← catalogue

Ylösnousemus II

by graf Leo Tolstoy · Finnish · Gutenberg #12604 · 390,233 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Ylösnousemus II
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ylösnousemus II

Author: graf Leo Tolstoy

Translator: Arvid Järnefelt


        
Release date: June 1, 2004 [eBook #12604]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/12604

Credits: Produced by Miranda van de Heijning, Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLÖSNOUSEMUS II ***

YLÖSNOUSEMUS II

Kirj.

Leo Tolstoi


Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt


1899.




I.


Kahden viikon kuluttua saattoi asia tulla esitellyksi senaatissa ja
täksi ajaksi aikoi Nehljudof matkustaa Pietariin. Ellei olisi menestystä
senaatissa, jättäisi hän anomuksen Keisarilliselle Majesteetille, kuten
asianajaja oli neuvonut. Siinä tapauksessa ettei nyt valitus tulisi
otetuksi huomioon, mihin asianajajan mielestä oli valmistuminen, koska
kassatsiooniaiheet olivat hyvin heikot, saattoi se pakkotyöhön
tuomittujen joukko, johon Maslova kuului, tulla lähetettäväksi kesäkuun
ensi päivinä. Valmistuakseen seuraamaan Maslovaa Siperiaan,--ja sen oli
Nehljudof lujasti päättänyt tehdä,--piti nyt ensin matkustaa maatiloille
ja järjestää siellä asiansa.

Ensiksikin matkusti Nehljudof Kusminskin suurelle maatilalle, joka oli
lähimpänä, mustanmullan vyöhykkeessä, ja josta oli päätulot. Hän oli
asunut tällä maatilalla lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oleskeli siellä
kaksi kertaa täysikäisenäkin, ja oli kerran äidin pyynnöstä saattamassa
sinne saksalaista isännöitsijää ja järjestämässä tämän kanssa taloutta,
niin että hän jo kauvan sitten tunsi maatilan asiat ja talonpoikien
suhteet konttoriin, s.o. tilanomistajaan. Talonpoikien suhteet
tilanomistajaan olivat sitä laatua, että he olivat kokonaan riippuvaiset
konttorista. Nehljudof tiesi tästä jo ylioppilaana ollessaan, kun hän
kannatti ja levitteli Henry Georgen oppia, ja tämän opin vaikutuksesta
oli antanut isän-perintönsä talonpojille. Sitten kuin hän oli ollut
sotapalveluksessa ja tottunut kuluttamaan noin 20 tuhatta ruplaa
vuodessa, olivat tosin kaikki nämät hänen tietonsa kadottaneet sitovan
voimansa hänen elämäänsä nähden, unohtuneet, eikä hän koskaan enää
kysynyt itseltään mistä nuo rahat tulivat, jotka äiti hänelle antoi,
vieläpä koetti olla sitä ajattelematta. Mutta kun äiti oli kuollut, kun
perintö oli vastaanotettava ja omaisuuden hoitamiskysymykset
ratkaistavat, syntyi hänelle jälleen kysymys hänen suhteistaan
maanomistukseen. Noin kuukautta ennen olisi Nehljudof vielä sanonut
itselleen, ettei hän pysty muuttamaan olevia oloja, etteihän hän itse
hallitse maatilaa,--ja olisi enemmän tai vähemmän rauhoittunut, kun asui
kaukana paikalta ja sai vaan sieltä rahoja. Mutta nyt, vaikka oli
hankkeissa Siperian matka ja vaikka hän arvattavasti tulisi joutumaan
monimutkaisiin ja vaikeisiin suhteisiin vankilamaailman kanssa ja hänen
yhteiskunnallinen asemansa ja erittäinkin rahansa olisivat kylläkin
olleet tarpeen, hän kuitenkin päätti ettei hän enää jättäisi asiaa
entiselleen, vaan tekisi, vaikkapa omaksi vahingokseenkin, siinä
muutoksen. Tässä tarkoituksessa hän päätti olla pitämättä maatansa
omassa viljelyksessä, ja jättää se halvasta hinnasta talonpoikien
haltuun, tehdä heille mahdolliseksi päästä riippumattomiksi
maanomistajasta. Ei mennyt Nehljudofin huomion ohitse, vertaillessaan
maanomistajan asemaa maaorjain isäntään, että maan antaminen
talonpoikien haltuun maan viljelemisen sijaan palkkalaisten avulla oli
jotenkin samaa kuin orjien siirtäminen päivätöistä rahaverolle. Tämä ei
ollutkaan mikään kysymyksen ratkaisu, vaan oli ainoastaan askel sen
ratkaisemista kohden: se oli ainoastaan ylimeno raa'asta vähemmän
raakaan väkivallan muotoon. Näin hän siis aikoikin menetellä.

Nehljudof saapui Kusminskiin keskipäivän tienoissa. Kaikessa kohden
koettaen saattaa elämänsä yksinkertaisemmaksi hän ei sähköittänyt
tulostansa, vaan otti tavalliset nelipyöräiset kyytirattaat
parihevosilla kestikievarista. Kyytiimiehenä oli nuori poika, yllään
neliniitinen kauhtana, joka oli vyötetty poimujen mukaan vyötäryksiä
alempaa. Se istui kyytimiehen tavoin kuskipukilla syrjittäin ja puheli
sitä mieluummin herran kanssa, kun heidän puhuessaan vikaperä, ontuva,
valkoinen aisahevonen ja sivulle valjastettu kuihtunut hevoskaakki
saivat kävellä, mihin ne aina olivat kovin halukkaat.

Kyytimies kertoi Kusminskin isännöitsijästä, tietämättä kuljettavansa
isäntää itseä. Nehljudof tahallaan oli sanomatta hänelle.

--Kyllä on fiini saksalainen,--puhui kaupungissa asunut ja romaania
lukenut kyytimies puolittain kääntyen kyydittävän puoleen ja nappaisten
pitkää niskaansa vuoroin ylhäältä ja vuoroin alhaalta:--ajelee
voikkoskolmikolla, ja annas kun pääsee emäntineen tielle, niin koetappas
kelvata hänelle! Talvella joulun aikaan tuotettiin suureen taloon kuusi,
minäkin olin vieraita tuomassa: sähkövalon kanssa; se se vasta korea
oli. Semmoista ei maalla näe! Paljon se on rahoja kokoon haalinut! Mikäs
hänen on, kun on herrana talossa. Sanotaan hänen ostaneen hyvän talon.

Nehljudof luuli jo olleensa kokonaan väliäpitämätön siitä kuinka
saksalainen hoitaa ja käyttää hyväksensä hänen tilustansa. Mutta
pitkäruumiisen kyytipojan kertomus oli hänelle vastenmielinen. Hän
ihaili kaunista päivää, sakeita, pimeneviä pilviä, jotka joskus
peittivät auringon, toukoja kohoilevine kiuruinensa, vihertämään alkavia
metsiä, niittyjä, joille oli jo laskettu hevoset ja karjat, ja peltoja
kyntäjinensä,--mutta kuinka ollakaan, hänestä vaan yhä tuntui, että
jokin painosti mieltä, ja kun hän kysyi itseltään mitä se oli, niin
muisti kyytimiehen kertomuksen saksalaisen isännöimisestä Kusminskissa.
Tultuaan Kusminskiin ja ryhdyttyään asioihin Nehljudof unohti tämän
tunteen.

Konttorikirjojen selaileminen ja keskustelut pehtorin kanssa, joka
lapsekkaasti koetti tuoda esiin, kuinka edullista oli, että talonpojilla
oli vähän maata ja että kartanon tilat piirittivät heidän maitansa,
vahvistivat Nehljudofia vielä enemmän aikeissaan lopettaa oma maatalous
ja antaa koko maa talonpojille. Konttorikirjoista ja pehtorin puheista
hän sai tietää, että, kuten ennenkin, kaksi kolmannesta parasta
kyntömaata viljeltiin omilla työvoimilla ja uudenaikaisilla
maanviljelyskoneilla, mutta jälellä oleva kolmannes oli annettu
talonpojille urakalla muokattavaksi viidestä ruplasta tesättinältä (1,09
hehtaarilta), s.o. viidestä ruplasta oli talonpojan kolmasti kyntäminen,
kolmasti äestäminen ja kylväminen tämä maa-ala, sitten niittäminen
vilja, paneminen lyhteisiin ja vieminen riiheen, s.o. suorittaminen
työt, jotka vapaassa urakassa olisivat maksaneet vähintäin kymmenen
ruplaa tesättinältä. Talonpojat maksoivat työllänsä kaikesta, mitä
konttorilta tarvitsivat, kalliimman hinnan mukaan. He tekivät työtä
laitumen, polttopuun, perunanvarsien edestä, ja olivat kaikki velkaa
konttorille. Niinpä takamaista, jotka annettiin talonpojille arennille,
otettiin neljä kertaa suurempi vuokramaksu kuin minkä niiden hinta olisi
tuottanut korkona viiden prosentin mukaan.

Kaikesta tästä Nehljudof oli jo ennenkin tiennyt, vaan nyt se oli
kuitenkin hänelle uutta, ja hän vaan ihmetteli kuinka hän ja kuinka
kaikki hänen asemassaan olevat ihmiset saattoivat olla näkemättä
tämmöisten olojen kieroutta. Isännöitsijän todistelemiset, että, maan
siirtämisen kautta talonpojille, koko maanviljelyskalusto menisi
hukkaan, koska siitä ei voisi saada neljättäkään osaa sen ostohinnasta,
että talonpojat turmelisivat maan ja että Nehljudof yleensä tulisi
paljon kadottamaan tämmöisen siirtämisen kautta,--kaikki tämä vaan
vakuutti Nehljudofia siinä, että hän menettelee oikein antaessaan maan
talonpojille ja luopuessaan suuresta osasta tuloja. Hän päätti panna
asian toimeen heti, jo tällä käynnillään. Kylvetyn viljan korjaaminen ja
myyminen, maakaluston ja tarpeettomien rakennuksien myyminen, se kaikki
oli isännöitsijän tehtävä hänen jälkeensä. Mutta itse hän nyt pyysi
isännöitsijää kutsumaan seuraavaksi päiväksi talonpojat kokoon kolmesta
kylästä, jotka olivat kartanon tilusten ympäröimät, ilmoittaakseen
näille aikomuksestansa ja sopiakseen hinnasta.

Tuntien mielihyvää oman lujuutensa vuoksi isännöitsijän väitteitä
vastaan ja alttiutensa vuoksi uhrautumaan talonpoikien hyväksi, tuli
Nehljudof konttorista ja miettien esillä olevaa asiaa käveli talon
ympäri kukkaslavojen välitse, jotka olivat jätetyt tänä vuonna
hoitamatta (vastapäätä isännöitsijän asuntoa oli lava rikottu), kulki
pitkin lawn-tennis kenttää, jolla rehenteli sikuri, ja pitkin
lehmuskäytävää, missä hän oli tavallisesti kävellyt sikaria polttamassa
ja missä hänen kanssaan oli keikaillut kolme vuotta sitten heidän
luonansa vieraillut kaunis Kirimova. Mietittyään lyhykäisyydessä sen
puheen, jonka hän huomenna pitäisi talonpojille, meni Nehljudof
isännöitsijän luo ja teetä juodessa vielä kerran keskusteli tämän
kanssa, miten koko taloudenpito olisi tilitettävä. Sitten hän tuli aivan
rauhallisena ja tyytyväisenä hyvään asiaan, joka oli hänellä hankkeissa
talonpoikien hyväksi, suuressa rakennuksessa olevaan huoneeseen, joka
oli aina ollut varattu vieraille ja nyt oli valmistettu hänelle.

Tässä pienenlaisessa puhtaassa huoneessa oli venetsialaisia maisemia
seinillä ja peili kahden ikkunan välissä. Huoneessa oli puhdas
vieterivuode ja pikku pöytä vesikarahvin, tulitikkujen ja
kynttilänsammuttajan kanssa. Suurella pöydällä peilin luona oli hänen
kapsäkkinsä avattuna, josta pisti esiin hänen toalettikapineensa ja ne
kirjat, jotka hän oli ottanut mukaan: venäläinen tutkimuskoe
rikoksellisuuden laeista, samaa sisältävä yksi saksalainen ja yksi
englantilainen kirja. Hänen oli ollut aikomus lukea näitä kirjoja
vapaina hetkinään maalla ollessaan, mutta nyt ei ollut enää aikaa ja hän
tahtoi panna maata ollakseen huomenna varhemmin valmiina keskusteluun
talonpoikien kanssa.

Nurkassa seisoi vanhanaikuinen nojatuoli mahonkipuusta leikkauksien
kanssa, ja nähtyään tämän nojatuolin, jonka muisti olleen äidin
makuuhuoneessa, nousi hänen sydämmeensä aivan odottamaton tunne. Hänen
tuli yhtäkkiä sääli sekä taloa, joka tulisi menemään rappiolle, että
puutarhaa, joka menisi umpeen, metsiä jotka tulisivat hakatuiksi, ja
noita karjapihattoja, talleja, työkaluliitereitä, koneita, hevosia ja
lehmiä, joita kaikkia, olkoonpa vaikkei hänenkään toimestaan, kuitenkin
ylläpidettiin ja hoidettiin--sen hän tiesi--suurilla voimain
ponnistuksilla. Ennen oli hänestä näyttänyt helpolta luopua tästä
kaikesta, mutta nyt häntä säälitti ei ainoastaan tämä, vaan itse maa ja
puolet tuloista, jotka nyt olisivat olleet niin tarpeen. Ja heti
ilmestyivät hänen käytettäväkseen järjen päätelmät, joiden mukaan olikin
aivan tyhmää ja tarpeetonta luovuttaa maata talonpojille ja hävittää
omaa taloutta.

»Maata en saa pitää hallussani. Mutta pitämättä sitä hallussani en minä
voi ylläpitää koko tätä taloutta. Paitsi sitä minä lähden nyt Siperiaan,
ja on minulla siis sekä talo että maatila tarpeeton--puhui yksi
ääni.--Se on kyllä niin,--puhui toinen ääni:--mutta ethän sinä ijäksi
jää Siperiaan. Jos sinä menet naimisiin, niin sinä voit saada lapsia. Ja
samassa kunnossa kuin sinä vastaanotit maatilan, täytyy sinun se antaa
poiskin. On olemassa velvollisuuksia maata kohtaan. Helppohan on
hävittää kaikki, antaa pois, mutta hyvin vaikea on panna kaikki kuntoon.
Ennen kaikkea sinun täytyy tarkkaan ajatella omaa tulevaisuuttasi ja
päättää mitä aijot itsesi kanssa tehdä ja sen mukaan sitten järjestää
omaisuusasiatkin. Onko päätöksesi todellakin pysyväinen? Ja
vielä--menetteletköhän sinä todellakin omantuntosi mukaan, näin
menetellessäsi, vai etköhän menettele ihmisten vuoksi, saadaksesi heiltä
kiitosta.» Näin kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut olla myöntämättä,
että se, mitä hän ajatteli ihmisten tulevan hänestä sanomaan, vaikutti
hänen päätökseensä. Ja mitä enemmän hän ajatteli sitä enemmän ja enemmän
nousi uusia kysymyksiä ja sitä mahdottomammilta ne tuntuivat ratkaista.
Päästäkseen näistä ajatuksista hän paneutui viileään vuoteeseen ja
tahtoi nukkua, että sitten huomenna virkeällä päällä voisi ratkaista ne
kysymykset, joissa hän nyt oli sekaantunut. Mutta pitkään aikaan hän ei
saanut unta; avatuista ikkunoista tulvi paitsi raitista ilmaa ja kuun
paistetta myöskin sammakkojen kurinaa, sekaisin satakielten lirkutusten
ja vihellysten kanssa, yksi lauloi kaukana puistossa, toinen ihan
ikkunan alla vastapuhjenneessa sireenipensaassa. Kuunnellessaan
satakieliä ja sammakoita muisti Nehljudof tirehtöörin tyttären
piaanonsoiton; muistettuaan tirehtöörin, muisti Maslovan, kuinka tämän
huulet sammakkojen kurinan tavalla vapisivat hänen sanoessa: »jättäkää
se kokonaan». Sitten alkoi saksalainen isännöitsijä laskeutua
sammakkojen luo. Häntä olisi nyt pitänyt estää, mutta hän laskeutui
kuitenkin, vieläpä muuttui Maslovaksi ja alkoi moittia Nehljudofia:
»minä olen pakkotyöläinen, mutta te olette ruhtinas».--»Ei, en anna
perää,--ajatteli Nehljudof, heräsi ja kysyi itseltään:--Teenkö siis
oikein vai väärin? En tiedä, ja minulle on yhdentekevä. Nyt pitää
nukkua.» Ja hän itse alkoi laskeutua sinne minne olivat kiivenneet
isännöitsijä ja Maslova,--ja siellä päättyi kaikki.




II.


Seuraavana päivänä Nehljudof heräsi kello 9 aamulla. Nuori
konttoripoika, joka palveli herraa, kuultuaan että tämä liikkui, toi
hänelle kengät niin kiilloitettuina, etteivät ne olleet koskaan ennen
niin paistaneet, ja lasillisen kylmää, puhtainta lähdevettä, sekä
ilmoitti talonpoikien jo kokoontuvan. Nehljudof hyppäsi vuoteeltaan, ja
hänen mieleensä juohtui eiliset. Ei ollut jälkeäkään eilisistä
säälintunteista sen johdosta että hän luopuu maasta ja hävittää
talouden. Hän muisti kummastellen epäilyksiänsä. Nyt hän iloitsi siitä
mikä hänellä oli tekeillä ja ehdottomasti ylpeili siitä. Hänen huoneensa
ikkunasta näkyi lawn-tennis kenttä, jonne talonpojat nyt isännän
määräyksestä kerääntyivät. Sammakot eivät turhanpäiten illalla
kurisseet. Sää oli pilvinen, aamusta alkaen oli tihkunut hiljaista,
lämmintä sadetta ilman tuulta, ja pisaroita riippui lehdillä, oksilla ja
ruohojen päissä. Ikkunasta tuli paitsi lehtien tuoksua vielä vettä
janoavan maan hajua, Pukiessaan katsahti Nehljudof useampaan kertaan
akkunasta. Toinen toisensa perään he lähestyivät, tervehtivät toisiansa
lakkiansa nostamalla ja asettuivat piiriin sauvoihinsa nojaten.
Isännöitsijä, verevä, jäntehikäs ihminen lyhyessä nutussa viheliäisellä
pystykauluksella ja tavattoman suurilla napeilla, tuli Nehljudofille
sanomaan, että kaikki olivat nyt koossa, vaan että he kyllä voivat
odottaa kunnes Nehljudof ensin juo kahvia tahi teetä, molemmat olivat
valmiina.

--Ei, kyllä minä ensi menen heidän puheilleen,--sanoi Nehljudof, ja
aivan odottamattansa tunsi pelkoa ja häpeää ajatellessaan, että hänen
nyt piti keskustella talonpoikien kanssa.

Hän oli menossa toteuttamaan semmoista talonpoikien toivomusta, jota he
eivät olisi uskaltaneet ajatellakaan,--antamaan heille maata halvasta
hinnasta s.o. hän aikoi tehdä heille hyvän työn, ja kuitenkin jokin asia
hävetti häntä. Tultuaan kokoontuneiden talonpoikain luo, kun heidän
vaaleatukkaiset, kiharaiset, kaljut, harmaat päänsä paljastuivat, hän
hämmentyi siihen määrään, ettei pitkään aikaan voinut sanoa mitään.
Hienoa sadevitiä tuli yhä, sitä tarttui talonpoikien hiuksiin, partoihin
ja heidän nukkaisiin mekkoihinsa. Talonpojat katsoivat herraan, odottaen
mitä tämä heille sanoisi, mutta hän ei vaan saanut sanaakaan suustansa.
Vaikean äänettömyyden katkasi tuo levollinen, itseensä luottava
saksalainen, joka piti itseänsä venäläisen talonpojan tuntijana ja puhui
erinomaista, säännöllistä venäjän kieltä. Tämä väkevä, ylenmäärin
syötetty herra, samoinkuin itse Nehljudofkin, oli hämmästyttävänä
vastakohtana noille laihoille, ryppyisille talonpojille heikkoine
lapaluineen, jotka heillä tuntuivat mekon alta.

--Ruhtinas tässä tahtoo teille tehdä hyvän työn--antaa maata, mutta te
vaan ette sitä ansaitsisi,--sanoi isännöitsijä.

--Vai emme ansaitsisi? Vasilij Karlovitsh, emmekös ole sinulle työtä
tehneet? Hyvin olimme tyytyväiset rouva vainajaan, siunattu olkoon hänen
muistonsa, eikä nuori ruhtinaskaan jumalankiitos hylkää meitä,--alkoi
punaverinen, kaunopuhelias talonpoika.

--Olen kutsunut teidät tänne, koska aijon, jos te vaan itse haluatte,
antaa teidän haltuunne koko maan,--sai Nehljudof sanotuksi.

Talonpojat olivat vaiti, ikäänkuin eivät olisi ymmärtäneet tai uskoneet.

--Se tahtoo sanoa, missä meiningissä antaa maan? sanoi keski-ikäinen
talonpoika liivimekossa.

--Antaa teille arennille, teidän nautintoonne huokeasta hinnasta.

--Onhan se sangen hyvä asia,--sanoi eräs vanhus.

--Kunhan maksu vaan olisi kohtuullinen,--sanoi toinen.

--Miksi emme maata ottaisi?

--Kyllähän siihen toimeen pystymme,--maastahan leipämme lähtee!

--Parempihan se teillekin on, saisitte puhtaat rahat käteenne, ja
pääsisitte paljosta vahingosta!--kuului ääniä.

--Teistä se vahinko tulee,--sanoi saksalainen,--jos tekisitte työtä ja
noudattaisitte järjestystä...

--Emme sille mitään voi, Vasilij Karlovits,--puuttui puheeseen
terävänokkainen, laiha äijä.--Sinä sanot, miksi laskit hevosen
viljapeltoon, mutta kuka sen laski: minä olen koko päivän työssä, mutta
päivä on pitkä kuin vuosi, kun on sen päivää viikatetta heiluttanut,
tulee yöllä uni, mutta hevonen on sinun kauramaassasi ja sinä nyt
minulta nahan nylkisit.

--Pitäisitte järjestystä.

--Hyvä on sinun järjestyksestä puhua, entä kun ei voimaa riitä,--väitti
pitkä, mustahiuksinen, kokonaan karvoittunut ijäkäs talonpoika.

--Sanoinhan että teidän olisi pitänyt aidata.

--Olisit antanut metsää,--pisti takaa pieni, rumannäköinen
talonpoika.--Minä rupesin viime suvena aitaamaan, mutta sinä telkesit
minut kolmeksi kuukaudeksi linnaan täitä ruokkimaan. Meneppäs sitten
aitaamaan.

--Mitä hän puhuu?--kysyi Nehljudof isännöitsijältä.

--_Der erste Dieb im Dorfe_,--sanoi saksaksi isännöitsijä.--Joka vuosi
on tavattu metsänvarkaudesta.--Opippas sinä ensin vierasta omaisuutta
kunniassa pitämään,--sanoi isännöitsijä.

--Emmekös me sitten pidä kunniassa sinua,--sanoi vanhus.--Emme voi
olla pitämättä sinua kunniassa, olemme kaikki sinun vallassasi, sinä
voit punoa meistä vaikka nuoria.

--No, ei teitä pääse vahingoittamaan,--kunhan te ette vahingoittaisi.

--Eikö vahingoittamaan! Löithän viime kesänäkin turpani mäsäksi, ja
siihen jäi juttu. Ei näy olevan menemistä rikkaan kanssa käräjille.

--Mikset noudattanut lakia.

Nähtävästi tapahtui tässä sanasota ilman että osanottajat täysin
ymmärsivät mitä ja miksi puhuivat. Huomattavissa oli vaan toiselta
puolelta pelon hillitsemää vihaa ja toiselta oman ylevämmyyden ja vallan
tunto. Nehljudofin oli vaikea kuunnella tätä kinaa ja hän koetti palata
asiaan: määrätä hinnat ja maksuajat.

--Niin, miten nyt siis päätätte maan suhteen? Haluatteko te? Ja minkä
hinnan määräätte, jos koko maa tulisi annetuksi?

--Jonka on tavara, se määrää hinnankin. Nehljudof määräsi hinnan. Kuten
aina, vaikka Nehljudofin määräämä hinta oli paljon vähempi kuin
ympäristössä tavallinen maavuokra, alkoivat talonpojat heti tinkiä ja
pitivät hintaa liian korkeana. Nehljudof oli odottanut että hänen
tarjoomuksensa olisi otettu ilolla vastaan, mutta huomattavissa ei ollut
tyytyväisyyden merkkiäkään. Ainoastaan siitä saattoi Nehljudof päättää
heidän pitävän tarjoumusta edullisena, että puheen tullessa siitä, kuka
ottaisi maan: koko kyläkuntako vai yhtiö, syntyi kiivas väittely niiden
talonpoikien välillä, jotka olisivat tahtoneet erottaa heikkoja ja
huonoja maksajia osuudesta maahan, ja niiden välillä, jotka olisivat
jätetyt osattomiksi. Vihdoin isännöitsijän avulla saatiin hinta ja
maksuajat määrätyiksi, ja talonpojat läksivät kovaäänisesti keskustellen
alamäkeä kylään päin, mutta Nehljudof meni konttoriin laatimaan
isännöitsijän kanssa kirjallista välipuhetta.

Kaikki tuli järjestetyksi niinkuin Nehljudof oli tahtonut ja toivonut:
talonpojat saivat maan kolmekymmentä prosenttia halvemmalla kuin sen
vuokrahinta oli ympäristössä; hänen omat tulonsa maasta vähenivät
melkein puolella, mutta riittivät kuitenkin runsaasti Nehljudofille,
erittäinkin kun siihen tuli lisäksi se summa, jonka hän sai myydystä
metsästä, ja joka oli suoritettava talousirtaimiston myönnin jälkeen.
Kaikki olisi siis pitänyt olla mainiosti järjestetty, mutta kaiken aikaa
hävetti Nehljudofia jokin asia. Hän näki että talonpojat, vaikka jotkut
heistä olivatkin ilmaisseet hänelle kiitollisuutensa, olivat
tyytymättömät ja olisivat odottaneet jotakin enempää. Hän oli siis
uhrannut paljon, tekemättä kuitenkaan talonpojille sitä, mitä nämä
toivoivat.

Seuraavana päivänä allekirjoitettiin välipuhe ja Nehljudof
talonpoikais-lähetyskunnan saattamana, sydämmessään semmoinen
epämiellyttävä tunne että jotain oli jäänyt keskeneräiseksi, istui
fiiniin--kuten kyytimies oli sanonut, kolmivaljakon vetämään
isännöitsijän ajopeliin ja ajoi asemalle, sanottuaan hyvästi
talonpojille, jotka neuvottomina ja tyytymättöminä jäivät paitansa
pudistelemaan. Talonpojat olivat tyytymättömät. Nehljudof oli tyytymätön
itseensä. Ei hän tiennyt syytä tähän tyytymättömyyteensä, mutta kaiken
aikaa jokin asia häntä suretti ja hävetti.




III.


Kusminskista Nehljudof matkusti täteiltänsä perimälleen maatilalle,
sille samalle, jossa hän tutustui Katjushaan. Hän aikoi tälläkin tilalla
järjestää maatalousasiat samaten kun oli ne järjestänyt Kusminskissa;
paitsi sitä hän halusi saada kaikki mahdolliset tiedot Katjushasta ja
heidän yhteisestä lapsestaan: oliko totta että tämä oli kuollut, ja
kuinka se oli kuollut. Hän saapui Panovoon varhain aamulla, ja se mikä
häntä pihalle ajaessaan ensiksi kummastutti oli kaikkien rakennusten ja
erittäinkin itse talon rappeutunut ja ränsistynyt näkö. Joskus
viheriäisenä ollut, muinoin maalattu peltikatto punotti ruosteesta, ja
muutamat levyt olivat, luultavasti myrskyssä, repeytyneet irti:
vuorilaudat olivat talon ympäriltä paikotellen viedyt, niitä oli
nähtävästi kiskottu irti, vääntämällä ruosteisia nauloja, mistä vaan oli
helpoimmin irti saatu. Molemmat verannat sekä etumainen että erittäinkin
hänelle tuttu takimainen olivat lahonneet ja särkyneet, jäljellä olivat
ainoastaan vasat; muutamissa ikkunoissa ei ollut laseja, vaan olivat ne
teljetyt vuorilaudoilla, ja sivurakennus, jossa pehtori asui,
keittohuone ja talli--kaikki oli, rappeutunutta ja harmaantunutta.
Ainoastaan puutarha ei ollut lahoa, vaan oli kasvanut joka suunnalle ja
yhteen, ja oli nyt kokonaan kukassa; valkoisina pilvinä näkyivät aidan
takaa kukkivat kirsimarjapuut, omenapuut ja luumut. Sireeniaita kukki
aivan samalla tavalla kuin sinä vuonna, kaksitoista ajastaikaa sitten,
kun Nehljudof oli vielä juossut leskeä 16-vuotisen Katjushan kanssa,
pudonnut pehkon takana ja polttanut itsensä nokkosiin. Sofia Ivanovnan
istuttama lehtikuusi, joka oli talon vieressä ja silloin vaan seipään
korkuinen, oli nyt tukiksi kelpaava suuri puu, tuuheassa pehmeässä,
keltasenvihriäisessä havussa. Joki oli tulvillaan ja kohisi myllyn
laskoksessa. Sentakaisella niityllä kulki kirjava, sekava kylän karja.
Pehtori, lukunsa keskeyttänyt seminaarilainen, tuli hymyillen
Nehljudofia vastaan pihalla, vielä hymyillen pyysi hänet konttoriin ja
herkeämättä hymyillen meni sitten väliseinän taa, ikäänkuin olisi tällä
hymyllään luvannut jotain erinomaista. Väliseinän takana kuiskuteltiin
jotakin ja sitten vaiettiin. Kyytimies, saatuaan juomarahoja, ajoi
kulkusia helistellen pihalta, ja sitten kaikki hiljeni. Heti sen perästä
juoksi ikkunan ohitse tyttö avojaloin, korupaidassa, korvissa ankan
höyhenet[1], sitten juoksi tytön jälkeen mies kolistellen kovaksi
astutulla polulla paksujen kenkiensä nauloja.

Nehljudof istuutui ikkunan ääreen katsellen puutarhaan ja kuunnellen.
Keveästi liehutellen hiuksia hänen hikisellä otsallansa ja
kirjoituslehtiä, jotka olivat veitsellä piirrellyn ikkunalaudan päällä,
tuulahteli pienestä, kaksipuolisesta ikkunasta raitis, keväinen
ilmanhenki, ja tuoksui kaivetulta maalta. Joelta kuului »tra-pa-tap,
tra-pa-tap»--pyykkiämmäin toistaan tavoittava vaatteiden poukutus, ja
nämät äänet hajosivat pitkin jokipadon auringossa kimaltelevaa pintaa,
ja yhtaikaa kuului myllyveden putous; korvan ohi lentää suristi
pelästynyt kärpänen.

Ja yhtäkkiä Nehljudof muisti, että joskus, kauvan sitten, kun hän oli
nuori ja viaton, hän aivan samalla tavalla täällä kuuli tuommoista
märkäin vaatteiden poukuttamista joelta ja myllyn yksitoikkoisen pauhun
keskeltä, aivan samalla tavalla keväinen tuuli liikutteli hiuksia hänen
märällä otsallaan ja paperilehtiä leikellyn ikkunalaudan päällä, ja
aivan samalla tavalla oli pelästynyt kärpänen lentänyt korvan ohitse; ja
hän ei ainoastaan muistanut itseänsä 18-vuotiaana poikana, jommoisena
oli silloin, vaan tunsi itsensä samaksi, yhtä raittiiksi, yhtä puhtaaksi
ja yhtä suurten tulevaisuuden aatteiden innostamaksi, mutta samalla,
kuten tapahtuu unessa, hän tiesi, että kaikki se oli mennyttä, ja hänen
mielensä tuli kauhean alakuloiseksi.

--Milloin suvaitsette syödä aamiaista?--kysyi pehtori hymyillen.

--Milloin hyvänsä--en ole nälkäinen. Minä menen kylälle kävelemään.

--Ettekö suvaitsisi katsahtaa päärakennukseen, minulla on siellä sisällä
kaikki järjestyksessä. Tehkää hyvin katsahtakaa, jos ulkopuolella onkin
vähän...

--Ei, kylläpähän sitten. Sanokaa, tiedättekö täällä erästä vaimoa
nimeltä Matriona Harina? (Se oli Katjushan täti).

--Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä,--enkä millään muotoa saa
sitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen
torunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia,--
sanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää
isäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän
kaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.

--Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.

--Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on
savimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä
saattamaan,--puhui pehtori iloisesti hymyillen.

--Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää
sillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy
puhua heidän kanssaan maasta,--sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä
talonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos
mahdollista jo tänä iltana.




IV.


Tultuaan portista kohtasi Nehljudof kovalla kujapolulla nopeasti,
lihavilla avojaloilla juoksevan talonpoikaistytön kirjavassa esiliinassa
ja höyhenet korvissa. Palatessaan nyt takasin tämä heilutti vikkelästi
vasenta kättänsä ja painoi oikealla punasta kukkoa lujasti mahaansa
vasten. Kukko heiluvine, punaisine helttoinensa näytti aivan
rauhalliselta, ainoastansa silmät tahtoivat toisinaan mennä nurin ja
milloin se ojensi milloin se koukisti toisen mustan jalkansa, tartuttaen
kyntensä tytön esiliinaan. Kun tyttö alkoi lähestyä herraa, hän ensin
hiljensi vauhtinsa juoksusta käyntiin, mutta tultuansa kohdalle pysähtyi
ja, ottaen päällänsä vauhtia, kumarsi, ja vasta Nehljudofin mentyä
jatkoi matkaa kukkoinensa, Laskeutuessaan kaivolle Nehljudof tapasi
vielä akan, jonka koukistunut selkä likaisine karkeine paitoineen painui
alas raskaan vesikorennon alla. Akka asetti varovasti ämpärit viereensä
ja sitten, samalla tavalla vauhtia ottaen, kumarsi hänelle.

Kaivon takana alkoi kylä. Oli kuuma poutapäivä ja jo 10:n aikaan aamulla
paahtoi aurinko, peittyen vaan silloin tällöin pilvien taakse. Koko
kyläkujalla oli väkevä, ei varsin epämiellyttävä lannanhaju, joka tuli
sekä mäenrinnettä nousevista sontakuormista että erittäinkin takapihojen
avatuilta tunkioilta, joiden ohi Nehljudof kulki. Kuormien jälessä
kulkivat alamäkeä talonpojat, avojaloin, sontaan rypeytyneissä
alushousuissaan ja paidoissaan. He katselivat pitkäkasvuista, paksua
herraa, joka harmaassa hatussa, auringossa kiiltävän silkkinauhan
kanssa, kulki ylös kylään, koskettaen joka toisella askeleella maahan
kiiltävällä, pallopäisellä mukurakepillään. Palaavat sonnanajajat
täristen tyhjien rattaittensa kokassa seurasivat kummastunein katsein ja
lakkiansa nostellen tuota tavatonta ilmiötä, joka nyt kulki heidän
kujaansa myöten; vaimot tulivat kuisteille ja veräjien suulle ja
näyttelivät häntä silmillänsä seuraten toinen toisilleen.

Neljännen takapiha-portin luona, jonka ohi Nehljudof kulki, oli hänen
pysähtyminen juuri ulosajavan suuren sontakuorman vuoksi, jonka päälle
oli viskattu niinimatto istumista varten. Kuusivuotias poika, kiihkeästi
odottaen milloin pääsisi ajamaan, kulki kuorman takana. Nuori talonpoika
niinitallukoissa tuli pitkin askelin, hevosta ajaen, portista.
Pitkäjalkainen, sinertävä varsa hypähti porttien takaa esille, mutta
säikähti Nehljudofia, painautui rattaita vastaan ja kolhien jalkojansa
pyöriin juoksi emänsä edelle, joka levottomana hirnahtaen veti tarhasta
raskasta kuormaa. Seuraavaa hevosta ohjasti ulos reipas ukko, paljain
jaloin, viiruisissa alushousuissa ja pitkässä likasessa paidassa,
selässä esiinpistivine heikkoine lapaluineen.

Kun hevoset pääsivät ajotielle, joka oli täynnänsä harmaita palaneita
sontakokkareita, palasi ukko portin luo ja kumarsi Nehljudofille.

--Olet kai meidän neitien veljenpoika?

--Olen kyllä,

--Terve tulemaasi, meitäkö tulit katsomaan?--sanoi puheliaasti ukko.

--Niin, niin... No, mitäs teille kuuluu?--sanoi Nehljudof tietämättä
mitä puhuisi.

--Mitäkö kuuluu! Mitäs muuta kuin huonoa meille kuuluu,--puhkesi
ikäänkuin mielihyvällä virtensä puhelias äijä.

--Miksi niin, huonoa?--sanoi Nehljudof tullen portista sisälle.

--No, kuinkas muuten kuin huonoa? Ihan kaikkein huonointa,--sanoi ukko
seuraten Nehljudofia katoksen alle, missä sonta oli luotu pois maahan
asti.

Nehljudof tuli hänen kanssaan katoksen alle.

--Siinähän niitä minulla on--kaksitoista henkeä,--jatkoi ukko osottaen
kahta vaimoihmistä, jotka, liinat päästä soluneina, hikisinä, hameet
ylöskäärittyinä ja pohkeet puoleksi lantaliejuissa, seisoivat
talikkoineen tunkion törmässä.--Joka kuukausi menee 6 puntaa ostoviljaa,
mutta mistäpäs otit?

--Eikö riitä omasta?

--Omastako?!--sanoi pilkallisesti hymähtäen ukko.--Minulla on maata
kolmen hengen elatukseksi, mutta eloa korjasimme vaan kahdeksan
kuhilasta; ei piisannut jouluunkaan.

--Niin mitäs sitten teette?

--Teemme minkä teemme, yhden olen antanut työhön, ja teidän armoltanne
sain lainaksi rahoja, jotka jo ennen pääsiäistä kaikki vaadittiin
takasin; mutta verot eivät ole maksetut.

--Paljonko on veroja?

--Minun talostani menee 17 ruplaa joka vuosikolmanneksena. Jumala
varjelkoon siitä elämästä, ei tiedä itsekään miten selviytyä.

--Saapiko katsahtaa tupaanne?--sanoi Nehljudof mennen eteenpäin pitkin
karjapihaa ja jälleen joutuen vasta talikolla käännettyjen
ruskeankeltaisten ja kovasti haisevien sontakerrosten päälle,

--Miksei, käyhän vaan sisälle,--sanoi ukko, ja loan puristuessa
varpaiden välistä harppasi nopein paljain jaloin Nehljudofin edelle
aukaisten hänelle tuvan ovea.

Akat korjasivat liinansa ja laskivat liepeensä sekä katselivat
uteliaisuudella heidän taloonsa tulevaa puhdasta herraa
kultanappi-hihoilla.

Kaksi tyttöä hypähti paitasillaan esille tuvasta. Kyykistyen ja ottaen
lakkinsa pois päästä Nehljudof tuli etehiseen ja siitä happamelta
ruualta haisevaan ahtaaseen tupaan, jossa oli kaksi kangaspuuta. Tuvan
uunin ääressä seisoi akka hihat käärittyinä ylös laihoilta suonikkailta
ja ruskettuneilta käsivarsilta.

--Tässä on meidän herramme, hän tulisi meille vieraaksi,--sanoi ukko.

--Terve tuloa vaan,--sanoi akka leppeästi, kääntäen alas hihojansa.

--Halusin nähdä kuinka elelette,--sanoi Nehljudof.

--Elelemme niin kuin näet. Tupa on sortumaisillaan, ett'on henki
vaarassa. Mutta äijä sanoo sen kyllä kelpaavan; ja niin me sitten
elelemme--hallitsemme,--puhui virkeä akka hermollisesti nytkytellen
päätänsä.--Pian tästä huudan kaikki päivällisille. Alan syöttää
työväkeäni.

--Mitä teillä on päivälliseksi?

--Mitäkö on päivälliseksi? Hyvä on ruokamme. Ensi-ateriaksi leipää
kaljan kanssa, sitten kaljaa leivän kanssa,--sanoi akka paljastaen
puoleksi kuluneet hampaansa.

--Ei, ilman leikkiä, näyttäkää minulle mitä aijotte nyt syödä.

--Syödäkö?--sanoi nauraen ukko.--Kyllä ei ole ruokamme konstikas. Näytäs
hänelle suotta.

Akka pudisteli päätänsä.

--Johan nyt pitäisi meidän talonpoikaista ruokaa ruveta näyttämään. Olet
sinä kummallinen herra, kun sinua tässä oikein katselen. Kaikkea sinun
pitäisikin tietää. No, niinpä siis ensiksikin leipää kaljan kanssa, ja
kaalisoppaa,--katsos, tämmöisiä sinttiä, joita akat eilen toivat,--siinä
on meidän kaalisoppamme, sitten vielä perunoita.

--Eikö mitään muuta?

--No vieläkös muuta, rahtunen maitoa kait sekaan,--sanoi akka
naurahdellen ja oveen päin vilkaisten.

Ovi oli auki ja eteinen oli täynnä väkeä, lapsia, tyttöjä, vaimoja
rintalasten kanssa, jotka kaikki puristautuivat pieliin nähdäkseen
vierasta herraa, joka tahtoi nähdä talonpoikaista ruokaa. Akka
nähtävästi ylpeili taidostaan käyttäytyä herrojen kanssa.

--Huono, huono on, herra, meidän olomme, mitä siitä puhuukaan,--sanoi
ukko.--Minne tungette siinä!--kiljasi hän ovessa seisoville.

--No, hyvästi sitten,--sanoi Nehljudof tuntien tukaluutta ja häpeää,
joiden syystä hän ei tehnyt itselleen selvää.

--Nöyrimmästi kiitän käynnistänne,--sanoi ukko.

Eteisessä toinen toisensa päälle tunkeutunut väkijoukko päästi hänet
ohitsensa ja hän tuli kujalle ja meni sitä myöten ylöspäin. Hänen
perässään tuli eteisestä kaksi paljasjalkaista poikaa: toinen vanhempi,
likaisessa, ennen muinoin valkoisessa paidassa, ja toinen huonossa,
haalistuneessa, ruusunpunaisessa. Nehljudof katsahti heihin.

--Minnekäs menet nyt?--sanoi edellinen poika.

--Matrjona Harinan luokse,--sanoi hän.--Tunnetteko?

Pieni poika ruusunpunasessa paidassa rupesi jostain syystä nauramaan,
mutta vanhempi kysyi totisena:

--Minkä Matrjonan? Onko se vanha?

--On, vanha.

--Ohoo,--sanoi poika.--Vai sekö se on, se asuu ihan kylän päässä. Kyllä
me saatamme sinut. Kuules, Petjka, mennään saattamaan häntä!

--Entäs hevoset?

--No, ehkei niille mitään tule.

Petjka suostui ja he läksivät kolmisin ylös pitkin kylää.




V.


Nehljudofin oli poikien kanssa helpompi olla kuin aikaihmisten, ja hän
joutui tiellä keskusteluun heidän kanssaan. Se pieni, ruusunpunasessa
paidassa, lakkasi nauramasta ja puhui nyt yhtä viisaasti ja
perusteellisesti kuin vanhempikin.

--Kukas on teillä kaikkein köyhin?--kysyi Nehljudof.

--Kukako on köyhä? Mihaila on köyhä, Semjon Makarof, ja vielä Martta
ovat köyhiä.

--Entäs Anisja, se on vielä köyhempi. Anisjalla ei ole lehmääkään--he
käyvät kerjuulla,--sanoi pieni Fedja.

--Hänellä ei ole lehmää, mutta heitä onkin kaikkiaan vaan kolme, mutta
Martta on itse viides kotonaan,--sanoi vanhempi poika.

--Mutta Anisjapa on leski,--väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan
puolta.

--Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin
leski,--jatkoi vanhempi poika.--Eihän silläkään ole miestä.

--Missäs hänen miehensä on?--kysyi Nehljudof.

--Linnassa täitä ruokkimassa,--sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista
sananpartta.

--Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä
kiinni,--kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan.--Nyt istuu jo kuudetta
kuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo,--luetteli
hän perusteellisesti.

--Missä hän asuu?--kysyi Nehljudof.

--Juuri tässä,--sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi
pikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin
käyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten
Nehljudof kulki.

--Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut?--huusi vaimo,
tullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen
rypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein
katsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.

Aivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen
lapselleen.

Se oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä
kaadettujen koivujen vuoksi.

--Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä?--kysyi Nehljudof heidän
lähestyessä Matrjonan mökkiä.

--Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa,--sanoi päättävästi ruusunpunanen,
laiha poika.

Tultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse
etehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja
puolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei
pitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: »tällä samalla
vuoteella»--ajatteli Nehljudof,--»oli Katjusha sitten synnyttänyt ja
sairastanut». Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita
Nehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka
paraillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta
lapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen
taaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.

--Ketä haette?--kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut
kuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi
kaikkia tuntemattomia.

--Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.

Akka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia,--sitten hänen katsantonsa
rupesi äkkiä paistamaan.

--Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin
ohikulkijaksi,--alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä
äänellä.--Vai sinäkö se, herrasen poika.

--Saisinkohan puhua ilman kuulijoita,--sanoi Nehljudof vilkaisten
avattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen,
sylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi,
ryysyistä tehty myssy päässä,

--Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se
saikaan minun keppini,--huusi akka ovessa olijoille.--Sulje ovi.

Lapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.

--Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen,
sinä kaunokainen,--puhui akka.--Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen
tölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne,
tänne tuolille,--puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia.--Ajattelin,
mikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne,
herra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan
hölmön,--sokeaksi olen jo käynyt.

Nehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan
käteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi
puhumaan laulavalla äänellä:

--Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit
ennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet
kaikitenkin.

--Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?

--Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär.
Johan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä
kyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan
edessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus,--teetä,
kahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti
tulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan
annoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki,
ei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi
voinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö
ei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut
nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä
haukkua,--silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut
elää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.

--Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne?
Missä on lapsi?

--Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut
nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen
kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun
äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen,
eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että
parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun
rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.

--Olikos numeroa?

--Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin
perille, siihen kuoli.

--Kuka hän?

--No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka.
Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo,
ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen
luokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi
enemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki
yhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan
kuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli
sankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät
poispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään
neljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti,
kullanmuruset.

--Entä sitten?

--No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa
piti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.

--Oliko se kauniskin?--kysyi Nehljudof.

--No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun
näkösesi,--lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.

--Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.

--Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei
lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan
tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin.
Ylen viisas oli akka.

Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.




VI.


Vielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli
Nehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja ruusunpunanen
odottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita muita. Odottavien
joukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien kanssa ja myöskin se
laiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön lapsukainen ryysyistä
sommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen hymyili kummallisesti
vanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli jännittyneesti vääristyneitä,
suuria sormiansa.

Nehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka
nainen oli.

--Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin,--sanoi vanhempi poika.

Nehljudof kääntyi Anisjan puoleen.

--Kuinka sinä elelet?--kysyi hän.--Millä elätät itseäsi?

--Milläkö elän? Kerjuulla--, sanoi Anisja ja rupesi itkemään.

Mutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen
pikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.

Nehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa.
Tuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen
nainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki
puhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60
ruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi
masentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.

Pehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat
kokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin
läksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat
täynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa pyörivät
yhä siinä, mitä hän oli nähnyt.

Ensin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi
kuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä, joiden
väliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin levollinen
ääni. Nehljudof kuulosteli.

--Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta!--puhui kiukustunut
akan ääni.

--Vastahan se juuri oli sinne päässyt,--puhui toinen samallainen
ääni.--Anna vaan takasin. Kiusaat lehmiä ja lapset jäävät ilman maitoa.

--Maksa rahalla tai työllä, vastasi levollinen pehtorin ääni.

Nehljudof tuli ulos puutarhasta ja lähestyi kuistia, jossa seisoi kaksi
ryysyistä ämmää, toinen nähtävästi viimeisillään raskauden tilassa.
Kuistin astuimilla seisoi kädet purjevaatepalttoon taskuissa pehtori.
Nähtyään herran vaikenivat akat ja alkoivat oikaista huivejansa, mutta
pehtori veti kädet pois taskuista ja alkoi hymyillä.

Asia oli semmoinen, että talonpojat, kuten pehtori kertoi, olivat
tahallaan laskeneet vasikoitaan ja jopa lehmiäänkin kartanon niitylle.
Ja nyt oli kaksi lehmää näiden akkain karjasta saatu niityltä kiinni ja
otettu takavarikkoon. Pehtori vaati akoilta 30 kopekkaa lehmää kohti,
tai kaksi työpäivää. Mutta vaimot väittivät ensiksikin, että heidän
lehmänsä olivat vasta juuri tulleet niitylle, toiseksi, ettei heillä
ollut rahoja, ja kolmanneksi he vaativat, että päivätyön luvasta lehmät
olisivat heti päästettävät takasin, koska ne olivat aamusta alkain
seisoneet tarhassa syöttämättä ja surkeasti ammuivat.

--Olen pyytämällä pyytänyt,--puhui hymyilevä pehtori, katsahtaen
Nehljudofiin ikäänkuin olisi vaatinut häntä todistajaksi,--että jos
päästätte ulos suurukselle, niin paimentakoon jokainen omia
elukoitansa.

--Hyppäsin vaan lapsukaista katsomaan, silloin ne jo olivat ojan yli.

--Älä siis hyppele, kun kerran olet ottanut paimentaaksesi.

--Kukas pienokaisen ruokkisi? Et suinkaan sinä sille maitosarvea suuhun
pistä?

--Kunpa olisi edes niityn haaskannut, ei olisi nyt maha tyhjänä, mutta
se ei kuin käväisi,--puhui toinen.

--Ovat syöttäneet puhtaaksi kaikki niityt,--puhui pehtori Nehljudofin
puoleen kääntyen.--Jollei heitä kiristä, ei saa mitään heinää.

--Äläpäs puhu perättömiä,--huusi raskauden tilassa oleva.--Minun
lehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.

--Mutta tulitpa sittenkin kiinni,--anna raha tai mene työhön.

--Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se
kuolee,--huusi akka kiukkuisesti.--Muutenhan ei ole päivin eikä öin
lepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää joka
paikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.

Nehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan
miettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää
ollut mitään.

Kaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä
kuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut
kauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli
häviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen
keskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten
kuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille,
erittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan,
ettei se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja
sentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin sen
muka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen
puutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli
siinä, että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se
yksistänsä saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja
vanhukset kuolivat siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä
ollut, koskei ollut maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja
heinää; oli aivan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin,
pääsyy tähän kurjuuteen oli siinä, että maa, josta kansa sai
elatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä, vaan niiden ihmisten käsissä,
jotka käyttäen hyväksensä tätä oikeuttansa maahan elivät kansan työstä.
Mutta sitä maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että nämät
menivät sen puutteessa sukupuuttoon, muokkasivat juuri nämät ihmiset
jotka olivat saatetut äärimmäiseen kurjuuteen, ja muokkasivat siinä
tarkoituksessa, että vilja tulisi myydyksi ulkomaille ja maanomistajat
voisivat ostaa itselleen hattuja, kävelykeppejä, vaunuja,
pronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä selvää, kuin oli selvää,
että aitaukseen suljetut hevoset, syötyään aitansa kaiken ruohon,
vähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes ne päästetään
semmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa... Ja se on hirmuista,
eikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy keksiä joku keino
siihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse ottamatta siihen
osaa. »Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot», ajatteli hän kävellen
lähimmässä koivikkokäytävässä. »Oppineissa seuroissa, valtiollisissa
laitoksissa ja sanomalehdissä me keskustelemme kansan köyhyyden syistä
ja keinoista kansan kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta
mahdollisesta keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on
siinä, että sille annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.» Ja
hän muisti elävästi Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman
innostuksensa tähän kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut
unohtaa sen kaiken. »Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla
oston ja myynnin esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin
auringonsäteet. Kaikilla on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen
ihmisille tarjoomiin etuihin». Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli
hävettänyt se tapa, millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän
oli pettänyt itsensä. Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta
maahan, hän oli kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja
lahjoittanut talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä
syvimmässä ei tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin
menettelisi, vaan muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa.
Ja hän pani päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi
annettava talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen
talonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät
vuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa.
Tämä ei ollut _single-tax_, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä
olosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän
luopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.

Kun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti
hymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon
höyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi
kiehuneet tai paistuneet.

Pöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina
koruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa
potaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista
milloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi
hakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa
kukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja
sokerilla. Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof
kuitenkin huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan
suunnitelmaansa, joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä
alakuloisuudesta, minkä hän oli kylästä mukanaan tuonut.

Pehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö
korvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori
tyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.

Päivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi
viereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun
kanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle
suunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen
mieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten
miettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä
kuuli, mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut
ymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi, vaan
senvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli luopuneeksi
omasta edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että jokainen
ihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten ihmisten etua,
oli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän otaksunut
täydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan siitä, että
koko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan kunnalliseen
rahastoon.

--Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta?--sanoi
hän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.

--En suinkaan. Ymmärtäkäähän toki, minä tahdon luopua kokonaan maasta.

--Mutta menettäisittehän siten tulonne?--sanoi pehtori hereten nyt
hymyilemästä.

--Niin, minä aijonkin luopua siitä.

Pehtori huokasi raskaasti ja alkoi sitten jälleen hymyillä. Hän oli
ymmärtänyt. Hän ymmärsi, ettei Nehljudof ollut aivan tervejärkinen
ihminen, ja alkoi heti maasta luopuvan Nehljudofin suunnitelmasta hakea
oman hyödyn mahdollisuutta; olisi välttämättä tahtonut ymmärtää
suunnitelman niin, että hän saisi käyttää hyväkseen pois annettua maata.

Mutta kun hän ymmärsi tämänkin mahdottomaksi, meni hänen mielensä
apeaksi eikä hän välittänyt enää koko suunnitelmasta, vaan jatkoi
hymyilemistänsä ainoastaan isännän mieliksi. Huomattuaan ettei pehtori
ymmärtänyt häntä, antoi Nehljudof hänen mennä ja istui itse veistellyn
ja lakilla tahratun pöydän ääreen panemaan paperille suunnitelmaansa.

Päivä oli jo laskenut vastapuhjenneiden lehmuksien taa ja hyttyset
lentelivät parvittain huoneeseen ahdistaen Nehljudofia. Hän sai
kyhäelmänsä valmiiksi juuri siihen aikaan kuin kylästä alkoi kuulua
karjan ammuntaa, avautuvien veräjien kitisemistä ja kyläkokoukseen
tulleiden talonpoikain puhetta. Nehljudof kielsi pehtoria kutsumasta
heitä konttoriin, vaan sanoi itse menevänsä kylälle siihen taloon mihin
he kokoontuivat. Häthätää juotuaan pehtorin tarjooman lasillisen teetä,
läksi Nehljudof kylälle.




VII.


Kylänvanhimman talon pihalla kokoontuneesta väkijoukosta kuului
yhtenäinen keskustelun porina,--mutta Nehljudofin lähestyttyä puhe
taukosi ja talonpojat aivan niinkuin Kusminskissakin ottivat toinen
toisensa jälkeen lakit päästänsä. Täkäläiset talonpojat olivat paljon
harmaammat kuin kusminskilaiset; niinkuin tytöt ja vaimot kaikki pitivät
höyheniä korvissa, niin pitivät miehet melkein kaikki niinivirsuja ja
kauhtanoita. Jotkut olivat avojaloin, paljaissa paidoissa, suoraan
työstä kun olivat tulleet.

Nehljudof pakotti itsensä alkamaan puheensa ja ilmoitti talonpojille
aikovansa antaa heille maan kokonaan. Miehet olivat ääneti eikä heidän
kasvojensa ilmeessä tapahtunut mitään muutosta.

--Sillä minä katson,--jatkoi Nehljudof punastuen: että jokaisella on
oikeus käyttää hyväksensä maata.

--Se on selvä. Se on ihan niin,--kuuluivat jotkut talonpojat sanovan.

Nehljudof jatkoi puhettaan siitä, kuinka tulo maasta pitää olla jaettu
kaikkein kesken ja sen vuoksi ehdotti, että he ottaisivat maan haltuunsa
ja maksaisivat siitä sen hinnan, minkä itse määräävät, kunnalliseen
pääomaan, jota he itse tulisivat käyttämään hyväksensä. Yhä kuului
hyväksyviä suostumuksen ääniä, mutta talonpoikien totiset kasvot menivät
yhä totisemmiksi, ja heidän silmänsä, jotka olivat äsken katsoneet
herraan, laskeutuivat alas, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet saattaa
häntä häpeämään, kun muka hänen viekkautensa nyt oli tullut ilmi eikä
hän voinut ketään pettää.

Nehljudof puhui jotenkin selvästi ja talonpojat olivat järkeviä ihmisiä,
mutta he olivat ymmärtämättä häntä siitä samasta syystä, josta
pehtorikaan ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää. He olivat varmasti
vakuutetut siitä, että jokaisen ihmisen piti jo luonnostaan katsoa omaa
etuansa. Mutta erittäinkin tilanomistajista olivat he kauvan sitten,
useampien sukupolvien yhteisen kokemuksen mukaan, tietäneet, että
tilanomistaja aina valvoo omaa etuansa talonpoikien edun kustannuksella.
Ja sentähden, jos tilanomistaja näin käski heidät eteensä ja ehdotti
heille jotain uutta, tapahtui se arvatenkin tarkoituksella pettää heitä
entistäkin viekkaammin.

--No, sanokaapas nyt minkä veron panette maalle?--kysyi Nehljudof.

--Mitäpä me rupeaisimme verottamaan? Emme me sitä voi. Teidän on maa ja
teidän valta,--vastattiin väkijoukosta.

--No eihän, saatte itse käyttää hyväksenne nämät rahat kunnallisiin
tarpeisin.

--Sitä emme voi. Kunta on erikseen ja tämä asia erikseen.

--Ettekö ymmärrä,--sanoi hymyillen pehtori, joka oli tullut Nehljudofia
hakemaan, tahtoen selittää asiata:--ruhtinas tahtoo antaa teille maan
rahan edestä, mutta nämät rahat annetaan takaisin teidän pääomaanne,
kunnan käytettäväksi.

--Hyvin hyvästi ymmärrämme,--sanoi hampaaton vihainen äijä.--Se on
sitten ikäänkuin pankki, meidän pitää maksaa sisään määräaikoina. Emme
halua semmoista, muutenkin on vaikeata, mutta silloin menisimme ihan
häviölle.

--Turhaa on koko juttu. Pysytään vaan entisessä,--kuului tyytymättömiä
jopa raakojakin ääniä.

Erittäin kiivaaksi tuli vastarinta, kun Nehljudof mainitsi, että hän
panisi kokoon sopimuksen, jonka sekä hän että he allekirjoittaisivat.

--Mitä niistä allekirjoituksista? Niinkuin olemme ennen työtä tehneet
niin tulemme vastakin tekemään, mihin niitä allekirjoituksia
tarvittaisiin? Me olemme vaan tyhmiä talonpoikia.

--Emme suostu, ylen on outo asia. Mikä oli ennen siksi jääköönkin.
Kunhan vaan siemenjyvistä pääsisimme,--sanoivat jotkut.

Siemenistä pääsemisellä tarkoitettiin sitä, että kylvö oli heillä
suoritettava nykyisen järjestyksen mukaan puoleksi talonpoikain omista
siemenistä, mutta lie pyysivät että kylvö vasta suoritettaisiin kartanon
siemenillä.

--Te siis hylkäätte, ette ota vastaan maata?--kysyi Nehljudof kääntyen
keski-ikäisen, hymyilevän, avojalkaisen ja ryysyisen talonpojan puoleen,
joka piteli erittäin jäykästi vasemmassa taivutetussa kädessään
lakkirähjäänsä, aivan niinkuin sotamiehet pitelevät lakkiansa kun lakki
komennetaan päästä pois.

--Aivan niin,--sanoi tämä talonpoika, joka nähtävästi ei ollut vielä
vapautunut sotamiestapojen hypnoosista.

--Teillä on siis maata kylläksi?--sanoi Nehljudof.

--Ei suinkaan--vastasi teeskennellyn iloisella katseella tämä entinen
sotamies hartaasti pidellen edessänsä ryysyistä lakkiansa, ikäänkuin
olisi sitä tarjonnut kelle halukkaalle hyvänsä.

--No, miettikäähän nyt kuitenkin mitä olen teille sanonut,--puhui
Nehljudof kummeksien ja toisti ehdotuksensa.

--Ei ole mitään miettimistä, minkä sanoimme sen sanoimme,--murahti
vihasesti synkkä, hampaaton äijä.

--Jään vielä huomiseksi tänne,--jos muutatte mielenne, niin lähettäkää
sana minulle.

Talonpojat eivät vastanneet mitään.

Näin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin
konttoriin.

--Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas,--sanoi pehtori, kun he palasivat
kotia,--että te ette milloinkaan pääse tolkulle tuon itsepäisen väen
kanssa. Kun he kyläkokouksessaan kerran tekevät tenän, niin ette niitä
siitä liikuta. Ne pelkäävät kaikkea. Nuo samat talonpojat, vaikkapa
esimerkiksi tuo harmaapäinen, taikka se mustahko, joka pani
vastaan,--ovat ylen viisaita miehiä. Kun täällä konttorissa joskus
istutan sellaisen miekkosen teepöydän ääreen,--puhui pehtori,--ja
haastelu pääsee vauhtiin, niin on hänellä järkeä loppumattomiin, ihan
kuin milläkin ministerillä,--kaikki asiat hän arvostelee säntilleen.
Mutta kyläkokouksessa hän on ihan toinen ihminen, kun pääsee kerran
vänkkäämään yhtä ja samaansa...

--No, ehkä voisikin kutsua tänne kaikkien ymmärtäväisimpiä
heistä,--sanoi Nehljudof:--kyllä minä heille tekisin tarkan selon.

--Miksei se kävisi päinsä,--sanoi hymyilevä pehtori.

--Vai niin, no käskekäähän sitten huomiseksi.

--Se käy hyvin päinsä,--sanoi pehtori ja hymähti vielä
tyytyväisemmin,--käsken huomiseksi.

       *       *       *       *       *

--Katos sitä vaan, kun oli keimee!--puhui musta talonpoika heiluen
lihavan tamman selässä, pörhöisine, koskaan harjaamattomine partoineen.
Hänen vieressään ajoi rautaisia liekoja helistellen toinen vanha, laiha,
ryysyinen talonpoika. He veivät hevosia yösyötölle valtatien
vierustoilla ja salaa kartanon metsässä.--Antaisi muka maan ilmaiseksi,
kunhan kirjoittaisit alle; vähänkö ne ovat meitä vielä nylkeneet. Äläs
poika, ei sitä niin vaan! Nyt me jo itse ymmärrämme,--lisäsi hän ja
alkoi kutsua luoksensa yksikesäistä erille juossutta varsaa.

--He, heponi he,--huusi hän pysäyttäen hevosensa ja taakseen katsoen,
mutta pystyharja varsa ei ollut takana, vaan oli syrjältä poikennut
niitylle.

--Katos sinua hirtehistä, vai kartanon niityllekö menisit,--puhui musta,
pörhöpartainen talonpoika kuunnellen suolakeheinän kahinaa, jonka läpi
jälkeenjäänyt varsa juoksi pois kasteisilta, hyvänhajuisilta
suoniityiltä.

--Kuuletko, jo tulee heinäaika, täytyy pyhäksi lähettää akat
kitkemään,--sanoi laiha mies ryysyisessä kauhtanassa.--Muutoin menevät
viikatteet pilalle.

--Kirjoita vaan alle muka,--jatkoi pörhöpartainen, arvostellen yhä
herran puhetta,--mene sinne kirjoittamaan, kyllä se elävältä sinut
nielee.

--Se on selvä,--vastasi äijä.--Eivätkä he enää mitään puhuneet. Kuului
vaan hevosenjalkain töminää soraiselta tieltä.




VIII.


Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa
konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi
tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen,
tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,--nähtävästi
pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen
jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi
huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.

Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia.
Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli
hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli
osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi
itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja
likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta
muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,--ja hänestä
oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot
tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren
koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli
pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain
muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä.
Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi
taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella
ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa;
kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen.
Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien
kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten
kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina
ukkosöinä... On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee
hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle
iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen
onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä
viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä
silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti,
vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän
14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle
totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja
luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen
mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he
Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina
tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä
onnellisiksi.

Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja
ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi
itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes
voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa,
jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta,
muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut
että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi;
muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin
kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta
nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon
raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön
hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut
nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä
samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan
hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä
pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt
ihan selvää ja epäilemätöntä.

Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli
paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.

Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli
alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.

Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä,
ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja
muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä
ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri
näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja
kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli
sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys
ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan
sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei
hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä
hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita
varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille,
sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti
oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo
tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi
näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta
seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi,
että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä
tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.

Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo
salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa
hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki
linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli
lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen
tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna
peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni,
eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti
kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.

Nehljudof meni sisälle taloon.

»Niin, niin»,--ajatteli hän,--»työ, joka meidän elämällämme tulee
suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä
minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka
Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja
mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä
seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien
aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen
tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni--se on minun
vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen
ehdottomasti rauhallinen.»

Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat
valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin
makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä
lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä,
likasista seinäpapereista.

»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän,
ja iloitsi tästä ajatuksesta.

Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän
kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.

»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,--niin kirput, lutikat,
siivottomuus.--Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen
kannan.»--Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan
istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen
esiintynyttä kuuta.




IX.


Vasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana
päivänä myöhään.

Puolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa
hedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan
pistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti
ennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan
penkeille.

Erittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään
lakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään »hautajaisasentoon»
komennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut
jalassa.

Vihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika,
jolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael
Angelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja
paljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja
kääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui
penkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki
olivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen
pöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa
konsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.

Joko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän
ajatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut
ollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä
leveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko
hyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt
käsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin
hyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä
silmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi
suurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan
silloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä.
Paljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen
vieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton
äijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään
olevat saappaat jalassa;--se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai
tietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen
voimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä
Nehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko
vaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti
jokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan
Nehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen
sotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi
ollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin,
sotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian
jylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla
oli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä
mies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi
muuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut
ehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen,
vaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat
tiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin,--olivat molemmat melkein koko
ajan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.

Nehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.

--Maata ei minun mielestäni,--sanoi hän,--saa myydä eikä ostaa,
sentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat
kaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä
niiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan
rahoja.

--Se on tosi,--sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.

--Aivan niin,--sanoi entinen sotamies.

--Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja
vievät linnaan,--sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.

--Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole
kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään
pysty,--lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.

--Punovat--meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,--vahvisti
hän vielä.

--Minä ajattelen samoin kuin tekin,--sanoi Nehljudof,--ja pidän
maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.

--Kyllähän se on hyvä asia,--sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen,
nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.

--Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta
nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.

--Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,--sanoi hampaaton, vihanen äijä.

Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen
aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti
tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.

--Mielelläni antaisinkin,--sanoi hän,--mutta kelle ja millä tavalla?
Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se
oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).

Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan
niin».

--Niinpä siis,--sanoi Nehljudof:--sanokaa minulle miten tekisitte, jos
teidän olisi jakaminen maa talonpojille?

--Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten--tasan
kaikille,--sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.

--Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva
äijä valkoisissa jalkarievuissa.

Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.

--Miten niin henkiä myöten?--kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa
talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?

--Ei suinkaan,--pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista
kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei
suostunut hänen kanssaan.

--Niin juuri, jakaa kaikille tasan,--vastasi hän jylhällä äänellään,
hiukan mietittyään.

--Se ei käy päinsä,--sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän
vastaväitteeseen,--Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät
tee itse työtä,--jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa
rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka
pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety
kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on
tarpeen.

--Aivan niin,--kiiruhti sotamies myöntämään.

--Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,--sanoi muurari
vihasesti keskeyttäen sotamiehen.

Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku
itselleen, vai toiselle.

Silloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen,
että kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä,
sille jaettaisiin maata. Kuka ei tee--se jäisi ilman,--sanoi hän
ratkaisevalla bassollaan.

Tähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet
valmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla
kyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi
jälkeen toisesta, taikka että kaikki--hevoset, aurat, puimakoneet ja
koko talous--olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä
vaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.

--Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään,--sanoi kiukkuinen äijä.

--Heti syntyisi tappelu,--sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.

--Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden,--sanoi
Nehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja
hiekkaa.

--Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran,--sanoi muurari.

Tähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin
yhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa
ilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa
hyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.

--Aivan niin,--vastasi sotamies.

Muut olivat vaiti.

--Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista,--sanoi Nehljudof.--Ja
sitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on
eräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen
hänen kanssaan yhtä mieltä.

--Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin,--mitäs siinä muuta. Sinun on
valta,--sanoi vihanen äijä.

Keskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi,
ettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.

--Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa,--sanoi vakuuttavalla
bassollaan järkevä talonpoika.

Tämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry
Georgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta.--Maa ei ole
kenenkään,--Jumalan,--alkoi hän.

--Niin on. Juuri niin,--kuului useita ääniä.

--Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen.
Mutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti
saada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti
niin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden
hallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa,--vastasi
Nehljudof kuin itsellensä.--Mutta koska on vaikea määrätä kenen on
kellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita
varten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen,
minkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa
haltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta
vähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset
verot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.

--Oikein puhuttu,--sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa.--Kellä on
parempaa maata, se maksakoon enemmän.

--Olipa sillä Sorsalla päätä,--sanoi suortuvaparta.

--Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten,--sanoi bassoäänellään
pitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.

--Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian
huokea... Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja,
mutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa
tulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.

--Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan
suostua,--puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen
Nehljudofia.

--No, jo oli päätä!--toisti leveä vanhus suortuvinensa.

--Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni,--sanoi hymyillen
pehtori.

--No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan
muokataksenne,--sanoi Nehljudof.

--Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen,--sanoi vanhus
hymyilevin silmin.

Tähän päättyi neuvottelu.

Nehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta
heti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta
tulla antamaan hänelle vastausta.

Miehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät
kiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä
etenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä
jokea pitkin kylästä päin.

Seuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran
ehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran
ehdotusta, edullisena ja vaarattomana,--toiset epäilivät siinä
salajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi
erityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat
tehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan
päätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon
ukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen
epäilykset,--että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa
ja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne
suuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan.
Raha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi
kerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut
talonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin
menettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja,
joita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna
myydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.

Heti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka
taholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja
anomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten
päättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei
saanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta
rahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka
pyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta
pääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta
tehdä.

Ollessaan viimeistä päivää Panovossa meni Nehljudof päärakennukseen ja
alkoi katsella sinne jääneitä tavaroita. Tarkastellessaan tätien vanhaa
mahonkista, pronssirenkaisilla leijonanpäillä koristettua kupupiironkia,
löysi hän sen alimmasta laatikosta paljon kirjeitä ja näiden joukossa
valokuvan, joka esitti yhdessä ryhmässä Sofia Ivanovnaa, Katariina
Ivanovnaa häntä itseään ylioppilaana ja Katjushaa,--puhtaana tuoreena,
kauniina ja elämänhaluisena. Kaikista talossa olleista esineistä
Nehljudof otti ainoastaan kirjeet ja tämän kuvan. Kaiken muun hän jätti
myllärille, joka hymyilevän pehtorin esityksestä ja kymmenennestä osasta
hintaa osti talon muutettavaksi paikaltaan ja Panovon kaikki huonekalut.

Muistellessaan nyt sitä säälintuntoa, jota hän oli Kusminskissa kokenut
omaisuuden kadottamisesta, ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli näin
voinut tuntea. Nyt hän sen sijaan tunsi pysyvää vapautumisen ja
uudistumisen iloa, jommoista tuntee matkaaja, kun uudet maat hänelle
avautuvat.




X.


Kaupunkielämä hämmästytti tällä kertaa Nehljudofia erityisesti ja
uudella tavalla. Hän saapui illalla lyhtyjen ollessa jo sytytettyinä
asemalta omaan asuntoonsa. Kaikissa huoneissa tuntui vielä naftaliinin
haju, Agrafena Petrovna Kornejinsa kanssa olivat molemmat väsyksissä ja
tyytymättöminä, jopa olivat riitaantuneetkin tavaroita korjatessaan,
joiden koko merkitys vaan siinä näytti olevankin, että niitä
ripusteltiin, kuivaeltiin ja pantiin talteen. Nehljudofin huone oli
vapaa, vaan ei ollut järjestetty, ja arkkujen vuoksi oli pääsy sinne
vaikea, niin että Nehljudofin tulo nähtävästi teki häiriötä niiden
asiain menossa, jotka tässä kortteerissa jonkunlaisen kummallisen
luonnonlain voimasta suoritettiin. Kaikki tämä järjettömyys, johon hän
itse oli ollut osallisena, vaikutti nyt Nehljudofiin maalla vallinneen
köyhyyden jälkeen tavattoman vastenmielisesti. Niin että hän päätti heti
seuraavana päivänä muuttaa hotelliin ja jättää tavaroiden järjestämisen
Agrafena Petrovnan haltuun, kunnes sisar saapuisi ja lopullisesti
järjestäisi kaikki kotoiset asiat.

Nehljudof läksi jo aamulla talosta ja valitsi itselleen vankilan
läheisyydessä ensimäisessä hotellissa kaksi hyvin vaatimatonta eikä
aivan puhdasta huonetta, ja käskettyään tuoda sinne talosta ottamansa
tavarat läksi asianajajan luo.

Ulkona oli kylmä. Ukkosten ja sateiden jälkeen olivat tulleet ne kylmät
päivät, jotka ovat tavalliset keväällä. Oli niin kylmä ja tuuli niin
vinhasti, että Nehljudofia palelti ohkaisessa palttoossa, ja hän kulki
yhä nopeammin, lämmintä saadakseen.

Hänen muistissaan oli maalaiset ihmiset, vaimot, lapset, ukot, köyhyys
ja nääntymys, joita hän oli nyt aivan kuin ensi kerran nähnyt; muisteli
erittäinkin tuota hymyilevää vanhuslasta ohkaisine, rimpuilevine
jalkoineen, ja ehdottomastikin hän vertaili näihin sitä mitä nyt näki
kaupungissa. Kulkiessaan liha- ja kalapuotien sekä valmiiden vaatteiden
myymäläin ohi häntä hämmästytti, aivan kun olisi ensi kertaa nähnyt,
noiden lukemattomien puhtaiden ja lihavien puotilaisten kylläisyys,
jommoista maalla ei milloinkaan tavannut. Nähtävästi nämät ihmiset
olivat lujasti vakuutetut siitä, että heidän yrityksensä pettää niitä
ostajia, jotka eivät ymmärtäneet heidän tavaraansa, oli todellista ja
sangen hyödyllistä työtä. Yhtä kylläiset olivat kuskit tavattomine
takapuolineen ja selkänappineen, yhtäläiset olivat ovenvartijat
kultanauhaisine lakkineen, yhtäläiset piiat esiliinoilleen ja
kiharoilleen--ja erittäinkin pika-ajurit ajeltuine niskoineen; ne istua
retkottivat rattaillaan häpeemättömästi ja siveettömästi katsellen
ohikulkevia. Kaikissa näissä ihmisissä hän ehdottomastikin tunsi nyt nuo
samat maalaiset olennot, jotka olivat jätetyt ilman maata ja sen kautta
karkoitetut kaupunkiin. Muutamat näistä ihmisistä olivat ymmärtäneet
käyttää hyväksensä kaupunkilaisia oloja ja muuttuneet samanlaisiksi kuin
herrasväki, sekä olivat asemastaan hyvillään; toiset taas olivat
kaupungissa joutuneet vielä huonompiin oloihin kuin ennen maalla, ja
olivat nyt vieläkin surkuteltavammat. Näin surkuteltavat näyttivät
Nehljudofista olevan ne suutarit, joiden hän huomasi työskentelevän
erään kellarikerroksen ikkunassa; samanlaisia olivat nuo laihat kalpeat
pyykinpesijättäret, jotka tukka epäkunnossa, laihoilla ruskettuneilla
käsillään silittelivät vaatteita avatuissa akkunoissa, mistä tulvi
saippuahöyryä. Samanlaisia olivat myöskin kaksi maalaria esiliinoissa
paljaine jalkoineen, kiireestä kantapäähän maaliin tahrattuina. Hihat
käärittyinä kyynäspäätä ylemmäksi, päivettyneillä, suonikkailla,
heikoilla käsillään he kantoivat maaliämpäriään ja herkeämättä
kinailivat keskenänsä. Heidän kasvoissansa oli piinaantunut ja vihanen
ilme. Samanlaiset kasvot olivat tomuttuneilla mustanaamaisilla
kuorma-ajureilla, jotka tärisivät rattaillansa. Samanlaiset kasvot
olivat vielä ryysyisillä turvottuneilla miehillä ja naisilla lapsinensa,
jotka seisoivat katujen kulmissa almuja anoen. Samanlaisia kasvoja näkyi
vihdoin ravintolain avatuissa ikkunoissa, joiden ohi Nehljudof sattui
kulkemaan. Likaisten, pulloilla ja teeastioilla täytettyjen pöytien
ääressä, joiden välitse liehui valkopukuisia kyypareja, istui meluten ja
hoilotellen likaisia punanaamaisia miehiä tylsistyneine kasvoineen. Yksi
istui ikkunassa ja kulmakarvat ylös nostettuina ja huulet ylöspäin
venytettyinä katseli eteensä ikäänkuin olisi koettanut jotakin muistaa.

»Ja mitä varten ne ovatkin kaikki kokoontuneet tänne?»--ajatteli
Nehljudof hengittäen sisäänsä paitsi kylmän tuulen tuomaa pölyä myöskin
kaikkialle levinneen tuoreen maaliöljyn hajua.

Eräällä kadulla joutui hän kulkemaan rinnan kuormajonon kanssa, missä
kuljetettiin jotakin rautoja, ja pauhu oli epätasaisella kadulla niin
hirmuinen, että hänen teki kipeätä korviin ja päähän. Hän rupesi
kulkemaan nopeammin päästäkseen kuormajonon ohitse, kuin äkkiä raudan
räminän keskeltä kuuli oman nimensä. Hän pysähtyi ja näki jonkun matkaa
edessään sotilashenkilön, jolla oli suippopäiset vahatut viikset ja
kiiltävät hymyilevät kasvot. Istuen pika-ajurin rattailla tämä huitoi
hänelle tervehdykseksi kättä, avaten hymyllään tavattoman valkoisen
hammasrivin.

--Nehljudof? Sinäkö se olet?

Nehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.

--Aa! Shenbok,--huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei
oikeastaan ollut mitään syytä iloita.

Se oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli
jo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että
tämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan
huolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä.
Hänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.

--Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan
sielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut,--puhui hän, nousten
rattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea
sinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi
kunnollista ruokaa?

--Enpä taida nyt ehtiä,--vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka
pääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.

--Mitä varten sinä olet täällä?--kysyi Nehljudof.

--Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan
Samanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on
54 tuhatta tesättinää,--sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä
ylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan.--Asiat olivat
aivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät
maksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä
vuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha?--kysyi hän ylpeänä.

Nehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että
oli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun
erityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan
pohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä
holhojatoimestaan.

»Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?»--ajatteli
Nehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja
viiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä
hyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain
järjestämisestä.

--No, missä siis syömme?

--Eihän minulla ole aikaa,--sanoi Nehljudof katsoen kelloonsa.

--No sitten tehdään näin. Illalla on kilpa-ajot. Tulethan sinne?

--En, en tule.

--Tule pois. Omia hevosia minulla ei enää ole. Mutta minä pidän
Grishinin hevosien päälle. Muistathan? Hänellä on erinomainen talli.
Tulet siis, ja sitten syömme illallista.

--En jouda illallisellekaan, sanoi Nehljudof hymyillen.

--No mitäs tämä nyt on? Minne nyt lähdet? Tahdotko,--pääset minun
rattaissani.

--Minä olen menossa asianajajan luo. Se asuu heti tässä nurkan
takana,--sanoi Nehljudof.

--Niin, sehän on totta, sinullahan on jotain asioita vankilassa? Olet
tainnut tulla vankilan asianajajaksi? Niin kerrottiin Kortshagineilla,
--puhui Shenbok nauraen. He ovat jo lähteneet. Miten on asia? Kerro nyt!

--Niin, niin, tottahan se on kaikki,--vastasi Nehljudof,--mitäpä tässä
nyt kadulla rupeisin kertomaan.

--No niin, niin, sinähän olet aina ollut eriskummallinen. No, tuletko
sinä siis kilpa-ajoihin.

--En, en voi eikä haluta. Elä sinä nyt vaan suutu.

--Vielä mitä, suuttuisin! Missä sinä nyt palvelet?--kysyi hän ja hänen
kasvonsa menivät yhtäkkiä totisiksi, silmät pysähtyivät, kulmakarvat
kohosivat ylös. Hän tahtoi nähtävästi muistaa jotakin. Ja Nehljudof
huomasi hänessä aivan samanlaisen tylsän ilmeen, kuin tuolla ravintolan
ikkunassa istujalla, jolla oli kulmakarvat kohotettuina ja huulet
töröttivät ulospäin.

--Mikä hirveä kylmyys! Hä?

--Niin on!

--Onko ostokset rattaillasi,--kysyi Shenbok ajurilta.

--No hyvästi nyt sitten, olipa sangen hauska että tapasin sinut,--sanoi
hän, ja puristettuaan lujasti Nehljudofin kättä hypähti ylös rattaille
liikutellen kiiltävien kasvojensa edessä hyvästiksi leveätä kättänsä
uusine valkoisine säämiskähansikkaineen, ja tottuneesti hymyillen
harvinaisen valkoisella hammasrivillään.

»Olenko siis todellakin ollut tuommoinen?»--ajatteli Nehljudof
mennessään asianajajan luo.--»Vaikka en olisikaan ollut ihan sellainen,
niin ainakin tahdoin olla sellainen ja luulin sellaisena eläväni koko
ikäni.»




XI.


Asianajaja otti vastaan Nehljudofin ennen vuoroa ja alkoi heti puhua
Menshofien asiasta, jonka hän oli lukenut, ja oli ihmeissään syytöksen
perusteettomuudesta.

--Tämä juttu on aivan kauhistuttava,--puhui hän,--on hyvin luultavaa,
että tilanomistaja on itse tehnyt murhapolton palovakuutussumman vuoksi,
mutta pääasia on se, että Menshofien syyllisyys ei ole lainkaan
todistettu. Ei ole mitään todiste-aiheita. Sen on saanut aikaan
nimismiehen erikoinen hartaus ja yleisen syyttäjän huolimattomuus. Jos
juttua ei käsitettäisi piirioikeudessa, vaan täällä, niin takaisin
voiton, enkä ottaisi mitään palkkiotakaan.--Ja sitten se toinen asia,
Feodosja Birjukovan anomus korkeimpaan paikkaan,--se on kirjoitettu; jos
lähdette Pietariin, ottakaa se mukaanne, viekää perille ja esittäkää
itse pyyntönne. Muussa tapauksessa sieltä tehdään kysymys eikä asiasta
tule mitään. Koettakaa päästä semmoisten henkilöiden puheille, joilla
on vaikutusvaltaa valitusasiain komiteassa. Onko nyt siis kaikki...

--Ei, minulle kirjoitetaan vielä...

--Huomaanpa että olette muuttuneet tapiksi, jonka kautta kaikki vankilan
valitukset vuotavat ulos,--sanoi asianajaja hymyillen.--Liian paljon
olette ottaneet hartioillenne.

--Niin, mutta se on aivan hämmästyttävä asia,--sanoi Nehljudof kertoen
lyhykäisyydessä jutun juonen, kuinka eräs lukutaitoinen talonpoika
maalla oli alkanut lukea evankeliumia ja selitellä sitä ystävillensä.
Papisto katsoi tämän rikollisuudeksi. Hän annettiin ilmi. Nimismies piti
poliisitutkinnon, yleisen syyttäjän apulainen pani kokoon syytteen ...
ja valaoikeusto antoi tuomionsa.

--Tämähän on jotain hirmuista,--puhui Nehljudof.--Onko mahdollista että
siinä olisi perää?

--Mikäs teitä siinä erityisesti kummastuttaa?

--Kaikki alusta loppuun; nimismiestä ehkä vielä voin ymmärtää, hänelle
kun on käsketty, mutta yleisen syyttäjän apulainen, joka panee kokoon
syytöksen--onhan hän sivistynyt ihminen...

--Siinä juuri onkin erehdys, että olemme tottuneet ajattelemaan yleisiä
syyttäjiä ja muita oikeudenjäseniä jonkinlaisiksi uusiksi,
vapaamielisiksi ihmisiksi. Ovat ne joskus ehkä olleetkin semmoisia,
mutta nyt on asianlaita aivan toinen. Ne ovat vaan tavallisia
virkamiehiä, jotka välittävät vaan palkannostopäivästä. Hän saapi
palkkansa ja tarvitsee enemmän ja siihen supistuvat kaikki hänen
periaatteensa. Hän on valmis syyttämään ja tuomitsemaan ketä tahansa.

--Mutta onko nyt todellakin olemassa lakeja, joiden mukaan voi lähettää
ihmisen paikkakunnalta vaan senvuoksi, että hän yhdessä muiden kanssa
lukee evankeliumia?

Ei ainoastaan paikkakunnalta, vaan vieläpä pakkotöihinkin, Siperiaan,
jos vaan tulee todistetuksi, että lukiessaan evankeliumia hän oli
uskaltanut tulkita sitä toisin kuin on käsketty ja siten siis
arvostellut kirkollista tulkitsemista. Sehän muka on oikeauskoisen
opin moittimista, ja laki määrää siitä pakkotyötä.

--Onko se mahdollista?

--Vakuutan teille. Tapani on aina sanoa oikeudenjäsenille,--jatkoi
asianajaja,--etten voi olla tuntematta kiitollisuutta nähdessäni
heitä, sillä ettemme me teidän kanssanne ja yleensä kaikki muutkin
istu vankilassa, siitä on meidän kiittäminen vaan heidän
hyväntahtoisuuttansa. On helposta helpointa saattaa meidät jokaisen
kadottamaan oikeutemme ja lähettää meidät paikkakunnalta.

--Mutta jos asianlaita todellakin on tämmöinen ja kaikki siis riippuu
yleisen syyttäjän mielivallasta, ihmisistä, joilla on oikeus joko
käyttää tai olla käyttämättä lakia, niin mitä varten on olemassa koko
oikeuslaitos?

Asianajaja purskahti iloiseen nauruun.--Kylläpä te teettekin kysymyksiä!
Tuo se nyt on, veikkonen, vaan filosofiaa. Vaikka kyllähän siitäkin
saattaa keskustella. Tulkaapa luokseni lauvantaina. Täällä tapaatte
tiedemiehiä, kirjailijoita, taiteilijoita. Silloin saamme keskustella
yleisistä kysymyksistä,--sanoi asianajaja pannen ivallista painoa
sanoihin »yleisistä kysymyksistä.»--Oletteko tuttu vaimoni kanssa?
Tervetuloa.

--Pitääpä tulla,--vastasi Nehljudof tuntien puhuvansa toista kuin
ajatteli, sillä hän ajatteli, että hän kaikkeen muuhun ennen suostuisi
kuin tulemaan asianajajan luo noiden oppineiden, kirjailijain ja
taiteilijain seuraan. Nauru, millä asianajaja vastasi Nehljudofin
huomautukseen, ettei oikeudella ole mitään merkitystä, jos sen jäsenet
voivat mielin määrin käyttää tai olla käyttämättä lakia, ja se
äänenpaino, jolla tämä oli puhunut »filosofiasta» ja »yleisistä
kysymyksistä», osotti Nehljudofille kuinka kokonaan erilaiset olivat
hänen ja asianajajan, ja arvattavasti myöskin tämän ystävien
katsantotavat. Niin kaukana kuin Nehljudof olikin entisistä ystävistään,
kuten esimerkiksi Shenbokista, hän tunsi olevansa vielä paljoa
kauvempana asianajajasta ja hänen piiriinsä kuuluvista ihmisistä.




XII.


Vankilaan oli pitkä matka ja oli jo myöhäistä, niin että Nehljudof otti
sinne ajurin. Eräällä kadulla tämä keski-ikäinen, viisaan ja
hyväntahtoisen näköinen ajuri kääntyi Nehljudofin puoleen ja osoitti
tavattoman suurta uutisrakennusta.

--Katsokaa mimmoisen kivimuurin ovat pystyttäneet,--sanoi hän aivan kuin
olisi osaltaan ollut syypää tuohon rakennusyritykseen ja ylpeillyt
siitä.

Kivimuuri oli todellakin tavattoman suuri ja sen kuosi oli monimutkainen
ja eriskummainen. Vankat telineet suurista honkatukeista, jotka olivat
rautavanteilla yhteenliitetyt, ympäröitsivät rakennusta ja erottivat
sitä kadusta plankkuaitauksella. Telineiden juurella kiehui muurahaisina
kalkkiin ryvettyneitä työmiehiä, joista toiset asettelivat, toiset
takoivat kiviä, kolmannet kantoivat ylös raskaita selkäkuormia ja toivat
alas tyhjiä tiilipaareja ja ruukkiämpäreitä. Lihava ja hienosti puettu
herrasmies, luultavasti arkkitehti, seisoi telineiden luona ja
näytti jotain ylöspäin, puhuen kunnioituksella kuuntelevalle
rakennusmestarille. Heidän ohitsensa ajoi portista ulos ja sisään tyhjiä
ja lastattuja kuormarattaita.

»Ja kuinka vakuutettuina ovat nuo kaikki, sekä työn tekijät että
teettäjät siitä, että asiat ovat juuri niinkuin niiden olla
pitääkin,--että sillaikaa kuin kotona heidän raskaudentilassa olevat
vaimonsa tekevät voimainsa yli työtä, ja heidän lapsensa, pikku myssyt
päässä, nälkäkuoleman lähestyessä, vanhuksen tavoin hymyilevät ja
vääntelevät pikku jalkojansa, heidän täytyy rakentaa tuota tyhmää,
tarpeetonta linnaa jollekin tyhmälle ja tarpeettomalle ihmiselle,
yhdelle niistä samoista, jotka raastavat ja nylkevät heitä,» ajatteli
Nehljudof katsellessaan tätä kivimuuria.

--Kyllä on pöllömäinen rakennus,--sanoi hän ääneen ajatuksensa.

--Kuinka niin, pöllömäinen?--vastasi ajuri loukkaantuneesti,--mikä
pöllömäinen se on, joka kansalle työtä hankkii.

--Mutta onhan se työ tarpeetonta.

--Tottapa se työ tarpeellinen on, koska rakentavat,--väitti
ajuri,--kansa saapi leipänsä.

Nehljudof vaikeni, erittäinkin kun rattaiden räminän vuoksi oli vaikeata
puhua. Jonkun matkaa vankilasta tultiin kivikadulta viertotielle, niin
että oli helppo puhua; ajuri kääntyi taas Nehljudofin puoleen.

--Ja mikä ihme sitä kansaa nykyisin niin paljon kaupunkiin
tuokin,--sanoi hän kääntyen pukillaan ja osoittaen Nehljudofille
vastaantulevaa maalaistyömiesten joukkokuntaa sahoineen, kirveineen ja
säkkineen.

--Enemmänkö niitä nyt tulee kuin muina vuosina?--kysyi Nehljudof.

--No niinhän niitä tukkii joka paikkaan, että on pääsemättömissä.
Teettäjät viskelevät työmiehiä kuin lastuja. Kaikki paikat ovat täynnä.

--Mistä se tulee?

--Niitä kun on lisääntynyt. Ei ole minne mennä.

--Mutta jos on lisääntynyt, miksi eivät jää maalle.

Ei ole maalla mitään tekemistä. Ei ole maata.

Nehljudof koki samaa kuin jonkun paikan ollessa satutettuna: näyttää
kuin työkseen satuttaisi aina kipeään paikkaan.--Se tulee siitä, että
kolaukset tuntuvat ainoastaan kipeään paikkaan.

»Onko todellakin samaa kaikkialla», ajatteli hän ja rupesi kyselemään
ajurilta, kuinka paljon heidän kylässään oli maata, ja kuinka paljon
maata oli ajurilla itsellään, ja miksi hän asui kaupungissa.

--Maata meillä on tesättinä[2] henkeä kohti. Hallussamme on sitä kolmen
hengen varalle,--alkoi ajuri hyvillään selitellä.--Kotonani on isä,
veli, ja toinen veli on sotamiehenä. He pitävät taloutta, mutta eipä
siinä ole paljon pitämistä. Silläpä veli aikoikin lähteä Moskovaan.

--Eikö saa maata vuokralle.

--Mistäpä sitä nykyään ottaisi. Herraset, missä niitä oli, päästivät
käsistään omansa. Nyt on kaikki kauppiaitten hallussa. Ja heiltä ei saa
millään hinnalla, he kun itse viljelevät. Meilläkin osti eräs
ranskalainen maan haltuunsa entiseltä herralta, eikä anna ehdolla
millään.

--Mikäkö ranskalainen? Mikä lie Djufar, ehkä olette sattuneet kuulemaan.
Hän laittaa teaatterissa näyttelijöille peruukkeja, se toimi kannattaa,
ja hän onkin tullut rikkaaksi. Meidän neidiltä hän on ostanut koko
tilan. Nyt hän on ottanut meidät valtaansa. Ja pyörittelee meitä mielin
määrin. Onneksi on hän hyvänluontoinen mies. Mutta vaimo, venäläinen, on
semmoinen koira, ettei enää pahemmasta. Nylkee puhtaaksi kansan.
Surkeata on nähdä. Siinähän jo ollaankin linnalla. Portin eteenkö
ajetaan. Eipä lasketa näänmä.




XIII.


Sydän kurkussa ja kauhistuksella ajatellen, missä tilassa hän nyt
tapaisi Maslovan, ja kammoksuen sitä salaisuutta, joka hänestä tuntui
olevan sekä Maslovassa että koko tuossa vankilan ihmis-yhteydessä,
soitti Nehljudof pääoven kelloa ja kysyi esiintulleelta vartijalta
Maslovasta. Tiedusteltuansa sanoi vartija Maslovan olevan lasaretissa.
Nehljudof meni sinne. Hyvänluontoinen vanhus, lasaretin vartija, päästi
hänet heti sisälle, ja saatuaan tietää ketä hän haki, käski menemään
lasten osastoon.

Nuori, karboolihajun läpitunkema lääkäri tuli käytävään Nehljudofia
vastaan ja kysyi ankarasti, mitä asiaa hänellä oli. Tämä lääkäri
toimitteli vangeille kaikenlaisia helpotuksia ja sen vuoksi alituiseen
joutui ikäviin rettelöihin vankilan johtokunnan jopa vanhimman
lääkärinkin kanssa. Peläten ettei Nehljudof vaan vaatisi häneltä jotain
laittomuuksia ja myöskin haluten osottaa, ettei hän tee poikkeuksia
kehenkään nähden, teeskenteli hän itseään vihaseksi.

--Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto,--sanoi hän.

--Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.

--On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?

--Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan,--sanoi
Nehljudof:--tahtoisin nyt tavata häntä,--olen matkalla Pietariin
jättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin
vielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti,--sanoi
Nehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.

--Se käy kyllä päinsä,--sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen
valkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren
--vanki Maslovan.

--Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?

--Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista
muutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä
Maslovaan.

--Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet,
joista hän on tullut, sanoi lääkäri:--tuossa hän jo onkin. Eräästä
ovesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli
valkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka
peitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi,
pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne
alas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti.
Tultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä,
sitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut
häntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi
kiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena.
Mutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt
jotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti,
epäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä
oli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle
kirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.

--Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se
huvittaisi teitä. Huolitteko.

Maslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan
kieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä?--ja otti
vaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.

--Tapasin siellä teidän tätiännekin,--sanoi Nehljudof.

--Vai tapasitte,--sanoi toinen välinpitämättömästi.

--Onko teidän täällä hyvä olla?--kysyi Nehljudof.

--Meneehän tuo,--sanoi Maslova.

--Eikö ole liian vaikeata?

--Ei, ei ole. En ole vielä tottunut.

--Olen teidän puolestanne hyvin iloinen. Ainahan täällä on parempi kuin
siellä.

--Kuin missä _siellä?_--sanoi Maslova ja hänen kasvonsa menivät
punaisiksi.

--Siellä vankilassa,--kiirehti Nehljudof sanomaan.

--Miksi niin, parempi?--kysyi Maslova.

--No eivätköhän ihmiset täällä ole parempia. Ei ole semmoisia kuin
siellä.

--Siellä on paljon hyviä,--sanoi Maslova.

--Menshofien puolesta olen puuhannut ja toivon että heidät
vapautetaan,--sanoi Nehljudof.

--Kunpa niin kävisi, se on semmoinen mainio mummo,--sanoi Maslova,
toistaen vanhan määritelmänsä tästä mummosta, ja hymähti hieman.

--Nyt lähden Pietariin. Teidän asianne tulee pian esille ja minä toivon,
että tuomio kumotaan.

--Kumotaan tai ei, nyt se on yhdentekevää.

--Miksi: nyt?

--Niin vaan,--sanoi Maslova vilkaisten kysyvästi Nehljudofiin.

Nehljudof ymmärsi tämän sanan ja tuon katseen niin, että Maslova tahtoi
tietää, pysyikö hän päätöksessään vai oliko sen muuttanut hänen
kieltämisensä jälkeen.

En tiedä miksi se on teistä yhdentekevää,--sanoi Nehljudof.--Mutta
minulle ainakin on yhdentekevä julistavatko teidät syyttömäksi vai ei.
Minä olen kaikessa tapauksessa valmis tekemään minkä olen
sanonut,--sanoi hän päättävästi.

Maslova nosti päänsä ja hänen mustat silmänsä pysähtyivät yhtaikaa sekä
Nehljudofiin että hänen ohitsensa ja koko kasvot kirkastuivat riemusta.
Mutta hän sanoi ihan toista kuin mitä hänen silmänsä puhuivat.

--Sitä sanotte ihan turhaan.

--Minä sanon, että tietäisitte.

--Siitä asiasta on jo kaikki sanottu eikä ole enään mitään puhumista,
sanoi Maslova, vaivoin pidättäen hymyään.

Lasten osastosta kuului jotain melua ja sitten lapsenitkua.

--Taitavat kutsua minua,--sanoi Maslova, levottomasti katsellen
taakseen.

--No hyvästi siis,--sanoi Nehljudof.

Maslova ei ollut huomaavinaan hänelle ojennettua kättä ja puristamatta
sitä kääntyi, ja peittäen riemuansa läksi menemään nopein askelin
käytävän mattoja pitkin.

»Mitähän hänessä tapahtuu? Miten hän ajattelee? Miten hän tuntee?
Tahtooko hän panna minut koetukselle vai eikö hän todellakaan voi antaa
anteeksi? Eikö hän voi vai eikö hän tahdo sanoa kaikkea mitä ajattelee
ja tuntee? Onko hän heltynyt vai katkeroittunut?»--kyseli itseltään
Nehljudof eikä voinut löytää mitään vastausta. Selvänä oli hänelle vaan
se, että Maslova oli muuttunut ja että hänessä tapahtui hänen sielulleen
tärkeä muutos, ja tämä muutos yhdisti Nehljudofin ei ainoastaan häneen,
vaan siihenkin, jonka nimessä tämä muutos tapahtui. Ja tämäpä
yhdistyminen nyt saattoikin Nehljudofin riemulliseen ja onnelliseen
mielentilaan.

Palattuaan lastenosastoon, missä seisoi kahdeksan pikkuvuodetta, ryhtyi
Maslova sisaren käskystä kohentamaan vuodetta ja kumartui liian kauas
lakanan kanssa, niin että liukastui ja oli pudota. Paranemaan päin
oleva, kurkustaan sidottu, häneen katsova poika rupesi nauramaan, ja
silloin Maslova ei enää voinut pidättää, vaan istui vuoteen laidalle ja
purskahti äänekkääseen ja niin makeaan nauruun, että se tarttui
useampiin lapsista; mutta sisar huusi hänelle vihasesti:

--Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene
hakemaan annoksia.

Maslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta
katsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti
jälleen nauruun.

Päivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi
valokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen
jälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti
Maslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan,
liikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa,
kasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan
olivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä,--katseli kellastunutta
korttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria
kauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin
vajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli
huoneeseen.

--Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi?--sanoi lihava, hyväsydämminen
hoitajatar, kumartuen valokuvan yli.

--Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?

--Kukas muu sitten?--sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa
kasvoihin.

--Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?

--Täti. Etkö todella olisi tuntenut?--kysyi Maslova.

--En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo
kymmenen vuotta!

--Ei vuotta, mutta koko elämä,--sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus
katosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin
välys meni ryppyyn.

--No eikö se elämä »siellä» ole sentään jotenkin helppoa?

--Vai helppoa!--toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen
päätänsä.--Vankeutta pahempi!

--Kuinka niin?

--Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka
päivä.

--Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?

--Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä
puhuukaan,--sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän
laatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten
oven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi,
minä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä,
että olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin
sanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut
siellä,--muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli
kyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen
selväksi.

Vasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden
laskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut
lunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin
tahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä
tukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan
noin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan,
luisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle
valitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin
tuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka
heidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä
päättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa
ja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului
juopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia,
pianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun
säveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten;--muisti kuinka pieni,
humalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa
kaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti
päältään, sieppasi hänet, ja toinen,--lihakas partaniekka, myöskin
hännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista)--otti Klaaran,
ja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät...

Ja näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla
muuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli
haukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää
tilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa
hänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää
häntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei
sallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja
jotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä
kohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli
viiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut,
jos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä
muualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun
ahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset.
Istuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa
ja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.




XIV.


Pietariin oli Nehljudofilla kolme asiaa: kassatsioonianomus senaattiin
Maslovan asiasta, Fedosja Birjukovan juttu valitusasiain komiteassa, ja,
Vera Bogoduhofskajan pyynnöstä, anomus santarmihallitukseen tai 3:teen
osastoon Shustovan vapauttamisesta ja äidin sallimisesta tavata
poikaansa, jota säilytettiin linnassa ja josta Vera Bogoduhovskaja oli
hänelle kirjoittanut. Nämä molemmat asiat hän katsoi samaksi kolmanneksi
asiaksi. Ja neljäs asia oli vielä lahkolaisjuttu, jotka lahkolaiset
olivat lähetetyt pois kotoaan Kaukaasiaan syystä, että olivat lukeneet
ja selitelleet evankeliumia. Hän oli luvannut, enemmän itselleen kuin
heille, että tekisi kaikki mitä oli mahdollista tämän asian
selvittämiseksi.

Siitä saakka kuin hän ensi kerran oli käynyt Maslennikofin luona, ja
erittäinkin tultuaan matkaltaan maaseudulta Nehljudof koko olennollaan
tunsi inhoa niihin piireihin, missä hän oli tähän asti elänyt,--niihin
piireihin, missä peitettiin mitä tarkimmin kaikki kärsimykset, joita
miljoonat ihmiset kantoivat muutamien harvojen mukavuuden ja huvituksien
turvaamiseksi, ja peitettiin niin huolellisesti, että näiden piirien
ihmiset eivät nähneet eivätkä voineet nähdä noita kärsimyksiä eikä siis
myöskään oman elämänsä julmuutta ja rikoksellisuutta. Nehljudof ei nyt
enää voinut seurustella näiden ihmisten kanssa tuntematta tukaluutta ja
paheksimatta itseänsä. Mutta näihin piireihin oli hänet kuitenkin
saattanut hänen omat entiset elämäntapansa, samoin kuin myös sukulais-
ja ystävyyssuhteet, ja saattoi nyt etupäässä se, että voidakseen tehdä
sitä, mikä hänen mieltänsä yksistään kiinnitti, nimittäin auttaa sekä
Maslovaa että kaikkia muita autettavia, kärsiviä, hänen oli pyytäminen
apua ja palvelusta tämän piirin ihmisiltä, joita hän ei ainoastaan ollut
kunnioittamatta vaan usein paheksi ja ylenkatsoi.

Pietarissa Nehljudof pysähtyi äitinsä sisaren, kreivitär Tsharskajan
luo, joka oli entisen ministeriä vaimo, ja joutui näin sen
ylimysmaailman sisimpään keskukseen, joka oli tullut hänelle niin
vastenmieliseksi. Niin epämiellyttävää kuin tämä olikin, ei hän voinut
muuten menetellä. Asettumalla johonkin hotelliin hän olisi loukannut
tätiä, mutta tällä oli korkeita tuttavuuksia ja hän saattoi siis olla
suureksi hyödyksi kaikissa niissä asioissa, joita Nehljudof aikoi
puuhata.

--Ja mitä minä kuulenkaan sinusta?--Täydellisiä ihmeitä,--puhui hänelle
kreivitär Jekaterina Ivanovna, tarjoten hänelle heti tuliaisiksi
kahvia.--_Vous posez pour un Howard_. Autat pahantekijöitä. Ajelet
vankiloissa. Korjailet epäkohtia.

--En sinnepäinkään, semmoista en ole ajatellutkaan.

--Mutta sehän on kylläkin hyvää. Kun ei siinä vaan olisi jotain romaania
lisäksi. Kerroppas nyt.

Nehljudof kertoi suhteensa Maslovaan,--kaikki, niinkuin oli.

--Muistan, muistan, Helena parka puhui minulle jotain siitä asiasta, kun
sinä asuit noiden muminojen luona, nehän taisivat aikoa naittaa sinut
ottotyttönsä kanssa, (kreivitär Jekaterina Ivanovna oli aina halveksinut
Nehljudofin tätejä isän puolelta)... Vai sekö se siis oli? _Elle est
encore jolie_?

Täti Jekaterina Ivanovna oli 60-vuotias terve, iloinen, tarmokas,
puhelias nainen. Kasvultaan hän oli kookas ja hyvin täyteläs, huulessa
hänellä tuntui mustat viikset. Nehljudof piti hänestä ja lapsuudestaan
saakka oli tottunut ottamaan vaikutusta hänen tarmostaan ja
iloisuudestaan.

--Ei, _ma tante_, tuo kaikki on lopussa. Minä halusin vaan auttaa häntä,
sentähden että ensiksikin hän on syyttömästi tuomittu, ja toiseksi minä
olen siihen syypää, niin kuin olen syypää koko hänen onnettomuuteensa.
Tunnen velvollisuudekseni tehdä kaikki mitä voin hänen hyväkseen.

--Mitäs ne ovat sitten minulle kertoneet että sinä muka aikoisit mennä
naimisiin hänen kanssansa.

--Niin aijoinkin, mutta hän ei suostu. Jekaterina Ivanovna laski
lasisilmänsä alas ja katsoi ääneti ja kummastellen niiden yli sisarensa
poikaan. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttuivat ja niissä ilmeni
tyytyväisyys.

--Tyttö onkin viisaampi sinua. Voi, mikä hölmö sinä olet! Ja sinä olisit
todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan?

--Se on tietty.

--Huolimatta siitä mikä hän on ollut?

--Juuri sen vuoksi. Minähän olen kaikkeen syypää.

--Ei, hölmö olet kuin oletkin,--sanoi täti, pidättäen
naurua.--Tiedätkö, se sopii mainiosti,--jatkoi hän.--Alinella on
merkillinen turvakoti, Magdaleenalaitos. Kävin kerran siellä. Ne naiset
siellä ovat hyvin inhoittavia: minä sen jälkeen peseskelin itseäni
yhtämittaa. Mutta Aline on sitä vastoin koko sielullaan asiassa kiinni.
Niinpä me nyt annamme tuon sinun hänen laitokseensa. Jos kuka saa hänet
paranemaan, niin se on Aline.

--Mutta hänhän on tuomittu Siperiaan. Tänne olen tullut juuri
puuhatakseni tuomion kumoamista. Se on minun ensimäinen asiani teille.

--Vai niin, missä hänen juttunsa sitten on?

--Senaatissa.

--Senaatissako? Minulla on serkkuni Ljovushka senaatissa. Hän on tosin
vaan ritarimerkkien osastolla. Ja niistä oikeista en minä tunne ketään.
Kaikki he mitä lienevät saksalaisia: Ge, Fe, De, läpi koko aakkoston.
Taikka kaikellaisia Ivanofia, Semjonofia, Nikitiniä, taikka Ivanenkoja,
Simonenkoja, Nikitenkoja vaihtelun vuoksi. _Des gens de l'autre monde_.
Mutta voinhan kumminkin sanoa miehelleni. Kyllä hän ne tuntee. Hän
tuntee kaikellaisia ihmisiä. Minä sanon, mutta sinä itse selitä
hänelle, sillä minua hän ei koskaan ymmärrä. Puhuinpa minä mitä tahansa,
ei hän sano mitään ymmärtävänsä. Kaikki muut ymmärtävät, hän vaan ei.

Samassa tuli sisälle lakeija, polvisukissa, tuoden hopeisella
tarjottimella kirjeen.

--Tämä onkisi juuri Ahneita. Sinäpä saat kuulla nyt Kiesewetteriäkin.

--Mikä Kiesewetter se on?

--Kiesewetterkö? Tulehan illalla, niin saat tietää mikä mies se on. Hän
puhuu niin, että kaikkein paatuneimmatkin pahantekijät lankeavat
polvilleen, itkevät ja katuvat.

Kreivitär Jekaterina Ivanovna kannatti, niin kummalta kuin se kuuluukin
ja niin vähän kuin se sopikin hänen luonteeseensa, kiivaasti sitä oppia,
jonka mukaan usko lunastukseen katsottiin kristillisyyden ydinkohdaksi.
Hän ajeli kokouksissa, missä tätä silloin muodissa ollutta oppia
saarnattiin, ja kokosi luokseen uskovaisia. Mutta vaikka tämän opin
mukaan kaikki kirkonmenot, jumalankuvat jopa sakramentitkin hyljättiin,
oli Jekaterina Ivanovnan kaikissa huoneissa ja hänen vuoteensakin
ääressä jumalankuvia, ja hän täytti kaikki mitä kirkko vaati näkemättä
tässä mitään ristiriitaisuutta.

--Kunpa tuo sinun Magdaleenasi saisi häntä kuulla; ihan varmaan
kääntyisi,--sanoi kreivitär.--Ja muista nyt varmaan olla kotona illalla.
Se on mitä merkillisin mies.

--Ei se huvita minua, _ma tante_.

--Mutta minä sanon, että se huvittaa. Ja sinun täytyy tulla. Sano nyt
siis mitä minulta tarvitset? _Videz votre sac_.

--Olisi vielä asiaa linnaan.

--Linnaanko? No sinne voin antaa sinulle kirjeen paroni Kriegsmuthille.
_C'est un très brave homme_. Ja tunnethan itsekin hänet. Hän oli isäsi
toveri. Hänellä on tosin taipumuksia spiritismiin, mutta se ei mitään
tee. Hän on hyvänluontoinen. Mitä asiaa sinun on sinne?

--Täytyy pyytää, että eräälle äidille annettaisiin lupa tavata
poikaansa, joka istuu siellä. Mutta minulle sanottiin, ettei asia riipu
Kriegsmuthista vaan Tshervjanskista.

--Tshervjanskista minä en pidä, mutta sehän on Marietten mies. Voipihan
pyytää Marietteä. Kyllä hän minun tähteni sen tekee. _Elle est très
gentille_.

--Ja sitten pitää vielä puuhata erään naisen puolesta, joka on jo
useampia kuukausia istunut vankilassa ilman että kukaan tietää mistä
syystä.

--No ei vaan, kyllä hän itse varmaan tietää syyn. Ne tietävät
erinomaisen hyvin. Ja se on noille lyhyttukkaisille aivan oikein.

--Emme tiedä, onko oikein vai ei. Mutta he kaikissa tapauksissa
kärsivät. Te olette kristitty ja uskotte evankeliumiin, ja kuitenkin
voitte olla niin säälimätön.

--Ei se estä. Evankeliumi on evankeliumi, mutta mikä on vastenmielistä,
se on vastenmielistä. Pahemmin tekisin, jos teeskentelisin rakastavani
nihilistejä ja erittäinkin lyhyttukkaisia nihilistejä, silloin kun en
voi niitä sietää.

--Miksette voi niitä sietää?

--Jälkeen maaliskuun 1 päivän[3] kysyt miksi?

--Eiväthän kaikki ole ottaneet osaa maaliskuun 1 päivän tekoon.

--Sama se: mitäs he tunkeutuvat asioihin, jotka eivät kuulu heihin. Ei
se ole naisten asia.

--Mutta pidättehän että Mariette esim. kyllä voi ottaa asioihin
osaa,--sanoi Nehljudof.

--Mariette? Mariette on Mariette. Mutta tuommoiset puolivillaiset, ne
luulevat voivansa opettaa kaikkia.

--Ei opettaa, vaan yksinkertaisesti vaan auttaa kansaa.

--Ilman heitäkin tiedetään, ketä on auttaminen, ketä ei.

--Mutta kansahan on kurjuudessa. Juuri äsken tulen maalta. Onko
todellakin välttämätöntä, että talonpojat tekevät työtä otsansa hiessä
eivätkä saa syödä kylläkseen, ja että me sitä vastoin elämme hirveässä
ylellisyydessä,--puhui Nehljudof tädin hyväntahtoisuudesta saaden halua
lausua hänelle kaikki ajatuksensa julki.

--Tahdotko sinä siis, että minä tekisin työtä enkä mitään söisi?

--En, en tahdo ettette söisi,--sanoi Nehljudof ehdottomasti
hymyillen,--minä tahdon vaan, että me kaikki tekisimme työtä ja kaikki
söisimme.

Täti laski taas alas lasisilmänsä ja katsoi niitten yli uteliaasti
Häneen.

--_Mon cher, vous finirez mal_[4],--sanoi hän.

--No miksi niin.

Samassa astui huoneeseen pitkä, leveäharteinen kenraali. Se oli
kreivittären mies, entinen ministeri Tsharskij.

--Vai niin, Dmitrij. Hyvää päivää,--sanoi tämä, tarjoten hänelle vasta
ajellun poskensa suudeltavaksi.--Milloin olet saapunut?

Itse hän suuteli äänettömänä vaimoansa otsaan.

--Ei, hän on lahjomaton,--kääntyi kreivitär miehensä puoleen.--Hän
käskee minun mennä ojalle vaatteita pesemään ja syömään vaan perunoita.
Hän on kauhea hölmö, mutta tee sinä kuitenkin hänelle se, minkä hän
pyytää.--Oletko kuullut, sanotaan Kamenskajan olevan niin
epätoivoissaan, että on henki vaarassa,--kääntyi hän miehensä
puoleen,--lähtisit sinä hänen luokseen.

--Se on todellakin hirmuista,--sanoi mies.

--No, menkää nyt puhumaan hänen kanssansa, minun täytyy kirjoittaa
kirjeitä.

Tuskin oli Nehljudof päässyt viereiseen huoneeseen, kun täti huusi
hänelle edellisestä:

--Kirjoitanko siis Mariettelle?

--Olkaa niin hyvä, _ma tante_.

--Minä siis jätän avonaiseksi, mitä siihen lyhyttukkaiseen tulee, kyllä
hän käskee miehellensä, ja tämä tekee kaikki. Älä sinä vaan luule, että
minä olen pahasisuinen. Kaikki sinun holhokkisi ovat sangen
inhoittavia, mutta en minä tahdo heille pahaa. Olkoot sitten, no mene
nyt. Muista olla kotona illalla, saat kuulla Kiesewetteriä. Ja me
pidämme pienen hartaushetken. Ja jollet sinä vaan pane vastaan, niin se
tulee tekemään sinulle sangen hyvää. Tiedänhän minä, että Helena ja te
kaikki muut olette niissä asioissa hyvin takapajulla. Näkemään asti
siis.




XV.


Kreivi Ivan Mihailovitsh oli virasta eronnut ministeri ja sangen
luja-mielipiteinen mies. Kreivi Ivan Mihailovitshin vakaumukset olivat
nuoruudesta pitäen siinä, että niinkuin lintu luonnostaan syö matoja, on
puettu höyheniin ja untuviin ja lentelee ilmassa, niin hänenkin
luontonsa vaatii häntä syömään kalliita ruokia, joita kalliit kokit ovat
valmistaneet, olla puettuna kaikkein mukavimpaan pukuun, ajella kaikkein
kesyimmillä ja nopeimmilla hevosilla, ja että tämän kaiken sen vuoksi
pitää olla valmiina häntä varten. Paitsi sitä kreivi Ivan Mihailovitsh
arveli, että mitä enemmän hänellä on kaikenlaisia rahatuloja kruunulta
ja mitä enemmän hänellä on kunniamerkkejä ja jalokiviesineitä vissine
nimikirjoituksineen, ja mitä useammin hän tulee tapaamaan ja puhumaan
korkeitten henkilöitten kanssa molempaa sukupuolta, sitä parempi hänen
on. Mutta kaikki muu näiden perussääntöjen rinnalla oli kreivi Ivan
Mihailovitshin mielestä mitätöntä ja turhanpäiväistä. Kaikki muu saattoi
olla joko näin tahi ihan päinvastoin. Tämän uskon mukaan kreivi Ivan
Mihailovitsh oli elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljänkymmenen vuoden
aikana ja 40 vuoden kuluttua saavutti ministerin aseman.

Kreivi Ivan Mihailovitshin pääominaisuudet, joiden kautta hän oli kaiken
tämän saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin osasi ymmärtää
kirjelmien ja asetusten sisältöä, ja kykeni panemaan kokoon, vaikkei
aivan sujuvastikaan, ymmärrettäviä asiapapereita sekä välttämään
oikokirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän osasi sangen hyvin
esiintyä, ja missä tarvittiin antaa itsellensä ylpeän, koskemattoman ja
ylevännäköisen muodon, mutta toisin paikoin taas osottaa
mukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi
siinä, ettei hänellä ollut mitään yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei
yksityistä siveyttä koskevia eikä yhteiskunnallisia, ja että hän sen
vuoksi saattoi olla, tarvittaessa, yhtä mieltä kaikkein kanssa ja
myöskin tarvittaessa eri mieltä kaikkien kanssa. Näin menetellessään hän
pyrki ainoastaan ylläpitämään yleistä johdonmukaisuutta, koettaen olla
joutumatta ilmeiseen ristiriitaan itsensä kanssa. Mutta aivan
välinpitämätön hän oli siitä, oliko hänen menettelynsä itsessään oikea
vai väärä, samoin kuin siitäkin oliko sen seurauksena suurin onni vai
suurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle tai koko maailmalle.

Kun hän tuli ministeriksi, niin kaikki hänestä riippuvat henkilöt, (ja
niitä oli hyvin paljon sekä alamaisia että läheisiä), ja myöskin kaikki
syrjäiset samoin kuin hän itsekin olivat vakuutetut siitä että hän oli
sangen järkevä valtiollinen mies. Mutta kun joku aika oli kulunut eikä
hän ollut saanut mitään toimeen, ei mitään osottanut, ja kun olemassa
olon taistelussa vallitsevien lakien mukaan aivan samanlaiset ihmiset
kuin hänkin, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään
papereita, yhtä ylhäisen näköiset ja yhtä periaatteettomat virkamiehet
olivat tunkeneet hänet syrjään ja hän oli pakoitettu eroamaan virastaan,
niin selvisi kaikille, ettei hän ollutkaan mikään erittäin viisas, vaan
päinvastoin jotenkin rajoitettu ja vähänsivistynyt, vaikkakin hyvin
itseensä luottava ihminen, ja että hänen mielipiteensä juuri ja juuri
kohosivat vanhoillisten lehtien etuartikkelien tasalle. Kävi selväksi,
ettei hänessä ollut mitään, mikä olisi eroittanut häntä muista vähän
sivistyneistä itseensäluottavaisista virkamiehistä, niistä, jotka olivat
tunkeneet hänet tieltään, ja sen hän itsekin ymmärsi, mutta se ei
missään tapauksessa horjauttanut hänen vakaumustansa, että hänen oli
joka vuosi saaminen suuren määrän kruunun rahoja ja uusia koristuksia
juhlapukuunsa. Tämä vakaumus oli niin luja, ettei kukaan olisi
uskaltanut kieltää häneltä sitä, ja niinpä hän nosti joka vuosi, osaksi
eläkkeenä ja osaksi palkkiona jäsenyydestä korkeimmassa valtiollisessa
laitoksessa ja esimiehyydestään kaikenlaisissa komiteoissa, muutamia
kymmenkuntia tuhansia ruplia ynnä lisäksi vastaanotti joka vuosi
oikeuksia yhä uusiin nauhoihin olkapäissään ja housuissaan ja
emaljeerattuihin tähtösiin hännystakin alle. Tämän johdosta oli kreivi
Ivan Mihailovitshillä suuria tuttavuuksia.

Kreivi Ivan Mihailovitsh kuunteli Nehljudofia niin, kuin hänen oli ennen
ollut tapana kuunnella esittelijänsä lausuntoja, ja kuunneltuansa sanoi
antavansa hänelle kaksi kirjettä, joista toisen senaattori Wolfille,
kassatsiooniosastossa. »Hänestä puhutaan sitä ja tätä, mutta _dans tous
les cas c'est un homme très comme il faut_», sanoi hän.--»Ja hän on
minulle kiitollisuuden velassa ja tekee siis voitavansa». Toisen kirjeen
antoi kreivi Ivan Mihailovitsh vaikuttavalle henkilölle valitusasiain
komiteassa. Fedosja Birjukovan asia, niinkuin Nehljudof sen kertoi,
herätti suuressa määrin hänen huomiotansa. Kun Nehljudof sanoi aikovansa
kirjoittaa keisarinnalle, sanoi hän, että asia oli todellakin sangen
liikuttava ja että tilaisuuden sattuessa voisi kertoa sen siellä. Mutta
lupausta hän ei voinut antaa. Menköön anomus tavallista tietänsä. Mutta
jos niin soveltuu,--arveli hän,--jos käskevät »vähäisen komitean»
kokoukseen, niin hän kenties tulee mainitsemaan asiasta.

Saatuaan kreiviltä molemmat kirjeet, ja tuon kirjeen Mariettelle, läksi
Nehljudof heti kaikkiin noihin paikkoihin.

Ensimäiseksi hän meni Marietteä tapaamaan. Tämän hän oli tuntenut
kasvavana tyttönä eräässä varattomassa ylimysperheessä, tiesi hänen
menneen naimisiin loistavalla uralla olevan henkilön kanssa, josta
Nehljudof oli kuullut rumanlaisia juttuja, ja hänen oli sentähden, kuten
ainakin, tuskallisen vaikea taas kääntyä miehen puoleen, jota ei
kunnioittanut. Tämmöisissä tapauksissa hän tunsi aina sisällistä
hajaantumista, tyytymättömyyttä itseensä ja horjuvaisuutta: pitikö
pyytää vai olla pyytämättä, mutta hän oli aina tullut siihen
päätökseen, että piti pyytää. Paitsi sitä epäsuoruutta, jota hän tunsi
esiintyessään pyytäjänä ihmisten keskuudessa, joita hän ei enää pitänyt
ominaan, vaan jotka pitivät häntä omanansa, tunsi hän tässä seurassa
suistuvansa entiselle tavaksi tulleelle tolalleen ja ehdottomasti
antautuvansa sen kevytmielisen, siveettömän hengen valtaan, joka näissä
piireissä vallitsi. Tämän hän oli kokenut jo täti Jekaterina Ivanovnan
luona. Hän oli jo äsken aamulla, puhuessaan tämän kanssa kaikkein
totisimmista asioista, antautunut pilapuheisiin.

Pietari, missä hän ei ollut pitkään aikaan käynyt, teki yleensäkin
häneen tavallisen ruumiillisesti kiihoittavan ja henkisesti tylsyttävän
vaikutuksensa.

Kaikki oli niin puhdasta, mukavaa, järjestettyä, ja erittäinkin ihmiset
olivat siveellisessä suhteessa niin vaatimattomat, että elämä tuntui
tavattoman helpolta.

Mainio, puhdas, kohtelias ajuri kuletti häntä mainioiden, kohteliaiden,
puhtaiden poliisien sivuitse, pitkin mainioita, vedellä puhtaiksi
valeltuja katuja, mainioiden, puhtaiden talojen ohi siihen taloon, missä
asui Mariette.

Portaiden edustalla odotteli englantilainen hevospari, ja englantilaisen
näköinen kuski poskipartoineen, joka ylettyi puoleen poskea,
kirjaillussa puvussa, siimapiiiska pystyssä istui ylpeänä pukilla.

Ovenvartija tavallista puhtaammassa univormussa avasi oven eteiseen,
missä seisoi ajolakeija vieläkin puhtaammassa korupuvussa erinomaisen
hyvin kammatulla parralla, ja päivystävä sanansaattaja, hänkin uudessa,
puhtaassa univormussa.

--Kenraali ei ota vastaan. Eikä kenraalitarkaan. Kenraalitar suvaitsee
juuri olla lähdössä.

Nehljudof antoi pois kreivitär Jekaterina Ivanovnan kirjeen, otti esiin
visiittikortin ja rupesi pöydän ääressä, missä oli kirja kävijöitä
varten, kirjoittamaan olevansa hyvin pahoillaan, ettei tavannut. Mutta
samassa lakeija syöksyi rappusia kohden, ovenvartija astui ulko-oven
eteen huutaen: »vaunut esiin», ja sanansaattaja jähmettyi patsaaksi
paikalleen kädet ojona pitkin housunpoimuja ja silmillänsä saattaen ja
seuraten keskikokoista, ohkaista naista, joka tuli alas rappusista
käyden nopeammin kuin hänen ylhäiselle asemalleen olisi sopinut.

Mariettellä oli suuri sulkahattu ja musta puku, musta vaippa ja uudet
mustat hansikkaat; hänen kasvonsa olivat hunnuitetut.

Nähtyään Nehljudofin hän nosti huntunsa, paljasti hyvin kauniit kasvonsa
loistavine silmineen ja katsahti kysyvästi häneen.

--Vai niin, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh,--sanoi hän iloisella,
miellyttävällä äänellä.--Olisin kyllä tuntenut...

--Miten, muistatteko todella vielä kuinka minua kutsutaan?

--Kuinkas sitten, me sisaren kanssa olimme teihin rakastuneet,--sanoi
hän ranskaksi:--mutta kylläpä olettekin muuttunut. Kuinka ikävä, että
minun on lähteminen. Mutta mennään sentään takasin,--sanoi hän pysähtyen
kahden vaiheilla.

Hän katsahti seinäkelloon.

--Ei, en saata. Minun täytyy joutua sielumessulle Kamenskajan luo. Hän
on aivan särjetty.

--Mitäs sen Kamenskajan on?

--Ettekö todella ole kuullut: hänen poikansa on tapettu
kaksintaistelussa. He taistelivat Posenin kanssa. Ainoa poika.
Hirmuista. Äiti on ihan särjetty.

--Olen kyllä kuullut.

--Ei, kyllä on parasta että lähden, mutta tulkaa te huomenna, tai tänä
iltana,--sanoi hän ja suuntautui nopein kevein askelin ulko-ovea kohden.

--Tänä iltana ei minun sovi,--sanoi Nehljudof seuraten häntä
ulkoportaille.--Minullahan olisi asiaa teille,--sanoi Nehljudof
katsellen portaiden eteen ajavia hevosia.

--Mitä se on?

--Tässä on kirje tädiltä asiasta,--sanoi Nehljudof antaen hänelle kapean
kirjekuoren suuren vaakunakuvan kanssa:--Siitä saatte nähdä.

--Kyllä tiedän, kreivitär Jekaterina Ivanovna kuvailee että minulla on
vaikutusvaltaa mieheeni asioissa. Hän erehtyy. En voi enkä tahdo
mihinkään sekaantua. Mutta kreivittären ja teidän tähtenne olen tietysti
valmis tekemään poikkeuksen periaatteistani. Mitä asia koskee?--puhui
hän hakien pienellä kädellä taskuansa.

--Linnaan on suljettu eräs tyttö, joka on sairas eikä mihinkään syypää.

--Mikä hänen nimensä on?

--Shustova. Lyydia Shustova. Kyllä sekin on kirjeessä.

--Olkoon menneeksi. Minä koetan toimittaa,--sanoi hän nousten keveästi
pehmeäksi topattuun ajopeliin, joka hohti siipinensä auringossa, ja
avasi varjostimensa. Lakeija istuutui pukille ja käski kuskin ajamaan.
Ajopelit läksivät liikkeelle, mutta samassa Mariette kosketti
parasollillaan kuskin selkää, ja komeat, hienonahkaiset, englantilaiseen
malliin leikatut tammat koukistaen ohjaksilla kiristettyjä kauniita
paitansa, pysähtyivät tömistellen hienoja jalkojansa.

--Tulkaa siis, mutta olkaa hyvä: ei itsekkäissä tarkoituksissa,--sanoi
hän ja hymyili hymyllä, jonka voiman hän hyvin tunsi, ja, ikäänkuin
olisi päättänyt näytännön, laski alas esiripun,--huntunsa.--No, annappas
mennä,--ja hän kosketti jälleen kuskia varjostimellaan.

Nehljudof kohotti lakkiansa. Mutta puhdasveriset voikkostammat,
pärskytellen sieramiansa alkoivat iskeä kavioitansa katuun ja ajopelit
vierivät nopeasti poispäin, silloin tällöin vaan tien epätasaisuuksissa
keveästi tärskähtäen uusilla kummipyörillään.




XVI.


Muistellen sitä hymyä, jonka he olivat vaihtaneet Marietten kanssa,
pudisti Nehljudof itselleen päätään.

»Tuskin ehtii katsahtaa ympärilleen, kuin jo on jälleen kietoutunut
tuohon elämään», ajatteli hän, taas kokien sitä kaksinaisuutta ja
epäilystä, jota hänessä herätti välttämättömyys hakea niiden ihmisten
suosiota, joita hän ei kunnioittanut. Päätettyään minne oli ensin ja
minne sitten lähteminen, ettei tulisi tehneeksi turhia matkoja, meni
Nehljudof ensiksikin senaattiin; hän saatettiin kansliaan, minkä
erinomaisessa huoneustossa hän näki suunnattoman joukon erinomaisen
kohteliaita ja puhtaita virkamiehiä.

Maslovan anomus oli saapunut perille ja oli jätetty tarkastamista ja
lausunnon antamista varten sille samalle senaattori Wolfille, jolle
hänellä oli kirje sedältä, sanottiin Nehljudofille.

--Senaatin istunto tulee tapahtumaan tällä viikolla,--mutta Maslovan
asia tuskin ehtii tulla käsiteltäväksi tässä istunnossa. Jos erityisesti
pyytäisi, niin saattoi toivoa, että se tulisi esille tälläkin viikolla,
keskiviikkona,--sanoi joku.

Istuessaan senaatin kansliassa odottamassa tietoja sai Nehljudof jälleen
kuulla keskusteltavan kaksintaistelusta ja tarkasti kerrottavan millä
tavalla nuori Kamenskij oli tapettu. Täällä hän ensi kerran kuuli tämän,
koko Pietarin suussa olevan jutun erikoiskohdat. Asianlaita oli se, että
upseerit olivat eräässä puodissa syöneet ostronia ja tavallisuuden
mukaan juoneet paljon.

Joku oli moittinut sitä rykmenttiä, missä Kamenskij palveli; Kamenskij
sanoi häntä valehtelijaksi. Toinen antoi Kamenskille korvapuustin.
Seuraavana päivänä he taistelivat, ja kuula sattui Kamenskin vatsaan,
sillä seurauksella, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli. Tappaja ja
sekundantit ovat vangitut, mutta kerrotaan, että vaikka he nyt
istuvatkin päävahdissa, päästetään he vapaiksi kahden viikon kuluttua.

Senaatin kansliasta ajoi Nehljudof valitusasiain komiteaan, erään
siellä vaikuttavan virkamiehen, paroni Vorobjofin luo, joka asui
suurenmoisessa huoneustossa kruunun talossa. Ovenvartija ja lakeija
ilmoittivat ankarasti Nehljudofille, ettei paronia voinut tavata muutoin
kuin vastaanottopäivinä,--että hän oli nyt keisarillisen majesteetin
luona, ja huomenna oli taas esittely. Nehljudof jätti kirjeensä ja ajoi
senaattori Wolfin luo.

Wolf oli juuri syönyt aamiaisensa ja poltteli tapansa mukaan sikaria
sekä käveli edestakaisin huoneessaan ruuansulatuksen edistämiseksi, kun
Nehljudof saapui. Vladimir Vasiljevitsh Wolf oli todellakin _un homme
très comme il faut_, ja asetti tämän ominaisuutensa ylemmäksi muuta,
katsoi sen korkeudesta kaikkia muita ihmisiä, eikä voinut olla
asettamatta tätä ominaisuutta korkealle, sillä ainoastaan sen avulla hän
oli saavuttanut loistavan virkauransa, juuri sen, jota oli halunnut,
s.o. naimisen kautta hankkinut itselleen omaisuuden, joka tuotti 18
tuhatta ruplaa vuotuista tuloa, ja puuhiensa kautta senaattorin paikan.
Hän ei katsonut olevansa ainoastaan _un homme très comme il faut_, vaan
piti itseään ritarillisen rehellisyydenkin miehenä. Rehellisyytenä hän
piti sitä, ettei ottanut yksityisiltä henkilöiltä salaa lahjoja. Mutta
kaikellaisten päivä- ja matkarahojen sekä vuokramaksujen tinkiminen
kruunulta ja lupautuminen sen edestä orjamaisesti täyttämään mitä ikänä
hallitus, häneltä vaati, se ei hänen mielestänsä ollut epärehellisyyttä.
Niinikään hän ei pitänyt epärehellisyytenä, vaan päinvastoin miehuutena,
urotekona, isänmaallisuutena sitä, että ollessaan kuvernöörinä eräässä
Puolan läänissä hän oli ollut syynä karkoitukseen ja vankilaan
sulkemiseen sen nojalla, että nämä olivat kiintyneet omaan kansaansa ja
isiensä uskontoon. Ei hän myöskään pitänyt epärehellisyytenä sitä, että
oli anastanut haltuunsa häneen rakastuneen vaimonsa ja tämän sisaren
omaisuuden. Päinvastoin hän piti sitä erinomaisen järkevänä tapana
järjestää perheelliset asiansa. Vladimir Vasiljevitshin perheeseen
kuului hänen persoonaton vaimonsa, tämän sisar, jonka maatilan hän oli
myynyt ja pannut rahat omalle nimelleen, ynnä hiljainen pelonalainen
ruma tytär, joka vietti yksinäistä raskasta elämää löytäen ajanviettoa
viime aikoina vaan evankeliumissa, kokouksissa Alinen ja kreivitär
Jekaterina Ivanovnan luona. Vladimir Vasiljevitshin poika oli
hyvänluontoinen, hän oli jo 15-vuotisena parroittunut ja siitä saakka
myöskin alkanut juoda ja viettää siveetöntä elämää, jota hän jatkoi
20:teen ikävuoteensa asti. Hän oli karkoitettu kotoa siitä syystä, ettei
ollut missään lopettanut opintojansa, ja liikkumalla huonoissa seuroissa
ja tekemällä velkoja pilasi isänsä mainetta. Isä oli kerran maksanut
poikansa edestä 230 ruplaa velkoja, sitten maksoi vielä toisen kerran
600 ruplaa, mutta ilmoitti pojalle, että tämä oli viimeinen kerta, että
jollei hän tee parannusta, niin hän ajaa hänet pois kotoa ja katkaisee
kaiken yhteyden hänen kanssaan. Mutta poika ei ollut ainoastaan
tekemättä parannusta, vaan teki vielä 1,000 ruplan velan ja rohkeni
lisäksi sanoa isälle, että hänen on muutenkin tukala asua kotona.
Silloin Vladimir Vasiljevitsh ilmoitti pojalle, että tämä saa lähteä
matkaansa, ja ettei hän enää tunnusta häntä pojakseen. Siitä saakka
Vladimir Vasiljevitsh esiintyi niinkuin hänellä ei olisi koskaan ollut
mitään poikaa, eikä talonväestä kukaan uskaltanut puhua hänelle pojasta,
ja Vladimir Vasiljevitsh oli aivan vakuutettuna siitä, että hän oli
järjestänyt perheelliset olonsa mitä parhaiten.

Wolf otti vastaan Nehljudofin leppeällä ja hiukan pilkallisella hymyllä,
(se oli hänen tapansa, joka ehdottomasti johtui siitä etevämmyydestä,
missä hän luuli olevansa enimpiin ihmisiin). Hän pysähtyi käynnissään
edestakaisin, tervehti Nehljudofia ja luki hänen kirjeensä.

--Pyydän nöyrimmästi, istukaa, mutta minulle suokaa anteeksi. Jos
sallitte, jatkan minä kävelemistäni,--sanoi hän pistäen kätensä
kotitakkinsa taskuihin ja kulkien kevein askelin suuren jäykkäkuosisen
työhuoneensa halki.--On sangen hupaista tutustua teihin ja samassa
myöskin tietysti tehdä Ivan Mihailovitshin mieliksi,--puhui hän
puhallellen ulos hyvänhajuista sinertävää savua ja varovasti siirtäen
suultansa sikaria, ettei tuhka putoaisi.

--Olisin vaan pyytänyt, että asia tulisi esitellyksi pikemmin, sillä jos
syytetyn on lähteminen Siperiaan, niin hyvä olisi että lähtö tulisi
tapahtumaan aikaisemmin,--sanoi Nehljudof.

--Aivan niin, ensimäisillä laivoilla Nishnij-Novgorodista, kyllä
tiedän,--sanoi Wolf armollisella hymyllään, tietäen aina edeltäpäin
kaikki, mistä ikinä hänen kanssaan rupesi puhumaan.--Mikä on syytetyn
nimi?

--Maslova...

Wolf tuli pöydän luo ja katsahti paperiin, joka oli asiakirjasalkussa.

--Aivan oikein, Maslova. Hyvä on, voinhan pyytää virkakumppaneitani.
Asian otamme esille keskiviikkona.

--Saanko siis sähköittää asianajajalle?

--Vai onko teillä asianajaja? Mitä varten? Mutta jos niin tahdotte,
miksei.

--Kassatsiooniaiheet saattavat olla riittämättömät,--sanoi Nehljudof,
mutta itse asianlaadusta pitäisi luullakseni näkyä, että syylliseksi
julistaminen oli väärinkäsityksen tuote.

--Niinpä kyllä, mutta senaatti ei voi ottaa juttua aineellisesti
tarkastaakseen,--sanoi Vladimir Vasiljevitsh ankarasti, katsellen
tuhkaa,--senaatti valvoo ainoastaan lain sovittamista ja tulkitsemista.

--Mutta tämä on nähdäkseni aivan erikoistapaus.

--Tiedän, tiedän. Kaikki tapaukset ovat erikoistapauksia. Me teemme
velvollisuutemme. Siinä kaikki.

--Tuhka pysyi yhä paikallaan, mutta siihen oli jo muodostunut halkeema
ja se oli siis jo vaarassa.--Taidatte käydä aniharvoin Pietarissa?--
sanoi Wolf, pidellen sikaria niin, ettei tuhka putoaisi. Mutta se
horjahti ja Wolf saattoi sen varovasti tuhka-astian luo, mihin se sortui.

--Mikä kauhea tapaus tuon Kamenskin kanssa,--sanoi hän.--Erinomainen
nuori mies, ainoa poika. Erittäinkin äidin asema,--puhui hän, toistaen
melkein sanasta sanaan sen, mitä tähän aikaan kaikkialla puhuttiin
Kamenskista. Puheltuaan vielä kreivinna Jekaterina Ivanovnasta ja hänen
ihastuksestaan uuteen uskonnolliseen suuntaan, jota Vladimir
Vasiljevitsh ei paheksinut eikä hyväksynyt, mutta joka hänen etevyytensä
ohella silminnähtävästi oli hänelle tarpeeton, hän soitti.

Nehljudof jätti hyvästi.

--Jos sopii, tulkaa, päivällisille--sanoi Wolf, tarjoten
kättään,--vaikkapa keskiviikkona. Silloin annan teille varman
vastauksenkin.

Oli jo myöhäistä ja Nehljudof ajoi kotiin tätin luokse.




XVII.


Kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona syötiin päivällistä klo 1/2 8, ja
päivällinen tarjottiin uudella tavalla, jota Nehljudof ei ollut vielä
ennen nähnyt. Ruuat asetettiin pöydälle, ja lakeijat läksivät heti
tiehensä, niin että päivällisvieraiden oli omin käsin ottaminen eteensä.
Herrat eivät sallineet naisten vaivata itseään liiallisilla liikkeillä
ja vahvempana sukupuolena ottivat hartioillensa koko painon ruokain
sälyttämisessä naisille ja itselleen. Heti kun yksi ruokalaji oli syöty,
painoi kreivitär sähkönappulaa pöydässä, ja lakeijat ilmestyivät
kuulumattomasti sisälle, korjasivat ja vaihtoivat nopeasti lautaset ja
muut ruokakalut sekä toivat seuraavan ruokalajin. Päivällinen oli sangen
hieno, samoin kuin kaikki viinitkin. Suuressa valoisassa kyökissä
työskenteli ranskalainen kyökkipäällikkö kahden valkoisen apulaisen
kanssa. Päivällisillä oli kuusi henkeä: kreivi ja kreivitär, heidän
poikansa, synkkä kaartilaisupseeri, joka piti kyynäspäitä pöydällä,
Nehljudof, ranskalainen guvernantti ja maalta tullut kreivin
pääisännöitsijä.

Keskustelu koski täälläkin kaksintaistelua. Puhe oli siitä, miten
keisari suhtautui tähän asiaan. Tiedettiin, että keisari oli sangen
suruissaan äidin puolesta, ja niinpä kaikki olivat suruissaan äidin
puolesta. Mutta koska myöskin tiedettiin, että keisari, vaikka otti osaa
suruun, ei kuitenkaan tahtonut olla ankara tappajaa kohtaan, joka oli
puolustanut univormun kunniaa, niin kaikki muutkin olivat suopeat
tappajalle, joka oli puolustanut univormun kunniaa. Ainoastaan kreivitär
Jekaterina Ivanovna kevyt- ja vapaamielisyydessään antoi tappajasta
tuomitsevan lausunnon.

--Rupeavat vaan juomaan ja tappamaan kelpo nuorukaisia,--en mistään
hinnasta antaisi anteeksi,--sanoi hän.

--Tuota minä en ymmärrä, sanoi kreivi.

--Tiedän ettet sinä milloinkaan ymmärrä mitä minä puhun,--sanoi
kreivitär kääntyen Nehljudofin puoleen.--Kaikki ymmärtävät, paitsi oma
mies. Sanon, että minun on sääli äitiä, enkä tahdo, että tappaja jäisi
hyvilleen tekonsa jälkeen.

Silloin tähän asti mykkänä istunut poika otti puolustaakseen tappajaa ja
hyökkäsi äitinsä kimppuun, todistellen tälle jotenkin raa'alla tavalla,
ettei upseeri olisi voinut muuten menetellä, että muuten upseerien
oikeus olisi ajanut hänet pois rykmentistä. Nehljudof kuunteli ottamatta
osaa keskusteluun, ja entisenä upseerina hän kyllä ymmärsi, vaikkei
hyväksynytkään nuoren Tsharskin perusteluja, mutta samalla hän
ehdottomastikin asetti rinnakkain tuon upseerin, joka oli toisen
tappanut, sen vangin, kauniin nuorukaisen kanssa, jonka oli nähnyt
vankilassa ja joka oli tuomittu pakkotöihin tappelusta ja miestaposta.
Tämä, talonpoika, oli tappanut kiihoittuneessa mielentilassa ja oli nyt
erotettuna vaimostaan, perheestään, omaisistaan, pantu rautoihin ja pää
ajeltuna teki matkaa Siperiaan, edellinen taas istui hyvässä huoneessa
päävahdissa, aterioitsi oivallisesti, joi mainiota viiniä, luki kirjoja
ja jonkun päivän kuluttua varmaan tulisi pääsemään vapaaksi ja jatkamaan
entistä elämäänsä, ainoastaan entistään huomatumpana.

Nehljudof sanoi ajatuksensa. Kreivitär Jekaterina Ivanovna aluksi yhtyi
sisarensa pojan mielipiteeseen, mutta sitten rupesi äänettömäksi.

Niinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla
kertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.

Illalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä
kuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin
luentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine
selustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi
saarnaajata varten.

Ulkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset
naiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja
täytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä
sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta:
kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.

Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä,
ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti
venäjäksi.

Saarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus
niistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan
tiedossa on mahdoton.

--Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa
elämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme
armorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me
ymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään
ulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus.
Hirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän
vapisevalla, itkevällä äänellä.--Veljet, kuinka on meidän pelastuminen
tästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä
ja kaikki ovet ovat suljetut!

Hän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa
myöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt
tähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta
kurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.

Ja nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi
kuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen
mosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen
paksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja
pelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän
kumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin
kreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen,
oli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.

Yhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta
näyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla,
vienolla äänellä alkoi puhua:

--Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena.
Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on
vuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen
kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret,--alkoi
hän taas kyyneleisellä äänellä,--kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut
ainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä...

Nehljudofin tuli niin tuskallisen paha olla, että hän, kaikessa
hiljaisuudessa, nousi ja rypistäen kasvojansa ja pidätellen häpeän
ilmaisua pujahti varpaillaan pois ja meni omaan huoneeseensa.




XVIII.


Juuri oli Nehljudof seuraavana päivänä saanut vaatteet yllensä ja
aikoi laskeutua alakertaan, kun lakeija toi hänelle moskovalaisen
asianajajan käyntikortin. Asianajaja oli tullut omissa asioissaan ja
myöskin ollakseen läsnä Maslovan anomusta esiteltäessä senaatissa, jos
se nimittäin pian tulisi esille. Nehljudofin lähettämä sähkösanoma oli
palautunut takaisin Pietariin. Saatuaan Nehljudof ilta tietää milloin
Maslovan asia tulisi esille ja mitkä olivat senaattorit, hän hymähti.

--Ihan kuin tahallaan ovat kaikki ehta senaattorin-tyyppejä,--sanoi
hän:--Wolf on pietarilainen virkamies; Skovorodnikof on tieteellinen
lakimies, ja Be käytännöllinen lakimies, ja sen tähden kaikkein
elävin,--sanoi asianajaja.--Häneen voi kaikista enimmin luottaa. Entäs
valitusasiain komiteassa?

--Olen juuri matkalla Vorobjofin luo, eilen en päässyt tapaamaan,--sanoi
Nehljudof.

--Se on mainiota, lähtekäämme yhdessä. Minä saatan teidät omalla
ajurillani.

Juuri ennen heidän lähtöänsä, jo eteisessä, tuli Nehljudofia vastaan
lakeija kantaen kirjettä Mariettelta:

_»Pour vous faire plaisir, j'ai agi tout à fait contre mes principes, et
j'ai intercédé auprés de mon mari pour votre protegée. Il se trouve que
cette personne peut être ralachée immédiatement. Mon mari a eçrit au
commandant. Venez donc_ ilman itsekkäisiä tarkoituksia. _Je vous
attends_.[5] M».

--Sepä kaunista,--sanoi Nehljudof asianajajalle.--Nainen, jota he
pitävät seitsemän kuukautta yksinäiskopissa, näyttäytyy kokonaan
syyttömäksi, ja hänen vapauttamisekseen ei ole tarvinnut kuin sanoa yksi
ainoa sana.

--Ainahan se on niin. No olettehan kaikessa tapauksessa saavuttanut
tarkoituksenne.

--Niin, mutta tämä menestys katkeroittaa minua. Mitä siellä siis
voikaan tapahtua? Mitä varten he ovat pitäneet häntä vangittuna?

--Semmoisiin asioihin on paras olla syventymättä. Niinpä minä siis
saatan teitä,--sanoi asianajaja, kun he olivat tulleet ulos ja
asianajajan tilaamat mainiot vaunut ajoivat eteen.

--Teidänhän piti parooni Vorobjofin luo? Asianajaja sanoi kuskille minne
oli ajettava ja nöyrät hevoset toivat Nehljudofin pian sen talon eteen
missä parooni asui. Parooni oli kotona. Ensimäisessä huoneessa oli
paitsi kahta naista, nuori virkamies sijaisen univormussa, hänellä oli
erinomaisen pitkä kaula, suuri aataminomena ja nokkela käyntitapa.

--Nimenne?--kysyi nuori virkamies, tullen tavattoman keveästi ja
sulavasti naisten luota Nehljudofin luo.

Nehljudof sanoi nimensä.

--Parooni on puhunut teistä. Paikalla!

Ajutantti meni sisälle suljetusta ovesta ja saattoi sieltä itkettyneen
naisen surupuvussa. Nainen laski luisilla sormillaan sekaantunutta
suruharsoaan peittääkseen itkuansa.

--Olkaa niin hyvä,--kääntyi nuori virkamies Nehljudofin puoleen,
kevyesti lähestyen työhuoneen ovea, avaten sen ja pysähtyen sen ääreen.

Tultuaan työhuoneeseen Nehljudof näki edessään keskikokoisen tanakan
lyhyttukkaisen miehen pitkässä verkatakissa, joka istui nojatuolissa
suuren kirjoituspöydän ääressä ja katseli iloisesti eteensä. Valkoisien
viiksien ja parran keskellä punaisuutensa tähden sangen huomattavat
hyväntahtoiset kasvot sulivat hänellä leppeään hymyyn Nehljudofin
nähtyänsä.

--Hyvin hauska nähdä teitä, olimme äitinne kanssa vanhoja tuttuja ja
ystäviä. Olen nähnyt teitä pikku poikana ja sitten upseerina. No,
istukaahan nyt ja sanokaa millä voin teitä palvella. Niin, niin,--puhui
hän pudistellen lyhyttukkaista harmaata päätänsä Nehljudofin kertoessa
Feodosjan historiata.--Puhukaa, puhukaa, kyllä minä ymmärrän kaikki,
niin, niin, se on todellakin liikuttavaa. Tottahan olette jättänyt
anomuksen?

--Olen sen valmistanut,--sanoi Nehljudof, ottaen sen esille
taskustansa:--Mutta olisin toivonut, että tähän asiaan pantaisiin
erityistä huomiota.

--Olette tehneet erinomaisesti. Esitän asian välttämättä itse,--sanoi
parooni, aivan luonnottomasti ilmaisten iloisissa kasvoissaan
osanottavaisuutta.--Sangen liikuttavaa. Nähtävästi oli tyttö täydellinen
lapsi, mies käyttäytyi raa'asti häntä kohtaan, se oli hänelle
vastenmielistä, mutta sitten ajan tultua he rakastuivat toisiinsa...
Kyllä, minä esittelen.

--Kreivi Ivan Mihailovitsh sanoi tahtovansa pyytää...

Tuskin oli Nehljudof maininnut nämä sanat kuin paroonin kasvojen ilme
muuttui.

--Ehkä on sentään parasta että jätätte anomuksenne kansliaan, ja minä
teen minkä voin,--sanoi hän Nehljudofille.

Samassa tuli huoneeseen nuori virkamies; hän näytti keikailevan
käyntitavallaan.

--Tämä nainen pyytää saada sanoa vielä pari sanaa.

--Käskekää sitten. Ah, _mon cher_, kuinka paljon kyyneleitä täällä saa
nähdä, ja kunpa pystyisi ne kaikki kuivaamaan. Mutta pitää koettaa
parastansa.

Nainen tuli sisälle.

--Unohdin pyytää teiltä sitä, ettei hänen sallittaisi antaa pois
tytärtä, sillä hän on kaikkeen...

--Johan sanoin toimittavani.

--Jumalan tähden, parooni, te pelastatte äidin.

Nainen tarttui hänen käteensä ja alkoi suudella sitä.

--Kaikki tyyni toimitan.

Naisen lähdettyä alkoi Nehljudofkin tehdä lähtöä.

--Teemme mikä on mahdollista. Kirjoitamme oikeusministeristöön, saamme
sieltä vastauksen, ja teemme sitten tehtävämme.

Nehljudof meni täältä kansliaan. Niinkuin senaatissa oli nytkin vastassa
mainiossa huoneustossa mainioita virkamiehiä, puhtaita, kohteliaita,
hienon hienoja puvusta aina puhetapaan asti, tarkkoja ja ankaroita.

»Kuinka paljon, kuinka hirmuisen paljon heitä on, ja kuinka kylläisiä he
ovat, kuinka puhtaat ovat heidän kauluksensa, kätensä, kuinka hyvin
kiilloitetut ovat kaikilla saappaat, ja kuka sen kaiken saa tehdä? ja
kuinka hyvä on heidän kaikkien olla verrattuina talonpoikaisiin,
puhumattakaan vankilan asukkaista»,--ajatteli ehdottomasti taas
Nehljudof.




XIX.


Se mies Pietarissa, josta riippui vangittujen kohtalon lieventäminen,
oli saanut lukemattomia kunniamerkkejä, joista hän kantoi ainoastaan
valkoista ristiä napinlävessä. Hän oli vanha kenraali saksalaisista
parooneista, ansiokas, mutta järkensä puolesta jo hölttääntynyt, kuten
hänestä sanottiin. Hän oli palvellut Kaukaasiassa, missä oli ansainnut
tuon kovin halutun ristinsä sen johdosta, että hänen johdollansa
venäläiset talonpojat, jotka olivat kerityt, puetut univormuihin ja
varustetut kiväreillä painettien kanssa, olivat tappaneet yli tuhat
vapauttaan ja perheitään puolustavaa ihmistä. Sitten hän oli palvellut
Puolassa, missä hän niinikään oli venäläisiä talonpoikia pakottanut
suorittamaan erinäisiä rikoksia, ja siitäkin saanut kunniamerkkejä ja
prenikoita rintaansa; oli hän vielä ollut jossain muuallakin, jonka
jälkeen, jo heikontuneena vanhuksena, oli saanut tämän nykyisen paikan
hyvine asuntoineen, palkkoineen ja kunnioineen. Hän täytti ankarasti
kaikki yläilmoista tulevat määräykset ja piti tätä täyttämistänsä
erityisessä arvossa; pannen näihin ylhäältä tuleviin käskyihin erityisen
merkityksen, hän oli sitä mieltä, että kaikkea saattoi maailmassa
muuttaa, vaan ei näitä yläilmaisia määräyksiä. Hänen velvollisuutensa
oli siinä, että hänen oli säilyttäminen kopeissa, yksinäis-selleissä
valtiollisia rikoksentekijöitä molemmasta sukupuolesta, ja säilyttäminen
näitä ihmisiä niin, että puolet heistä 10 vuoden kuluessa hukkui, osaksi
kadottaen järkensä, osaksi kuollen keuhkotautiin, osaksi tehden
itsemurhia: mikä nälällä, mikä lasisirpaleilla leikellen suolensa, mikä
hirttäytyen, mikä polttaen itsensä.

Vanhalle kenraalille oli kaikki tämä tunnettu, se tapahtui kaikki hänen
nähtensä, mutta tämänlaatuiset tapaukset eivät liikuttaneet hänen
omaatuntoansa niinkuin hänen omaatuntoansa eivät liikuttaneet
tapaturmaiset kuolemat ukkosesta, vedenpaisumuksesta j.n.e.

Nämät asiat seurasivat korkeimmasta paikasta, keisarillisen majesteetin
korkeassa nimessä tulevien määräysten täyttämisestä. Mutta nämä
määräykset olivat välttämättä täytettävät, ja sentähden oli aivan
hyödytöntä ajatella niiden seurauksia. Vanha kenraali ei olisi sallinut
ajatustakaan sinnepäin, ja piti isänmaallisena sotilasvelvollisuutenaan
olla ajattelematta semmoisia asioita, ettei olisi suinkaan tullut
hölläksi näiden hänen mielestään sangen tärkeiden velvollisuuksiensa
täyttämisessä. Kerran viikossa vanha kenraali kävi kaikissa kopeissa ja
kyseli niihin suljetetuilta oliko heillä mitään pyytämistä. Hän kuunteli
heitä rauhallisena, salaperäisen äänettömänä, eikä milloinkaan täyttänyt
mitään, koska kaikki pyynnöt olivat vastoin asetuksia.

Nehljudofin ajaessa vanhan kenraalin asunnon eteen, kuului tornista
tavanmukainen hymni, soitettuna hienoäänisillä tornikelloilla, jonka
jälkeen kellot löivät kaksi. Kuullessaan tätä hymniä Nehljudof
ehdottomastikin muisti mitä oli lukenut dekabristien muistiinpanoissa
siitä, minkä vaikutuksen tuo joka tunti uudistuva imelä soitto tekee
elinkautisten vankien sieluihin[6].

Vanha kenraali istui paraikaa, Nehljudofin ajaessa hänen kortteerinsa
eteen, pimeässä vierashuoneessa pienen pöytäsen ääressä ja pyöritteli
yhdessä nuoren miehen, taiteilijan kanssa, joka oli erään hänen
alaisensa virkamiehen veli, teelautaista paperiarkin päällä. Taiteilijan
hienot, kosteat, heikot sormet olivat vanhan kenraalin karkeitten,
ryppyisten ja nivelistään luutuneiden sormien lomassa, ja nämä näin
yhtyneet kädet liikahtelivat teelautasen mukana paperiarkin päällä,
jolle oli kirjoitettu kehään kaikki aakkosen kirjaimet. Lautasen oli
vastaaminen kenraalin asettamaan kysymykseen, kuinka sielut kuoleman
jälkeen tulevat tuntemaan toisiansa.

Sillä hetkellä kuin kamaripalvelijan virkaa toimittava renki toi
Nehljudofin käyntikortin, puhui paraillaan Jeanne d'Arcin sielu. Jeanne
d'Arcin sielu oli kirjaimien avulla jo sanotut sanat: »tulevat tuntemaan
toisensa», ja tämä oli kirjoitettu muistiin. Rengin tullessa oli
lautanen käväissyt _v_-kirjaimessa, sitten _a_-kirjaimessa ja pysähtynyt
_l_-kirjaimen kohdalla, josta se teki nytkytteleviä liikkeitä sinne
tänne. Nytkyttäminen syntyi siitä, että kenraalin mielestä olisi
seuraava kirjain pitänyt olla _h_, sillä Jeanne d'Arcin piti hänen
mielestään sanoa: tulevat tuntemaan toisensa tämän maailman _valheesta_
vapautumisensa jälkeen, tai jotain semmoista, ja seuraavan kirjaimen
olisi siis pitänyt olla _h_; mutta taiteilija luuli seuraavaa kirjainta
_o_:ksi, eli sielun tahtovan sanoa, että ne tulevat tuntemaan toisensa
_valosta_, joka on lähtevä sielujen eteerillisestä ruumiista. Kenraali,
rypistäen synkästi tuuheat harmaat kulmakarvansa tuijotti käsiin, ja
kuvaillen, että lautanen liikkuu itsestään, veti sitä _h_:ta kohden.
Nuori veretön taiteilija puolestaan, harva tukka korvain taakse
kammattuna, katseli elottomilla sinisillä silmillään vierashuoneen
pimeään nurkkaan, ja hermollisesti liikutellen huuliansa veti _o_:ta
kohden. Kenraali tuli tyytymättömäksi, kun häntä vaadittiin tästä
toimestansa, ja hetken vaiti oltuaan otti kortin, pani rillit nenälleen
ja ähkien kivusta vyötäryksissä nousi koko pituuteensa, hieroskellen
kangistuneita sormiansa.

--Käske työhuoneeseen.

--Sallittehan, herra kenraali, että lopetan yksin,--sanoi taiteilija
nousten seisaalleen,--minä tunnen hengen läsnäoloa.

--Hyvä on, lopettakaa vaan,--sanoi kenraali päättävästi ja ankarasti ja
läksi pitkine askelineen, jalat sisäänpäin, varmalla ja tasaisella
käynnillään työhuoneeseen.

--Hauska nähdä,--lausui hän Nehljudofille epäystävällisellä äänellä nuo
ystävälliset sanat, ja osoitti hänelle nojatuolin kirjoituspöydän
ääressä.--Oletteko jo kauan sitte tulleet Pietariin?

Nehljudof vastasi tulleensa äskettäin.

--Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?

--Äiti on jo vainaja.

--Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.

Kenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja
käytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti
ylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen
toimenansa oli spioonien johtaminen.

--Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä,
toveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?

--En, en ole.

Kenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.

--Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali,--sanoi Nehljudof.

--Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?

--Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta
minun täytyy saattaa se perille.

--Mitä niin?

--Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi
tavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.

Kenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä
tehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn
ikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä
pitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen
vastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti
järkeänsä ja oli mitään ajattelematta.

--Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta,--sanoi hän hiukan
levättyään.--Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja
mitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin
meillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.

--Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa
opintoja.

--Älkää uskoko semmoista.--Kenraali oli taas hetken ääneti.--Sitä hän ei
pyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.

--Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa
kulumaan,--sanoi Nehljudof.

--Aina heillä on valittamista,--sanoi kenraali.--Kyllähän me heidät
tunnemme.

Hän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.

--He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan
vankiloissa,--jatkoi kenraali.

Ja aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista
mukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon
laitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille
mieluista olopaikkaa.

--Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt
heistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia,
joista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin
he saavat vielä neljännenkin--makean jälkiruuan. Niin että kunpa
jokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.

Kenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että
kun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki
puhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän
vaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.

--Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja
vuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se
kyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät
puoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan
kerran,--sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä,--tahallamme
panimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen
ottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty,--jatkoi
kenraali.--Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa
kirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä
sittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan
rauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo
lihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi,--puhui kenraali, aavistamatta
sitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.

Nehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita
kangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain
alla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus
tuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena
erittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja
monilukuisista tapoista,--ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää
tälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa.
Mutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin
asiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli
annettu käsky hänen vapauttamisestaan.

--Shustova? Shustova... En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin
paljon,--sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen
määrin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua
kirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan
palvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän
tietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille ...
ja isänmaalle,--lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.

--Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.

Kirjanpitäjä--kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä,--tuli
ja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä
linnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.

--Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä,
emmekä välitä heidän vierailustansa,--sanoi kenraali jälleen yrittäen
leikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen
irvistykseen.

Nehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista
tunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus
arveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön
toverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää
antamatta tälle ohjetta.

--Jääkää hyvästi, rakkaani, älkää panko pahaksenne, vaan minä puhun
rakkaudesta teihin. Älkää seurustelko ihmisten kanssa, joita säilytetään
meillä. Viattomia ei heidän joukossaan tapaa. Ne ovat kaikki mitä
huonoimpia ihmisiä. Kyllä me heidät tunnemme,--sanoi hän äänellä, joka
ei antanut mahdollisuutta mihinkään epäilykseen. Ja hän itse puolestaan
oli sitä epäilemättä ei siksi, että asia olisi näin ollut, vaan siksi,
että jos asia olisi ollut toisin, hän ei olisikaan voinut pitää itseään
kunniakkaana sankarina, joka ansiokkaasti lähestyi hyvän elämänsä
loppua, vaan konnana, joka oli myynyt ja vielä vanhoina päivinään yhä
möi omaatuntoansa.

--Parasta kaikista kun jatkaisitte palvelusta,--jatkoi hän.--Keisari
tarvitsee rehellisiä ihmisiä ... ja isänmaa, lisäsi hän. Jos nyt minä ja
kaikki muut olisimme teidän tavallanne palvelematta, kuka sitten
palvelisi? Kyllä me olemme valmiit epäkohtia moittimaan, mutta itse
emme tahdo olla hallitukselle avuksi.

Nehljudof huokasi raskaasti, kumarsi syvään, puristi hänelle alentuvasti
ojennettua kättä ja läksi huoneesta.

Kenraali pudisteli paheksivasti päätänsä ja hieroen vyötäryksiänsä meni
jälleen vierashuoneeseen, missä odotteleva taiteilija oli jo
kirjoittanut muistiin Jeanne d'Arcin sielulta saadun vastauksen.
Kenraali pani rillit nenällensä ja luki: »Tulevat tuntemaan toisensa
valosta, joka lähtee eteerisistä ruumiista».

--Aa,--sanoi kenraali hyväksyvästi ummistaen silmänsä.--Mutta kuinka
tullaan tuntemaan, jos valo on kaikilla oleva yksi?--kysyi hän ja
jälleen sovittaen sormensa taiteilijan sormien lomaan istui pöydän
ääreen.

Nehljudofin ajuri ajoi portista.

--Ikävä on täällä, herra,--sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,--minä
jo aijoin lähteä odottamatta.

--Ikävä on,--myöntyi Nehljudof, huokaisten täydellä rinnalla ja
rauhoittuvana katsahtaen autereisiin pilviin taivaalla ja kiiltäviin
Nevan vireihin, jotka läikkyivät sen venheiden ja höyrylaivojen
ympärillä.




XX.


Seuraavana päivänä Maslovan asian piti tulla senaatissa esille ja
Nehljudof ajoi sinne. Asianajaja yhtyi häneen senaatinrakennuksen
keisarillisen sisäänkäytävän luona, missä jo seisoi useampia vaunuja.
Noustuaan komeita, juhlallisia portaita myöten toiseen kerrokseen,
kääntyi asianajaja, joka tunsi kaikki paikat, vasemmalle, sille ovelle
minkä päälle oli piirretty voimaan astuneen, oikeuslaitosta koskevan
uuden lain vuosiluku. Otettuaan ensimäisessä pitkässä huoneessa
päällystakin yltänsä ja saatuaan ovenvartijalta tietää, että kaikki
senaattorit olivat jo saapuneet ja että viimeinen oli vastikään kulkenut
ohitse, meni Fanarin, jolla oli yllään hännystakki ja valkoinen
kaulahuivi valkoisella rinnalla, tyytyväisellä varmuudella seuraavaan
huoneeseen. Tässä seuraavassa huoneessa oli oikealla puolen suuri
kaappi, sitten pöytä, ja vasemmalla kiertorappuset, joita myöten
paraikaa laskeusi alas komeannäköinen virkamies sijaisen univormussa ja
salkku kainalossa. Huoneessa veti erityistä huomiota puoleensa
patriarkkaalisen näköinen vanhus pitkine valkoisine hiuksineen, lyhyessä
takissa ja harmaissa housuissa, jonka läheisyydessä seisoi kaksi
virkamiestä sangen kunnioittavasti. Vanhus meni kaappiin, ja piiloutui
sinne. Nyt näki Fanarin toverinsa, joka oli asianajaja kuten hänkin ja
valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, ja he joutuivat heti
vilkkaaseen keskusteluun. Nehljudof sillä välin tarkasteli huoneessa
olijoita. Yleisöä oli 15 henkeä, joista kaksi naista. Toisella,
nuorella, oli rillit nenällä, toinen oli harmaapäinen. Esillä oli
paraikaa painojuttu kunnianloukkauksesta, ja sentähden oli yleisöä
tavallista enemmän koossa, kaikki enimmäkseen sanomalehtimiehiä.

Oikeudenpalvelija, punaverinen kaunis mies, komeassa univormussa, paperi
kädessä lähestyi Fanarinia kysyen tältä mitä hänellä oli asiaa; ja
saatuaan tietää hänen olevan Maslovan asiassa, kirjoitti jotain muistiin
ja poistui. Samassa aukeni kaapin ovi ja sieltä tuli esille
patriarkkaalinen vanhus, mutta ei enää lyhyessä nutussa, vaan
kultanauhoilla kirjaillussa korupuvussa, loistavia levyjä rinnassa, joka
kaikki teki hänet linnun näköiseksi.

Tämä lystillinen puku saattoi nähtävästi itse ukonkin hämilleen ja hän
meni kiireisesti, tavallistansa nopeammin, vastapäiselle ovelle.

--Se on Be, mitä kunnioitettavin mies, sanoi Fanarin Nehljudofille ja
esitettyään tämän virkatoverilleen kertoi esilläolevasta, hänen
mielestään sangen huomattavasta oikeusjutusta.

Juttu alkoi pian ja Nehljudof meni muun yleisön mukana vasemmalle,
istuntosaliin. He kaikki ja Fanarinkin asettuivat väliaitauksen taakse
yleisön paikoille. Ainoastaan pietarilainen asianajaja tuli
väliaitauksen eteen pulpettinsa ääreen.

Senaatin istuntosali oli pienempi kuin piirioikeuden, se oli
yksinkertaisempi laitoksiltaan, ja erilainen vaan siinä, että pöytä,
jonka ääressä senaattorit istuivat, ei ollut peitetty viheriällä veralla
vaan tummanpunaisella kultareunuksisella sametilla. Muuten oli kaikki
oikeuslaitoksissa tavattavat ainaiset esineet ihan samat: peili,
ulkokultaisuuden symboolina jumalankuva ja orjamaisuuden keisarin kuva.
Yhtä juhlallisesti julisti täälläkin oikeudenpalvelija: »Oikeus
lähestyy». Samalla tavalla kaikki nousivat seisaalleen. Samaten astuivat
senaattorit esille virkapuvuissaan, samaten istuivat korkeaselustimisiin
nojatuoleihinsa, samaten nojautuivat pöytään koettaen näyttää
luonnollisilta. Senaattoreja oli neljä: puheenjohtajana
Nikitin,--hänellä oli kokonaan ajellut kapeat kasvot ja teräksiset
silmät; Wolf, merkitsevästi kokoonpuristettuine huulineen ja valkoisine
käsineen, joilla hän selaili asiapapereita; sitten Skovorodnikof,
lihava, täyteliäs, rokonarpinen mies, tieteellinen juristi; ja
neljäntenä Be, tuo patriarkkaalinen, viimeiseksi saapunut vanhus.
Yhdessä senaattorien kanssa tuli sisälle ylisihteeri ja prokuraattorin
apulainen, keskikokoinen, kuiva, parraton nuori mies hyvin tummalla
ihovärillä ja mustilla surullisilla silmillä. Nehljudof, huolimatta
tämän kummallisesta univormusta ja siitä, ettei ollut häntä kuuteen
vuoteen nähnyt, tunsi heti hänet parhaimmaksi ystäväkseen
ylioppilasajoilta.

--Onko prokuraattorin apulaisena Selenin?--kysyi Nehljudof
asianajajalta.

--On kyllä, kuinka niin?

--Tunnen hänet hyvin, se on erinomainen ihminen.

--Ja erinomainen prokuraattorin apulainen, hyvin toimekas. Häntäpä kun
olisi ollut pyytää,--sanoi Fanarin.

--Kyllä hän joka tapauksessa menettelee omantuntonsa mukaan,--sanoi
Nehljudof muistellen läheisiä suhteitaan ja ystävyyttään Seleniniin, ja
tämän puhtautta, rehellisyyttä ja kelpoutta, sanan parhaimmassa
merkityksessä.

--Ei nyt ehtisikään,--mutisi Fanarin, antautuen kuuntelemaan oikeusjutun
esittelyä.

Juttu oli saanut alkunsa valituksen johdosta hovioikeuden päätöstä
vastaan, joka oli jättänyt muuttamatta piirioikeuden tuomion.

Nehljudofkin koetti kuunnella ja ymmärtää, mitä hänen edessään tapahtui,
mutta, kuten piirioikeudessa, vaikeutti täälläkin käsittämistä enimmin
se, ettei puhe ollut siitä, mikä luonnostaan olisi tuntunut pääasialta,
vaan aivan syrjäseikoista. Juttu koski erästä sanomalehtikirjoitusta,
missä paljastettiin erään osakeyhtiön puheenjohtajan konnuuksia.
Tärkeältä olisi näyttänyt vaan saada tietää, oliko totta että tämä
osakeyhtiön puheenjohtaja varasteli luottajiltaan ja miten olisi voinut
ehkäistä näitä varkauksia. Mutta tästä ei puhuttu sanaakaan. Puhe oli
vaan siitä oliko sanomalehden ulosantajalla laillista oikeutta painattaa
kronikoitsijan kirjettä, ja mihin rikokseen hän oli tehnyt itsensä
syylliseksi painatettuaan sen: solvaamiseenko vai kunnianloukkaukseen,
ja solvaamisenko rikos sisältää itsessään kunnianloukkauksen vai
kunnianloukkausko solvaamisen, ynnä vielä tavallisille ihmisille sangen
hämäristä prejudikaateista ja päätöksistä jossakin yleisessä
hallitusvirastossa.

Nehljudof ymmärsi vaan sen, että vaikka Wolf, joka esitteli asiata, oli
eilen niin ankarasti teroittanut hänen mieleensä, ettei senaatti voi
antautua tarkastamaan jutun aineellista puolta, niin hän kuitenkin tässä
asiassa osoitti ihan selvää puolueellisuutta ja vaati ylioikeuden
päätöksen kumoamista. Niinikään näytti Selenin aivan vastoin hillittyä
luonnottansa ja odottamattoman kiihkeästi panevan vastaan. Aina hillityn
Seleninin kummalliseen kiihkeyteen oli syynä se, että hän tiesi
osakeyhtiön puheenjohtajan epärehelliseksi raha-asioissa, ja oli saanut
sattumalta tietää että Wolf kuitenkin melkein päivää ennen asian
esiintulemista oli ollut tämän vehkeilijän luona komeilla
juhlapäivällisillä. Nyt, kun Wolf, vaikka oli hyvin varovainen,
ilmeisesti osoitti puolueellisuutta asian esittelemisessä, kiivastui
Selenin ja lausui mielipiteensä hermostuneemmin kuin tavallinen asia
olisi vaatinut. Tämä puhe nähtävästi loukkasi Wolfia: hän punehtui tuon
tuostakin, liikahteli levottomasti, koetti osoittaa kummastustansa ja
poistui sitten muiden senaattorien kanssa sangen arvokkaan ja
loukkaantuneen näköisenä neuvotteluhuoneeseen.

--Missä asiassa te taas olittekaan?--kysyi oikeudenpalvelija uudelleen
Fanarinilta heti senaattorien poistuttua.

--Johan sanoin teille että Maslovan,--sanoi Fanarin.

--Aivan niin. Juttu tulee nyt esille. Mutta...

--Mitä mutta?--kysyi asianajaja.

--Suvaitkaa huomata, tässä asiassa ei pitänyt asianomaisten tulla
esille, niin että senaattorit päätöksen julistettua tuskin enää tulevat
ulos. Mutta kyllä minä ilmoitan...

--Se tahtoo sanoa, miten niin?...

--Kyllä ilmoitan, kyllä ilmoitan,--ja oikeudenpalvelija merkitsi jotain
muistiinsa.

Senaattorit olivat todellakin aikoneet, julistettuaan päätöksen
kunnianloukkausjutussa, suorittaa muut jutut, ja niiden joukossa
Maslovankin asian, tupakoidessaan ja teetä juodessaan, tulematta pois
neuvotteluhuoneesta.




XXI.


Heti kun senaattorit olivat istuneet pöytänsä ääreen
neuvotteluhuoneessa, alkoi Wolf sangen vilkkaasti tuoda esiin aiheita,
joiden nojalla jutun olisi pitänyt joutua kassatsioonin alaiseksi.
Puheenjohtaja, joka ei muutenkaan ollut mikään hyväluontoinen mies, oli
nyt erittäin pahalla tuulella. Kuunnellessaan juttua istunnon aikana hän
jo oli muodostanut mielipiteensä ja kuuntelematta enää Wolfia oli
vaipunut omiin ajatuksiinsa. Mietteissään hän muisteli mitä oli eilen
kirjoittanut yksityisiin muistiinpanoihinsa Milanofin nimityksen
johdosta siihen tärkeään paikkaan, jota hän olisi jo kauvan sitte itse
tahtonut saada. Puheenjohtaja Nikitin oli aivan rehellisesti
vakuutettuna siitä, että kaikenlaisten ylivirkamiesten arvosteleminen,
joiden kanssa hän palvelusaikanansa oli tekemisissä, oli pidettävä
sangen tärkeänä historiallisena aineksena. Hän oli eilen pannut kokoon
kirjoituksen, jossa hän aika lailla löylytti muutamia kahden ensimäisen
luokan virkamiehiä siitä, että nämä olivat estäneet häntä, kuten hänen
lausemuodostuksensa kuului, pelastamasta Venäjää siitä häviöstä mihin
sen nykyiset hallitusmiehet sitä veivät,--vaan oikeastaan tapahtui
löylytys vaan syystä, että nämä olivat estäneet häntä saamasta
suurempia tuloja. Ja nyt hän ajatteli miten kokonaan uudessa valossa
tämä asianhaara tulisi esiintymään jälkeen tulevien sukupolvien
silmissä.

--Tietysti, tietysti,--sanoi hän Wolfille, tätä kuuntelematta, kun tämä
kääntyi hänen puoleensa. Be sitävastoin kuunteli Wolfia surullisen
näköisenä, piirrellen kiehkuroita edessään olevalle paperille. Be oli
mielipiteiltään mitä puhdasverisin vapaamielinen. Hän piti pyhänä
60-luvun traditsiooneja ja jos hän joskus poikkesikin ankarasta
puolueettomuudestaan, niin se tapahtui vaan vapaamielisyyden hyväksi.
Niinpä nykyisessäkin tapauksessa, paitsi sitä syytä, että
osakeyhtiövehkeilijä, joka oli nostanut kunnianloukkausjutun, oli
epärehellinen ihminen, vaati Be valituksen jättämistä huomioon ottamatta
vielä senkin vuoksi, että tämä sanomalehtimiehen syyttäminen
kunnianloukkauksesta oli painovapauden rajoittamista. Kun Wolf oli
lopettanut puheensa, niin Be, piirtämättä kiehkuraansa loppuun,
surullisella näöllä--hän oli surullinen sen vuoksi että näin selviä
seikkoja piti todistella--esitti pehmoisella, miellyttävällä äänellä
lyhyesti, selvästi ja vakuuttavasti valituksen perusteettomaksi ja
painettuaan valkohiuksisen päänsä alas rupesi lopettamaan kiehkuraa.

Skovorodnikof, joka istui vastapäätä Wolfia ja paksuilla sormillaan koko
ajan keräili partaa ja viiksiä suuhunsa, herkesi heti Ben lopetettua,
puremasta partaansa ja kovalla, vinkuvalla äänellään lausui, että vaikka
osakeyhtiön puheenjohtaja olikin suuri konna, hän puolestaan olisi
kannattanut tuomion kumoamista, jos siihen vain olisi ollut laillista
perustusta, mutta kun semmoista ei ollut olemassa, hän yhtyi Ben
mielipiteeseen, sanoi hän, iloiten siitä piikistä, minkä näillä sanoilla
oli tehnyt Wolfille. Puheenjohtaja yhtyi Skovorodnikofin mielipiteeseen
ja valitus meni myttyyn.

Wolf oli tyytymätön ja erittäinkin siihen, että hän oli ikäänkuin tullut
kiinni vilpillisestä puolueellisuudesta. Hän teeskenteli kuitenkin
välinpitämättömyyttä, avasi eteensä esitettäväksi seuraavan, Maslovan
asian, ja vajosi sen lukemiseen. Senaattorit sillä välin soittivat
kelloa ja käskivät tuoda itselleen teetä; keskustelu syntyi eräästä
asiasta, josta yhdessä. Kamenskin kaksintaistelun kanssa tähän aikaan
puhui koko Pietari. Se juttu koski erästä departementin johtajaa, joka
oli ilmiannettu ja tavattu eräästä rikoslaissa mainitusta
siveys-rikoksesta.

--Kuinka ilettävää,--sanoi Be inholla,

--Mitä pahaa siinä olisi? Minä voin teille näyttää omassa
kirjallisuudessamme erään saksalaisen kirjailijan ehdotuksen, ettei se
olisi pidettävä minään rikoksena, vaan avioliitto miehien välillä olisi
sallittu,--sanoi Skovorodnikof, ahnaasti imien ja niellen savua
paperossista, jota hän piteli sormiensa juuressa, kämmenen kohdalla, ja
rupesi ääneensä nauramaan.

--Onko se nyt mahdollista,--sanoi Be.

--Minä voin näyttää teille,--sanoi Skovorodnikof, ja hän mainitsi
teoksen täydellisen nimen, jopa painatusvuoden ja -paikankin.

--Kerrotaan hänen tulevan määrätyksi kuvernööriksi johonkin
siperialaiseen kaupunkiin,--sanoi Nikitin.

--Aivan niinkuin pitääkin,------sanoi Skovorodnikof ja heitettyään
teelautaselle paperossinpätkän, otti purrakseen niin paljon partaa ja
viiksiä kuin sai suuhunsa.

Nyt tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan asianajajan ja Nehljudofin
tahtovan olla läsnä Maslovan asiaa käsiteltäessä.

--Tässä on tämä asia,--sanoi Wolf, se on kokonainen romaani,--ja hän
kertoi minkä tiesi Nehljudofin ja Maslovan välistä. Juteltuaan tästä
asiasta, tupakoituaan ja juotuaan teensä menivät senaattorit
istuntosaliin, julistivat päätöksen edellisessä asiassa ja ryhtyivät
Maslovan juttuun.

Wolf esitti Maslovan kassatsioonivalituksen sangen asiallisesti,
hienolla äänellänsä, eikä nytkään aivan puolueettomasti, vaan selvästi
haluten päätöksen kumoamista.

--Onko teillä jotakin lisättävää?--kääntyi puheenjohtaja Fanarinin
puoleen. Fanarin nousi, valkoinen rinta levällään, ja tavattoman
selvillä ja asiallisilla lauseilla todisti pykälä pykälältä
tuomioistuimen poikenneen 6:ssa kohden lain selvästä tarkoituksesta, ja
sitäpaitsi otti vapauden, vaikkakin lyhykäisyydessä, kajota myöskin
jutun aineelliseen puoleen ja viitata tuomion huutavaan
kohtuuttomuuteen. Fanarinin lyhyen mutta voimakkaan puheen henki oli
muuten semmoinen, että hän siinä pyysi anteeksi tuovansa esiin
näkökohtia, joita herrat senaattorit älykkäisyydessään ja
lakitieteellisessä viisaudessaan oivaltavat paremmin kuin hän, mutta
sanoi tekevänsä sen vaan toimeksi annetusta velvollisuudesta. Fanarinin
puheen jälkeen ei olisi luullut olevan vähintäkään epäilystä siitä, että
senaatti kumoo oikeuden päätöksen. Lopetettuaan Fanarin hymähti varmana
voitosta. Nähdessään omaa asianajajaansa ja hänen hymyään oli
Nehljudofkin varma että asia oli voitettu. Mutta katsahdettuaan
senaattoreihin hän huomasi, että Fanarin oli hymyillyt ja riemuinnut
yksin. Senaattorit ja prokuraattorin apulainen eivät hymyilleet eivätkä
riemuinneet, vaan näyttivät ikävystyneiltä, ikäänkuin olisivat tahtoneet
sanoa: »Paljon olemme sinun puheitasi kuulleet, mutta siitä nyt ei tule
mitään». He näyttivät kaikki tulevan tyytyväisiksi vasta sitten kuin
asianajaja oli lopettanut eikä enää turhan päiten viivyttänyt heitä.
Heti asianajajan puheen päätyttyä kääntyi puheenjohtaja prokuraattorin
apulaiseen. Selenin lausui lyhyesti mutta selvästi ja säntillisesti
mielipiteenään, että asia olisi jätettävä muuttamatta, koska kaikki
kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät. Tämän jälkeen senaattorit
nousivat ja menivät neuvottelemaan. Neuvotteluhuoneessa ilmaantui eri
mieliä. Wolf kannatti kassatsioonia; Be, ymmärrettyään mitä asia koski,
puolusti myöskin hyvin kiihkeästi kassatsioonia ja elävästi kuvasi
tovereilleen jutun käsittelyä oikeudessa ynnä valamiesten
väärinkäsitystä, niinkuin hän oli sen aivan oikein ymmärtänyt; Nikitin
oli, kuten ainakin, ankaruuden ja erittäinkin ankaran muodollisuuden
kannattajia, ja oli sentähden vastaan. Koko asia riippui Skovordnikofin
äänestä. Ja tämä ääni kallistui hylkäämisen puoleen erittäinkin sen
vuoksi, että Nehljudofin päätös mennä naimisiin tuon tytön kanssa
siveellisistä syistä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen.

Skovorodnikof oli materialistinen darvinisti ja piti kaikkia järkeisen
siveyden, tai vielä vähemmin uskonnollisuuden ilmauksia tyhmänä
ennakkoluulona, ja vieläpä persoonallisena loukkauksena itseänsä
kohtaan. Koko melu tuon prostitueeratun kanssa ja häntä puolustavan
asianajajan sekä itse Nehljudofin läsnäolo senaatissa oli hänelle ylen
inhoittava. Ja hän pisti suuhunsa partaa ja irvisteli ja osasi hyvin
luonnollisesti teeskennellä ei tietävänsä mitään muuta tästä asiasta
kuin vaan että kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät, ja hän oli
sentähden yhtä mieltä puheenjohtajan kanssa, että valitus ei antaisi
aihetta mihinkään toimenpiteisin.

Valitus hyljättiin.




XXII.


--Hirmuista!--puhui Nehljudof tullessaan vastaanottohuoneeseen
asianajajan kanssa, joka järjesteli salkkuaan,--ihan ilmeisessä asiassa
ne tarttuvat muodollisuuksiin ja hylkäävät. Hirmuista!

--Asia on pilattu alioikeudessa,--sanoi asianajaja.

--Ja Seleninkin kannatti hylkäämistä. Hirmuista, hirmuista!--toisti
Nehljudof toistamistaan.--Mitä nyt onkaan tehtävä?

--Teemme anomuksen keisarilliselle majesteetille. Viette itse perille
niin kauvan kuin olette täällä. Minä kirjoitan teille.

Samassa tuli pikku Wolf tähdillä sirotetussa univormussaan
vastaanottohuoneeseen ja lähestyi Nehljudofia.

--Ei mikään auttanut, hyvä ruhtinas. Ei ollut riittäviä aiheita,--sanoi
hän kohauttaen kapeita olkapäitänsä ja ummistaen silmänsä ja meni
menojansa.

Wolfin jälkeen tuli myöskin Selenin, saatuaan senaattoreilta tietää,
että hänen entinen ystävänsä Nehljudof oli täällä.

--Kas, enpä olisi luullut tapaavani sinua täällä,--sanoi hän, tullen
Nehljudofin luo ja hymyillen vaan huulilla silmien pysyessä
surullisina.--Enhän minä tiennytkään että sinä olit Pietarissa.

--Mutta minä en tiennyt että sinä olet prokuraattori...

--Apulainen,--oikaisi Selenin.

--Kuinka olet täällä senaatissa?--kysyi hän surullisesti ja ilottomasti
katsoen ystäväänsä.

--Täälläkö? Siksi, että toivoin saavani oikeutta ja voivani pelastaa
viattomasti tuomitun naisen.

--Minkä naisen?

--Jonka juttu oli äsken esillä.

--Vai niin, Maslovan juttu,--sanoi Selenin muistutellen.--Sehän oli
aivan perusteeton valitus.

--Kysymys ei ole valituksesta, vaan naisesta, joka on syytön, mutta
kärsii rangaistusta.

Selenin huokasi:--saattaa hyvin olla, mutta...

--Ei saattaa olla, mutta on ihan varmaan...

--Mistä sinä sen tiedät?

--Siitä että olin valamiehenä. Tiedän missä teimme erehdyksen.

Selenin rupesi miettimään.--Olisi pitänyt heti silloin ilmoittaa,--sanoi
hän.

--Minä ilmoitin.

--Olisi pitänyt panna pöytäkirjaan. Jos se olisi ollut otettuna
kassatsioonivalitukseen...

--Mutta onhan nytkin aivan ilmeistä, että päätös on ihan hurja.

--Senaatilla ei ole oikeutta sanoa sitä. Jos senaatti ottaisi
kumotakseen oikeuksien päätöksiä omien mielipiteittensä mukaan itse
päätösten oikeellisuudesta, niin, puhumattakaan siitä, että senaatti
kadottaisi kaiken pohjan ja pikemmin loukkaisi oikeellisuutta kuin
edistäisi sitä,--sanoi Selenin muistellen äsken esitettyä
asiaa,--puhumattakaan siitä, kadottaisivat valamiesten lausunnot kaiken
merkityksen.

--Tiedän vaan sen, että tämä nainen on aivan syytön ja että nyt on
viimeinen toivo hänen pelastamisestaan mennyt. Korkein oikeuslaitos on
vahvistanut täydellisen laittomuuden.

--Ei ole vahvistanut, koska se ei ole tarkastanut eikä voi tarkastaa
itse asiata,--sanoi Selenin kutistaen silmiänsä.

Selenin, joka oli aina työssä ja oli hyvin vähän mukana, ei näyttänyt
tietävän mitään Nehljudofin romaanista, ja huomattuaan tämän päätti
Nehljudof puolestaan tarpeettomaksi puhua hänelle erityisistä
suhteistaan Maslovaan.

--Olet luultavasti asettunut tädin luoksi,--lisäsi hän, nähtävästi
haluten antaa keskustelulle toisen suunnan.--Sain vasta eilen kuulla
häneltä sinun olevan täällä. Kreivitär käski minun luoksensa ollaksemme
yhdessä sinun kanssasi erään vierailevan saarnamiehen kokouksessa--sanoi
Selenin hymyillen vaan huulillaan.

--Kyllä olin kuuntelemassa, vaan minua inhoitti ja minä läksin
pois,--sanoi Nehljudof vihaisesti, harmitellen sitä, että Selenin oli
kääntänyt puheen toisaalle.

--No miksi niin, inhoitti? Onhan se kuitenkin uskonnollisen tunteen
ilmausta, vaikka yksipuolista lahkolaisuutta,--sanoi Selenin.

--Se on jonkinlaista raakaa järjettömyyttä,--sanoi Nehljudof.

--Ei toki. Ihmeellistä on vaan se, että me tunnemme niin vähän oman
kirkkomme oppia, että pidämme jonkunlaisena uutena ilmestyksenä meidän
omien uskonkappaltemme perustuksia,--sanoi Selenin ikäänkuin kiirehtien
ilmaisemaan entiselle ystävälleen omia uusia katsantotapojaan.

Nehljudof katsahti uteliaalla hämmästyksellä Seleniniin. Mutta Selenin
loi silmänsä alas ja niissä ei ilmennyt ainoastaan suru vaan myöskin
epäystävällisyys.------

--Mutta siitähän saamme sitten puhua,--sanoi Selenin.--Tulen
paikalla,--vastasi hän oikeudenpalvelijalle, joka oli kunnioittavasti
lähestynyt häntä.--Meidän on välttämättä tapaaminen toisiamme,--lisäsi
hän huoaten. Mutta tavanneeko sinua? Minua voi aina tavata kello 7,
päivällisen aikaan. Nadeshdinskaja, hän mainitsi numeron.--Monet hanget
ovat siitä saakka jo sulaneet,--lisäsi hän mennessään ja taas hymyili
vaan huulillaan.

--Tulen jos ennätän, sanoi Nehljudof, tuntien että tuo niin läheinen ja
rakastettu Selenin oli yhtäkkiä tämän lyhyen keskustelun johdosta
muuttunut hänelle vieraaksi, kaukaiseksi ja käsittämättömäksi, ellei
vastenmieliseksikin.




XXIII.


Silloinkuin Nehljudof tunsi Seleniniä ylioppilaana, oli tämä erinomainen
poika, uskollinen toveri ja ikäänsä nähden hyvin sivistynyt maailman
mies, suurella esiintymiskyvyllä, aina hieno ja kaunis, ja samassa
myöskin tavattoman suora ja rehellinen. Hän oppi erinomaisesti, ilman
suurta vaivaa ja ilman vähintäkään takertumista pikkuseikkoihin, ja sai
kultamitalia ainekirjoituksistaan. Ei ainoastaan sanoissaan vaan
todenteolla hän piti nuoren elämänsä tarkoituksena ihmisten
palvelemista. Tätä palvelemista hän ei kuvaillut itselleen muuten kuin
valtioviran muodossa, ja sentähden heti lopetettuaan yliopistokurssit
hän järkiperäisesti tarkasti kaikki toimialat, joihin olisi voinut
pyhittää voimansa, ja päätti, että hän tulisi olemaan kaikista
hyödyllisin toisessa osastossa sitä Kaikkein Korkeinta Kansliaa, joka
valmisteli lakeja, ja siirtyi siis sinne. Mutta vaikka hän mitä
säntillisimmin ja rehellisimmin täytti kaikki mitä häneltä vaadittiin,
ei hän löytänytkään tässä virassa tyydytystään halulleen olla
hyödyllisenä, eikä voinut herättää itsessään tuntoa, että hän todella
teki mitä hänen oli tehtävä. Kun hän vielä joutui riitaan sangen
pikkumaisen ja kunnianhimoisen lähimmän päällikkönsä kanssa, kasvoi tämä
tyytymättömyys niin suureksi, että hän erosi toisesta osastosta ja
siirtyi senaattiin. Senaatissa oli hänellä parempi olla, mutta sielläkin
tuo tyytymättömyyden tunto vainosi häntä. Herkeämättä hän tunsi, että
oli jotakin ihan toista kuin mitä hän oli odottanut ja kuin olisi olla
pitänyt. Täällä senaatissa palvellessaan hänen sukulaisensa saivat
aikaan, että hän nimitettiin kamarijunkkariksi, ja hänen nyt oli
ompeluksilla kirjaillussa univormussa, valkoisessa esiliinassa,
vaunuissa, ajaminen kiittämässä kaikellaisia ihmisiä siitä, että nämät
olivat korottaneet hänet lakeijaksi. Kuinka hän koettikin, ei hän voinut
keksiä järjellistä selitystä tähän virkaan. Ja hän tunsi vielä enemmän
kuin valtion palveluksessa, että tämä kaikki oli jotakin »ihan toista»,
eikä kuitenkaan voinut hyljätä tätä nimitystä, koska siten olisi
loukannut niitä, jotka luulivat sillä tehneensä hänelle suuren ilon, ja
sitäpaitsi tämä nimitys kutkutti hänen alempaa luontoansa, niin että
hänen oli mieluista nähdä itseänsä peilistä kullallakirjaillussa
univormussaan, ja käyttää hyväkseen sitä kunnioitusta, jonka tämä
nimitys muutamissa henkilöissä herätti.

Samaten hänen kävi myöskin naimisen suhteen. Hänelle valmistettiin
maailman katsantokannalta nähden sangen loistava avioliitto. Ja hän meni
naimisiin myöskin etupäässä senvuoksi, että kieltäytyminen olisi
loukannut, tehnyt kipeätä tätä avioliittoa haluavalle morsiamelle, ja
niille, jotka olivat sitä puuhanneet, ja vielä sen vuoksi, että
avioliitto nuoren, kauniin, tunnetun neidin kanssa kutkutti hänen
itserakkauttaan ja tuotti hänelle mielihyvää. Mutta avioliitto hyvin
pian näyttäytyi vielä enemmän »ihan toiseksi», kuin palvelus ja
hovivirka. Ensimäisen lapsen jälkeen vaimo ei enää halunnut lapsia, ja
alkoi viettää ylellistä, suuren maailman elämää, johon Seleninin oli
tahtomattaankin ottaminen osaa.

Vaimo ei ollut erittäin kaunis, hän oli miehelleen uskollinen, ja kuten
näytti, ei itsekään niittänyt tästä elämästä muuta kuin suurta vaivaa ja
väsymystä, puhumattakaan siitä, että myrkytti miehensä elämän,--mutta
hän sittenkin sitä hartaasti vietti. Miehen kaikki yritykset tehdä siitä
lopun menivät vaimon vakaumusta vasten pirstaleiksi kuin kiveä vasten.
Tätä vakaumusta, että näin piti elää, ylläpitivät erittäin kaikki vaimon
sukulaiset ja tuttavat.

Lapsi, tyttö, pitkillä kullankeltaisilla suortuvilla ja jalat polven alta
paljaina oli isälle aivan vieras olento, erittäinkin sen vuoksi että oli
kasvatettu ihan toisin, kuin isä olisi tahtonut. Puolisojen välillä
syntyi tavallinen toistensa ymmärtämättömyys, jopa haluttomuuskin
ymmärtää, ja hiljainen, sanaton, syrjäisiltä salattu ja sopivaisuuksien
hillitsemä taistelu, joka teki miehen elämän kotona sangen raskaaksi.
Niin että perhe-elämä muuttui hänelle vielä enemmän »ihan toiseksi» kuin
oli palvelus ja tuo hovinimitys.------

Ja senvuoksi hänen silmänsä olivat aina surulliset. Ja senvuoksi
nähtyään Nehljudofin, jonka tunsi niiltä ajoilta, jolloin nuo valheet
eivät vielä ole juurtuneet häneen, hän muisti itsensä semmoisena kuin
oli ollut silloin, ja erittäinkin kun hän kaikessa kiireessä ilmaisi
tälle uuden uskonnollisen katsantotapansa, hän enemmän kuin koskaan
muulloin tunsi kaiken tuon »ihan toisen», ja hänen tuli tuskallisen
surullinen olla. Juuri samaa tunsi Nehljudofkin, vaikka olikin ensin
ihastunut nähdessään vanhan ystävänsä.

Ja senvuoksi he myöskin, vaikka lupasivat toisilleen tavata toisensa,
eivät kumpikaan hakeneet tätä tapaamista eivätkä nähneet toisiansa
Nehljudofin tällä kertaa käydessä Pietarissa.




XXIV.


Tultuaan senaatista kulkivat Nehljudof ja hänen asianajajansa yhdessä
pitkin katukäytävää. Vaunujensa oli asianajaja käskenyt ajaa jälessään,
ja rupesi nyt kertomaan Nehljudofille historiata departementin
päälliköstä, josta senaattoritkin olivat kertoneet ja joka oli tavattu
rikoksesta, mutta pakkotöiden asemasta määrätty kuvernööriksi Siperiaan.
Kerrottuaan loppuun tämän jutun ja kaikki sen likaisuudet sekä vielä
erityisellä mielihyvällä jutun siitä------, ja sitten vielä siitä,
kuinka sen ja sen rakastajatar oli ansainnut miljoonia pörssissä ja
kuinka se ja se oli myynyt ja se ja se ostanut vaimon,--alotti
asianajaja vielä uutta juttua valtion korkeimpain virkamiesten
konnuuksista ja kaikenlaisista rikoksista. Nämä kertomukset, joiden
varasto näytti olevan pohjaton, tuottivat asianajajalle suurta
mielihyvää, ne kun osottivat päivän selvästi, että keinot, joita hän
käytti hankkiakseen itselleen rahoja, olivat aivan puhtaat ja viattomat
niiden keinojen rinnalla, joita samaa tarkoitusta varten käyttivät
korkeimmat viranomaiset Pietarissa. Ja senvuoksi oli asianajaja sangen
ihmeissään, ettei Nehljudof kuunnellut hänen viimeistä juttuansa
korkeampain viranomaisten rikoksista, vaan jätti hyvästi, otti ajurin ja
ajoi kotiinsa.

Nehljudof oli hyvin alakuloinen. Häntä suretti erittäinkin se, että
senaatti oli vahvistanut tuon järjettömän julmuuden viatonta Maslovaa
kohtaan, ja myöskin se, että tämmöinen jutun päättyminen teki hänen
vielä vaikeammaksi toteuttaa järkähtämätöntä päätöstään yhdistää hänen
kanssaan oman kohtalonsa. Hänen alakuloisuutensa kasvoi vielä
suuremmaksi niistä kauheista vallitsevan paheen kertomuksista, joita
asianajaja oli semmoisella ilolla puhunut, ja sitä paitsi hän alituiseen
muisti sitä epäystävällistä, kylmää, poissysäävää katsetta ennen niin
lempeältä, avonaiselta, jalomieliseltä Seleniniltä.

Kun Nehljudof palasi kotiin antoi ovenvartija hänelle jonkinlaisella
ylenkatseella kirjelapun, minkä, kuten ovenvartija sanoi, joku nainen
oli vahtimestarin huoneessa kirjoittanut. Kirje oli Shustovan äidiltä.
Tämä kirjoitti tahtoneensa käydä kiittämässä tyttärensä hyväntekijää
ja pelastajaa ja sitä paitsi pyytävänsä käymään heidän luonansa
Vasilinsaarella 5:nellä linjalla. Se oli sangen välttämätöntä, kirjoitti
hän, Vera Jefremovnan vuoksi. Älköön hän peljätkö että häntä tullaan
rasittamaan kiitollisuudenilmauksilla, kiitollisuudesta ei tulla
puhumaan, vaan ainoastaan iloitsemaan hänen läsnäolostaan. Jos olisi
mahdollista, eikö hän voisi tulla huomenaamuna.

Toinen kirje oli Nehljudofin entiseltä toverilta, sivusajutantti
Bogatirjofilta, jota Nehljudof oli pyytänyt omakätisesti jättämään
valmistamansa anomuksen lahkolaisten puolesta keisarille. Bogatirjof
kirjoitti suurella, varmalla käsialallaan, että anomuksen hän on
lupauksensa mukaan jättävä suoraan keisarin käteen, mutta että hän oli
tullut ajatelleeksi: eiköhän Nehljudofin olisi parasta ensin käydä sen
henkilön luona, josta tämä asia riippui ja pyytää häntä.

Viime päivien vaikutusten jälkeen oli Nehljudof täydellisessä epätoivon
tilassa eikä luullut enää voivansa mitään aikaansaada. Hänen
Moskovassa syntyneet aikeensa näyttivät hänestä jonkunlaisilta
nuoruudenhaaveiluilta, joissa ihmisen välttämättä on pettyminen
tullakseen elämän todellisuuteen. Mutta hän oli nyt Pietarissa kuitenkin
pitänyt velvollisuutenaan täyttää kaikki mitä oli aikonut, ja päätti
käydä huomenna Bogatirjofin luona ja lähteä hänen neuvonsa mukaan sen
henkilön puheille, josta lahkolaisten asia riippui.

Nyt hän haki salkustaan esille lahkolaisten anomuksen ja paraikaa sitä
luki, kun hänen ovellensa koputti kreivitär Jekaterina Ivanovnan lakeija
ja pyysi yläkertaan teetä juomaan.

Nehljudof sanoi kohta tulevansa, pani paperinsa takaisin salkkuun ja
meni tätin luo. Noustessaan ylös hän huomasi ikkunasta kadulla Marietten
voikkosparin ja yhtäkkiä hänen tuli odottamattoman hauska olla ja
halutti nauraa.

Mariette oli hatussa, eikä enää mustassa vaan vaaleassa monivärisessä
puvussa. Hän istui kuppi kädessä kreivittären nojatuolin vieressä ja
juoruili jotakin, kauniit nauravat silmät loistavina. Sinä hetkenä kun
Nehljudof astui sisälle oli Mariette päästänyt suustaan jotain niin
lystillistä ja samalla sopimatonta--sen Nehljudof huomasi naurun
laadusta,--että hyvänluontoinen viiksikäs kreivitär Jekaterina Ivanovna
tärisi koko ruumiistaan ja oli nauruun pakahtua, mutta Mariette
erityisellä koirankurisella ilmeellä, hymyilevä suu hiukan vinossa ja
tarmokkaat iloiset kasvot kallellaan katseli ääneti toiseen.

Nehljudof muutamista sanoista ymmärsi, että he puhuivat tuosta toisesta
pietarilaisesta uutisesta, uuden siperialaisen kuvernöörin jutusta, ja
että Mariette juuri tältä alalta oli sanonut jotain niin lystikästä,
että kreivitär ei pitkään aikaan voinut hillitä nauruaan,

--Sinä tapat minut,--puhui hän läkähtyvänä.

Nehljudof tervehti ja istui heidän luoksensa. Ja hän oli juuri
tuomitsemaisillaan Marietten kevytmielisyyttä, kun tämä huomattuaan
totisen ja tuskin näkyvän tyytymättömän ilmeen hänen kasvoissansa,
muutti heti ilmeen omissa kasvoissaan ja koko mielialansakin,
miellyttääkseen häntä, johon Mariette oli pyrkinyt jo kohta
hänet nähtyään. Hän muuttui yhtäkkiä toiseksi, elämäänsä
tyytymättömäksi, jotakin hakevaksi, johonkin pyrkiväksi, eikä hän
juuri teeskennellytkään, vaan todellakin aivan kuin omisti sen saman
mielialan,--vaikkei olisi mitenkään sanoilla voinut ilmaista mikä se
oli,--jossa Nehljudof tällä hetkellä oli.

Hän kysyi Nehljudofilta miten tämä oli asiansa suorittanut. Nehljudof
kertoi tappiostaan senaatissa ja tavanneensa Seleninin.--Ah! mikä puhdas
sielu! Siinä nyt on kerrankin oikea »ritari peloton ja nuhteeton».
Todellakin puhdas sielu--liittivät molemmat naiset. Se oli ainainen
liikanimi, jolla Selenin oli tunnettu.

--Mimmoinen on hänen vaimonsa?--kysyi Nehljudof.

--Sekö? Noh, enpä tahdo tuomita. Mutta se ei ymmärrä häntä.

--No, oliko myöskin Selenin siis vastaan?--kysyi Mariette
sydämmellisellä osanotolla.--Minun on kauhean sääli sitä
tyttöä!--huudahti hän huokaisten.

Nehljudof synkistyi ja tahtoen muuttaa keskustelun alkoi puhua
Shustovasta, jota oli pidetty linnassa mutta vapautettu Marietten
pyynnöstä. Nehljudof kiitti häntä avusta ja oli juuri sanomaisillaan,
kuinka hirmuista oli ajatella, että tämä nainen ja koko perhe olivat
saaneet kärsiä vaan sen vuoksi, ettei kukaan ollut heistä muistuttanut,
kun Mariette keskeytti hänet ja itse lausui paheksumisensa.

--Älkää puhukokaan minulle,--sanoi hän.--Heti kun mieheni ilmoitti
minulle, että hän voidaan vapauttaa, minua hämmästytti tämä sama ajatus.
Mistä syystä pidettiin häntä vankeudessa, jos hän kerran oli
syytön?--lausui hän sen, mitä Nehljudof oli aikonut lausua.--Se on
kauheata, kauheata!

Kreivitär Jekaterina Ivanovna huomasi Marietten maikailevan sisarenpojan
edessä ja se huvitti häntä.--Tiedätkö mitä?--sanoi hän, kun he
vaikenivat,--tuleppa huomeniltana Alinen luokse, siellä saat kerran
vielä kuulla Kiesewetteriä. Ja tule sinäkin,--kääntyi hän Marietten
puoleen.

--Hän on jo sinut pannut merkille,--sanoi hän sisarenpojalle.--Hän
sanoi, että kaikki mitä sinä olet puhunut,--minä kerroin hänelle,--oli
hyvin hyvä merkki, että sinä ihan varmaan tulet Kristuksen luo. Tule
välttämättä. Käske sinä, Mariette, häntä tulemaan ja tule itsekin.

--Hyvä kreivitär, ensiksikin minulla ei ole oikeutta mitään neuvoa
ruhtinaalle,--sanoi Mariette katsahtaen Nehljudofiin ja tällä
katseellansa luoden täydellisen yksimielisyyden heidän välillänsä mitä
kreivittären sanoihin ja yleensä evankelismiin tuli,--ja toiseksi, kuten
tiedätte, en minä erittäin pidä...

--Sinä teetkin aina kaikki päin mäntyyn ja oman pääsi mukaan.

--Kuinka oman pääni mukaan? Minä uskon niinkuin yksinkertaisin
maalaisvaimo,--sanoi Mariette hymyillen.--Mutta kolmanneksi,--jatkoi
hän,--minä aijon huomenna ranskalaiseen teaatteriin.

--Ah! mutta oletko, Dmitrij, nähnyt sitä... Kuinka se taas
olikaan?--sanoi kreivitär Jekaterina Ivanovna.

Mariette mainitsi kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären nimen.

--Sinun pitää välttämättä mennä katsomaan,--se on ihmeteltäv

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/12604