← catalogue

Kalevalan avain

by Pekka Ervast · Finnish · Gutenberg #12432 · 450,563 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kalevalan avain
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kalevalan avain

Author: Pekka Ervast


        
Release date: May 1, 2004 [eBook #12432]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/12432

Credits: Produced by Sami Sieranoja and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KALEVALAN AVAIN ***

KALEVALAN AVAIN

Elias Lönnrotin muistolle


Kirjoittanut

PEKKA ERVAST


1916



SISÄLLYS

ALKUSANA

I    KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA

1    Mitä Kalevala on
2    Kalevala pyhänä kirjana--
3    Kalevalan avain

II   KALEVALAN MYSTERIOTIETOA

4    Eikö muinaissuomalaisten uskonto ollut animismia?
5    Ihmisiä vaiko jumalia?
6    Pyhä kolminaisuus
7    »Neitseestä syntynyt»
8    Luomistyö
9    Pelastustyö
10   Lemminkäisvoimat
11   Lemminkäinen--Kristus
12   Ilmarisvoimat
13   Ilmarinen, tuli ja rauta
14   Ilmarinen ja Sampo
15   Jälleensyntyminen
16   Tuonelan tuvilla
17   Väinämöisen soitto

III  KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA

18   Tiedon tie
19   Joukahainen
20   Aino
21   Lemminkäinen
22   Ilmarinen
23   Ansiotyöt
24   Tuonelan joutsen
25   Pohjolan häät
26   Kultainen neito
27   Pohjan neidon nuorempi sisar
28   Hengen miekka
29   Venematka
30   Kanteleen soitto
31   Sammon ryöstö
32   Viimeiset epäilykset
33   Viimeinen taistelu

IV   KALEVALAN MAGIAA

34   Mitä magialla tässä tarkoitamme
35   Ennen ja nyt: kaksi ihmistyyppiä
36   Atlantalaista magiaa Kalevalassa
37   Aikojen vaihteessa
38   Väinämöinen ja Aino
39   Marjatta
40   Marjatan poika Ja Väinämöinen

V    VÄINÄMÖISEN PALUU

41   Väinämöinen ja Suomen kansa

ALAVIITTEET




ALKUSANA.


Tämä kirja puolustaa ja kunnioittaa kaikkea sitä Kalevalassa, jota
nykyaikainen sivistyksemme enimmäkseen pitää tuulesta temmattuna: sen
satuja, sen ihmeitä, sen liiotteluja, sen luonnottomuuksia, ja lukija
havaitsee ensi riviltä, että kirjan tekijä on tosissaan.

Tuntien oman vähäpätöisyytensä niiden oppineiden rinnalla, jotka ovat
Kalevalaa tutkineet ja selittäneet, ei tekijä tähän työhön olisi
uskaltanut ryhtyä, ellei hänellä olisi vakaumus ja näkemys siitä, että
Kalevalan todellinen sisältö sittenkin on jäänyt oppineilta huomaamatta.

Tällä sanallaan hän ei suinkaan väitä, että hänen oma tietonsa Kalevalan
todellisesta sisällöstä olisi tyhjentävä tai erehtymätön; hänen
käsityksensä on epäilemättä sekä vaillinainen että korjauksia kaipaava,
mutta oikein ymmärrettynä se avaa uusia uria vastaiselle tutkimukselle.
Ja koska tekijä ei tunne--paitsi H.P. Blavatskyn viittauksia
»Salaisessa Opissa» ja eräässä aikakauskirja-artikkelissa »Kalevala,
suomalaisten kansalliseepos», joka on suomeksi julkaistu Tietäjässä
1909--muita tämänlaatuisia kokeita kuin Martti Humun (M. Ramstedtin)
broshyyrin »Kalevalan sisäinen perintö», joka oli ylimalkaista ja
johdannollista laatua, Herman Hellnerin kirjotuksen »Kalevala ett
teosofiskt diktvärk», joka on painettu Teosofisk Tidskrift'issä 1904, ja
Rudolf Steinerin Helsingissä huhtikuun 9 p:nä 1912 pitämän esitelmän
»Das Wesen nationaler Epen mit speziellem Hinweis auf Kalevala»,
painettu manuskriptina samana vuonna, rohkenee hän toivoa, että tätä
hänen tutkielmaansa otettaisiin vastaan edes johonkin määrin sillä
anteeksi antavalla suopeudella, jota yleensä ensimäiselle yritykselle
suodaan. Jos kohtalo myöntää, toivoo tekijä saavansa tulevissa
tutkimuksissa laajemmin ja seikkaperäisemmin syventyä moniin suomalaista
salatiedettä koskeviin aineihin, joita hän tässä on vain alustavasti
kosketellut.

Sillä, kuten Kalevala sanoo:

    Ei sanat salahan joua,
    Eikä luottehet lovehen,
    Mahti ei joua maan rakohon,
    Vaikka mahtajat menevät.

Sammatissa elokuulla 1916. Tekijä.






I.

KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA.


Ilman seitsenhaaraisen symbologian apua ei mitään vanhaa pyhää kirjaa
voida oikein ymmärtää. Symbologia on tutkittava jokaiselta puoleltaan,
sillä jokaisella kansalla oli omintakeinen ilmaisutapansa.

H.P. Blavatsky.




1.

MITÄ KALEVALA ON?


Kysymykseen, mitä Kalevala on, tulemme tässä kirjassa vastaamaan
tavalla, joka luultavasti on outo ja uusi useimmille lukijoille. Tulemme
heti esittämään Kalevalasta, sen synnystä ja sisäisestä arvosta
mielipiteen, joka hämmästyttää sekä oppinutta että oppimatonta lukijaa.
Tulemme sitten kirjassamme pitkin matkaa selvittämään ja puolustamaan
mielipidettämme, ja jätämme hyväntahtoisen lukijan arvosteltavaksi,
onnistuuko meidän vakuuttaa häntä sen oikeudesta vai jääkö hän yhä
ihmettelemään ja kukaties paheksumaan ylen outoa kantaamme.

Ennenkuin annamme oman vastauksemme kysymykseen, mitä Kalevala on,
tahdomme parilla sanalla muistuttaa lukijan mieleen, mitä meillä yleensä
on Kalevalasta arveltu ja mikä tieteellisten tutkijain kanta
kysymyksessä on.

Kalevalan suuri »esille-uneksija» Elias Lönnrot uskoi, että Kalevalassa
kuvastui esi-isäimme muinainen permalainen sivistys. Sen runoista astui
elävänä esiin kuva Suomen kansan menneisyydestä, tämän kansan uskonnosta
ja elämistavoista, sen pyrkimyksistä, ihanteista ja sankareista.
Lönnrotin usko tarttui toisiin: Kalevalaa alettiin pitää lähteenä Suomen
kansan muinaisuuden tutkimiselle sekä kotona että ulkomailla. Kalevalan
mukana levisi ympäri sivistyneen maailman Suomen kansasta maine ja
kaikkialla alettiin huomata, että tuolla kaukana Pohjolassa asuu pieni
korpikansa, joka on luonut eepoksen, jommoisia on harvoja maailmassa.
»Mikä runollinen kansa», kulki kuiskeena yli maiden ja mantereitten,
»mikä menneisyys sillä on takanaan! Missä onkaan sen historia! Sankarien
ja tietäjäin kansa!»

Tämä valtava innostus herätti Suomen kansan vuosisataisesta unestaan.
Suomalaiset tunsivat itsensä yhtenäiseksi kansaksi, koska heillä oli
yhteinen menneisyys ja tuon yhteisen menneisyyden mahtava muistomerkki.
Kuinka luonnollista, että tätä ensimäistä uskonnollis-runollista
heräymystä seurasi toinen, Snellmanin valtiollis-kielellinen. Suomen
kansa oppi itsensä tuntemaan ja tiesi paikkansa maailman näyttämöllä.
Aleksanteri I:sen profetalliset sanat olivat toteutuneet: Suomen kansa
oli noussut kansakuntien joukkoon.

Nyt elämme toisessa ajassa. Innostus on laimennut. Kalevala ei ole enää,
mitä se oli ennen. Kyllä sitä pidetään kansallisena eepoksena ja kyllä
sitä kouluissa luetaan, mutta tieteellisellä taholla se on kadottanut
pätevyytensä historiallisena lähdekirjana. Kalevalassa ei kuvastukaan
vanha permalainen sivistys. Lönnrotin usko oli Suomen suuren Eliaan
unelmaa vain.

Kalevalassa ei kerrota mistään kadonneesta kulta-ajasta. Kalevala on
runokokoelma. Se kertoo kansamme onnen haaveista, siitä kesämaasta, joka
eli kansamme mielikuvituksessa. Se todistaa vain, mikä voimakas, mikä
kuolematon laulunhenki aina on ollut Suomen kansalle ominainen.

Tätä nykyistä kantaansa tieteelliset tutkijamme perustelevat sillä, että
Kalevala, kuten sanottu, on runokokoelma, ei yhtenäinen eepos, joka
semmoisena olisi säilynyt kansan muistissa. Kansa on lukuisissa
toisinnoissa, eri paikoissa, eri aikoina, laulanut Väinämöisestä,
Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja niiden urotöistä; toinen laulaja on
toisesta asiasta kertonut, toinen toisesta. Elias Lönnrot kokoili ja
keräili näitä runolauluja; hän oli ensimäinen, joka väsymättömällä
innolla ja uskolla samoili Karjalan laulumaita, sai sanan sieltä, toisen
täältä, sommitteli kuulemansa yhteen ja rakensi runoista kokonaisuuden.
Mitä ennen häntä Porthan, Lencqvist, Ganander, Becker, Topelius vanhempi
y.m. olivat tehneet, oli ollut enimmäkseen hajanaista valmistustyötä.
Mutta Lönnrotin jälkeen on tehty uusia keräilymatkoja ja tieteellisesti
tarkattu Lönnrotin käsikirjotuksia ja muistiinpanoja ja päästy siihen
lopulliseen selvyyteen ja varmuuteen, mikä nyt on vallalla
Kalevala-tutkimuksessa. Lönnrot oli itse viimeinen suuri runojen
laulaja. Hän oli niin kalevalaisen hengen läpäisemä, että hän kykeni
siihen, mihin ei kukaan ennen häntä ollut kyennyt: luomaan miltei
yhtenäisen eepoksen hajanaisista runokatkelmista. Hän uppoutui Suomen
kansan henkeen, itsensä unohtaen, siinä määrin, että hän--Eino Leinon
sanoilla--oli »silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki».[1]
Kalevala oli sentähden hänen työtänsä, vaikkei hän ollut runojen tekijä.

Tarkempi tutkimus on myös paljastanut, että Kalevalan runot eivät ole
yhtä vanhoja, eivät samalta alkuajalta. Toiset ovat pakanallisia, toiset
kristityltä ajalta; viimeinen--50:s runo--esim. on varmasti
kristillinen. Näin ollen on mahdotonta pitää Kalevalaa kaukaisen
menneisyyden historiallisena muistomerkkinä. Tietysti siinä näkyy
piirteitä Suomen kansan elämästä ja ennen kaikkea selviä piirteitä
kansan uskonnollisesta eli paremmin sanoen taikauskois-runollisesta
elämänkatsomuksesta, mutta nämä piirteet eivät kuvasta puhdasta
pakanallista aikaa, vaan kuuluvat pakanuuden ja kristinuskon
vaiheaikaan, niin että mitä Kalevalassa ihailemme, se on tutkimuksen
valossa katsottuna »runollisesti verhottua kristinuskoa», kuten prof. K.
Krohn sanoo.[2]

Onpa äskettäin lausuttu semmoinenkin väite, ettei Kalevalan sisällys
oikeastaan ole Suomen kansan hengen tuotetta, vaan germanilaista
lahjatavaraa. Lännestä päin tuli tänne kuninkaita ja sankareita. He
toivat mukanaan runoja ja lauluja muinaisista tietäjistä, ja heistä
itsestään sepitettiin runoelmia. Kalevalan sankarit täten eivät ole
olleet suomalaisia, vaan vieraita viikinkejä, ja Suomen kansan
tietäjähaaveet ovat muualta kotoisin, ei kansamme sydämestä.

Kas siinä lyhyesti esitettynä tieteellisen tutkimuksen tähänastiset
saavutukset. Jos ne todella pitäisivät paikkansa, olisi Lönnrotin työ
syvemmin katsottuna tehty jotenkin tyhjäksi. Jälellä olisi hänen
Kalevalastaan vain runokokoelman kaunis muoto ja taiteellinen
sommittelu, ja Kalevalan kansallinen merkitys kuuluisi jo menneisyyteen:
se teki tehtävänsä viime vuosisadan herätystyössä, nyt se voidaan
asettaa hyllylle muinaismuistojen joukkoon.

Mitä tästä sanoisivat Kalevalan todelliset ihailijat ja Suomen
kansallisaatteen ystävät? Mihin joutuisivat heidän ihanat näkynsä Suomen
kansan muinaisesta kulttuurista, mihin heidän haaveensa ja heidän
toivonsa Suomen tulevaisuudesta? Vaikeroiden saisi heidän kansallinen
sydämensä huutaa: »kuka enää kykenee haavojani parantamaan? onko miestä
missään, joka loisi minuun uutta uskoa?»

Nyt on meidän vuoromme astua näyttämölle. Nyt me, jotka näemme
Kalevalassa semmoista, mitä toiset eivät vielä ole aavistaneet, jotka
uskomme Kalevalasta sitä, mitä se itse Väinämöisestään uskoi, nyt me
saamme korottaa äänemme ja huutaa--omallekin sydämellemme: »ole
rauhassa! Mitään ei ole menetetty, sillä mitään ei ole vielä ollut
löydettynäkään. Eivät edes tieteelliset saavutukset vielä ole lopussa.
Vielä tullaan tekemään huomioita ja löytöjä, jotka kumoovat nykyisiä
johtopäätöksiä. Mutta mitä niistä! Kalevalan todellinen arvo on
toisaalla. Sen todellinen arvo on sen omassa salatussa sisällyksessä.»

Ja kun nyt tahdomme esittää uuden ja oudon mielipiteemme Kalevalasta,
saatamme syystä kysyä, ajatellen tutkimuksen kansalliseen sydämeemme
iskemiä haavoja: tarvitaanko miestä niitä parantamaan? Eikö Kalevala
itse kelpaa lääkäriksi? Eikö taudin parantajaa voisi löytää sieltä,
mistä itse tautikin on keksitty? Jos Kalevala tieteellisesti
analysoituna kumoaa kansalliset haaveemme, ehkä se toisella tavalla
analysoituna paljastaa meille totuuden haaveiden takaa! Ehkä Kalevala on
kokonaan toisenlainen kirja kuin miksi tiedemiehet ovat sitä luulleet.
Ehkä se on verrattavissa niihin kirjoihin maailmankirjallisuudessa,
joita kutsutaan pyhiksi. Ajatelkaamme vähäsen. Jos Kalevala tämmöisenään
olisi ollut olemassa pakanallisena aikana, minkähänlaisessa arvossa
Suomen kansa olisi sitä pitänyt? Eikö kansa siinä olisi nähnyt itseään
kuin kuvastimessa, nähnyt paraimmat pyrkimyksensä, ikuisimman itsensä?
Eikö se Kalevalasta olisi hakenut mielelleen lohdutusta ja neuvoa,
sydämelleen iloa, tunnolleen rauhaa? Epäilemättä. Kalevala olisi ollut
sille kallein aarre, isien pyhä perintö. Kalevala olisi ollut sille
raamattu, pyhä kirja.

Ja jos niin olisi ollut silloin, miksi emme nyt saisi asettua samalle
kannalle? Miksi emme nyt lähestyisi Kalevalaa pyhänä kirjana? Miksi emme
nyt sitä tutkisi toisella tavalla kuin tavallista kirjaa?

Onhan uudesta testamentista väitetty, että sen historiallinen pätevyys
on kovin hatara. Jeesuksen olemassaoloakin on epäilty. Mutta onko tämä
vähentänyt uuden testamentin henkistä arvoa? Onko se syössyt
kristikunnan epätoivoon? Ei ollenkaan. Kristikunta ei ole uskossaan
järkkynyt. Se uskoo Jeesukseen, koska uusi testamentti hänestä todistaa.
Ja miksi uusi testamentti hänestä todistaa? Siksi että se on elävä
kirja. Paras vastamyrkky on lukea uutta testamenttia. Kun sitä lukee--
ei niinkuin nenäkäs kriitikko, joka etsii historiallisia heikkouksia,
vaan--ihmisenä, joka vilpittömästi etsii totuutta, minkä kirja
mahdollisesti voi antaa, silloin uusi testamentti itse puhuu puolestaan.
Silloin kristitty tunnustaa sydän riemua uhkuen: testamentti on pyhä,
sillä se avaa henkisen näköni; Jeesus on elävä, sillä hän herättää
minussa elämän.

Entä jos nyt Kalevalan laita olisi sama? Jos sekin olisi pyhä kirja
sille, joka oikeassa hengessä osaisi sitä lukea?

Niin,--niin meidän tekisi mielemme väittää, ja sitä seikkaa olisi hieman
tarkastettava. Olisi saatava selville, missä merkityksessä Kalevala
voisi olla »pyhä kirja».




2.

KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA.


Ennen kaikkea: mitä on pyhä kirja? Onko niin sanoaksemme teknillistä
määritelmää pyhästä kirjasta, määritelmää, joka ei ole häilyväin
ominaisuuksien luettelemista, vaan kohdalleen sattuva ja täsmällinen?

On. Mutta ennakkoluuloinen uskovainen tai piintynyt materialisti ei sitä
ymmärrä. Ainoastaan sanan tosi merkityksessä vapaamielinen ihminen
ymmärtää pyhän kirjan teknillisen määritelmän.

Missä suhteessa näet uskovainen ja materialisti voivat ottaa toisiaan
kädestä? Siinä, että molemmat asettavat inhimilliselle tiedolle rajoja.
Molemmat myöntävät, että ihmisen tietopiiri ulottuu laajalle
aineellisessa ja näkyväisessä maailmassa: avaruuksia hän on
kaukoputkellaan mitannut ja mikroskopillaan hän on silmälle näkymätöntä
pienoismaailmaa tutkinut; ei ole rajaa hänen tiedoillaan maapallon
näkyväisestä elämästä eikä hän usko olevan paljon salattua järkensä
silmältä ihmisen sielumaailmassakaan. Mutta molemmat ovat yhtä mieltä
siitä, että vissien rajojen toiselle puolelle ihmisen tietämiskyky ei
ulotu. Ei kykene ihminen ratkaisemaan kuoleman arvotusta, ei tutkimaan
näkymätöntä maailmaa, ei kasvoista kasvoihin puhuttelemaan elämän
antajaa ja luojaa. Ero on vain siinä, että uskovainen sanoo: Jumala on
kieltänyt meitä tutkimasta niitä, joita emme voi tietää, kun sitävastoin
materialisti halkaisee gordilaisen solmun yhdellä iskulla ja huudahtaa:
näette nyt, ettei mitään solmua ollut! Ei ole tutkittavaa kuoleman
tuolla puolen eikä näkymättömässä maailmassa, sillä näkymätöntä maailmaa
ei ole ja kuoleman tuolla puolen irvistää tyhjyys.

Ei huomaa korskea materialisti, että hän ennenaikaisesti tempaa tiedon
valtikan käteensä ja väittää suurimman salaisuuden tietävänsä, kun hän
kuolemalta elämän kieltää, eikä huomaa sokea uskovainen, että hän ehdoin
tahdoin pitää silmänsä ummessa elämän tiellä kulkiessaan, vaikka ehkä
olisi tilaisuudessa niitä selko selälleen avaamaan.

Sentähden ihmisen täytyy olla todella vapaamielinen voidakseen myöntää,
että ihmisen tieto mahdollisesta saattaa ulottua kauemmas kuin mitä se
jokapäiväisissä oloissa ulottuu. Ainoastaan henkisesti vapaa ihminen
saattaa tunnustaa: kukaties--niin, luultavasti ihmisen tieto voi
käsittää asioita, jotka tuntuvat yliluonnollisilta. Sanoohan apostoli:
ihmisen henki, joka kaikkia tutkistelee, Jumalan syvyyksiäkin.

Ymmärtääksemme, mitä pyhä kirja on, täytyy meidän asettua tälle kannalle
ja myöntää, että ihminen ehkä voi saavuttaa yliluonnollista tietoa.

Mitä syytä meillä on semmoiselle kannalle asettua? Selvä historiallinen
syy. Kaikilla tunnetuilla kansoilla on ollut henkiset jättiläisensä,
arvotuksentapaiset ihmisensä, jotka ovat väittäneet tietävänsä enemmän
kuin tavalliset kuolevaiset: suuret filosofit ja ajattelijat, suuret
runoilijat ja profetat, suuret jumalanpojat ja vapahtajat. Jos
Jeesuksesta on tehty jumala, ei syy ollut hänen; ihmisen pojaksi hän
itseään kutsui. Jos Jeesuksen olemassaoloa epäiltäisiin, on Buddhan
elämä historiallisesti varma. Ja Buddha sanoi, niinkuin sanoi
evankeliumein Jeesus, niinkuin opettivat Indian viisaat: seuratkaa
minua, sillä minä tiedän totuuden.

Kun näiden suurten tietäjäin elämä on silmäimme edessä, ei meillä ole
oikeutta epäillen sanoa: mistä tiedämme, että he tiesivät? Vapaina
ihmisinä saamme korkeintaan sanoa: niin, ehkä he tiesivät, mutta kuinka
me voimme tietää, että he tiesivät? Ovatko jälkeensä jättäneet mitään
todistajaa?

Tämä kysymys vie meidät silloin pyhien kirjojen ääreen. Pyhät kirjat
ovat tietäjien todistuskappaleita. Millä tavalla? Siten, että niihin on
kätkettynä tietäjien viisaus. Mutta miten sen voimme tietää? Me näemme
sen, kun tieto herää meissä itsessämme.

... Kun tieto herää meissä itsessämme? Tämähän on rohkea väite. Voiko
siis ihminen meidänkin päivinämme saavuttaa yliluonnollista tietoa?
Tottakai. Ja millä tavalla? Miten hän tietoon voi päästä? Kulkemalla
sitä tietä, jota pyhissä kirjoissa neuvotaan.

Tämä todistelumme näyttää todella käyvän kehässä. Ja kuitenkin se on
aivan loogillinen. Jos ihminen etsii totuutta sillä tavalla kuin
jossakin pyhässä kirjassa opetetaan, hän pääsee totuuden tietoon. Ja kun
hän on päässyt tietoon, hän näkee, että pyhä kirja todella on pyhä,
koska siihen oli elämän ja kuoleman viisautta kätketty. Ja koska pyhään
kirjaan on viisautta kätketty, on alkuperäisinä viisauden tallettajina
ollut viisaita tietäjiä. Siis tietäjiä on ennenkin ollut olemassa.

Kuinka nyt määrittelisimme pyhää kirjaa? Pyhä kirja on kirja, johon on
kätkettynä elämän ja kuoleman jumalallisia mysterioita, kirja, joka osaa
neuvoa totuuden etsijälle tien näennäisesti yliluonnolliseen tietoon.

Jos nyt Kalevala olisi pyhä kirja, missä merkityksessä tämä on
ymmärrettävä? Ei suinkaan sillä tarkotettane, että Kalevalan joka
lauseessa, ehkäpä joka sanassa on kätkettyä viisautta? Ei suinkaan, pois
semmoinen oikeaoppisuuden koneellisen inspiratsionin teoriaa muistuttava
käsitys pyhästä kirjasta. Ei kirjain ole pyhä, ei muoto ole ikuinen.
»Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Pyhiä ovat kirjassa
vissit suurenmoiset mieli- ja ajatuskuvat. Muoto, joka niitä verhoo, on
milloin alkuperäisen puhdas, milloin lisäyksillä kirjailtu. Ajatuskuvat
ovat kotoisin mysterioista ja ilmituovat samaa ikuista viisautta kuin
toistenkin pyhien kirjojen ajatuskuvat.

Olettakaamme nyt, että Kalevala tässä merkityksessä on pyhä kirja.[3]
Mitä Kalevala silloin todistaa?

Se todistaa silloin, että Suomen kansassa joskus ennen--tai
myöhemmin--on elänyt tietäjiä. Se todistaa, että Suomen kansa
on--ainakin ollut--henkisesti sivistynyt kansa, koska sen keskuudessa
tietäjiä on voinut syntyä. Se todistaa, että Suomen kansalla on
menneisyyttä takanaan. Mitättömäksi häipyy olettamus, etteivät Kalevalan
sankarit olisi olleet suomalaisia. Kalevalan runollinen muoto on aito
suomalainen. Mutta kuinka Suomen kansa olisi saattanut lahjottaa muodon
vieraille mielikuville ja säilyttää niitä muistissaan? Kansan omassa
sydämessä on tiedon kukka puhjennut ja kansan oma kieli on sen
ihanuudesta kertonut, niinkuin Kalevala itse laulaa Väinämöisestä:

    Vaka vanha Väinämöinen
    Elelevi aikojansa
    Noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla,
    Laulelevi virsiänsä,
    Laulelevi, taitelevi.
    Lauloi päivät pääksytysten,
    Yhytysten yöt saneli
    Muinaisia muisteloita,
    Noita syntyjä syviä,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhet urohot
    Tällä inhalla iällä,
    Katovalla kannikalla.




3.

KALEVALAN AVAIN.


Jos nyt oletamme, että Kalevala on pyhä kirja, että se sisältää salaisia
tietoja elämästä ja kuolemasta ja neuvoa näiden tietojen
saavuttamiseksi, kuinka silloin tavallinen lukija, jolla ei itsellään
ole yliluonnollisia tietoja, voi tämän seikan huomata? Onko hänellä
ollenkaan tältä kannalta katsoen hyötyä Kalevalan lukemisesta?

Tunnustaa täytyy, että tavallista lukijaa tässä kohtaa vaikeus. Hän ei
osaa nähdä Kalevalan salattua viisautta. Häntä viehättää Kalevalan
muodollinen kauneus, sen runollinen henki, sen taiteellinen aisti.
Kalevalan luonnon- ja henkilökuvaukset vetävät vertoja
maailmankirjallisuuden parhaimpiin, sen aito inhimillinen sävy kohottaa
sen korkeammalle esim. monta vanhan testamentin kirjaa. Mutta mistä
päästä kiinni Kalevalan salaiseen sisältöön, mistä päättää, etteivät sen
tarunomaiset kertomukset esim. Sammosta ja sen ryöstöstä ole paljasta
taikauskoista mielikuvittelua? Kalevala on todella kuin lukittu kirja ja
tarvittaisiin jonkinlainen avain sen ymmärtämiseksi. Tietäjä-ihmisellä
saattaa olla tämä avain itsessään, mutta tavalliselta lukijalta se
puuttuu. Mistä hän sen voi löytää?

On pyhiä kirjoja, joita on verrattain helppo lukea. Semmoinen on esim.
uusi testamentti. Tällä emme tarkota, että kuka tahansa heti osaisi
lukea uutta testamenttia pyhänä kirjana. Pelkäämmepä pahoin, että monet
monet lukijat eivät koskaan ole edes aavistaneet, millä tavalla heidän
rakas testamenttinsa on pyhä. Tarkotamme vain, että jos totuuden etsijä
on kyllin tarkkaavainen, hän verrattain helposti omin päin keksii, millä
tavalla uutta testamenttia on luettava ja mitä ihmeellisiä salaisuuksia
tämä pyhä kirja silloin paljastaa.[4]

Tämä on helppoa, sentähden että uusi testamentti pääasiallisesti on
opas, joka neuvoo, miten ihmisen tulee pyrkiä totuuden tietoon. Uusi
testamentti on kirjotettu ajalla ja ihmisille, joille tiedon tie
vaaroineen ja vaikeuksineen sai tulla yleisemmin tunnetuksi, koska
älyllinen sivistystaso ihmiskunnassa oli nousemaan päin. Vanhemmissa
kulttuureissa taas tiedon tien olemassaolo oli enemmän tunnettu, mutta
yksityiskuvaukset sen luonnosta ja askelista pidettiin salassa,
ikäänkuin takavarikossa opettajien ja tietäjien luona. Pyhät kirjat
vanhoilta ajoilta ovat niin muodoin enimmäkseen verhotut suurempaan
salaperäisyyteen ikuisia totuuksia esittäessään.

Kalevala--vaikka kirjana uusi--kuuluu sisältönsä puolesta vanhoihin
mysterio-oppaihin. Sen tärkein puoli on tietenkin kuvaus, minkä se antaa
tiedon tiestä, tapa, millä se neuvoo totuutta etsimään. Mutta samalla se
sisältää paljon suuremmassa mitassa kuin esim. evankeliumit kuvauksia
niistä tiedoista, joita totuudenetsijä tietäjäksi kohotessaan on
saavuttanut, toisin sanoen kuvauksia näkymättömän maailman oloista ja
olennoista eli siitä empiiris-metafyysillisestä maailmankatsomuksesta,
mikä tietäjällä on.

Jotta tavallinen lukija voisi ymmärtää Kalevalaa mystilliseltä kannalta,
tarvittaisiin siis vain, että hänellä olisi vihiä tietäjien
maailmankatsomuksesta. Silloin hänen kädessään olisi avain, jolla hän
kykenisi vääntämään auki Kalevalan ja muiden pyhien kirjojen lukkoja. Ja
kun kerran selviäisi Kalevalan mystillinen tausta, ehkei sitten olisi
voittamattoman vaikea oppia erottamaan Kalevalan osviittoja tiedon tien
suhteen.

Onko nyt tämmöisen avaimen hankkiminen mahdollista? On, meidän
päivinämme se ei ole mikään mahdottomuus, sillä on olemassa
maailmankatsomus, johon kuka tahansa voi tutustua ja joka väittää
olevansa tietäjien oma. Vaikkemme pitäisi sitä kuin
työskentelyhypoteesina, on meillä siitä tutkimuksissamme apua. Sangen
pian me kuitenkin voimme havaita, että viisailla ja tietäjillä, mikäli
tiedämme, on ollut sama maailmankatsomus, ja että se kaikissa
uskonnoissa on kulkenut salaisena viisautena, uskontojen esoteerisena
puolena. Tämä maailmankatsomus on n.k. teosofinen, jonka ensimäinen
julistaja meidän ajallamme oli H.P. Blavatsky. Madame Blavatskyn
»Salainen Oppi» y.m. teokset ja rikas teosofinen kirjallisuus eri
kielillä tekee selkoa teosofisesta maailmankatsomuksesta. Tämä
nykyaikainen teosofia ei ole mikään opinkappalejärjestelmä. Se on vain
piirteitä tietäjien ja viisasten maailmankuvasta, katkelmallisia
piirteitä, kuten H.P. Blavatskyn oli tapana sanoa. Mutta nuo piirteet
ovat niin olennaisia, että ne sinään muodostavat eheän maailmankuvan.

Jos lyhyesti tahtoisimme kuvata tätä aikain viisautta, sanoisimme
»Salaisen Opin» mukaisesti, että se puhuu 1) ehdottomasta jumaluudesta,
joka on kaiken ilmenneen elämän ilmenemätön pohja ja perusta, jonka
koskemattomaan rauhaan hyvä ja paha uppoutuvat kuin meren syvyyteen; 2)
ilmenneestä jumalasta eli n.k. kolmiyhteisestä Logoksesta, joka tuo ilmi
kaikki hengen ja aineen, hyvän ja pahan vastakohdat ja ristiriidat ja
realisena todellisuutena on maailman lukemattomien olentojen, jumalien
ja muiden, yhteistajunta; 3) aikakautisuuden laista, joka säätää, että
luominen ja hävittäminen, elämä ja kuolema, päivä ja yö lakkaamatta
seuraavat toisiaan, niin että ihmisenkin elämä on yhä uudistuva vaihtelu
elämästä kuolemaan ja kuolemasta elämään (ihmisen n.k.
jälleensyntyminen), kunnes hän jumalallisen tiedon ja viisauden
saavutettuaan vapautuu eli pelastuu syntymäin pyörästä; 4) ikuisen
tasapainon ja syysuhteen laista, jonka mukaan ei pieninkään
voimanpurkaus maailmankaikkeudessa mene hukkaan, vaan kantaa
seurauksensa samalla pettämättömällä varmuudella kuin se itsekin oli
määrätystä syystä aiheutunut (n.k. karman laki); 5) viisasten ja
tietäjien olemassaolosta, n.k. salaisesta veljeskunnasta, joka valvoo
ihmiskuntamme kohtaloa ja kehitystä ja tarpeen vaatiessa sitä
näkyväisestikin auttaa esim. jonkun lähettinsä välityksellä.

Nämä asiat selvenevät yksityiskohtaisemmin lukijalle, kun ryhdymme
Kalevalan runoja tutkimaan, ellei hän jo ole teosofiseen
maailmankatsomukseen perehtynyt. Nyt riittää tieto, että teosofinen
maailmankatsomus on se avain, joka avaa Kalevalan runojen
vertauskuvallisen merkityksen.

Tutkimuksemme jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen osaan. Ensimäisessä
valaisemme aikain viisauden antamalla valolla muutamia runoja tai
runokatkelmia nähdäksemme, että Kalevalankin älyllishenkisenä taustana
on sama maailmankatsomus kuin toistenkin pyhien kirjojen; tarkastamme
Kalevalan jumaloppia, luomiskertomusta, kuolemankäsitystä j.n.e.
Toisessa osassa teemme ensiksi selkoa Kalevalan inhimillisestä
kehityspsykologiasta, tarkastamme, millä tavalla Kalevala neuvoo meitä
totuutta etsimään ja tiedon alkupäähän pääsemään; ja toiseksi koetamme
luoda silmäyksen jumalallisen ihmisen korkeampaan henkikehitykseen, n.k.
pyhyyden eli tiedon salaiseen tiehen, niin pitkälle kuin sitä
Kalevalassa on kuvattu. Kolmannessa osassa vihdoin otamme lyhyesti
käsitelläksemme Kalevalan magiaa eli tiedon tiellä saavutetun
»yliluonnollisen» taidon käyttämistä maailmassa.

Lukija tietysti hämmästyy sanoistamme. »Sisältäisikö Kalevala niin
korkeita ja syviä asioita? Enemmän ja merkillisempää kuin yksikään
runolaulaja lienee aavistanut! Ei ainakaan Elias Lönnrotilla ollut tästä
aavistusta.» Luultavasti ei. Mutta me elämme nyt uudessa ajassa.
Materialismin hyökyaalto on sivuuttanut meidät. Olemme taas henkisyyden
harjalle nousemassa. Spiritualistinen elämänymmärrys hiipii ihmisten
sieluihin. Uusi aika kohottaa ansaittuun arvoonsa vanhoja pyhiä kirjoja
ja paljastaa meille niiden kätkettyjä rikkauksia. Kalevalakin lausutaan
tervetulleeksi sisariensa joukkoon.

Madame Blavatsky ei menetellyt ajattelemattomasti eikä umpimähkään, kun
hän pääteoksensa »Salaisen Opin» ensimäisen osan motoksi valitsi
muutamia säkeitä vanhasta indialaisesta Rig Veedasta ja toisen osan
motoksi asetti otteita Kalevalan ensimäisestä runosta. Eikä hän
erehtynyt sanoessaan: »Kalevalan syvempi ja esoteerisempi merkitys on
taistelu valon ja pimeyden, hyvän ja pahan välillä. Kalevalaiset silloin
edustavat valoa ja hyviä voimia ja pohjolaiset pahoja voimia.
Verrattakoon tätä Ormusdin ja Ahrimanin, arjalaisten ja rakshasein,
pandujen ja kurujen väliseen taisteluun.»[5]






II.

KALEVALAN MYSTERIOTIETOA.

TEOLOGINEN, ANTROPOLOGINEN JA SOTERIOLOGINEN AVAIN.




4.

EIKÖ MUINAISSUOMALAISTEN USKONTO OLLUT ANIMISMIA?


Kun hyväntahtoinen lukija on toipunut siitä hämmästyksestä, mihin
tähänastinen esityksemme on hänet heittänyt, nousee hänen mielessään
epäilys. Hän pudistaa päätään ja huudahtaa: »hullutustahan on tämä puhe
Kalevalasta pyhänä kirjana! Vanhat suomalaisethan olivat uskonnoltaan
animistejä ja manisteja, s.o. luonnon ja vainajainpalvojia, ja heidän
tietäjänsä olivat noitia ja poppamiehiä. Tuosta pakanallisesta
taikauskosta on vasta kristinusko meidän kansamme pelastanut.»

Totta tosiaankin. Uudempi Kalevalaa ja muinaissuomalaisten
elämänkatsomusta käsittelevä tieteellinen kirjallisuus antaa
ehdottomasti tukea lukijan epäilyksille. Ottaaksemme tuoreimman
esimerkin: Kaarle Krohn lausuu toimittamansa »Suomensuvun uskonnot»
-julkaisun alkulauseessa nimenomaan: »vertaileva tutkimus on tullut
siihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille
yhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien
palvonta.»[6] Saman oppineen mieltäkiinnittävä teos »Suomalaisten
runojen uskonto», joka muodostaa yllämainitun julkaisun ensimäisen osan,
tekee sitten kohta kohdalta selkoa esi-isiemme uskonnollisista
käsityksistä, kuvaten suomalaista tietäjää taikatemppuineen, tuonelaa
asujaimineen, luontoa haltioineen, ja myös laajalti kristillisten oppien
vaikutusta vanhoihin pakanallisiin käsityksiin. Muinaissuomalaisten
henkinen elämä saa täten tieteellisen nimityksensä: se on animismia,
koska suomalaiset elävöittivät luontoa ja ikäänkuin varustivat sitä
sielulla (_anima_), se on manismia, koska he palvoivat vainajain henkiä
(_manes_); lisäksi se on shamanismia, koska he uskoivat, että
yliluonnollisia voimia oli muutamilla valituilla poppamiehillä
(_shamani_). Kuinka näin ollen Kalevala voisi olla pyhä kirja kuten
esim. raamattu? Kalevalassa tietenkin kuvastuu esi-isiemme animismi ja
shamanismi: loitsuja täynnä on Kalevala ja palvovia tunteita luontoa
kohtaan!

Onko nyt tällä vastaväitteellä kumottu meidän alkuperäinen lausuntomme
Kalevalasta? On ehkä kristillismielisten ja materialistein kannalta
katsoen, mutta ei mitenkään omasta mielestämme.

Tämän kirjottaja ei ole mikään Kalevala-oppinut sanan akademiallisessa
merkityksessä. Jos hän rohkenee säilyttää oman kantansa ja lausua julki
mielipiteensä, vaikka hyvin tietää oppineen maailman toistaiseksi
pysyttelevän vastakkaisessa leirissä, ei tämä perustu hänen muka
tekemiinsä laajempiin tieteellisiin tutkimuksiin. Semmoisiin hänellä ei
ole ollut tilaisuutta eikä kykyä. Hänen oma rohkea kantansa perustuu
aivan toisenlaisiin tutkimuksiin; minkälaiset nämä tutkimukset ovat,
käynee tästä kirjasta selville. Sitä hän vain tahtoo painostaa, että hän
on aivan vakuutettu oman kantansa totuudesta, samalla kuin hän uskaltaa
epäillä, ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään. Prof. Krohn
esim. uskoo, että Kalevala on syntynyt 700-1100 vaiheilla j.Kr.
Suomessa. Tämä voi korkeintaan pitää paikkansa Kalevalan niin
sanoaksemme muodolliseen syntyyn nähden. Mutta runojen muoto ei ole sama
kuin niiden henkinen sisältö. Muoto on voinut vaihtua aikojen
vaihteessa, sen syntyä voidaan määritellä. Mutta runojen elävä henki on
ikimuinoinen ja muuttumaton, se on kulkenut salassa muodosta muotoon. Ja
tämän kirjottaja epäilee liikaa varmuutta muodollisenkin synnyn suhteen:
ainakin hän uskoo olevan runokatkelmia, jotka ovat tuhansia vuosia
vanhoja. Jääköön siis yhä jatkuvan tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi
vielä valaista runojen muodollista syntyä.

Vaikka pidämmekin silmällä oppineen maailman nykyistä kantaa
Kalevalakysymyksessä, ei tämä millään tavalla järkytä omaa kantaamme.
Varmuutemme pohjana ja perustana on osaksi myös se, että me tutkimme
Kalevalan henkistä sisältöä, jota vastoin tiedemiehet ovat rajottuneet
tutkimuksissaan sen muodolliseen sisältöön ja sen ulkoasuun. Ja kuten jo
edellä olemme sanoneet, ymmärtää meidän näkökantaamme _a priori_
ainoastaan sangen vapaamielinen ihminen.

Ihmiskunnan uskonnollisen elämän ja uskonnonmuotojen alalla vallitsee
sama kehityksen, etenemisen ja taantumisen, laki kuin muualla, ja
tutkijat ovat sen nojalla voineet luokittaa uskonnollisen elämän
ilmiöitä suuriin ryhmiin, joissa kehitys alemmasta ylempään selvästi on
nähtävissä. Kristinuskokin joutuu täten omaan asemaansa toisten
uskontojen rinnalla. »Me emme saa jakaa uskonnoita asettamalla
kristinuskoa toiselle puolelle ainoana oikeana, ja kaikkia muita
toiselle, aivan väärinä; mikään uskonto ei ole meistä paljasta
taikauskoa, emmekä kiellä yhdeltäkään Jumalan johtavaa vaikutusta...
Tämän kehitysperiaatteen valossa voimme löytää jotain hyvää
alhaisimmassakin, ja näemme, että hyvä ja oikea, mieluummin kuin paha ja
väärä, on mitättömimmänkin uskonnonjärjestelmän lopullinen päämäärä»,
sanoo nykyajan valistunut tutkimus.[7] Uskonnonmuotojen luokittelussa
joutuu luonnonpalvonta alimpaan asteeseen, muodostaen villikansojen
alkuperäisen uskonnon kaikkialla ja aina. Myöhempää kehitysmuotoa ovat
kansalliset uskonnot, esim. juutalaisten jahvekultti, ja korkeimman
kehityksen ovat saavuttaneet yleismaailmalliset uskonnot, joita
varsinaisesti luetaan vain kaksi: buddhanusko ja kristinusko.

Meidän näkökantamme ei suinkaan sodi tätä luokittelua vastaan. Myönnämme
kehityksen tapahtuneen ja myönnämme, että muinaissuomalaiset tämän
luokittelun nojalla olivat luonnonpalvojia eli animisteja. Meidän
väitteemme tähtää toisaanne. Ihmiskunnan uskonnollinen kehitys on
_eksoteerista_ eli ulkonaista laatua ja on sosialinen ilmiö; mutta
rinnakkain eksoteerisen uskonnonmuodon kanssa on aina kulkenut
_esoteerinen_ eli sisäinen uskonnollinen pyrkimys, joka on yksilöllinen
ilmiö.

Tämä kaipaa selvittelyä.

Uskontotieteen tutkijat mainitsevat kyllä alinomaa semmoisia sanoja kuin
henkimaailma, näkymätön maailma, jumala, tuonela, haltia j.n.e., mutta
varmaankin monelle nämä ovat paljaita kuolleita käsitteitä: he eivät
usko, että niillä olisi vastaavaisuutensa todellisuudessa; näkymätön
maailma on heille semmoisenaan ratkaisematon asia. Toista on
meikäläisten spiritualistein: meille on näkymätön maailma kaikkine
voimineen ja olioineen sanalla sanoen selviö. Ja koska näkyväisessä
maailmassa vallitsee ehdoton lakisiteisyys, on meidän pakko olettaa,
ettei näkymätön maailmakaan ole kaaos, vaan järjestetty kosmos. Senkin
elämää johtavat järkähtämättömät lait. Ruumiillisen rakenteensa puolesta
ihminen on näkyväisen maailman kansalainen ja samoin sielullisen ja
henkisen olemuksensa kautta henkimaailman jäsen. Ero on vain siinä, että
ihmisen suhde fyysilliseen maailmaan on ulkokohtainen eli objektiivinen,
jota vastoin henkimaailma ei toistaiseksi ilmene hänelle objektiivisena,
vaan subjektiivisena eli sisäkohtaisena todellisuutena.

Mutta kun edellytämme, että näkymätön maailma on lakisiteinen kosmos ja
että ihminen oman olemuksensa kautta on sen jäsen, ei meillä ole
järkisyytä sanoa näkymätöntä kosmosta mahdottomaksi tutkia. Voimme
korkeintaan epäillä ihmisen kykyä sitä tutkia, mutta onko meillä täysin
pätevää syytä edes tähän? Mitä me vielä tiedämme ihmishengen
mahdollisuuksista? Kuinka moni niistä, jotka väittävät, että ihminen ei
saata tutkia näkymättömiä, on edes yrittänytkään niitä toden teolla
tutkia?

Ja jos näin paljon myönnämme, miksi emme myöntäisi, että ihmiselle
sisäisenä henkiyksilönä tämä sama mahdollisuus aina on ollut tarjolla?
Perustuuhan koko uskonnollinen elämä kaihoon ja kaipuuseen: kaipuuseen
päästä oikeaan ja hyvään suhteeseen elämän näkymättömiin voimiin
(jumaliin tai jumalaan), mikä kaipuu itsetietoisena ollen ilmenee
totuuden ja tiedon janona. Muuta ei siis ole tarvittu, kuin että tuo
yleisinhimillinen uskonnollinen kaiho jossakin yksilössä on herännyt
itsetietoisuuteen: kohta hän silloin on oivaltanut haluavansa tietoa
totuudesta, tietoa elämästä ja kuolemasta, tietoa näkymättömän maailman
olioista ja elinehdoista; ja pitkä ei silloin askel ole ollut halusta
toimintaan, totuuden kaipuusta totuuden etsimiseen. Ja »ken etsii, hän
löytää.»

Nyt voidaan kysyä: mistä vanhoina sivistymättöminä aikoina johtui, että
ihmisyksilö sai kiinni tuosta totuudenjanostaan? Harvahan tänä
päivänäkään on sen elähyttämä! Emme väitäkään, että kaikki olisivat
tuota kaihoaan ymmärtäneet: yhtä harvinainen ilmiö se oli silloin kuin
nytkin. Mutta syyt, miksi muutamat yksilöt sen tajusivat, ovat
kahdenlaiset. Ensiksi ihminen aina sisimmän olemuksensa puolesta on
ollut sama; niinikään näkymätön maailma on ollut sama; ei se ole
muuttunut uskontojen mukana; ei kristitty yksilönä ole sen kummemmassa
asemassa jumalaan ja henkimaailmaan nähden kuin muinaissuomalainen
pakana; kaikki muutokset ovat vain ulkonaista laatua tai koskevat
joitakin ihmissielun kykyjä: äly terästyy, tunteet moninaistuvat j.n.e.
kulttuurin mukana, mutta ihmisen itse pysyy samana. Toiseksi oletamme,
että ihminen aina on saanut apua korkeammilta olennoilta; häntä on
opastettu, herätetty, opetettu. Ja niin on kaikkina aikoina ja
kaikkialla ollut yksilöitä, joiden sisäinen suhde jumalaan ja
henkimaailmaan on kehittynyt korkealle yli jokapäiväisten ihmisten
suhteen,--yksilöitä, jotka ovat niin sanoaksemme kulkeneet esoteerista
kaitaa tietä tietoon ja jättäneet jälkeensä uskon lavean eksoteerisen
tien.

Tämmöiset ihmiset ovat todellisia tietäjiä, ja heidän henkiset tietonsa
ovat eksoteeristen uskonnonmuotojen sisäisenä sieluna. Kun he tietoaan
ilmaisevat, pukeutuu se luonnonmukaisesti mytologian, teologian tai
filosofian muotoon riippuen siitä, millä ajalla, missä ympäristössä ja
kenelle he puhuvat.

Kun sanomme Kalevalasta, että siinä kuvastuu esi-isäimme viisaus,
tarkotamme, että sen--olkoonpa vaikka animistisen--muodon sisällä
piilee vanhojen suomalaisten tietäjien mysteriotietoa näkymättömän
maailman salaisuuksista. Heidän tietonsa ovat itsessään
yleismaailmallisia ja yleisinhimillisiä, mutta tiedot ovat suomalaisten
tietäjien hankkimia ja suomalaisen sielun heijastamia, ja sentähden
niiden viisautta voi kutsua suomalaiseksi.

Kalevala, jolla nimellä laajemmassa merkityksessä käsitämme kaikkea
muinaissuomalaisten mytologista runoutta, on tällöin todellinen
historiallinen muistomerkki esi-isäimme osallisuudesta elämän ikuisiin
mysterioihin.




5.

IHMISIÄ VAIKO JUMALIA?


Kalevalan sankareita ovat tutkijat pitäneet milloin jumalina, milloin
ihmisinä. V. 1551 ilmestyneessä psalttarin suomennoksen esipuheessa
Mikael Agricola luettelee »hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia»,
mainiten sekä Ahdin että Äinemöisen (Väinämöisen), Ilmarisen ja Kalevan
pojat. Hänen näkökantansa jäi ainoana vallalle viime vuosisadan alkuun
saakka, jolloin vasta alettiin epäillä, että Ilmariset, Väinämöiset
j.n.e. olivatkin olleet ihmisiä. Lönnrotkin, samoinkuin Gottlund, oli jo
vakiintunut mielipiteessään, että Väinämöinen oli historiallinen henkilö
eikä tarunomainen jumala. Kalevalan ilmestyttyä jakaantuivat tiedemiehet
kahteen leiriin, joista toiset, kuten Collan ja Castrén, myöhemmin
Donner ja E. Aspelin, puolustivat Kalevalan sankarien jumaluutta, toiset
taas Ahlqvistin tapaan etsivät niiden inhimillistä alkuperää. Nyttemmin
ollaan yleensä sitä mieltä, että Kalevalassa mainitut tietäjät,
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen y.m. ovat olleet historiallisia
henkilöitä, vaikka legenda on punonut niiden ympärille kaikenlaisia
jumaltarullisia aineksia.

Meidän oma kantamme asiassa ei ole ristiriidassa näiden tieteellisten
mielipiteitten kanssa. Iloitsemme jokaisesta tieteen voitosta. Olemme
vakuutetut siitä, että Kalevalan sankarit ovat olleet historiallisia
henkilöitä; vieläpä uskomme, että nimet ovat _geneerisiä_ eli
jonkunlaisia sukunimiä, niinkuin Hermes (Thot) Egyptissä ja Zarathustra
Persiassa, toisin sanoen, että on ollut eri aikoina eläneitä
Väinämöisiä, Ilmarisia j.n.e. Samalla olemme kuitenkin vakuutetut siitä,
että nimet alkuaan ovat kuvanneet--ei »epäjumalia», kuten Agricola
sanoo, eli siis jumalolentoja, vaan jumalallisia voimia, luovia
hierarkioita eli »taivaallisia sotajoukkoja». Tämmöinen nimien ja
käsitteiden sekaannus on henkisten liikkeiden historiassa tavallinen
asia.

Onhan tieteellinen tosiseikka esim. islantilaisen Eddan suhteen, että
jotkut mytologiset nimet alkuaan olivat historiallisten henkilöiden
nimiä; niinpä runouden jumalan nimi _Brage_ oli tunnetun islantilaisen
runoilijan nimi. Toiselta puolen taas esim. juutalaisten yleinen
_messias_-nimi ja kreikkalainen verbali-adjektiivi
_khristos_(»voideltu»), samoinkuin suomalainen sana »vapahtaja», on
tullut määrätyn henkilön tunnusnimeksi, niin että kun kristityt puhuvat
Messiaasta, Kristuksesta tai Vapahtajasta, tarkottavat he sillä
yksinomaan Jeesus Natsarealaista.

Meidän väitteemme kalevalaisten nimien suhteen on siis, että Väinämöinen
esim. tarkottaa määrättyä jumalallista hierarkiaa, vaikka samalla on
ollut historiallisia henkilöitä nimellä Väinämöinen; kumpiko nimenkäyttö
on alkuperäisempi, ei vaikuta asiaan. On luultavaa, että Väinämöinen
samoinkuin esim. Kristus on kuvannut määrättyä jumalallista voimaa ja
sitten nimenä omistettu henkilöille, joissa tuo samainen voima
erityisesti on ilmennyt. On myös mahdollista--tämä olkoon sanottu
lohdutukseksi niille, joiden mielestä edellinen teoria on fantastinen,
vaikka me pidämme sitä oikeana,--että Väinämöinen on ensin ollut
henkilönimi ja että sillä myöhemmin on kuvattu semmoista jumalallista
ominaisuutta eli toimintaa, josta nimen alkuperäinen kantaja oli
tyypillinen esikuva.[8]

Kun tahdomme oppia tuntemaan Kalevalan henkistä taustaa, niitä
mysteriokuvia, joita sen runoissa piilee, täytyy meidän ennen kaikkea
päästä selville siitä, mitä jumalallisia voimia Kalevalan pääsankarit ja
ominaisnimet edustavat. Kalevalan maailmankatsomus ei ole esitetty
filosofiseen tapaan selvin sanoin, vaan on se puettu runopukuun ja
kuvakielen konkretisiin muotoihin. Meidän huomiomme ei tällöin saa
kiintyä realistisiin pikku seikkoihin, vaan on sen etsittävä suuria
piirteitä ja laajoja näköaloja. Meidän tulee löytää niitä punaisia
lankoja, jotka kulkevat lukuisain runojen läpi.

Ensimäinen luonnollinen kysymyksemme on: puhuuko Kalevala meille
Jumalasta, ja mitä Kalevala meille Jumalasta puhuu? Kristillismieliset
lukijat kiiruhtaisivat heti tähän vastaamaan, ettei Kalevala
tietystikään Jumalasta puhu, sillä eivät vanhat pakanalliset suomalaiset
mitään tienneet monoteismin yhdestä ainoasta Jumalasta. Pinnalta katsoen
saattaa siltä näyttääkin. Kalevala ei puhu Jumalasta kristillisessä
merkityksessä. Mutta onko silti sanottu, että Kalevala ei mitään
Jumalasta tiedä?

Ajatelkaamme vähäsen. Jättäkäämme kerskaileva ja monisanainen »usko»
syrjään ja kysykäämme: mitä me sitten tiedämme Jumalasta? Mitä tiedämme
kaiken elämän ja olemisen alkuperästä? Mitä tiedämme siitä isästä ja
luojasta, joka maailmat syliinsä sulkee? Uskomme saattaa kuiskata »hän
on rakkaus», mutta järkemme on pakotettu tunnustamaan, ettemme tiedä
hänestä muuta kuin mitä hän on itsestään maailmassa ilmottanut. Me
näemme häntä hänen töissään. Koko Siperiassa vallitsi ennen se käsitys,
että ylintä jumalaa ei ihmisen ollut mahdollista rukouksillaan
lähestyä.[9] Ei kukaan filosofi ole kyennyt häntä tyydyttävästi
kuvaamaan, sillä hän on kaikkien kuvien yläpuolella. Vanhat indialaiset
vedaantistit, jotka nousivat filosofisen ajattelun huipulle, sanoivat,
että ehdotonta Parabrahmania ei käynyt millään määritteleminen; ainoa
mitä Jumaluudesta saattoi lausua oli _neeti, neeti_, »ei se ole niin
eikä se ole näin». Ainoastaan ilmennyttä luojaa eli Brahmaata kykeni
ihminen jonkun verran ymmärtämään, kuvaamaan ja palvomaan.

Mitähän jos Kalevalakin on asettunut samalle kannalle, jos senkin
viisaus ilmenee juuri sen äänettömyydessä? Sekään ei puhu Jumalasta
sinään, koska Jumalasta järkemme ei kykene mitään lausumaan, koska
Jumala on se elämä, jota ainoastaan elämän avulla voi oppia tuntemaan;
sekin rajottuu kuvaamaan Jumalan ilmennyksiä maailmassa, s.o.
näkymättömässä maailmassa, niinkuin henkinen tieto ainakin. Kalevala ei
puhu Jumalasta sanoin, koska Kalevala itse on jumalallisen
mysteriotiedon ilmaus.

Mitä sana Kalevala merkitsee?

Substantiivina tietysti »Kalevan koti», mutta jos sekin on alkuaan ollut
laatusana, niinkuin esim. »jumala» myöhempäin tutkijain mielestä, niin
se on saattanut merkitä »Kalevan ominaisuuksilla varustettu». (Vertaa:
vetelä sanasta vesi.) Entä Kaleva? Lönnrot arveli Kalevan merkitsevän
»jotain hirviätä, surmaavaista, ollen yhtä rotua kun sanat kalpa, kalma,
kallo, kalu (ensis), kuolen».[10] Sittemmin hän katsoi sen johtuvan
venäläisestä sanasta _golovaa_, »pää». Castrén taas vertasi sitä
turkkilaiseen sanaan _aalep_, »sankari». Nykyään kielimiehet Ahlqistin
tavalla yhdistävät sitä liettualaiseen sanaan _kálvis_, joka merkitsee
»seppä». Virolainen sana _kalev_ merkitsee herrasmiehen vaatekangasta.
Tämän jälkimmäisen selityksen mukaan sanassa Kaleva siis on sepän ja
herran kaiku. Pitämällä siitä kiinni kysymme: minkä seppä ja minkä herra
on Kaleva mysterionimenä? ja vastaamme: epäilemättä maailman. Maailman
herraa ja luojaa (seppää) kutsuttiin Kalevaksi.[11] Puhuttiinhan
»Kalevan tulesta» (salamasta) niinkuin nykyään puhutaan Herran tulesta,
ja siitä puhuen ymmärrämme Lönnrotinkin selityksen. »Kalevan puu» oli
pyhä puu. Niittyvillaa kutsutaan »Kalevan pojan hiuksiksi» ja tämä
selitetään muistoksi muinaisesta vapaasukuisten oikeudesta pitää pitkää
tukkaa. Miksei se myös voisi muistuttaa sitä seikkaa, että muinaiset
vihityt profetat eli »jumalan pojat» (esim. juutalaisten nasiirit)
antoivat tukkansa vapaasti kasvaa?

Kalevala adjektiivina merkitsisi silloin »luojan eli herran (jumalan)
ominaisuuksilla varustettu» eli yksinkertaisesti »jumalallinen» ja
substantiivina »luojan eli herran koti», tarkottaen korkeimpia
elämäntasoja eli näkymättömän maailman ylempiä vyöhykkeitä, joten siis
Lönnrot todella muinaissuomalaisen hengen inspiroimana valitsi
kirjalleen nimen, joka muistuttaen Danten Divina Commediaa on täynnä
lupauksia sille, joka lähestyy Kalevalaa pyhänä kirjana.

Sillä nimestäänkin päättäen Kalevala puhuu jumalallisista mysterioista.




6.

PYHÄ KOLMINAISUUS.


»Minä uskon kolmiyhteiseen jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen»,
sanoo kristitty ja arvelee, että tämä hänen uskontunnustuksensa on ainoa
laatuaan, erikoisen henkevä ja syvä. Hänelle on suuri yllätys, kun
vertailevan uskontotutkimuksen taholta hänelle selitetään, että
kolminaisuusoppi ei ole erikoisesti kristillinen oppi, vaan on
tavattavissa useissa »pakanallisissakin» uskonnoissa.

Veeda-uskonnon aikana puhuttiin muinaisessa Indiassa kolminaisjumalasta
Indra-Varuna-Agnista, joista Indra oli taivaan, Varuna veden ja Agni
tulen jumala; toinen senaikuinen kolminaisuus oli Vaaju (ilma), Agni
(tuli) ja Suurja (aurinko). Myöhemmin, kun filosofinen ajattelu
järjesteli käsitteitä, sanottiin kolmiyhteyttä _trimurti_ksi eli
»kolmikasvoiksi» ja kolmiyhteyden eri jumalpersonia nimillä Brahmaa,
Vishnu ja Shiva (luoja, ylläpitäjä ja hävittäjä). »Opi, oi hurskas,
ettei ole todellista eroa meidän välillämme; mikä sinulle niin
näyttäytyy, on vain näköä. Ainoa olevainen esiintyy kolmessa muodossa,
mutta hän on yksi», sanotaan Indiassa.

Tunnettu egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris-Isis-Horus, mutta vanhassa
Egyptissä oli toisiakin kolminaisuuksia, jotka vaihtelivat ajan ja
paikan mukaan. Thebessä palveltu kolminaisuus oli Amon, Mut ja Khonsu.
Varsinainen egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris, Knef ja Ptah. Ptah'ta
palvottiin erityisesti Memfiissä ja muodosti siellä Nefer Tuumin ja
Sekhetin kanssa pyhän kolminaisuuden.

Vanhassa Kaldeassa oli suurin jumalainen kolminaisuus Anu, Bel ja Ea ja
toinen Samas, Sin ja Ishtar (aurinko, kuu ja iltatähti). Vanhassa
Kiinassa oli hallitsijain tapana joka kolmas vuosi uhrata »Hänelle, joka
on yksi ja kolme». Ja muuan sananparsi kuului: »Fo on yksi persona,
mutta hänellä on kolme muotoa.» Vanhojen skandinaavein jumalkolminaisuus
oli Odin, Tor ja Freja ja toinen Odin, Freja ja heidän poikansa Balder.
Juutalaiset kabbalistit puhuivat kolmesta korkeimmasta sefirothista,
jotka olivat Kether (kruunu), Khokhmah (viisaus) ja Binah (ymmärrys),
jotka kaikki olivat En Sof'ista syntyneet ja siinä yhtä.

Nämä esimerkit, joita voisi luetella useampia, riittänevät osottamaan,
että kolminaisuusaate ei ole kristillistä alkuperää. Selvä johtopäätös
tästä tosiseikasta on, että jos pakanalliset opit ovat taikauskoa, on
kristinoppikin; mutta jos itse kolminaisuusopissa on perää, jos sillä on
vastaavaisuutensa luonnon ja elämän todellisuudessa, silloin ovat
pakanalliset opit kotoisin samasta tiedosta ja viisaudesta kuin
kristillisetkin. Että meidän kantamme kallistuu jälkimäisen olettamuksen
puolelle, on tuskin tarvis mainitakaan.

Muuan kolminaisuusopin merkitys on muitta mutkitta selvä jokaiselle.
Yksinkertaisenkin kansan mielikuvitus käsittää kolminaisuuden, joka
ilmaistaan sanoilla isä, äiti ja poika, kuten Egyptissä oli tavallista.
Maailman alkuperää pohtiessaan sai kansa tyydyttävän vastauksen siitä
opista, että maailma oli poika, jonka jumalallinen isä ja äiti yhdessä
olivat synnyttäneet. Eikä tarvinnut syvemmin ajattelevan muuta kuin
filosofisesti käsittää sanoja »isä» ja »äiti» saadakseen hänkin täysin
pätevän selityksen maailman synnystä. Kun hän »isän» sijasta ajatteli
tajuntaa ja »äidin» sijasta »ainetta», oli »poika» eli maailma todella
tulos näiden kahden alkuperusteen yhteistoiminnasta. Tajunta on
itsessään kuin äärettömyyden ja ikuisuuden periaate ja aine kuin
rajotuksen mahdollisuus. Mutta maailma on kuin haihtuviin muotoihin
kahlehdittu ikuinen ja ääretön elämä. Saattaako filosofia sen
järkevämmin ymmärtää ilmenneen olemassaolon alkusyntyä?

Kolminaisuusopilla on kuitenkin toinen merkitys, joka on älyperäisempi
ja salatieteellisempi. Siinä on nimittäin annettu palanen jumalallista
psykologiaa, ja sen valossa käy nimitys kolmiyhteys tajuttavaksi.
Kolminaisuus kuvaa silloin yhtä ainoata jumalallista joukkotajuntaa eli
»olentoa» sen kolmessa eri toimintamuodossa eli »personassa», kuten
kristillinen teologia sanoo.

Tutkiessaan sisäisiä maailmoita tietäjä näet lopulta tapaa Olennon, joka
isänä ja luojana sulkee syliinsä koko aurinkokunnan. Tämä mahtava
personallisuus ei ole koko avaruuden ja olemassaolon alku ja juuri; hän
on ilmennyt jumala, meidän aurinkokuntamme korkein hallitsija, mutta
vain yksi niistä lukemattomista jumalista, jotka avaruuden kansottavat;
hänen veljiänsä ovat toisten aurinkokuntain korkeimmat olennot. Hänen ja
hänen heimolaistensa takana on se ikuinen avaruuden isä, se salattu
jumaluus, josta, kuten edellä sanottiin, ei mitään voi tietää.
Johanneksen evankeliumin alku kuvaa tätä suhdetta yksinkertaisen
kauniisti; sen mukaan teosofisessa kirjallisuudessa on ruvettu kutsumaan
ilmenneitä aurinkojumalia logoksiksi. »Alussa oli Logos (sana eli
järki), ja Logos oli Jumalan tykönä, ja Logos oli Jumala. Hän oli alussa
Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä
ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt.» Jumala on tässä ääretön
salattu elämä, joka itsessään kätkee sekä tajunnan että aineen
mahdollisuudet. Logos on se ilmennyt, niin sanoaksemme yksilöllinen
järki eli tajunta, joka käyttämällä hyväkseen Jumalassa piilevän aineen
eli rajotuksen mahdollisuuden luo maailman.

Tämä Logos eli ilmennyt jumala on kolmiyhteinen, ja kolmiyhteys on ennen
kaikkea psykologinen tosiseikka. Viisaat ovat aina olleet yhtä mieltä
siitä, että ihminen on mikrokosmos eli maailma pienoiskoossa eli
»jumalan kuvaksi luotu». Tutkimalla omaa henkeään saattaa ihminen
sentähden tutkia ja ymmärtää jumalankin syvyyksiä, kuten Paavali sanoo.

Nyt on jokainen ihminen sieluelämässään kolmiyhteinen olento.
Europpalainen sielutiede on kuvannut tätä sanoessaan, että
ihmistajunnassa on kolme tekijää: tieto, tahto ja tunto. Myöhempi
psykologia on kyllä analysissaan osaksi keksinyt useampia tekijöitä,
osaksi havainnut tahdon olemattomaksi, mutta tämä ei mitenkään kumoa
vanhaa jakoa, sillä kysymys näyttää olevan enemmän nimistä kuin
tosiseikoista.[12] Että jako sinään ei ole käsitteellinen, vaan
realistinen tosiseikka, näkyy esim. ihmisen sisäisistä ristiriidoista,
jolloin hänen oma minätajuntansa jakautuu, niin ettei hän tiedä, »mitä
hän tahtoo» tai »mitä olisi valittava». Hän voi kuitenkin ihanteena
kuvitella sieluelämää, jossa tieto eli järki, ajatus, aina kulkisi käsi
kädessä tunteen kanssa ja tahto eli toiminta aina olisi sopusoinnussa
ajatuksen ja tunteen kanssa, ja kaikki kolme yhdessä palvelisivat
korkeinta jumalallista päämäärää.

Ymmärtääksemme vaillinaisella tavallamme ilmenneen jumalan eli Logoksen
psykologiaa täytyy meidän mielessämme kuvitella tämmöistä täydellisen
sopusointuista sieluelämää. Jumalakin on tahtova, tunteva ja tietävä
olento, ja hänessä nämä ominaisuudet eli olemuspuolet ovat korkeimpaan
potenssiin kehittyneet. Jumalan tahto on kuin erityinen persona, jumalan
tunne ja järki samoin, voimmepa vielä puhua kollektiivisesta tajunnasta
ja sanoa, että Logos on kokoamus suurista taivaallisista hierarkioista
eli lukemattomien yksilötajuntain elävä summa, mutta samalla on
muistettava, että kaikki personat ja hierarkiat ovat pohjaltaan yhtä
tajuntaa, itsetietoista, ylevää, mahtavaa.

Logosta tahtona, luovana tahtona, kutsuu kristillinen teologia »isäksi»,
Logosta tuntona, rakastavana tunteena se kutsuu »pojaksi» ja Logosta
tietona, toimivana ajatuksena, järjestävänä järkenä »pyhäksi
hengeksi».[13] (Hindulaisessa kosmogoniassa esim. Brahmaa vastaa pyhää
henkeä, Vishnu poikaa ja Shiva isää, sillä uutta luova tahto on samalla
vanhan hävittäjä.)

Millä kannalla oli nyt vanhojen suomalaisten viisaus tässä kysymyksessä?
Tiesivätkö he Logoksesta ja hänen kolmiyhteydestään? Mitä Kalevala
meille tässä suhteessa opettaa?

Logoksen kolminaisuus ilmenee hänen toiminnassaan. Katsokaamme siis,
mitä Kalevala opettaa maailman luomisesta ja sen täydelliseksi
saattamisesta eli »jumalan pelastustyöstä», kuten kristillinen teologia
sanoo.




7

»NEITSEESTÄ SYNTYNYT».


Jos ensin otamme jumalallisen kolminaisuuden merkityksessä tajunta, aine
ja näiden synnyttämä muoto eli maailma, näemme, että Kalevala
luomiskertomuksessaan antaa paikkansa näille kolmelle tekijälle.
Luomiskertomus on tällöin kertomus Väinämöisen synnystä, kuten R.
Engelberg aivan oikein huomauttaa[14], vaikkakin toisessa mielessä, ja
meidän tulee yksinomaan pitää silmällä tätä merkkitapahtumaa, sillä
Väinämöinen edustaa tässä ilmennyttä elämää eli maailmaa.

Molemmissa Kalevala-laitoksissa mainitaan Väinämöisen emo, vanhassa
ohimennen, uudessa seikkaperäisesti, mutta vanhassa ei mainita mitään
Väinämöisen isästä, joka uuden Kalevalan mukaan on tuuli. Tässä meillä
nyt on alkuperäinen kolminaisuus: tuuli isänä, Ilmatar äitinä ja
Väinämöinen poikana. Tuuli kuvaa tajuntaa eli henkeä, Ilmatar eli »veen
emonen» ainetta ja Väinämöinen kuten sanottu maailmaa, ja koko kuvaus
tuo mieleemme jehovistisen kosmogonian Mooseksen 1 kirjan alussa, jonka
mukaan »jumalan henki liikkui vetten päällä»:

    Tuli suuri tuulen puuska,
    Iästä vihainen ilma,
    Meren kuohuille kohotti,
    Lainehille laikahutti.
    Tuuli neittä tuuitteli,
    Aalto impeä ajeli
    Ympäri selän sinisen,
    Lakkipäien lainehien;
    Tuuli tuuli kohtuiseksi,
    Meri paksuksi panevi.

Kun sitten Väinämöisen äiti synnytystuskissaan kääntyy Ukko Ylijumalan
puoleen apua rukoillen, on tämä aivan kuin viittaus siihen, että
kaikkien luovien voimien ja kaikkien tajullisten olentojen takana on
salainen jumaluus, josta ei sen enempää Kalevalassa puhuta.

Prof. Krohn ja hänen koulunsa selittää kyllä mitättömäksi koko
luomisrunon ja Väinämöisen syntymisen, löytäen sen alkuperäisiä aineksia
tautien syntyrunoista, kiikkulauluista ja ties mistä.[15] Tämä saattaa
olla muodollisesti oikein--en kykene asiaa arvostelemaan,--mutta ei
koske runon henkeä. Runon hengessä ilmenee niin selvä alkuperäinen
mysteriokuva, ettei se voi olla minkään sattuman aiheuttama. Ja koko
tässä kuvauksessa on piirre, joka selvästi todistaa runon hengen olevan
tiedon mystillisistä maailmoista kotoisin.

Kun hieman tarkemmin ajattelemme tätä maailmanluomiskertomuksissa
ilmenevää kolminaisuutta, huomaamme, että »pojan» selittäminen
maailmaksi on liian ylimalkainen ja pintapuolinen. Tajunnan ja aineen
yhtymisestä ei muitta mutkitta synny maailma. Hengen äärettömyys ja
aineellisen rajotuksen mahdollisuus yhtyvät siinä niin sanoaksemme
yksilöllisessä tajunnassa, jota kutsutaan luojaksi eli Logokseksi.
Alkuperäinen kolminaisuus ei niin muodoin ole tajunta, aine ja maailma,
vaan tajunta, aine ja ilmennyt luoja, joka taas puolestaan on maailman
alku ja perusta.

Aivan oikein »poikaa» sentähden kuvataan eläväksi personallisuudeksi,
Väinämöiseksi, joka vuorostaan maailman luo. Väinämöinen on se »suuri
ihminen», Adam Kadmon, Makroprosoopos (»suuret kasvot»), jonka »kuvaksi»
ihminen on luotu; hän on se maailmanjärki eli Logos, jonka mietiskelyn
ja laulun tuote ilmennyt kosmos on. Uusi Kalevala antaa Väinämöisen
astua ulos emonsa kohdusta vasta maailman luomisen jälkeen, mutta vanha
Kalevala, jonka mukaan Väinämöinen ensin on syntynyt ja sitten ottaa
osaa maailman luomiseen, pysyttelee tältä kannalta katsoen lähempänä
alkuperäistä mysteriokuvaa.[16]

Se piirre, joka nyt tässä kuvauksessa on todistusvoimaisin, on
Väinämöisen äidin neitseellisyys ja hänen muodollinen isättömyytensä.
Äiti näet kuvataan eläväksi personalliseksi olennoksi, jota vastoin
»tuuli» samoinkuin »pyhä henki» tekee aivan abstraktisen vaikutuksen.
Mahtavat ovat Kalevalan kuvauksen alkusanat:

    Yksin meillä yöt tulevat,
    Yksin päivät valkeavat,
    Yksin syntyi Väinämöinen...

Prof. Krohn väittää, että kaksi ensimäistä säettä ovat muualta otetut ja
että kolmas säe on Lönnrotin lisäämä.[17] Olkoon. Lönnrot on silloin
menetellyt kuin todellinen runolaulaja, kuin tietäjä ainakin. Hänen
inspiratsioninsa--koska tuskin saanemme puhua hänen tiedostaan--osui
oikeaan. Hän kuvasi noilla säkeillä »jumalan ainokaisen, s.o.
yksisyntyisen (_monogenees_) pojan» syntymistä. Niissä kuuluvasti kaikuu
vanha mysterioruno Logoksen synnystä, joka tapahtuu »yksin» sekä siinä
merkityksessä, että hän ajan alussa on ensimäinen ja ainoa ilmennys,
että siinäkin merkityksessä, että hän on syntynyt yliluonnollisella
tavalla yksin äidistä.

Krohnin koulun väite, että Kalevalan kertomus Väinämöisen
neitseellisestä äidistä on laina kristinuskosta, on etsitty ja turha,
sillä vanhoissa uskonnoissa tapaamme aina tämän mysterioista polveutuvan
käsityksen neitsytsyntymästä.

Osiris Egyptissä oli syntynyt taivaallisesta äidistä, neitseestä, jonka
nimi oli Neith, ja Horus samaten oli Isis-neitseen poika. Babylonissa
Eridun aurinkojumala Tammuz oli jumalatar Ean »ainoa poika»; Ean
toisintonimenä esiintyy Ishtar, Astarte, Mylitta. Persiassa Zoroaster
oli siinnyt jumalallisen järjen säteestä, ja hänen äitinsä oli neitsyt.
Vanhassa Meksikossa Quetzalcoatl niinikään oli syntynyt neitsyt
Chimalmasta ja Yucatanissa vapahtajana palvottu Bacab neitsyt
Chiribiriaasta; sama oli laita aztekilaisen aurinkojumalan
Huitzilipochtlin. Indiassa Krishnan äiti Deevaki oli neitsyt ja samoin
Gautama Buddhan äiti Maajaa, niinkuin myös Jeesus Kristus oli syntyisin
neitsyt Maariasta. Tietysti nämä kertomukset ovat puhtaita legendoja
ilman vastinetta todellisuudessa kun on kysymys historiallisista
henkilöistä, mutta kun henkilöiden nimet seisovat symboleina,
jumalallisten voimien edustajina, silloin neitsytsyntymä on kuvaava ja
runollinen esitys mahtavasta henkimaailman tosiseikasta. Onhan Kristus
kristillisessä teologiassa myös sama kuin Logos eli Sana, jonka kautta
maailma luotiin. Samaten Krishnaa Indiassa pidetään toisen jumalpersonan
Vishnun avataarana eli ruumistumana ja kutsutaan Hariksi, s.o. (syntien)
poistajaksi. Hänen äitinsä Deevaki puhuttelee häntä sanoilla »sinä
jumalien jumala, joka olet kaikki kaikessa». Egyptissä Osirista ja
Horusta kutsuttiin »kuninkaitten kuninkaaksi» ja »herrojen herraksi»,
Osirista myös »koko maan herraksi». Historiallisena henkilönä
Väinämöinen tietysti oli syntynyt ihmisten tavalla, mutta Väinämöinen
jumalana ja aurinkologoksena oli ilman korean immen poika.




8.

LUOMISTYÖ.


Tieteelliseltä taholta on tapana sanoa, että siihen saakka kun Kant
rupesi luonnontieteellisillä perusteilla pohtimaan maailmansyntyä,
nojattiin tätä kysymystä selitettäessä ainoastaan filosofisiin
spekulatsioneihin eli arveluihin. Mutta kun ranskalainen tähtitieteilijä
Laplace viime vuosisadan alussa oli täydentänyt ja kehitellyt
saksalaisen filosofin huomioita ja johtopäätöksiä, oli kosmogoniakin
tullut tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja saanut sijansa tieteiden
joukossa astronomian eli tähtitieteen haaraosana.

Kant-Laplace'n teoria selittää kuten tunnettu, että aurinkokunnat saavat
alkunsa tähtiusvasta eli nebulosasta, jossa syntyy kiertoliike tiheämmän
keskustan ympäri. Aurinko on alkuaan suunnaton akselinsa ympäri pyörivä
kaasupallo, jonka pintamassasta erkanee vastakkaiseen suuntaan kiertäviä
pienempiä palloja; nämä pienemmät muodostuvat keskusaurinkoa kiertäviksi
planetoiksi.

Tämä hypoteesi, joka oli vallalla läpi viime vuosisadan ja jota vastaan
m.m. H.P. Blavatsky Salaisessa Opissaan turhaan teki painavia
huomautuksia, ei nyt enää ole täysin pätevä tieteellisesti. On tehty
havaintoja, jotka kumoavat erinäisiä kohtia Kant-Laplace'n teoriassa, ja
on esitetty uusia kosmogonisia selityskokeita, mutta vielä ei mikään
teoria ole saavuttanut yleistä tunnustusta. Laplace'n ylpeä sana
Napoleonille, kun tämä kuultuaan tähtitieteilijän maailmanselityksestä
hämmästyneenä kysyi, mihin sitten jumala joutui: »emme enää tarvitse
tätä olettamusta»--on kaatunut omaan tyhjyyteensä; tiedemiehet eivät ole
kyenneet ratkaisemaan maailman arvotusta puhtaasti
koneellismaterialistisella tavalla. Jumala on sittenkin tarpeellinen,
maailman järki, tahto, ensimäinen liikuttaja. Vanhat tietäjät, jotka
kansottivat avaruuden jumalilla ja elävillä olennoilla, olivat lähempänä
totuutta kuin oppineet, mutta henkisesti sokeat aineeseenuskojat.

Meillä ei ole mitään syytä pitää kansojen vanhoja uskonnollisia
maailmansyntyoppeja lapsellisina joutavuuksina. Niiden muoto saattaa
meistä tuntua lapselliselta ja »epätieteelliseltä», mutta kun saamme
silmiimme muodon takana piilevän mysteriokuvan, näemme, kuinka
yhtäpitäviä ne ovat, ja ymmärrämme, että ne paljastavat seikkoja
maailmoiden synnyn suhteen, joihin tieteellinen tutkimus nykyisillä
keinoillaan ei yletykään. Vanhat kosmogoniat eivät kuvaa meille niitä
näennäisesti koneellisia prosesseja, joiden kautta aurinkokunta
fyysillisesti syntyy, vaan niitä näkymättömän maailman seikkoja, jotka
fyysillisen synnyn aiheuttavat: ne toisin sanoen kuvaavat meille
maailman alkua ja kehitystä jumalan, ei ihmisen kannalta katsottuna. Ja
ken muu kuin totuuden pyhän hengen elähyttämä tietäjä uskaltaisi jumalan
syvyyksiä tutkia?

Maailman syntyä on sentähden aina kutsuttu »maailman luomiseksi».
Luominen on toimintaa ja edellyttää toimijaa eli luojaa. Koko prosessi
on elävän luojan työtä.

Mutta tämä työ ei ole järjelle käsittämätöntä eikä järjenvastaista
tyhjästä loihtimista. Tyhjästä ei synny mitään. Kaikki mitä on, on ollut
ja on oleva. Aine alkuolevaisena on yhtä ikuinen kuin henki eli tajunta,
ja molemmat ovat olemukseltaan yhtä ilmenemättömässä absolutisessa
jumaluudessa. Luominen on jumalallisten älyolentojen työskentelyä
näkemyksiensä ja inspiratsioniensa toteuttamiseksi niiden luonnonvoimien
avulla, joita yhteisellä nimellä kutsumme materiaksi eli aineeksi.
Luominen on taiteellista työtä. Katsokaamme nyt, millä tavalla
suomalaiset tietäjät ovat kuvanneet luomistyötä; samalla näemme silloin
jumalallisen kolminaisuuden ilmenevän luojan eli Logoksen
kolmiyhteydessä, s.o. hänen taiteellisen luomistyönsä kolmessa asteessa.

Seuraamme uuden Kalevalan tekstiä ja näemme heti, että luominen
jakaantuu kolmeen jaksoon: 1) konseptsioni, 2) raskauden tila ja 3)
varsinainen luomistyö. Koska koko luominen on Logoksen eli Väinämöisen
toimintaa, on mielessä pidettävä, että muut esiintyvät olennot ovat vain
Väinämöisen toisintonimiä, jotka ilmaisevat eri puolia hänen
olemuksessaan. Ilmattaren sijasta voimme siis puhua Väinämöisestä (vrt.
veen emonen = Väinämöinen).

»Yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja», kertoo Kalevala, ja nämä
sanat paljastavat jo kokonaisen maailman salaista tietoa. Vanhassa
Kalevalassa on vielä sanat »yöllä syntyi Väinämöinen, päivällä meni
pajahan». Väinämöinen eli Logos oli siis vanha jo syntyessään--viisas,
ikuisten salaisten tietojen tietäjä (»ikirunoja»). Lyhyesti on näissä
sanoissa kuvattu sitä seikkaa, että luoja oli ennen elänyt, ehkäpä
kaukaisessa menneisyydessä kehittynyt ja viisastunut, menneisyydessä,
joka oli käynyt ennen sitä toimettomuuden tilaa, missä hän nyt oli
aikansa viettänyt ja joka ilmenee alkusäkeissä:

    Piti viikoista pyhyyttä,
    Iän kaiken impeyttä,
    Ilman pitkillä pihoilla,
    Tasaisilla tanterilla.

Luoja, Väinämöinen, oli jonkun edellisen työn loputtua levännyt puhtaan
tajunnan ilmenemättömässä maailmassa. Siinä olotilassa hän vähitellen

    Ikävystyi aikojansa,
    Ouostui elämätänsä,
    Aina yksin ollessansa,
    Impenä eläessänsä,
    Ilman pitkillä pihoilla,
    Avaroilla autioilla.

Heräsi taas luomisenhalu. Syttyi luojan sydämessä aatos uuden maailman
luomiseksi, tapahtui luojan taiteellinen konseptsioni, syntyi n.k.
»ensimäinen Logos» eli Maailmantahto.

    Jop' on astuiksen alemma,
    Laskeusi lainehille,
    Meren selvälle selälle,
    Ulapallen aukealle.

Kun kerran vastaisen maailman kuva on ensimäisen inspiratsionin hetkenä
jumalallisessa mielikuvituksessa nähty, tapahtuu »laskeutuminen
aineeseen» puhtaan tajunnan maailmasta. Logos ympäröi itseään
absoluutissa uinuvalla alkukaaoksella, jota kosmogonioissa usein
»mereksi» nimitetään.[18] Tajunnan maailmassa syttynyt aatos ja
keräämänsä ainekset, joiden tulee aatokselle muoto antaa, saattavat
luojan raskauden tilaan. Hän on nyt kaksinainen, sisällisessä tuskassa
ja työssä, etsiessään hengessään muotoa luomisaatokselleen. Inspiroiva
aatos on saanut hänessä rakkauden liikkeelle. Isästä, tahdosta, on
syntynyt äiti, tunne, ja äiti on nyt vuorostaan synnytystuskissa.

    Vieri impi Väinämöinen,
    Uipi iät, uipi lännet,
    Uipi luotehet, etelät,
    Uipi kaikki ilman rannat,
    Tuskissa tulisen synnyn,
    Vatsan vaivoissa kovissa;
    Eikä synny syntyminen,
    Luovu luomatoin sikiö.

Mikä verraton psykologia! Inhimillinenkin luoja--runoilija, taiteilija,
keksijä--joutuu ensimäisen autuaallisen näkemyksen jälkeen tähän tuskan
tilaan, kun hän näkemystään tahtoo toteuttaa. Kuinka moni ajattelee
tässä tilassa niinkuin Väinämöinen (Ilmatar):

    Parempi olisi ollut
    Ilman impenä eleä...

ja rukoilee sisäistä jumalaansa, että »päästäisi piian pintehestä,
vaimon vatsan vääntehestä». Luomisen tunnelma ei vielä ole kyennyt
muuttumaan luomisen järjeksi, ja tätä kutsutaan »toiseksi Logokseksi»,
Maailmantunteeksi, joka olemukseltaan on miesnaisellinen, henkeä ja
ainetta.

Apu on tarpeessa, ja apu tulee. Työ alkaa ja tuska unohtuu. Väinämöisen
vieriellessä aineen aalloilla

    Tuli sotka suora lintu,
    Lenteä lekuttelevi,
    Etsien pesän sioa,
    Asunmaata arvaellen,

ja Väinämöinen

    Nosti polvea merestä,
    Lapaluuta lainehesta
    Sotkalle pesän siaksi,
    Asunmaaksi armahaksi.

Sotka »keksi polven Väinämöisen» ja

    Siihen laativi pesänsä,
    Muni kultaiset munansa,
    Kuusi kultaista munoa,
    Rautamunan seitsemännen.

Mikä on nyt »tuo sotka, sorea lintu», joka saattaa luojan unohtamaan
tuskansa? Se on ajatus, järki, tarkemmin määriteltynä: muotoja keksivä
äly. Helpotuksen huokaus pääsee inhimillisenkin työntekijän rinnasta,
kun hän ajatuksellaan askarrellen keksii, millä tavalla on meneteltävä,
jotta idea toteutuisi. Ja ensimäinen realisoiva ajatus tulee kuin lintu
lentäen avaruuden pimeydestä.

Ei ole lintu huonosti valittu ajatuksen symboli. Saman vertauskuvan
tapaammekin useissa vanhoissa uskonnoissa. Indiassa puhutaan »ajan
joutsenesta» ja yksin kristinuskossakin esitetään pyhää henkeä kyyhkysen
muodossa. Sotka eli kokko onkin luojan avaruuksia hipoova ajatus,
Väinämöisen toimiva äly, n.k. »kolmas Logos» eli pyhä henki, jonka
tehtävä on alkukaaoksen järjestäminen.

Mitä sotka tekee? Hän organisoi alkuainetta atoomeiksi. Hän muodostaa
seitsemänlaisia alkuatomeja, kuusi näkymättömän maailman kultaista ja
yhden fyysillisen maailman rauta-atomin.[19]

Munat ovat nimenomaan atoomeja, ei kiertotähtiä, ei aurinko, sillä nämä
syntyvät myöhemmin. Vasta kun Väinämöinen (Ilmatar) »vavahutti
polveansa», niin että »munat vierähti vetehen» ja karskahtivat
»muruiksi», muuttuivat murut maaksi, kuuksi, auringoksi ja (kierto-)
tähdiksi. Vasta rakkaus yhdessä järjen kanssa rakensi maailman. Me emme
nyt sanoisi, että atomit katkielevat kappaleiksi, vaan että ne liittyvät
yhteen, kun ilmiömaailma luodaan, mutta asia on sama. Uusimmat
tutkimukset atomiopin alalla ovat vieneet siihen johtopäätökseen, että
atomit ovat täydellisesti organisoituja maailmoita, aivankuin
aurinkokuntia pienoiskoossa--melkeinpä jonkinlaisia Leibnitzin
monadeja,--ja niin ollen ei näytä olevan paljonkaan eroa »suuren» ja
»pienen» välillä. Päinvastoin meidän, ihmisten, aistima kosmos on
todellisuudessa vain osa eli pirstale koko monitasoisesta
aurinkojärjestelmästä, ja hyvällä syyllä voimme sanoa, että atomi, joka
sinään on täydellinen kosmoksen kuva, on aivankuin muruiksi karskahtanut
meidän maailmassamme. Vanhojen viisaus ja syvä tieto tuntuu siis
tämänkin kuvauksen lomitse pilkistävän näkyviin.

Kerrotaanhan selvästi, miten luomistyö jatkuu. Väinämöinen (Ilmatar)

    Alkoi luoa luomiansa,
    Saautella saamiansa...
    Kussa kättä käännähytti,
    Siihen niemet siivoeli;
    Kussa pohjasi jalalla,
    Kalahauat kaivaeli;
    Kussa ilman kuplistihe,
    Siihen syöverit syventi j.n.e.

Tämän jälkeen on hypättävä Kalevalan toiseen runoon Isosta Tammesta,
joka jatkaa luomiskertomusta, siirtyen nyt aurinkokunnasta maahan.
Samoinkuin Mooseksen 1 kirjan luomiskertomuksessa vesi kokoontui
mereksi, niin että kuiva näkyi, ennenkuin maa rupesi puita kasvamaan,
kerrotaan Kalevalassakin, että luoja (Väinämöinen) eli »monta vuotta»

    Saaressa sanattomassa,
    Manteressa puuttomassa.

Vasta tämän jälkeen »Pellervoinen, pellon poika», joka on vaikkapa
muualta tullut orgaaninen elämä,

    Kylvi maita kyyhätteli,
    Kylvi maita, kylvi soita,
    Kylvi auhtoja ahoja,
    Panettavi paasikoita.

Maa vihannoi ja kasvoi kaikenlaisia puita, mutta ei vielä kasvanut se
»jumalan puu», jonka jälkeen vasta maanviljelys saattoi alkaa. Tämä
jumalan puu eli iso tammi oli, kuten Julius Krohn oikein arvelee,[20]
suuri pilvi, joka peitti auringon ja kuun näkyvistä ja jonka vasta pieni
mies (auringonsäde) sai puhkeamaan. Kuvaus vain ei tarkota yksityistä
tapausta, vaan sitä aikaa maapallon ilmastollisessa kehityksessä,
jolloin kosteus ja alinomaiset sateet olivat vallitsevana ilmiönä
luonnossa. Vasta kun tämä yhtämittainen kosteus oli poistunut ja aurinko
rupesi paistamaan,

    Kasvoi maahan marjanvarret,
    Kukat kultaiset keolle,
    Ruohot kasvoi kaikenlaiset,
    Monenmuotoiset sikesi...

Ja vasta tämän jälkeen alkoi maan viljeleminen. Väinämöinen löytää meren
rannalta »kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä» ja rupeaa kylvämään. Samaten
salaiset traditsionit kertovat, että vehnän siemenet alkuaan tuotiin
maan päälle toisesta tähdestä.

Siirrymme nyt takaisin ensimäiseen runoon, jonka heitimme kesken, ja
tulemme sangen merkilliseen kohtaan. Luoja eli Väinämöinen on näet koko
ajan ollut toimessa ja työssä, mutta vielä hän ei ole »syntynyt».

    Jo oli saaret siivottuna,
    Luotu luotoset merehen,
    Ilman pielet pistettynä,
    Maat ja manteret sanottu,
    Kirjattu kivihin kirjat,
    Veetty viivat kallioihin,
    Viel' ei synny Väinämöinen,
    Ilmau ikirunoja.

Kalevalaa lukiessa erehdyttää tietysti se, että Väinämöisen sijasta on
käytetty nimi Ilmatar. Mutta kun muistaa, että ne ovat yhtä, tulee
kysyneeksi, miksi Väinämöinen nyt vasta alkaa syntyä. Vanhassa
Kalevalassa hän onkin ennen syntynyt (ja se oli ennen esitetyn
kolminaisuusopin merkityksen kannalta paikallaan). Onko nyt uuden
Kalevalan runo harhaan joutunut, sillä Väinämöinen kolmiyhteisenä
Logoksena on jo esiintynyt kuvauksemme mukaan? Tähän vastaamme: ei
suinkaan, sillä uudessa Kalevalassa viitataan siihen merkilliseen
seikkaan, jota kutsutaan »toiseksi luomiseksi».

Mitä näet luomisesta vielä puuttuu, vaikka maailmat jo ovat muovailtuna?
Puuttuu ihminen, puuttuu »jumalan kuva». Eikä meidän tarvitse ajatella,
ettei eläviä olentoja olisi: onhan maailma täynnä elämää, saattaa olla
ihmismuotojakin. Mutta ennenkuin luojan voimat pääsevät muodossa
tajuisiksi, ei Väinämöinen, ei Logos vielä ole päässyt vapaaksi emonsa
kohdusta. Vasta kun ihmisessä järki herää, kun herää inhimillinen äly,
ajatus ja sieluelämä, vasta silloin Väinämöinen syntyy.

Mitä luomistyö on muuta kuin luojan pyrkimystä itsensä esilletuomaan?
»Minä tahdon nähdä oman kuvani.» Ja kuva kuvan jälkeen hyljätään: »ei
ole tämä minä itse». Vasta ihmisessä luoja alkaa katsella itseään. Ja
syvällä ihmisen sielussa asuu luojan tahto nähdä itsensä
täydellisyydessään. Sentähden ei ihminenkään rauhaa löydä, ennenkuin hän
ymmärtää tämän sisimmän jumalallisen kaipuunsa ja alkaa pyrkiä sitä
täydellisyyttä kohti, jota varten hän on luotu. Rukoilee jumalan ääni
hänen sisällään:

    Saata maalle matkamiestä,
    Ilmoillen inehmon lasta,
    Kuuta taivon katsomahan,
    Päiveä ihoamahan,
    Otavaista oppimahan,
    Tähtiä tähyämähän!

Ja omin voimin jumala ihmisen muodossa syntyy:

    Liikahutti linnan portin
    Sormella nimettömällä,
    Lukon luisen luikahutti
    Vasemmalla varpahalla,
    Tuli kynsin kynnykseltä,
    Polvin porstuan ovelta.

Oman kolmiyhteytensä on luoja ihmiselle lahjottanut. Ja tämä on toinen
luominen.

Koko maailmansynty on tietäjän kannalta suuren taiteilijan luovaa työtä.
Se on tuskaa ja se on riemua, ja sen kuvaamisessa Kalevala on mestari.
Kuinka tyyneesti Kalevalan luomiskertomus vaikuttaa
yksinkertaisuudessaan. Siinä ei ole tavallisia inhimillisiä, siinä on
suurempia tunteita, suurempaa voimaa, jumalallisia ajatuksia ja
jumalallista tahtoa. Se nousee eteemme ylevänä, majesteetillisenä.




9.

PELASTUSTYÖ.


Pelastustyöksi kutsutaan uskonopissa sitä jumalallista toimintaa, jonka
kautta syntiin langennut ihmiskunta jälleen saatetaan yhteyteen jumalan
kanssa. Tämä tapahtuu tavallisesti kolmiyhteyden toisen personan eli
Pojan välityksellä, jota silloin pidetään ihmiskunnan »vapahtajana»,
kuten kristinuskossa Kristus, hinduismissa Krishna (Vishnu), Egyptissä
Horus j.n.e., mutta tietenkin jumalallinen kolminaisuus
kokonaisuudessaan ottaa pelastustyöhön osaa. Niinpä esim. kristinuskossa
Pyhä Henki johtaa kirkkoa ja kuljettaa yksityistä ihmistä Kristuksen
luo, Isä taas rakastaa maailmaa niin, että hän antaa ainokaisen Poikansa
kuolla maailman syntien sovitukseksi.

Jos mitä opinkappaletta uskovaiset kristityt mustasukkaisesti rakastavat
omanaan, on se juuri tämä oppi jumalallisesta vapahtajasta. »Sitä ei ole
pakanoilla ollut. Eivätpä tiedä luonnonkansat Jeesuksesta Kristuksesta»,
huudahtavat he riemussaan. Ja me vastaamme: epäilemättä pakanat eivät
ole tunteneet »Jeesus Kristus» nimistä vapahtajaa, mutta toinen kysymys
on, eivätkö ole tunteneet vapahtajaa ollenkaan. Maailma on »seisonut»
paljon kauvemmin kuin 6.000 vuotta ja meidän mielestämme on »jumalan
pilkkaamista», jos ajattelee, että satoja tuhansia, ehkä miljonia vuosia
vanhan ihmiskunnan elämä olisi ollut pimeydessä vaeltamista, kadotukseen
kulkemista siihen saakka, kunnes isä jumala pari tuhatta vuotta sitten
loi katseensa maahan ja päätti, että jotakin olisi tehtävä ihmiskunnan
hyväksi. Pois se. Jumalallinen pelastustyö ei ole historiallinen
hetkentyö, vaan kautta aikojen ja ikuisuuksien ulottuva väsymätön
kasvatus- ja kehitystoiminta. Pimeyttä on olemassa tänään niinkuin
kymmenen tuhatta vuotta sitten. Valo on sama tänään kuin se oli miljona
vuotta sitten. Pimeys ja valo kulkevat käsi kädessä, kunnes valo
yksilössä voittaa. Pelastustyö ei ole eksoteerista, vaan esoteerista
laatua.

Sentähden emme arkaile sanoa, että vanhat suomalaiset tunsivat
jumalallisen pelastussuunnitelman yhtä hyvin kuin toisetkin vanhat
kansat, kun vain muistamme, että muodot vaihtelevat, mutta henki pysyy.
Muodollisesti katsoen »pakanoilla» ja luonnonkansoilla oli toinen kuva
ihmiskunnan elämästä ja tehtävästä kuin kristityillä, mutta hengen
silmällä arvosteltuna pakanallisen tosi tietäjän ja kristillisiin
mysterioihin vihityn elämäntieto on sama.

Kun nyt käymme tarkastamaan muinaissuomalaisten tietäjien käsityksiä
ihmiskunnan kehityksestä ja pelastuksesta, emme saa unohtaa, että
vanhoissa vertauskuvastoissa nimiä ja sanoja käytetään eri
merkityksissä, riippuen siitä, mistä asiasta kulloinkin on puhe. Nämä
eri merkitykset eivät ole mielivaltaisia; punainen lanka on aina
huomattavissa; on enemmän kysymys niin sanoaksemme saman merkityksen eri
vivahduksista, eri rajotuksista, kuin suorastaan eri merkityksestä.
Mutta mielessä on aina pidettävä, että asioita esitettäessä ei muinoin
käytetty nimien ja sanojen valinnassa samanlaista tieteellistä
tarkkuutta kuin meidän päivinämme: koko esitystapa oli toisin sanoen
runollista.

Edellä huomautimme, että nimi Kaleva arvatenkin mysteriokielessä
tarkotti Logosta. Sittemmin näimme, että luomisrunossa »Väinämöinen»
käytettiin Logoksen nimenä, vieläpä Ilmatar ja sotka, viimemainitut
tosin kuvaamaan määrättyjä Logoksen toimintapuolia. Kuitenkin tiedämme,
että Kalevala toisissa paikoin kutsuu Väinämöistä »Kalevan pojaksi».
Tämä ei herätä meissä hämmästystä, kun ajattelemme, että Logosta yleensä
myös kutsutaan »jumalan pojaksi». Mutta samalla se viittaa siihen, että
jonkun erikoismerkityksen kannalta Väinämöinenkin on vain määrätty puoli
Logoksen eli Kalevan tajunnasta.

Tarussa kerrotaan Kalevalla olleen kaksitoista poikaa. Jos joskus
saadaan selville näiden kaikkien nimet, on samalla löydetty vanhat
mysterionimet niille kahdelletoista hierarkialle, jotka edustavat
Logoksen eri olemuspuolia ja joiden astronomisena symbolina on n.k.
zodiaki eli eläinrata. Seitsemän näistä nimistä voivat sitäpaitsi kuvata
niitä seitsemää pääenkeliä, jotka ovat lähinnä jumalan valtaistuinta ja
joiden astrologisina edustajina ovat seitsemän pyhää planetaa. Ja kolme
nimistä kuvaavat niitä Logoksen kolmea tajuntapuolta, jotka suurin
piirtein ilmaisevat hänen olemuksensa ja joita sentähden kutsutaan hänen
kolmiyhteytensä kolmeksi personaksi eli naamioksi. Nämä kolme nimeä ovat
meille Kalevalassa säilyneet muutamien toisten ohella, mutta nämä kolme
selvinä ja varmoina.

Mitkä ne ovat? Kalevalan kolme pääsankaria: Väinämöinen, Ilmarinen ja
Lemminkäinen.

Kun tahdomme syventyä Logoksen psykologiaan, on meidän tutkittava
Väinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä jumalallisten voimien edustajina.
Nämä voimat ilmenevät ihmiskunnan sielullishenkisessä kehityksessä ja
ihmisyksilön sisäisessä elämässä. Mahtavia näköaloja avautuu tutkivan
katseemme eteen, kun näihin seikkoihin syvennymme.

Edellä olemme maininneet, että Logoksen psykologinen kolmiyhteys vastaa
inhimillisen psykheen eli sielun kolmea olemuspuolta, niin että
ensimäinen Logos eli Isä on se valta eli mahti (kruunu, kether), joka
vastaa ihmisen tahtoa, toinen Logos eli Poika on se kaikkivoittava
rakkaus eli viisaus, joka vastaa ihmisen tuntoa, ja kolmas Logos eli
Pyhä Henki on se toimiva jumalallinen nero eli totuuden valo, joka
vastaa ihmisen tietoa eli järkeä. Kun nyt näihin käsitteihin sijotamme
kalevalaiset nimitykset, saamme, että Väinämöinen kuvaa jumalallista
tahdon mahtia, Lemminkäinen jumalallista rakkauden valtaa ja Ilmarinen
jumalallista ajatuksen voimaa. Viitaten tähän jumalalliseen
kolminaisuuteen sanotaan vanhassa Kalevalassa nimenomaan Väinämöisestä:

    Min' olin miesnä kolmantena
    Ilman pieltä pistämässä,
    Taivaan kaarta kantamassa,
    Taivoa tähittämässä.

Ryhdymme kohta tarkastamaan Lemminkäistä ja Ilmarista yksitellen, mutta
väitteemme, joka ehkä ensi kuulemalta tuntuu tuulesta temmatulta, käy
heti uskottavammaksi ja ymmärrettävämmäksi, jos muistamme, mitä Kalevala
yleissilmäyksellä katsoen pääsankareistaan kertoo. Mitä Väinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen Kalevalan mukaan puuhaavat, mikä on heidän
toimintansa vaikutin ja päämäärä? Ainakin alussa se on Pohjolan tyttären
omakseen saaminen.

Kiinnittäkäämme huomiomme tähän. Kalevalan sankarit kosivat kaikki
Pohjan tyttöä, jokainen heistä tahtoisi Pohjan tytön omakseen.

»Mitä jumalallista siinä on?», kysyy lukija. Ja me vastaamme: siinä
juuri ilmenee heidän jumalallinen toimintansa.

»Kosiminen», »avioliitto», yleensä sanat, jotka kuvaavat korkeinta
maallista lempeä ja rakkautta, ovat mysteriokieltä, jotka tietäjälle
paljastavat suurta psykologista totuutta. Ajatelkaamme vain, kuinka
kristinuskossa, esim. Paavalin kirjeissä, Kristusta kuvataan yljäksi ja
seurakuntaa, kirkkoa tai yksityistä ihmissielua hänen morsiamekseen.
Onpa niinkin hehkuvan realistista runoelmaa kuin on »Rakkauden korkea
veisu» selitetty tällä tavalla symbolistiseksi kirjotukseksi.
Kristityille on myös tuttu tuo Mooseksen 1 kirjassa esiintyvä lause:
»Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niitä
vaimoikseen.» Ja ken ei tuntisi kaunista kreikkalaista tarua Amorista
(rakkaudesta) ja Psykheestä (sielusta)?

Mitä jumalallista totuutta sitten tämmöisillä lauseparsilla koetetaan
tulkita? Juuri sitä samaa, joka sisältyy sanoihin »jumalallinen
pelastustyö». Koetetaan tulkita ja tehdä selväksi, kuinka jumalallinen
tajunta rakastaa ja etsii ihmiskuntaa ja inhimillistä sielua, kuinka se
pyrkii sieluun yhtymään ja sielua itsensä luo nostamaan.

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen asuvat kaikki Suvantolassa,
Kalevalan kankahilla, jossa aina vallitsee kesäinen tunnelma, toisin
sanoen näkymättömän maailman korkeammilla tasoilla, ja pyrkivät sieltä
päin Pohjan tyttöä kosimaan.

Pohjolaa kuvataan kylmäksi ja kolkoksi. Sen ainoa ihanuus on Pohjan
tyttö. Mitä Pohjola on muuta kuin tämä mainen elämämme, tämä fyysillinen
maailma, tämä »surun ja murheen laakso»? Ja mitä Pohjan tyttö muuta kuin
ihmiskunta, ihmiskunta sielullisena kollektiivitajuntana? Ja yksilön
kannalta: Pohjola on ihmisen ruumiillinen, fyysillinen elämä, hänen
ruumiinsa lyhyesti sanoen, ja Pohjan ihana impi on ihmisen sielu, joka
ruumiissa asuu.

Kalevalan sankarit, jotka kosivat Pohjolan tytärtä, kuvaavat niitä
jumalallisia kehitysvoimia, jotka ihmissielua kasvattavat ja sen kautta
pyrkivät luomaan uutta ihmiskuntaa. Minkätähden häpeäisimme Kalevalan
esitystä, kun se omalla omituisella tavallaan tulkitsee jumalallisia
mysterioita, kun emme häpeä käyttäessämme mielestämme filosofisempaa
kieltä ja puhuessamme »jumalan rakkaudesta», »Kristuksen rakkaudesta
morsiameensa» j.n.e.?

Muinaissuomalaisten tietäjien todellista viisautta juuri todistaa se,
että he eivät puhu ihmisten jumalkaipuusta ja totuudenjanosta, vaan
jumalan kaihosta ihmisten luo. Kaikki ihmiset ilman muuta tietävät, että
ihminen saattaa janota totuutta ja pyrkiä jumalan luo, mutta ainoastaan
viisaat tietävät, että ihmisen jano on vain heikko jälkimaku siitä
jumalallisesta rakkaudenkaihosta, jota korkeammat tajunnat tuntevat
ihmissielua kohtaan. »Niin rakasti jumala maailmaa», kuiskaa
kristikuntakin pyhässä totuuden aavistuksessa ja erehtyy vain, mikäli se
luulee, ettei jumala teossa ja toimessa rakastanut ihmiskuntaa aikojen
aamusta saakka.

Ja mitenkä Kalevalan sankarit kosinnoissaan onnistuvat, millä tavalla
jumalalliset hengen voimat pelastustyöstään suoriutuvat? Väinämöinen ei
voita, ei Ainoa eikä Pohjan neitiä, Lemminkäinen ei liioin, ainoastaan
Ilmariselle se onnistuu. Tässä kuvastuu sekä terävä psykologinen huomio
että elämän kehityslakien syvä tuntemus. Sillä mikä jumalallisen
tajunnan puoli se ihmissielun voittaa ja itseensä päin kääntää? Tahtoko
sinään? Ei. Ihmisen sielu on liian täynnä haavekuvia ja kokemushalua
taipuakseen muitta mutkitta »jumalan tahdon alle». Entä tunne sinään?
Ei. Ihmisen sielu on heikkoudessaan liian ylpeä tyytyäkseen »jumalan
rakkauteen» tunteeksi ymmärrettynä. Se kaipaa--ainakin alussa--
jumalallista apua ja voimaa, jonka miehuuteen ja kyvykkyyteen se saattaa
hurmaantuneena uskoa. Ja tämä voima on tietenkin äly.

Ilmarinen ajatuksen, älyn ja neron edustajana, hän viepi saaliikseen
Pohjan immen. Mikä olisikaan ihmissielun kohtalo ilman järjen valoa?
Ilman sitä itsenäisyyttä, sitä mahdollisuutta »uppiniskaisuuteen»,
»syntiin» ja »pahaan», joka ihmisen ihmiseksi tekee? Nukke hän olisi
jumalien käsissä, tiedoton »jumalan kuva», täydellinen, mutta ansioton.

Ilmarisvoimat ne sentähden ensimäisinä astuvat näyttämölle ihmiskunnan
elämässä ja vasta viimeisinä Väinämöisvoimat. Inhimillis-jumalallisesta
tahdosta emme vielä saata puhua yleisenä ilmiönä ihmisten kesken. Mitä
me tahdoksi kutsumme, on--niinkuin modernit sielutieteilijät
huomauttavat--helposti hajotettavissa ajatus- ja tunne-elementteihinsä.
Todellinen tahto on esoteerinen asia. Se toistaiseksi ilmenee vain
tietäjissä ja taitajissa. Kalevalan Väinämöinen onkin »tietäjä
iänikuinen», joka sanansa ja laulunsa voimalla saa enemmän aikaan kuin
muut teoillaan. Väinämöinen on Kalevalan mahtaja _par préférence_, ja
hänen tehtävänsä pelastustyössä on yksilöllistä, ei kollektiivista
laatua. Hänen vaikutuksensa näkyy niin muodoin yksilön ja ihmiskunnan
myöhemmillä kehitysasteilla.




10.

LEMMINKÄISVOIMAT.


Kalevala ei kuvaa sankareitaan kosintarunoissa täydellisiksi olennoiksi.
Vaikka he--siinä merkityksessään, josta meillä on puhe--edustavat
jumalallisia voimia, kuvaa Kalevala heitä perin inhimillisiksi, vieläpä
heikoiksikin. Väinämöinen, joka on vakaa ja vanha, viisas ja kokenut,
jolla on tahtoa ja valtaa hallitsemaan luontoa ja itseään, hän esiintyy
samalla mielestämme merkillisen epäviisaana ja osottautuu odottamattoman
kokemattomaksi, ryhtyessään kosimaan nuorta tyttöä; niin, hänen
rakkautensa nuoreen Ainoon ei saata heikkoudessaan ja ilmeisessä
järjettömyydessään olla muuta kuin traagillinen. Lemminkäinen, kaunis
Kaukomieli, jonka koko olemus uhkuu intoa ja uskoa, runoutta ja
rakkautta, kuvataan samalla kiivaaksi, riitaisaksi soturiksi ja
huikentelevaksi lemmenseikkailijaksi. Ilmarinen, seppo iänikuinen,
sammon takoja, kykenevä, nerokas, taitava, on samalla hieman hidas,
laiska, juro, melkeinpä lapsellisen yksinkertainen.

Tehden tällä tavalla inhimillisiksi sankarinsa, jotka suorittavat
yli-inhimillisiä tekoja, Kalevala tuo ne niin lähelle meitä, että miltei
unohdamme heidän jumalallisuutensa. Ja kuitenkin meistä näyttää, että
Kalevala juuri sillä menettelyllään on erityisesti tahtonut painostaa
kunkin sankarinsa perusominaisuutta. »Katsokaa», se sanoo, »mikä
kussakin on parasta, se kehittyy ja kasvaa. Kuollut vain jää liikkumatta
paikalleen, elävän mieli on eteenpäin.»

Tämä kehitysperiaate kulkee punaisena lankana Lemminkäisen historiassa.
Lemminkäinen, joka edustaa ihmiskunnan povessa riehuvia tunnevoimia,
esittää elämänkulussaan näiden tunteiden eri kehitysasteita. Tämän
todistaa muodollisesti sekin seikka, että Lemminkäisrunoihin--kuten
prof. K. Krohn näyttää[21]--on koottu erilaisia aineksia, kertomuksia
eri henkilöistä, Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta, Pätöisestä pojasta
j.n.e., jotka kansan ja runolaulajain mielikuvituksessa jo ovat
kuuluneet yhteen ja olleet ikäänkuin saman olennon toisintonimiä.
Kaukamoisen ja Ahti Saarelaisen nimellä Lemminkäinen rakastelee Saaren
tyttöjä ja vie Kyllikin vaimokseen, Lemminkäisenä hän kosii Pohjan
neitoa, ja kertomus hänen kuolemastaan on alkuperäisin Pätöisen pojan
runosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot oikealla psykologisella silmällä on
antanut Kaukamois-episodin tapahtua Lemminkäisen nuoruudessa, ennen
hänen varsinaista esiintymistään Pohjan neidon kilpakosijana, sillä
Kyllikkiruno kuvaa itse asiassa varhempaa kautta ihmiskunnan
Lemminkäisvoimien kehityshistoriassa.

Ahtina Lemminkäinen »kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa» ja
hänestä

    Tuli mies mitä parahin,
    Puhkesi punaverinen,
    Joka päästänsä pätevi,
    Kohastansa kelpoavi.

Yksi oli hänellä vain vikana:

    Ain' oli naisissa eläjä,
    Yli öitä öitsilöissä,
    Noien impien iloissa,
    Kassapäien karkeloissa.

Runo viittaa tähän Lemminkäisen heikkouteen miltei ivahymyllä, niinkuin
se yleensä käyttää pientä huumoria kuvatessaan sankarinsa
elämänvaiheita. Kalevalaa okkultisesti tulkittaessa tämä piirre on
huomioonotettava. Lemminkäistä kehutaan ja hänen voimaansa ja taitoansa
ylistetään: lauluillaan ja loitsuillaan hän lumoo. Mutta kuitenkin runon
mielestä pieni pilkka on paikallaan. Kuinka tämä on ymmärrettävä?

Siinä kuvastuu vanhan suomalaisen viisauden myöhempi,[22] arvosteleva
katsantokanta. Se tuntee tosiasiat. Se tietää, että tunne on--ainakin
toistaiseksi--suurin voima ihmiskunnan rinnassa, että tunteen
lapsellinen itsekkyys ja huolettomuus paisuu tärisyttäväksi ja
lumoovaksi luonnonvoimaksi, kun se määrättyyn kohteeseen kohdistuu, että
tunteen kannustamana ihmiskunta tosiaankin suorittaa suurimmat
sankaritekonsa ja ihmetyönsä; ja kuitenkin se samalla sitä epäilee,
niinkauan kuin ei ihmiskunta ole omien Lemminkäisvoimiensa herra. Kuinka
sattuvasti tämä on tuotu esiin Lemminkäisen ylimielisessä ja
halveksivassa käytöksessä märkähattu karjanpaimenta kohtaan! Juuri
voittonsa hetkellä hän antaa tunteensa itseään pettää--ja siitä on
seurauksena hänen traagillinen loppunsa. Tunteen juuret ovat niin
syvällä ihmisen aineellisessa luonnossa, että syystä niitä saa pelätä,
ennenkuin ihminen on tyystin »sydämensä puhdistanut».

Mikä näet on ilmenneen tunteen Lemminkäisvoimien alku ja juuri? Ihmisen
sukupuolinen olemus. Hänen tajuntansa rakkauskyvyssä piilevät tunteen
mahdollisuudet, mutta hänen aineellinen sukupuolisuutensa herättää ne
eloon ja antaa niille muodon. Aivan oikein sanoo sentähden Kalevala:
tunne on erinomainen asia, mutta sen heikkous on, että se imee voimansa
sukupuolesta.

Kun huikentelevan huvitteleva ja sukupuolisesti voimakas tunne-elämä on
hiukan tasaantunut, kohdistuu rakkaus pitempiaikaisesti määrättyyn
esineeseen, ja Kyllikki-episodi alkaa Lemminkäisen elämässä. Tunne ei
kuitenkaan vielä ole puhdistunut--ei Lemminkäisessä eikä Kyllikissä. Se
vaatii valoja ja vannoo valoja. (11: 289-314.) Ja sentähden sen on määrä
hukkua.

Vasta kun Pohjan tyttöä kosiessaan Lemminkäinen saa kaikenlaisia esteitä
voittaakseen, joihin ei paljas huimapäinen väkivalta tepsi, ja
kaikenlaisia ansiotöitä suorittaakseen, vasta silloin hän vähitellen
vapautuu itsekkyydestään ja itserakkaudestaan ja alkaa ymmärtää, mitä
rakkaus on. Niin tunne-elämä ihmiskunnan povessa aste asteelta pitkien
kehitysjaksojen kuluessa puhdistuu ja jalostuu, rehentelevä ylpeys
nöyrtyy ja muuttuu uskolliseksi antaumukseksi. Suomalaisen
tempperamentin mukaisesti Kalevala tässä loppukuvauksessakin välttää
kaikkea hentomielisyyttä ja liiallista tunnetta. Muutamalla sanalla
Lemminkäinen kuollessaan ilmaisee syvää luottamustaan äitinsä
rakkauteen, paljastaen samalla oman uskollisen tunteensa häntä kohtaan:

    Oi emoni kantajani,
    Vaivan nähnyt vaaliani!
    Tietäisitkö, tuntisitko,
    Miss' on poikasi poloinen,
    Tokipa rientäen tulisit,
    Avukseni ennättäisit...

Ja kun äiti on hänet kuolleesta herättänyt, muistaa hän pian rakkautensa
Pohjan neitoon, jonka puolesta hän on niin paljon kärsinyt:

    Tuollapa syämmykseni,
    Tuolla tuntoni makaapi
    Noissa Pohjan neitosissa,
    Kaunoisissa kassapäissä,--

joissa sanoissa monikko vain on jonkunlainen pluralis modestiae.

Syventymällä yksityiskohtiin voimme nähdä Lemminkäisen elämässä kolme
suurta jaksoa, jotka selvästi kuvaavat kolme kehityskautta inhimillisen
tunne-elämän historiassa:

1. Tunne-elämän lapsuudentila, jolloin tunne on huikenteleva,
ajattelematon, pintapuolinen, liehuen kiintymyksessään esineestä
toiseen. 2. Sen nuoruudentila, jolloin se etsii kiinnekohtaa ja valoilla
ja lupauksilla koettaa pysyä uskollisena ihanteelleen. 3. Sen
miehuudentila, jolloin se ymmärtää, ettei mitään saavuteta ilman
vastaavia ponnistuksia ja voittoja.

Yksi kausi on vielä kuvaamatta kehityksen alussa: ylimeno eläimellisestä
tilasta inhimilliseen eli kehityskausi, joka on lähinnä eläinkunnan
sokeata vaistoelämää ja josta salaiset traditiot puhuvat. Onko tämä
unohtunut Kalevalan kuvauksesta?

Nähdäksemme se ei ole unohtunut, vaikka siihen on vain ohimennen
viitattu. Kun Lemminkäinen laulaa joka miehen Pohjolan tuvasta ulos (12:
443-473), heittää hän yhden laulamatta: »karjan paimenen pahaisen, ukko
vanhan umpisilmän.» Tämä »Pohjolan sokea» »märkähattu karjan paimen»
kysyy silloin syytä, miksi ei häntä muiden mukana laulettu tuvasta.
Lemminkäinen vastaa:

    Siksi en sinuhun koske,
    Kun olet katsoa katala,
    Kurja koskemaisittani;
    Vielä miesnä nuorempana,
    Karjan paimenna pahaisna
    Turmelit emosi tuoman,
    Sisaresi siuvahutit,
    Kaikki herjasit hevoiset,
    Tamman varsat vaivuttelit
    Suon selillä, maan navoilla,
    Ve'en liivan liikkumilla.

Sokea karjanpaimen on symbolina siitä ajasta, jolloin äsken syntynyt
ihmiskunta sekaantui eläimiin ja josta esim. H.P. Blavatsky mainitsee
Salaisessa Opissaan. Järjen valo oli ihmisissä vielä niin himmeä,
etteivät he muuta tainneet kuin matkia eläimiä ja suin päin syöstä
heräävän sukuvietin valtaan. Tämä alkuperäinen lankeemus, johon
paratiisikertomukset viittaavat, onkin laskenut perustan ihmiskunnan
myöhemmille kärsimyksille. Sukuvietti se aina on ollut ihmiskunnan
kohtalokkaana vitsana, joka sille tuskia on tuottanut. Sama ihmiskunta,
joka nyt näyttelee osaksi Ahti Saarelaisen, osaksi kauniin Kaukomielen
osaa, on ennen esiintynyt näyttämöllä vietistä sokaistuneena
karjanpaimenena ja niittää nyt elämänsä tragediassa karmalliset
seuraukset alkuperäisestä »synnistään».

Teosofiseen kirjallisuuteen perehtyneet tietävät, että salatiede puhuu
ihmiskunnan juuriroduista: kaksi ensimäistä olivat ylifyysillisiä ja
vasta kolmas oli ensimäinen fyysillisellä ruumiilla varustettu
ihmisrotu, jonka asuinpaikkana oli Tyynen Valtameren syvyyteen uponnut
manner, jolle luonnontutkija P. L. Sclater antoi nimen Lemuria. Tässä
kolmannessa rodussa tapahtui edellämainittu »syntiinlankeemus» ja sen
perästä rotu »tuli mustaksi synnistä.» (Sanotaan, että neekerirotu on
ruumiillisesti siitä polveutunut.)

Neljäs rotu oli atlantilainen, punainen ja keltainen rotu, joka asui
Atlantin mereen vajonneella manterella (»Atlantis»). Plato kertoo sen
viimeisestä jätteestä, Poseidonis-nimisestä saaresta, ja Kalevalan »Ahti
Saarelainen» ja »Saarella» asuva Kyllikki kuuluvat sekä nimiensä että
psykologisen sisältönsä puolesta varsinaisesti atlantilaiseen
kehityskauteen. (Ahti = Vellamo viittaa myös tunnemaailmaan eli
»astralitasoon», jonka vertauskuvana aina on käytetty vettä.)

Ihmiskunta elää nykyään Salaisen Opin mukaan viidennessä eli
arjalaisessa juurirodussa ja paras vähemmistö ihmiskuntaa on sentähden
tunne-elämässään varsinaisen Lemminkäisen tasalla, mutta suurin osa yhä
vielä jatkaa Kaukamoisen elämää.

Vasta vielä syntymättömät kuudes ja seitsemäs juurirotu puhdistavat
ihmiskunnan Lemminkäisvoimia niin pitkälle, että ihmiset alkavat
käytännössä käsittää ja toteuttaa Kristusrakkautta.

Jumalallinen pelastustyö näkyy asteettaisessa tunnekehityksessä. Sen
huippukohta saavutetaan, kun personalliset tunteet, sekä »hyvät» että
»huonot» hukkuvat suuren jumalallisen rakkauden valtamereen.
Lemminkäinen edustaa siis korkeimmassa ja syvimmässä merkityksessään
ihmiskunnan Kristusvoimaa.




11.

LEMMINKÄINEN--KRISTUS.


Kristityn mielestä voi tuntua miltei pyhän häväistykseltä, kun vanha
pakanallinen lemmensankari, suomalainen Don Juan, asetetaan rinnatusten
Kristuksen pyhän ja puhtaan majesteetin kanssa. Olkoon. Tarkotuksemme ei
olekaan väittää, että Kalevala yhtä ylevästi ja kauniisti kuin uusi
testamentti olisi kuvannut jumalallisen rakkauden mysteriota
ihmissielussa. Kalevalan viisaus on kotoisin toisesta ajasta kuin uuden
testamentin; sen ulkonainen puku on luonnollisesti toisenlainen.
Tarkotuksemme on vain painostaa, että Kalevalan viisaus on ytimeltään
sama, että se tunsi samat tosiseikat ihmissielun kehityksestä ja
päämäärästä kuin esim. uusi testamentti. Sillä on oma tapansa kuvailla
tunne-elämän asioita ja arvostella niitä, se kallistuu ihailussaan
järjen toiminnan ja viisauden puolelle, mutta se tietää, että tunne
itsessään on suurin maagillinen voima ja ihmissielun uudestisynnyttäjä.
Kuinka ylevän ja liikuttavan esimerkin se tästä antaa kertoessaan
Lemminkäisen äidin uhrautuvasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka
kirkkaudessaan kuolemankin voittaa!

Tämä Kristuksen ylevyyden ja Lemminkäisen näennäisen jokapäiväisyyden
välinen ristiriita onkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että
Kristuksessa on kuvattu yksistään lopullista päämäärää, tunnevoimien
viimeistä kehitysastetta, jota vastoin Lemminkäinen kuvaa niiden koko
kehitystä, pitäen ennen kaikkea silmällä varhaisempia asteita, mutta
silti unohtamatta vielä saavuttamatonta päämäärää. Kalevala itse johtaa
meitä etsimään Lemminkäisestä vastinetta Kristuksellekin.

Juuri Lemminkäisen äidille elävänä ihmisenä omistettu tärkeä sija
todistaa puolestaan, että Lemminkäinen jumalallisessa pelastustyössä
vastaa kolminaisuuden toista personaa eli Poikaa. Väinämöisen äiti ei
esiinny inhimillisenä olentona ollenkaan ja Ilmarisen äiti vain
sivuhenkilönä Kalevalassa. Mutta jokaisessa vanhassa
viisausjärjestelmässä vapahtajan äidillä on tärkeä sija elävänä
ihmisenä: Kristuksen äidillä (Maria), Buddhan äidillä (Maajaa), Krishnan
äidillä (Deevaki) j.n.e., joten yhtäläisyys Lemminkäisen kanssa on
silmiinpistävä.[23]

Kalevalan kolmesta pääsankarista Lemminkäinen niinikään on ainoa, jonka
kuolemasta kerrotaan; sitäpaitsi hänen toisintonimenään kuolemarunoissa
käytetään nimeä Kalevan poika, Pätöinen poika, joka vastaa Jumalan
poikaa eli Logoksen poikaa. Samaten jokainen vapahtaja vanhoissa
järjestelmissä tapetaan ja joutuu tuonelaan. Julius Krohn on
huomauttanut siitä merkillisestä yhtäläisyydestä, mikä vallitsee
skandinavilaisen Balder-tarun ja Lemminkäis-tarun välillä. Ylijumalan
Odinin poika Balder on valon jumala, ja paha Loke viettelee sokeata
Hodria--tämän kättä ohjaten--ampumaan Balderin kuoliaaksi. Balder joutuu
Helin luokse manalaan, josta hän 40 päivän perästä nousee jälleen ylös,
vaikkei hänen äitinsä kykenekään häntä pelastamaan; tässä kohden siis
Balder-taru poikkeaa Lemminkäis-runosta. Kaarle Krohn mainitsee tarujen
yhtäläisyyden, mutta selittää sen johtuvan siitä, että molemmat ovat
kristillisperäisiä legendoja. Historiallisesti alkuperäinen lienee hänen
mielestään kertomus Jeesuksesta, joka surmataan ja astuu alas manalaan
ja kolmantena päivänä nousee ylös kuolleista.[24]

Tässä johtopäätöksessään prof. Krohn kerrassaan erehtyy. Torjuessaan
pakanallisia yhtäläisyyksiä Kristustarun kanssa yksinomaan Balder-taruun
viittaamalla osottaa hän asian tuntemattomuutta, Balder-taru on vain
esimerkki monesta. Joskin sitä keskiaikaisten kirjotusten nojalla kävisi
selittäminen kristillisperäiseksi--mikä asiallisesti on sangen vähän
luultavaa,--on tämmöinen selittämistapa mahdoton todistettavasti
vanhempien legendojen suhteen, kreikkalaisten, egyptiläisten,
indialaisten j.n.e.

Ottaaksemme pari esimerkkiä: Muinaishindulainen vapahtaja Krishna sai
surmansa metsästäjän nuolesta, kun hän istui puun alla metsässä
mietiskelyyn vaipuneena. Niin kertoo vanha kirja Bhagavata Puraana, ja
hindulaiset laskevat viisi tuhatta vuotta kuluneen Krishnan kuolemasta.
Kuolemansa jälkeen Krishna astui manalaan ja nousi jälleen kuolleista.
Egyptiläisessä tarustossa Osiriksen tappaa hänen vihollisensa, pahan
käärme Tyfon; mutta Osiris nousee kuolleista Horuksena ja surmaa
vuorostaan Tyfonin. Osiris tulee nyt »haudantakaisen elämän herraksi» ja
»kaikkien sielujen tuomariksi». Niinhän Jeesuskin saa surmansa
taistellessaan pahaa vastaan, mutta ylösnousseena vie voiton »vanhasta
käärmeestä»; ja Ilmestyskirja sanoo hänestä, että hänellä on »helvetin
ja kuoleman avaimet» (1: 18), samoinkuin Apostolein Teoissa väitetään,
että »hän on Jumalalta säätty elävien ja kuolleitten tuomariksi» (10:
42). Babylonian vapahtajahenkilö Tammuz oli kolme päivää tuonelassa
kuoltuaan, mutta nousi sitten jälleen kuolleista, ja hänen kuolemansa ja
ylösnousemisensa muistoksi vietettiin vuosittain suurta murhe- ja
riemujuhlaa, jossa jälkimäisessä pappi näkyy sanoneen: »luottakaa te
Herraanne, sillä hänen kärsimänsä tuskat ovat teille pelastuksen
hankkineet.» Muuan babylonialainen legenda kertoo Ishtarjumalattaren,
Tammuzin äidin, astuneen alas manalaan elämän vettä noutamaan, millä
herättäisi henkiinsä kuolleen poikansa.

Kreikkalainen myytti Bakkhoksesta (Zagreoksesta eli Dionysoksesta)
muistuttaa kaikista lähimmin Lemminkäistarua, sillä kun Titaanit ovat
Bakkhoksen surmanneet, leikataan hänet palasiksi. Kolme päivää hän
nukkuu haadeksessa, jonka jälkeen Jupiter herättää hänet eloon ja Pallas
tuo hänelle sydämen. Ylösnousemisensa jälkeen hän astuu taivaaseen.
Muuan taru, joka esittää Dionysoksen Deemeterin poikana, kertoo, että
äiti kerää yhteen ja asettaa paikoilleen silvotut ruumiinosat ja tekee
pojan nuoreksi jälleen, menetellen siis aivan samalla tavalla kuin
Lemminkäisen äiti.

Nämä esimerkit, joiden lukua voisimme vielä lisätä syyrialaisilla,
meksikkolaisilla y.m. taruilla, riittänevät todistamaan, että käsitys
vapahtajasta, joka tapetaan, astuu manalaan ja nousee ylös kuolleista,
on perin vanha ja yleinen. Kristillinen kertomus on tässä kohden vain
»pakanallisten» alkumuotojen jäljennös. On siis aivan tarpeetonta ja
mieletöntä koettaa todistaa Lemminkäistarua kristillisperäiseksi; yhtä
hyvällä syyllä--jollei paremmalla--sitä voi väittää kreikkalaiseksi tai
egyptiläiseksi alkuperältään. Ja miksi emme näin ollen saisi pitää
kertomusta Lemminkäisen kuolemasta, hänen äitinsä uhrautuvasta
rakkaudesta ja hänen ylösnousemisestaan yhtä »pyhänä» ja korkeana kuin
vastaavaa kertomusta Jeesuksesta?

Psykologisesti ymmärrettynä taru kätkeekin päivänselvän tosiasian.
Logoksen toinen persona, Poika eli toisin sanoen jumalallinen
tunnevoima, joka itsessään on yksi ja jakamaton, nim. rakkaus, on
ihmiskunnassa aivankuin tapettu ja kappaleisiin leikattu: jokaisessa
ihmisyksilössä on siitä palanen,[25] mutta mikä irvikuva tämä
jumalallisen tunnevoiman osanen useinkaan on! Rakkaus on muuttunut
itserakkaudeksi, vihaksi toisia kohtaan ja kaikkinaisiksi itsekkyyden ja
paheen ilmennyksiksi. Vasta »ylösnousseessa», »uudestisyntyneessä»
ihmisessä on jumalallinen rakkaus saavuttanut takaisin alkuperäisen
voimansa, puhtautensa ja eheytensä ja kykenee ohjaamaan ja hallitsemaan
eläviä ja kuolleita.

Tämä »ylösnousemus» on tietenkin yksilökohtainen ja siis esoteerinen
asia. »Kuolleista nousseita» ovat psykologisessa merkityksessä
ainoastaan tietäjä-ihmiset, jotka ovat suorittaneet pitkän ja
vaivaloisen henkisen kehityksen. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on vielä
kaukana päämäärästään eikä se sitä koskaan yhdellä kertaa saavuta.
Yksitellen ihmiskunnan yksilöt omien ponnistustensa kautta joutuvat tien
päähän, ja vasta sitten, kun nykyisen ihmiskunnan kaikki yksilöt ovat
henkisesti uudestisyntyneet, voidaan sanoa, että jumalallinen vapahtaja,
jumalan poika, joka ihmiskunnan sielussa on ristiinnaulittu, on
kuolleista ylös noussut ja vapaaehtoisesta kärsimyksestään vapautunut.
Siihen saakka hän tosiaan vaeltaa kuoleman valtakunnassa, saarnaten
vangituille sieluille pimeydessä.

Eikä hän kuolleista nousisi ilman äitinsä, suuren luonnon ja elämän
apua! Elämän koulu se ihmisiä kasvattaa. Elämä on kuin kärsivällinen,
rakastava äiti. Mihin ihmissielu joutuisi tunteittensa heittelemänä,
ellei luonto, ellei elämä itse sitoisi hänen haavojaan, lohduttaisi
häntä, valaisi häneen uutta eloa? Kun hänen personallinen tunne-elämänsä
kärsii haaksirikkonsa, ei jumalallisen rakkauden siemen hänen sielussaan
yksin kykenisi häntä uudesti luomaan. Pätöisen pojan avuksi rientää
silloin luonto-äiti, ja vasta äidin hellävaroinen käsi herättää pojan
kuolleista.




12.

ILMARISVOIMAT.


Ilmarinen on Kalevalan sankareista se, jonka alkuperäiseen jumaluuteen
tiedemiehetkin uskovat. Tänäpäivänä votjakit kutsuvat kristittyä Jumalaa
Inmariksi, joka äänteellisesti vastaa Ilmaria, ja sekä Inmar että Ilmari
ovat alkuaan olleet ilman jumalia. Vanhassa merimiesloitsussa rukoillaan
Ilmariselta myötätuulta, ja eräässä lappalaisessa noitarummussa kuvataan
Ilmaris-nimistä haltiaa myrskyä ja kovaa ilmaa aikaansaavana.
Luetellessaan hämäläisten jumalia Mikael Agricola mainitsee, että

    Ilmarinen Rauhan ia ilman tei
    Ia matkamiehet edheswei.

Kalevala kertoo Ilmarisen »taivoa takoneen ja ilman kantta
kalkutelleen.» Tulen syntyrunossa hän myös esiintyy salaman iskijänä
yhdessä Väinämöisen kanssa:

    Iski tulta Ilmarinen,
    Välähytti Väinämöinen,
    Sakarilla vaskisella,
    Miekalla tuliterällä,
    Päällä kuuen kirjokannen,
    Päällä taivosen yheksän.

    (Vanha K. 26: 36-41).

Prof. Kaarle Krohn, joka pitää Lemminkäistä alkuperäisesti
historiallisena henkilönä, menee niin pitkälle myönnytyksissään
Ilmarisen suhteen, että hänen mielestään tämä Kalevalan elävän
realistisesti kuvattu seppo on vain yhteiskuva Suomen kansan syvistä
riveistä. »Ilmarinen on tyyppi», hän sanoo, »eli runollinen perikuva,
jonka jokainen suomalainen voi oikeaksi todistaa, joka ennen muita
suomalaisia muotoja ulkomaalaisenkin silmään pistää.» Ja aivankuin
tarjoten pikkusormensa symbolistisen selitystavan paholaiselle prof.
Krohn vielä myöntää, että Ilmarinen täten ymmärrettynä »on
historiallisesti todellinen paljon korkeammassa katsannossa kuin minkään
yksityisen Suomessa eläneen sepän jälkimaine.»[26]

Aivan oikein on sanoa, että Ilmarinen ennen muita kuvaa suomalaista
luonnetta. Hän on jörö ja hidas ja ilman alotekykyä. Hän on hieman tyhmä
ja syrjästä katsoen näyttää kylmältä ja tunteettomalta. Mutta kun toinen
häntä työhön innostaa, on hän erittäin taitava ja tunnollinen, ja kun
hänen verensä kerran on liikkeelle saatu, on hän intohimoisen
toiminnanhalunen. Sekin, että häntä on verrattain helppo vetää nenästä,
riippuu enemmän hänen lapsellisesta upporehellisyydestään kuin
suorastaan tyhmyydestä. Kalevala kuitenkin kuvaa Ilmarisessa suomalaista
luonnetta vain näennäisesti. Kun Kalevala avataan jollain
yleisinhimillisellä tai kosmillisella avaimella, edustaa Suomen kansa
luonnollisesti ihmiskuntaa yleensä, ja sentähden Ilmarinenkin
suomalaista luonnetta kuvatessaan edustaa ihmiskunnan sieluelämässä
jotakin olennaisesti inhimillistä. Ja mitä muuta tämä olennaisesti
inhimillinen voisi olla kuin ihmisen järki?

Kieltämättä edellä mainitut ominaisuudet sattuvasti soveltuvatkin sille
Kalevalan sankarille, joka edustaa älyn prinsiippiä ihmiskunnan
sieluelämässä. Sama Ilmarisvoima, joka myöhemmin ilmenee älykkyytenä ja
nerokkuutena, se kehityksen alkutaipalilla pukeutuu tyhmyyden ja
saamattomuuden muotoon. Ja että älynvoimat sinänsä ovat tunteista
riippumattomia ja siis kylmiä, on psykologisesti ja metafyysillisesti
yhtä totta kuin se, että intohimoja ja tunteita saattaa miltei
rajattomiin kiihottaa ajatuksen ja älyn avulla.

Kieltämättä järki eli äly niinikään on inhimillinen perusominaisuus
ennen muita. Ilman järjen prometeista tulta ihminen ei olisi muuta kuin
eläin. Järki se kohottaa ihmiskunnan yli muun luonnon, se nostaa ihmisen
jumalien tasalle ja avaa hänelle loppumattoman kehityksen
mahdollisuuden. Vanhat kansat sen tiesivät. Indialaisten ihmisnimi
_manu_ ja _manusha_ johtuu sanskritinkielisestä rungosta _man_, joka
merkitsee ajatella. _Manu_--»ihmistyyppi»--on täten »ajattelija».
Samasta juuresta johtuvat englantilainen sana _man_, saksalainen _
Mensch_, ruotsalainen _människa_, jotka kaikki merkitsevät ihmistä.
Samaa alkuperää on niinikään latinalainen _mens_, »mieli», josta
yleisesti käytetty _mentalinen_, »ajatusta koskeva», »älyperäinen», on
johtunut. Mens-sanasta mieltä kiinnittävä johdannainen on _mentiri_,
»valehdella», johon tietenkään älytön olento ei kykenisi.

On olemassa sana, jota ei mikään olento voi käyttää, ennenkuin hän on
ihmisen tasalle kohonnut. Tämä sana on _minä_. Suomalaisen minä-sanan
sointu kajahtaa myös sanasta _ihminen_. Eiköhän nyt voisi löytää
yhteyttä suomalaisen minä-sanan ja indoeuroppalaisen man-rungon välillä?
Ja jos ihminen-sanan vartalo on ihmis, on muistettava, että s esiintyy
sanoissa _mens_ ja _manas_ (sanskr. »mieli, järki»). Että ihminen-sanan
ensimäinen tavu _ih_ puolestaan muistuttaa saksalaista _Ich_-sanaa, joka
on sukua kreikkalaislatinalaiselle sanalle _ego_ ja sanskritinkieliselle
_aham_ (»minä»), lienee oppineiden mielestä paljaaksi sattumaksi
luettava. Kuitenkin suomalaisistakin sanoista »minä» ja »ihminen»
tuoksahtaa ikimuinoinen ajattelemisen ja järjellisen toiminnan
rauhallinen henki.

Niille, joilla on »korvat kuulla», todistaa tämä jokapäiväisten sanojen
johto ja merkitys, että ihmistä on alkuperäisesti käsitetty
»ajattelevaksi ja järjelliseksi olennoksi». Kun nyt vanhojen
suomalaisten mytologiassa Ilmarinen edustaa älyn voimia, on tämäkin nimi
esoteerisesti oikein valittu, sillä elementti »ilma» vastaa älymaailmaa
eli »älytasoa», kuten on tapana sanoa nykyisessä teosofisessa
kirjallisuudessa, samaten kuin »vesi» kuvaa tunnemaailmaa, »maa»
fyysillistä ja »tuli» korkeamman järjen ja hengen maailmaa. Ilmarinen
merkitsee täten »ajatusmaailman herra ja hallitsija».

Teosofisessa kirjallisuudessa, kuten jokainen asiantuntija tietää, on
tullut tavaksi puhua ihmisminän kaksinaisuudesta, ylemmästä ja alemmasta
minästä ja järjestä. Tämä jako, joka muuten käytännöllisyytensä ja
kuvaavuutensa nojalla on pujahtanut jokapäiväiseen puhekieleemme ja
kirjallisuuteenkin, perustuu osaksi psykologiseen havaintoon, osaksi
salaiseen kehityshistorialliseen tietoon.

Goethe asettaa Faustin suuhun nuo siivekkäät sanat: »kaksi sielua mun
rinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen rajussa
rakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu; toinen tomusta väkisin kohoo
korkeiden esi-isien tasoille.» Jokainen ihminen saa todeta, kuinka hyvä
ja paha, totuus ja valhe, rakkaus ja viha, kaunis ja ruma, puhdas ja
saastainen, ylhäinen ja alhainen taistelevat ylivallasta hänen
tajunnassaan. Eikä siinä kyllin, että vastakohdat viihtyvät vieretysten
hänen sielussaan. Hän ei aina itsekään tiedä, missä on oikeus, missä
vääryys, sillä hänen ymmärryksensä puolustaa molempia. Itsekkyyden,
ruumiilliselle ihmiselle luonnollinen, vaisto viekin usein voiton
korkeamman järjen heikommilta voimilta.

Sielutieteelliset käsikirjat puhuvat tästä ristiriidasta vain ohimennen,
mainitsevat puhtaan järjen olemassaolon, mutta kiinnittävät huomionsa
sieluelämän erittelyyn sinänsä. Muisti, loogillinen ymmärrys,
mielikuvitus j.n.e., josta niissä puhutaan, ovat kaikki alemman minän
eli järjen ominaisuuksia, heijastuksia ylemmän olemuksesta. Niinpä
muistia ja havaintoa vastaa ylemmän järjen näkevä tieto, loogillista
ymmärrystä järjen kosmillinen luonne (järki = Logos), mielikuvitusta
järjen luova voima. Ylempi minä palvelee luonnostaan totuutta, mutta
alempi minä oppii vasta kokemuksen koulussa irtautumaan itsekkäiden
tunteiden ja himojen vallasta. Jokaiselle filosofiselle ihmiselle on
kuitenkin muitta mutkitta selvää, ettei voitaisi puhua mistään alemman
minän asteettaisesta kehityksestä, ellei pysyväisenä taustana pitkin
matkaa olisi se ajattelija, se muodollinen eli formalinen minä, jonka
silmien edessä realinen minä--käyttääksemme modernia nimityksiä--alati
muuttuu.

Aikain viisaus on aina puolustanut ylemmän minän oikeuksia ja selittänyt
niitä. Ei mikään uskonto alkuperäisessä puhtaudessaan ole pahaa,
itsekkyyttä, syntiä oikeaksi nimittänyt. Kaikki ne ovat neuvoneet
ihmistä sitä vastaan taistelemaan ja sitä voittamaan. Tämä muinaisen
viisauden kanta on perustunut tarkkaan tietoon ihmisminän synnystä ja
kehityskulusta.

Mikä on nim. tämä merkillinen minä, joka pakenee suurimpienkin
filosofein kuten Hume'in ja Kantin analysoivaa katsetta, mistä se on
kotoisin, miten se on syntynyt?

Salainen tieto yksin tuntee vastauksen: ihmisen minä on syntyisin
Jumalasta. Ei ole maailmassa kuin yksi itsetajunta: Jumalan. Ihmisen
minä on sirpale suuresta jumalallisesta itsestä, ihmisen järki osa ja
pienoiskuva Logoksen mahtavasta nerosta. Ja miten ihmisminä on syntynyt
ja muodostunut? Kun alemmat luonnonvoimat aikakausia kestäneen
kehitystyön jälkeen olivat saaneet ihmismäisen eläimen valmiiksi,
laskeutui tähän muotoon maailman valo, jumalallinen järki, Logoksen
itsetajunta--ja inhimillinen minä syntyi hengen ja aine-elämän
kosketuksesta. Maan tomusta on ihminen, ja jumalan henki on häneen
puhallettu! Taivaisesta kodistaan maan päälle muuttanut on järjen poika
ihmisen haahmoon. Todellakin kahtia jaettu jo syntymästään on ihmisen
minä: toisella kädellä kiinni pitäen maisesta majastaan, toisella
taivaan sineä tavotellen. Eläimessä syntyi ihmisen minä ja kuitenkin se
Jumalasta polveutui.[27]

Voisimme sanoa filosofisesti: järjen korkein ilmennys on siinä, että se
käsittää itsensä Järjeksi, s.o. Jumalasta lähteneeksi, ja tämä on
mahdollista ainoastaan rajotetun yksilöllisen tajunnan, toisin sanoen
minuuden avulla. Kuten jo Väinämöisestä ja maailman luomisesta
puhuessamme huomautimme, on ihmisminän synty ja kehitys niin tärkeä
kohta maailmankehityksessä, että sitä kutsutaan »toiseksi luomiseksi».

Tämä »toinen luominen» annetaan Kalevalassa Ilmarisen tehtäväksi.
Ilmarinen suorittaa sen, mihin muut eivät kykene. Ilmarinen on
Kalevalassa mitä merkillisin olento. Tarkastakaamme siis Ilmarista ja
hänen työtään.




13.

ILMARINEN, TULI JA RAUTA.


Jos nyt Ilmarinen Kalevalan kuvakielessä edustaa ihmiskunnan älyllisiä
voimia, miksikä Ilmarista kuvataan sepäksi, miksi hän alituiseen on
tekemisissä raudan ja tulen kanssa, ja miksi Sampokin taotaan?
Puhumattakaan siitä, että »seppä» on sattuva ahkeran tekijän ja toimijan
määritelmä, että toiminta on älyn oleellinen tunnusmerkki ja että vielä
tänä päivänä käytetään esim. lausetapaa »järjen valo», on sillä selvät
okkultiset syynsä. Ilmarisen kuvaaminen sepäksi, joka puuhaa raudan ja
tulen kanssa, todistaa sille, jolla on »silmät nähdä», että vanhat
suomalaiset tietäjät tunsivat sekä asian oikean tilan että yleisiä
sovinnaisia traditsioneja ja nimityksiä.

Älynvoimien synty ja vaikutus ihmiskunnassa esitetään Kalevalassa ennen
kaikkea kolmessa tapahtumassa Ilmarisen elämässä: tulensyntyrunossa,
raudansyntysanoissa ja Sammon taonnassa.

Tulensynnyssä annetaan niin sanoaksemme eetillinen yleiskuva
älynvoimien, jumalallisen järjen ja viisauden valon laskeutumisesta
pimeydessä vaeltavaan ihmissukuun. Olemme jo viime luvussa vanhasta
Kalevalasta toistaneet ne säkeet, joissa kerrotaan Ilmarisen tulta
iskeneen. Uudessa Kalevalassa Ilmarisen nimi on muutettu »ilman Ukoksi»,
mutta merkityksen samaisuus on silmiinpistävä. Ilmarinen, älymaailman
herra ja järjen jumala, on se Prometeus, joka ihmissuvulle pyhän tulen
antaa.

Niin kauan kuin ihmiskunta uskollisesti hoitaa taivaallista tulta, käy
kaikki hyvin. Ihmiskunnan sielu on silloin kuin Vestan neitsyt
tottelevaisessa viattomuudessaan:

    Neiti pitkän pilven päällä,
    Impi ilman partahalla
    Tuota tulta tuuitteli,
    Valkeaista vaapotteli
    Kultaisessa kätkyessä,
    Hihnoissa hopeisissa.

Tämä on se paratiisi-tila, josta vanhoissa mytologioissa kerrotaan.
Korkeamman minän pyhä tuli valaisee nuorta ihmissukua, joka sisäistä
valoansa totellen ei paljoakaan tiedä ulkonaisesta maailmasta.
Viattomana elää nuori Aatami, ja luonto on hänen kuuliainen
palvelijansa. Mutta liian lyhyt on tämä onnen ja autuuden aika Lemurian
paratiisissa. Sitten tunteiden ja himojen Lemminkäisvoimat syttyvät
ihmiskunnassa, joka on jakautunut kahteen sukupuoleen, Aatamiin ja
Eevaan, ja hengen pyhä tuli kadottaa kirkkautensa. Onnettomuus tapahtuu,
niinkuin runo kertoo:

    Impi tulta tuuitteli,
    Vaapotteli valkeaista,
    Tulta sormilla somitti,
    Käsin vaali valkeaista:
    Tuli tuhmalta putosi,
    Valkea varattomalta,
    Kätösiltä käänteliän,
    Sormilta somittelian.

Ja silloin tuli muuttuu polttavaksi salamaksi, joka taivaasta syökse
maahan tuhoa tuottaen, kärsimyksiä, kipuja ja tuskia aikaan saaden (47:
173-312). Niinhän juuri järki ja ajatus tunteeseen yhtyessään on kaiken
siveellisen pahan ja luonnonlakien rikkomisesta aiheutuvan kärsimyksen
luova syy (_causa efficiens_). Lucifer, valontuoja, joka taivaisessa
kodissaan on sama kuin Kristus (Logos), muuttuu langetessaan maahan
kirotuksi saatanaksi, joka Kristusta vastustaa. Puhdas järki puolustaa
totuutta ja epäitsekkyyttä, mutta himojen pauloihin langennut ymmärrys
asettuu itsekkyyden ja vääryyden puolelle. Tarvitaan todella Väinämöisen
ja Ilmarisen apua, niinkuin Kalevalassa kerrotaan, jumalallisten tahdon-
ja älynvoimien myötävaikutusta, ennenkuin ihmiskunta nostetaan
lankeemuksestaan. Ja suuri on työ noiden jumalsyntyisten veljesten
edessä! Sitä tulensyntyruno monisanaisesti mieleemme terottaa.

Viime tingassa tarvitsevat hekin apua. Ja apu ilmestyy:

    Pikku mies merestä nousi,
    Uros aalloista yleni...

Tämä »pikku mies» on Päivän poika, siis auringon eli jumalan poika,
toisin sanoen Kristus ihmisen sielussa. Kollektiivinen draama muuttuu
nyt yksilölliseksi. Pikku mies, joka »nousee merestä», on Pätöiseksi
pojaksi kasvanut Lemminkäinen, tunteiden aallokosta syntynyt
jumalallinen rakkaus. Tämä uusi ihminen on pienistä pienin ja kuitenkin
hänen voimansa on suurista suurin. Hän on jumalan poika ja hänen isänsä
häntä auttaa:

    Vieri veitsi taivosesta,
    Puukko pilvistä putosi,
    Pää kulta, terä hopea,
    Vieri vyölle Päivän pojan.

Tällä taivaasta pudonneella puukolla hän hauin halkaisee, joka tulen on
niellyt, ja tuli pääsee taas vapaaksi. Samaten Kristus, Pätöinen poika
ihmisen rinnassa murtaa lopullisesti eläimellisyyden ja itsekkyyden
kahleet ja vapauttaa jumalallisen järjen. Mutta tämä, kuten sanottu, on
jo esoteerista ja yksilöllistä psykologiaa.

Kaikki vanhat kansat ovat tulta pyhänä pitäneet ja viettäneet juhlia
taivaallisen valon ja tulen kunniaksi. Helavalkea sytytettiin keväällä
ei ainoastaan keväisen valon vaan myös sen järjen ja viisauden pyhän
tulen kunniaksi, jonka vuodattamista kristikuntakin helluntaina
muistelee. Antautumatta kielitieteelliseen väittelyyn tekisi mielemme
kysyä, eikö sanalla »hela» ole yhteyttä vanhojen germaanien pyhän
Elms-tulen kanssa ja eivätkö molemmat ole sukua kreikkalaisten
Hermes-tulelle (Hermes-Merkurius oli jumalien sanansaattaja ja viisauden
jumala)?

Raudansynty-runo valaisee taas älynvoimien inhimillistä historiaa
toiselta, voisimme sanoa alemmalta, realistiselta kannalta. Lukiessamme
ensin tätä runoa eli loitsua emme näe siinä muuta kuin esityksen eli
arvelun raudan alkuperästä; korkeintaan »rauta» voi tarkottaa
fyysillistä ainetta yleensä, kuten alkusäkeissä:

    Ilma on emoja ensin,
    Vesi vanhin veljeksiä,
    Rauta nuorin veljeksiä,
    Tuli kerran keskimäinen.

Jos »ilma» tässä edustaa ajatusmaailmaa yleensä ja »vesi» tunnemaailmaa,
jää »rauta» nähtävästi fyysillisen maailman edustajaksi. Mutta koska
raudansynnyssä Ilmarinen näyttelee pääosaa[28] ja Ilmarisen avain on jo
löydetty, on selvää, että rauta yhtä hyvin kuin tuli symbolisoi jotakin
älynvoimien tuotetta eli ilmennystä. Pitäkäämme kiinni siitä »tulen»
merkityksestä, josta vastikään on ollut puhetta: tuli on taivaasta, tuli
on järjen puhdas tuli, se jumalallinen valkeus, josta Johanneksen
evankeliumi puhuu (1: 4); silloin helposti ymmärrämme, mitä »rauta» on.

Rauta, sanoo runo, on tulen nuorempi veli, läheistä sukua hänelle:

    Olipa aikoa vähäinen,
    Rauta tahteli tavata
    Vanhempata veikkoansa,
    Käyä tulta tuntemahan.

Mitä muuta rauta siis voisi olla kuin puhtaan järjen nuorempi veli, s.o.
alempi ymmärrys, logiikka, jota usein kutsutaan rautaiseksi,
raudankovaksi? Rauta on todella pimeä verrattuna tuleen, niin on myös
maallinen järkemme verrattuna taivaalliseen, korkeampaan järkeemme, ja
oikein on sanottu evankeliumissa, että »valkeus paistaa pimeydessä,
mutta pimeys ei valkeutta käsitä» (Joh. 1: 5), vaikka pimeys ja
tietämättömyys aina ikävöi valoa, niinkuin Kalevalakin sanoo raudan
tekevän. Vanhat kansat puhuivatkin yleisesti pimeästä »rautakaudesta»,
jossa ihmiskunta nykyään elää, ja muistelivat ikävällä sitä varhaista
»kultakautta», jolloin korkeamman minän hengen tuli vapaana loisti vielä
synnittömässä ihmiskunnassa.

Raudansynty-runossa on heti alussa huomattava piirre: rauta on
synnytetty--tosin Ilmarisen toimesta,--ennenkuin Ilmarinen syntyy. Niin
on salaisen tiedon valossa ihmiskunnankin kehityksessä tapahtunut.
Ennenkuin järjen Ilmarisvoimat varsinaisesti ruumistuivat, oli jo
käynnissä ajatusta tavotteleva, mutta alhaalta päin alkanut
»luonnollinen evolutsioni». Silloisessa eläinkunnassa eli eläinkuntaan
vielä kokonaan kuuluvassa ihmiskunnassa oli alkeellinen ajatuskyky jo
herännyt. Ei saattanut puhua yksilöllisestä ajatuksesta eli
järjenjuoksusta, mutta joukkotajunnassa pyrki jo ilmenemään
itsetietoisuuteen viittaavia vivahduksia: matkimishalua, ihailua,
kiintymystä, uskollisuutta--samoja tajunnanmuotoja, joita näemme
nykyisessäkin eläinkunnassa runsaasti esiintyvän. Ymmärryksen itu oli
täten jo laskettu ihmissielun maaperään--rauta kätketty suohon ja
vuoreen, kuten Kalevala sanoo,--ennenkuin se ihmisten ilmoille pääsi.

Vasta tämän perästä siirtyy runo kertomaan Ilmarisen synnystä eli
korkeampien järjenvoimien heräämisestä:

    Syntyi seppo Ilmarinen,
    Sekä syntyi, jotta kasvoi,
    Se syntyi sysimäellä,
    Kasvoi hiilikankahalla,
    Vaskinen vasara käessä,
    Pihet pikkuiset piossa.
    Yöllä syntyi Ilmarinen,
    Päivällä pajasen laati.

Tämä ei ollut mitään evolutsionia alhaalta päin. Ilmarinen ei ollut
niinkuin vastasyntynyt, joka ei mihinkään kykene. Hän oli »seppo
iänikuinen», valmis jo syntyessään. Yöllä syntyi, päivällä laati pajan.
Hän oli toisen maailman vanha kansalainen, joka maan päällä pukeutui
näkyväiseen haahmoon. Kun vanhassa Kalevalassa Louhen lähettämä lintu
kysyy Ilmariselta, minkätähden tämä on niin »kovin osaava, varsin
taitava takoja», vastaa Ilmarinen:

    Siksi, olen kovin osaava,
    Varsin taitava takoja:
    Kauan katsoin luojan suuhun,
    Partahan jalon jumalan,
    Ennen taivoa takoissa,
    Ilman kantta kalkuttaissa.

Tässä on siis selvästi kysymys hengen yläilmoista laskeutuneesta,
taivaallisesta järjen tulesta, joka ihmiskuntaan on ottanut asuntonsa.
»Se oli totinen valkeus, joka valistaa kaikki ihmiset, jotka maailmaan
tulevat.» (Joh. 1: 9). Ymmärrys oli luonnollisen evolutsionin avulla
alkanut herätä, mutta vasta kun korkeamman järjen pyhät Ilmarisvoimat
ymmärrykseen yhtyivät, syntyivät inhimilliset yksilöt.
Luonnontieteilijät eivät yleensä tahdo uskoa tämmöiseen
»yliluonnolliseen» myötävaikutukseen, mutta eräs heistä, Darwinin
tunnettu työtoveri A.R. Wallace myöntää, että hänen on mahdoton muulla
tavalla käsittää ihmishengen alkuperää kuin juuri tällaisen
yliluonnollisen involutsionin välityksellä.

Nyt on luonnollisesti raudansyntyrunossa historiallinen aukko. Siinä ei
kerrota mitään siitä onnellisesta kulta-ajasta, jolloin korkeampi hengen
valo oli ylivallalla ja rauta vielä »makasi suossa». Raudansynnyssä
ryhdytään heti kertomaan siitä, miten »syntiin lankeemuksen» jälkeen
Ilmarisvoimat saavat tehtäväkseen hakea loogillisen ymmärryksen rauta
päivänvaloon ja ryhtyä sitä takomaan. Ja kyllä todella rauta silloin
tulta pelkää:

    Rauta raukka säpsähtihe,
    Säpsähtihe, säikähtihe,
    Kun kuuli tulen sanomat,
    Tulen tuimat maininnaiset.

Mutta kauniisti lohduttaa Ilmarinen:

    Ellös olko milläskänä,
    Tuli ei polta tuttuansa,
    Herjaele heimoansa!
    Kun tulet tulen tuville,
    Valkean varustimille,
    Siellä kasvat kaunihiksi,
    Ylenet ylen ehoksi,
    Miesten miekoiksi[29] hyviksi,
    Naisten nauhan päättimiksi.[30]

Maallinen ymmärrys ei mielellään kasva järjen pyhän viisauden
tulessa--se rukoilee pois »tuskista tulen punaisen»,--mutta Ilmarinen
huomauttaa syystä, että paha kerrassaan voittaa, jos alempi järki saa
kulkea omin tein:

    Jos otan sinun tulesta,
    Ehkä kasvat kauheaksi,
    Kovin raivoksi rupeat,
    Vielä veistät veljeäsi,
    Lastuat emosi lasta.

Ymmärrys kuitenkin vannoo tuskan hetkenä, ettei se mitään pahaa aio
tehdä. Ilmarinen tempaa raudan tulesta, asettaa sen alasimelle ja
muovailee sitä. Nyt ei puutu muuta kuin viimeinen koetus, niin
ymmärryksestä on tullut oivallinen järjen työkalu:

    Viel' oli pikkuista vajalla,
    Rauta raukka tarpehessa:
    Eipä kiehu rauan kieli,
    Ei sukeu suu teräksen,
    Rauta ei kasva karkeaksi
    Ilman veessä kastumatta.

Tunteen koetus! Logiikka on upotettava tunteiden ja intohimojen
kasteveteen. Ja Ilmarinen ymmärtää, että kastevesi on oleva makeata ja
hyvää (9: 207-230). Mutta kuinka käy? Mehiläinen, jolta hän hunajata
pyytää, pettää hänen toiveensa:

    Lenteä hyrähtelevi,
    Viskoi Hiien hirmuloita,
    Kantoi käärmehen kähyjä,
    Maon mustia mujuja,
    Kusiaisen kutkelmoita,
    Sammakon salavihoja,
    Teräksen tekomujuihin,
    Rauan karkaisuvetehen.

Tunteet eivät olleetkaan kauniita! Kun alempi ymmärrys joutuu
eläimellisten himojen ja halujen pyörteeseen, sammuu sen lainavalo ja
koko sen voima valuu tunteisiin. Kun Ilmarinen kastoi raudan kirottuun
veteen,

    Sai siitä teräs pahaksi,
    Rauta raivoksi rupesi,
    Petti vaivainen valansa,
    Söi kuin koira kunniansa,
    Veisti raukka veljeänsä,
    Sukuansa suin piteli,
    Veren päästi vuotamahan,
    Hurmehen hurahtamahan.

Raudansynty-runo päättyy tähän dramaattisessa realismissaan oivalliseen
kuvaukseen ihmiskunnan älyllisestä tilasta, joka osittain jatkuu vielä
tänäpäivänä, vaikka Ilmarisvoimat kulttuurin muodossa jo ovat paljon ja
kauvan ponnistelleet ihmiskunnassa.




14.

ILMARINEN JA SAMPO.


Merkillisin työ, minkä Ilmarinen suorittaa, on Sammon taonta. Tärkeimpiä
avaimia Kalevalan ymmärtämiseen on sentähden oikea käsitys Sammosta. Kun
jo tiedämme, mitä Ilmarinen on ja mitä takominen tarkottaa, on helppo
tehdä itsellemme yleiskuva Sammosta. Sampo on jotakin, mitä älynvoimat
ihmiskunnassa saavat aikaan ankaran työn avulla. Ja mitä muuta tämä
olisi kuin kulttuuri, juolahtaa heti mieleemme. »Sampo kuvailee kaikkia
senaikuisia elinkeinoja yleensä», sanoi jo Lönnrot. Kulttuurityössä ja
sivistystehtävissä inhimillinen äly, joka eläimellisten vaistojen
helmaan heitettynä joutui harhateille, taas ohjattiin oikeaan suuntaan.
Kuitenkin Kalevala kertoo, että juuri Sampo antoi aihetta uusiin ja
vielä suurempiin ristiriitoihin. Kun Ilmarinen oli Pohjolan emännälle
takonut Sammon, lukitsi tämä sen Pohjolan kivimäkeen, mikä nähtävästi ei
ollut mieleistä Kalevalan sankareille. Pohjolaiset vaurastuivat kyllä
hyvin Sammon turvissa, mutta yleisempää hyötyä Sammosta ei ollut,
päinvastoin Kalevan kansalle siitä oli haittaa. Jos Sampo olisi
tarkottanut paljastaan kulttuurityötä, elinkeinoja, tieteitä, taiteita,
olisi luullut Ilmarisen voivan takoa uuden entistä ehomman Sammon.
Siihen hän ei kuitenkaan pystynyt, vaan Kalevalan sankarein tehtäväksi
jäi ryöstää pois ja siten pelastaa Sampo Pohjolan kivimäestä. Tämä
seikka osottaa meille, että Sampoon kätkeytyy vieläkin syvempi ja
salaisempi merkitys.

Sammon arvotuksen tässä syvemmässä merkityksessä ratkaisee aikojen
viisaus ja perintätieto. On jo ennen ollut puhetta siitä, että salainen
tieto ei asetu samalle kannalle kuin nykyaikainen enemmän tai vähemmän
materialistinen käsitys sivistysten, uskontojen, valtioiden j.n.e.
syntyä koskevissa kysymyksissä. Salaisen tiedon kanta on jyrkästi
vastakkainen. Sen mukaan kaikki sivistykset ja uskonnot on pantu toimeen
ylhäältä päin, s.o. kehittyneempien ja viisaampien olentojen puolelta.
Kun nyt ihmiskunta aikojen aamulla oli kokematon ja kehittymätön, herää
kysymys, mistä silloin viisaita ja kehittyneitä ihmisyksilöitä oli
saatavissa. Tämänkin salaiset traditsionit ratkaisevat perin
luonnollisella tavalla: tietysti jostain toisesta kiertotähdestä, jonka
ihmiskunta, samalla kuin se olennaisesti oli maapallon ihmiskunnan
kaltainen, oli tätä mittaamattomia aikoja vanhempi ja kehittyneempi ja
niin muodoin saattoi lähettää auttajia ja opettajia maan päälle. Meidän
päivinämme, jolloin esitetään teorioja orgaanisen elämän siirtymisestä
taivaankappaleesta toiseen, tämmöisen olettamuksen ei pitäisi tuntua
mahdottomalta.

Väinämöis- ja Lemminkäisvoimat eivät onnistu kiinnittämään itseensä
ihmiskunnan huomiota, eivät edes Ilmarisvoimat sinään. Ihmiskunta jäisi
tietämättömäksi jumalallista kyvyistään, ellei Väinämöinen kehottaisi
Ilmarista takomaan Sampoa. Vasta kun Sampo on taottu, taipuu Pohjan
ihana impi.

Ilmarinen edustaa täten kaikkia älynvoimia, jotka ihmiskunnassa osaansa
näyttelevät, ei ainoastaan maapallon ihmisten omaa älyä, vaan myös
kaikkien tänne muualta tulleiden auttajien ja opastajien, vapahtajien ja
lainlaatijain neroa ja viisautta.

Entä siis Sampo?

Sampo on se salainen viisaus, jonka ihmiskunnan alkuperäiset tietäjät
muualta toivat mukanaan,--se salatiede, joka on ruumistuneena tietäjien
ja viisaiden n.k. valkoisessa eli salaisessa veljeskunnassa ja sen
näkymättömässä temppelissä, joka »ei ihmisten käsillä rakennettu ole».
Tämä käy ilmi jo Sampo-nimestä. Castrén kertoo kuulleensa ikivanhasta
buddhalaisesta temppelistä, jonka nimi mongoolinkielellä on _Sampo_,
tibetinkielellä _Sangfu_; jälkimäinen sana merkitsee »salainen lähde»
(kaikkeen onneen).[31] On olemassa toinenkin tibettiläinen sana, johon
mielestämme voi Sampoa verrata. Tämä on _Sampun_ eli _ Zampun_, joka on
tibettiläisten »elämänpuu». Sillä on kolme juurta: ensimäinen nousee
taivaaseen, korkeimpien vuorten huipulle, toinen kulkee alas manalaan,
kolmas pysyttelee keskivälillä ja ulottuu itään. Jos vielä tahtoisimme
antautua kielitieteellisiin spekulatsioneihin, voisimme sanoa, että
Sampo eli Sambo on sama kuin samboo eli _samboodha_, joka
sanskritinkielisenä sanana merkitsee »korkein tieto eli viisaus», ja
miksei myös sama kuin latinalainen sanayhdistelmä _summum bonum_,
»korkein hyvä»? Comparettin yritys selittää Sammon johtuneeksi
ruotsalaisesta tekaistusta sanasta _sambo_ (»yhteisasumus») on
mielestämme kielitieteellisestikin onnistumaton. Friesin selitykseen,
että Sampo olisi lappalainen noitarumpu, tulemme myöhemmin
viittaamaan.[32] Ja jos pitää paikkansa sääntö, että tarullisten nimien
selitys on lähinnä etsittävä omasta kielestä, miksi ei Sampo olisi
voinut johtua esim. sanasta (viisauden) samapolku (nim. sama, jota
viisaat ennenkin ovat kulkeneet tietoon tullakseen)? Muuten emme pidä
mahdottomana, että sampo-sanalla on yhteyttä sampi ja sammas sanojen
kanssa, kuten nykyiset kielimiehet arvelevat. Mutta yhteyden henkinen
merkitys selviää vasta, kun Sammon mysterio avataan teknillisellä
okkultispsykologisella avaimella, kuten luvussa 28 teemme.

Mutta pitäkäämme mielessä filologiasta huolimatta Sampo-sanan tässä
antamamme okkultinen merkitys. Silloin ymmärrämme ponnen Pohjolan
emännän sanoissa, kun hän puoleksi imarrellen, puoleksi epäillen kysyy
Ilmariselta:

    Ohoh seppo Ilmarinen,
    Takoja iänikuinen,
    Saatatko takoa sammon,
    Kirjokannen kirjaella
    Joutsenen kynän nenästä,
    Maholehmän maitosesta,
    Ohran pienestä jyvästä,
    Kesä-uuhen untuvasta?

Ilmarisella on tässä edessään yli-inhimillinen, yliluonnollinen ja
loogilliselle ymmärrykselle mahdoton tehtävä. Hän ei saata takoa Sampoa
ihmisten omilla kehittymättömillä kyvyillä, vaan se on todella tapahtuva
jumalien avulla, kuten taideteoksen luominen ainakin. Yksin olennot,
joissa korkeampi minuus jo on itsetietoisesti elävä ja joiden
tietämiskykyä eivät rajota aistihavainnot ja kuolevaisten logiikka,
yksin semmoiset kykenevät elämän suurinta taideteosta luomaan, s.o.
panemaan alulle sitä salaista elämän koulua, jossa ihmiskuntamme yksilöt
saattavat itseään kasvattaa.[33]

Sammon taonta on mielestämme vähemmän onnistuneesti esitetty
Kalevalassa: alkuperäinen traditsioni sitä varmaan ei ole
seikkaperäisesti esittänytkään, vaikka se onkin esteettisesti vaikuttava
ja psykologisesti oikea, jos Juhani Ahon tavalla pidämme Sampoa
inhimillisenä taideteoksena. Aineksensa Kalevala siihen nähtävästi on
saanut raudansyntyrunosta ja kultaneidon taonnasta, joihin taonnan
yksityiskohdat asianmukaisina sopivatkin. Sammon laatimiseen riittää
mielestämme säkeet 281-310 ja 393-422, jotka loppuvat kertomukseen,
minkälaisen Sammon Ilmarinen takoi:

    Siitä seppo Ilmarinen,
    Takoja iänikuinen
    Takoa taputtelevi,
    Lyöä lynnähyttelevi,
    Takoi sammon taitavasti:
    Laitahan on jauhomyllyn,
    Toisehen on suolamyllyn,
    Rahamyllyn kolmantehen.
    Siitä jauhoi uusi sampo,
    Kirjokansi kiikutteli,
    Jauhoi purnun puhtehessa,
    Yhen purnun syötäviä,
    Toisen jauhoi myötäviä,
    Kolmannen kotipitoja.

Symboliikka ei ole vaikea käsittää, sillä Salaisen Veljeskunnan
opettajat ja lähetit ovat kaiken kulttuurin alulle panneet. »Jauho» on
leipä eli kaikki mitä ihminen aineellisesti toimeentullakseen tarvitsee
(ennen kaikkea siis maanviljelys pohjoisemmissa seuduissa). Mutta
ihminen ei elä leivästä yksin: hän tarvitsee sitä henkistäkin ravintoa,
joka »Isän suusta lähtee», kuten Jeesus lausui. Tämän henkisen elämän ja
tiedon vertauskuva on »suola»--sanoihan Jeesuskin »te olette maan
suola». Ja vihdoin rikkaus (symbolina »raha») tekee sivistyksen
mahdolliseksi: ei voisi henkinen elämä ilmetä tieteissä, taiteissa,
uskonnoissa j.n.e., ellei olisi rikkautta, s.o. kaikkia aineellisia
tarpeita enemmän kuin kunakin hetkenä tarvitaan.

Onko siis ihme, että »Pohjan akka ihastuu»!

Kun sitten Sampo on suljettu Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse,
alkaa suuri sota Sammosta. Ihmiset jakautuvat kahteen leiriin: Kalevan
kansa tahtoo Sammon tai vaikkapa murusen siitä takaisin itselleen,
Pohjolan väki taas kateellisesti sitä itselleen pidättää.

Mitä tämä on muuta kuin suomalaisten tietäjien muisto vanhasta
taistelusta Atlantis-manterella »valkoisten» ja »mustien» välillä?
Kolmannen juurirodun aikana (kts. edellä) olivat suuret Auttajat
ruumistuneet ihmiskuntaan. Neljännen juurirodun aikana kehittyi »musta
magia» Atlantismaalla ja saavutti arveluttavan muodon ja huolestuttavan
laajuuden ja voiman. Sampo oli joutunut Pohjolaisten käsiin: liiallinen
tieto ja viisaus ihmisille, jotka eivät osanneet sitä oikein käyttää,
vaan käyttivät sitä omaksi hyödykseen, itsekkäihin tarkotuksiinsa.[34]
»Valkoisten kasvojen herrat» silloin päättivät pelastaa mitä
pelastettavissa oli, ettei ihmiskunta syöksyisi kadotukseen.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen johtajina lähtivät uskolliset
Kalevalaiset pimeään Pohjolaan suurelle pelastusretkelleen, ja samalla
tavalla kuin salainen traditsioni ja näkemys kertoo Kalevalakin, että
Väinämöinen vanhimpana tietäjänä vaivutti Pohjolan väen sikeään uneen.
Yksin tämä pieni piirre riittää todistamaan, että kysymys on
Kalevalassakin siitä suuresta sodasta Atlantiksella, josta kansojen
muinaistiedot yleisesti puhuvat.




15.

JÄLLEENSYNTYMINEN.


Lukiessaan Kalevalan kauniita runoja (14 ja 15) Lemminkäisen kuolemasta
ja ylösnousemuksesta tulee teosofiseen maailmankatsomukseen perehtynyt
ajatelleeksi muuatta vanhaa oppia, joka hänelle on elämänongelman
ratkaissut ja joka muuten muistuu hänen mieleensä kristillistäkin
ylösnousemusta miettiessään. Tämä vanha oppi on reinkarnatsioni- eli
jälleensyntymisaate, joka ensi kuulemalta tuntuu niin oudolta.

Se sisältää, että ihminen ei ole ensimäistä kertaa maan päällä eikä
viimeistä. Hän syntyy tänne uudestaan ja uudestaan. Hänen sielunsa ei
ole kotoisin vanhemmistaan eikä ole Jumalan luoma nykyisen elämänsä
alkaessa, vaan on ollut olemassa ennen syntymistään. Missä?
Näkymättömässä henkimaailmassa, johon aina palaa ruumiillisen elämän
loputtua. Ihmisen sielu on tavallaan kuin vieras vaeltaja tämän maan
päällä. Hän saapuu tänne syntymisen portista ja lähtee täältä kuoleman
porttien läpi.

Jälleensyntyminen ei suinkaan ole tulokseton, hyödytön, merkityksetön.
Koko kehityksen aate siinä piilee. Muuten ei kehitystä olisikaan. Elämä
kulkisi ainaisessa ympyrässä eikä siirtyisi paikaltaan, jos yksilöiden
saavutukset aina katkaistaisiin kuolemassa. Mutta kun on
jokin--sielu,--joka kokemuksien kentältä korjaa elon aittaansa, silloin
on olemassa jatkuvan kehityksen mahdollisuus. Paljas fyysillinen
perinnäisyys ei jaksa esim. taata neron säilymistä--luovia neroja on
harvoin monta samassa suvussa,--mutta jälleensyntyminen sen takaa. Kun
ihmissielu on kehityksessään saavuttanut neron asteen, hän neronsa
säilyttää ja siitä nousee. Tämä on mahdollista ainoastaan sen nojalla,
että ihminen on sielu, joka elää näkymättömässä maailmassa ja syntyy
maan päälle kokeakseen ja koulua käydäkseen, työtä tehdäkseen ja
tehtäviä suorittaakseen.

Lemminkäisrunossa Kalevala mielestämme niin kauniisti painostaa tätä
elämän valtaa kuoleman yli. Lemminkäisen elämäntyö jää kesken. Hän
sortuu kesken yrityksiään. Olkoon, että syy on hänessä itsessään.
Katkeralta ja kovalta kuitenkin tuntuu meistä ihmisistä, kun lupaava
elämänjuoksu katkaistaan ennenaikaisesti.

    Se oli loppu Lemminkäisen,
    Kuolo ankara kosian
    Tuonen mustassa joessa,
    Manalan alantehessa.

Niin meistä tuntuu: »se oli loppu». Mutta elämä ei olekaan niin katkera
ja kova. Jälleensyntymisaate haihduttaa kuoleman pelon. Ihminen ei
ikuisiksi ajoiksi siirry pois tästä kokemuksien, kärsimysten, töitten ja
tehtävien maailmasta. Hänen äitinsä--luonto--herättää hänet kuolleista
ylös, ja Kalevala on omistanut pitkän runon tälle äidin rakkaudelle ja
sen toiminnalle ikäänkuin terottaakseen mieleemme, ettemme vain kuolemaa
pelkäisi. Kalevala edustaa täten samaa optimismia kuin muut vanhat
maailmankatsomukset, joihin jälleensyntymisusko on sisältynyt, esim.
Indian ja Egyptin.

Tieteellisten lukijain mielestä on varmaankin liian hätäinen
tämänkaltainen johtopäätös muinaissuomalaisten jälleensyntymisuskosta.
Eihän siitä missään puhuta selvin sanoin, ja epätieteellistä on kaivaa
runojen sanoista esille semmoista mitä niissä ei ole! Saattaa olla,
vastaamme tähän, mutta älkäämme unohtako, että pitkin matkaa koetamme
juuri kaivaa sanoista enemmän sisältöä kuin niissä näennäisesti on.
Siinä ei ymmärtääksemme ole mitään epätieteellistä. Ainoastaan tapamme
kaivaa esille saattaa olla joko järjetön ja epätieteellinen taikka
järjellinen ja järkisyihin perustuva. Siinä on luonnollisesti
velvollisuutemme menetellä kriitillisesti.

Nyt meillä tosin on omat sisäiset syymme, minkätähden olemme lujasti
vakuutetut siitä, että suomalaiset tietäjät tunsivat ja itse uskoivat
jälleensyntymisen elämän järkähtämättömäksi laiksi. Emme siis omasta
puolestamme kaipaa mitään ulkonaisia todistuksia siitä. Mutta emme
myöskään pidä vääränä etsiä mikäli mahdollista jälleensyntymisuskon
jälkiä Kalevalasta y.m. vanhoista runoista. Vieläpä uskomme, että jos
runojen ja loitsujen kerääjät olisivat ottaneet näitä mahdollisuuksia
lukuun, heidän satonsa olisi ollut sitä runsaampi. On vieläkin kansan
seassa tietäjiä, jotka omasta kokemuksestaan tuntevat jälleensyntymisen.

Muuten on nähdäksemme toisiakin kohtia Kalevalassa, jotka viittaavat
jälleensyntymiseen. Semmoinen kohta on koko Lemminkäisen elämänhistoria
selvine jaksoineen ja toisintonimineen. Olemme jo edellä puhuneet
tästä[35] ja huomautamme nyt vain, että nuo kehitysjaksot sopivat
mainiosti myös kuvaamaan jonkun ihmisyksilön jälleensyntymistä.
Kutsukaamme tätä yksilöä eli sielua Lemminkäiseksi: silloin on
märkähattu karjanpaimen viittaus Lemminkäisen varhaisiin ruumistuksiin,

Ahti Saarelainen tyypillinen kuva myöhemmästä ruumistusten sarjasta.
Lemminkäinen sitä seuraavasta ja Pätöinen Poika loppunäytelmistä.

Toinen jälleensyntymiseen viittaava kohta on Väinämöisen sisältörikas
lupaus palata takaisin:

    »Annapas ajan kulua,
    Päivän mennä, toisen tulla,
    Taas minua tarvitahan,
    Katsotahan, kaivatahan
    Uuen sammon saattajaksi,
    Uuen soiton suoriaksi,
    Uuen kuun kulettajaksi,
    Uuen päivän päästäjäksi,
    Kun ei kuuta, aurinkoa
    Eikä ilmaista iloa...»

Kuten muinaisten uskontojen tai nykyaikaisen teosofian tuntijat
tietävät, on eräs toinen oppi mitä läheisimmin liittynyt
jälleensyntymisaatteeseen. Tämä toinen on oppi syyn ja seurauksen eli
syysuhteen laista, jota buddhalaiset nimittävät _karma_-nimellä. Karma
se reinkarnatsionin yhteydessä määrää, minkälainen yksilön ruumistus
kulloinkin on. Ihmisen synnynnäiset ruumiilliset ja henkiset kyvyt ovat
karman »lahjoja», s.o. seurauksia ihmisen omasta menneisyydestä, hänen
itsensä hankkimia ja kehittämiä; perhe ja ympäristö, johon ihmissielu
syntyy, ovat niinikään karman määräämiä, samoin »kohtalon iskut», jotka
ihmisiä elämän aikana kohtaavat. Karmaa miettimällä paraiten selviää,
missä määrin ihmisen tahto on »vapaa».

Suomen kansa on aina lujasti luottanut »kohtaloon» eli »luojaan». »Se on
niin sallittu», on usein ainoa lohdutus murheen hetkenä. Ja monta on
sananlaskua, jotka eri puolilta kuvaavat tätä »fatalismia». Mainitsemme
muutamia:

    Eteen tehty kiertää.
    Minkä taakseen panee, sen edestään löytää.
    Ei sitä sanaa sanota, jonka kannoilla ei ajeta.
    Tiellä pitkä kanto kaskessa.
    Tulee rikkaastakin köyhä, kerjäläisestäkin kentraali.
    Vuoroon vettä soudetaan.
    Autuas toisen vahingosta viisastuu, vaivainen omastaan.
    Jos minulla olisi entinen aikani ja nykyinen mieleni!
    Olen ollut orjanakin, olen orjoa pitänyt.
    Enemmän tiedät, kun tänne tulit.
    Vahingosta viisaaksi tullaan, ei voikakosta.
    Oma vaiva opettaapi toisen vaivaa tuntemahan.

Kun nyt luja sallimususko kestääkseen järjen tulessa miltei vaatimalla
vaatii täydennyksekseen käsityksen jälleensyntymisen laista, tuntuu
luonnolliselta olettaa, että Suomen kansaa on ennen kasvatettu
jälleensyntymisuskon avulla luojaansa ja kohtaloonsa luottamaan, vaikka
toinen puoli kasvatuksesta ja opetuksesta myöhemmin, kristillisellä
ajalla, on joutunut unohduksiin. Edellä mainitut sananlaskutkin saavat
heti laajemman ja kirkkaamman sisällön, jos niitä ajattelee
reinkarnatsionin kannalta. Eihän rikkaasta aina köyhä tule eikä
kerjäläisestä komea sotaherra samassa ruumistuksessa: mutta eri
ruumistuksissa osat todella vaihtelevat niinkuin näyttelijän
näyttämöllä. Kuinka moni ihminen huokaakaan myöhemmin elämässään:
olisipa minulla entinen aikani ja nykyinen mieleni,--jospa saisin niin
kokeneena kuin nyt olen elää elämäni uudestaan, kylläpä silloin
tietäisin, kuinka eläisin. Jälleensyntymisaatteen kannalta tämä uusi
tilaisuus tarjoutuu.

Onhan ihmisiä, joiden mielestä tämä maallinen elämä on vain musta
murheen laakso. He eivät jaksa ajatellakaan, että heidän uudestaan
pitäisi syntyä tänne. Luulemme kuitenkin, että heidän pessimisminsä
johtuu enemmän väärästä katsantokannasta kuin todellisesta kokemuksesta.
Onhan selvää, että maallinen elämä ei tarjoa paljon sille ihmiselle,
joka siltä odottaa nautintoa ja riemua ja onnea. Ihminen, joka semmoista
elämältä odottaa, hän lähtee väärästä edellytyksestä, ja kun elämä ei
tarjoa hänelle nautintoa ilman tuskaa, ei riemua ilman surua, ei onnea
ilman pettymystä, on luonnollista, että hänen »särkynyt (itsekäs)
sydämensä» houkuttelee älyä pessimismin kuiluun. Mutta jos ihminen
lähtee siitä edellytyksestä, minkä jälleensyntyminen tarjoaa, silloin
hänen katsantokantansa muuttuu perin toiseksi ja hän saavuttaa
mielenrauhan, jota ei ole helppo järkyttää.

Jälleensyntymisen kannalta näet ihminen on oman onnensa seppä. Me saamme
sen, minkä itsellemme hankimme. Meidän on tehtävä työtä onnemme
puolesta. Meidän on maksettava joka ilo ja joka nautinto. Elämä antaa
meille lahjaksi vain elämän ja kyvyn tuntea, iloita, olla onnellinen.
Kaiken muun saamme itse hankkia. Niin, peruskykyjämmekin tulee meidän
kasvattaa ja kehittää.

Jos nyt näyttää siltä, että emme saavuta mitä tavottelemme, että
kaikista ponnistuksistamme huolimatta elämä ei toiveitamme täytä, on
tämä tosiaan vain näennäistä. Kun edellytämme, että synnymme tänne
jälleen ja että olemme ennen täällä olleet, ymmärrämme, että olemme nyt
saavuttaneet valmiina sen, minkä ennen olemme halunneet ja että jossain
tulevassa ruumistuksessa varmasti saavutamme mitä nykyään toivomme. Ja
yhtäkaikki meidän ei tarvitse katsoa näin kauas! Ihminen, joka on
vakuutettu elämän puolueettomuudesta ja sen kyvystä vastata meidän
pyyntöihimme, saa omassa elämässään kokea, että hän todella niittää mitä
kylvää. Mitä sadossa on puolinaista ja epätäydellistä, ei ole elämän
aiheuttamaa. Ihmisen oma ihanne on ontunut, hän on itse heikko ja
tietämätön, ja kaikki näkyväinen saavutus on ajasta ja paikasta
riippuvainen! Älyllisesti tasapainoinen ihminen ei odota liikaa, ei
elämältä, eikä itseltään.

Tätä aito suomalaista tasapainoa kasvattaa jälleensyntymisusko. Sen
suuri siveellinen vaikutus on siinä, että se kokonaan muuttaa
käsityksemme kärsimyksestä ja pahasta.

Koska täällä käymme koulua ja elämä on suuri opettajamme, ei kärsimys
olekaan mikään ehdoton paha. Kärsimys on luonnon vastaus meidän
erehdyksiimme. Ei Jumala meille mitään kärsimyksiä lähetä, ei elämä
meitä kärsimyksillä ahdista. Mutta kun me emme ymmärrä käyttää
järkeämme, kun emme kuuntele sydämemme ja omantuntomme ääntä, vaan
annamme vallan eläimellisille vaistoillemme, silloin kutsumme esiin
kärsimyksen ja tuskan jumalattaret inhimillisen olemuksemme syvyyksistä.
»Eteen tehty kiertää». Me itse itseämme rankaisemme, ja elämä meitä
opastaa ja kasvattaa. »Vahingosta viisaaksi tullaan». Kärsimys on vain
näennäinen paha--aistillinen paha, ei henkinen. Kärsimyksellä on
puhdistava voima, herättävä voima, nostava voima, jollei ihminen
toivotonna heittäydy sen tallattavaksi.

Paha ei ole se mitä kärsimme, vaan paha on se mitä teemme. Kärsimys on
pahan sovittamista, mutta paha on se itsekäs tekomme, joka kärsimystä
maailmaan tuo. Tämä on suomalaista viisautta.




16.

TUONELAN TUVILLA.


Mitä vanhojen suomalaisten viisaus on sanonut kuolemasta ja
kuolemanjälkeisestä elämästä? Materialistejä he eivät olleet, sen kaikki
tutkijat myöntävät, käsitystä heillä oli elämän jatkumisesta kuoleman
jälkeen, mutta heidän kuvauksensa tuonelasta ovat synkkiä ja harmaita.
Matti Varonen sanoo väitöskirjassaan: »Usko ihmishengen
kuolemattomuudesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen samanlaisena
kuin se on ollut täällä maan päällä, tavataan kaikkien maailman kansojen
pakanuususkonnon enimmän yhtäpitävänä kohtana, ja siitä johtunut luulo
vainajain henkien liikkumisesta täällä maan päällä, sekä niiden
kunnioittaminen on pakanuususkonnon perusoppeja, jotka ovat kansoihin
varsin syvälle juurtuneet ja niin lujassa pysyneet, että vielä
kristinopin levittyäkin tapaamme näitä hämäriä käsitteitä siihen
sekottuneina».[36] Kaarle Krohn sanoo teoksessaan »Suomalaisten runojen
uskonto»: »Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän
kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne
viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki
kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin
Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee
niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja
niiden asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli
Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.»[37]

Itse asiassa meidän ei tarvitse kirjottaa mitään uutta tutkielmaa
muinaissuomalaisten kuolemattomuususkosta ja heidän käsityksestään
vainajain elämästä,--sen tutkimuksen tiedemiehemme jo ovat suorittaneet,
ja hyvällä syyllä saatamme suosittaa lukijoillemme edellämainittuja
teoksia. Meidän tehtäväksemme jää vain muutamalla sanalla osottaa, mikä
totuus piilee noiden vanhojen käsitysten takana, jotka tiedemiesten
mielestä ovat niin tuiki taikauskoisia. Tieteelliset tutkijat näet
asettuvat aivan kielteiselle kannalle: kaikki »kummitusjutut» saavat
alkunsa taikauskoisesta tietämättömyydestä ja kristillisen sivistyksen
valo »karkottaa vainajain sielut maan päältä». Vainajain palvominen,
joka on yleinen vanhoilla kansoilla, johtuu siitä, etteivät tunne
totista Jumalaa.

Meidän tulee siis asettua muinaisten tietäjien kannalle ja katsella
kuolemanasioita heidän silmillään. Tämän osaamme tehdä, jos annamme
teosofisen maailmankatsomuksen lyhyesti kertoa meille, mitä aikain
viisaus perustuen lukemattomain tutkijain yliaistillisiin kokemuksiin ja
tutkimuksiin opettaa ihmisen haudantakaisesta elämästä.[38]

Tämä elämä, jonka ihminen viettää henkimaailmassa kahden fyysillisen
ruumistuman välillä, jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen jaksoon eli
periodiin. Ensimäinen on sieluntuskien periodi, jossa ihminen oppii
tuntemaan oman pahuutensa, mikäli sitä hänessä on ilmennyt äsken
päättyneen elämänsä aikana: hänen muistonsa elävöityvät, hän kohtaa tai
on kohtaavinaan niitä ihmisiä, joille hän on kärsimyksiä aiheuttanut, ja
hän tuntee nyt itsessään heidän kärsimyksensä, ymmärtää ja katuu; häntä
neuvotaan, opetetaan ja ohjataan oikealle tielle; tätä tilaa eli
maailmaa kutsutaan tuonelaksi, kaamalookaksi (»himola»), kiirastuleksi,
joka puhdistaa, astralimaailmaksi y.m. Toinen jakso on ylevän ilon ja
autuuden taivaallinen periodi, jossa ihminen jatkaa maallista elämäänsä
siinä määrin, missä tämä oli onnellinen, kaunis ja viaton; hän ikäänkuin
kuolee pois tuonelasta ja syntyy uudestaan maailmaan, jossa ei ole
kärsimystä eikä pahaa; hänen ihanimmat unelmansa toteutuvat: mitä
tahansa hän on onnesta kuvitellut, se nyt elävänä nousee hänen eteensä;
kaikki rakastamansa ihmiset ja elävät olennot häntä ympäröivät; tätä
tilaa eli maailmaa kutsutaan taivaaksi, deevakhaaniksi (»jumalien
maaksi»), paratiisiksi, älymaailmaksi y.m. Kolmas periodi on
valmistautumista uutta maallista elämää varten: onnensa ja
kiitollisuutensa huipulla ihminen alkaa ajatella uutta ruumistusta,
jossa taas olisi tilaisuudessa kokemaan ja oppimaan, hankkimaan uusia
hyveitä ja kykyjä ja koettelemaan vastahankituita; hän heittäytyy oman
henkensä helmaan ja syleily on niin valtava, että vanha personallisuus
häipyy unholaan, haihtuu; kun sitten »laskeutuminen aineeseen» jälleen
tapahtuu ja kun sopivat vanhemmat on löydetty, alkaa uusi personallinen
minä vähitellen muodostua, ja uusi ihmislapsi syntyy fyysilliseen
maailmaan.

Nyt on huomattava, että tämän maailman ja tuonelan rajalla on olemassa
välitila, eetterinen, puoliaineellinen, jonka läpi normaalivainaja
kulkee tajuttomana ja joka erottaa hänet fyysillisestä maailmasta, kun
hän kerran tuonelaan on joutunut. Mutta jos vainaja syystä tai toisesta
tuntee vetäymystä maalliseen elämään, saattaa hän jäädä tähän
puoliaineelliseen välitilaan tai palata siihen ajoittain tuonelasta.
Kummassakin tapauksessa hän silloin joutuu kosketukseen fyysillisen
maailman kanssa ja voi seurustella elävien kanssa joko kummittelemalla
tai mediumein välityksellä.

Että muinaissuomalaiset tietäjät tunsivat näitä luonnon tosiseikkoja,
näkyy selvästi jo Kalevalasta, jonka 16 ja 17 runoissa kerrotaan
Väinämöisen matkasta tuonelaan ja Antero Vipusen luo. Väinämöinen ei ole
mikään vainaja, vaan elävä totuudenetsijä, joka omasta alotteestaan
lähtee manalaan kolme puuttuvaa sanaa etsimään, samoinkuin
kreikkalaisten Orfeus laskeutui tartarokseen Eurydikeänsä etsimään. Ja
vaikka Kalevala ei paljon kerro Väinämöisen havainnoista tuonelan elämän
suhteen, antaa se hänen kuitenkin lausua nuo varottavat sanat:

    »Elkätte imeisen lapset
    Sinä ilmoisna ikänä
    Tehkö syytä syyttömälle,
    Vikoa viattomalle!
    Pahoin palkka maksetahan
    Tuolla Tuonelan koissa:
    Sia on siellä syyllisillä,
    Vuotehet viallisilla,
    Alus kuumista kivistä,
    Palavoista paateroista,
    Peitto kyistä, käärmehistä,
    Tuonen toukista kuottu!»

Näiden sanojen seikkaperäinen totuus käy edellisestä selville. Ne
kuvaavat ytimekkäällä tavalla, kuinka paha saa palkkansa manalassa.

Kun ei Väinämöinen löydä etsimiänsä sanoja tuonelasta, saa hän
muutamalta paimenelta neuvon lähteä Antero Vipusen luo:

    »Saat tuolta sata sanoa,
    Tuhat virren tutkelmusta
    Suusta Antero Vipusen,
    Vatsasta vara-väkevän...»

Matkan vaikeudet eivät pelota Väinämöistä, joka saapuu vanhan
jättiläistietäjän luo ja herättää hänet kuolonunestaan. Jättiläinen
nielaisee Väinämöisen ja jos Väinämöinen olisi ollut tavallinen
kuolevainen, olisi hänen käynyt, niinkuin Vipunen itse ilmottaa toisten
käyneen:

    »Jo olen jotaki syönyt,
    Syönyt uuhta, syönyt vuohta,
    Syönyt lehmeä mahoa,
    Syönyt karjua sikoa,
    En ole vielä mointa syönyt,
    En tämän palan makuista...
    Mi sinä lienet miehiäsi,
    Ja kuka urohiasi,
    Jo olen syönyt sa'an urosta,
    Tuhonnut tuhannen miestä,
    Enpä liene mointa syönyt,
    Syet suuhuni tulevat,
    Kekälehet kielelleni,
    Rauan kuonat kulkkuhuni.»

Mutta Väinämöinen on tietäjä itse, viisas totuudenetsijä, joka
hillitsemällä itseään käy pelkäämättä kohti päämääräänsä. Hän ei
hellitä, ennenkuin Antero Vipunen suostuu jakamaan hänelle tietojansa:

    Silloin virsikäs Vipunen,
    Tuo vanha vara-väkevä,
    Jonk' oli suussa suuri tieto,
    Mahti ponnetoin povessa,
    Aukaisi sanaisen arkun,
    Virsilippahan levitti,
    Lauloaksensa hyviä,
    Parahia pannaksensa,
    Noita syntyjä syviä,
    Ajan alkuluottehia,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhet urohot
    Tällä inhalla iällä,
    Katovalla kannikalla.

Kuka nyt on Antero Vipunen tai mitä tämä tietorikas jättiläinen kuvaa?
Mitä muuta kuin juuri sitä luonnon tajuntaa eli maailmaa, jossa vainajat
taivastilaansa viettävät! Vipunen nukkuu: niin on tosiaan taivasta
verrattu unennäöksi, rauhalliseksi levoksi. Vipunen syö kaikki: niin
tosiaan vainajat taivastilan päättyessä ovat kadottaneet personallisen
itsetietoisuutensa. Vipunen manaa pois Väinämöistä, joka hänelle
häiriötä ja tuskaa tuottaa: niin tosiaan kärsimys ja paha ei saa ylettyä
taivaaseen. Mutta kun Vipunen on voitettu, avaa hän Väinämöiselle
tietonsa aarteet: niin todella käy sille ihmiselle, joka Väinämöisen
tavalla osaa säilyttää itsetajuntansa keskellä taivasmaailman mahtavia
pyörteitä; luonnon muisti hänelle avautuu ja hän saa lukea sitä »elämän
kirjaa», joka säilyttää muiston kaikesta mitä on tapahtunut maailman
alusta saakka.[39] Antero Vipunen kuvaa sitä suurta, salaista
luonnonkirjaa, jota lukemalla yksin voi tietäjäksi kohota. Jokainen
vainaja joutuu sitä lukemaan--sekä tuonelassa että taivaissa; mutta
useimmat eivät osaa siitä muuta lukea kuin oman menneen elämänsä.
Onnellinen Väinämöinen ja hänen kaltaisensa etsijät, joita ei oman
itsensä ajatteleminen häiritse, vaan jotka vapaasti saattavat tutkia ja
vaatia luonnolta sitä tietoa, mikä epäitsekkäälle olennolle kuuluu.

Näemme siis, että kun Kalevalaa ymmärryksellä luemme, puhuu se meille
selvästi kuolemanjälkeisestä elämästä. Tuonelassakäynti-runossa se vielä
todistaa meille seikkaperäisesti tuntevansa sitä puoliaineellista
välitilaa, joka erottaa tuonelan fyysillisestä maailmasta. Kun näet
Väinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan venettä, että hän »pääsisi yli
salmen», kieltäytyy tyttö, koska Väinämöinen ei ole kuollut:

    »Vene täältä tuotanehe,
    Kuni syy sanottanehe,
    Mi sinun Manalle saattoi
    Ilman tau'in tappamatta,
    Ottamatta oivan surman,
    Muun surman musertamatta.»

Väinämöinen koettaa ensin salata syyn ja väittää tytön ahdistamana, että
Tuoni--rauta--vesi--tuli on hänet manalle saattanut. Mutta »lyhykäinen
Tuonen tytti, matala Manalan neiti» vastaa joka kerran ilkkuvan
moittivasti:

    »Jopa keksin kielastajan!
    Kunp' on Tuoni tänne toisi,
    Mana mailta siirteleisi,
    Tuoni toisi tullessansa,
    Manalainen matkassansa,
    Tuonen hattu hartioilla,
    Manan kintahat käessä...
    Kun rauta Manalle saisi,
    Teräs toisi Tuonelahan,
    Verin vaattehet valuisi,
    Hurmehin hurahteleisi...
    Jos vesi Manalle saisi,
    Aalto toisi Tuonelahan,
    Vesin vaattehet valuisi,
    Helmasi herahteleisi...
    Jos tuli Manalle toisi,
    Valkeainen Tuonelahan,
    Oisi kutrit kärventynnä,
    Partaki pahoin palanut.»

Tuonen tytin sanat kuvaavat realistisen tarkasti sitä tosiseikkaa, että
eetterisessä välitilassa näkyy ihmisen haahmosta, mikä hänet on
kuolemaan saattanut. Hän on puettuna puoliaineelliseen eetterihaamuun,
jonka ulkomuoto on fyysillisen ruumiin näköinen. Sentähden vainajatkin,
ilmestyessään kuolinhetkellään tai myöhemmin jollekulle omaiselleen tai
muuten herkälle henkilölle, ovat samannäköisiä kuollessaan: hukkuneista
valuu vesi, murhattujen haavasta virtaa veri, taudin tappamat ovat
laihat ja kalpeat.

Väinämöinen on vain tyyppi tietäjästä, joka kuolleitten valtakunnassa
kulkee. Hän ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, kuten Tuonen tytin
loppumoitteesta näkyykin:

    »...Parempi sinun olisi
    Palata omille maille;
    Äijä on tänne tullehia,
    Ei paljo palannehia.»

Väinämöinen kuului niihin ihmisten paljouteen nähden harvoihin
valittuihin, jotka elävinä käyvät tuonelassa ja sieltä itsetietoisina
palaavat, mutta näitä harvoja on monenlaisia, alimmista poppamiehistä ja
mediumeista--kuten nykyään sanomme--ylimpiin tietäjiin ja viisaihin
saakka. Kaarle Krohn sanoo ennenmainitussa teoksessaan aivan
oikein--vaikkei hän sanoillaan kuvaakaan korkeimmanlaatuista tietäjää:
»Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista,
vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä
uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman kanssa, jotta
ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli
lepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsinainen tehtävä. Kun
tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa
voi tuntea ruumiillisten aistimusten rajoista irtaantuvansa, piti
noidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihottautua
hurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi
vapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella.»[40]

Ja jos kysymme syytä, minkätähden vanhojen kansojen tietäjät yleensä
kuvasivat haudantakaista elämää synkäksi ja sisällöttömäksi, voimme
senkin ymmärtää, kun muistamme, että joukkojen älyperäinen sieluelämä
kasvaa ihmiskunnan kehityksen mukana ja että ennen muinoin harjotettiin
noituutta pahassa merkityksessä paljon enemmän kuin nykyään. Taivastila
näet muuttuu sisältörikkaammaksi, värikkäämmäksi ja pitemmäksi, kuta
enemmän ihmisen sisäinen, älyllinen ja henkinen sieluelämä kehittyy ja
kasvaa: nykyisten sivistyskansojen taivaat ovat sentähden paljon
mieltäkiinnittävämpiä kuin luonnonkansojen. Noituus ja pahuus--kuten
paha omatunto nytkin--synnyttää taas harjottajissaan kuolemanpelkoa,
koska kuolema on tilinteon päivä, ja sentähden monet ennen (ja jotkut
vielä nytkin) koettivat erilaisilla loitsu- y.m. keinoilla edes pitentää
sitä puoliaineellista välitilaa, joka kaikessa harmaudessaan kuitenkin
tuntui olevan lähempänä rakasta fyysillistä elämää kuin tuonelan kauhut.
Verrattain suurissa joukoisssa luonnonkansojen vainajat jäivät ikäänkuin
riippumaan taivaan ja maan välille, tarrautuen kaikella voimallaan
kiinni siihen puoliaineelliseen haahmoon, joka, vaikka se oli
fyysillisen ruumiin näköinen ollen itsekin hienointa fyysillistä
ainetta, oli käyttövälineeksi kelpaamaton ja vangitsi sielun elottomaan
ja harmaaseen toimettomuuteen. Tietysti he ajan kuluttua olivat
pakotetut siitä luopumaan ja heittäytymään sen tajuttomuuden turviin,
jonka takana odotti tuonelatilan pelottava kosto maallisen elämän
pahuudesta, mutta luonnollista on, että alemmanlaatuiset välittäjät ja
noidat--joita tietysti aina oli enemmistössä--eivät muuta nähneet
haudantakaisesta elämästä kuin että se oli joko tuota varjoelämää Kalman
valtakunnassa tai kärsimystilaa Tuonen mailla. Ja vaikka jaloimmat
tietäjät Väinämöisen tavalla tunsivat taivaselämän eli Antero Vipusen
suuremmat salaisuudet, oli luonnollista, etteivät he kehittymättömälle
rahvaalle saattaneet siitä paljoakaan muuta kertoa, kuin että se oli
onnellista unta ja lepoa niille, jotka maan päällä hyvin olivat eläneet.
Niinkuin sananlaskutkin sanovat:

    Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.
    Kuollut se on nukkunut.
    Se ihminen on kuollessaan, kuin on eläissäänkin.
    Tallella lapsi taivaassa.
    Kuolee missä kuolee: yksi mitta taivaaseen.
    Päässyt kuollut vuorostansa.
    Rauha eläville, lepo kuolleille.




17.

VÄINÄMÖISEN SOITTO.


Musikaalisesti kauneimpia, lennokkaimpia, mahtavimpia kohtia Kalevalassa
on Väinämöisen soiton kuvaus 41 runossa ja sen toisinto 44 runon
säkeissä 231-334. Siinä niin selvästi astuu näkyviin muinaisen Suomen
kansan syvä kunnioitus luontoa kohtaan. Luonto ei ole sille kuollut eikä
vieras. »Elottomatkin» kappaleet ovat täynnä tajuntaa ja tunnetta ja
yhtä läheisiä ihmiselle kuin elävät olennot. Ihminen onkin vain rengas
suuressa luomisen ketjussa, veli ja vertainen luonnon kaikkien olioiden
kanssa. Vaikka Kalevalassa yhtä mittaa tapaa esimerkkejä tästä
muinaisuomalaisten »luontoa elävöittävästä ja personoivasta»
katsantokannasta, on tämä katsantokanta aivankuin kokonaisuudessaan
esitettynä Väinämöisen soiton kuvauksessa. Väinämöinen lumoo soitollaan
koko luonnon ja kaikki elävät olennot, ja vaikka F.A. Hästesko
pitäessään kohtausta »leikillisen ja vapaan mielikuvituksen luomana»[41]
sanoillaan toisikin ilmi yleisen mielipiteen, on tällä kuvauksella mitä
ylevin siveellinen ja totuudenmukainen sisältö sille, joka ymmärryksellä
osaa sitä lukea. Itse asiassa se avaa meille vielä uusia näköaloja sen
henkisen taustan yli, josta kalevalaisten tietäjäin totuudenetsintä niin
elävänä erittyy.

Väinämöinen esiintyy tässä soittaessaan suurena ja täydellisenä
tietäjänä. Häntä ei voi enää pitää tavallisena totuudenetsijänä,
huimaavan korkealle hän kohoo yli muun ihmiskunnan, josta ei yksikään
yksilö kykene koskettelemaan hänen kanteleensa kieliä (40: 259-332).
Julius Krohn sanoo tästä Väinämöisen etevämmyydestä: »Yksityiset
onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki
ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle» (eli »yhteiselle asialle», kuten
Rafael Engelberg huomauttaa[42]). Hän--Väinämöinen--on miltei
saavuttanut inhimillisen täydellisyyden, hän on kansansa esikoinen ja
ikäänkuin isä, kuten runossakin mainitaan:

    ... Tehessä isän iloa,
    Soitellessa Väinämöisen.

Hänen suhteestaan luontoon ja luonnon suhtautumisesta häneen soittoa
kuunnellessaan näkyy siis, millä tavalla suomalaiset tietäjät
käsittivät--miten he kokemuksesta tiesivät, että ihanneihmisen ja muun
maailman suhde toisiinsa oli. Saamme siis kuvauksesta semmoisenaan
suurenmoisen opetuksen. Yli-ihmisen mahtavin ominaisuus on hänen miltei
rajaton valtansa luonnon yli. Ei hän ole sitä väkivallalla eikä
pelottavilla keinoilla saavuttanut, vaan rakkaudellaan, kauneuden ja
totuuden voimalla on hän vallottanut luonnon sydämen ja voittanut sen
myötätunnon. Elolliset ja elottomat kappaleet ihastuvat häneen,
kuuntelevat häntä ja tottelevat sulasta riemusta. Luonto, jonka tajunta
ennen oli ihmistajunnalle saavuttamaton, on nyt muuttunut suureksi
ihmiseksi, jonka sydän sykkii ilosta ja palvelemishalusta. Rajattomalla
luottamuksella se kääntyy tietäjän puoleen, salaamatta enää rakkauttaan
ja ihastustaan, jota se oikeastaan aina povessaan on tuntenut ihmistä
kohtaan.

Tarkastakaamme tätä yksityiskohtaisemmin. Runo kertoo ensinnäkin, kuinka
eläimet kaikki kokoontuvat kuuntelemaan Väinämöisen soittoa:

    ... Ei ollut sitä metsässä
    Jalan neljän juoksevata,
    Koivin koikkelehtavata,
    Ku ei tullut kuulemahan,
    Iloa imehtimähän...
    Mi oli ilman lintujaki,
    Kahen siiven sirkovia,
    Ne tulivat tuiskutellen,
    Kiiätellen kiirehtivät
    Kunnioa kuulemahan,
    Iloa imehtimähän...
    Ei sitä oloista ollut,
    Ei ollut ve'essäkänä,
    Evän kuuen kulkevata,
    Kalaparvea parasta,
    Ku ei tullut kuulemahan,
    Iloa imehtimähän.

Ja runo mainitsee nimenomaan kaikkinaisia villitilassa olevia eläimiä:
oravat, kärpät, hirvet, ilvekset, sudet, karhut, kokot, haukat, allit,
joutsenet, peipposet, sirkut, leivot, hauit, lohet, siikaset, säret,
ahvenet, mujeet. Kaikki tottelivat tietäjän kutsua, kaikkien sydän
ilosta ailahti.

Eikö siinä ole annettu merkillinen viittaus ihmisille? »Katsokaa», sanoo
vanha suomalainen viisaus, »muutamia eläinlajia olette te ihmiset
kesyttäneet ja tehneet niistä itsellenne ystäviä ja palvelijoita, mutta
metsä on täynnä, ilma ja vesi ovat täynnä eläviä olentoja, joita vastaan
taistelette tai joita pakotatte itseänne palvelemaan! Kuinka kaukana
vielä olette päämäärästä! Täydellinen ihminen, tietäjä, ei ole
sotajalalla yhdenkään eläimen kanssa, kaikkia hän rakastaa ja kaikki
häntä rakastavat. Niin teidänkin tulee oppia kaikkia eläimiä
kesyttämään, ennenkuin täydellisyyden saavutatte.» Ja todella tuntuu,
niinkuin toinen viisas tietäjä, kristitty Paavali, olisi tarkottanut
samaa ja viitannut samaan tulevaisuuteen kirjottaessaan nuo tunnetut
sanansa: »Sillä hartaasti ikävöiden odottaa luomakunta Jumalan lasten
(poikain) ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden
alle--ei omasta tahdostaan, vaan sen tahdosta, joka sen alisti, toivon
varaan, koska itse luomakuntakin tulee vapautettavaksi turmeltumuksen
orjuudesta Jumalan lasten (poikain) kirkkauden vapauteen. Sillä me
tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on ahdistuksessa aina
tähän asti.[43]»

Eikä tämmöinen tulevaisuuden kuvaus, jommoisen Kalevala ja raamattu
antavat,[44] ole tuulesta temmattu. Jos vähänkään saamme luottaa ihaniin
keskiaikaisiin legendoihin ja matkustajain kertomuksiin itäisiltä
mailta, on todellisuus monta kertaa vastannut pyhien kirjojen kuvauksia.
Indiassa on tapana sanoa: kun pyhä joogi istuu mietiskelyssään, ei
yksikään eläin häntä pelkää; vapaasti taivaan linnut häntä lähentelevät;
metsän pedotkin tuntevat vetäymystä hänen läheisyyteensä; tiikerit ja
käärmeet ryömivät hänen jalkainsa juureen ja kylpevät siinä rakkauden
paisteessa, joka säteilee hänen olemuksestaan.

Ja miksi kutsuisimme legendoja vain lapsellisen mielikuvituksen
tuotteiksi? Piileehän niissä aina todellisuudesta tuotu ydin, jonka
ympärille ovat kutoutuneet, ja usein niihin on kätketty enemmän totuutta
kuin n.k. historialliseen kuvaukseen. Ken ei tuntisi keskiajan
pyhimystaruja esim. Fransiskus Assisilaisesta? Mainitkaamme niistä pari,
jotka osottavat, mikä suloinen valta hänellä oli eläinten yli. Kerran
hänen saarnatessaan kedolla lukuisalle ihmisjoukolle, tuli pääskysparvi
lentäen ja viserrellen ja piti niin kovaa ääntä, että Fransiskuksen
sanat hukkuivat kuulijoilta. Tämän huomattuaan Fransiskus rauhallisesti
kääntyi lintujen puoleen ja sanoi: »rakkaat sisareni pääskyset, vaietkaa
nyt ja olkaa hiljaa sen aikaa kun minä puhun ja selitän; kuunnelkaa
tekin!» Heti pääskysparvi vaikeni ja leijaili hiljaa ihmisjoukon
yläpuolella, eikä yksikään niistä lentänyt pois, ennenkuin Fransiskus
oli saarnansa lopettanut.

Toinen kertomus on sudesta. Kerran tullessaan muutamaan syrjäkylään
Fransiskus kuuli kerrottavan suuresta, peljättävästä sudesta, joka teki
hirmuisia tuhoja kylälle, vaatien harva se ilta ateriakseen lampaan,
kanan tai muun elävän. Fransiskus meni illalla kylän ulkopuolelle sutta
odottamaan. Suuri harmaa susi tuli, nälkäisenä ja julmana, mutta
pelkäämättä eläinten suuri ystävä häntä lähestyi, puhutteli ja tarjosi
kättä. Ja susi antoi käpälänsä ja nyökkäsi päätänsä ymmärtävästi, kun
Fransiskus lempeästi nuhdellen sanoi: »veli susi, miksikä näin olet
valinnut köyhäin ihmisten asuinsijan ruokapaikaksesi ja miksikä hätyytät
heidän kotieläimiään? Ei se ole oikein tehty, ei sinun niin pidä
menetellä. Lupaa nyt minulle, että jätät kylän rauhaan.» Ja legenda
kertoo, että susi lupasi, ja että kylä jäi rauhaan...

Mutta Kalevala ei kerro yksistään eläimistä, että he ihastuivat
Väinämöisen soittoon. Myöskin kasvikunta otti osaa yhteiseen iloon:

    ... Petäjät piti iloa,
    Kannot hyppi kankahilla.

Ja ikäänkuin samalla osottaakseen, ettei Väinämöisen soitto ollut mikään
erikoinen sattuma eli satunnainen tapaus, vaan läpinäkyvänä lankana
hänen silloisessa elämässään, Kalevala edelleen kertoo:

    Kun hän kulki kuusikossa,
    Vaelti petäjikössä,
    Kuusoset kumartelihe,
    Männyt mäellä kääntelihe,
    Käpöset keolle vieri,
    Havut juurelle hajosi.
    Kun hän liikahti lehossa,
    Tahi astahti aholla,
    Lehot leikkiä pitivät,
    Ahot ainoista iloa,
    Kukat kulkivat kutuhun,
    Vesat nuoret notkahteli.

Kasvikuntakin esitetään siis elävänä, tajuisena maailmana, joka osaa
tuntea ja rakastaa, iloita ja surra. Ja vaikka me ihmiset yleensä vähän
tunnemme kasvimaailman sieluelämää, vaikka monet meistä ovat valmiit
nauramaan paljaalle otaksumalle, että kukat ja puut olisivat--omalla
alkuperäisellä tavallaan--sielullisia olentoja, niin kysykäämmepä niiden
ajatusta, jotka paljon ovat tekemisissä kasvien kanssa, puutarhurein,
kukkien kasvattajain, huonekasvien hoitajain j.n.e., ja varmasti saamme
kuulla, että eri puut ja eri kukat ovat eriluontoisia, että kasvit
saattavat olla hyvällä ja pahalla tuulella, että varsin hyvin tuntevat,
rakastetaanko niitä vaiko ei j.n.e. Miksikä ihminen on kiintynyt
synnyinseutuunsa, miksi hän ikävöi siihen takaisin? Suomalaisessa
luonteessa varsinkin elää syvällä kalvava koti-ikävä. Kun suomalainen on
vieraalla maalla, kummittelee hänen mielessään kotoinen luonto, sen
kuuset ja koivut, sen kummut ja kukkulat, sen järvet ja joet. »Oma maa
mansikka, muu maa mustikka.» Tai niinkuin Kalevalassa sanotaan (7:
285-288):

    Parempi omalla maalla
    Vetonenki virsun alta,
    Kuin on maalla vierahalla
    Kultamaljasta metonen.

Mistä tämä johtuu? Siitäkö yksin, että lapsuuden vaikutelmat ovat
voimakkaimmat? Ei siitä yksin. Lapsuuden vaikutelmat ovat voimakkaat,
sillä sydän on puhdas ja ympäristölle altis, mutta rakkaus ei ole yksin
ihmisen puolella: luontokin lasta rakastaa. Meidän kiintymyksemme
synnyinseutuun riippuu yhtä paljon sen seudun rakkaudesta meihin kuin
meidän rakkaudestamme siihen. Tunteet ovat molemminpuolisia, ja meillä
suomalaisilla on synnynnäinen taipumus ymmärtää luontoa. Omassa
rakkausluonnossamme on jotakin mykkää, sanoin selittämätöntä, joka
vastaa puiden ja kasvien äänettömiä tunteita.

Aikain viisauden kannalta kasvikunta ei olekaan mikään tajuton
organismi, vaan ikäänkuin suuri oppiluokka tajunnan
kehitysjärjestelmässä. Luonnon valtakunnat kivikunnasta ylöspäin ovat
mahtavia portaita, joita elävä tajunta hitaasti nousee ihmiseksi
yletäkseen. Vasta ihmisen muodossa tajunta yksilöityy. Sitä ennen se
ilmenee laji- eli joukkotajuntana, tavotellen korkeimmissa eläimissä
personallista yksilöllisyyttä. Salatieteen kannalta on täten kieltämätön
tosiseikka, että luonto on täynnä sielua ja tunnetta. Kun ajattelematon
poika kulkee keppi kädessä piiskaten ruohoa ja kukkia, tallaten allensa
mitä eteen sattuu, silloin luonto kärsii mykkää tuskaansa. Mutta kun
elonleikkaaja syksyllä niittää tuleentuneen viljan, silloin vainiot
ilosta vavahtavat. Onhan ihminen kutsuttu ottamaan osaa luonnon suureen
kasvatustyöhön. Mutta huonosti hän velvollisuutensa täyttää, jos hän
sitä julmasti tai kylmästi tai välinpitämättömästi kohtelee. Ottakoon
Kalevalasta oppia jokainen suomalainen, minkälaiseen ihanaan suhteeseen
hyvä ja hellä ihminen voi joutua rakastavaan, vaikka mykkään luontoon.

Eikä Kalevala syvässä luonnontuntemuksessaan pysähdy n.k. elolliseen
luontoon: elotonkin on sille tajuinen ja tunteva, sekin iloitsee
Väinämöisen, tietäjä-ihmisen mahtavasta soitosta. Kun hän ulkona soitti,
niin

    Vuoret loukkui, paaet paukkui,
    Kaikki kalliot tärähti,
    Kivet laikkui lainehilla,
    Somerot vesillä souti.

Ja

    Kun hän soitteli kotona,
    Huonehessa honkaisessa,
    Niin katot kajahtelivat,
    Permannot pemahtelivat,
    Laet lauloi, ukset ulvoi,
    Kaikki ikkunat iloitsi,
    Kiukoa kivinen liikkui,
    Patsas patvinen pajahti.

Tämä kuvaus on esteettisesti niin luonnollinen, että tekisi mieli sanoa
runolaulajan vain tahtoneen osottaa, kuinka elottomatkin esineet omalla
tavallaan ottavat osaa soiton synnyttämiin ääniaaltoihin. Mutta kun
tuntee Kalevalan aatepiirin, tietää hyvin, että runo todella tarkottaa
kallioiden ja kivien, kattojen ja permantojen, ikkunoiden ja ovien
yhtyneen yhteiseen iloon. Okkultisesti katsoen tämmöinen näkökanta ei
olekaan mikään hyppäys todellisuudesta ulos. Mitä edellä on sanottu
kasvimaailmasta, pitää hieman muutettuna paikkansa elottomankin luonnon
suhteen. Kivikuntakin tuntee, vaikka hitaammin ja heikommin.
Elottomatkin esineet osaavat iloita ja rakastaa, vaikka ne suuremmassa
mitassa kuin elävä luonto vain heijastavat sitä myötätuntoa ja
hellyyttä, jota me olemme niihin upottaneet. Kuinka hienoilla siteillä
saatamme esim. kiintyä työ- ja huonekaluihimme, kirjoihimme,
taideteoksiimme, koko elottomaan kotiimme! Kun niistä pidämme hellää
huolta, hyväilemme ja puhuttelemme niitä, kohtelemme niitä kuin lapsia
tai ystäviä, niin nekin ovat hyvällä ja kiitollisella mielellä,
näyttävät iloisilta ja hyväntuulisilta, palvelevat meitä mielellään,
lohduttavat meitä, kun olemme alakuloisia, neuvovat meitä, kun olemme
epäröivä. Minkä seurapiirin ihminen voi luoda itselleen kotinsa
»elottomista esineistä»! Runoilijat tähän kykenevät, ja jokapäiväiset
ihmiset ovat tietämättömyydessään liian alttiit hymyilemään säälien
haaveilijoille.

Ovathan tiedemiehetkin jo havainneet, että metallit voivat väsyä, ja
jokainen ihminen tietää tämän kokemuksestaan. Ei kenenkään partaveitsi
ole aina yhtä hyvä, vaikka sitä säännöllisesti terotetaan; sillä on omat
tuulensa. Partureilla kuuluukin olevan sananpartena: »tämä veitsi on nyt
väsynyt. Antaa sen levätä aikansa, niin se taas toimii erinomaisesti.»
Me kutsumme sitä väsymykseksi--kukaties veitset itse tehdessään
psykologisia tutkimuksia nimittävät ilmiötä toisella nimellä. Tosiasia
on vain, että metallit ovat milloin virkeitä, milloin väsyneitä.

Entä koneet! Kysykäämme vain koneenkäyttäjiltä, ovatko koneet kuolleita
kappaleita, niin saamme kuulla totuuden. »Vai kuolleita! Eläviä ne ovat,
eläviä ja sangen oikullisia olentoja. Jos vieras minun koneeseeni
koskee, se heti pahastuu ja laskeikse epäkuntoon.» Veturit rautateillä
esim. ovat aina liitossa omien kuljettajiensa kanssa eivätkä siedä
henkilömuutoksia. Niidenkin täytyy silloin tällöin saada levätä, muuten
kulkevat huonosti eivätkä jaksa vetää...

Ihmeellisen syvälle on Kalevala kurkistanut luonnon sieluelämään. Tämä
selviää siitäkin, että muinaissuomalaiset tietäjät eivät ainoastaan ole
nähneet sielua ja tajuntaa näkyväisessä luonnossa, vaan vielä havainneet
näkymättömässä sielumaailmassa elonilmauksia ja olentoja, joilla ei ole
fyysillistä vastinetta ollenkaan. Materialisti pitää näitä paljaan
mielikuvituksen tuotteina, mutta totuudenetsijä ei, sillä eläähän tänä
päivänä ihmisiä, joille näkymättömän maailman asujaimet ovat yhtä
todellisia kuin näkyväisen.

Kalevalan runo luettelee näitä monenlaisia, ja kaikki ne kokoontuvat
Väinämöisen ympärille hänen soittoansa kuuntelemaan.

    Tapiolan tarkka ukko,
    Itse Metsolan isäntä,
    Ja kaikki Tapion kansa,
    Sekä piiat jotta poiat
    Kulki vuoren kukkulalle
    Soittoa tajuamahan;
    Itseki metsän emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo
    Sinisukkahan siroikse,
    Punapaulahan paneikse,
    Loihe koivun konkelolle,
    Lepän lengolle levahti
    Kanteloista kuulemahan,
    Soittoa tajuamahan...
    Itse ilman Luonnottaret,
    Ilman impyet ihanat
    Iloa imehtelivät,
    Kanteloista kuuntelivat,
    Mikä ilman vempelellä,
    Taivon kaarella kajotti,
    Mikä pienen pilven päällä,
    Rusoreunalla rehotti...
    Tuo Kuutar korea impi,
    Neiti Päivätär pätevä
    Pitelivät pirtojansa,
    Niisiänsä nostelivat,
    Kultakangasta kutoivat,
    Hope'ista helskyttivät
    Äärellä punaisen pilven,
    Pitkän kaaren kannikalla.
    Kunpa saivat kuullaksensa
    Tuon sorean soiton äänen,
    Jo pääsi piosta pirta,
    Suistui sukkula käestä,
    Katkesihe kultarihmat,
    Helkähti hopeaniiet...
    Ahto aaltojen kuningas,
    Ve'en ukko ruohoparta
    Ve'en kalvolle veäikse,
    Luikahaiksi lumpehelle,
    Siinä kuunteli iloa...
    Itseki ve'en emäntä,
    Ve'en eukko ruokorinta
    Jopa nousevi merestä,
    Ja lapaikse lainehista...
    Tuota ääntä kuulemahan,
    Soitantoa Väinämöisen...
    Se siihen sikein nukkui,
    Vaipui maata vatsallehen
    Kirjavan kiven selälle,
    Paaen paksun pallealle.

Nämä ovat niitä maan, ilman, veden ja tulen haltioita, joiden
olemassaolo sokean sivistyksen silmissä on satua, mutta joita
muinaissuomalainen viisaus tunsi yhtä hyvin kuin kaikkien kansojen ja
aikojen kokemus, yhtä hyvin kuin keskiaikaisten satujen alkuperäiset
laatijat ja keskiaikaiset alkemistit ja salatieteilijät, jotka luonnon
haltioita kirjotuksissaan mainitsevat ja luokittelevat. Onhan Paracelsus
nykyaikaisen lääketieteemme isä, olihan hän havaintojen tekijä ja
monessa suhteessa aivan nykyaikaisen tieteellinen katsantokannoiltaan;
kuitenkin hän uskoi luonnonhenkiä olevan ja luettelee niitä neljä lajia
kuten Kalevalakin: _gnoomit_ eli Tapion väet, jotka asuvat maassa,
_sylfit_ eli Luonnottaret ja ilman immet, jotka asuvat ilmassa,
_undiinit_ eli Ahdit ja Sotkottaret, jotka asuvat vedessä, ja
_salamanderit_ eli Kuuttaret ja Päivättäret, jotka tulessa asuvat.

Muinoin ihmiset elivät läheisemmässä suhteessa näidenkin näkymättömien
olentojen kanssa kuin nykyään. Koska haltioilla on enemmän ja
välittömämpää valtaa luonnon ja luonnonvoimien yli kuin meillä
ihmisillä, on luonnollista, että kansat ja yksilöt ennen rukoilivat
niiden apua, etsivät niiden suosiota, tekivät ystävyysliittoja niiden
kanssa j.n.e. Koko se »pelkoon ja tietämättömyyteen perustuva
luonnonvoimain palvonta», joksi tiedemiehemme nimittävät tätä
esi-isäimme kaunista suhdetta haltioihin, saa tosiasiain valossa aivan
toisen värityksen. Pikemmin me nykyajan ihmislapset olemme tietämättömiä
ja taikauskoisia, jotka luulemme, että maapallo on luotu yksin meitä
varten emmekä näe, että tätä ihmeellistä kiertotähteä käyttävät kotinaan
ja koulunaan miljonat ja biljonat olennot, joilla ei ole mitään
suoranaista tekemistä meidän tuntemiemme luonnonvaltakuntain kanssa.

Emme tässä yhteydessä tahdo puhua haltioista tarkemmin. Sen vain
tahdomme sanoa, että Kalevalan veljellinen, demokratinen ja ylevä henki
näkyy mielestämme siinäkin, että se aina puhuessaan salaisen ja
näkymättämän maailman olennoista--olkoot ne korkeita tai alhaisia
arvoasteeltaan--esittää niitä perin tuttavallisesti ja luonnollisesti,
ihmisten vertaisina, kaikkien olentojen vertaisina, veljinä ja sisarina
Jumalan suuressa luomistossa.






III.

KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA.

OKKULTISPSYKOLOGINEN ELI KÄYTÄNNÖLLISSOTERIOLOGINEN AVAIN.




18.

TIEDON TIE.


Mysterioviisauden esoteerinen siveysoppi, jota tietäjät kaikkina aikoina
ovat opettaneet, ei ole eilispäivän eksoteerista etiikkaa. Jokapäiväinen
kristillinen moraali esim. määrittelee, miten ihmisen tulee elää ja
ajatella (uskoa), jotta hän tässä elämässä menestyisi ja kauan eläisi ja
haudan tuolla puolen saavuttaisi iankaikkisen autuuden. Sillä on perin
porvarillinen ja personallisesti itsekäs leima. Sen ainoa näköalan
avaruus on taivaallinen autuus, mutta koska tämä autuus rajottuu
jokseenkin älyttömään iloitsemiseen Jumalan valtaistuimen ympärillä, jää
todelliseksi kourintuntuvaksi ihanteeksi eetillisen näköpiirin sisälle
yhteiskunnallinen elämänjuoksu, olletikkin virkaura, mahdollisimman
moitteettomasti, lainkuuliaisesti ja yleisen mielipiteen mukaisesti
suoritettuna. Jokainen ajatteleva ihminen, jokainen totuudenetsijä on
sentähden saanut kokea, että kristillinen siveysoppi juuri
järjestellessään ulkonaista elämän vaellusta jättää ratkaisematta hänen
syvimmän, personallisimman kysymyksensä: miten minun on elämää
ymmärtäminen? miten minun on elettävä?

Toisin on laita esoteerisen moraalin. Se alkaa siitä, mihin eksoteerinen
loppuu. Vasta silloin kun ihminen totuudenetsijänä kysyy, miten hänen on
elettävä, vasta silloin tarjoo sisäinen siveysoppi hänelle kätensä,
vasta silloin hän voi käsittää tietäjäin eetillisiä elämänneuvoja. Vasta
silloin kun ihminen sielunsa koko voimalla kaipaa totuuden tietoa, vasta
silloin hänen korvansa kuulee, kuinka mysterioviisaus kuiskaa:
todellinen inhimillinen siveys on henkistä kehitystä, tiedon kaidalla
tiellä kulkemista.

Matkan päämäärä on jumalallinen tieto elämän ja kuoleman, luonnon ja
luomisen, näkyväisten ja näkymättömien maailmoiden, hyvän ja pahan
mysterioista sekä tiedon kanssa käsi kädessä kulkeva jumalallinen
rakkaus ja jumalallinen valta. Mutta miten tämä tieto on
saavutettavissa? Se ei ole mikään ulkoa opittava läksy, ei toisten
opetuksista eikä paljaalla omalla ajattelemisella hankittava järjen
vakaumus, vaan kokemukseen perustuva ja todella tieteellinen tieto.
Millä tavalla siis tällainen tieto on hankittavissa esim. näkymättömistä
maailmoista ja kuolemantakaisista seikoista? Havaintoihinhan meidän
tietämisemme yleensä perustuu. Havaintoja teemme aistiemme välityksellä;
havainnoista rakennamme itsellemme erilaisten psykologisten prosessien
kautta mielikuvia, käsitteitä ja yleismielteitä. Minkälaisiin ja miten
tehtyihin perustuu nyt yliaistillisen, yliluonnollisen ja jumalallisen
tiedon hankinta?

Ymmärtääksemme tämän täytyy meidän vapautua muutamasta psykologisesta
harhaluulosta ja samalla luoda itsellemme käsitys avaramman sielutieteen
rikkaammista tietämismahdollisuuksista.

Psykologia tekee eron ulko- ja sisäaistimusten välillä. Ulkoaistimuksia
synnyttävät ruumiin ulkopuolelta tulevat kiihottimet: näemme, kuulemme,
haistamme j.n.e. ympärillämme olevan maailman olioita ja tiloja.
Sisäaistimuksia synnyttävät ruumiin sisäpuolelta tulevat kiihottimet,
esim. kemialliset muutokset ruumiissa: monenlaiset sisäiset aistimukset
aikaansaavat taas yhdessä esim. nälän, väsymyksen, virkeyden, kivun
y.m.s. tunteet. Nämä aistimukset, jotka monella tavalla komplisoituvat
ja moninaistuvat, muodostavat nykyisen psykologian mukaan sielumme
kokeilukentän niin sanoaksemme: ulkoaistimukset välittävät tietomme
objektiivisesta maailmasta, sisäaistimukset taas ilmituovat meille
ruumiimme subjektiivisen tilan ja värittävät käsitystämme
ulkomaailmasta.

Tämä on tietysti sinään totta ja erehdys on vain siinä, että nykyinen
sielutiede luulee sisäaistimusten rajottuvan subjektiivisiin seikkoihin,
että toisin sanoen sisäaistimusten välityksellä emme voi tehdä
muunlaisia havaintoja kuin omaa ruumistamme koskevia. Tämä harhaluulo
johtuu taas siitä, että tieteellinen psykologiamme tuntee fyysillisen
ruumiimme vain personallisen sieluelämämme asunnoksi niin sanoaksemme
eikä siksi makrokosmosta vastaavaksi mikrokosmilliseksi mysterioksi,
mikä ruumiimme todellisuudessa on; ja siitä, että virallinen anatomiamme
ja fysiologiamme ei tunne ruumiimme hienoimpia, eetterimäisiä aineosia,
jotka muodostavat näkyväisen ruumiimme näkymättömän puoliskon, eikä siis
niitä ominaisuuksia ja kehitysmahdollisuuksia, joita tässä
eetterihaahmossa piilee.

Jos sitä vastoin asetumme okkultisen fysiologian kannalle ja oletamme,
että ruumiimme eri elimet, näkyväiset ja näkymättömät, vastaavat kukin
tarkoin määrättyä alaa fyysillisen kosmoksen sisäisessä koneistossa,
ymmärrämme à priori, että jos saisimme aikaan semmoisen harmoonisen
korrespondensin ruumiillisen mikrokosmoksemme ja meitä ympäröivän
makrokosmoksen välillä, että edellinen kykenisi välittämään aistimuksia
jälkimäisestä, olisi sielumme tietämismahdollisuudet miltei rajattomasti
enentyneet, sen kokeilukenttä silmänkantamattomiin laajentunut.

Ruumiissamme kehittyisi ikäänkuin uusia aisteja, ja ruumis itse
muuttuisi uppiniskaisesta eläimestä puolueettomaksi havaintovälineeksi.

Tämä nyt ei ole mikään olettamus salatieteen kannalta. Kaikki tietäjät
tuntevat tämän hypoteesin kokemusperäiseksi tosiasiaksi.
Mysterioviisauden moraali neuvoo juuri, miten totuudenetsijän tulee
sisäisesti puhdistaa ja valmistaa itseään, että hänen oma
personallisuutensa kehittyisi tiedon saavuttamisen välineeksi. Sen
menetelmä perustuu siihen psykofysiologiseen tosiseikkaan, että
ruumiilliset ja sielulliset toiminnot kulkevat rinnatusten, ja se
käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että ruumiillisiin toimintoihin voi
vaikuttaa sielusta päin: herättäessämme itsessämme määrätyn tunteen
esim. saamme aikaan määrätyn muutoksen ruumiimme tilassa. Esoteerinen
etiikka lähtee siitä kohdasta, että ihminen on kutsuttu olemaan itsensä
herra, kasvattamaan ja hallitsemaan itseään. Sentähden se heti alussa
julistaa: _procul profani_--pysykää loitolla te, jotka ette usko omaan
voimaanne.

Päämäärään vieviä teitä on muodollisesti katsoen monta, vaikka ne
hengessä ovat yhtä. Tavallaan jokaisen yksilön tulee kulkea omaa
tietään, joka perustuu hänen inhimilliseen temperamentiinsa.

Vanhat suomalaisetkin tietäjät näkyvät tehneen jonkun verran eroa
erilaatuisten temperamentien välillä, koska meillä Kalevalassa on
jälkikaikuja alkutaipaleilla ainakin kahdesta:
Lemminkäistemperamentista, joka on tunneihmiselle ominainen, ja
Ilmarisluonteesta, joka on järki ja toiminta-ihmisen temperamentia. Emme
puhu erityisestä Väinämöisluonteesta, koska Väinämöinen edustaessaan
ihmisen tahtoa on kaikkien teiden takana. Mainitsimme jo edellä
puhuessamme Logoksen kolminaisuudesta, Väinämöis-, Ilmaris- ja
Lemminkäisvoimista, että Väinämöisvoimat esiintyvät vasta myöhemmin
ihmiskunnan historiassa eli lähemmin määriteltynä vasta yksilöllisen
ihmisen esoteerisessa kehityksessä. Kalevalan kehityspsykologiaa
tutkiessamme on meidän näin ollen muistettava, että samalla tutkimme
juuri Väinämöisvoimien toimintaa. Väinämöinen esiintyykin yhtämittaa
tässä jaksossa Kalevalan kertomuksessa. Vaikka esim. Ilmarinen on
näyttämöllä varsinaisena toimijana, esiintyy Väinämöinen alituiseen
herättäjänä, innostajana, neuvonantajana ja lopputaipaleilla
toimijanakin.

On näet tullut tavaksi erottaa kaksi taivalta tiedon tiellä. Toinen on
valmistavan puhdistuksen, toinen tiedon hankkimisen. Puhdistuksen tiellä
ihminen virittää ruumiillista koneistoaan ainakin alkeelliseen
käyttökuntoon, jotta hän sitten varsinaisella tiellä voisi sitä käyttää
ja eteenpäin kehittää maailmaa tutkiessaan.

Kalevalakin tekee selvän eron näiden kahden taipaleen välillä.
Valmistavaa tietä se kuvaa _kosintaretkissä_, varsinaista tietä
_samposikermässä_. Rafael Engelberg, joka suurella taidolla
esteettispsykologiselta kannalta on syventynyt Kalevalan sisältöön, on
huomannut tämän kahtiajaon[45] ja kutsuu Kalevalan edellistä osaa (runot
1-25) nimellä: »Sampo menetetään Pohjolaan», toista (runot 26-50)
nimellä: »Sampo taistellaan takaisin.» Tietysti hänen jakoperusteensa on
toinen kuin meidän eikä hän ole osannut aavistaakaan, mitä Kalevala
okkultisesti sisältää. Mutta koska hänen valitsemansa otsikot sangen
sattuvasti kuvaavat salaisen tien kahta taivalta, tulimme asiasta
maininneeksi. Saattaa todella sanoa puhdistuksen tiestä, että sitä
kulkiessa »Sampo menetetään Pohjolaan.» Sampo on okkultinen tieto ja
valta: valmistavalla tiellä ihminen pääsee tietoiseksi siitä, että
salainen viisaus on olemassa, hän ikäänkuin takoo Sammon; Sammon hän
kuitenkin heti menettää, mutta saapi Pohjan neidon, s.o. tietoa ja
valtaa hän ei saavuta, ainoastaan oman sielunsa. Sampo menetetään
Pohjolaan: okkultinen tieto asuu hänen ruumiissaan. Vasta tämän jälkeen
alkaa toinen jakso tiellä, kun Sampo taistellaan takaisin ja tieto ja
valta, joka on ruumiiseen kätkettynä, saatetaan päivän valoon.

Etsiessämme Kalevalasta osviittoja elämän salaisista teistä avaamme
runojen sisällön erityisellä avaimella, n.k. okkultispsykologisella.
Olemme jo ennen huomauttaneet siitä, ettemme saa odottaa ominaisnimillä
ja asioilla olevan ehdottomasti saman merkityksen, avattakoon runot
millä avaimella tahansa. Päinvastoin merkitys voi vaihtua ja merkityksiä
on useampia. Puhuessamme Kalevalan mysteriotiedoista käytimme
toisenlaisia avaimia, kosmillisia ja teogonisia. Tässä taas on kysymys
yksilöllispsykologisesta asiasta, ja ominaisnimien merkitys muuttuu
avaimen mukaan. Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka edellisessä osassamme
olivat jumalia, astuvat nyt ihmisinä maan päälle ja tarkottavat totuutta
ja salaista viisautta etsiviä vihkimyskokelaita. Väinämöinen taas, kuten
huomautimme, astuu nyt vasta näyttämölle jumalallisten Väinämöisvoimien
edustajana ja voimme häntä ymmärtää ihmisen sisässä puhuvaksi
jumalalliseksi hengen ääneksi, mutta myös--ja varsinkin tien
alkutaipaleilla--ihmisolennoksi (tietäjäksi, mestariksi), jossa
Väinämöisvoimat ovat ruumistuneina.




19.

JOUKAHAINEN.


Ennenkuin ihminen voi itsetietoisesti astua puhdistuksen tielle, täytyy
hänen sielunsa olla viritettynä totuudenetsijän vireeseen. Hänen täytyy
olla valmis antamaan itsensä lunnaiksi totuudelle. Tätä hengen lakia
Kalevala terottaa mieleemme kuvaamalla dramatisen vaikuttavasti,
minkälainen sielumme tila ei saa olla. Kun sen kuvaus näin ollen on
negatiivinen, on se lähempänä jokapäiväistä elämää, realistisempi ja
tutumpi, eikä jätä meitä minkäänlaiseen epätietoon siitä, minkälainen
totuudenetsijän sieluntila tulee olla. Kuvauksensa Kalevala antaa
runojensa runollisimmassa jaksossa: Aino-sikermässä, jossa on kaksi
osaa: Joukahaisen kilpalaulanta ja Väinämöisen kosinta ynnä sitä
seuraava Ainon itsemurha.

    Olipa nuori Joukahainen,
    Laiha poika Lappalainen,
    Se kävi kylässä kerran,
    Kuuli kummia sanoja,
    Lauluja laeltavaksi,
    Parempia pantavaksi
    Noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla,
    Kuin mitä itseki tiesi,
    Oli oppinut isolta.
    Tuo tuosta kovin pahastui,
    Kaiken aikansa kaehti
    Väinämöistä laulajaksi,
    Paremmaksi itseänsä...

Ja Joukahainen päättää lähteä »voitteloille» Väinämöisen kanssa
huolimatta vanhempainsa kielloista ja varotuksista. Hän valjastaa
tulisen ruunansa kultaisen korjan eteen, istuu rekeen ja ajaa Väinölän
ahoille. Väinämöinen on niinikään ajelemassa, ja kolmantena päivänä
Joukahainen ajaa vastatusten Väinämöisen kanssa, niin että aisa tarttuu
aisaan ja länget länkiin. Väinämöinen kysyy, kuka niin tuhmasti ajaa, ja
Joukahainen vastaa: »minä olen nuori Joukahainen, mutta kuka kurja sinä
olet?»

    »Kun liet nuori Joukahainen,
    veäite syrjähän vähäisen,
    Sie olet nuorempi minua!»

Tähän huomautukseen Joukahainen vastaa: »mitä miehen nuoruudesta, mutta

    Kumpi on tieolta parempi,
    Muistannalta mahtavampi,
    Sep' on tiellä seisomahan,
    Toinen tieltä siirtyköhön...

ja koska lienet vanha Väinämöinen, niin ruvetkaamme kilpaa laulamaan!»

Väinämöinen ensin estelee--»mitäpä minusta laulajaksi, joka aina olen
elänyt näillä kotipellon pientarilla ja kotikäkeä kuunnellut»--, mutta
suostuu ja pyytää Joukahaista kertomaan, mitä hän yli muiden tietää.

Joukahainen rupeaa latelemaan kaikenlaisia muistitietoja luonnon- y.m.
tieteiden aloilta, mutta Väinämöinen keskeyttää: »lapsen tieto, naisen
muisti... Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!»

Nyt Joukahainen laulaa muistitietojaan filosofisemmista asioista, mutta
kun hän uskaltaa kerskailla omilla tiedoilla, saa Väinämöinen hänet
kiinni valheesta. Silloin Joukahainen turvautuu miekkaansa ja kutsuu
Väinämöistä kaksintaisteluun, ja kun Väinämöinen kunniasta kieltäytyy,
uhkaa laulaa Väinämöisen siaksi. Mutta nyt Väinämöinen suuttuu ja häpeää
ja rupeaa itse laulamaan.

    Ei ole laulut lasten laulut,
    Lasten laulut, naisten naurut,
    Ne on partasuun urohon...

Ja huonosti käy Joukahaisen. Väinämöisen laulu upottaa hänet suohon.
Joukahainen

    Jaksoitteli jalkoansa,
    Eipä jaksa jalka nousta,
    Toki toistakin yritti,
    Siin' oli kivinen kenkä...

Kuinka elävästi tämä kertomus tuo eteemme sen inhimillisen sieluntilan,
jota Joukahaisessa kuvataan: »minä olen vanhemmilta ihmisiltä paljon
oppinut, olen lukenut paljon ja suorittanut tutkintoja yliopistoissa ja
akademioissa. Minä tunnen tieteitä ja taiteita ja voin sanoa olevani
kaiken nykyaikaisen tiedon tasalla; mitä sivistys tähän saakka on
saavuttanut, se on minussa aivankuin olennoituna. Jos suoraan puhun--ken
saattaa olla minua oppineempi ja taitavampi?» Ja kuitenkin tälle
itsekylläiselle, turhamaiselle ja materialistiselle mielelle on kohtalo
niin suopea, että se puhuu: »älä usko, veikkonen, että sinun tietosi on
korkeinta ja laajinta mitä olla voi! On sitä muutakin tietoa: on vanhaa
viisautta, on muinaisaikuista mysteriotietoa, jonka rinnalla sinun
oppisi on lapsen lorua. On olemassa henkinen kehitys, joka vie aivan
toisiin saavutuksiin kuin sinun oppisivistyksesi.»

Tätä ei Joukahaissielu ota uskoakseen, mutta samalla näkyy syy, miksi
kohtalo rupesi sille puhumaan. Sillä Joukahaissielu ei ole niin
umpimaterialistinen, että se vain nauraisi. Joukahaissielu pahastuu:
»jos niin on, tahdon nähdä sitä, joka on minua oppineempi ja
viisaampi--kyllä sitten hänelle näytän.» Sen oma luonto kuiskaa emona
sille, että varovaisuus on paikoillaan, sillä syvempää tietoa saattaa
ehkä olla ..., mutta Joukahaissielu uhmailee kohtaloaan: »näyttäköön
elämä vain minulle!»

Ja elämä näyttää. Väinämöinen tulee Joukahaisen tielle. Nöyryyttävinä
tulevat uudet kokemukset nuorelle sielulle: suohon ne sen heittävät,
surujen, tuskan ja kärsimysten suohon. Mihin jäivät sen ylpeät tiedot,
kun kohtalon rautakoura siihen rupesi? Maailma mustenee silmissä eikä
kiintopistettä enää tunnu olevan. »Mitä on elämä, mitä on ihminen? Onko
Jumalaa olemassakaan?»

    Jo nyt nuori Joukahainen
    Jopa tiesi, jotta tunsi,
    Tiesi tielle tullehensa,
    Matkallen osannehensa,
    Voittelohon, laulelohon
    Kera vanhan Väinämöisen.

Ja silloin hädissään sielu nöyrtyy:

    Oi on viisas Väinämöinen,
    Tietäjä iänikuinen,
    Pyörrytä pyhät sanasi,
    Peräytä lausehesi,
    Päästä tästä pälkähästä,
    Tästä seikasta selitä,
    Panenpa parahan makson,
    Annan lunnahat lujimmat!

Niin on ihmissielu valmis elämälle jotakin lupaamaan: »minä ymmärrän
nyt, että on olemassa tietoa, jota en ole saavuttanut, salaisuuksia,
joita en ole ratkaissut, kykyjä, joista minulla ei ollut aavistusta. Kun
vain pääsen takaisin entiseen onneeni ja tasapainooni, luovun mielelläni
jostakin, joka minulle on rakasta, mutta jota sinä, elämä, et soisi
minulla olevan.» Sielu on valmis luopumaan pikku nautinnoistaan ja
käymään käsiksi omaan elämäänsä vakavammalla tavalla.

Mutta elämä ei huoli sielun pikku synneistä, ei synneistä eikä hyveistä.
Väinämöinen laulaa Joukahaisen yhä syvemmälle suohon.

    Oi on viisas Väinämöinen,
    Tietäjä iänikuinen...
    Kun pyörrät pyhät sanasi,
    Luovuttelet luottehesi,
    Annan Aino siskoseni,
    Lainoan emoni lapsen
    Sulle...

»Minä annan ainoan siskoni, toisen puolen itsestäni, annan sinulle
itseni!» Ja silloin totuuden henki vastaa: »nyt valitsit oikein; nyt
teit oikean päätöksen. Sinut minä tahdon, sinut itsesi, että saisin
sinua kasvattaa ja kehittää itseni auttajaksi, viisauteni perijäksi.»

    Siitä vanha Väinämöinen
    Ihastui iki hyväksi,
    Kun sai neion Joukahaisen
    Vanhan päivänsä varaksi.

Joukahainen pääsi pälkähästä, sielu vapahtui ahdinkotilastaan ja elämän
Väinämöisääni lakkasi kuulumasta. Taas oli sielu oma itsensä--eikä
kuitenkaan oma entinen itsensä. Se oli kokenut, se oli kokenut ja nyt
elämä siltä jotain odotti. »Olen nähnyt vilaukselta elämän majesteetin
ja heikkouteni hetkenä lupasin sille itseni. Nyt minun täytyy itseni
muuttaa, nyt täytyy minun pyhittää paras itseni totuuden palvelukseen...
Voi minua.»

Ja Joukahaissielun nuoruus ja kokemattomuus kuvastuu siinä, että se

    Läksi mielellä pahalla,
    Syämmellä synkeällä
    Luoksi armahan emonsa,
    Tykö valtavanhempansa...

Tämä näytelmä ei ole yhden elämän näytelmä. Monessa ruumistuksessa
ihmissielu saattaa viipyä Joukahaistilassa.




20.

AINO.


Aino on Joukahaissielun paras ja hienoin puoli, sitä lapsellista
avuttomuutta, sitä neitseellistä tuoksua, mikä piilee syvällä joka
ihmissielun pinnan alla...

Nyt taiteellisesti herkkä lukija pudistaa päätään: »kuinka Kalevalan
Ainoa ruvetaan vertauskuvallisesti selittämään--tuota ihmeen
luonnollista, runollisen viehättävää Aino-tarua! Sehän on ote elävästä
elämästä, taideteos, eikä mikään symbolisoiva myytti. Etevimmät
runoilijamme ja taiteilijamme ovat siitä saaneet aiheita luomuksiinsa,
ja Kalevalan Aino, tuo elävä todistus Suomen kansan kehittyneestä
kaunotunteesta, etsii vertaistaan maailman kirjallisuudesta.»

Yhdymme sydämestämme tähän lausuntoon, sillä mekin ihailemme tuota
nuorta viatonta tyttöä, jonka sielussa rakkaus ei vielä ollut herännyt,
mutta joka pani niin paljon arvoa omalle runolliselle käsitykselleen
luonnosta ja ihmisyydestä, että hän mieluummin kokonaan luopui
elämästään kuin möi itsensä.

Ja kuitenkin on Aino-runossa eräs piirre, joka meitä ei esteetisesti
koskaan ole tyydyttänyt. Se piirre on Väinämöisen esiintyminen kosijana.
Jos runo tahtoi kuvata Ainoa ja tuoda esiin hänen luonteensa
erikoisuudet, miksi se valitsi Väinämöisen kosijaksi? Olisihan siihen
kelvannut kuka tahansa toinen Ainolle vastenmielinen ja hänen äidilleen
mieluinen kosija. Miksi piti asettaa Väinämöinen, vakaa vanha viisas,
tietäjä iänikuinen, tuohon mahdottomaan tilanteeseen, joka saattoi hänet
säälittäväksi, jopa naurunalaiseksi? Miksi--ellei siinä piile tarkotus
takana. Ja Aino-episodin liittyminen välittömästi Joukahaisen
kilpalaulantaan osottaa, että Aino-tarullakin on oma tarkotuksensa...

Ainossa rohkenemme sentähden nähdä, kuten sanottu, Joukahaissielun
kaikkein pyhimmän. Aino ei ole Joukahaisen korkeampi minä, jonka ääntä
Väinämöinen pikemmin edustaa, vaan kaunein puoli hänen
personallisuudestaan.

Joukahaissielu on kurkistanut peitteen taakse. Se on vilaukselta nähnyt
elämän viisauden, se on tuskassa tuntenut sen voiman. Uhmaillen se
viisautta lähestyi, pelon valtaamana se itsensä sille lupasi, alla päin
se viisauden luota poistui. Joukahaistilasta sielu siirtyi Ainotilaan.

    Sisar nuoren Joukahaisen
    Itse itkullen apeutui,
    Itki päivän, itki toisen,
    Poikkipuolin portahalla,
    Itki suuresta surusta,
    Apeasta miel'alasta.

Mutta ruumis (emo) iloitsee. Se vaistomaisesti tietää, että henkinen
kehitys olisi sille helpotukseksi: ainehiukkaset puhdistuisivat, elämä
tulisi kevyemmäksi, niinkuin edellä toistamamme raamatunpaikkakin sanoo:
koko luomakunta huokailee ja odottaa, että jumalan pojat ilmestyisivät.
Sisässä kuuluvana äänenä ruumis puhuu sielulle: mitä sinä pelkäät ja
suret? Jos täytyykin jättää vanha elämä, niin onhan onnea odotettavissa
uudessakin.

Mutta Ainosielu yhä suree. Se kauhistuu viisautta. Viisaus on sen
mielestä vanha ja iloton, vieras ja kylmä; jumalallinen elämä on sille
tyhjyys, pohjaton avaruus, johon se itse sieluna hukkuisi. Kun se
katselee omaa nuoruuttaan ja koreuttaan, kaikkia kykyjensä ja
hyveittensä helmiä ja sormuksia, ristejä ja nauhoja, niin viisauden
kolkko ääni sille puhuu:

    Eläpä muille, neiti nuori,
    Kun minulle, neiti nuori,
    Kanna kaulan helmilöitä,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä hivusta!

Silloin valtaa sielun semmoinen tuska, ettei se enää välitä kyvyistään
eikä kauneuksistaan: kaikki mikä ennen sitä ilahutti ja mitä muut
ihailivat kadottaa viehätyksensä. Nyt se heittää harrastuksensa ja on
valmiina tyhjäntoimittajana elelemään ruumiissaan:

    »En sinulle enkä muille
    Kanna rinnan ristilöitä,
    Päätä silkillä sitaise,
    Huoli en haahen haljakoista,
    Vehnän viploista valita,
    Asun kaioissa sovissa,
    Kasvan leivän kannikoissa
    Tykönä hyvän isoni,
    Kanssa armahan emoni.»
    Riisti ristin rinnaltansa,
    Sormukset on sormestansa,
    Helmet kaulasta karisti,
    Punalangat päänsä päältä,
    Jätti maalle maan hyviksi,
    Meni itkien kotihin,
    Kallotellen kartanolle...

Huomautamme tässä välillä, että sielun Ainotila ei ole niinkään tavaton
ilmiö. Lahjakkaat ja taiteelliset ihmiset ovat sitä kyllä kokeneet.
Elämien vieriessä he ovat hankkineet itselleen kauniita kykyjä,
sisäisenä kannustimena kunnianhimo, voitonpyynti, halu tulla
rakastetuksi ja ihailluksi. Niinkauan kuin ovat rauhassa ja uskossa
palvelleet näitä epäjumaliaan, on heidän sielunsa ollut onnellinen.
Mutta sitten on saapunut päivä, jolloin totuuden sana elämän kokemusten
muodossa tai muulla tavalla on näyttänyt heille, kuinka mitätöntä ja
pientä, kuinka itsekästä ja ahdasta heidän työnsä on ollut henkisesti
katsoen,--ja silloin on väsymys heidät vallannut, väsymys ja
tyytymättömyys. Jos yrittävät palvella itseään, loppuu into kesken. Jos
toisten imartelemina ja innostamina ponnistavat, häviää usko heihin
itseensä. Tyhjyys ammottaa heidän ympärillään. Mitä varten he
työskentelisivät? Totuut

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/12432