Gutenberg · e01.org
Cover of Laulu tulipunaisesta kukasta
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 12780

Laulu tulipunaisesta kukasta

by Johannes Linnankoski · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2004
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Laulu tulipunaisesta kukasta by Johannes Linnankoski is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #12780). Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä. Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät

    Johannes Linnankoski

    1905.

    I

    1. METSÄNNEITO

    Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.

    Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät lämpimään syliinsä otti.

    Koko rinne riemuitsi.

    Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa, ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.

    Koko metsä korviaan heristi.

    Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»

    Koko kukkula päätään nyökäytti.

    Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut punakukkaiset latvat vielä värähdellen.

    Puun rungolla istui nuorukainen.

    Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea, voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat, päivettyneet käsivarret.

    Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.

    Nuorukainen hymyili.

    Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi pari kertaa leikiten ilmassa.

    Nuorukainen hymyili uudelleen:

    »Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä vähääkään!»

    Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.

    »Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet, ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»

    Hän istui hetkisen pää käden varassa.

    »Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt.

    Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä raastaa------.»

    »Tprui Mansikki,
    tprui Mustikki,
    tprui piikain,
    ilta jo ois!»

    Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella metsätiellä.

    Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kiivaan tykinnän.

    Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne, vai--?»

    »Tprui Tähdikki,
    tprui Tiistikki,
    tprui tyttöin,
    tulkaa jo pois!»

    Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.

    »Hän tulee! Hän tulee tänne!»

    Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä kukkulan lakeen tähdättynä.

    Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.

    »Metsänneito!»

    Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne viettävää rinteen syrjää alaspäin.

    Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.

    Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna.

    Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi kiinteästi tyttöön.

    Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.

    »Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»

    Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui...

    »Tprui Mansik...»

    Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja seisattui paikkaansa. »Olavi--?»

    »Annikki!»

    Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni. »Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»

    »Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»

    He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti.

    »Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat simapillillä tullessasi...»

    Tyttö katsoi hämmästyneenä:

    »Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?»

    Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.

    »Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»

    He astuivat hakkauksen keskelle.

    »Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa sinä vahva!»

    Nuorukainen kiirehti askeleitaan:

    »Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös se ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»

    »Ja isäntä...?» nauroi tyttö.

    »Sivupenkille tietysti!»

    He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.

    »Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja punaisilla kuusenkukilla?»

    »On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»

    »Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»

    »Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.

    Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita ihmislasten talosilla-olosta.

    »Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte avasin, muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»

    »Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»

    Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet ikänä kuulleet.

    »Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...»

    Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan mitä siellä tehtiin.

    ... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»

    »Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys: »Tuommoinen pitkä hongankaataja!»

    Puhe katkesi.

    Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen.

    Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.

    Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.

    »Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?»

    Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli vastaus.

    »Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.

    Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.

    Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja kuohuvaa.

    Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.

    Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.

    »Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»

    »Olavinlinnassa!» nauroi tyttö.

    Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja nauroivat niin, että metsä raikui.

    Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin.

    Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.

    Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään kasvonsa pojan olkapäätä vasten.

    Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.

    »Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?»

    Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:

    »Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»

    »Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.

    Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.

    »Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö.

    Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.

    Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka ei ollut tahtonut pahaa tehdä.

    »Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi, Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka minun mieleni on paha!»

    Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:

    »Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»

    »Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi koskaan ollut--oletko?»

    Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.

    »Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen kuusentertun maasta.

    Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.

    »Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!»

    »Nytkö jo?»

    He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.

    »Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja kiitollisuutta.

    »Ja sinä... Hyvästi, Olavi!»

    »Hyvästi--Metsänneito!»

    Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä vähääkään näkyi.

    Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean puseropilven keskellä.

    »Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen, istuutuen rungolle pää käsien varaan.

    2. GASELLI

    Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka!
    Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa!

    Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet tahtiin.

    Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen lettinauha.

    »Piiriin, Olavi, piiriin!»

    Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.

    Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka!
    Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan!

    »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»

    kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja heilautti hänet korkealle ilmaan.

    Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.

    Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.

    Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka!
    Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan!

    »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»

    kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.

    »Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!»

    lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.

    »Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi», ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!»

    »Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.»

    Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi leskenjuoksu-riviksi.

    »Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta päästään.--Viimeinen pari ulos!»

    Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.

    Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen että sivuille.

    Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo kaarsivat kaukaa yhteen.

    »Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat.

    Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.

    »Ympäri käydään, yhteen tullaan!»

    Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne, väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.

    Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi pälyen sivuilleen.

    »Viimeinen pari!»

    Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä; tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.

    Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.

    »Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.

    Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.

    »Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.

    Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti nurmikolle suulleen.

    Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas nauru.

    Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt jotain muuta:

    »Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»

    Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän poikki.

    Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.

    »Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.»

    Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.

    Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai alaspäin!

    Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.

    Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.

    Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän koppina ilmasta.

    Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.

    »Se se oli! Sillälailla, sillälailla!»

    »Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.

    Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se oli kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.

    Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon tuostakin helman alta.

    Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen villivarsan.

    He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain sylen verran.

    Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi ylöspäin.

    Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.

    Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.

    Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun rinnettä ylös.

    »Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»

    Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse, metsästäjä jälessä.

    Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien tarttuvan ympärilleen.

    »Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.

    Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä...

    »Mutta hyvä ihme, muut odottavat!»

    He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:

    »Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!»

    Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen paikkaansa seisomaan.

    Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja häntä harmitti tytön saamattomuus.

    »Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!»

    Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin kummun rinnettä alas.

    Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.

    »Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta.

    »Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä punotatkin!»

    »Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.

    »Viimeinen pari ulos!»

    »Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä nähdä!»

    »Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!»

    Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.

    »Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat tytöt.

    »Ka pyöritään!»

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on kaksi?
    Että tyttö ja poika toisilleen
    on tullut jo rakkahaksi!

    »Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen.

    Samassa joku vei Olavin piirin keskelle.

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on neljä?
    Omalle tytölle kättä annan
    ja muille käännän seljän!

    »Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on viisi?
    Toivon on loimet ja kaihon kuteet
    ja lemmenlangasta niisi!

    »Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»

    »Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!»

    Enkä mä sinusta eroais,
    en eroais,
    vaikk' kivet kiljuis,
    maa halkeis,
    puut puhkeis,
    meri mustaksi muuttuisi
    En eroais, en eroais!

    »Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!»

    Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.

    Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.

    Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen, ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita, säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri syöksähti jälleen kuumottaen poskille.

    »Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi selin.

    Nuoriso hajausi kukin suunnalleen.

    »Enkä mä sinusta eroais,
    en eroais!»

    kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta, kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.

    »En eroais, en eroais!»

    toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme kasvoillaan.

    3. ÄIDIN KATSE

    Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki oli hiljaista.

    »Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli muutenkin huonompi näkö.

    »On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.

    He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat lautaset.

    »Niin on!»

    »Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?» ihmettelivät taasen lautaset.

    »Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä oli puhe.

    »Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.

    Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.

    Sitte oltiin hetkinen vaiti.

    »Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas lautaset.

    »Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.

    Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.

    »Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»

    »Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi äiti oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»

    »Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen huulensa.

    »Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»

    »Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.

    »Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä?

    Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä kukaan tietäisi mitään.»

    »Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»

    »En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...»

    »Mitä sinä tahtoisit? Sano!»

    »Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!»

    »Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!»

    »Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan loppumattomaan suudelmaan.»

    Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.

    Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.

    Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.

    Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen käteensä.

    Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita, viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.

    Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut tuhanten joukosta.

    »Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat hyllyillään vavahtivat.

    Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.

    Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.

    Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä, joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.

    Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon kuin raskaan painon alla.

    Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.

    Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa välitse.

    Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.

    Nuorukainen seurasi jälessä.

    Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.

    Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen jalkansa olisi totelleet.

    He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.

    Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.

    »Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole hänen poikansa?»

    »Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta. »Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.»

    »Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut poikiaan yöjalasta hakea.»

    Olavin pää painui yhä syvempään.

    Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.

    »Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt--?»

    Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.

    Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:

    »Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut--yöllä?»

    Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.

    He olivat saapuneet portaitten eteen.

    »Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä tekemä tuulihyrrä--poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti vielä toisen kerran: »mitä?»

    Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa saunarakennuksessa.

    Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja jäi hattu kädessä seisomaan.

    Kului pitkä, äänetön hetki.

    »Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.

    Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan.

    »Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi tultuasikin hävetä...?»

    Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.

    »Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.

    Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä suonia myöten joka haaralle.

    »Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa--ja...»

    Lause katkesi.

    Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä ulos.

    »Ja--?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?»

    Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!»

    »Naida...?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä salpautuvan.

    »Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin!

    Onko ... onko jotain huonoa jo tapahtunut?» Sanoi ja jäi henkeään pidättäen vastausta odottamaan.

    »Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä rakastan häntä!»

    Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.

    »Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa; se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä koskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta sinä et tiedä vielä mitään.»

    Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus kuoleutui sanoiksi syntymättä.

    »Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste näistä asioista enemmän.»

    4. ISÄ JA POIKA

    Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos.

    »Jäähän, Olavi!» virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan puhumista.»

    Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua--oli vain odottanut milloin se tapahtuisi.

    He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen.

    »Istu!» tömähti peräpenkiltä kylmästi.

    Olavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat iskut seinällä.

    »Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä.--Ettet sinä häpeäkkään!»

    Olavin pää painui alas.

    »Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!»

    Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli kiihtymään päin.

    »Mitä sinä oikein aijot?» jyrähti taasen peräpenkiltä. »Ruveta piijoille lapsia laittamaan--vai?»

    »Isä!» kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän pelkäisi onnettomuuden lähenevän.

    Peräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti.

    »Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?»

    Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa?

    Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne--hän ei oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös, ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin.

    »Minne nyt?» jyrähti peräpenkiltä.

    »Pellolle!»

    »Vai pellolle--?» Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata häntä kaulukseen. »Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat--ja paikalla! Sitäkö sinä aijot?»

    Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti:

    »En! Minä aijon naida hänet!»

    Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi.

    »Naida?» ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken väärin kuullut.

    »Niin!» tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin.

    Ja sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys ja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla aseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen.

    »Ja minä nain hänet!» kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys.

    »Nulikka!» räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko syöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä luudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle polvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä. »Nulikka!» kuului vielä kerran ja luuta kohosi.

    Mutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin--ukko lensi pallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti.

    Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon »nulikan» yli, ei isällistä eikä käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman lieska.

    Könniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä, mutta kukaan ei vastannut.

    »Vai niin?» kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni.

    »Niin!» karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä vieläkin uhkaava.

    Isä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti raskaasti penkille.

    »Jos sinussa on minun vertani», virkahti isä hetkisen päästä »niin tiedät myöskin mitä tämä merkitsee.»

    »Tiedän!» kuului ovenpuolelta. »Minä lähden paikalla!» Äiti väänsi tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi ajatusviivaksi.

    Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä.

    »Minä tarkotin sinusta jotakin», puhui kylmä ääni perältä.

    »Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa, ja ne kirjat sinä näyt heittävän--piikaletukan sängynolkiin!»

    Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska.

    »Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta!»

    Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin.

    »Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!» sanoi hän ylpeästi, ojentaen ottamansa poikaa kohti.

    »Pankaa ne vaan takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Ei niillä eväillä pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa», lisäsi hän olkansa yli, kääntyen syrjin tarjoojaan.

    Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen.

    »Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!» sanoi hän painokkaasti, pikemmin tyytyväisenä kuin harmistuneena.

    Poika seisoi hetkisen mietteissään.

    »Hyvästi, isä!»

    Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen silmäkulmien alta.

    Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse ulos käännettynä--ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita.

    Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.

    Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen istumaan.

    Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!»

    »Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano enempää.»

    Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä läpitunkevan katseen.

    »Minun täytyy sanoa--siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai rakennatte.»--Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »Älä petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä--olkoon ihminen mitä säätyä tahansa!»

    Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa sanaakaan.

    »Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda kotiasi--palaa kun...»

    Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.

    II

    5. TUMMA TYTTÖ

    Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja. »Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.

    Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan, ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.

    »Talonpojalla lämmin sänky
    ja pehmeä pumpulipeitto;
    tukkipojalla turvetuutu
    ja taivaan kasteesta peitto.
    Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais,
    vaikka saataisi sata markkaa;
    kun tukkipojan rinnalla
    se talonmies on parka!»

    Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.

    »Kun tukkipojan rinnalla
    se talonmies on parka!»

    kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien sumansoluttajien joukkoon.

    Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.

    Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro?

    Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.

    Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita kuunnellen.

    Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet säpsähtävät.

    »Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.

    »Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.

    »Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään rantaan.

    »Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»

    Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.

    Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.

    »Missä se oikein on?»

    »Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä vasten!»

    »Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»

    Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.

    »Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle, koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.

    Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta.

    Tavallisesti tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta pois.

    »Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»

    »Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa--jos sen hyvinkin voisi lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.

    »Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi katsoa.»

    Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui ja puuhaili siellä kotvan.

    »Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»

    »Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä heiluttaa?»

    »Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.

    »Ei, ei käy varppipeli laatuun!»

    Nuorukainen palasi rannalle.

    »Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä.

    »Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin työnseisaus.»

    »Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?»

    »Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko häntä, päällikkö!»

    »Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö.

    »Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.»

    »Uhkapeliä!» huusivat miehet.

    »En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?»

    »Varma! Kirves tänne!»

    Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan epätasaisuuksien mukaan.

    »On siinä päätä!» sanoivat jotkut.

    »Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä.

    Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas--sitte ei kuulunut kotvaan mitään.

    Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.

    Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.

    Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.

    Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi kohoutui korkealle, terä välähti--ja vaipui.

    Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.

    Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten, joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.

    Mutta sitte hän äkkiä horjahti--horjahti ja katosi.

    »Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.

    »Enkö minä sitä jo sanonut!»

    »Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»

    Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.

    »Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan, jos rantaan ajautuisi--ruuhi kiireesti vesille!»

    Tummia varjoja juoksi alaspäin...

    »Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki pysähtyivät.

    Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja ruumis vasemmalle kaartuneena alas.

    »On siinä poikaa!»

    »On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»

    Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.

    »Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?»

    »Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli nuorukainen hymyillen.

    »Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään--ja vaikka päiväksikin päälle!»

    »Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan ja viskasi keksinsä ruohikkoon.

    • * * * *

    Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten takana.

    Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.

    Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta--ei hän ollut kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.

    Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki tapahtui.

    Hän seisoi porstuassa--se tyttö nimittäin--ja siivilöi lämmintä iltamaitoa suureen korvoon.

    »Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee.

    Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.

    Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna, hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii veitikka.

    Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo menneen.--Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö mitään tiedä... Mitäs siitä mahtaa tulla?

    Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön taakse--syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli huutaa tytölle että pidäppä varasi!

    Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.

    »Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.

    »Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.

    Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään vastata.

    »Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä mitään pahaa tarkottanut.»

    »Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»

    »Etkä ole enää minulle vihainen...?» kysyy nuorukainen.

    »En suinkaan, mitäs minä leikistä.»

    »Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me olisimme olleet vanhat tuttavat--en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin sitä kysymään.»

    Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee hän--syrjästäkatselija.

    »Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta...»

    »Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä muuta halua kuulla!»

    Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska tuo outokin siihen niin mielistyy.

    »Entäs te...?» tyttö kysyy.

    »Te...?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella, ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa--ja hän, syrjästäkatselija, nauraa myöskin.

    »Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».

    Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö sinä kukista, Tumma tyttö?»

    »Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa tyttö.

    »Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä pidät?»

    »Kuinkas muuten.»

    »Näkyvätkö ne pihallekin?»

    »Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»

    »Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?» sanoo nuorukainen ja veitikka hymyilee silmässä--»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä sinun kukkiasi katsella.»

    Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä: »Enpäs sanokkaan!»

    Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan kukkasista puhuu.

    »Tuvassako?» nauraa nuorukainen.

    »Ei!»

    »Aitassa?»

    »Ei sielläkään!»

    »Saunakamarissa sitte?»

    »Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»

    Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata--kylläpäs sinä olet kovasydäminen!»

    Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän--ja tytön olisi täytynyt punastua.

    »Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy.

    »Tuskin--mitäs sitte?»

    »Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä kysyisin--ei, en minä sentään kysykkään!»

    »Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana.

    »Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?»

    »Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään kädestäni ottaa!»

    Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka kauniisti hän katsoo silmiin.

    »Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo.

    »Mutta pian minä siitä selvän saan--annappas kätesi tänne!»

    »Mitä varten?»

    »Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.»

    »Sinä?»

    »Minä juuri.--Etpäs uskallakkaan!»

    »Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä.

    Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän--syrjästäkatsoja.

    »Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla--kylläpäs niiden on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!»

    »Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan latelet!»

    »Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.--Hyvä ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut...»

    »Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy.

    »En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!»

    »Sanot, kun ei ole mitään sanomista!»

    »Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä sisään.

    »Sano, jos osaat!»

    »Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi: »Katsoppas tuota tuossa! Se tulee--ja ensi yönä.»

    »Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.

    »Se, jonka tuleman pitää--se, joka kädestä ottaa.»

    »Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»

    »Hiljaa--en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo nuorukainen, »Kyllä se nyt tulee! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin, hiljaa, mutta varmasti--siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä kukaan muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»

    Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.

    Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.

    Satu on lopussa--tyttö avaa silmänsä.

    Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.

    »Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»

    Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.

    »Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä naputtaisikaan!»

    Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään tyttöön.

    Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.

    Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.

    Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä sinä nyt teet, Tumma tyttö?»

    Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän tunsi että se katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»

    Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.

    »Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat alas riippuen.:

    »Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...»

    Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää räpäyttäneet.

    Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.

    Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.

    Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti--hitaasti ja hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan.

    Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen halkeavan--käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.

    Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.

    Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.

    »Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni--uuninnurkassa?»

    Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:

    »Kädet silmillä--ja väriset...?»

    Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.

    »Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.»

    »Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»

    »Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas heti.»

    Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.

    Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin, asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen nojaten.

    »Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni?

    Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi--sille, joka kädestä ottaa...

    »Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä todeksi huomaat?»

    Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki muut!»

    »Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun suostunut--ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa, minun Tumma tyttöni!»

    Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.

    »Ja ketä minä olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...»

    Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.

    »Voi voi!» hätäili tyttö.

    »Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti.

    »Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus tulitikulla ikkunan läpi!»

    »En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole sinäkin vaan levollinen!»

    Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.

    »Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas.

    Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.

    Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen natisi.

    »Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja poistuvia askeleita--sitte oli kaikki hiljaa.

    »Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.

    »Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.--Ehkä minä vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!»

    »Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me pääse täältä poiskaan.»

    »Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä vaikka hirren seinästä kiskomaan!»

    Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.

    Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.

    »Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni--siitä saat olla varma.»

    Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:

    »Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!--Ethän ole enää levoton, ethän?»

    »En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.»

    »Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!»

    He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.

    »Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron--se on alusta loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.»

    »Mitä, mitä sinä puhutkaan...?»

    »Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä--sen luo, joka sinua odottaa!»

    »Älä, älä! Nyt sinä narraat.»

    »No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.--Mutta oletko sinä minun ... sitä en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?»

    »Olenko minä sinun, Olavi--?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa nuorukaisen kaulan ympäri.

    Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön käsivarsille vienon punerruksen.

    »Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara palsamille.------

    • * * * *

    Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita aamumaljakseen--alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.

    Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia, jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön tukkijoella.

    Olavin katse sattui ryhmään--pisarat jääksi riittyivät.

    Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin, kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt...

    »Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille huomentani sanoa.»

    Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo--vaaniva katse tarkasti kiinteästi joukkoa.

    Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

    Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen kastetta--vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.

    Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.

    Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy mennä?»

    Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.

    Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.

    Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona märkään ruohikkoon.

    »Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti nuolena nuorukaista kohti.

    Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa.

    Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.

    »Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille: »Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!»

    Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:

    »Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...»

    »Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.

    »Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen nimiin ivailtavaksi!»

    »Ja te tiedätte mikä minä olen!»--kädet nousivat ylpeästi rinnoille ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet hänen ikkunansa takana--kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö, niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse, jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon--eikä hän ikänä nouse!»

    Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta hänen jälkeensä.

    6. AURINGON NOUSTESSA

    »Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.»

    »Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana--juuri silloin kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden lehtiä väräyttää.»

    »Totta, ystäväni--elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja--katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme.»

    »Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua ymmärtää!»

    »Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat, marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...» Valkean käsivarren liike häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat...?» kysyi palsami pidätetyin äänin. »Vain ne jotka--kukkivat!» kuiskasi verenpisara.

    »Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet kuin yö--huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.

    »Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.»

    »Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja silmäsi niin kummasti katsoo?»

    »En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian onnellinen...»

    »Liian onnellinen--?»

    »Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...»

    »Sano se toivomus minulle!»

    »Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...»

    »Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?»

    »En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.»

    »Pelkäät--? Minua?»

    »Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...»

    »Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»

    »Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa--voi kuinka äärettömästi minä sinua rakastan!»

    »Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan sydämeen.»

    »Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä...

    Vihdoin se tulee, ja terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme sulautuvamme valoon ja lämpöön.»

    • * * * *

    Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.

    Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.

    He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.

    Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.

    Tyttö kohotti katsettaan.

    Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.

    Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:

    »Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua katsellut...?»

    Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.

    Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin--juuri niinkuin äiti katsoo, kun hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.

    Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää noussut--kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.

    »Mitä--?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»

    Kyynelhelmet värähtivät--ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.

    »Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua hänelle lohduttavia sanoja.

    Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset huokailivat raskaasti kasvojen alla.

    Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka itkivät ja valittivat.

    Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin suortuviin.

    Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät kasvot--raskaat huokaukset täyttivät huoneen.

    Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.

    Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.

    »Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin äänin.

    »Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.

    »Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.

    »Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»

    »Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä mitä vastaisi.

    »Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»

    »Ja jos sinä tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille voin?»

    »Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»

    »Ehkä minä tulen sinua katsomaan...»

    »Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»

    Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja näytti sitte tytölle.

    »Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua päästää?»

    »Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan päivä!»

    »Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan unohtaisi.»

    »Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran omaksesi valitset.»

    »Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen. »Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»

    »Ei, ei, se olisi väärin. Silloin täytyy!»

    »Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.

    »Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.

    »Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.

    He irtautuivat ja nousivat.

    Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat toisensa.

    Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean, verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen, häviämätön merkki.

    »En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»

    Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta ulos.

    7. PlHLAJANTERTTU

    »Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.

    »Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.

    »Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»

    »En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä iloinen.

    »Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»

    »Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.

    »Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»

    »Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi.

    »Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...»

    »Minkästähden sinä sillalailla kulet?»

    »Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä tuijottamaan.

    »Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen, ja katsoi häneen tutkivasti.

    »Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte näytti että syksykin on kaunis.»

    »Näyttikö sen joku?»

    »Näyttipä niinkin--tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin näin.»

    Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.

    »Se näyttäjä oli--muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle--ei, ei, et sinä mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohitse?»

    »Olisitko sinä mennyt ohitse...?»

    »Kyllä minä niin ajattelin--kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»

    »Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»

    »Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani...

    Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on ollut näin kaunis syksy.»

    »Ja minulla...», kuiskasi tyttö.

    »Niin--sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee ja mitä ihminen etsii.»

    Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:

    »Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»

    »Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään.

    Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen silloin muuttuu aivan toiseksi?»

    »Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»

    »Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman kauniiksi.»

    »Juuri niin--kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä kaikki on kuin kaunista unta.»

    »Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»

    »Sen minä aina muistan, aina!»

    »Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit--kun sinä vuoroin punastuit ja vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti, etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»

    »Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin--en minä olisi voinut sitä kauvan kestää.»

    »Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»

    »Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas.

    Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen kysyvästi.

    Nuorukainen hymyili vastaukseksi.

    Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri:

    »Saanko minä olla näin?»

    »Saat--juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen.

    Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein...

    »Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen kätensä hänen olkapäälleen.

    »Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.

    »Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»

    »Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.

    »Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.

    Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.

    Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen tytön ruskeita suortuvia.

    Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen ihoon--kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.

    »Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn koko olemuksensa läpi--niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.

    »Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että molempien hengitys salpautui.

    8. ENSI LUMI

    Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.

    Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät kulkuset hevostensa ajokatuihin.

    Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono.

    Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo tahansa.

    Ilta alkoi hämärtää.

    Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies, muuan sen kylän isäntiä.

    »Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies.

    »Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»

    »Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä niitä lähetettiin--tällaisia näin!»

    Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.

    Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin kiitetyksi.

    Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan, vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:

    »Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?»

    »Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä edelleen hämillään.

    »Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja pysäytän.

    Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket punottavat.

    'Jäikö jotain?' kysyn minä.

    'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi on nyt siellä teidän kylässä?'

    'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'

    'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'

    'Oo!' sanon minä ja naurahdan.

    'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.

    'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'

    'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.

    'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.

    'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.'

    'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'

    'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'

    Sitte se antoi tuon tuossa.

    'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.

    'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'

    'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.

    'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'

    'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.

    Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa hyvin!»

    »Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!»

    Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen, kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan.

    Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi niminen nuori mies.

    'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'

    Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin avata--ja hymyilee.

    Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja lähtee jälessä.

    Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja menee sitte karjankeittiöön...

    Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein.

    Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.

    »Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.

    Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»

    Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.

    Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia.

    »Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.

    Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::

    »Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko
    Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut,
    minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»

    Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään ja silmiin nousee himmeä kimallus.

    Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo raskaasti alas.

    Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee ulos.

    Hän ei näe enää mitään, mutta hän tuntee kuinka suuria, viileitä lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.

    9. ANNANSILMÄ

    Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla.

    Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella kukki.

    »Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen ikkunallaan hymyilisi.»

    Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.

    »Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä kukkimasta lakkaat.»

    Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.

    »Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän, painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia terälehtiä vasten.

    »Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan, nyökäyttäen päätään pihallepäin.

    Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.

    »Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan kautta portaille.

    »Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin, mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan aitanräystään alle pystyyn.

    Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.

    Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön eteen.

    »Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä tytön poskille.

    »No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»

    »Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti», nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet sillätavoin takaperin kynnyksen yli.

    He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.

    »Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi nuorukainen tupaan tullessaan.

    »En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»

    »Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne vieläkin teen.»

    »Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»

    »Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»

    »Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»

    »Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa kirkkonsa ja pappinsakin, ja...»

    »Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.

    »Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»

    »Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.»

    »Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»

    Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:

    »Nyt lähdettiin!»

    Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.

    »Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas tuonne!»

    Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja katsoi hymyillen pihalle.

    »Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti naputtaa ikkunanlasiin?

    'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei se kuitenkaan pysy pystyssä.'

    'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me ponnistaudumme liikkeelle.

    Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.

    Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä kiedot kätesi niin kauniisti...»

    »Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin puolittain tosissaan.

    »Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista ilman minun apuani.

    Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja siitä se alkaakin jo hakkuualue.

    Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.

    'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä. 'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat oksilla kuin sinun silmäsi.'

    'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi uskonut että metsä voi olla niin ihana.'

    'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas tuota suurta tietä tuolla alangossa--se on valtatie, jota myöten kaikki tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen--eikös se ole somaa?'

    'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'

    'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?--Nyt meidän pitää mennä miehiä katsomaan!'

    'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.

    Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas--hui sitä vauhtia! Ja nousemme toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.

    'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.

    'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo--mutta laskekkin pulskasti, muista se!'

    Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.

    'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.

    'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.

    'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt maalaiselämää--pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä', selitän minä miehille.

    'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'

    'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa--siksi se noin loitolla seisoo.'

    'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.

    'Onhan niitä', minä vakuutan.

    Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran minä.

    Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se näppärä!'

    Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.

    Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!

    Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut silmilläsi, niin kaikki käy täydestä.

    'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»

    »Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.

    »Vaan siihenpä on melkein pakko--ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'

    Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu mainiosti.

    Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta kuivasmännystä nuotiota.

    'Nyt ne rupeevat päivälliselle--ja niin teemme mekin ja istumme heidän nuotionsa ääreen', sanon minä.'

    Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.

    Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale ainakin.

    Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen ääreen--ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.

    'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet.

    'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.

    Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.

    Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.

    Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi kuin vastikään uunista otettu.

    Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin.

    Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni pieniksi suupaloiksi.

    Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun valmistuksiani.

    'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja tarjoan.

    Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat.

    Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä: 'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...'

    'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä! tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.»

    Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään nauruun.

    »No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän pieni hiiri...

    'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.

    Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä minun kylkeni suojassa.

    Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen ääressä.

    'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä--kaikki odottaen katsomaan.

    'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun korvaasi.

    Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte minulle.

    'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä hymyilet--miehet hymyilevät.

    Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä--minä sentään aina pyyhkäsen hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.

    'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas jatkaa syöntiään.

    'Mikäs siinä--maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.

    'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.

    Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun valkopäisen kannon nenässä--oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni, vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.

    Sitte me jo lähdemmekin.

    Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon: 'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille pieni lähtösaarna--tuossahan se on meidän kirkkomme.'

    'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.

    'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin on kaikkein parasta--ja Antti on apuna messuamisessa.'

    'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.--'Kun se kerran on tänne sitä varten tullut, että kaikki näkisi!'

    Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:

    'Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?' 'Olenhan minäkin suuri ja mahtava he-erraa!' vastaa Antti että metsä raikuu.

    Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta.

    Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.

    'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'

    'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla tekee.'

    Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.»

    »Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.

    »Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.

    Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.

    Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset sen kuin vyöksi uumillesi.

    'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä kutomassa huivissa vain--se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'

    Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin--ja nyt me jo olemmekin kotona ja istumme täällä sisässä.»

    »Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin tavattoman kaunista ja hauskaa--kun se tällälailla tehtiin se matka.»

    »Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»

    »Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.

    »Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä kotona--täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se äskeinenkin. Annansilmä--istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein katsella!»

    Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa--kun en minä kuitenkaan mitään ole.»

    »Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?»

    Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?»

    »Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.--Kuulehan kun kerron!

    Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset veistelivät--olethan sinä niistä lukenut, muistatko?»

    »Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö.

    »Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?»

    »Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen alas--niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä liikkui.

    »Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi luonut.»

    »Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti.

    »Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai hurjaa syleilyä?»

    »Hurjaa--?» kysyi tyttö suurin silmin.

    »Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu.

    Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.»

    »En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.--Mutta oletko sinä oikein todella ollut onnellinen?»

    »Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.»

    »Ei kaikissa, Olavi--ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!»

    »Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin sinnepäin.»

    Hän veti tytön lähemmäksi--he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.

    »Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään, hellä loiste silmissään.

    »Kyllä kai--en minä voi tietää.»

    »Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?»

    »En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti.

    »En minä sentään kehtaakkaan.»

    »Häpeätkö sinä minua--sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran minulle jotain, kerrothan?»

    Tyttö loi katseensa alas.

    »Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta myöten minuun--ja se kulkee, minä sen tunnen!»

    »Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin toisiamme...»

    • * * * *

    Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa--hanget ouruina vierivät.

    Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.

    »Hän rakastaa minua--lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää, sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan rakastetulleen antautumaan?»

    »Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan--sellaiselta tytöltä...?»

    »En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni valmis kaikki uhraamaan.»

    »Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki--häpeä!» Iltataivas selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.

    Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat--nuorukaisen jälessä, sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.

    »Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää--koetella hänen rakkautensa syvyyttä!»

    »Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista tyttöä?»

    »Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!»

    »Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?»

    Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät pilvet.

    Kummat ourut koskina kuohuivat.

    »Voiko rakkaus loukkaantua--kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!»

    »------». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun.

    Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi.

    Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi--niin tumma, että nuorukainen miltei katui kysymystään.

    »En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi tyttö miltei kyyneliin liikutettuna.

    »Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit, kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän onnemme on kahdenkertainen.»

    Ajatteli, mutta ei sanonut--eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton koetus.

    »Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö, »en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian lähdet?»

    He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin--niinkuin jotain vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.

    Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.

    Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena, hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva--hiipi, kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.

    »Mitä, Annansilmä--?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.

    »Olavi ... nyt minä...», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät nuorukaisen poskea vasten.

    Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön itseensä ja yhdytti hänen huulensa.

    Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.

    Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.

    »Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan.

    Nuorukainen miltei tyrmistyi--niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.

    »Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan minulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan--minä tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo sukkaa.»

    »Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.

    »Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi--hänet, joka on...»

    »Joka on...?»

    »Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää salaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi asia--suuteliko sinun äitisi sinua usein?»

    »Ei, ei usein.»

    »Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein kahdenkesken--niinkö?»

    »Niin, niin...»

    Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.

    Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.

    »Mikä sinun nyt tuli...?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten taasen hänen mielensä pahottaneensa.

    Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain kaukaiseen etäisyyteen.

    »Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana.

    »Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen väräjävällä äänellä.

    »Niinkö--?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?».

    »Juuri nyt.»

    »Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti.

    Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi.

    »Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono kun pyysinkään...»

    Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä, hetki hetkeltä kasvava liikutus.

    »Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan.

    10. KOSKENLASKIJA

    Kohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin kaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista.

    Moision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina ikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin vaahtopäinen Kohiseva itse.

    Moision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä.

    Kyllikki on Moision tytön nimi--kellään muulla ei ole sellaista nimeä, eikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset.

    Uittokauden »häntäroikka» oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat tulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset loppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä tukeista puhdistelivat.

    Oli ilta--miehet kortteeritaloihinsa samoilivat.

    Moision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia kastellen.

    Puutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen.

    Hän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin.

    »Se on nyt se», puheli nuorukainen ajatuksissaan, »josta on niin paljo puhuttu--se ylpeä!»

    Tytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään etupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti tyttömäisen itsetietoisesti koholle.

    »Komealta näyttää!» ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään askeleitaan.

    »Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet», ajatteli neito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse--»se, joka muka ei ole aivan tavallinen!»

    Tyttö kumartihe uutta vettä ottamaan.

    »Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään.

    »Jospa saat nenällesi!»

    »Sepä olisi ensi kerta!» hymähti nuorukainen.

    Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni.

    »Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan koettakoonpas!»

    »Hevosen selässä ja seiväs olalla--niin isosia vastaantullaan!» päätti nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta päättävästi ohitse.

    »Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään. »Sepä joltakin näytti!»

    Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen--tuntui miltei vielä loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut.

    Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen pysähtyi.

    »Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin kohteliaasti.

    »Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli--pää kääntyi vain sen verran, että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle.

    Äänettömyys.

    »Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä.

    Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun vaatimukselta--nuorukainen tiesi sen itse hyvin.

    »Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen valmis, odotan vain jatkoa.

    »Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle--tuosta punaisesta metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?»

    Tyttö suoristausi:

    »Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa--jos lieneekin tapa sellainen muualla!»

    »Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön ensi iskun häikäilemättömyys.

    »Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi. »Eikä ole tapani kahdesti pyytää--jos lieneekin tapa sellainen muualla.

    Hyvästi!»

    Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista hän ei sentään ollut odottanut!

    Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä, hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan.

    »Sanoisin vielä jotakin--jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi tyttöä terävin silmin.

    »Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi.

    »Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä, että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää, se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.»

    »Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää--sillä sellaista uskaltaa kuka kulkija tahansa.»

    He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.

    »Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!»

    »Hyvästi!» kuului puutarhasta.

    Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.

    »Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat», puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.

    • * * * *

    Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin liikehti sankkoja parvia.

    Huhutar oli kertonut kummia viestejä--siitä se väenpaljous.

    »Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!»

    »Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä--joku joensuun-puoleinen--joka tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja ruumiina lahden rannalle nostettiin--synkkä näky, joka sen kesän auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.

    »Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet.

    Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että veto lyötiin--korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön maksettavaksi, jonka mies hävii.»

    Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin--niin kummana pidettiin Kohisevan laskemista.

    Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.

    »Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?»

    »Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää.

    »Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!»

    »Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee.

    »Mikä lie päästään paleltunut se toinen--menee vaikka tuleen, jos vaan usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.»

    »Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.»

    »Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää.

    »Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»

    »Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi--tuo tuolla!»

    »Tuoko, joka melkein herralta näyttää?»

    »Se!»

    »Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?»

    »Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.»

    »Jo on uuspeili!»

    »Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!»

    »Älä profeteeraa--musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin kuuluva tokasee.

    »Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?»

    Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee.

    Toista sanotaan Väntiksi--mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista, noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret ulottuvat aina haaroihin--pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan.

    »Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä», sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt, ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.»

    »Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.»

    »Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä vetoa lyöneet.»

    »Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta.

    Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella.

    »Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille kätensä.

    »Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet senvuoksi kilpailuaan heittämään--se on nyt heidän asiansa!»

    Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain, kumpikin sakkinsa ympäröimänä.

    »Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla, kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla on tulipunainen takki.

    »Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville--»ei tuo toinen yksin viitsi laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen uskaltanut, eikä ole uskaltamista.»

    Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä odottavat.

    »Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla--siksi sitä ei voi peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen kuulee jokainen sillalla seisova.

    Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin.

    »Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki.

    »Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa.

    »Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken varalta!» sanoo Moisio päälliköille.

    »Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri kaivanne onkimiehiä...?»

    »No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka tapauksessa.»

    Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.

    Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi päälaella kypäränä huojuu--seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa, vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään, kallioonporattuun tukinuittoväylään.

    Kiivas on väylässä vesien karku, tulinen kuohujen tanssi--vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen »Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.

    Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä, elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.

    Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle, jos hyppäämään pystyvät--kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä.

    Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle.

    Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.--Erään poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas.

    »Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa.

    »Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet karttaan--laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen.

    Punatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin.

    Lievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään, purasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan.

    Punatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla laskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle.

    Jo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun--paksuhkon, kuoritun kuusen, lyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan.

    Nuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive.

    »Näittekö?» virkahtaa joku sillalla naapureilleen. »Se ei merkinnyt hyvää, kyllä se tietää!»

    »Hei vaan!» Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää pölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään, »sorvaa» jotta vesi ympärillä sirisee.

    »On siinä poikaa!» huudetaan sillalta.

    Punatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee ja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta taaksepäin--kädet lantioille, katse keksin-huippuun, »isämeitää» holottaa.

    »Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?» joku punatakkilainen sillalla huudahtaa.

    »Ei ole nähty! Jo on, jo on!»

    »Lopettakaa jo--ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!» sanoo sillalla vakava ääni.

    »Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!» punatakkinen huutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä--silta jo lähenee.

    Laskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle.

    Jo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta laskumies seisoo terhakkana.

    Vauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen poikkivuolteeseen--sillalla kukaan tuskin hengittää.

    Taas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan syrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento huojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään seisoo.

    Syvä hengähdys sillalla.

    »Tral-lala-lalla!» hyrähtää punatakkinen--pari keikailevaa tanssiaskelta.

    »Ei ole Sysmästä kotoisin!» sillalta huudetaan.

    Jotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan?

    Eipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja odotus kasvojen jänteitä pingottaa.

    Samassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen takaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen kuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin--mies jälleen suoraksi kohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin kiitää.

    »Se ei ollut enää leikkiä!»

    »Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!»

    Pölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo.

    Uusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle »p----le!» kuuluu kohun keskeltä--punainen takki kauvas kuohuihin suistuu.

    Sillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat nousevat.

    Punainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita uintivetäsyjä--laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan.

    Sadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa Äkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä--hattu meni menojaan. Tuulispäänä rantaa ylöspäin rientää.

    »Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta. »Neuvo äitiäsi!» sähähtää hammasten välitse.

    »Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!» joku puoliääneen virkahtaa.

    »Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki lennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa--uusi pölkky työntyy vihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu.

    »Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!» Ei halaistua sanaa sillalta.

    Pölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla.

    Voimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan--ensimäinen salakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen huojuukin.

    »Ahaa, ahaa!--Katsoppas peijakasta!--Se taitaa lopultakin laskea!»

    »Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin tunnette!» joku laskijan ystävä mahtailee.

    Pölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu.

    Toinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon.

    Ankara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi kahtena--sininen paita kuohuihin katoo.

    »Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?» Väki kohisten liikkeelle.

    Sininen paita kuohuista vilkkaa.

    »Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!»

    »Miehet hoi, varallanne!»

    »Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?»

    »Ei, ei, keskemmältä se menee!»

    Ja meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui torjuen vahtimiehille nyrkkiä.

    Mutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen väliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu.

    Vetävät--vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät--tuuma tuumalta sininen paita nousee.

    Mies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu.

    »Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» huutaa särkynyt ääni ja nyrkki viittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen.

    Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan--Olavi etsii keksiään. Hänen takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa--hiljaa, mutta kiihkeästi.

    »Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!»

    »Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt täytyy laskea!» vastaa nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta.

    Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen kantavuutta--pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja silmäänpistävän syvällä uivan.

    »Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!»

    »Erilainen taitaa ajajakin olla!»

    Nuorukainen jo lähenee siltaa--tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin huomattavasti kuin tervehdykseksi.

    »Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina--että hän niin kauniisti heille hyvästi heitti.

    Sillan alitse, poikkivuolteeseen--kaikkein katseet jännittyvät.

    Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa--laskija niinkuin permannolla.

    »Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!»

    Pölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa keinuelee.

    »Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?»

    Vartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää tulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat.

    Tärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran takaisin ja nuorukainen putoo sen selkään--kuin permannolle, ja seisoo kuin permannolla.

    »Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista nähty!»

    Taas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä--pölkky sivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui.

    »Jo laskee, jo laskee kuin poika!» Sillalla alkaa käydä yleinen äänen sorina.

    Vauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii kuin vietereillä.

    Taas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät syvään--päät sillalla kurottuvat.

    Tärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin.

    Syöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita taaksepäin--taas pölkky kuohuja halkoo.

    »Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!»

    »Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?»

    Mällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua.

    Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen selkään ja kiitää eteenpäin--pölkyn latva tärisevää jäähyväistään kallionrintaan piirtää.

    »Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan hurrata.

    Nuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa lähenee.

    »Nyt se on jo viimeinen!»

    »Mutta pahin!»

    Pari kolme lyhyttä askelta taaksepäin--tukki törmää suoraan kossaa vasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän... siellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi.

    Pölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee pitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä alkaa imeä.

    Vahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa, toinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa.

    Vanha silta sätkähtää.

    »Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!»

    Kuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa jähmettyy--törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin.

    Nuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa, päättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa kiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa.

    »Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!»

    »Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!»

    »Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!»

    Kahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä tyveä yhä kiihkeämmin alaspäin--nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa tempaa.

    Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa juoksuaskelta--nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen johonkin--sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse.

    Alaspäinjuoksua ... huutoa...

    Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat.

    Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava riemuhuuto kierii rantoja pitkin.

    Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät.

    Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea, liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän matkan päässä.

    Nuorukainen pysähtyy--astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö katsoo alas.

    Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja lämpimästi, heti taasen painuu--poskille tulvahtavat punaiset ruusut.

    Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti hattuaan.

    Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot.

    »Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään.

    »No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän--on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies lapikkaineen sikaareineen.

    »Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.--»Ettet ole enää silkkaa Olavia...»

    »Ohoh!»

    »Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty--kelpaako?» »Käyhän se laatuun--pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa.

    »Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas sanoo.--»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!»

    Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö.

    Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty helottava ruusu.

    Nuorukainen hypähti ojan yli--tytön pää vetäytyi verhon suojaan.

    Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä ylöspäin, mutta ei tavannut ketään.

    Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan--nuori tyttö hyrähti hiljaiseen itkuun.

    11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA

    »Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?» kysyi tyttö katsoen häntä lämpimästi silmiin.

    »Miksikö minä surullinen olen?» puheli nuorukainen kuin itsekseen, leikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti eteensä. »Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!»

    »Etkö sinä ole itsestäsi selvillä--?» tyttö kysyi.

    »En, en tällä kertaa--sehän se juuri kummallista onkin!»

    Puhe katkesi------.

    »Ei minun sovi sinun surujasi udella», sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä kertoisin.»

    »Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi--kun hän ei kuitenkaan ymmärrä.»

    »Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.»

    Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli harhaillen eteensä.

    »Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin.

    »Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista satua, mutta nyt...»

    »Mutta nyt...?»

    »Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun...»

    Puhe katkesi taasen------.

    »Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin arastellen.--»Sitä minä olen usein ihmetellyt.»

    »Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö minun, ja kuitenkin minun täytyy!»

    »Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?» tyttö taasen epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä--sinä et ole niistä mitään puhunut?»

    »Kyllä, kyllä he elävät.»

    »Jos olisit heidän luonaan...?»

    »Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi.

    »Etkö sinä pidä vanhemmistasi--?» tyttö kummastellen kysyi.

    Nuorukainen oli hetken vaiti.

    »Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei kiinnitä mikään!»

    Ja hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua jotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt.

    »Ja minä toivoisin...» jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa.

    »Mitä sinä toivoisit...?»

    »Se koskee sinua, Kyllikki!» sanoi hän kuin uhaten.

    »Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla», vastasi tyttö pahaa aavistaen.

    »Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!» sanoi hän melkein rajusti.

    »Vihamiehinä--?»

    »Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen, niin se olisi parempi!»

    »Miksi?»

    »Siksi--sanonko minä suoraan?»

    »Sitä minä toivoisin.»

    »Siksi», sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin, »ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin ylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä luulin samalla voittavani jotain muutakin--ja että se muu oli lämmintä, suurta ja kokonaista.»

    Tyttö ei vastannut hetkiseen.

    »Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» sanoi hän vihdoin väräjävin äänin.

    »En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet estänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä kuitenkaan ole olleet mitään--minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä ottaa.»

    »Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt--?»

    »Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!»

    Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan.

    »Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa.

    »Sanovaan!»

    »Omistaa minut kokonaan...?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä--ja ehkä sitte joskus muistella, että olet kerran minutkin omistanut?»

    »Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei sanonut mitään, ainoastaan katsoi.

    »Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä...»

    »Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen.

    »Niin sinä et ... puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut, onkin niin ... ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin.

    »Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa enempää kuin mitä jaksat--pitää?»

    Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa.

    Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä.

    »Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän vihdoin.

    »Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et tahdo pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen, katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta, silmää räpäyttämättä.

    »Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen toiseen käteensä, »uskaltaisinko minä tahtoa?» Veri pakeni tytön kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi.

    »Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen.

    »Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän vihdoin vaivoin vastatuksi.

    »Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä.

    Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi.

    »Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin--mutta siinä on vielä joku kolmaskin!»

    »Pelkäisitkö sinä häntä?» kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan silmiin.

    »En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?»

    »Ja jos se pelko olisi esteenä», sanoi tyttö painokkaasti, »niin olisi parasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän rakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?»

    Nuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan.

    »Mutta jos minä pelkäisin sinun tähtesi?» sanoi hän miltei lämpimästi.

    »Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään, ennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet varma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.»

    Nuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen.

    »Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!» huudahti hän. »Nyt vasta minä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin, mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin... Kyllä minä tiedän mitä tämä on sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.»

    Mutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi.

    »Niin, kyllä minä nyt sinun tiedän», sanoi hän miltei valittaen. »Mutta kun en minä tiedä itseäni!»

    »Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat», sanoi tyttö hellästi.

    »Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa...»

    Hän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä.

    »Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon saan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn aivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään, niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.»

    Tyttö nyökäytti päätään. He nousivat.

    »Kyllikki!» sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista käsistä. »Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä saan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se kuin olen.»

    »Et sinä voisi toisin ollakkaan», sanoi tyttö lämpimästi.

    »Kyllä minä sinua ymmärrän.»

    »Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä ... kuka tietää»--hänen äänensä katkesi--»hyvästi, Kyllikki!»

    • * * * *

    Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä.

    Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan.

    Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen.

    Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi.

    »Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin asioillaan.»

    Joukossa erään sydän levottomasti sykähti.

    »No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä--häntä varten kai se tuo on jätetty?»

    »Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!--Tuolta hän jo tuleekin!»

    Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas.

    Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt.

    Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan tulee?

    Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys, vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle.

    Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta.

    »Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan sanonut mitään.

    Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen.

    Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään.

    Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot.

    »Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen.

    »Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!»

    Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan.

    Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen takaperin lahdelle.

    Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin.

    Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon, lakaten melomasta.

    »Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne
    annetaan vaivaisille.
    Tytölleni olisin kelvannut,
    vaan en kelvannut vanhemmille!»

    Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei säpsähtämään.

    »Mikäs sen nyt on--ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja kuuntele!»

    Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja jatkoi sitte toisella sävelellä:

    »Kosken rannalla kotini seisoo,
    ja vaahto se seinään lyöpi.
    Maailman koskissa jalkani kastuu,
    sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»

    Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään!

    »Eikä se ollut kevätpäivä,
    kun minä tänne synnyin;
    vaan se oli synkeä syksypäivä,
    kun minä kulkija synnyin.»

    Ȁitini itki ja kukkia katsoi,
    kun mua kuopusta kantoi;
    tulipunakukkaa äitini katsoi,
    kun mulle rintaa antoi.»

    Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan, jokainen vain odotti.

    »Se kukka mun tielläni punotti,
    se oli niin kaunis ja suuri;
    sen riemuin rintaani painalsin,
    vaan siin' oli murheen juuri.»

    »Sen kukan tähden kotoa läksin,
    ja isä se polki jalkaa;
    ja äiti itki ikkunan luona:
    nyt sinun surusi alkaa!»

    Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja.

    »Se on se tulipunakukka,
    tulipuna-, tulipunakukka!
    Sinä sen kukan kyllä tunnet,
    sinä tyttö, tyttö-rukka!»

    Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi soutaa.

    Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti niin että vesi kohisi pölkyn nenässä.

    12. VEDENNEITO JA AHTI

    Virta vieri hiljalleen--virta vieri, kaisla huojui.

    Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.

    Maantietä astui nuori tyttö--levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle katsoen.

    Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla valkoisia keksiä. Ja vielä joku--mies, joka loikoi metsänrannassa pää käsivarren varassa.

    Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.

    Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki sillä kohti suoraan rantaan.

    Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää vastaan ja sulkea tytön syliinsä--mitään ajattelematta, mistään välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se vesi, joka heidät erotti.

    Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli--hievahtamatta, sanaa sanomatta.

    Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.

    »Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.

    »Tulin--en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että se tuskin kuului toiselle rannalle.

    »Enkä minä sinua ajattelematta...»

    Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!»

    »Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne--hetkiseksi vain?» kysyi tyttö empien.

    »Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä miehet tulevat heti illalliselta.»

    Hän mietti hetkisen.

    »Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin--täällä on metsä?

    Uskaltaisitko tulla kopukalla?»

    »Kyllä minä uskallan.»

    Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»--kaksi kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia--ja souti ripeästi toiselle rannalle.

    »Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut mitään.

    »Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle--et sinä voi seisoa, sillä tämä keikkuu soutaessa.»

    Tyttö istui, nuorukainen sousi.

    »En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi nuorukainen, kun he astuivat rannalle.

    »Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen--että nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.

    • * * * *

    Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti puhellen rantaan.

    Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä--takaisinpaluuta ei kumpainenkaan ollut ajatellut.

    »Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.

    »Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa--sen minä kyllä ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.

    »En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki--ja minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»

    »Eikä täällä ole missään venettäkään?»

    Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat miettimään.

    »Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.

    Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.

    »Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen.

    »Uida--?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä avartuivat ja kirkastuivat:

    »Kyllä, kyllä minä osaan!»

    »Ja uskallatko uida--minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?» kysyi taasen nuorukainen.

    Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä hurmaavaisuudesta.

    »Kyllä minä uskallan--sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat toisiaan pitkään.

    »Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana.

    Kyllä se hyvin käy!».

    Hän riensi nopein askelin alaspäin.

    Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.

    Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla, poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.

    »Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.

    Vesi solahti--nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa, kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä leuvan alle.

    »Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin joelle.

    Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.

    Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.

    Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.

    »Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.»

    Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.

    Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen uintia.

    »Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen kanssa ei pelkää mitään!»

    »Siellä on hänen vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja kärsimystä tunnettu--mielelläin sitä kulettaa!»

    Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.

    »Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon --huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.

    »Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä--minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit.»

    »Tulisinkohan minä sinua vastaan--jos se tuntuisi turvallisemmalta...?»

    »Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.

    Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.

    Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.

    »Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.

    »Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.

    »Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.

    Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.

    »Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»

    »En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.

    »Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.

    »Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.

    »Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme iloitsee.»

    »Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.

    He saapuivat hiljalleen rantaan.

    »Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin omia vaatteitaan etsimään.

    Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.

    »Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.

    Tyttö vastasi silmillään.--Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien lomitse.

    »Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten... »Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»

    Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi mieleensä painaakseen.

    He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja seisahtuivat siihen.

    »Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, »kuinka vaikea minun on sinusta erota!»

    »Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.

    »Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»

    Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.

    »Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä kätke minulta silmiäsi!--Kyllikki...?» sanoi hän uudelleen, toivo ja epäilys katseessaan--irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen hänen vyötäisilleen.

    Tytön vartalo värähti--kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.

    Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta--tyttö kietoi käsivartensa yhä lujempaan.

    Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui--häntä miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.

    »Saanko minä...?» kysyivät hänen silmänsä.

    »Saat!» vastasivat tytön silmät--huulet yhtyivät------.

    Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne olivat aivan kuin toiset--hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni veripisara.

    Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän ystävyyden salaperäinen sinetti--hän joi kiihkeällä suutelolla veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä hetkenä hukkunut.

    Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.

    13. NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA

    Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista, metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.

    Se on uljas ja mieltätenhoava näky--mieltätenhoava joka aika. Syksyllä syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan, ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia päiviä vuodessa.

    Penikulma virtaa, penikulma niittyä--vain eräässä kohti kaksi niityn vartijaa.

    Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla olevaa naapuriaan.--Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.

    Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain kautta koko lakeutta.--Sitä Välimäeksi mainitaan.

    Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät tukkilaiset sydänyön hetkeä--kuka käsivarren varassa loikoen, kellä eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä savupilviä nousi piippunysistä ilmaan.

    Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.

    »Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi virtaa.»;

    Useita päitä kohoutui yhtaikaa.

    »Mutta eikös siellä istukkin joku...?»

    »Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.»

    »Niin, se on semmoinen tarina...?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.

    »Vai tarina--? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.»

    »Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a, kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!»

    »Oikeinkos te sen itse näitte?»

    »Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut niitä kasvoja silmistäni--enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä sen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.»

    Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.

    »Olikos se sen sulhanen?»

    »Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen--vaikka en minä sitä silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs ne muuten saisivat aikansa kulumaan.»

    »Entäs sitte? Entäs sitte?»

    »Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla--mutta herraa ei enää olekkaan...»

    Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.

    »Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne--olisihan niitä ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä--juuri siinä puolenpäivän rinnassa, ja istui ihan samalla paikalla.»

    »Mitäs se oikein teki?»

    »Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.»

    »Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän olitte siihen aikaan vielä nuorimies?»

    »Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi--ei tämä ole mikään pilajuttu!»

    Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava runkoa myöten alas maahan--piiput ailahtavat miesten hampaissa.

    »Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula--mitä lie ajatellut, sen yksin Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.--Se siellä kallion takana tulee minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.

    »No...?»

    »No sitä minäkin ensin hämmästyn--kasvoillakin on musta harso. Mutta voi ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri ja jään katselemaan hänen jälkeensä.

    »Olikos se nuori?»

    »Nuori, nuori--liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja kulkee täällä suruaan haihduttamassa.--Minä Mantilaa kohti oikasemaan.

    »Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!'

    Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.

    'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan.

    'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu rannalla.

    Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.

    Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella--oli painunut kuin kivi pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis!

    Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa tällaisilla jätkänkourilla.»

    Kukaan ei virka hetkiseen mitään.

    »Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy.

    »Surunpa tähden niinkin--vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!»

    »Niinkö--? Olikos sen hullusti käynyt?»

    »Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan--siihen herraan, jonka kanssa silloin istui--ja poika jätti.»

    Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.

    »Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku.

    »Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi, ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!»

    »Sano herrastyttöväen rattaat--ei ne talonpojan tytöt sillälailla hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa käymään, niin käypi vaikka takaperin.»

    Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa hihittivät.

    »Sen sinä oikein sanoit!» tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen mies. »Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan muistellut.»

    Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta.

    »Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa», sanoi muuan vanha mies, kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. »Kyllä niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy mihin vellikuppiin tahansa.»

    Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa tutkivasti silmiin--joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia osottaen häntä sormellaan.

    »Tunnen ainakin yhden talonpojan», jatkoi vanha mies, »joka rakasti nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.»

    Ukko vaikeni.

    »Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies», sanoi se, joka äsken sormellaan viittoili.

    Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että suuri lippa varjosti kasvot kokonaan--näkyi ainoastaan kuinka harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu messinkihelainen väärävarsi tärisi.

    Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka keskustelua.

    »Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa», sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies.

    Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean häiveen--kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto.

    »On jo aika lähteä!» sanoo Olavi ja nousee.

    Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli--sehän puhuu samalla väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?'

    »No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja astuu rantaanpäin.

    Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja rientävät jälessä.

    14. TUOMENKUKKA

    »Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!--Mutta tiedätkö, Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?»

    »Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin--»se on rakkautta!»

    »Niin, rakkautta se on--mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen johtaa.»

    »Niinkö--? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä sen nyt sanoit?»

    »Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa--tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!»

    »Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»

    »Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun!

    Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan ole niinkuin sinä.»

    »Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla sellainen!»

    »Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta.

    Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»

    »Älä puhu niin ... en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!--Mutta sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»

    »Eivät.»

    »Miksi--? Eivätkö ne osaa?»

    »Eivät, sillä ne pelkäävät olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan meidänkin käteemme.

    »Niinkö se onkin...?»

    »Niin se on.--Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja kiehtoo!»

    »Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?»

    »Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava oletkin.--Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!»

    »Juuri niin!--Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä äänellä.

    »Mitä, mitä sitte?»

    Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento ruumis värisi.

    »Mitä--? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?»

    Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä... kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!»

    »Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.»

    »Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää?

    Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan...»

    Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä pistänyt tulisena kipinänä.

    »Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä. »Sehän on aivan järjetöntä!»

    »Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini, ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.»

    »Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?»

    »Häpeisi--? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!»

    »Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?»

    »Ei, ei»--tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä, jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.»

    Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:

    »Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto--minä tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!»

    »Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.»

    »En, en haudassakaan!»

    »Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani onnellinen?»

    »Ei!»

    »Onko se sitte minulle välttämätön?»

    »Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen--en minä muuta pyydä kuin saada vaan sinua rakastaa.»

    »Ja minä sinua--ilman kysymättä, ajattelematta!»

    »Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja siunata sinua...»

    Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:

    »Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan koskaan kuollut onnesta?»

    »En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä...?»

    »Vaan jos on oikein onnellinen?»

    »En minä sittenkään luule.»

    »Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan--ja jos oikein tahtoo?»

    Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin.

    »Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan ole niinkuin sinä!--Ja jos se olisi mahdollista, niin en minäkään muuta tahtoisi.»

    »Tahtoisitko sinäkin--minun kanssani...?»

    »Tahtoisin ... tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan hyväilyyn!--Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille...»

    15. SISAR-MAIJU

    Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen kalvakoihin kasvoihinsa.

    »Minullakin kuuluu olleen sisar--Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen.

    »Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä minä sen hyvin tunsin.»

    »Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut hänestä niin kaunista--niinkuin senkin, sen sairausjutun...»

    »Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.»

    »Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni.

    Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen suojakseen levitettyinä.»

    »Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi iltahämy vakavasti.

    »Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies--vielä suurempi kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan saa viedä Olavia, ei vaikka!»

    »Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti--eihän se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!»

    »Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas, ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä, ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle--ja minusta tuli vähitellen terve poika.»

    »Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei sallinut muiden sattuvankaan--sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!»

    »Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään--olinpa väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä korvalehdestä tai tukasta...»

    »Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille--ja hymyillyt!»

    »Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään--kun minä semmoinen peto olin...»

    »Aivan niin--kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!»

    »Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.»

    Nuori mies vaipui mietteisiinsä------.

    »Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?» sanoi iltahämy, ikäänkuin viekotellakseen häntä jatkamaan.

    »Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien mailla!»

    »Kuka tietää--ehkä se oli hänelle parempi, että asia on niinkuin se nyt on.»

    »Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri--ja kaikki! Minä näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi päätään koholla--ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät, niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset, joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi hiuskarvankaan vertaa vilpistellä.

    Aivan kuin äidillä, paitsi että niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta--melkein kuin Kylli...»

    »Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt olisi!--Entäs sitte?»

    »Ja hänen luonteensa--se olisi kummallinen! Vallaton, miltei yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi... Näin talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti silmiini:

    'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?'

    Mieleni kävisi jo lauhemmaksi--vakavasti kuitenkin vastaisin:

    'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen!

    Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat...'

    'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi tupruaa--ja tämä se on raitista..!'

    Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet...'

    Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan--ikäänkuin painaakseen tämän hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä.

    »Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten--hän, niinkuin kaikki muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein.

    Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta.

    »Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee silmässä...?»

    »Ei, ei ... se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä: 'Olavi, sinusta kerrotaan...'

    'Mitä minusta kerrotaan--?'

    Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini:

    'Sinusta kerrotaan ... huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit tyttöjen sydämillä--onko se totta?'

    Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas.

    'Ajatteleppas, Olavi: minäkin olen tyttö!'

    Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi.

    'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar--niinkuin me nyt olemme.'

    'Niinkuin veli ja sisar...?' sanoo hän ja katsoo minua suurin, ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin veli--pitäisihän sinun se itsekkin tietää!'

    'Kyllä minä joskus voinkin.'

    'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria--etkö sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'

    'En!'

    'Kyllähän sinun pitäisi tuntea... Usko sitte minua! Kyllä kait sitä voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi--minä olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'

    'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!' sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin helmaan.

    'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko--niin kovin heikko.' Ja hän silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin, sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan...'

    'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'

    'Minä koetan ... sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran perästä------»

    »Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.--

    »Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit aivan toinen mies.»

    Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.

    »Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa--kyllä minä ne sinun mittauslistasi osaan kirjottaa?'

    Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua--mutta sinähän oletkin Sisar-Maiju!

    Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja niin vierähtää hetki toisensa perään.

    Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi, eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.

    Minun täytyy pakostakin nauraa:

    'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'

    Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten minä ymmärrä mitä hän tarkottaa.

    'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa--sitä on nyt kestänyt jo kolme vuotta?'

    'Onko sitä jo niin kauvan...?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä kestää...'

    'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan--kyllä he ovat jo aikansa raataneet.'

    Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.

    'Isäkö--? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on kuitenkin liian pehmeä isännäksi.'

    'Luuletko sinä niin--?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.

    'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö, millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi ... juuri niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet--koskas sinä sen aijot kuivata ja raivata?'

    'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'

    'Miksen minä arvaisi--olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi--mutta sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva...!'

    'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada sinua suudella--ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'

    ... Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja me olemme niin onnellisia ... sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän lapsemme--oh, mitä minä nyt hourailenkaan!»

    »Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi--täällähän on pilkkopimeä!»

    16. ELÄMÄNLANKA

    »Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun--syvän, sorean ja ihmeellisen laulun.

    »Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni säestäisin.

    »Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta, jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun tyttöni--sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!»

    »Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle vielä--en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.»

    »Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!--Eikö se ole merkillistä, Elämänlanka, että minun piti sinut löytää--minun, joka jo luulin että kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?»

    »Syksyn keltaista verta...?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi silmiin.--»Olavi, älä pahastu minuun ... oletko sinä rakastanut muitakin--sinusta on puhuttu niin paljon?»

    Nuori mies oli hetken vaiti.

    »Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä. »Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus muitakin rakastanut?»

    »Ei, ei--en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen polviaan. »En minä itseäni ajatellut...»

    »Vaan...?»

    He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä.

    »Niin, kyllä minä ymmärrän--minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!»

    Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä:

    »Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen, joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.»

    »Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut ... minä tarkotan: antanut kaikki, mitä sinulla on ollut--voiko sitä sellaista antaa kuin kerran?»

    Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi äänetönnä eteensä tuijottamaan.

    »Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä.

    »Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen yli.»

    »Niinkö--?... Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas ... ja minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa.

    Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia, sitä minä en ymmärrä?»

    »Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain--muut ovat olleet esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.»

    »Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!»

    »Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten salainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole vain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja tunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä, tai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki kaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet kertaakaan liikahtavat.»

    »Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut?

    Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.»

    »En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä pitää.»

    »Ja sinä ymmärrät että se on rakkaus, se suurin kaikista!--Mutta miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein siitä itsestä, eikä vain nimestä?»

    »Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi, että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee.

    Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää siitä.--Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä, hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...»

    »Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?»

    »Olen, olen--siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...»

    »Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin.

    »Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.»

    »Siellä kylmässäkö--?»

    »Niin--mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen vuoteessa--katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...»

    »Entäs äiti...?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja vielä enemmän kuin mies?»

    »Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt, etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä ymmärrän--heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin--siksi he hymyilivät.»

    Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi.

    »Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä niin syväksi ja tutkimattomaksi--en minä vielä äsken sitä niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä mökin vaimo minäkin tahtoisin olla--olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä vuoteessa, mutta olla...» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen silmiinsä.

    »Mitä olla...?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään.

    »Olla se, jota rakastaa, kokonaan ja ainaisesti omana!» sanoi tyttö katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin.

    Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi sen läsnäolon.

    »Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt hänen eroamattomaksi jatkokseen.

    Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa.

    Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja sylissään--sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne olisivat kuuluneet hänelle.

    »Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö. »Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka kaunis sinä olet.»

    Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä.

    »Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?»

    Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen.

    Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän numeron, jota oli vaikea saada pois.

    »Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut mitään.»

    »Niin ennen, mutta nyt--nyt pitäisi olla!»

    Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti, laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen.

    Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa--syvän, ihmeellisen lapsen, joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä pahottamatta.

    Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti.

    »Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin vaikea olla.»

    »Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta toiste--ymmärräthän?»

    »Kyllä--toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.»

    Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous--niinkuin hän olisi sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen keskelle suuria kysymysmerkkejä.

    Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä.

    »Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?»

    »Ei--mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain erikoista.

    »Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni kertoisin sen sinulle nyt.»

    »Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena. »Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin satuja sepittää.»

    »Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti tyttö.

    »No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat kätensä omiinsa. »Oli kerran ... eikös niin?»

    »Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi kielin kertoa.»

    Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen alku teki.

    »Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää salainen ajatus.

    »Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan nähdä.»

    Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?»

    »Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!'

    Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän tytöltä.

    'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö.

    Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen kohdalle...»

    Vieno väristys kävi tytön läpi.

    »Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän suuteli sitä merkkiä--ja he erosivat.»

    Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi--nyt hän jo ymmärsi...

    »Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?»

    »Pojalle--?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.--»Siitä ei minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.»

    »Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi. »Vaan tyttö?»

    »Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen merkin kautta hänen kanssaan--ja oli onnellinen.»

    »Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä.

    »Ei--eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin oli, sillä hän oli rakastetulleen

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Laulu tulipunaisesta kukasta
    Author
    Johannes Linnankoski
    Release date
    June 29, 2004 [eBook #12780]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
    Most recently updated
    October 28, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA
    
    Kirj.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Laulu tulipunaisesta kukasta
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Laulu tulipunaisesta kukasta
    
    Author: Johannes Linnankoski
    
    
            
    Release date: June 29, 2004 [eBook #12780]
                    Most recently updated: October 28, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/12780
    
    Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #12780. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 12780
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.