hyvää,
eihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut haarikkaan
ennenkuin sinun?»

Andersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald oli
niin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa matalakupuiseen
muurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä kokouspaikkana.
Suuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä summattomassa kiukaassa,
valaisi huonetta hämärällä valolla ja oli muutenkin tarpeellinen, sillä
kosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin, sangen kolkolle. Kaksi- tai
kolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja
ja »_plaideja_» (skotlantilaisten vanha päällysvaate) ja pyssyjä,
muutamat luntulla, muutamat piilukolla syttyviä ja käsi- sekä
pyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä, rautapaitoja ja teräslakkeja
sekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia, rautarenkaista tehtyjä
sotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä riippui sekaisin
ympäri seiniä--olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi ihastelemista
jonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle. Mutta
semmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen
erittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.

Siellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle
äskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa,
voita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa,
kaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija
varusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen
seuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan
mukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen,
niinkuin tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat
seisoivat valkean ääressä--nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat
vähän syrjempänä.

»No, mitäpä sinä, Anderson», virkkoi edellinen, »arvelet
matkakumppanistamme?»

»Reipas mies», vastasi Anderson, »jos kakun sisus on kuoren mukainen.
Soisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme
meidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.»

»Minun mieleni on toisellainen, Anderson», sanoi taas kreivi Menteith.
»Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja, jotka
ulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat kotiin
lihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille
palkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko
Euroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei
huoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka
vannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä
myöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka
ikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on
syynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme omia
sisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun kuuntelin tuon
palkatun gladiaattorin[15] puhetta, vaan samassa olin kuitenkin
purskahtaa nauruun hänen äärettömästä hävyttömyydestään.»

»Älkää panko pahaksi, herra kreivi», sanoi Anderson, »jos pyydän, että
niin kauan kuin asiat ovat nykyisellä kaunallaan, salaisitte tätä jaloa
vihastustanne, kumminkin osaksi. Sillä valitettavasti kyllä emme voi
saada tehtäväämme toimeen, ellemme ota apua semmoisiltakin, joiden
tekoihin vaikuttavat halvemmat yllyttimet kuin meidän omamme. Me emme
tule toimeen ilman semmoisten miesten apua, kuin on meidän ystävämme,
tuo '_soldado_'. Käyttääkseni Englannin parlamenttipyhäin ulkokullattua
puhetapaa, Zeruijan poikien paljous on meidän lukumme suhteen vielä
liian suuri.»

»Täytyneehän minun siis peitellä todellista mieltäni, niin paljon kuin
voin», sanoi kreivi Menteith, »ja niinkuin tähänkin asti olen teidän
kehoituksenne mukaan tehnyt. Mutta soisinpa hartaasta sydämestäni, että
tuo konna olisi hiidessä!»

»Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra», jatkoi Anderson, »että
sen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle
litistää toinen skorppioni.--Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua
muiden korviin.»

Sivuovesta astui samassa hiljaa sisään vuorelainen, jonka korkea vartalo
ja täydellinen asevarustus samoin kuin kotkansulkanen lakissa sekä
rohkeus kaikissa hänen liikkeissään osottivat, että hän oli
ylhäissukuinen mies. Hän astui hitaasti pöydän ääreen, vastaamatta
sanaakaan kreivi Menteithille, joka puhutellen häntä Allaniksi kysyi,
kuinka hän voi.

»Älkää puhuko hänelle nyt!» kuiskasi vanha palvelija.

Sisääntullut pitkä vuorelainen, istahdettuansa joutilaalle tuolille
valkean ääreen, kiinnitti katseensa hehkuviin kekäleisiin ja
summattomaan turveläjään liedellä ja näkyi vaipuneen syviin
miettimisiin. Synkät silmät ja levoton, lumottu ilme osottivat ihmistä,
joka kokonaan omain ajatustensa vallassa ollen ei paljoa huomaa
ulkonaisia esineitä. Hänen katseensa oli kaamean ankara, luultavasti
paljosta miettimisestä ja yksin olemisesta semmoiseksi tullut. Jos hän
olisi ollut alankolainen, olisi sen syyksi luullut uskonnollista
kiihkoa; mutta tämä hengentauti, vaikka silloin sangen yleinen sekä
Englannissa että myös Skotlannin alangoilla, vaivasi harvoin senaikuisia
vuorelaisia. Näillä oli puolestaan omat omituiset harhaluulonsa, jotka
peittivät heidän sielunsa yhtä sakeaan sumuun kuin suinkin heidän
naapuriensa puritanilaisuus.

»Kunnioitettava herra kreivi,» virkkoi palvelija syrjään Menteithille,
puhuen aivan kuiskaamalla, »älkää nyt puhutelko Allania, sillä hänen
sielunsa on pilvessä.»

Kreivi Menteith nyökäytti päätään eikä sen enempää huolinut mykästä
vuorelaisesta.

»Enkö ennustanut», kysyi tämä, äkkiä kohottaen ko'okkaan vartalonsa
suoraksi ja katsahtaen palvelijan puoleen, »enkö ennustanut, että neljä
miestä oli tulossa, ja nyt seisoo tässä kuitenkin vaan kolme salin
lattialla?»

»Aivan niin te sanoitte, Allan», vastasi vanha vuorelainen, »ja tuostapa
neljäs mies par'aikaa jo tuleekin tallista kilisten, kalisten, sillä
hän on niinkuin krapu varustettu kuorella, rautaa rinnassa ja
selkärangassa, kintuissa ja kontissa. Ja pitääkö hänet asettaa istumaan
Menteithin viereen vai noiden muiden kunnon miesten seuraan pöydän
alipäähän?»

Kreivi Menteith itse vastasi kysymykseen sillä, että osoitti oman
istuimensa viereistä sijaa.

»Ja tässä hän jo onkin», jatkoi Donald, kun kapteeni Dalgetty astui
sisään, »ja nyt, herrat, olkaa niin hyvät ja haukatkaa leipää ja
juustoa, meidän vuorelaisten tavalla puhuen, siksi kun parempaa ruokaa
joutuu. '_Tiernach_' (päällikkö) tulee kohta kotiin vuorilta etelämaan
herrain kanssa, ja silloin Dugald kokki kantaa pöytään kilipaistia ja
metsänriistaa.»

Sillä välin oli kapteeni Dalgetty tullut sisään ja lähestynyt kreivi
Menteithin vieressä seisovaa istuinta, jonka selkävaran nojassa hän nyt
seisoi, käsivarret ristissä. Anderson ja hänen kumppaninsa seisoivat
nöyrästi alisen pöydänpään vieressä, siksi kun heitä käskettäisiin
istumaan. Ja kolme, neljä vuorelaista juoksenteli Donald ukon johdon
mukaan edestakaisin lisää ruoka-aineita tuomassa taikka seisoi
paikallaan vierasten käskyjä odottamassa.

Kesken näitä valmistuspuuhia kavahti Allan yhtäkkiä pystyyn, tempasi
lampun erään palvelijan kädestä ja rupesi, pitäen sitä aivan likellä
Dalgettyn silmiä, tarkastelemaan hänen muotoansa, niin huolellisesti
kuin suinkin.

»Niin totta kuin olen kunnian mies», nurisi närkästyksissään Dalgetty,
kun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa;
»kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme
yhteen.»

Sillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten
Andersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken
aikaa ikäänkuin syvissä mietteissä. Mutta sitten hän, lyötyään
otsaansa, äkkiä tempasi Andersonin käsivarresta ja puoleksi talutti,
puoleksi veti tämän, joka ei kerinnyt paljoa vastustaakaan, tyhjälle
tuolille pöydän yläpäähän. Sille hän, sanaakaan lausumatta, viittasi
häntä istumaan ja kuljetti sitten kapteenin yhtä kursastelemattamon
kiireesti aliseen pöydänpäähän. Dalgetty vimmastui tästä rohkeudesta ja
yritti torjua Allania luotaan. Mutta niin väkevä kuin olikin, ei hän
voinut mitään tälle vuorelaiskarhulle, joka viimein sysäsi häntä niin
voimallisesti, että kapteeni parka, horjahdeltuaan muutamia askeleita
taaksepäin, kaatui pitkälleen lattialle, niin että koko sali kajahti
hänen rautavarustensa kalinasta. Jälleen noustuansa vetäisi Dalgetty
kohta miekkansa tupesta ja karkasi Allanin päälle, joka ristissä käsin
näkyi odottavan. Vuorelaispalvelijat tempasivat aseita seinältä ja
näkyivät valmistautuvan tätä meteliä vielä enentämään; mutta kreivi ja
hänen seuralaisensa riensivät väliin rauhaa sovittamaan.

»Hän on hullu», kuiskasi kreivi kapteenille, »hän on hullu; ei maksa
vaivaa taistella hänen kanssaan.»

»Jos te, korkea herra, varmaan vakuutatte, että hän ei ole '_compos
mentis_' (täysjärkinen)», lausui Dalgetty, »jota hänen käytöksensä ja
kohtelunsa näkyykin todistavan, niin asia loppukoon siihen; sillä eihän
hullu voi kenenkään kunniaa loukata eikä kunniallisella tavalla sovittaa
loukkaustaan. Mutta niin totta kuin minussa henki liikkuu, olisin
toisella tavalla kestänyt hänen kourissaan, jos vaan olisi ollut
tavallinen päivän muona ja pullollinen renskaa vyöni alla. Säälipä
sentään on, että tuon miehen pitää olla näin heikko järjeltään; sillä
ruumiinsa puolesta hän olisi kyllin väkevä ja sovelias peistä,
naulanuijaa tai mitä muuta sota-asetta hyvänsä käsittelemään.»

Rauha saatiin tällä tavoin jälleen toimeen, ja vieraat istuutuivat
pöytään ennen määrätyn järjestyksen mukaan, eikä Allan, joka taas oli
käynyt istumaan valkean ääreen, sitä häirinnytkään toistamiseen. Kreivi
Menteith otti kääntyen pääpalvelijan puoleen kiiruusti puheeksi aineen,
joka saattoi haihduttaa kaikki muistot äskeisestä melskeestä. »Herra
kuuluu siis olevan vuorilla, Donald, ja pari englantilaista vierasta
hänen kanssaan?»

»Vuorilla hän on, jos saan luvan kertoa, kunnioitettava herra, ja kaksi
saksilaista '_calabalero'a_' (herraa) on hänen kanssaan, se on kyllä
totta. Ne ovat herra Miles Musgrave ja herra Kristoffer Hall, molemmat
kotoisin Kumraikista, tai miksikä heidän maatansa sanottaneen.»

»Hall ja Musgrave?» virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen seuralaistensa
puoleen, »juuri ne samat miehet, joita me tahdoimme tavata.»

»Minäpä soisin», sanoi Donald, »etten olisi koskaan saanut heitä nähdä
näillä silmilläni; sillä he ovat tulleet syömään meidät pois talosta ja
tilasta.»

»Mitä, Donald», virkkoi kreivi Menteith, »ethän ennen ollut näin kitsas
härkäpaistin ja oluen säästäjä. Etelämaalaisia he tosin ovat, mutta
eivät sentään taida syödä suuhunsa kaikkia karjoja, jotka kuljeskelevat
tämän kartanon syöttömailla.»

»Lempo siitä huolisi, jos he niin tekisivätkin», vastasi Donald, »ja jos
se olisi pahin vahinko. Sillä onhan meillä täällä joukko pulskia
poikaheitukoita, jotka eivät antaisi meidän nälkää nähdä, niin kauan
kuin yksi sarvipää olisi löydettävänä meidän kartanomme ja Perthin
kaupungin välillä. Mutta siinä on pahempi temppu--se ei ole vähempää
kuin vedonlyönti.»

»Vedonlyönti!» toisti kreivi Menteith, hieman kummastuneena.

»Niin on», jatkoi Donald, joka oli aivan yhtä halukas sanomiansa
kertomaan kuin kreivi Menteith niitä kuulemaan. »Ja koska te, korkea
herra, olette meidän herrain ystävä sekä sukulainen, ja koska kuitenkin
ennen tunnin kuluttua saatte siitä tarpeeksi kuulla, niin voin minä itse
yhtä hyvin jutella teille sen asian. Teidän luvallanne saan siis kertoa,
että meidän herra viime kerran käydessään Englannissa--hän käy siellä
tiheämmin kuin mitä hänen ystävänsä soisivatkaan--oli vieraana tämän
saman herra Miles Musgraven kartanossa. Ja siellä kannettiin pöydälle
kuusi kynttilänjalkaa, jotka kuuluvat olleen kahta vertaa paremmat kuin
ne, mitkä ovat Dumblanen kirkossa; eivätkä nuo kynttilänjalat olleetkaan
raudasta, vaskesta tahi tinasta, vaan pelkästä hopeasta, ei mistään
halvemmasta--hiiteen tuo englantilaisten ylpeys, kun heillä on niin
paljon varoja ja niin huono ymmärrys niitä käyttäessä! Ja he rupesivat
tekemään pilaa meidän herrasta sanoen, ettei suinkaan hän ole nähnyt
niin suuria kynttilänjalkoja omassa köyhässä maassaan. Ja meidän herra,
joka ei sietänyt kuulla maatansa tehtävän noin halvaksi lausumatta
yhtään sanaakaan sen puolustukseksi, vannoi silloin, niinkuin kelpo
skotlantilaisen sopi, itselläänkin omassa linnassaan olevan useampia
kynttilänjalkoja ja kalliimpia kynttilänjalkoja, kuin mitä ikinä oli
nähty valkeaa kantamassa missään salissa Cumberlannissa--sehän se taisi
sen maan nimi ollakin.»

»Hän puhui niinkuin totinen maansa rakastaja!» virkkoi kreivi Menteith.

»Niin», sanoi Donald, »mutta olisipa sentään ollut parempi, jos
kunniallinen herra olisi pitänyt suunsa kiinni. Sillä jos satut
saksilaisten kuullen sanomaan jotakin, joka vähääkään poikkee
tavallisuudesta, kiinnittävät he sinut vetoon yhtä joutuisasti kuin
joku alankolaisseppä naulaisi kengän kiinni vuorelaisvarsan kavioon. Ja
meidän herralle pantiin siis kaksi ehtoa: peräytyä sanastaan taikka
mennä kahdensadan markan vetoon. Ja niinpä hän meni vetoon, ettei
tarvitsisi hävetä siellä noiden mokomien edessä. Ja nyt se veto taitanee
tulla maksettavaksi, ja se minun luullakseni lienee syynä, että hän on
niin vastahakoinen tulemaan tänä iltana kotia.»

»Tosiaan», sanoi kreivi Menteith, »sen verran kuin minä teidän
hopeakaluistanne tiedän, jää herrasi varmaan tappiolle tässä
vedonlyönnissä.»

»Sen voitte valallakin vakuuttaa, kunnioitettava herra. Ja mistä hän ne
vetorahat saanee kokoon, sitä en ymmärrä, vaikka hän saisikin lainata
kahdenkymmenen miehen kukkaroista. Minä annoin hänelle sen neuvon, että
hän sievästi pistäisi nuo molemmat saksilaisherrat palvelijoineen
torninalaiseen kellariin, siksi kun he vapaaehtoisesti purkaisivat
kaupan, mutta eihän herra ota korviinsa järkeviä sanoja.»

Samassa Allan kavahti istuimeltaan, astui likemmäksi ja keskeytti puheen
äänellä, joka jyrisi niinkuin ukkonen. »Ja kuinka sinä uskalsitkaan
antaa veljelleni niin kunniattoman neuvon? Ja kuinka uskallat sanoa,
että hän jää tappiolle tässä tai missä muussa vedonlyönnissä tahansa,
johon hän katsoo hyväksi mennä?»

»Tosiaan, Allan Mac Aulay», vastasi vanhus, »ei minun isäni pojan sovi
puhua vastaan, kun teidän isänne poika katsoo hyväksi jotakin vakuuttaa,
ja tottahan siis meidän herra voittaa vetonsa. Sen minä vain tiedän,
mikä ei siihen sovellu, että meidän talossa ei ole yhtään saakelin
kynttilänjalkaa eikä mitään muuta sentapaista, paitsi niitä vanhoja
rautaisia haarustimia, jotka ovat täällä olleet hamasta Kenneth herran
ajoista, ynnä niitä tinalamppuja, jotka teidän isänne teetti Willi
Winkiellä, tinaseppä-ukolla. Ja piru minut vieköön, jos talossa on yhden
luodinkaan vertaa hopea-astioita kaikkiaan paitsi vanhan rouvan
maitohera-vati, josta puuttuu kansi ja toinen korva.»

»Vaiti, ukko!» tiuskasi Allan vihaisesti. »Ja te, herrat, jos olette
kyllin virvoittaneet itseänne, jättäkää tämä huone. Minun pitää varustaa
se valmiiksi noiden etelämaalaisten vierasten vastaanottoa varten.»

»Tulkaa pois», sanoi palvelija, nykäisten kreivi Menteithiä hihasta;
»hän on haltioissaan», lisäsi hän, Allaniin päin katsahtaen, »eikä hän
nyt kärsi vastaansanomista,»

He läksivät siis salista. Kreivi Menteith sekä kapteeni menivät Donaldin
perästä, ja toinen vuorelainen vei molemmat palvelijat toista tietä.
Melkein samassa, kun edelliset olivat astuneet muutamaan vieraskamariin,
saapui sinne talon isäntäkin, Angus Mac Aulay nimeltään, englantilaisten
vieraittensa kanssa. Suuri oli nyt ilo molemmin puolin; sillä kreivi
Menteith ja englantilaiset herrat olivat vanhoja tuttavia, ja kreivin
esitettyä matkakumppaninsa, toivotti talon isäntä tätäkin
tervetulleeksi. Mutta kun ystävällisten tervehdysten ensi into oli
tyyntynyt, näkyi kreivi Menteithin mielestä surullinen synkeys hänen
vuorelaisystävänsä muodossa.

»Luultavasti», virkkoi herra Kristoffer Hall, »olette tekin kuullut,
että meidän sievä hankkeemme meni Cumberlannissa peräti myttyyn.
Nostoväki ei suostunut marssimaan Skotlantiin ja nuo tirhokorvaiset
Covenantilaiset ovat liian kovaa ainetta, että meidän ystävämme
eteläisissä kreivikunnissa olisivat heihin pystyneet. Siitä syystä
Musgrave ja minä, kuultuamme täällä olevan jotakin nielua hankkeissa,
tulimme retkeilemään teidän kilt'ienne ja plaid'ienne seurassa, katsoen
sitä hauskemmaksi kuin jouten istua kotona.»

»Lienettehän, toivon ma, myös tuoneet aseita, miehiä sekä rahaa
mukananne», sanoi Menteith hymyillen.

»Ainoastaan parikymmentä sotamiestä, jotka jätimme viimeiseen
alankolaiskylään», vastasi Musgrave, »ja vaivaa oli heitä niinkin kauas
saadessa».

»Ja mitä rahaan tulee», lisäsi hänen kumppaninsa, »niin toivomme vähän
apua tältä ystävältämme, talon isännältä».

Talon isäntä vei nyt tulisesti punastuen Menteithin vähän syrjään ja
ilmoitti mielipahansa siitä ajattelemattomasta hullutuksesta, jonka oli
tehnyt.

»Minä kuulin siitä Donaldilta», virkkoi kreivi Menteith, joka tuskin sai
naurunsa hillityksi.

»Hiisi sen ukon vieköön!» äkäili Mac Aulay; »hän kertoisi kaikki, mitä
tietää, vaikka siitä ihmisen henkikin menisi. Vaan ei se sinullekaan ole
leikin asia, kreivi, sillä minä luotan ystävälliseen ja veljelliseen
apuusi, koska olet sukumme likeinen heimolainen, ja toivon saavani
sinulta ne rahat, jotka ovat noille putinginsyöjille maksettavat.
Muuten--sen sanon suoraan--ette, piru vieköön, saa nähdä ainoatakaan Mac
Aulayn miestä sotajoukossanne; sillä ennen minä hiiden nimeen menen
Covenantilaisten puolelle, kuin katselen velallisena noita miehiä
silmiin. Ja hullustihan minun käy, vaikka kävisi niin hyvin kuin
suinkin, sillä se maksu kuluttaa rahaani ja pilkka sen lisäksi
nahkaani».

»Senpä hyvin ymmärtänet, serkku», sanoi kreivi Menteith, »ettei minulla
nyt ole liioin matkarahoja. Mutta ole varma siitä, että koetan auttaa
sinua voimiani myöten, vanhan sukulaisuutemme, naapuriutemme ja
ystävyytemme tähden.»

»Kiitos sulle--kiitos--kiitos», vastasi Mac Aulay, »ja koska ne rahat
heidänkin käsissään kuluvat kuninkaan hyväksi, mitä väliä sillä onkaan,
tulevatko ne sinun vai heidän vai minun kukkarostani?--Me olemme kaikki
yhden miehen poikia, eikö niin? Mutta auta minua myös asiaani jollakin
järkisanalla kaunistamaan, muuten minun täytyy kysyä Andreas
Ferraralta[16] neuvoa. Sillä sitä en kärsi, että minua oman pöytäni
ääressä ruvettaisiin valhettelijaksi tai kerskaajaksi haukkumaan,
kun--Jumala sen tietää--vain koetin pitää oman kunniani ynnä sukuni ja
kotimaani kunnian puolta.»

Heidän näin puhuessaan astui Donald sisään. Hänen muotonsa oli iloisempi
kuin mitä olisi luullut siihen vahinkoon nähden, joka uhkasi hänen
herransa kukkaroa ja kunniaa. »Herrat, pöytä on valmis, ja _kynttilät
palavat jo kynttilänjaloissaan_,» lausui Donald, täydellä äänellä
korottaen viimeisiä sanojaan.

»Mitä saakelia hän tarkoittanee?» kysyi Musgrave kumppaniinsa
katsahtaen.

Kreivi Menteith kysäisi silmäniskulla samaa talonisännältä; mutta Mac
Aulay pudisti vastaukseksi päätään.

Lyhyt kiista siitä, kenen piti astua ensimäisenä, viivytti vähän heidän
lähtöänsä. Kreivi Menteith tahtoi kaikin mokomin luopua korkean säätynsä
mukaan tulevasta etuoikeudesta, vetäen syyksi sen, että hän nyt oli
omassa kotimaassaan ja likeisessä sukulaisuudessa isäntäväen kanssa.
Molemmat englantilaiset vieraat siis astuivat ensimäisinä saliin, jossa
heille oli tarjona odottamaton näky.

Suuri tamminen pöytä oli täynnä lihavia paistimöykkyjä ja pöydän
ympärillä tuoleja vieraitten varalle. Ja jokaisen tuolin takana seisoi
aika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa
tavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin
ja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut
olivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään
pilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin
asemesta. Tätä odottamatonta ja hieman pelottavaa näkyä valaisi
soihtujen rusottava leimu, näyttäen tulenkantajain tuimat kasvot, oudot
puvut ja välkkyvät aseet; savu tuprueli ylös salin lakea kohti ja lepäsi
paksuna pilvenä kaiken yläpuolella. Ennenkuin vieraat vielä olivat
tointuneet ällistyksestään, astui Allan esiin ja lausui, viitaten
paljastamattomalla miekallansa tulitoihtujen kantajiin päin, syvällä,
ankaralla äänellä: »Katsokaa, jalosukuiset herrat, tässä ovat veljeni
kynttilänjalat; tämmöinen on vanhan sukumme vanha tapa; ei yksikään
näistä miehistä tottele muuta lakia paitsi päällikkönsä käskyä.
Uskallatteko pitää kalleintakaan kultaa, mitä ikinä vuoresta on saatu,
näiden miesten vertaisena? Mitä sanotte, jalot herrat?--Onko vetonne
voitettu vai menetetty?»

»Menetetty, menetetty», virkkoi Musgrave iloisesti; »omat hopeiset
kynttilänjalkani ovat kaikki sulatetut ja ratsastavat par'aikaa hevosien
selässä, ja soisinpa, että niiden hinnalla pestatut miehet olisivat edes
puolta vertaa niin uskolliset kuin nämä.--Sekää, herra», lisäsi hän,
talonisännän puoleen kääntyen, »tässä on vetorahia. Se tekee kyllä pahan
kolon kukkaroomme, vaan kunniavelat ovat aina maksettavat.»

»Isäni kirous kohdatkoon isäni poikaa», keskeytti hänet Allan, »jos hän
teiltä yhtään penniäkään ottaa! Siinä on kyllin, ettette häneltä vaadi
hänen omaansa.»

Kreivi Menteith puolusti myös hartaasti Allanin puhetta, ja tämän
vanhempi veli niinikään mielellään suostui, sanoen koko asian
hullutukseksi, josta ei maksanut vaivaa enempää puhua.

»Ja nyt, Allan», virkkoi hän viimein, »ole hyvä ja käske pois
kynttilänjalkasi. Englantilaisherrat ovat ne nyt nähneet, ja heidän
tulee hauskempi syödä päivällistään vanhojen tinalamppujen valossa,
ilman tuota paksua, tukehuttavaa savua.»

Allanin viitattua marssivat elävät kynttilänjalat, miekkain kärjet
ylöspäin käännettyinä, ulos salista, ja vieraat jäivät heille
valmistettua ravintoa nauttimaan.




VIIDES LUKU.


    Niin rohkeeks, julmaks siitä yltyi hän,
    Ett' itse pukimensa laittaja
    Vapisi, häntä moisna nähdessään,
    Ja neuvoi, että olis varova,
    Ja ettei vihaisia petoja
    Härsyttäis liioin. Kumartelemaan
    Saa vihdoin leijonakin oppia
    Ja partti, kiljuileva vimmoissaan,
    Kesyksi käyden hiljaa olemaan.

    Spenser.

Vaikka Englannin miesten ahneus ruuan kimpussa oli siihen aikaan
sananlaskuna--se on: skotlantilaisilla sananlaskuna--näytti
englantilaisvierasten syönti kuitenkin aivan mitättömältä, jos sitä
vertasi kapteeni Dalgettyn summattomaan ahmimiseen. Ja sittenkin oli
tämä uljas soturi jo osoittanut paljon lujuutta ja uupumattomuutta
rynnäkössään niiden helpompain haukkauspalain kimppuun, jotka kohta
vierasten tultua sisään oli tarjottu ikäänkuin puheen aluksi. Kapteeni
ei syödessänsä puhunut kellekään; vasta silloin, kun ruoka oli melkein
kokonaan pois korjattu, sai pöytäseura, joka ihmetellen oli häntä
katsellut, suureksi huviksensa kuulla häneltä syyt siihen, että hän oli
syönyt niin kiireesti ja niin kauvan.

»Kiireiseen syöntiini», selitti hän, »minä opin silloin, kun minulla
Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa oli sija kamreerin pöydässä.
Sillä jos ei siinä kalskuttanut hampaitaan yhteen niin kiireesti kuin
kastanjetti-paria,[17] niin ei saanut juuri mitään poskeensa. Ja mitä
ruokani paljouteen tulee», jatkoi kapteeni, »niin tahdon näille
kunnioitettaville pöytäkumppaneilleni ilmoittaa, että jokaisen
linnanisännän velvollisuus on jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa
kerätä kokoon niin paljon ampuma- sekä ruokavaroja, kuin hänen
aittoihinsa suinkin mahtuu; sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin voi
joutua piirityksen tai sulun alaiseksi. Saman säännön mukaan, hyvät
herrat, soturikin, jos näkee hyvää ja runsasta muonaa edessään, tekee
minun mielestäni viisaasti, kun varustaa itsensä vähintään kolmeksi
päiväksi, sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin hyvä ateria taas osuu
hänen eteensä.»

Talon isäntä kiitti tätä ojennusnuoraa viisaaksi ja kehoitti soturia
vielä lisäämään kupillisen paloviinaa sekä pullollisen klaret-viiniä
niihin varoihin, jotka jo olivat tallelle pantuina; ja kapteeni
noudattikin tätä kehoitusta aivan mielellään.

Kun ruoka sitten oli korjattu ja palvelijat lähteneet--paitsi
talonherran kamaripalvelija, joka jäi saliin ollakseen varalla, jos
olisi jotakin käskettävää tai tuotavaa, sanalla sanoen toimittaakseen
samaa virkaa kuin nykyiset helistinkellot--kääntyi puhe valtiollisiin
asioihin ja maan tilaan. Kreivi Menteith rupesi hartaasti ja tarkasti
tiedustelemaan, mitä klaneja olisi toivo saada nähdä aiotussa
kuninkaanpuoluelaisten kokouksessa.

»Se riippuu, korkea herra, sangen paljon siitä, kuka ottaa lipun
käteen», sanoi talon isäntä, »tiedättehän, että me vuorelaiset, kun
useammat klanit ovat yhdessä, emme helposti salli päälliköksi ketään
omista miehistämme emmekä totta puhuen juuri ketään muutakaan ihmistä.
Olemme tosin kuulleet semmoisen huhun, että Colkitto--se on: nuori
Colkitto eli Alaster Mac Donald--on Kyle-salmen poikki tullut tänne
Irlannista, mukanaan parvikunta Antrimin kreivin väkeä, ja että he jo
ovat joutuneet Ardnamurchaniin asti. Heidän olisi jo aikoja sitten
pitänyt olla täällä; mutta luultavasti he ovat myöhästyneet,
ryöstellessään maata pitkin matkaa.»

»Eikö Colkitto siis kelpaisi teille johtajaksi?» kysyi kreivi Menteith.

»Colkittoko!» huusi Allan Mac Aulay ylenkatseellisesti. »Kuka
Colkittosta puhuukaan? Ei ole muuta kuin yksi mies, jota suostuisimme
seuraamaan, ja se on Montrose.»

»Mutta Montrose, hyvä herra», virkkoi Kristoffer Hall, »on ollut
tietymättömissä sen perästä, kun kapinayrityksemme meni
Pohjois-Englannissa myttyyn. Arvellaan hänen menneen takaisin Oxfordiin,
noutamaan kuninkaalta uusia käskyjä.»

»Takaisinko menneen!» virkkoi Allan, pilkallisesti naurahtain. »Voisin
teille kertoa--vaan eipä maksa vaivaa. Saattehan sen itsekin pian
tietää.»

»Niin totta kuin olen kunnian mies, Allan», sanoi kreivi Menteith,
»teet sinä lopun ystäviemme maltista tuolla suututtavalla
äreydelläsi.--Mutta arvaanpa syyn», lisäsi hän nauraen, »et ole tainnut
tänään nähdä Annikka Lyle'ä?»

»Ketä muka en olisi nähnyt?» kysyi Allan ankaralla äänellä.

»Annikka Lyle'ä, laulun ja runouden haltijaa», sanoi kreivi Menteith.

»Jumala suokoon, etten enää ikinä saisi nähdä häntä», huokasi Allan,
»sillä ehdolla, että sama kielto pantaisiin sinullekin.»

»Ja miksikä minulle?» kysyi kreivi Menteith huolettomasti.

»Siksi», vastasi Allan, »kun otsastasi luen, että te molemmat olette
luodut toinen toisenne turmioksi.» Näin puhuen hän nousi ja läksi ulos
salista.

»Onko hän kauan aikaa ollut tällä tuulella?» kysyi kreivi Menteith
veljeltä.

»Kolmen päivän verran», vastasi Angus; »tämä puuska on jo
loppumaisillaan; huomenna hän varmaan jaksaa paremmin. Mutta tulkaa,
hyvät herrat, jo vinkuu tynnyrin hana juojia. Kuninkaan terveiksi,
Kaarle kuninkaan terveiksi! Ja menköön jokainen Covenantilais-koira,
joka ei tahdo sitä juoda, taivaaseen Grassmarket'in (hirttopaikan)
tietä.»

Tämä malja juotiin viipymättä, ja sitä seurasi viipymättä toinen ja
sitten yhä lisää, kaikki puoluehengen synnyttämiä ja hyvin innokkaasti
esitettyjä. Kapteeni Dalgetty katsoi kuitenkin tarpeelliseksi ilmoittaa
eriäväisen mielensä.

»Hyvät herrat ja kavaljeerit», lausui hän, »minäkin yhdyn näihin
maljoihin, primo (ensiksi) siitä syystä, että kunnioitan tätä
kunniallista ja vierasvaraista katosta, ja secundo (toiseksi)
sentähden, että minun mielestäni ei kelpaa olla liian arkatuntoinen
tämmöisissä asioissa inter pocula (lasi kädessä). Mutta kuitenkin
julistan, että minulle, tämän korkeasti kunnioitettavan kreivin
lupauksen mukaan, pitää huomenna suotaman vapaa ehto antautua
Covenantilaisten palvelukseen, jos niin mieleni tekee, aivan huolimatta
nykyisestä myöntymyksestäni teidän maljoihinne.»

Mac Aulay ja hänen englantilaiset vieraansa kavahtivat pystyyn, tämän
julistuksen kuultuansa, ja uusi riita oli epäilemättä syttymäisillään;
mutta kreivi Menteith sekaantui asiaan ja selitti jutun kaikin puolin.
»Ja minä toivon», lopetti hän puheensa, »että meidän onnistuu kiinnittää
kapteeni Dalgettyn miekka meidän puolellemme.»

»Ja jos niin ei tapahdu», intti talon herra, »julistan minä--kapteenin
sanoilla puhuen--ettei mikään tänä iltana tapahtunut seikka, ei edes
sekään, että hän on minun leipääni ja suolaani syönyt ja minun kanssani
juonut maljoja paloviinassa, Bordeaux-viinissä tai usquebaugh'issa, saa
minua estetyksi halkaisemasta hänen kalloansa niskaluuhun asti.»

»Sen huvin sallin teille aivan mielelläni», virkkoi kapteeni, »jos näet
miekassani ei ole kalloni suojelijaa, jollainen se monesti on ollut
pahemmassakin hädässä kuin mitä teidän vihastanne voinee minulle tulla.»

Tässä kreivi Menteith jälleen kävi väliin, ja yleinen sovinto, joka näin
oli hieman vaivaloisesti toimeen saatu, vahvistettiin sitten pitkillä
ryypyillä. Mutta kreivi Menteith koetti kuitenkin, vedoten väsymykseen
ja huonoon vointiin, lopettaa juomingit vähän aikaisemmin kuin talossa
oli tapana. Tämä ei ollut oikein mieleen uljaalle kapteenille, joka oli
Hollannista, muiden siellä opittujen tapain muassa, tuonut myös halun
särpiä ja taidon kestää äärettömät määrät väkeviä juomia.

Talon herra itse saattoi vieraansa jonkintapaiseen makuusaliin. Siellä
nähtiin yksi nelijalkainen sänky, varustettu tartan-kankaisilla
uutimilla, ynnä koko joukko pitkin seinää asetettuja suuria vasuja,
joista kolme oli huolellisesti täytetty kukkivilla kanervan varsilla ja
sillä tavoin laitettu vuoteiksi vieraita varten.

»Eipä tarvinne sinulle», virkkoi Mac Aulay vähän syrjään kreivi
Menteithille, »selittää, millä lailla meidän vuorelaisten on tapana
majoittaa vieraitamme. Sen vaan sanon siis, että olen toimittanut myös
palvelijaisi vuoteet tähän saliin, sillä en tahtonut antaa sinun maata
kahdenkesken tuon Saksan-kulkurin kanssa. Nämät ajat, jalo veli, Jumala
paratkoon, ovat semmoisia, että monen miehen kurkku, kun hän maata
panee, saattaa olla niin terve ja eheä kuin paraskin viinaratti, mutta
ennen aamua se voi olla poikki ja irvellään niinkuin auki leikattu
osteri.»

Kreivi Menteith kiitti hartaasti. »Juuri näin», sanoi hän, »olisin
itsekin tahtonut saada laitetuksi. Sillä vaikka en suinkaan pelkää
mitään väkivaltaa kapteeni Dalgettyltä, pidän kuitenkin aina mielelläni
Andersonia luonani, sillä hän on parempaa sukua, vähän herrastapainen.»

»En ole tätä Andersonia nähnyt», virkkoi Mac Aulay. »Otitko hänet
Englannissa palvelukseesi?»

»Niin tein», vastasi kreivi Menteith; »saat nähdä hänet huomenna. Sillä
aikaa toivotan sinulle hyvää yötä.»

Isäntä otti ennen lähtöänsä ilta-jäähyväiset kreiviltä ja arveli samaten
kohdella myös kapteeni Dalgettya; mutta huomattuansa, että tämä
par'aikaa oli täydessä puuhassa suuren, paloviina-piimällä täytetyn
haarikan kanssa, ei hän hennonnut häiritä tätä hyödyllistä toimitusta,
läksi vaan pois ilman enempää tervehdystä.

Melkein samassa tulivat kreivi Menteithin molemmat palvelijat sisään.
Kunnon kapteeni, joka nyt alkoi olla vähän liiaksikin ruoalla ja
juomalla täytetty, huomasi jotenkin vaikeaksi saada itse auki
rautapukunsa hakoja. Hän kääntyi siis Andersonin puoleen, puheensa
välistä yhä nikottaen: »Anderson, veikkoseni, oletpa taitanut lukea ne
raamatun samat, että se, joka rautapukuansa riisuu, älköön kerskatko
niinkuin se, joka sitä päällensä panee.--Se kyllä kenties ei ole oikea
komentosana, mutta sen tositarkoitus on se, että minun luultavasti tulee
nukkua haarniskoittuna--niinkuin monen muunkin kelpo miehen, joka ei
unestaan enää herää--jos et auta tätä solkea auki.»

»Päästä hänen haarniskansa auki, Sibbald», sanoi Anderson toiselle
palvelijalle.

»Pyhä Anterus auttakoon!» huudahti kapteeni, kovasti ihmeissään kääntyen
ympäri, »tää halpa palvelijako, palkkalainen, joka saa neljä puntaa ja
yhden panssarinpuvun vuodelta, on liian ylpeä passaamaan rittmeister
Dugald Dalgettya, Drumthwacketin herraa, joka on harjoitellut humaniora
(tieteitä) Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa ja ollut
sotapalveluksessa useimmilla Euroopan hallitsijoilla?»

»Kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi Menteith, jonka tuli koko tämä ilta
toimittaa rauhansovittajan virkaa, »minä saan teidän luvallanne
ilmoittaa, että Anderson ei passaa ketään muuta kuin minua. Mutta
mielelläni tahdon itse auttaa Sibbaldia haarniskaanne päästämään.»

»Se olisi liika vaiva teille, korkea herra», virkkoi Dalgetty, »vaikka
tosin ei teillekään tekisi haittaa oppia, miten kelpo haarniska on
riisuttava ja päälle puettava. Muulloin osaan rautapuvustani pujahtaa
ulos ja taas sen sisään, niinkuin se olisi kinnas. Mutta tänä iltana,
vaikka en ole ebrius (humalassa), tunnen itseni, muinaisen kirjaniekan
sanoilla puhuen, vino ciboque gravatus (viinasta ja ruoasta raskaaksi).»

Nyt hän jo olikin kuorittu ja seisoi valkean ääressä, humalaisella
viisaudella mietiskellen päivän tapahtumia. Varsinkin näkyi Allan Mac
Aulayn luonne antavan hänelle arvelemisen aihetta. »Hänpä peijasi
sukkelasti nuo englantilaiset vuorelaisillaan, soihdunkantajilla!--
Kahdeksan pöksytöntä metsäläistä kuuden hopeisen kynttilänjalan
sijasta!--Sepä oli mestaritemppu--oikein 'tour de passe', oikein
silmänkääntämistä!--Ja kuitenkin hän on mielipuoli!--Pelkäänpä suuresti,
korkea herra», jatkoi hän pudistaen päätään, »että minun, siitä
huolimatta, että hän on teidän sukulaisenne, täytyy myöntää hänelle
järki-ihmisen oikeudet ja antaa hänelle semmoinen selkäsauna, joka
täydesti voi rangaista hänet minulle tehdystä väkivallasta. Taikka
täytyy vedota kaksintaisteluun, niinkuin häväistyn aatelismiehen sopii.»

»Jos näin myöhään yöllä», sanoi kreivi Menteith, »vielä viitsisitte
kuulla pitkän jutun, niin tahdon kertoa teille tapahtumia Allanin
syntymäajalta, jotka niin täydesti selittävät hänen eriskummallisen
luonteensa, ettei mistään kaksintappeluun vaatimisesta voine tulla
puhettakaan.»

»Pitkä juttu», sanoi kapteeni Dalgetty, »on kelpo iltaryyppyä ja
lämmintä yömyssyä lähinnä paras houkutin terveelliselle unelle. Ja koska
te, korkea herra, tahdotte olla niin hyvä ja vaivata itseänne sen
kertomisella, lupaan minä puolestani olla uupumatonna ja kiitollisena
kuulijana.»

»Sinäkin, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, »ja sinä, Sibbald, varmaan
myös palatte uteliaisuudesta kuulla jotakin siitä eriskummallisesta
miehestä. Ja taitaisipa luullakseni ollakin parasta, että tyydytän
halunne, jotta hädän tullessa osaatte häntä oikein kohdella. Tulkaa siis
likemmäksi valkean ääreen.»

Näin koottuaan kuulijapiirin ympärillensä kreivi Menteith kävi istumaan
nelipatsaisen sängyn reunalle. Kapteeni Dalgetty puolestaan, pyyhkien
paloviina-piimän tähteet parrastaan sekä viiksistään ja hyräillen
ensimmäistä värssyä Lutherin virrestä »Alle guten Geister loben den
Herrn» j.n.e. (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa) retkahti eräälle
vuoteelle ja pistettyään pörröisen päänsä esille peiton alta rupesi
kuuntelemaan kreivi Menteithin kertomusta sangen mukavassa tilassa,
puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa.

»Näiden molempien veljesten, Angus ja Allan Mac Aulayn, isä», alkoi
kreivi Menteith, »oli suurisukuinen ja suuriarvoinen aatelisherra; hän
oli näet maineeltaan, vaikkei miesluvultaan, arvokkaan vuorelais-klan'in
päällikkö. Hänen puolisonsa, näiden nuorten miesten äiti, oli myös
hyvästä aatelissuvusta, jos minun sopii niin sanoa perheestä, joka on
likeisiä heimolaisiani. Rouvan veli, kunniallinen ja urhoollinen nuori
mies, oli kuningas Jaakko Kuudennelta saanut oikeuden olla muutamassa
hänen linnansa läheisessä kruununmetsässä ylikaitsijana ynnä vielä
nauttia kaikellaisia etuja. Tätä oikeutta harjoittaessaan ja
suojellessaan hän pahaksi onnekseen joutui riitaan cateran'ien eli
vuorelaisrosvojen kanssa, joista tekin, kapteeni Dalgetty, epäilemättä
olette kuullut puhuttavan.»

»0len maar», vastasi kapteeni, ponnistaen kaikki voimansa,
saadakseen vastauksen suustansa. »Ennenkuin Aberdeenin kaupungin
Mareschal-kollegiosta läksin, teki Dugald Garr piruntekosiansa
Garioch'issa ja Farquharsonit Deen seuduilla ja Chattanin klani
Gordonien mailla ja Grantit sekä Cameronit Moraylandissa. Ja sittemmin
olen nähnyt kravaatteja ja panduureja Pannoniasta ja Transsylvaniasta ja
kasakoita Puolan rajalta ynnä muita rosvoja, ryöväreitä ja metsäläisiä
kaikista maista. Voinpa siis sanoa, että minulla on selvä käsitys teidän
vuorelaississeistänne.»

»Se klani», jatkoi kreivi Menteith, »jonka kanssa Mac Aulayden eno
riitaantui, oli pieni rosvoparvi; heille on annettu nimitys Sumun Lapset
sen vuoksi, että he kodittomina lakkaamatta kuljeksivat pitkin vuoria ja
laaksoja. He ovat kovasydämistä, hurjaluontoista väkeä, pikaiset
suuttumaan ja julmat, tuliset kostonhimossaan, niinkuin ainakin ihmiset,
jotka eivät ole ikinä olleet sivistyneen valtakunnanjärjestyksen kurin
alaisia. Parvikunta näitä miehiä läksi väijymään onnetonta kruununmetsän
ylikaitsijaa, karkasi hänen kimppuunsa, kun hän kerran oli metsästämässä
yksinään ilman palvelijoita, ja surmasi hänet julmimmilla kidutuksilla,
mitä taisivat keksiä. He leikkasivat pään irti rungosta ja päättivät
uhallakin viedä sen näytteeksi hänen lankonsa linnaan. Talonherra oli
poissa, ja rouva, tosin vastahakoisesti, otti nämät vieraat vastaan,
kenties peläten heidän kostoansa, jos salpaisi heiltä ovet. Ruokaa
tuotiin Sumun Lapsien eteen, jotka tätä tilaisuutta käyttäen ottivat
surmatun miehen pään ulos vaatteesta, mihin se oli kääritty, asettivat
sen pöydälle ja pistivät sille leipäpalan hampaitten väliin, käskien
niiden nyt toimittaa virkaansa, niinkuin ennenkin olivat monta kertaa
tässä pöydässä hyviä herkkuja purreet. Samassa astui huoneeseen rouva,
joka oli käynyt jollakin talousasialla. Veljensä pään nähtyään hän
pakeni nuolena ulos metsään, parkumistaan parkuen. Rosvot läksivät,
tähän pedontapaiseen huvitukseen tyytyen, jälleen tiehensä. Kun
palvelijat olivat tointuneet pelästyksestään, hajosivat he kaikille
haaroille emäntäänsä etsimään, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen
onneton puolisonsa palasi seuraavana päivänä kotiin ja jatkoi etsimistä
vielä tarkemmin ja vielä laajemmalta, mutta yhtä turhaan. Yleinen arvelu
oli, että rouva silmittömässä säikähdyksessään oli syössyt alas jokeen
joltakin niistä jyrkistä kallioista, jotka törröttävät pitkin rantaa,
taikka syvään järveen, jonne on toista virstaa kartanosta. Hänen
hukkumisensa oli sitä surettavampi, koska hän kävi jo kuudetta kuukautta
raskaana; Angus Mac Aulay, hänen vanhin lapsensa, oli syntynyt noin
kahdeksantoista kuukautta ennen,--Mutta te taidatte olla jo kyllästynyt,
kapteeni Dalgetty, ja tahtoisitte kenties nukkua.»

»Ei millään muotoa», vastasi soturi. »Ei minua hiukkaakaan uneta; mutta
minä aina mieluimmin kuuntelen silmät ummessa. Siihen temppuun opin
vartijana seisoessani.»

»Ja useinpa, sen tohtisin vannoa», kuiskutti kreivi Menteith Andersonin
korvaan, »on kiertovahdin kersantti saanut raskaalla pertuskallaan ne
silmät aukaista.»

Nuori aatelisherra, joka nähtävästi oli tarinoimistuulellaan, jatkoi
kuitenkin kertomustaan, pääasiallisesti palvelijainsa puoleen kääntyen
ja torkkuvasta soturista lukua pitämättä.

»Kaikki aatelisherrat näillä seuduin», kertoi hän, »vannoivat kostoa
tästä kauheasta ilkityöstä. He tarttuivat aseisiin yhdessä murhatun
miehen sukulaisten ja langon kanssa, ja Sumun Lapset saivat, pelkään mä,
vainoojiltansa yhtä vähän armoa kuin itse olivat osoittaneet.
Seitsemäntoista päätä, onnistuneen koston veriset todistukset, jaettiin
liittolaisten kesken ja naulattiin linnanporttien otsikkoon, varisten
noukittavaksi. Harvat pelastuneet peräytyivät kaukaisemmille erämaille.»

»Oikealle, ympäri, ja peräytykää entiselle asemalle», sanoi kapteeni
Dalgetty, jolle tuo sana »peräytyivät» oli johdattanut vastaavan
komentosanan mieleen. Ja sitten kavahtaen hereille hän vakuutti tarkkaan
kuunnelleensa joka sanaa.

»Kesäksi», jatkoi kreivi Menteith, tästä puolustuspuheesta lukua
pitämättä, »on täällä tapana lähettää karja vuorille laitumelle, ja
kylän sekä kartanon piiat käyvät aamuin, illoin siellä lehmiä
lypsämässä. Tässä työssä ollessaan näkivät kartanon tytöt pahasti
säikähtäen, että laiha, kalvakka haamu, joka oli aivan heidän
emäntävainajansa näköinen, kaukaa katseli heidän tointansa; tietysti he
luulivat emännän siinä kummittelevan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat
lähestyä kalmankarvaista haamua, mutta se pakeni metsään, hurjasti
kiljahtaen. Tästä tiedon saatuansa meni herra muutamien palvelijain
kanssa vuorilaitumelle ja sijoitti väkensä niin taitavasti, että sai
onnettoman karkulaisen pakenemasta estetyksi. Tällä lailla rouva parka
jälleen saatiin kotiin; mutta hänen järkensä oli aivan häiriöllä. Millä
hän oli elättänyt henkeänsä metsää kuljeskellessaan, siitä ei saatu
mitään selvää. Muutamat arvelivat hänen syöneen kasvinjuuria ja marjoja,
joita sillä vuodenajalla oli runsaasti. Mutta enin osa alhaista kansaa
oli siinä lujassa uskossa, että rouva oli juonut metsäkauristen maitoa
taikka saanut ruokaa metsänhaltijoilta tai jollakin muulla yhtä
ihmeellisellä tavalla. Helpompi oli selittää hänen ilmautumisensa. Hän
oli tainnut metsästä nähdä lehmäin lypsämistä, jonka työn valvominen oli
hänelle aina ollut hauskin kotiaskare, ja mielipuolenakin hän oli
noudattanut totuttua tapaansa.»

»Ajan tultua onneton rouva synnytti pojan, jossa ei voitu havaita mitään
äitinsä surkean tilan vaikutusta; päinvastoin lapsi oli tavattoman terve
ja vahva. Rouva parka tointui sen perästä järkiinsä, kumminkin johonkin
määrään; mutta terveeksi ja iloiseksi ei hän enää koskaan tullut. Allan
oli hänen ainoa ilonsa. Tätä poikaa hän luopumatta hoiteli, ja
luultavasti hän istutti lapsen herkkään mieleen kaikellaista taikauskoa,
johon Allanin mietiskelevä, haaveksiva luonne olikin erittäin taipuisa.
Rouva kuoli, kun Allan oli ehtinyt kymmenvuotiseksi. Viimeiset sanansa
rouva puhui hänelle kahdenkesken. Epäilemättä hän antoi pojalle käskyn
kostaa Sumun Lapsille, ja sitä käskyä Allan onkin siitä asti hartaasti
noudatellut.»

»Siitä hetkestä näet muuttui Allan Mac Aulayn käytös kokonaan. Tähän
asti hän oli aina istuskellut äidin luona kuunnellen, mitä tämä kertoi
unennäöistään, ja itsekin kertoellen omiansa, näin täyttäen
mielikuvitustaan--joka luultavasti, hänen syntymänsä edellisiin
seikkoihin nähden, oli alustakin kiihtynyt--kaikilla noilla
vuorelaiskansan eriskummallisilla ja kauhistuttavilla ihmetarinoilla,
joihin rouvakin, veljensä murhan perästä, oli kovin kiintynyt. Tästä
elämänlaadusta seurasi, että pojan katsanto tuli araksi, säikähtyneen
näköiseksi, että hän mielellään kuljeskeli yksinäisissä paikoissa
metsässä ja että hän suuresti kammosi muiden yhdenikäisten lasten
seuraa. Muistanpa, että minäkin, joka olen muutamia vuosia nuorempi,
kerran kävin täällä isäni kanssa, enkä voi ikinä unhottaa, kuinka
hämmästyneenä katselin tämän lapsierakon väistymistä luotani joka kerta,
kun yritin saada hänet kanssani meidän ijällemme sopiviin leikkeihin.
Muistanpa myös, että hänen isänsä valitti siitä minun isälleni, samassa
kuitenkin selitykseksi lisäten, että hän ei hennonut ottaa tätä lasta
pois rouvansa seurasta; sillä se näkyi olevan äidin ainoana lohdutuksena
tässä maailmassa, ja ainoastaan huvitus Allanin seurasta näkyi voivan
estää hirveää mielenhäiriötä palaamasta pahemmassa muodossa. Mutta äidin
kuoltua pojan käytös ja tavat muuttuivat yht'äkkiä. Tosin hän edelleen
pysyi mietiskelevänä, totisena; hän oli usein pitkät ajat harvapuheinen
ja hajamielinen, josta näkyi, että hänen mielenlaatunsa ei siinä
suhteessa ollut yhtään muuttunut. Mutta toisin ajoin sitävastoin hän
kävi klaninsa nuorison leikkitantereilla, joita siihen asti oli kammoten
välttänyt. Hän rupesi ottamaan osaa nuorukaisten ruumiinharjoituksiin ja
pianpa hän, jonka ruumis oli erittäin väkevä, voitti veljensä ynnä
muutkin paljon vahvemmat pojat. Tähän asti he olivat häntä halveksineet,
mutta rupesivat nyt pelkäämään, vaikkei juuri rakastamaan. Ja ne, jotka
leikeissä tai sotaharjoituksissa kävivät Allanin kimppuun, valittivat,
että hän, joka vielä äsken oli ollut unennäkijä, akkamainen ja veltto,
nyt innoissaan kovin helposti käänsi leikin todeksi, unohtaen, että se
oli vaan ystävällistä voimain kilvoittelua.--Mutta kuulemattomille
korvillehan minä kerronkin», sanoi kreivi Menteih keskeyttäen juttunsa,
sillä kapteenin nenä todisti selvästi, että tämä soturi oli vaipunut
syvälle unen syliin.

»Jos korkea herra tarkoittaa tuon kuorsaavan sian korvia», virkkoi
Anderson, »ovat ne tosiaan kuurot kaikille kertomuksillenne. Mutta koska
tässä paikassa ei käy laatuun ottaa salaisempia asioita puheeksi, niin
pyydän, että olisitte niin hyvä ja jatkaisitte, Sibbaldille ja minulle
huvitukseksi. Tämän nuorukaisparan kohtalo liikuttaa sydäntä syvästi ja
eriskummallisesti.»

»Minä saan siis kertoa», jatkoi kreivi Menteith, »että Allan näin yhä
edistyi edistymistään, niin voimainsa kuin taitonsa puolesta,
viiteentoista vuoteensa saakka ja että hän sillä ijällään tuli aivan
omavaltaiseksi käytöksessään ja äksyksi, jos häntä vaadittiin
tottelemaan, mikä seikka huoletti hänen isäänsä suuresti. Hän viivyskeli
välistä vuorokausia poissa, muka metsästämässä, vaikka usein ei tuonut
mitään otusta kotiin. Ja se vielä enensi isän huolta, että muutamat
Sumun Lapsista, joiden rohkeus oli valtakunnan pahenevasta
levottomuudesta paisunut, olivat nyt palanneet entisille
tyyssijoillensa; ja uuden hävitysretken heitä vastaan katsoi vanha Mac
Aulay vähän vaaralliseksi. Se pelko, että nämä kostonhimoiset rosvot
saattaisivat tehdä kuljeksivalle Allanille jotakin pahaa, ahdisti siis
lakkaamatta ukon sydäntä.»

»Minä itsekin olin täällä vieraskäynnillä, kun siitä asiasta viimein
tuli ratkaiseva päätös. Allan oli päivännoususta asti ollut poissa
metsällä, ja minä olin häntä etsinyt turhaan. Nyt oli pimeä, myrskyinen
ilta, eikä häntä kuulunut takaisin. Isä oli kovasti huolissaan ja sanoi
aikovansa kohta päivän valjettua lähettää joukon miehiä häntä hakemaan.
Yht'äkkiä, kun par'aikaa istuimme illallispöydässä, aukeni ovi ja Allan
astui sisään ylpeän, lujan ja rohkean näköisenä. Hänen äksyn luonteensa
ja häiriöllisen mielentilansa tähden isä ei ilmoittanut pahaa mieltänsä
muutoin kuin että sanoi minun tuoneen mukanani lihavan metsäkauriin,
vaikka olin jo ennen päivänlaskua tullut kotiin, jota vastoin Allan,
oltuansa sydänyöhön asti vuorilla, palasi kai tyhjin käsin. 'Onko se
niin varmaa?' tiuskaisi Allan tulisesti; 'onpa tässä jotakin, mikä
kertoo teille toista!'»

»Nyt vasta havaitsimme, että hänen kätensä olivat veressä, samoin kuin
kasvotkin paikoittain, ja odotimme kovin uteliaina, mitä nyt seuraisi.
Yht'äkkiä, hiukan kohottaen plaid'insä lievettä hän vieritti pöydälle
verisen ihmispään, joka oli juuri äsken leikattu irti rungosta. Samalla
hän lausui: 'Makaa nyt sinä tuossa, missä ennen sinua on maannut
paremman miehen pää!' Laihoista kasvoista ynnä pörröisestä, ruskeasta
tukasta ja parrasta, jotka vanhuuttaan olivat jo paikoittain harmaita,
tunsimme me, Allanin isä ja muut läsnäolijat, että se pää oli Hektor
Sumulaisen, kuuluisan rosvopäällikön, joka oli väkevyytensä ja
julmuutensa tähden ollut yleisenä hirmuna, ottanut osaa Allanin enon,
onnettoman metsänkaitsijan, murhaan ja tuimalla taistelulla sekä
tavattomalla nopeudellaan pelastanut henkensä silloin, kun hänen
useimmat kumppaninsa tapettiin. Me olimme kaikki, niinkuin hyvin
ymmärrätte, aivan hämmästyksissämme; mutta Allanin suusta ei
uteliaisuutemme saanut tyydytystä. Ainoastaan arvaamalla tulimme siihen
päätökseen, että hän oli vasta tulisen taistelun perästä saanut rosvon
tapetuksi; sillä me huomasimme hänessä useampia haavoja, joita häneen
oli siinä leikissä tullut. Nyt ryhdyttiin kaikellaisiin varokeinoihin,
ettei rosvojen kosto voisi häntä tavata. Mutta ei haavat, ei isän ankara
kielto eikä edes kartanon porttien ja hänen oman kammarinsa oven
lukitseminen voinut estää Allania ajamasta juuri niitä miehiä takaa,
joiden puolelta häntä uhkasi vaara. Hän pujahti yöllä karkuun ikkunan
kautta, nauraen isänsä turhaa varovaisuutta, ja toi yhtenä päivänä
yhden, toisena kaksikin päätä, jotka olivat kuuluneet Sumun Lapsille.
Lopulla se leppymätön vimma ja rohkeus, millä Allan vainosi heitä
vuoriston syvimpiin loukeroihin asti, masensi rosvojen miehuuden, vaikka
hekin kyllä olivat pelottomia luonteeltaan. Hän kun aina epäilemättä
kävi kimppuun, vaikka heitä oli kuinka monta tahansa, tekivät he siitä
sen johtopäätöksen, että hänen henkensä mahtoi olla taialla varjeltu
taikka että joku yliluonnollinen haltija suojeli häntä taisteluissa. 'Ei
häneen luoti pysty', arvelivat he, 'eikä nuoli eikä puukko.' Syynä
siihen olivat muka hänen merkilliset syntymävaiheensa. Viimeiseltä olisi
viisi, kuusi kaikkein vahvinta vuorelaisrosvoa pötkinyt pakoon heti, kun
olisivat kuulleet Allanin huhuilemista taikka torvensoittoa.»

»Mutta Sumun Lapset jatkoivat kuitenkin vanhaa rosvotointansa ja
tekivät, niin paljon kuin vaan saivat aikaan, vahinkoa Mac Aulayn
suvulle, heimolaisille ja ystäville. Siitä seurasi viimein uusi
hävitysretki rosvoparvea vastaan, ja siinä retkessä olin minäkin
osallinen. Meidän onnistui saada heidät apajaan sillä keinoin, että
panimme miesjoukon väijyksiin sekä ylös- että alaspäin vieviin
vuorisoliin; ja sitten panimme kaikki puhtaaksi, niinkuin semmoisissa
tilaisuuksissa on tapana, polttaen ja tappaen, mitä vaan eteen sattui.
Näissä kauheissa teloituksissa ei säästetä edes naisia eikä turvattomia.
Ainoastaan yksi pieni tyttönen, joka hymyillen katseli Allanin
paljastettua väkipuukkoa, sai pitää henkensä minun hartaasta
pyynnöstäni. Hänet tuotiin tänne, kasvatettiin Annikka Lyle nimisenä, ja
epäilemättä hän on sievin pieni keijukainen kaikista, jotka ikinä ovat
kuutamolla tanssia keikutelleet kanervakankailla. Kauan aikaa kesti,
ennenkuin Allan voi tätä lasta kärsiä. Mutta viimein hän, kenties
kasvojen muodosta päättäen, sai päähänsä sen ajatuksen, että tyttö ei
ollutkaan kammottujen vihollisten verta ja sukua, vaan jollakin
rosvoretkellä ryöstetty. Se asia ei olekaan itsessään mahdoton, ja hän,
uskoo sen totuuteen lujasti kuin Jumalan sanaan. Erittäin ihastuttaa
Allania tytön soitantokyky, joka onkin erinomainen, niin että hän harpun
soittamisessa voittaa parhaatkin meidän maamme mestarit. On huomattu,
että Allanin mielenhäiriö, pahimmillaankin ollessaan, aina tästä
harpunsoitosta tyyntyy, aivan niinkuin muinoin Saul kuninkaan, ja niin
suloinen on Annikka Lylen luonne, niin viehättävä hänen vilpitön ja
iloinen käytöksensä, että häntä täällä pidetään ja kohdellaan pikemmin
talonherran sisarena kuin armoilla eläjänä, Totisesti, ei kukaan, joka
on hänet nähnyt, voi olla ihastumatta Annikan viattomuuteen, vilkkauteen
ja suloisuuteen.»

»Kavahtakaa, korkea herra», varoitti Anderson hymyillen; »näin innokkaat
ylistelemiset ovat vähän vaaralliset. Allan Mac Aulay, jos se on
semmoinen kuin kuvaatte, ei olisi hyvä kilpakosija.»

»Vielä vai! vielä vai!» sanoi kreivi Menteith nauraen, mutta samassa
kuitenkin punastuen. »Allanin sydämeen ei rakkaus pysty. Ja mitä minuun
tulee», lisäsi hän vakavammin, »Annikan tuntematon sukuperä on paha este
naimistuumille, ja hänen turvattomuutensa kieltää kaikki muut halut.»

»Se puhe on jalon mielenne mukainen, korkea herra», virkkoi Anderson.
»Mutta tottahan te, toivon ma, jatkatte hauskaa tarinaanne.»

»Se on jo melkein lopussa», sanoi kreivi Menteith. »Minulla ei ole muuta
lisättävää kuin että Allan Mac Aulay on väkevyytensä, urhoutensa sekä
lujan, omavaltaisen tahtonsa tähden ynnä myös siitä syystä, että hän,
niinkuin yleisesti luullaan, seurustelee yliluonnollisten olentojen
kanssa ja taitaa ennustaa tulevia tapauksia, paljoa suuremmassa arvossa
klanilaistensa kesken kuin vanhempi veli. Sillä tämä on uljasmielinen,
lörppösuinen vuorelainen, mutta ei millään muotoa voi vetää vertoja
nuoremman veljen erinomaisille avuille.»

»Tämmöinen mies», sanoi Anderson, »voisi epäilemättä voimallisesti
vaikuttaa vuorelaisarmeijan mieliin. Meidän pitää, olkoon kuinka
tahansa, saada tämä Allan avuksemme. Mitä hänen urhouteensa ja
kaukonäköisyyteensä tulee»----

»Hist!» keskeytti kreivi Menteith, »tarhapöllö tuolla herää.»

»Puhutteko te kaukonäköisyydestä eli _deuteroskopiasta_?» virkkoi
kapteeni. »Muistanpa mainion majuri Munroen kertoneen minulle, kuinka
Murdoch Mackenzie, Assintista syntyisin, vapaaehtoinen sotamies
muutamassa komppaniassamme ja kelpo soturi, ennusti, että Donald Tough,
joka oli Lochaberin poikia, ynnä jotkut muut miehet saisivat surmansa ja
majuri itse tulisi haavoitetuksi äkillisessä rynnäkössä, kun Stralsundia
piiritettiin.»

»Olen minäkin usein kuullut tästä ennustustaidosta», sanoi Anderson,
»mutta aina olen arvellut, että ne, jotka väittävät itsessään olevan
semmoisen voiman, ovat narreja taikka pettureita.»

»Kumpaakaan sanaa», virkkoi kreivi Menteith, »en juuri mielelläni
käyttäisi sukulaisestani, Allan Mac Aulaysta. Hän on monessa
tilaisuudessa, kuten esimerkiksi tänäkin iltana näette, osoittanut kovin
paljon älyä ja sukkeluutta, ansaitaksensa narrin nimen. Ja hänen herkkä
kunniantuntonsa sekä miehuullinen mielenlaatunsa tekee myös syytöksen
petoksesta mahdottomaksi.»

»Te, korkea herra», kysyi Anderson, »uskotte siis hänen yliluonnolliseen
taitoonsa?»

»En suinkaan», vastasi nuori aatelismies. »Minä luulen, että nuo
ennustukset, joiden hän uskoo yliluonnollisella tavalla johtuvan hänen
mieleensä, eivät todella ole muuta kuin hänen oman älynsä ja arvelunsa
synnyttämiä mietteitä. Sillä samoinhan uskonkiihkoisetkin pitävät oman
mielensä kuvitteluita taivaallisina ilmoituksina.--Kumminkaan, jos ei
tämä selitys sinulle kelpaa, Anderson, en tiedä parempaa antaa. Ja aika
olisikin tämänpäiväisen vaivaloisen matkan perästä nukahtaa.»




KUUDES LUKU.


    Edellä kulkee varjo seikkain tulevain.

    Campbell.

Aikaisin aamulla vieraat nousivat levoltaan. Kreivi Menteith, vähän
aikaa hiljaa keskusteltuaan palvelijainsa kanssa, kääntyi kapteenin
puoleen, joka istui muutamassa nurkassa kiilloittamassa haarniskaansa
trippel-kivellä sekä vuorivuohennahkasella ja hyräili vanhaa,
ikivoittoisen Kustaa Aadolfin kunniaksi sepitettyä veisua:

    »Kun paukkuu tykki ja tulia välkkää,
    Se kunnian saa, jok' ei kuoloa pelkää.»

»Kapteeni Dalgetty», virkkoi kreivi Menteith, »nyt on aika, että eroomme
taikka liitymme sotakumppaneiksi.»

»Eipä toki ennen aamiaista, toivon ma?» sanoi kapteeni Dalgetty.

»Minä arvelin», vastasi kreivi, »että teidän linnanne olisi vähintään
kolmeksi päiväksi muonalla varustettu.»

»Olisipa vielä sentään vähän sijaa härkäpaistille ja kauraleivälle»,
arveli kapteeni, »enkä minä koskaan laiminlyö tilaisuutta, joka minulle
tarjoutuu, lisätäkseni varojani.»

»Mutta», sanoi kreivi Menteith, »ei kukaan viisas sotapäällikkö salli
rauhanhierojan eikä myös semmoisenkaan, joka ei ota sotaan osaa, viipyä
leirissänsä kauemmin, kuin varovaisuus myöten antaa. Sentähden meidän
pitää saada tarkka tieto päätöksestänne, jonka mukaan saatte
matkapassilla varustettuna rauhassa lähteä tiehenne taikka olette
tervetullut meidän joukkoomme.»

»Jos niin todellakin on asian laita», päätti kapteeni, »en tahdo
yrittääkään viivyttää antaumusta näennäisillä sovitteluilla--jota
temppua muuten ritari Jaakko Ramsay aika sukkelasti käytti Hanaun
kaupunkia piiritettäessä armon vuonna 1636. Tunnustanpa siis suoraan,
että jos miellyn palkkaanne yhtä hyvin kuin muonaanne ja seuraanne,
minusta on yhdentekevä, vaikka kohtakin vannoisin uskollisuudenvalan
teidän lipullenne.»

»Meidän palkkamme», sanoi kreivi Menteith, »ei tätä nykyä voi olla
suuri, se kun on maksettava siitä yhteisestä kassasta, minkä ne harvat
meistä, joilla on joitakin rahavaroja, ovat kokoon haalineet.--Enpä
tohdi, kapteeni Dalgetty, luvata teille aiotusta majurin ja ajutantin
virasta enempää kuin puoli taaleria päivältä.»

»Perhana vieköön kaikki puolet ja neljännekset!» kirosi kapteeni. »Jos
minun tulisi päättää, suostuisin yhtä vähän taalerin kahtia panemiseen
kuin Salomonin tuomio-istuimen edessä vaimo suostui kohtunsa lasta
jakamaan.»

»Se vertaus tuskin pitänee ryhtiänsä, kapteeni Dalgetty; sillä
luullakseni te kuitenkin mieluummin suostuisitte taalerin jakamiseen
kuin antaisitte sen kokonaisena kilpaveljenne käteen. Kuitenkin voin
luvata, että saatte toisenkin puoliskon sodan loputtua, ikäänkuin
rästinä.»

»Voi näitä rästejä!» sanoi kapteeni Dalgetty. »Aina niitä lupaillaan,
mutta ne menevät aina tyhjiin! Espanja, Itävalta ja Ruotsi, kaikki
veisaavat yhtä virttä. Ei! Eläkööt Hoganmogenit.[18] Heistä tosin ei
ollut sotapäälliköiksi eikä sotureiksi, mutta kelpo palkanmaksajia he
olivat!--Mutta sittenkin, korkea herra, jos varmaan saisin tietää, että
Drumthwacket, luonnollinen perintömaani, olisi joutunut jonkun
covenantilaislurjuksen käsiin, jota voitolle päästyämme sopisi kohdella
kapinoitsijana, niin rakkaudesta siihen viljavaan ja ihanaan paikkaan
minä lähtisin mukaanne tälle sotaretkelle.»

»Siitä voin antaa kapteeni Dalgettylle tietoja», sanoi Sibbald, kreivi
Menteithin toinen palvelija. »Sillä jos Drumthwacket, hänen
perintömaansa, niinkuin luulen, lienee sen niminen avara, autio
rahkasuo, joka on kahdeksan virstan päässä etelää kohti Aberdeenista,
niin voin kertoa, että se on nykyään ostolla joutunut Elias Strachanin
käsiin, joka on niin häijy kapinoitsija kuin suinkin pahin kaikista
Covenant-valan vannojista.»

»Sitä paljaskorvaista koiraa!» huudahti kapteeni Dalgetty vimmoissaan.
»Kuka perkele yllytti hänet ostamaan maan, joka on nelisatavuotisen
suvun perintö? Cynthius aurem vellet! niin meidän oli tapana kirota
Mareschal-kollegiossa; se merkitsee: minä kiskon hänet korvista ulos
isäni talosta. Nyt, kreivi Menteith, minä olen teidän, käsineni,
miekkoineni, ruumiineni, sieluineni, siksi kun kuolema meidät erottaa
taikka tämä sota loppuu, kumpi sitten ensin tapahtuneekin!»

»Ja minä», sanoi nuori aatelisherra, »annan teille käsirahaksi yhden
kuukauden palkan ennakolta.»

»Sitä ei olisi tarvittu», esteli Dalgetty, kuitenkin pistäen rahat
taskuunsa. »Mutta nyt minun pitää mennä katsomaan satulaani ja
vaatteitani ja pitämään huolta Kustaavuksen aamiaisappeesta ja kertomaan
hänelle, että taas olemme antautuneet uuteen palvelukseen.»

»Tuossa käypi nyt teidän arvokas rekryyttinne», virkkoi kreivi Menteith
Andersonille, kun kapteeni oli lähtenyt. »Pelkäänpä sentään, ettei
hänestä tule meille liioin kunniaa.»

»Hän on kuitenkin tämän ajan mukainen mies», vastasi Anderson, »ja ilman
semmoisten miesten apua tuskin saisimmekaan hankkeitamme toimeen.»

»Menkäämme alas katsomaan», sanoi kreivi Menteith, »kuinka kokouksemme
onnistuu, sillä minä kuulen koko joukon melua kartanossa.»

Kun he olivat astuneet saliin, vetäytyivät palvelijat nöyrästi nurkkaan
päin, mutta kreivi Menteith vaihtoi aamutervehdyksiä Angus Mac Aulayn ja
englantilaisvierasten kanssa. Allan puolestaan, istuen samalla tuolilla
kuin edellisenäkin iltana, ei pitänyt lukua kenestäkään.

Donald ukko riensi kiireissään sisään. »Sanomia Vich Alister Morelta
(Glengarryn Mac Donellin toinen nimi). Hän tulee tänne tänä iltana.»

»Kuinka monen seuralaisen kanssa?» kysyi Mac Aulay.

»Noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kanssa», sanoi Donald, »niinkuin
hänellä on tapana.»

»Levittäkää tarpeeksi olkia suureen latoon», käski talon isäntä.

Toinen palvelija juoksi samassa sisään, hädissään kompastuen. Hän
ilmoitti herra Hektor Mac Leanin tulon, »joka lähenee suuren joukon
kanssa.»

»Laittakaa heille sija mallaskamariin ja katsokaa, että lantasäiliö
jääpi heidän ja Mac Donaldien välille, sillä he ovat vihollisia
keskenään.»

Donald vuorostaan tuli taas kasvot sangen pitkiksi venyneinä. »Piruko
heidät kaikki on riivannut», sanoi hän; »koko vuoristo on liikkeellä,
luulen ma. Evan Dhu Lochielista joutuu tunnin päästä tänne, Jumala ties
kuinka monen miehen kanssa.»

»Suureen latoon Mac Donaldien viereen», käski talonherra.

Yhä useampien päälliköiden tulo ilmoitettiin, joista halvinkin olisi
katsonut alennukseksi arvolleen, jos olisi tuonut mukanaan vähemmän kuin
kuusi, seitsemän miestä. Jokaiseen ilmoitukseen Angus vastasi sillä,
että osoitti heille jonkin paikan--talli, parvi eli ylinen, navetta,
vaja eli liiteri, sanalla sanoen kaikki ulkohuoneet määrättiin sinä yönä
tällä tai toisella tavalla vierasten käytettäviksi. Lopulta kuitenkin
Mac Dougalin, Lornin herran, tulo saattoi hänet vähän pulaan, kun jo
kaikki suojapaikat olivat täpötäynnä. »Mitä perhanaa nyt teemme,
Donald?» arveli hän. »Suureen latoon kyllä mahtuisi vielä viisikymmentä,
jos tahtoisivat siinä maata kahdessa rivissä, jalat vastakkain. Mutta
pianpa sitten puukot heiluisivat, kun tulisi riita siitä, ken saisi
peräpuolella sijansa, ja ennen aamua olisi siellä veristä löylyä.»

»Mitä tuota kaikkea tarvitaankaan?» sanoi Allan, kavahtaen pystyyn ja
rientäen paikalle niin tuikeana kuin hänen tapansa oli. »Onkohan
nykyajan gaeleissa pehmeämpi liha ja valkoisempi veri kuin heidän
isissään? Puhkaise pohja viinatynnyristä; se olkoon heille lämmittävänä
yönuttuna--plaid'it peittona--sinitaivas uutimina ja kanervikko
vuoteena!--Tulkoon vaikka tuhat miestä lisäksi, kyllä he
kanervikkokankaalla saavat satelematta sijaa.»

»Allan puhuu oikein», sanoi vanhempi veli. »Ihmepä, että hän, joka
meidän kesken puhuen», lisäsi hän syrjään Musgravelle, »on vähän sekava
päästään, kuitenkin toisinaan näkyy olevan älykkäämpi kuin me kaikki
yhteensä. Katselkaapa, mitä hän nyt tekee.»

»Niin», lausui Allan, tuijottaen silmillään niinkuin kuollut ja katsoen
salin vastapäistä seinää kohti, »olkoon heidän alkunsa sama kuin heidän
loppunsakin tulee olemaan! Moni mies näistä, jotka tämän yön makaavat
kanervikolla, saa taas, kun Martinpäivän tuuli käy, maata samanlaisella
vuoteella, tarpeeksi jäykistyneenä, niin ettei tunne vilua eikä kysy
peitettä!»

»Älä ennustele pahaa, veli», sanoi Angus; »se ei tuo onnea.»

»Ja mitä onnea te toivottekaan?» lausui Allan, ja muljottaen silmiänsä
siksi, kun ne melkein pulpahtivat kuopistaan, hän kaatui vääntelehtien
Donaldin ja veljensä syliin, jotka molemmat tunsivat hänen tautinsa
luonteen ja sentähden olivat lähestyneet hänen kaatumistansa estämään.
He veivät hänet rahille istumaan ja kannattivat häntä, kunnes hän
jälleen tointui ja kykeni puhumaan.

»Jumalan tähden, Allan», virkkoi vanhempi veli, joka tiesi, kuinka syvän
vaikutuksen Allanin umpimieliset sanat voisivat tehdä moneen hänen
vieraistaan, »älä puhu mitään, mikä voisi masentaa miehuuttamme!»

»Olenko minä se, joka teidän miehuuttanne masennan?» lausui Allan.
»Katsokoon joka mies kohtaloansa silmiin, niinkuin minä katson omaani.
Mikä tuleva on, se tulee, ja me saamme uljaasti astua monen
voittotanteren yli, ennenkuin saavumme turmiolliselle teloituspaikalle
taikka kapuamme mustalle mestauslavalle.»

»Mille teloituspaikalle? Mille mestauslavalle?» huusivat useat äänet;
sillä Allan oli ympäri koko vuoriston kuuluisa ennustustaidostaan.

»Sen te muutenkin saatte liian pian tietää», vastasi Allan. »Älkää
puhuko minulle enää, minä olen kysymyksiinne kyllästynyt.» Näin sanoen
hän painoi kätensä otsaansa, nojasi kyynäspäätänsä polveen ja vaipui
syviin mietteisiin.

»Noutakaa Annikka Lyle harppuineen tänne», käski Angus, kuiskaten
muutamalle palvelijalle. »Ja seuratkoot minua ne teistä, hyvät herrat,
jotka eivät vuorelaisaamiaista kammo.»

Kaikki seurasivat kohteliasta talonherraa, paitsi kreivi Menteith,
jääden yksin seisomaan erääseen niistä syvistä komeroista, joita oli
seinässä jokaisen ikkunan kohdalla. Pian sen perästä tulla tepasti
Annikka Lyle sisään--hän, jota kreivi Menteith sangen hyvällä
vertauksella oli sanonut sievimmäksi pikku keijukaiseksi kaikista, jotka
Skotlannin kanervikkokankailla tanssivat kuutamolla. Pienen vartalonsa
vuoksi, joka oli paljo pienempi naisten tavallista kokoa, hän näytti
hyvin nuorelta; vaikka hän jo oli kahdeksantoistavuotinen, olisi tehnyt
mieli luulla häntä neljää vuotta nuoremmaksi. Kaikki hänen jäsenensä,
kädet ja jalat olivat täydellisimmällä tavalla luodut tämän pienen,
hienon vartalon mukaisiksi, niin eitä olisi ollut vaikea löytää toista,
joka olisi paremmin sopinut itse Titanian, keijukaisten kuningattaren,
kuvaksi. Tukka oli väriltään hiukan tummempi sitä, jota tavallisesti
pellavaiseksi sanotaan. Sen kiharat, jotka riippuivat tuuheina,
marjarypäleitten näköisinä, sopivat ihmeen kauniisti yhteen kasvojen
valkoisen ihon ja leikkisän, vaan kuitenkin vilpittömän ilmeen kanssa.
Kun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle,
vaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin
lukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä,
kohta piti ihastua. Ei ollut todella ketään, joka olisi ollut niin rakas
kaikille ihmisille, ja usein hän astui tämän kartanon tylysydämisten
asukasten keskellä, puhuaksemme niillä sanoilla, jotka Allan itse kerran
runollisena hetkenä keksi, »niinkuin päivänpaiste myrskyisellä merellä»,
valaen muidenkin mieleen sitä iloisuutta, jota hänen omansa oli täynnä.

Annikka, astuen sisään semmoisena kuin häntä tässä on kuvattu, hymyili
ja punastui, kun kreivi tuli piilopaikastaan ja lempeästi toivotti hyvää
päivää.

»Ja hyvää päivää teillekin, korkea herra», vastasi tyttö ja antoi kättä
ystävälleen. »Harvoin olemme viime aikoina saaneet nähdä teitä täällä,
ja pelkäänpä, etteivät ne ole rauhan hankkeita, minkä vuoksi olette
tällä kertaa tullut.»

»Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka»,
sanoi kreivi Menteih, »vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee
sekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.»

»Pelastajani», virkkoi Annikka Lyle, »saa täydellä oikeudella vaatia
vähäisen taitoni apua. Ja teilläkin, korkea herra, on sama ansio, kun
olette suuresti auttanut minua pelastamaan henkeni, joka olisi melkein
mitätön, jos ei siitä olisi mitään hyötyä sen pelastajille.»

Näin puhuen Annikka kävi istumaan samalle penkille, jolla Allan Mac
Aulay istui, mutta asettausi kuitenkin vähäisen syrjemmäksi. Sitten hän
rupesi soittamaan clairshach'iansa, pientä, noin kolmenkymmenen tuuman
korkuista harppua, laulaen sen mukaan. Hän lauloi vanhaa gaelilaista
säveltä, ja sanatkin, joita arveltiin sangen muinaisaikuisiksi, olivat
gaelinkielisiä. Käännettyinä ne kuuluisivat tällä tavalla:

    Linnut, pahat profeetat,
    Korpit, pöllöt, huuhkajat,
    Suokaa rauhaa sairaalle--
    Kaiken yön jo rääkyitte,--
    Luoliin, torniin joutukaa,
    Siellä rääkkyellä saa,
    Täällä rusottaa jo koi,
    Leivon liritykset soi.

    Pois nyt, susi ulvova,
    Pois jo, kettu kavala,
    Synkkiin, mustiin korpihin,
    Vaikka lammas määkyiskin.
    Häntä lyyhyss', juoskaa nyt,
    Aamun kanssa herännyt
    Onpi, kuulkaa, surma myös,
    Toitottaapi metsämies.

    Loisto kuun jo vaalenee,
    Päivän tieltä pakenee.
    Pois siis, häijy haltija,
    Matkamiehen kiusaaja!
    Aik' on tules sammuttaa,
    Joka suohon houkuttaa.
    Noussut on jo päivönen
    Ben-yieglon huipullen.

    Aatteet, synkät, syntiset,
    Häijyt, mustat miettehet,
    Nukkujasta paetkaa;
    Aamull' udut hajoaa.
    Painajainen, joka syöt
    Veren voimaa pitkät yöt,
    Aik' on pois jo ratsastaa,
    Päivää katsella et saa.

Tytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän
mietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt
tasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä
sisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon. Kun hän
ojensi itsensä suoraksi ja istui pää pystyssä, oli hänen ilmeensä,
vaikka yhä vielä synkän surullinen, kadottanut tylyytensä ja
julmuutensa. Ja näin rauhallisena ollessaan hänen ulkomuotonsa oli,
tosin ei kaunis, mutta merkillinen, miehuullinen, olipa jalokin.
Tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat tähän asti olleet aivan kokoon
julmistuneina, olivat nyt erinneet luonnollisille paikoilleen; ja
harmaat silmät, jotka olivat kulmakarvain alla pyörineet, säihkyen
luonnotonta, turmiota ennustavaa tulta, katsoivat nyt lujasti ja
vakavasti eteensä.

»Jumalan kiitos!» sanoi hän istuttuansa hiljaa hetken aikaa, siksi kun
harpun viimeisetkin sävelet olivat lakanneet väräjämästä, »sieluni ei
ole enää pimitetty--sumu on hengestäni lähtenyt.»

»Sinun tulee, Allan serkku», virkkoi kreivi Menteith,
»synkkämielisyytesi onnellisesta selviämisestä kiittää yhtä paljo
Annikka Lyleä kuin Jumalaa--»

»Jalosukuinen serkkuni Menteith», lausui Allan, nousten ja tervehtien
häntä yhtä kunnioittavasti kuin lempeästi, »on jo niin kauan tuntenut
onnettoman tilani, ettei hänen hyväluontoinen sydämensä suinkaan liene
suutuksissaan siitä, että nyt vasta sanon hänet tervetulleeksi tähän
kartanoon.»

»Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan», virkkoi kreivi Menteith, »ja
kovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista
tervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä,
eikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa
laiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua. Mitäpä sinä annat tälle
pikku Annikalle siitä, että hän on saattanut sinut kelvolliseksi
vastaanottamaan Evan Dhu'ta ja ties kuinka monta sulkalakkia?»

»Mitäkö hän minulle antaa?» sanoi Annikka hymyillen. »Ei suinkaan mitään
halvempaa, toivon ma, kuin kalleimman nauhan Dounen markkinoilta.»

»Dounen markkinoiltako, Annikka?» sanoi Allan surullisesti. »Ennen sitä
päivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä
nähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen
arvellut tehdä.»

Sen sanottuansa hän läksi ulos salista.

»Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta», virkkoi kreivi Menteith, »on teidän
pitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.»

»Toivon, ettei sitä tarvitse», sanoi Annikka huolissaan. »Tämä puuska on
ollut pitkä eikä luultavasti tule pian uudestaan. Hirmuista on katsella
tätä luonteeltansa jaloa ja rakastettavaa miestä tämmöisen
hellittämättömän taudin vallassa.»

Hän puhui hiljaisella äänellä, niinkuin ainakin salaisista asioista
puhuttaessa. Kreivi Menteith sentähden luonnollisesti lähestyi ja
kumartui häntä kohti, paremmin käsittääksensä Annikan sanoja. Kun sitten
Allan jälleen astui sisään, vetäytyivät he taas luonnollisesti
kauvemmaksi toisistaan, jolloin heidän liikkeensä osoittivat ikäänkuin
hämmästystä siitä, että heidät oli tavattu puheesta, jota tahtoivat
Allanilta salata. Se ei jäänyt Allanilta huomaamatta; hätkähtäen,
vimmastuen hän seisahtui ovelle--hänen kulmakarvansa julmistuivat, hänen
silmänsä pyörähtivät--mutta se oli vain hetkellinen puuska. Hän pyyhki
otsaansa leveällä, jäntevällä kädellään, ikäänkuin poistaakseen
mielenliikutuksensa ilmaukset, ja astui sitten Annikan luo, pitäen
kädessään hyvin pientä rasiaa, joka oli tammipuusta tehty ja
taidokkaasti silattu. »Minä otan sinut, serkku Menteith,
vieraaksimieheksi», sanoi hän, »siihen, että lahjoitan tämän rasian
sisällyksinensä Annikka Lylelle. Siinä on muutamia koruja, jotka ovat
olleet äitiparkani omia--halpoja arvoltaan, sen arvannette, sillä
vuorelaispäällikön puolisoilla on harvoin kallista korurasiaa.»

»Mutta nämät korut», sanoi Annikka Lyle, lempeästi ja nöyrästi kieltäen,
»kuuluvat suvun omaisuuteen--en minä voi ottaa vastaan--»

»Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka», keskeytti
hänet Allan; »ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen
kuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi
plaidiani ja miekkaani. Ota ne siis--minulle ne ovat mitättömiä
leluja--ja pidä niitä muistokseni--jos en tästä sodasta tulisi
takaisin.»

Näin sanoen hän aukaisi rasian ja ojensi sen Annikalle. »Jos», sanoi
hän, »niillä lienee jotakin arvoa, myö ne ja elätä itseäsi niiden
hinnalla, kun vihollinen on tämän talon polttanut, niin ettei se enää
voi olla sinulle suojana. Mutta pidä yksi sormus Allanin muistoksi, joka
voimiansa, vaikka ei tahtoansa myöten, on koettanut hyvyyttäsi palkita.»

Annikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi:
»_Yhden_ sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua
orpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi
enkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen
alhaisuuteni kanssa.»

»Valitse siis,» sanoi Allan, »sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä.
Muut korut saavat muodon, jossa voivat sinua paremmin hyödyttää.»

»Älä niin puhu», sanoi Annikka, valiten rasiasta sormuksen, joka
nähtävästi oli halpahintaisin kaikista; »pidä ne tallella veljesi
morsianta tai omaasi varten.--Mutta, Herra Jumala!» huusi hän
keskeyttäen puheensa ja katsellen sormusta, »mitä minä olenkaan
valinnut!»

Allan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi
lasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän
kuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan
sormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja
antoi säikähtyneelle Annikalle takaisin.

»Jumala olkoon todistajana», lausui Allan juhlallisella äänellä, »että
teidän kätenne, nuori herra, eikä minun, on antanut Annikalle tämän
turmiota ennustavan lahjan takaisin. Se oli surusormus, jota äitini piti
murhatun veljensä muistoksi.»

»En pelkää ennustuksia», sanoi Annikka, kesken kyyneleitään hymyillen;
»eikä mikään molempien suojelijaini käsistä tuleva» (sillä nimellä hän
tavallisesti mainitsi kreivi Menteithiä sekä Allania) »voi tuoda pahaa
onnea orpoparalle.»

Hän pisti sormuksen sormeensa ja lauloi harppua näppäyttäen vilkkaalla
sävelellä seuraavat värssyt eräästä sen ajan mielilaulusta, joka niin
silattuna, kuin se oli Kaarle kuninkaan aikuisella teeskentelevällä,
pöyhkeilevällä koreudella, oli joistakin hovinaamiaisista osunut tänne
asti, Perthshiren autioon vuoristoon.

    »Mitä sä tutkit tähtiä taivaan,
    Tähtien tenho on voimaton;
    Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan,
    Kaikkien kohtalo tietty jo on.

    Vaan pidä vielä, tutkija lieto,
    Liian kallis se hinta tok' ois,
    Jos surun vierahan aikainen tieto
    Myös surun omaan sieluhus tois.»

»Hän puhuu oikein, Allan», sanoi kreivi Menteith, »ja tämä vanha
laulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee
yrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.»

»Hän puhuu _väärin_, korkea herra», vastasi Allan tylysti, »vaikka te,
joka niin halveksitte minun varoituksiani, kenties ette saakaan elää
niin kauan, että näkisitte ennustukseni käyvän toteen.--Älkää noin
ylenkatseellisesti naurako», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti,
»taikka paremmin, naurakaa niin kovaa ja niin kauan kuin mielenne tekee;
pian tulee kyllä naurustanne loppu.»

»Minä en sinun näyistäsi pidä lukua, Allan», virkkoi kreivi Menteith.
»Olkoon elämäni määrä kuinka lyhyt tahansa, ei kenenkään
vuorelaisprofeetan silmä ulotu sen loppua näkemään.»

»Jumalan tähden», pyysi Annikka Lyle, »tunnettehan te hänen luonteensa
ja kuinka vähän hän sietää----.»

»Älkää pelätkö», keskeytti Allan, »mieleni on nyt rauhallinen ja
tyyni.--Mutta mitä sinuun tulee, nuori herrani», lisäsi hän kreivi
Menteithin puoleen kääntyen, »niin silmäni on hakenut sinua
taistelutantereita pitkin, missä vuorelaisia ja alankolaisia makasi niin
tiheässä kuin variksia joskus istuu noissa vanhoissa puissa»,--hän
viittasi varisten asuntopaikkaan, joka sinne näkyi ulkoa,--»silmäni haki
sinua, mutta sinun ruumiisi ei ollut siellä. Silmäni on hakenut sinua
aseettomasta, vastustamattomasta vankijoukosta, joka seisoi vanhan,
karheakivisen linnan ulkomuuria pitkin--välähdys välähdyksen perästä,
pyssymiesrivi toisensa jäljestä--vihollisluotien tuiskutessa vangit
karisivat maahan niinkuin kuivat lehdet syksyllä; mutta sinä et ollut
niiden seurassa. Minä olen nähnyt mestauslavoja--paikalleen asetettuja
mestauspölkkyjä--pappi seisoi valmiina, kirja kädessä, ja mestausmies,
kirves kädessä--mutta sieltäkään ei silmäni sinua löytänyt.»

»Hirsipuu siis arvattavasti taitaa tulla minulle surmaksi?» virkkoi
kreivi Menteith. »Olisinpa sentään suonut saavani nuoraa välttää, jos ei
muun, niin kumminkin kreivinarvoni tähden.»

Hän lausui sen ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin uteliaan näköisenä,
ikäänkuin haluaisi saada vastauksen. Sillä halu tulevia tapauksia
ennalta tiedustamaan vaikuttaa usein hiukan semmoistenkin ihmisten
mieleen, jotka väittävät uskovansa kaikki sellaiset ennustukset
mahdottomiksi.

»Teidän arvonne, korkea herra, ei tule millään muotoa häväistyksi teidän
eikä kuolemanlaatunne kautta. Kolme kertaa olen näyssä nähnyt
vuorelaisen, joka rintaasi työntää puukkonsa--ja siitä tulee sinun
surmasi.»

»Tahtoisinpa, että kertoisit minulle, minkänäköinen hän on», virkkoi
kreivi Menteith, »niin säästäisin häneltä ennustuksesi täyttämisen
vaivan, jos vain miekka tai pistoolin luoti hänen plaidiinsa pystyy.»

»Aseistasi», lausui Allan, »ei olisi paljon apua. Enkä myös voi antaa
sitä tietoa, jota haluat. Miehen kasvot ovat näyssäni aina olleet
poispäin käännettyinä.»

»Olkoon menneeksi sitten», virkkoi kreivi Menteith, »ja pysyköön asia
niin hämäränä, kuin se sinun ennustuksessasi on ilmoitettu. Aion sentään
yhtä iloisena syödä päivälliseni plaidien, väkipuukkojen ja kiltien[19]
keskellä.»

»Niin saattaa olla», sanoi Allan, »ja kenties teet oikein, kun ilolla
vietät näitä hetkiä, joita tulevan turmion ennustukset minulta
katkeroittavat. Mutta minä»--jatkoi hän,--»minä sanon kuitenkin vielä
kerran, että tämä ase--se on: tämänkaltainen ase», hän koski tikarinsa
kahvaan, »tuo sinulle surman.»

»Sillä välin», virkkoi kreivi Menteith, »sinä, Allan, olet karkoittanut
kaiken veren Annikka Lylen poskipäistä.--Jättäkäämme siis tämä puhe,
ja lähtekäämme katsomaan semmoista, jota kumpikin käsitämme--
sotavarustustemme edistymistä.»

He läksivät Angus Mac Aulayn ja hänen englantilaisvierastensa luokse, ja
niissä keskusteluissa sotahankkeista, jotka nyt alkoivat, osoitti Allan
semmoista mielen selkeyttä, käsityksen terävyyttä ja ajatuksen
tarkkuutta, että oli kovin vaikea sovittaa niitä yhteen sen
unennäkijä-luonteen kanssa, minkä tähän asti olemme hänessä tavanneet.




SEITSEMÄS LUKU.


    Kun suuttunut Albin miekkahan tarttuu
    Ja päälliköit' urheit' apuhun karttuu,
    Clan-Ranald uljas ja Moray'kin julkia,
    Kas korkeita plaideja, kauneita sulkia!

    Lochie'lin varoitus.

Sille, joka sinä aamuna näki Darnlinwarachin linnan, oli vilkas ja
iloinen näky tarjona.

Päälliköt tulivat kukin joukkonsa kanssa, jotka huolimatta suuresta
miesluvustaan eivät olleet mitään muuta kuin heidän tavallinen seuransa
ja henkivartijaväkensä juhlatiloissa. He tervehtivät kartanon isäntää ja
toisiansa ylenpalttisen ystävällisesti taikka ylpeän, kylmäkiskoisen
kohteliaasti, riippuen kulloinkin siitä, oliko heidän klaniensa välillä
viime aikoma ollut ystävällinen vai vihollinen suhde. Jokaisessa
pienessä päällikössä, olipa hänen valtansa verrattain kuinka vähäinen
tahansa, näkyi se ylpeä vaatimus, että muiden piti kunnioittaa häntä
niinkuin ainakin omavaltaista, itsenäistä hallitsijaa. Sitävastoin
tekivät mahtavammat ja voimallisemmat, jotka äskeisten riitain tai
muinaisten perintötaisteluiden tähden olivat keskenänsä vihoissa,
valtiollisten syitten pakosta suuria myönnytyksiä heikompain
kumppaniensa ylpeydelle, voidakseen hädän tullessa saada niin monta
ystävää kuin mahdollista omalle puolelleen ja oman lippunsa juurelle.
Tämä vuorelaispäälliköiden kokous oli siis hyvin samantapainen kuin
Saksan keisarikunnan muinaiset herrainpäivät, joilla mitättöminkin
vapaakreivi, vaikka hänen omanaan ei ollut muuta kuin kalliokukkulalle
rakennettu linna ynnä muutamia satoja tynnyrinaloja maata sen ympärillä,
vaati itsellensä itsenäisen hallitsijan nimeä ja arvoa ynnä tämän arvon
mukaista sijaa keisarikunnan ylimysten joukossa.

Eri päälliköiden seuralaiset oli majoitettu ja järjestetty eri
paikkoihin sitä myöten, kuin sijan ja muiden asianhaarain vuoksi
paraiten sopi. Jokainen päällikkö oli kuitenkin pitänyt luonansa
kantapoikansa, joka seurasi häntä uskollisesti kuin kuvajainen, valmiina
toimittamaan, mitä ikinä herra käskisi.

Linnan edustalla oli nähtävänä eriskummallinen ilmiö. Eri saarista,
laaksoista ja notkoista kokoontuneet vuorelaiset seisoivat kukin joukko
erillään, luoden toisiinsa silmäyksiä, joissa näkyi uhkamielisyyttä,
harrasta uteliaisuutta tai katkeraa vihaa. Mutta eriskummallisinta tässä
kokouksessa, ainakin alankolaiskorvalle, oli rakkopillien puhaltajani
kilvoitteleva soitanto. Nämät sotaisat soittoniekat, jotka kukin
puolestansa pitivät omaa heimokuntaansa verrattomasti parhaana, ja
pöyhkeimmällä tavalla ylpeilivät omasta virastansa, soittivat ensi
alussa kukin pibroch'iansa (sotamarssiansa), oman klaninsa etupäässä.
Viimein, aivan kuin koirasteeret soitimen aikana lentävät yhteen
joukkoon, kiihtyen toinen toisensa ylpeästä kukerruksesta, samoin myös
rakkopillinsoittajat, pöyhistellen tartanejansa ja plaidejansa yhtä
ylpeästi kuin linnut höyheniänsä, alkoivat lähetä niin likelle, että
voivat näyttää taitoansa virkaveljilleen. Astuskellen likellä toisiansa
ja iskien toisiinsa katseita, jotka ilmaisivat röyhkeyttä ja
uhkamielisyyttä, he teikkaroivat ja puhalsivat vinkuvia soittimiansa.
Jokainen soitti omaa säveltänsä niin kimakasti, että italialainen
soittoniekka, jos semmoinen olisi maannut haudassa puolentoistakin
peninkulman päässä, epäilemättä olisi noussut kuolleista ja paennut
kauas kuuluvilta.

Päälliköt pitivät sillä välin salakokousta linnan isossa salissa.
Heidän joukossaan oli vuoriston mahtavimpia miehiä; muutamia heistä oli
sinne viekoittanut kiivaus kuninkaan edun puolesta, paljon useampia
suuttumus siitä ankarasta, kauas ulottuvasta ylivallasta, jolla Argylen
markiisi, kohottuansa valtakunnan mahtavien joukkoon, rasitti
vuoristolaisnaapureitaan. Tämä valtiomies, vaikka sangen taitava ja
mahtava, oli näet suuresti vihattu vuorelaispäälliköiden kesken
muutamain vikainsa tähden. Hänen jumalisuutensa oli synkkää,
vainoovaista laatua; hänen kunnianhimonsa näkyi olevan täyttymätön; ja
alhaisemmat päälliköt valittivat hänen olevan jalomielisyyttä ja
anteliaisuutta vailla. Lisätkäämme vielä, että Gillespie Grumach,[20]
vaikka syntyisin vuorelainen ja peräisin suvusta, joka ennen ja
myöhemmin on aina ollut urhoudesta mainio, kuului olevan parempi mies
neuvostossa kuin sotatanterella. Hän ja hänen heimokuntansa olivat
vastukseksi etenkin Mac Donald'eille sekä Mac Lean'eille, kahdelle
lukuisalle klanille, jotka tosin olivat keskenään eripuraisia vanhan
perintöriidan tähden, mutta yksimielisiä katkerassa vihassaan
Campbelleja[21] eli Diarmidin poikia vastaan, kuten heitä myös
mainittiin.

Hetken aikaa olivat kokoontuneet päälliköt seisoneet ääneti odotellen,
että joku esittäisi keskusteltavan asian. Mutta lopulta yksi heistä,
joka oli mahtavimpia, aloitti kokouksen näillä sanoilla: »Meidät on
tänne kokoon kutsuttu, Mac Aulay, tärkeistä, kuninkaan ja valtakunnan
asiaa koskevista kysymyksistä keskustelemaan. Tahtoisimme siis saada
tietää, kuka meille asian laidan selittää?»

Mac Aulay, joka ei juuri ollut puhetaituri, pyysi kreivi Menteithiä
esittämään keskustelun ainetta. Aivan ilman ylpeyttä, mutta hyvin
järkevästi lausui siis tämä nuori herra suovansa, että hänen
ehdotuksensa esiintuojana olisi joku paremmin tunnettu ja parempaa
luottamusta herättävä mies. Mutta koska häntä pyydettiin
puheenjohtajaksi, tahtoi hän kokoontuneille päälliköille ilmoittaa, että
heidän, jos halusivat luoda pois sen ikeen, jota umpiuskoiset olivat
yrittäneet heidän niskoillensa laskea, piti viipymättä käyttää tätä
hetkeä hyväkseen. »Covenantilaiset», sanoi hän, »ovat kahdesti nostaneet
kapinoita kuningastansa vastaan ja väkisin pakottaneet häneltä
suostumuksen kaikkiin vaatimuksiin, sekä järjellisiin että järjettömiin,
jotka he katsoivat soveliaaksi esiin tuoda--heidän päällikkönsä ovat
saaneet yltäkyllin suosionosoituksia sekä arvopaikkoja--he ovat silloin,
kun kuningas, armollisesti käytyänsä synnyinmaassaan, jälleen palasi
Englantiin, julkisesti lausuneet hänen palaavan tyytyväisenä kuninkaana
tyytyväisen kansan tyköä. Kaiken tämän perästä ja ilman mitään valitusta
heille muka tehdystä vääryydestä ovat samat miehet, epäluulojen ja
pelkojen nojalla, jotka ovat yhtä perättömiä kuin kuninkaan kunniata
loukkaavia, lähettäneet suuren sotavoiman Englantiin kapinoitsijoille
avuksi, vaikka Skotlannilla ei ollut sen riidan kanssa tekemistä enempää
kuin Saksankaan sodan kanssa. Hyvä sentään», jatkoi hän, »että kiivaus,
jolla he tuota maanpettuuttansa toimeen panevat, on saattanut
Skotlannissa nyt hallitsevan liittokunnan aivan umpisokeaksi, niin
etteivät he huomaa vaaraa, jonka alaiseksi ovat joutumaisillaan. Tuo
armeija, joka vanhan Levenin johdossa lähetettiin Englantiin, on heidän
paras sotavoimansa, ydin niistä sotajoukoista, jotka kahden edellisen
sodan aikana on otettu meidän maastamme.»----

Tässä kapteeni Dalgetty yritti nousta selittääksensä, kuinka monta
taitavaa, Saksan sodassa harjaantunutta upseeria hän varmaan tiesi
palvelevan Levenin kreivin armeijassa. Mutta Allan Mac Aulay painoi
hänet alas istualle toisella kädellään ja kohotti samassa toisen kätensä
etusormen huulilleen; sillä tavoin saatiin, vaikk'ei aivan helposti,
kapteenin sekaantuminen estetyksi. Dalgetty mulkoili Allania kovin
ylenkatseellisin ja vihaisin silmin, josta ei kuitenkaan tämän vakavuus
hetkeksikään häiriytynyt; ja kreivi Menteith jatkoi ilman enempää
viivytystä.

»Nyt» virkkoi hän, »on jokaisella totisella, uskollisella
skotlantilaisella paras tilaisuus todistaa, että syynä siihen häpeään,
jonka alaiseksi meidän maamme viime aikoina on tullut, on ainoastaan
muutamain harvain vallatonten ja levotonten miesten itsekäs kunnianhimo
ynnä hullu uskonnollinen kiihko, joka viidestäsadasta saarnastuolista
purkautuen on tulvana levinnyt Skotlannin alankojen yli. Minulla on
pohjoisesta Skotlannista Huntlyn markiisilta kirjeitä, jotka aion
näyttää jokaiselle teistä erikseen. Tämä herra, joka on yhtä uskollinen
kuin mahtava, lupaa ponnistaa viimeisetkin voimansa yhteisen asiamme
edistämiseksi; ja suurivaltainen Seaforthin kreivi valmistautuu samaa
lippua seuraamaan. Yhtä lujat lupaukset minulla on myös Airlyn kreiviltä
sekä Ogilvien suvulta Angusshirestä. Ja tottahan nämä herrat, kun yksin
tuumin Hay'den, Leith'ien, Burnet'ien ja muiden kuninkaanpuoleisten
aatelismiesten kanssa vähän ajan päästä nousevat hevostensa selkään,
saavat kokoon enemmänkin kuin tarpeeksi suuren voiman, masentaaksensa
kaiken toivon pohjoisten seutujen Covenantilaisilta, jotka jo ovat
saaneet kokea heidän urhoollisuuttansa kuuluisassa, tavallisesti
Turiff'in raviksi kutsutussa teloituksessa. Forth- ja Tay-lahtien
eteläpuolella», jatkoi hän, »on niinikään kuninkaalla paljo ystäviä,
jotka suutuksissaan pakkovaloista, väkinäisistä sotamiehenotoista,
vääryydellä määrätyistä ja epätasaisesti kootuista raskaista veroista,
sääty-liittokunnan väkivallasta ja presbyteriläispappien hävyttömistä
nuuskimisista, tarttuvat aseisiin, niin pian kuin näkevät kuninkaallisen
lipun liehuvan. Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan
ystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle
eteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa
Pohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin,
Westmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta. Näitä
lukuisia, uljaita aatelisherroja vastaan ei eteläisillä
Covenantilaisilla ole panna muuta kuin oppimattomia rekryyttejä:
läntisten kreivikuntain Whigamoreja ynnä alankojen talonpoikia ja
käsityöläisiä. Länsivuoristossa en tiedä Covenantilaisilla olevan
puolenpitäjiä, paitsi tuota yhtä miestä, joka on yhtä vihattu kuin
tunnettu. Mutta tokko löytynee ainoatakaan miestä, joka ympäri tätä
salia silmät luotuansa ja tässä koossa olevain päälliköiden mahtavuutta,
urhoutta sekä arvoa ajatellen hetken aikaakaan epäilisi, että he saavat
voitetuksi suurimmankin sotavoiman, minkä Gillespie Grumach[22]
saattanee koota heitä vastaan. Vielä minun tulee lisätä, että jokseenkin
suuret raha- ja muonavarat on varustettu armeijan tarpeiksi»--(tällä
kohtaa Dalgetty herkisti korviansa)--»että taitavia, ulkomaan sodissa
oppineita upseereja, joista yksi on tässä läsnä»--(kapteeni ojensi
itsensä suoraksi ja katsahti ympärilleen)--»on pestattu opettajiksi
niille rekryyteille, jotka kenties tarvitsevat harjoitusta, ja että
lukuisa apujoukko Irlannista, Antrim'in kreivin lähettämä, on
onnellisesti tullut yli salmen ja nyt, Clanranaldin väen avulla
valloitettuansa ja vahvistettuansa Mingarryn linnan, par'aikaa marssii
tänne meidän kokouspaikkaamme kohti, tehden tyhjäksi kaikki Argylen
kreivin laittamat esteet. Muuta ei nyt puutu», pitkitti hän, »kuin että
te, jalot, läsnäolevat herrat, sysäätte syrjään kaikki mitättömät
pyrinnöt ja yhdistätte sydämenne ja kätenne tämän yhteisen asiamme
edistämiseksi. Lähettäkää tulinen risti (arpakapula) ympäri klanejanne
kulkemaan, käskien heidän nousta joka kynsi ja kokoontua niin
joutuisasti, ettei viholliselle jää aikaa varustautua, eipä edes
tointuakaan siitä säikähdyksestä, jonka pibrochin (sotamarssin)
ensimmäiset sävelet synnyttävät. Minäkin», lopetti hän, »vaikken ole
Skotlannin rikkaimpia, mahtavimpia aatelisherroja, tunnen, että minun
nyt tulee suojella vanhan, kunniallisen sukuni arvoa ja vanhan,
kunniallisen kansani vapautta, ja näiden puolesta olen valmis antamaan
sekä tavarani että henkeni alttiiksi. Jos muut mahtavammat ovat yhtä
kernaat, niin tiedän varmaan heidän saavan kuninkaansa kiitokset ja
tulevain polvikuntain ylistykset siitä palkinnoksi.»

Kovilla hurraa-huudoilla otettiin tämä kreivi Menteithin puhe vastaan;
ne ilmaisivat, että kaikki läsnäolevat yhtyivät hänen esiintuomiinsa
mielipiteisiin. Mutta huutojen vaijettua päälliköt yhä vielä katsoivat
toinen toiseensa, ikäänkuin joku seikka vielä olisi jäänyt
ratkaisematta. He kuiskuttelivat vähän keskenänsä, ja sitten muuan vanha
mies, jota hänen harmaitten hiustensa tähden pidettiin suuressa arvossa,
vaikka hän ei ollut mahtavimpia päälliköitä, vastasi puheeseen.

»Menteithin thane (kreivi)», lausui hän, »hyvin te olette puhunut; eikä
ole meidän seurassamme yhtään, jonka sydämessä eivät samat tunteet
hehkuisi täydellä tulella. Mutta miesluku yksin ei voitolle saata;
johtajan pää on menestyksen saavuttamiseksi yhtä tärkeä kuin sotamiesten
käsivoima. Sentähden kysyn teiltä: kuka ottaa kohottaakseen ja
kantaakseen sitä lippua, jonka ympärille meitä käsketään nousemaan ja
kokoontumaan? Luuletteko, että annamme poikamme ynnä paraat miehistämme
vaaralle alttiiksi, ennenkuin tiedämme, kenenkä johtoon heidät pitää
uskoa? Lähettäisimmehän, niin tehden, heidät teloitettaviksi, joita
meidän velvollisuutemme, niin Jumalan kuin ihmissääntöjen mukaan, on
suojella. Missä on se kuninkaan käskynhaltija, jonka komentoon
uskollisten alamaisten tulee kokoontua aseet kädessä? Oppimattomiksi ja
sivistymättömiksi meitä sanotaan; mutta me ymmärrämme sentään jotakin
sodankäynnin säännöistä samoin kuin oman maamme laeista. Emmekä tahdo
aseihin tarttumalla rikkoa Skotlannin valtakunnan rauhaa muuten kuin
kuninkaan nimenomaisesta käskystä ja sellaisen päällikön johdossa, joka
kelpaa komentajaksi sellaisille miehille, mitä tässä on koolla.»

»Mistä te semmoisen johtajan löytäisitte», lausui toinen päällikkö,
pystyyn kavahtaen, »jos ette siksi ota Saarien Herran edusmiestä, jolla
sekä syntynsä että sukuperänsä nojalla on oikeus johtaa kaikkien
vuoriston klanien sotavoimia. Ja missä tämä arvo löytyisi, jos ei Vich
Alister Moren suvussa?»

»Todeksi myönnän», virkkoi toinen kiivaasti, »puheen alkulauseen, vaan
en sen loppupäätöstä. Jos Vich Alister More tahtoo, että hänet
tunnustettaisiin Saarien Herran edusmieheksi, niin näyttäköön ensin
verensä olevan punaisempaa kuin minun vereni.»

»Sen saamme pian nähdä», tiuskasi Vich Alister More, miekkansa
kahvasuojukseen tarttuen. Mutta kreivi Menteith riensi väliin,
kehoittaen ja rukoillen kumpaakin muistamaan, että koko Skotlannin onni,
heidän kotimaansa vapaus ja kuninkaan etu nyt olisi kalliimpana
pidettävä kuin yksityiset kiistat sukuperästä, arvosta tai etusijasta.
Useammat muut vuorelaispäälliköt, joiden ei tehnyt mieli kummankaan
kiistelijän vaatimuksiin suostua, rupesivat myös välittämään, kaikista
hartaimmin kuuluisa Evan Dhu.

»Minä olen», sanoi hän, »tullut järvilaaksoistani, niinkuin koski
vuorelta, perille asti kuohuakseni enkä kesken palatakseni. Ei
Skotlantia eikä Kaarle kuningasta sillä auteta, että me käännämme silmät
taaksepäin, omia oikeuksiamme tarkastellen. Minä annan ääneni sille
kenraalille, jonka kuningas määrää; sillä hänellä on epäilemättä kaikki
avut, joita meikäläisiä miehiä komentamaan pantu tarvitsee. Korkeasta
suvusta hänen pitää olla, ettemme häntä totellen alentaisi
arvoamme--viisas ja taitava, ettei meidän väkemme henki joudu
hukkaan--urhoollisin urhoollisista, ettei oma kunniamme joudu
häpeään--tasamielinen, luja ja miehuullinen, niin että kykenee meitä
koossa pitämään. Semmoinen sen miehen pitää olla, joka sopii meille
johtajaksi. Oletteko te valmis, Menteithin thane, ilmoittamaan, mistä
tämmöinen ylipäällikkö olisi saatava?»

»Ei semmoisia ole useampi kuin yksi!» lausui Allan Mac Aulay, »ja
tässä», hän laski kätensä kreivi Menteithin takana seisovan Andersonin
olkapäälle, »tässä hän seisoo!»

Läsnäolevain herrain yleinen kummastus ilmeni vihaisella nurinalla.
Mutta Anderson viskasi maahan viitan, jolla oli peittänyt kasvonsa, ja
puhui esiin astuen tällä lailla: »En aikonutkaan paljo kauemmin olla
äänetönnä kuuntelijana tässä tärkeässä keskustelussa, vaikka maltiton
ystäväni tosin on pakottanut minut ilmoittamaan nimeni vähä aikaisemmin
kuin aioin. Ansaitsenko minulle tällä valtuuskirjalla uskotun
kunniapaikan, se näkyy paraiten siitä, mitä ehkä kykenen saamaan toimeen
kuninkaan hyväksi. Tämä on valtiosinetillä vahvistettu valtuuskirja
Jaakko Grahamille, Montrosen kreiville, komentamaan niitä sotajoukkoja,
jotka tässä maassa ovat koottavat kuninkaallisen majesteetin palvelusta
varten.»

Yleinen suostumushuuto kajahti nyt läsnäolevain rinnasta. Ei ollutkaan
todella ketään toista miestä, jonka sukuperä olisi ollut niin korkea,
että ylpeät vuorelaiset olisivat suostuneet häntä tottelemaan. Hänen
vanha perintövihansa Argylen markiisia vastaan takasi samassa, että hän
ryhtyisi sotaan kyllin tulisella innolla, ja hänen kuuluisa sotataitonsa
sekä koeteltu urhoutensa vahvistivat toiveita sodan onnellisesta
menestyksestä.




KAHDEKSAS LUKU.


Hankkeemme on yhtä hyvä kuin mikään solmittu hanke: ystävämme ovat
uskolliset ja luotettavat; hyvä hanke se on, armaat veikkoset, ja
hyvää toivoa tarjoova; oikein kelpo hanke, armahimmat veikkoseni.

Henrik IV, osa I.


Niin pian kuin yleinen riemu- ja ihmettelemishuuto alkoi asettua,
vaadittiin hartaasti äänettömyyttä, että saataisiin kuulla
kuninkaallinen valtuuskirja. Ja lakit, jotka tähän asti olivat pysyneet
jokaisen päällikön päässä luultavasti siitä syystä, ettei kukaan
tahtonut ensiksi paljastaa päätään, nostettiin nyt kaikki kerrassaan
kuninkaallisen kirjeen kunniaksi. Tämä soi kreivi Montroselle täysimmän
ja avarimman vallan kutsua alamaiset aseisiin sen kapinan
kukistamiseksi, jonka muutamat maanpetturit ja metelöitsijät olivat
nostaneet kuningasta vastaan, tällä tavoin julkisesti rikkoen, näin
sanat kuului, uskollisuusvalansa ynnä molempain kuningaskuntain välillä
tehdyn rauhansovinnon. Se käski kaikkia alhaisempia virkamiehiä
tottelemaan ja auttamaan Montrosea hänen hankkeessaan. Se antoi hänelle
vallan kirjoittaa asetuksia ja julistuksia, rangaista rikoksia, suoda
syyllisille anteeksi ja asettaa virkoihin tahi erottaa viroista
linnanisännät sekä sotapäälliköt. Sanalla sanoen, se oli niin
täydellinen ja rajaton valtuuskirja kuin hallitsija ikinä voi uskoa
alamaiselle. Heti kun se oli loppuun luettu, kajahti hurraahuuto,
ilmoittaen, että kokoontuneet päälliköt mielellään myöntyivät
kuninkaansa tahtoon. Montrose, joka ei katsonut yleisesti lausuttua
kiitostansa tästä suosiollisesta vastaanotosta vielä riittäväksi, rupesi
nyt kohta puhuttelemaan erityisiä päälliköitä. Mahtavin heistä oli jo
kauan aikaa ollut hänelle tuttu; mutta Montrose tutustui nyt
vähempienkin kanssa. Hän osoitti itsellään olevan niin tarkat tiedot
kunkin päällikön erityisistä pyrinnöistä ja kunkin klanin tilasta sekä
historiasta, että selvästi näkyi, kuinka kauan hän varmaan jo oli
tutkistellut vuorelaisten mielenlaatua ja valmistanut itseänsä nykyiseen
virkaansa.

Kun hän suoritti näitä kohteliaisuuden toimia, olivat hänen kepeät
liikkeensä, merkilliset kasvonsa ja arvokas ryhtinsä eriskummallisessa
ristiriidassa hänen pukunsa karkeuden ja halpuuden kanssa. Montrosen
muoto ja katsanto olivat sitä laatua, josta katsoja kohta ensi
silmäyksellä havaitsee jotakin erinomaista, ne kun yhä enemmän
miellyttävät, mitä kauemmin niitä katsellaan. Vartalo oli vaan hiukan
pitempi tavallista mittaa, mutta erinomaisen hyvin rakennettu, kykenevä
suuriin ponnistuksiin ja myös suurten vaivain kestämiseen. Hänellä oli,
toden todella, ruumis kuin raudasta valettu; muuten ei hän olisikaan
kestänyt kaikkia niitä rasituksia, joita hänen kummallisilla retkillänsä
sattui; sillä jokaisessa sodassaan hän aina koki kaikkea kovaa, mitä
halvinkin sotamies. Hän oli mestari kaikissa ruumiin harjoituksissa,
sekä rauhanaikuisissa että sotaisissa, ja hänellä, niinkuin arvattava
on, oli se sulava liikkeiden kepeys, mikä on omituinen niille, joille
tottumus on tehnyt kaikki ruumiin asennot mukaviksi.

Hänen pitkä, ruskea tukkansa oli, kuninkaanpuoleisten aatelisherrain
muodin mukaan, jaettu keskipäästä ja totutettu valumaan kummallekin
puolelle kähäräisinä suortuvina; yksi näistä ulottui pari, kolme tuumaa
alemmaksi kuin muut, todistaen, että Montrose noudatti sitä muotia, jota
vastaan herra Prynne puritanilainen on katsonut hyväksi kirjoittaa
väitöksen, nimeltä: »Sulokähäräin sulottomuudesta.» Näiden
kiharakehysten piiriin suljetut kasvot olivat sellaiset, joiden
merkillisyys riippuu enemmän miehen sisällisistä avuista kuin
piirteitten säännöllisyydestä. Mutta kaareva nenä, isot, kauniisti
aukeavat, lujakatseiset, vilkkaat harmaat silmät ynnä verevä pinta
saattoivat muutenkin unohduksiin, että kasvojen vähemmän tärkeissä
osissa oli hiukan karkeutta ja epäsäännöllisyyttä. Kaikki yhteen lukien
sopi siis sanoa Montrosea pikemmin hyvän- kuin rumannäköiseksi. Mutta
ne, jotka näkivät hänet semmoisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa
säihkyi neron koko voimalla ja tulella noiden silmäin kautta--ne, jotka
kuulivat hänen puhuvan taiturin majesteetillisuudella ja luontaisella
sulavuudella--ne olivat hänen ulkomuotonsakin kauneuteen enemmän
ihastuneet kuin mitä me, vielä tallella olevista kuvista päättäen,
tahtoisimme myöntää. Sillä tavoin se kumminkin ihastutti nyt koolla
olevia vuorelaispäälliköitä, joihin niinkuin kaikkiin ihmisiin sillä
sivistyksen kannalla ulkonäkö vaikutti sangen paljon.

Niissä keskusteluissa, jotka nyt seurasivat sen perästä, kun hänen
nimensä oli ilmaistu, kertoi Montrose, minkälaisissa vaaroissa hän oli
ollut tätä kapinaa hankkiessaan. Hänen ensimmäinen yrityksensä oli ollut
se, että hän Pohjois-Englannissa kokosi joukon kuninkaanpuoleisia siinä
toivossa, että he tottelisivat Newcastlen markiisin käskyä ja
marssisivat Skotlantiin. Mutta tämä hanke raukesi tyhjäksi, osaksi siitä
syystä, että englantilaiset olivat vastahakoiset menemään rajansa yli,
osaksi sentähden, että Antrimin kreivi, jonka piti irlantilaisarmeijansa
kanssa tulla Solvay-lahteen, jäikin tulematta. Muutamat toisetkin
hankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut
pakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa
matkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä
apua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli
sattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää. Ne, jotka
tunsivat Allanin luulotellun profeettalahjan, hymyilivät umpimielisesti;
mutta Allan itse vastasi, »että Montrosen kreivillä ei ole syytä
kummastua siitä, että hän on tuttu monelle tuhannelle ihmiselle, joita
hän itse ei muista ennen nähneensä.»

»Niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies», virkkoi kapteeni
Dalgetty, joka viimeinkin sai tilaisuuden pistää sanansa väliin, »minä
olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan kerran paljastaa miekkani teidän
johtonne alaisena, jalo herra. Ja minä suljen sydämestäni kaiken vihan,
ä'än ja nurjuuden herra Allan Mac Aulayta kohtaan siitä, että hän eilen
sysäsi minut pöydän alimmaiseen päähän. Totta puhuen, hän on tänä
päivänä esiintynyt aivan kuin täysjärkinen mies, niin että minä jo
mielessäni salaa olin päättänyt, ettei hän suinkaan saisi turvautua
mielipuolien oikeuksiin. Mutta koska minut alennettiin tämän jalon
kreivin, tästälähin ylimmäisen sotapäällikköni tähden, niin minä, teidän
kaikkein läsnäollessa, tunnustan tämän alennuksen kohtuulliseksi ja
sydämestäni tervehdin Allania buon camarado'na (hyvänä kumppanina).»

Lopetettuansa tämän puheen, josta harva mitään ymmärsi taikka huoli,
kaappasi Dalgetty, rautakinnastansa riisumatta, Allanin käden ja rupesi
sitä kovasti puristamaan. Mutta Allankin puolestaan pinnisti takaisin
sepän ruuvipenkin voimalla, niin että kintaan rautaiset reunat painuivat
syvälle sen omistajan käteen.

Kapteeni Dalgetty olisi kenties käsittänyt sen uudeksi loukkaukseksi;
mutta kun hän paraikaa heilutteli pahasti pideltyä jäsentänsä ja
puhalteli sitä, veti Montrose hänen huomionsa puoleensa.

»Kuulkaa nämä sanonnat», sanoi Montrose, »kapteeni Dalgetty--majuri
Dalgetty, arvelinkin sanoa--irlantilaiset, joiden opiksi teidän tulee
käyttää sotakokemustanne, ovat jo muutaman virstan päässä meistä.»

»Meidän metsäkauriin-pyytäjämme», selitti Angus Mac Aulay, »ollessansa
ulkona paistia hankkimassa näitä kunnioitettavia vieraita varten ovat
kuulleet huhuja muukalaisjoukosta, joka ei osaa saksin kieltä eikä myös
selvää gaelin puhettakaan ja jonka siis on sangen vaikea tulla toimeen
tämän maan väestön kanssa. Mainittu joukko marssii tännepäin
sota-aseilla varustettuna, ja sen johtajana kuuluu olevan Alaster Mac
Donald, tavallisesti Nuoren Colkitton nimellä tunnettu.»

»Ne ovat epäilemättä meidän väkeämme», virkkoi Montrose; »meidän pitää
välttämättömästi lähettää muutamia miehiä vastaan, opastamaan heitä ja
hankkimaan heille, mitä tarvinnevat.»

»Se hankkiminen», sanoi Angus Mac Aulay, »ei jääne aivan helpoksi
työksi. Sillä minulle on tullut se viesti, että heillä, paitsi
pyssyjänsä ja sangen pieniä ampumavaroja, ei ole mitään sotamiehen
tarvekaluja. Varsinkin he ovat vailla rahaa, kenkiä ja vaatteita.»

»Ei se siitä parane», virkkoi Montrose, »että sitä näin kovalla äänellä
julistetaan. Kyllä Glasgowin puritanilaiset kankurit varustavat heidät
runsaasti veralla, niin pian kuin täältä pääsemme alas alangoille.
Onnistuihan pappien aikanaan saarnoillansa houkutella Skotlannin
pikkukaupunkien akat antamaan aivinaiset kankaansa teltoiksi Dunse
Law'lla majaileville lurjuksille; tahdonpa siis koettaa, eikö liene
minussakin sen vertaa kykyä, että saan ne samat jumaliset matamit uuteen
samallaiseen uhraukseen kotimaan hyväksi ynnä vielä lisäksi heidän
aviomiestensä, paljaskorvaisten veijarien, kukkarot aukenemaan.»

»Ja mitä aseisiin tulee», selitti kapteeni Dalgetty, »jos te, korkea
herra, sallitte vanhan soturin puhua mielensä, on siinä kylliksi, kunhan
kolmannella osallakin miehistä on pyssyt. Muille minä mieluimmin
antaisin peitsiä aseiksi, olkoon hevosväen rynnäkkö takaisin torjuttava
tahi jalkaväki hajalle sysättävä. Tavallinen kyläseppä saa sata
peitsenpäätä valmiiksi päivässä; täällä on tarpeeksi viidakkoa, josta
saadaan varret. Ja minä vakuutan, nojautuen parhaisiin sotasääntöihin,
että tarpeeksi lukuisa peitsimiesjoukko, asetettuna siihen
järjestykseen, minkä Pohjoismaiden Leijona, ijäti muistettava Kustaavus
Adolfus on keksinyt, voittaisi makedonialaistenkin falangin, josta luin
opiskellessani Mareschal-kollegiossa, vanhassa Bon-Accord'in kaupungissa.
Ja vielä uskallan väittää...»

Kapteenin luento sotataidosta keskeytyi tähän äkkiä, sillä Allan Mac
Aulay huusi: »Sijaa uudelle vieraalle, joka on odottamaton eikä
tervetullut!»

Samassa salin ovi aukeni, ja sisään astui harmaatukkainen, sangen
jalonmuotoinen mies. Hänen käytöksensä oli semmoinen, joka vaatii
kunnioitusta ja kuuliaisuuttakin. Vartalo oli tavallista määrää
korkeampi, ja silmänluonti näytti, että hän oli tottunut käskemään. Hän
katsahti ankarasti, miltei vihaisesti, pitkin läsnäolevien päälliköiden
joukkoa. Mahtavammat näistä vastasivat siihen ylenkatseellisella,
huolimattomalla ilmeellä; mutta muutamat pienemmät herrat läntisiltä
seuduilta näyttivät siltä, kuin olisivat suoneet olevansa jossakin
muualla.

»Ketä», lausui vieras, »saan puhutella tämän kokouksen esimiehenä? Vai
ettekö vielä ole valinneet sitä miestä, jolle tämä yhtä vaarallinen kuin
kunniakas virka annetaan?»

»Puhutelkaa minua, herra Duncan Campbell», sanoi Montrose esiin astuen.

»Sinuako?» vastasi herra Duncan Campbell ylenkatseellisesti.

»Niin--juuri minua», toisti Montrose,--»kreivi Montrosea, jos ette minua
enää tunne.»

»Vähä vaikea kumminkin», virkkoi herra Duncan Campbell, »minun oli teitä
tuntea tuossa tallirengin puvussa.--Vaan olisipa minun sentään pitänyt
arvata, ettei pahoista voimista mikään vähempi kuin te, joka olette
kuuluisa Israelin rauhan turmelija, olisi voinut tuoda kaikkia näitä
eksyneitä miehiä tämmöiseen ajattelemattomasti hommattuun kokoukseen.»

»Tahdonpa vastata teille», virkkoi Montrose, »teidän omain puritanienne
puhetavalla. Minä en ole Israelin rauhaa turmellut, vaan sinä itse ja
sinun sukusi.--Mutta jättäkäämme tämä riita, joka ei koske ketään muuta
paitsi meitä itseämme ja antakaa meidän kuulla, mitä sanomia tuotte
päälliköltänne, Argylen markiisilta. Sillä hänen nimessään, arvaan ma,
olette kai tullut tähän kokoukseen.»

»Argylen markiisin nimessä», lausui herra Duncan Campbell, »ja
Skotlannin sääty-liittokunnan nimessä minä vaadin selitystä tämän
eriskummallisen kokouksen tarkoituksesta. Jos se tarkoittaa maan rauhan
rikkomista, olisi teidän velvollisuutenne, koska te olette meidän
naapureitamme ja kunnian miehiä, antaa meille siitä jokin tieto, niin
että voimme olla varuillamme.»

»Ovatpa nyt asiat täällä Skotlannissa oudolla ja uudella kannalla»,
virkkoi Montrose, kääntyen herra Duncan Campbellista muiden läsnäolijain
puoleen, »kun ei korkeasukuisia Skotlannin miehiä enää saa tulla kokoon
jonkin yhteisen ystävänsä taloon, ilman että meidän hallitsijamme kohta
lähettävät urkkijoita kysymään, mitä meidän kokouksemme tarkoittaa!
Tottahan, luullakseni, meidän esi-isillämme on ollut tapana kokoontua
vuoristometsästyksiä tai muita toimia varten, lupaa kysymättä itse
suurelta Mac Callum Morelta[23] taikka joltakulta hänen
sanansaattajaltaan ja käskyläiseltään.»

»Semmoiset ovat ajat olleet Skotlannissa», vastasi eräs läntisistä
päälliköistä, »ja semmoiset ajat tulevat jälleen, kunhan vanhan
perintömme anastajat, jotka nyt ovat yli koko maan levinneet niinkuin
heinäsirkka-parvi, taas ovat alennetut olemaan ainoasti Lochow'n
laird'eina (herroina).»

»Pitääkö minun siis niin ymmärtää asia», sanoi herra Duncan, »että nämä
sotahankkeet tarkoittavat ainoastaan _minun_ sukuani? Vai tulevatko
Diarmidin lapset[24] yhteisesti Skotlannin kaikkien muidenkin
rauhallisten ja siivotapaisten asukasten kanssa tämän turmion
alaisiksi?»

»Yhtä», tiuskaisi muuan hurjannäköinen päällikkö, äkisti kavahtaen
seisaalle, »minä kysyisin Ardenvohrin ritarilta,[25] ennenkuin hän tätä
uskaliasta katkismustansa jatkaa.--Onko hänellä, tähän linnaan
tullessaan, useampia kuin yksi henki ruumiissaan, koska hän uskaltaa
astua meidän keskellemme meitä haukkuakseen?»

»Hyvät herrat», lausui Montrose, »hillitkää, minä rukoilen, mielenne.
Lähettiläänä tulleelle sanansaattajalle pitää suoda puheen vapaus ja
turvallinen matka. Ja koska herra Duncan Campbell on niin utelias,
saakoon hän sitten, minun puolestani, sen tiedon--jonka mukaan voi
suunnitella käytöstään--että hän näkee tässä joukon kuninkaan uskollisia
alamaisia, jotka minä olen kutsunut kokoon kuninkaallisen majesteetin
nimessä ja vallan kautta, kuninkaalliselta majesteetilta saadun
valtuuskirjani nojalla.»

»Meille tulee siis, arvaan ma», sanoi herra Duncan Campbell, »keskenämme
aivan ilmisota? Minä olen liian kauan ollut soturina pelätäkseni sen
tuloa; mutta suuremmaksi kunniaksi olisi ollut kreivi Montroselle, jos
hän olisi tässä asiassa vähemmän pitänyt silmällä kunnianhimoansa ja
enemmän kotimaansa rauhaa.»

»Ne ovat ainoastaan omaa kunnianhimoansa ja hyötyä katsoneet, herra
Duncan», vastasi Montrose, »jotka saattoivat maamme tähän nykyiseen
pulaan ja ovat tehneet ne väkevät lääkkeet välttämättömiksi, joita nyt
vastenmielisesti aiomme käyttää.»

»Ja minkä paikan noiden oman hyötynsä tavoittelijain joukossa», virkkoi
herra Duncan Campbell, »määräisimme muutamalle jalolle kreiville, joka
oli niin kiivas Covenantin puoltaja, että v. 1639, rykmenttinsä
etupäässä, ensimmäisenä kahlasi Tyne-joen poikki, vyötäisiä myöten
vedessä, päästäksensä kuninkaan väen kimppuun? Se oli muistaakseni sama,
joka miekalla sekä peitsellä pakotti Aberdeenin porvarit ja kollegiot
Covenant-liittoon suostumaan.»

»Kyllä ymmärrän pistoksenne, herra Duncan», sanoi Montrose tyynellä
mielellä. »Ainoa, mitä voin lisätä, on se, että jos totisella
katumuksella lienee voimaa sovittaa hairahduksia, jotka tulivat
tehdyiksi nuoruudessa ja kunnianhimoisten, ulkokullattujen ihmisten
vilpillisten valeitten houkutuksesta, niin minä saan anteeksi ne
rikokset, joista minua nyt soimaatte. Ainakin on harrastukseni ansaita
tämä sovitus; sillä tässä seison, miekka kädessä, valmiina vuodattamaan
parhaat vereni lepyttäjäisiksi hairahduksestani; eikä kuolevainen
ihminen voi enempää tehdä.»

»Hyvä on, herra kreivi», vastasi herra Duncan, »pahalla mielellä vien
tämän vastauksen takaisin Argylen markiisille. Mutta minulla oli vielä
markiisin puolesta sanottavana, että hän niiden veristen perintövihain
välttämiseksi, jotka aina seuraavat sodasta vuorelaisten kesken, hyvin
mielellään tahtoisi saada vuoristoa koskevan rajarauhan sovituksi. Onhan
muuallakin Skotlannissa tarpeeksi sijaa tapella, ilman että naapurukset
rupeavat havittelemaan toinen toisensa perheitä ja perintömaita.»

»Se on sangen rauhaisa tarjous», virkkoi Montrose hymyillen, »niinkuin
sopikin odottaa mieheltä, jonka omat teot ovat aina olleet
rauhallisemmat kuin hänen keksimänsä tuumat. Kuitenkin, jos voisimme
tämmöisen rajarauhan ehdot tasapuolisesti sovittaa ja jos saisimme
jonkin takauksen--sillä se, herra Duncan, on välttämätön asia--siitä,
että teidän markiisinne tahtoo täysin rehellisesti pitää rauhan ehdot,
suostuisin minä puolestani aivan mielelläni siihen, että takanamme
pysyisi rauha, koska meidän välttämättömästi täytyy mennä sotien
eteenpäin. Mutta, herra Duncan, te olette liian tottunut ja oppinut
soturi, jotta meidän sopisi sallia teidän viipyä leirissämme
hankkeitamme katselemassa. Me siis pyytäisimme, että te hieman
virvoitusta otettuanne kiireesti palaatte Inveraryyn, ja me määräämme
mukaanne yhden herran meidän puolestamme sovittelemaan vuoristossa
pidettävästä rajarauhasta, jos nimittäin markiisi on totta tarkoittanut
sitä tarjotessaan.»

Herra Duncan Campbell ilmoitti suostumuksensa kumarruksella.

»Kreivi Menteith», pitkitti Montrose, »tahdotteko olla niin hyvä ja
seurustella ritari Duncan Campbellin, Ardenvohrin herran, kanssa sillä
aikaa, kun keskustelemme, kenen tulee seurata häntä hänen päällikkönsä
luokse? Mac Aulay sallinee minun pyytää, että hänelle, niinkuin sopii,
suodaan vieraanvaraa.»

»Kyllä minä annan siitä käskyt», virkkoi Allan Mac Aulay, nousten ja
esiin astuen. »Minä olen herra Duncan Campbellin ystävä. Menneinä
aikoina olemme samaa surua surreet, enkä tahdo sitä nytkään unhottaa.»

»Herra kreivi Menteith», sanoi herra Duncan Campbell, »mielipahalla
näen, että tekin, noin nuorella ijällä, jo ryhdytte tämmöisiin hurjiin,
kapinallisiin hankkeisiin.»

»Nuori olen», vastasi Menteith, »vaan tarpeeksi vanha kuitenkin,
osatakseni erottaa oikean väärästä, uskollisuuden kapinallisuudesta; ja
mitä aikaisemmin oikealle tielle poikkeen, sitä kauemmin ja sitä
paremmalla menestyksellä minulla on toivo sitä kulkea.»

»Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay», jatkoi herra Duncan, tarttuen
puhutellun käteen, »pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme
vihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa
yhteistä vihollista vastaan?» Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain
puoleen ja virkkoi: »Hyvästi, hyvät herrat! Teidän joukossanne on niin
monta joille suon hyvää, että sydämellisesti surren näen teidän
hylkäävän kaikki sovinnon ehdotukset. Tuomitkoon taivaan Herra», hän loi
silmänsä taivaaseen päin, »meidän ja näiden sisällisen sodan sytyttäjien
välillä!»

»Amen!» lausui Montrose, »sen tuomarin päätettäväksi me kaikki
lykkäämme asiamme.»

Herra Duncan läksi nyt ulos, seurassaan Allan Mac Aulay ja kreivi
Menteith. »Tuossa menee yksi Campbell oikeata sukua», virkkoi Montrose
lähettilään poistuttua, »silla heillä on kaikilla mesi kielellä, myrkky
mielessä.»

»Suokaa anteeksi, herra kreivi», sanoi Evan Dhu, »vaikka olen hänen
sukunsa perivihollinen, olen aina huomannut Ardenvohrin herran
urhoolliseksi sodassa, rehelliseksi rauhantoimissa ja suoraksi
sanoissaan.»

»Oman luonteensa puolesta», virkkoi Montrose, »hän epäilemättä onkin
semmoinen. Mutta nyt hän on päällikkönsä, Argylen markiisin,
välikappaleena ja puhetorvena, ja se mies on kavalin kaikista, jotka
ikinä ovat tätä ilmaa hengittäneet. Kuulkaapas, Mac Aulay», hän kuiskasi
lopun puhettansa kartanonherran korvaan, »jottei hän jollakin keinolla
vaikuttaisi Menteithin koskemattomaan mieleen taikka veljenne
eriskummalliseen luonteeseen, olisi parasta lähettää heidän kamariinsa
musiikkia, joka estäisi hänet viekoittamasta heitä salaiseen
keskusteluun.»

»Mitä pirun musiikkia mulla olisi», vastasi Mac Aulay, »paitsi
rakkopillinpuhaltajaa, joka on puhaltanut itsensä melkein loppuun
kunnianhimoisessa kiistassa kolmen virkaveljensä kanssa. Mutta voinhan
sentään lähettää Annikka Lylen harppuineen.» Ja hän läksi käskemään
tyttöä sinne.

Sillä aikaa nousi kiivas keskustelu siitä, kenen piti antautua
vaaralliseen lähettilästoimeen ja lähteä seuraamaan herra Duncania
Inveraryyn. Korkeampiarvoisille päälliköille, jotka olivat tottuneet
pitämään itseänsä Argylen markiisin vertaisina, ei sopinut ehdottaakaan
tätä tehtävää. Eikä se näyttänyt oikein kelpaavan muillekaan, jotka
eivät voineet vetää sitä syytä esteeksi. Olisi luullut Inverarya
Kuoleman varjon laaksoksi, niin vastahakoisia olivat alhaisemmat
päälliköt sitä lähenemään. Monen mutkittelemisen perästä tuli täysi
tosi viimein ilmi, että jos kuka vuorelainen hyvänsä ryhtyisi tähän
toimeen, pitäisi Argylen markiisi, jolle asia oli vastenmielinen,
semmoisen loukkauksen varmasti hyvässä muistissa ja toimittaisi siitä
aikanaan katkeran koston.

Tästä pulasta päästäkseen Montrose--joka katsoikin koko rajarauhan
tarjouksen paljaaksi petokseksi Argylen puolelta, vaikka hän niiden
läsnäollessa, joita se niin likeisesti koski, ei ollut tahtonut sitä
jyrkästi hylätä--päätti määrätä lähettilään sekä vaaran että arvon
kapteeni Dalgettylle; sillä tällä ei ollut vuoristossa heimoa eikä
taloa, joihin Argyle olisi saattanut vihaansa purkaa.

»Mutta on mulla sentään oma kaulani», vastasi Dalgetty tuimasti, »ja
mitä sitten, jos hän katsoo hyväksi ottaa sen kostonsa esineeksi? Olen
minä ennenkin kerran nähnyt, kuinka kunniallinen lähettiläs muka
vakoilijana hirtettiin. Eivät roomalaisetkaan Capuan piirityksen aikana
kohdelleet lähettiläitä paljoa armoillisemmin, vaikka tosin muistan
lukeneeni, että he silpoivat niiltä vain kädet sekä nenät, puhkaisivat
silmät ja sitten päästivät hyvässä rauhassa menemään kotiin.»

»Minä vannon kunniani kautta, kapteeni Dalgetty», vakuutti Montrose,
»että jos markiisi, vastoin kaikkia sodankäynnin sääntöjä, uskaltaisi
teitä kohtaan semmoista julmuutta harjoittaa, minä kostaisin sen niin
ankarasti, että koko Skotlanti kajahtaisi.»

»Vähänpä apua siitä olisi Dalgettylle», vastasi kapteeni. »Mutta
corragio! (ei hätää!)» sanoo espanjalainen. »Yhä pitäen silmällä
luvattua maatani, Drumthwacketin suota, mea paupera regna (köyhää
valtakuntaani), kuten meidän oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa, en
tahdo väistyä siitä toimesta, jonka te, korkea herra, tahdotte minulle
määrätä! Sillä kunnon kavaljeerin, sen tiedän, tulee totella
päällikkönsä käskyjä, pelkäämättä sekä miekkaa että hirsipuuta.»

»Se on miebekäs päätös», virkkoi Montrose; »ja jos nyt tahdotte
tulla kanssani vähän syrjään, niin ilmoitan teille ne Argylen
kreiville esiteltävät ehdot, joilla suostumme vakuuttamaan hänen
vuoristotiluksillensa rajarauhan.»

Näiden ehtojen luettelemisella emme huoli vaivata lukijaa. Ne olivat
kaikki sulia verukkeita, keksittyjä vastaukseksi ehdotukseen, jota
Montrosen mielestä ei ollut tehty muussa tarkoituksessa kuin heidän
hankkeittensa viivyttämiseksi. Kun kapteeni Dalgetty oli saanut kaikki
käskyt ja jo seisoi lähellä ovea, soturin tavalla tervehtien, viittasi
Montrose häntä vielä takaisin luoksensa.

»Tietysti», virkkoi hän, »minun ei tarvitse muistuttaa upseerille, joka
on palvellut suuren Kustaavuksen johdossa, että välirauhan hierojan
tulee tehdä vähä muutakin kuin asiansa toimittaa. Tietysti hänen
päällikkönsä toivoo saavansa häneltä, kun hän tulee takaisin, kuulla
jonkun kertomuksen vihollisen oloista, sen verran kuin lähettiläs niitä
saa silmäillä. Sanalla sanoen, kapteeni Dalgetty, teidän pitää olla 'un
peu clairvoyant' (vähän aukeasilmäinen.)»

»Ohhoo! herra kenraali!» vastasi kapteeni, vääntäen karkeat kasvonsa
semmoiseen muotoon, että ne näyttivät sanomattoman viekkailta ja
ymmärtäväisiltä, »jos eivät pistä päätäni säkkiin, niinkuin olen nähnyt
tehtävän, kun on kunniallisia sotureita epäilty samallaisista vehkeistä,
niin te, herra kenraali, voitte luottaa siihen, että saatte tarkan
kertomuksen kaikesta, mitä ikinä Dugald Dalgetty korvin kuulee tai
silmin näkee, vaikkapa senkin, kuinka monta säveltoisintoa on Mac Callum
Moren[26] pibroch'issa (sotamarssissa) taikka kuinka monta ruutua on
hänen plaidissaan ja pöksyissään.»

»Hyvä on», vastasi Montrose. »Hyvästi nyt, kapteeni Dalgetty! Ja samaten
kuin sanotaan naisten aina ilmoittavan oikean tahtonsa vasta kirjeensä
jälkikirjoituksessa, niin minäkin pyytäisin teitä huomaamaan, että
tärkein teidän toimitettavistanne asioista juuri onkin se, jonka
viimeksi mainitsin.»

Dalgetty irvisti vielä kerran merkiksi, että hän ymmärsi, ja läksi
sitten täyttämään itseään ja hevostaan ruoalla lähettiläsmatkansa
vaivojen varalle.

Tallin ovella--Kustaavuksen tarpeista hän aina ensiksi piti huolta--hän
tapasi Angus Mac Aulayn ynnä herra Miles Musgraven, jotka olivat käyneet
katselemassa hänen hevostaan. Ja ylisteltyänsä Kustaavuksen näköä ja
liikkeitä, he rupesivat yksimielisesti kieltelemään kapteenia viemästä
näin kallisarvoista ratsua aiotulle kovin vaivaloiselle matkalle.

Angus kertoi mitä kauheimpia juttuja teistä taikka pikemmin
raivaamattomista vuoripoluista, joita myöten tulisi Argyleshiressä
kulkea, ynnä myös viheliäisistä hökkeleistä, missä tulisi pakko viettää
yöt ja missä ei saataisi mitään muonaa hevoselle, paitsi jos sille
kelpaisivat kuivat kanervanvarret. Sanalla sanoen, hän väitti aivan
mahdottomaksi, että tästä hevosesta, tämmöisen retken perästä, olisi
enää sotaratsuksi. Englantilainenkin vakuutti todeksi kaikki Anguksen
kertomukset ja kirosi itsensä sieluineen, ruumiineen paholaisen haltuun,
jos ei pennynkin arvoisen hevosen vieminen tuohon autioon, asumattomaan
erämaahan ollut melkein julkisen murhan vertainen teko. Kapteeni
Dalgetty katseli hetken aikaa tuikeasti toista ja toistakin herraa ja
kysyi heiltä sitten, ollen epäröivinään, minkä neuvon he Kustaavuksen
suhteen asian näin ollen hänelle antaisivat.

»Jättäkää hevosenne minun haltuuni, hyvä ystävä», vastasi Angus, »ja te
voitte, sen vannon isäni käden kautta, luottaa siihen, että se täällä
saa ruokaa ja hoitoa arvonsa ja kelvollisuutensa mukaan ja että te, kun
onnellisesti tulette takaisin saatte sen nähdä niin sileänä kuin sulassa
voissa keitetty sipuli.»

»Taikka», ehdotti herra Miles Musgrave, »jos tämä kunnioitettava soturi
mieluummin tahtoo luovuttaa ratsunsa kohtuullisesta maksusta, niin
helkkyy yksi osa hopeisia kynttilänjalkojani yhä vielä kukkarossani,
josta kernaasti annan niiden muuttaa hänen taskuunsa.»

»Sanalla sanoen, kunnioitettavat ystävät», sanoi kapteeni Dalgetty, taas
katsellen heitä molempia lystillisen viekkaasti, »minä näen, ettette
kumpikaan olisi aivan vastahakoiset pitämään jotakin kalua vanhan
soturin muistoksi, jos Argylen markiisi armollisesti päättäisi hirttää
hänet linnansa portille. Ja suuri kunnia se tietysti olisikin minulle,
jos jalo, kuninkaallensa uskollinen ritari, niinkuin herra Miles
Musgrave, taikka arvoisa, vieraanvarainen päällikkö, niinkuin meidän
kelpo isäntämme, silloin toimisivat testamenttini suorittajina.»

Molemmat väittivät kiivaasti, ettei heillä ollut semmoisia tarkoituksia,
ja vakuuttivat yhä edelleen olevan mahdotonta kulkea vuoriston polkuja
ratsain. Angus Mac Aulay päästi kurkustansa koko joukon vaikeita
gaelinkielisiä sanoja, jotka muka olivat Inveraryn tiellä vastaan
tulevien vuoriahteiden, jyrkkien paikkojen ja solien nimityksiä. Ja
Donald ukko, joka nyt oli myös tullut sinne, vahvisti isäntänsä
kertomuksen näistä vastuksista, välistä käsiään tai silmiään
kohottamalla, välistä päätänsä pudistamalla, joka kerta kun Mac Aulay
sai suustansa jonkin kurkkuäänen. Mutta kaikesta tästä ei
järkähtämättömän kapteenin mieli vähääkään muuttunut.

»Kunnon ystäväni», virkkoi hän, »Kustaavus on tottunut vaarallisiin
teihin samoillessaan Böömin-maan vuoristossa; ja ne vuoret--en sillä
sentään tahdo halventaa herra Anguksen mainitsemia ahteita ja solia,
joiden kauheutta ritari Mileskin, vaikkei ole niitä nähnyt, niin lujasti
vakuuttaa--vetänevät polkujen kelvottomuuden puolesta vertoja mille
seuduille ikinä Euroopassa. Minun ratsullani on sangen kelvollinen ja
seurallinen luonto; se tosin ei voi vastata minulle, kun juon ja sanon:
saas tästä! Mutta leipämme jaamme tasan, ja tuskinpa se nälkään kuolee,
kun vaan vehnäisiä tai edes kauraleipää on saatavana. Ja kerrassaan
lopettaaksemme tämän asian minä pyytäisin, että te, hyvät ystävät,
tarkastelisitte ritari Duncan Campbellin hevosta, joka tässä tallissa
seisoo silmiemme edessä lihavana ja loistavana. Ja koska olette niin
suuressa huolessa minun puolestani, niin voin antaa teille kunniasanani
pantiksi, että niin kauan kuin me matkustamme yhdessä, tämä ratsu ynnä
sen ratsastaja saavat pikemmin nälkää nähdä kuin minä ja Kustaavus.»

Näin puhuttuaan hän täytti suuren kapan ohrilla ja kantoi ne
ratsullensa, joka hiljaisella hirnumisellaan, korviensa höristyksellä ja
kavioittensa raapimisella näytti, kuinka harras ystävyys oli hänen ja
isännän välillä. Eipä se maistanutkaan ohriansa, ennenkuin ensin oli,
vastaukseksi isäntänsä taputtelemisiin, nuollut hänen käsiään ja
kasvojaan. Kun tervehdykset olivat tällä tavoin suoritetut, kävi
hevonen muonansa kimppuun ahneesti ja kiireesti, mikä todisti, että se
jo aikoja oli tottunut sotaelämään. Ja isäntä virkkoi hetken aikaa
katseltuansa ratsuaan suurella mielihyvällä: »Paljo hyvää se tehköön
rehelliselle sydämellesi, Kustaavus! Nyt minun pitää mennä varustamaan
itsenikin muonalla tätä retkeä varten.»

Hän läksi, sanottuansa englantilaiselle sekä Angukselle jäähyväiset. He
seisoivat vähän aikaa ääneti katsellen toinen toistansa silmiin ja
purskahtivat sitten suureen honotukseen.

»Sepä on mies», sanoi herra Miles Musgrave, »joka aina tietää tiensä
maailman kautta!»

»Niin minäkin sanon», virkkoi Angus Mac Aulay, »jos hän luikahtaa Mac
Callum Moren'kin[27] sormien lomitse yhtä sukkelasti kuin pääsi meistä
eroon».

»Luuletteko te», kysyi englantilainen, »ettei markiisi pidä kapteeni
Dalgettyn suhteen sivistyneen sodankäynnin sääntöjä pyhinä?»

»Ei enempää kuin minä pitäisin pyhänä jotakin alangoilta tullutta
julistusta», vakuutti Angus Mac Aulay.--»Mutta lähdetään, nyt jo on aika
minun palata muiden vierasteni seuraan.»




YHDEKSÄS LUKU.


    ------Sodan ajalla
    Kun tehdään se, mi täytyy, ei mi sopii,
    He valittiin. Kun aika paranee,
    Se täytyy olla, jok' on soveljas,
    Ja maahan silloin heidät sysätään.

    Coriolanus.

Pienessä kamarissa, kaukana muista linnassa olevista vieraista,
tarjottiin herra Duncan Campbell'ille kaikenlaatuista virvoitusta, ja
kreivi ynnä Allan Mac Aulay pitivät kunnioittavasti hänelle seuraa.
Herra Duncanin ja Allanin puheen aineena oli vainoretki Sumun Lapsia
vastaan, jolla molemmat olivat yhdessä käyneet; sillä herra Duncan'kin,
samoin kuin Mac Aulay, oli mainitun rosvoparven leppymätön
verivihollinen. Vieras yritti kuitenkin pian kääntää puhetta nykyiseen
toimeensa tässä Darnlinwarachin linnassa.

»Oikein sydämen pohjasta olen», sanoi hän, »surullinen siitä, kun näen
ystävysten ja naapurusten, joiden, pitäisi seisoa yhdessä rivissä,
olkapää olkapäätä vasten, olevan valmiina keskinäiseen käsikahakkaan
semmoisesta syystä, joka heitä koskee varsin vähän.--Mitä se liikuttaa»,
jatkoi hän, »vuoriston päälliköitä, kuningasko vai parlamentti on
päällimmäisenä? Eikö olisi parempi, että me asiaan sekaantumatta
antaisimme heidän keskenään ratkaista riitojansa ja että sill'aikaa
ottaisimme tilaisuudesta vaarin ja vahvistaisimme oman päällikkövaltamme
niin lujaksi, ettei siihen vasta sopisi kuninkaan eikä parlamentin
kajota?» Hän muistutti Allanille, että edellisen kuninkaan aikana
aloitetut hankkeet, joilla muka, niin sanottiin, tarkoitettiin vuoriston
rauhoittamista, todenteolla koskivat päällikköjen patriarkallisen vallan
vähentämistä. Hän mainitsi myös sen uutisasutuksen Levis-saaressa, jota
yleensä nimitettiin Fifen urakkamiesten yritykseksi, ja väitti sen
olevan alkua pitkälle tähtäävään suunnitelmaan, joka muka tarkoitti
muukalaisten asuttamista gaelilaisheimokuntain keskelle, heidän vanhain
tapainsa sekä hallitusmuotonsa hävittämistä vähitellen ja heidän isiltä
perityn maansa ryöstämistä. »Ja kuitenkin», lopetti hän, »tahtovat nyt
niin useat vuoristopäälliköt nostaa riitaa ja sotaa naapureitansa ja
vanhoja liittolaisia vastaan, enentääksensä saman kuninkaan valtaa, joka
on keksinyt tuommoisia hankkeita.»

»Veljeni kuultaviksi», vastasi Allan, »pitää teidän, herra Duncan, tuoda
nämä varoituksenne, sillä hän on isäni suvun vanhin. Minä tosin olen
Anguksen veli; mutta sen nojalla olen vain ensimmäinen hänen
klanilaisistaan ja velvollinen olemaan muille esikuvana siten, että
iloisesti ja nopeasti täytän hänen käskyjänsä.»

»Asia onkin», sekaantui kreivi Menteith puheeseen, »paljo yleisempää
laatua, kuin mitä herra Duncan Campbell näkyy luulevan. Se ei koske
ainoastaan saksilaista tai gaelilaista, vuorelaista tai alankolaista.
Asia on nyt se, pitääkö meidän kauemmin sallia sitä rajatonta ylivaltaa,
jonka joukko miehiä, mitkä eivät millään lailla ole meitä etevämpiä, on
käsiinsä anastanut, vai pitääkö meidän sen sijaan palata kuninkaamme
luonnollisen hallituksen alaisiksi, jota vastaan olemme olleet
kapinalliset. Ja mitä vuoriston erinäiseen etuun tulee», lisäsi
hän,--»suokaa anteeksi, herra Duncan Campbell, että olen niin
suorapuheinen--niin minusta näyttää olevan aivan selvää, että nykyisen
väärän hallituksen ainoa hedelmä on yhden, muutenkin jo liiaksi
paisuneen klanin vahvistuminen vallassaan haitaksi jokaiselle muulle
itsenäiselle päällikölle vuoristossa.»

»En tahdo vastata teille, herra kreivi», virkkoi herra Duncan Campbell,
»sillä minä tunnen väärät mielipiteenne ja tiedän, keneltä ne ovat
lainatut. Mutta älkää panko pahaksi, jos muistutan, että minä, joka olen
Graham-suvun nuoremman haaran päämies, olen nähnyt kirjoissa mainituksi
ja tuntenut muutaman Menteithin kreivin, joka olisi katsonut itselleen
alennukseksi olla Montrosen kreivin kuuliaisena oppipoikana
valtiollisten mielipiteitten puolesta taikka hänen komentonsa alaisena
sodassa.»

»Te saatte nähdä, herra Duncan», lausui kreivi Menteith ylpeästi, »että
on turha vaiva houkuttaa kunnianhimoani kapinaan periaatteitani vastaan.
Kuningas on minun esi-isälleni suonut nimen ja arvon, eikä tämä nimi ja
arvo milloinkaan, kun kuninkaan etu on asiana, saa estää minua
palvelemasta toisen miehen alaisena, joka minua paremmin sopii
ylipäälliköksi. Ja vähimmin kaikesta saa halpamielinen kateus estää
minua antamasta kättäni ja miekkaani hänen johdettavakseen, joka on
urhoollisin, jalomielisin, sankarillisin kaikista meidän
skotlantilaisherroistamme.»

»Paha vaan», sanoi herra Duncan Campbell, »ettei teidän käy jatkaminen
ylistyspuhettanne vielä näillä sanoilla: lujamielisin ja päätöksissään
pysyväisin. Mutta en minä huoli enempää taistella teidän kanssanne
näistä asioista, herra kreivi»,--hän viittasi kädellään, ikäänkuin
kieltääkseen keskustelun jatkamista--»teidän arpanne on jo heitetty.
Sallikaa minun vain ilmoittaa suruni siitä turmiosta, johon Angus Mac
Aulayn luonnollinen maltin puute ja teidän yllytyksenne, herra kreivi,
saattavat tämän urhoollisen ystäväni Allanin ynnä koko hänen isänsä
klanin ja monta muutakin kelpo miestä lisäksi.»

»Meidän kaikkien arpa on heitetty, herra Duncan», vastasi Allan
surullisen näköisenä, tuoden esiin omat synkät tunteensa. »Luonnon
rautakäsi on painanut tulisen merkkinsä otsaamme aikoja ennen, kuin
meissä oli kykyä itse puolestamme jotakin haluamaan tai sormeamme
liikuttamaan. Jos ei niin olisi, millä lailla näkijä taitaisi keksiä
vastaisia tapauksia noista hämäristä enteistä, jotka hänen silmänsä
edessä kuvittelevat niin valveilla kuin unissakin? Ei voi mitään ennalta
nähdä, ellei se myös varmaan tapahdu.»

Herra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja
riidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain
vuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui
Annikka Lyle, harppu kädessään. Hänen käyntinsä ja ilmeensä oli vapaa;
sillä hänet oli kasvatettu ystävällisimmässä seuranpidossa Mac Aulayn
herran ja hänen veljensä, niin myös kreivi Menteithin ynnä muiden
Darnlinwarachin linnassa käyvien nuorten herrain kanssa. Tästä syystä
hän oli aivan vailla sitä arkuutta, jota pääasiallisesti naisten
seurassa kasvatettu neito tämmöisessä tilaisuudessa olisi tuntenut
taikka kumminkin katsonut tarpeelliseksi olla tuntevinansa.

Hänen pukunsa oli vanhanaikuista kuosia, sillä uudet muodit levisivät
vuoristoon harvoin; ja vielä vaikeampi oli niiden osata tähän linnaan,
jonka useimmat asukkaat olivat miespuolisia, sodan ja metsästyksen
harjoittajia. Mutta Annikan vaatteus oli sentään sievä, vieläpä
kalliinlainen. Hänen aukea, karkeakauluksinen röijynsä oli sinistä
verkaa, kalliisti tikattu ja varustettu hopeisilla hakasilla, joilla se
voitiin panna kiinni, jos niin tahdottiin. Sen väljät hihat eivät
ulottuneet kyynäspäätä alemmaksi ja olivat suustaan koristetut
kultaripsuilla. Tämän päällysvaatteen alla, jos sitä sopii semmoiseksi
nimittää, hänellä oli alusröijy sinisestä silkistä, sekin kalliisti
tikattu, mutta väriltään hiukan vaaleampi päällysvaatetta. Hame oli
ruutuisesta silkkikankaasta, jonka kuosissa sininen väri oli
vallitsevana; se teki, ettei tämä hame näyttänyt niin kurjankirjavalta
kuin ruutuiset kankaat enimmiten näyttävät, koska niissä on liian monta,
ristiriitaista väriä sekaisin. Muinaisaikuiset hopeavitjat, jotka
riippuivat hänen kaulastaan, kannattivat soittokalun sävelrautaa.
Röijynkauluksen yli kohosi vielä pieni pitsireunus, jonka kiinnittimenä
oli jokseenkin kallis rintasolki, muistolahja kreivi Menteithiltä.
Tuuhea, keltainen tukka peitti melkein piiloon hänen iloiset silmänsä,
kun neito, hymyillen ja punehtuen, ilmoitti tulleensa Mac Aulayn
käskystä kysymään, suvaitsisivatko he vähän musiikkia. Herra Duncan
Campbell katseli kovin ihmeissään ja ihastuneena tätä suloista tulijaa,
joka teki lopun hänen keskustelustaan Mac Aulayn kanssa.

»Voiko», kuiskasi hän Allanille, »tämä ihana ja sievä neito olla
veljenne palveluksessa kotisoittajana?»

»Ei suinkaan», vastasi Allan kiireesti, vaikka vähän kahden vaiheella;
»hän on--läheinen--sukulaisemme--ja häntä kohdellaan», lisäsi hän
lujemmin, »isän ottotyttärenä.»

Näin puhuttuaan hän nousi istuimeltaan ja antoi sijansa Annikalle niin
kohteliaana kuin jokainen vuorelainen osaa käyttäytyä, jos vaan tahtoo.
Samassa hän myös pyysi neitoa ottamaan osansa pöydällä tarjona olevista
virvoituksista. Tämän pyyntönsä hän esitti hyvin hartaasti, arvatenkin
siinä mielessä, että herra Duncan saisi senmukaisen käsityksen neidon
säädystä ja arvosta. Jos semmoinen oli Allanin tarkoitus, oli se
kuitenkin aivan tarpeeton; sillä herra Duncan katseli Annikkaa muutenkin
lakkaamatta, paljoa suosiollisemmin, kuin mitä paljas tieto siitä, että
neito oli korkeasta säädystä, olisi voinut vaikuttaa. Annikan saattoivat
ritarin luopumattomat katseet viimein hämille, ja jokseenkin ujostellen,
viritettyään harppunsa ja saatuaan kehoittavan silmäyksen kreivi
Menteithiltä sekä Allanilta, hän lauloi seuraavan laulun gaelinkielellä:

    _Orpotyttö_.

    Siivillään syysmyrsky jo kantoi
    Pois mustan pilven rakehineen;
    Päivä jo pilkistää
    Kalpeana kuin kaatunut urho,
    Mi kuollen päätähän kerran
    Viel' ylentää, kun sotainen melske
    Jo pakeni pois.

    Finele, kartanon rouva,
    Käy katselemaan, kuink' karjojen luo
    Piiat rientävät, leilejä kantain.

    Luon' uhkean keräjätammen
    Orpotyttönen istuelee;
    Hänen päällehen kuolleita lehtiä sataa,
    Kuolleemp' on sydän raukkasen,
    Tytön tukkaan Puhurin poika
    Kylvi kylmiä helmiään;
    Ne loisti kuin mustan kekälen päällä
    Loistaa kypenet valkoiset.

    »Lohduta orpoa, rouva kulta!»--
    »Lohtumatonko se lohduttais?
    Lesk' olen urhon kaatunehen,
    Äiti, min lapsi aaltoihin hukkui.
    Brigitan päivänä lapseni hukkui,
    Liki Campsien kallioin.»--

    »Brigitan päivänä Campsien miehet--
    Kakstoista vuotta jo siitä vieri!--
    Laskivat verkot lainehisin.
    Sillikö sattui, lohiko löytyi?
    Löytyipä pienoinen lapsukainen.
    Sitä nyt auttaos, korkea armo,
    Ettei se nälkään nääntyisi pois.»

    »Ja siunatut olkohon aina,
    Pyhä Brigitta ja päivänsä!--
    Sun silmäs on mieheni mustat silmät,
    Ne säihkyy kuin säihkyivät hälläkin myös,
    Ja lesken oman sä periä saat.»--

    Ja neidot pukivat tyttösen päälle,
    Pukivat sametit, pukivat silkit;
    Ja punoivat helmiä hiuksihin mustiin,
    Ja valkeemmalle ne helmet hohti,
    Kuin Puhurin pojan kylvelemät.»

Tytön näin laulaessa huomasi kreivi Menteith ihmeekseen, että laulu
näkyi tekevän herra Duncan Campbellin mieleen paljoa syvemmän
vaikutuksen, kuin mitä hänen ikäisestään ja laatuisestaan miehestä olisi
luullut. Sen ajan vuorelaiset olivat tosin paljoa herkemmät tarinoille
ja lauluille kuin heidän alankolaisnaapurinsa, mutta sekään ei ollut
Menteithin mielestä riittävä selitys siihen, että ukko aivan hämillänsä
käänsi pois silmänsä laulajaa katselemasta, ikäänkuin ei olisi tahtonut
sallia niiden kovin kauan viipyä näin ihastuttavassa esineessä. Vielä
vähemmän olisi luullut, että näin tavallinen ilmiö olisi voinut jättää
liikutuksen jälkiä tuon miehen muotoon, jossa tavallisesti oli nähtävänä
vaan ylpeyttä, kylmää älyllisyyttä ja käskemään tottuneen ankaruutta.
Sitä myöten kuin vanhan päällikön otsa synkistyi, laskeusivat suuret,
tuuheat, harmaat kulmakarvat yhä alemmaksi, kunnes ne melkein kokonaan
peittivät silmät, joissa nähtiin jotakin kyynelentapaista kimaltelevan.
Herra Duncan istui ääneti ja liikahtamatta vielä minuutin tai pari sen
perästäkin, kun laulun viimeinen sävel oli kaikuen kadonnut. Sitten hän
kohotti päätään ja katsahti Annikka Lyleen, ikäänkuin olisi tahtonut
häntä puhutella, mutta äkkiä taas muutti päätöksensä ja oli
kysymäisillään jotakin Allanilta. Mutta samassa astui kartanonisäntä
sisään.




KYMMENES LUKU.


    Matkalla paistoi synkäst' aurinko,
    Tie oli outo, vuori autio;
    Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä
    Yömaja heille tarjoutui siellä.

    Matkustajat. Laulu.

Angus Mac Aulay tuli tuomaan sanoman, jonka ilmoittaminen kuitenkin
näkyi olevan hänelle sangen vaikea. Useammat kerrat hän aloitti puheensa
eri tavalla, joka kerta ymmälle joutuen, kunnes hänen onnistui saattaa
herra Duncan Campbellin tietoon, että se soturi, jonka piti häntä
seurata, jo oli odottamassa ja että kaikki muutenkin oli varustettu,
niin että hän voisi lähteä paluumatkalleen Inveraryyn. Herra Duncan
Campbell nousi julmistuneena; ja tämä häpäisevä sanoma karkoitti oitis
hänen sydämestään kaikki soitannon herättämät lauhkeat tunteet.

»Tätä en juuri olisi uskonut mahdolliseksi», lausui hän, iskien vimmatun
katseen Angus Mac Aulayhen. »En olisi uskonut olevan yhtään päällikköä
koko läntisessä vuoristossa, joka jollekulle saksilaiselle mieliksi
ollakseen käskisi Ardenvohrin ritaria kartanostaan lähtemään, kun jo
päivä alkaa laskeutua kierroltansa ja ennenkuin toinen ryyppy on
otettu. Mutta jääkää hyvästi, herra, saidan ruoka ei ravitse. Kun taas
kerran Darlinvarachiin ilmestyn, niin tulen paljas miekka kädessä,
palava kekäle toisessa.»

»Ja jos niin tulette», virkkoi Angus, »niin minä lupaan ja vannon, että
otan teidät vastaan niinkuin sopii, vaikka teillä olisi viisisataa
Campbellia mukananne, ja että saatte täällä semmoiset kestit, ettei
ikinä enää ole syytä valittaa Darlinvarachin vieraanvaroja niukoiksi.»

»Uhkaus», pilkkasi herra Duncan, »ei tapa ketään. Teidän suuri suunne,
herra Mac Aulay, on liian kuuluisa, jotta kunnian mies olisi
kerskauksistanne milläänkään. Teille, herra kreivi, ja Allanille, jotka
tämän saidan isännän sijasta olette kanssani seurustelleet, lausun
kiitokseni. Ja sinulle, sievä neiti», hän kääntyi Annikka Lylen puoleen,
»minä annan tämän pienen muistokalun palkinnoksi siitä, että olet
jälleen heruttanut lähteen, joka oli jo monta vuotta ollut kuivana.»
Näin sanoen hän astui ulos kamarista ja käski kutsua palvelijansa. Angus
Mac Aulay, yhtä paljon häpeissään kuin suutuksissaan siitä, että häntä
oli moitittu saidaksi vieraita kohtaan, joka moite vuorelaisen mielestä
oli pahin mahdollinen soimaus, ei seurannut vierasta pihalle. Herra
Duncan hyppäsi ratsunsa selkään ja läksi linnasta, takanaan kuusi
hevosilla varustettua palvelijaa ja rinnallaan jalo kapteeni Dalgetty.
Tämä oli jo odotellut häntä, pitäen Kustaavustansa valmiina lähtöön,
paitsi ettei tiukentanut satulavyötä eikä itse noussut selkään,
ennenkuin herra Duncan oli tullut paikalle.

Heidän matkansa oli pitkä ja vaivaloinen, vaikkei kuitenkaan tullut niin
perinjuurinen puute kaikista tarpeista, kuin Angus Mac Aulay oli
ennustanut. Asia näet oli se, että herra Duncan hyvin varovasti kiersi
kaikki salaiset oikotiet, joita myöten länsipuolelta voitiin
Argyleshireen päästä. Sillä hänen sukulaisellaan ja ylipäälliköllään,
Argylen markiisilla, oli tapana kehua tahtovansa ennemmin menettää
satatuhatta kruunukolikkoa kuin että joku ihminen saisi tiedon niistä
vuoripoluista, joita myöten vihollisen sotajoukko saattaisi päästä hänen
alueelleen.

Herra Duncan Campbell vältti siitä syystä vuoristoa ja kulki alankojen
kautta lähimmälle satamapaikalle, missä hänellä oli varalla useampia
puoleksi katettuja jaaloja. Muutamaan semmoiseen alukseen matkustajat
astuivat, muiden mukana Kustaavuskin, joka oli jo niin tottunut
retkeilijä, että se yhtä vähän kuin isäntänsäkään piti mitään väliä
maalla tai merellä.

Tuuli oli myötäinen, niin että matka joutui hyvin purjeitten ja airojen
avulla. Aikaisin seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteeni Dalgettylle,
joka silloin oleskeli pienessä kojussa aluksen kannen alla, että oli jo
saavuttu herra Duncan Campbellin linnan edustalle.

Kannelle noustuaan hän näkikin Ardenvohrin kohoavan korkeana edessään.
Päärakennus oli synkännäköinen, nelisnurkkainen torni, jokseenkin avara
ja hyvin korkea; se seisoi niemellä, joka pistihe siihen
suolavesi-järveen eli merenlahteen, mihin he olivat illalla
purjehtineet. Mantereen puolella linna oli ympäröitty vallilla, ja tämän
kulmissa oli torneja, joista sopi ampua vallin laitaa myöten. Järven
puolella sitävastoin torni oli rakennettu niin likelle jyrkkää äyrästä,
että siihen oli juuri jäänyt sijaa vain seitsentykkiselle patterille;
näiden tykkien piti suojella sitä linnan kulmaa, vaikka ne uudempiin
sotakeinoihin nähden seisoivat liian korkealla, ollaksensa miksikään
suuremmaksi hyödyksi.

Aamuaurinko loi vanhan tornin takaa kohoten varjokuvan pitkälle järven
pintaa myöten, niin että se pimitti laivaakin, jonka kannella kapteeni
Dalgetty nyt astuskeli, jotenkin maltittomasti odottaen, että häntä
käskettäisiin maalle. Herra Duncan Campbell, niin palvelijat antoivat
tiedoksi, oli jo linnassa; mutta ei kukaan tahtonut totella, kun
kapteeni pyysi, että joku opastaisi hänet maalle; ensin, niin
vastattiin, piti saada siihen Ardenvohrin herran nimenomainen lupa tai
käsky.

Eipä aikaakaan sentään, niin se käsky jo saapuikin; vene, jonka kokassa
istui rakkopillin-soittaja, Ardenvohrin herran vaakuna hopealla
tikattuna vasempaan hihaansa, ja soitteli niin kovaa kuin jaksoi
heimokunnan marssia »Campbellit ovat tulossa», tuli noutamaan Montrosen
lähettilään Ardenvohrin linnaan. Alus oli niin vähäisen matkan päässä
rannasta, että tuskin olisi tarvittukaan noita veneessä olevia kahdeksaa
rotevaa lakkipäistä, lyhyttakkista ja lyhythousuista soutomiestä. Heidän
voimansa lennätti veneen pieneen valkamaan, tavalliseen
maihinnousu-paikkaan, ennenkuin vielä oikein huomattiinkaan, että oli
aluksen vierestä poistuttu. Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka
tosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten
rantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen
kallion juurelle, jolla linna seisoi. Tämän kallion kupeessa näkyi
jotakin matalan luolan suun tapaista; sinnepäin alkoivat palvelijat
kuljettaa ystäväämme Dalgettyä, mutta hän sysäsi heidät väkisin luotansa
ja intti, ettei astuisi askeltakaan edemmäksi, ennenkuin olisi nähnyt
Kustaavuksensa päässeen eheänä rannalle. Vuorelaiset eivät ymmärtäneet,
mitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut
oppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen,
Skotlannin alangoilla tavallista murretta: »Ahaa! hän puhuu hevosestaan,
tuosta joutavasta elukasta!» Kapteeni Dalgettyn pitemmät
vastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli
äskenmainitun luolan suusta esille. Hän pyysi Dalgettyä vieraakseen
Ardenwohrin linnaan ja vakuutti kunniasanallaan, että Kustaavus saisi
osakseen sellaista kohtelua kuin sopi semmoisen sankarin kaimalle,
vieläpä lisäksi niin arvoisan miehen omalle ratsulle. Tästäkin lujasta
takauksesta huolimatta kapteeni Dalgetty, joka kaikin mokomin tahtoi
omin silmin nähdä, kuinka hänen kumppaninsa Kustaavuksen kävi, olisi
vielä viivyskellyt; mutta kaksi vuorelaista tarttui hänen käsivarsiinsa,
kaksi työnsi takaa, ja viides huusi: »Laita luusi liikkeelle, kuuro
sassenach! (saksilainen). Etkö k

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/12802