Gutenberg · e01.org
Cover of Kissanporras: Romaani
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 12382

Kissanporras: Romaani

by Hermann Sudermann · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2004
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Kissanporras: Romaani by Hermann Sudermann is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #12382). Rauha oli tehty. Maailma, jota korsikkalainen oli puolen ihmisikää uskaltanut pitää leikkipallonaan, tunsi jälleen itsensä.

    Kirjoittanut

    HERMANN SUDERMANN

    Suomentanut Juho Ahava

    1909

    I.

    Rauha oli tehty. Maailma, jota korsikkalainen oli puolen ihmisikää uskaltanut pitää leikkipallonaan, tunsi jälleen itsensä.

    Runneltuna, revittynä, vuotaen verta tuhansista haavoistaan, täytenään taistelutantereita kuin märkiviä paiseita, puoleksi hautuumaana ja puoleksi raunioina--sellaisena se jälleen löysi itsensä.

    Mutta ihmiskunta, joka vastikään oli vapautunut, ei aavistanut mitään omasta kurjuudestaan.--Jos maata, josta se sai leipänsä, oli lannotettu verelläkin--hyvä vaan! Sittepähän se vastedes kantoi runsaamman hedelmän. Jos luodit ja pistimet olivatkin harventaneet ihmisten rivejä, mitäs siitä?--Olipahan jälelle jääneillä enemmän tilaa ojennella käsivarsiaan.

    Pääsihän jälleen liikkumaan, kun väentungosta hieman oli hajotettu.

    Katkeamaton riemuhuuto kajahti taivasta kohden Gibraltarin kallioilta aina Nordkapiin saakka.--Jokaisessa kellonnuorassa riippui tempova poikanen, jokaiselta alttarilta, jokaisesta majasta kohosi kiitosrukous.----Surevat piiloutuivat, heidän valituksensa tukehtuivat kiitosvirsiin, heidän kyynelensä imi maa samalla kylmäkiskoisuudella, jolla oli juonut kaatuneiden veripisaratkin.

    Keväisen kauneuden keskellä oli Pariisissa rauhansopimus allekirjotettu.----Verilätäköissä kukkivat liljat, ja romuhuoneista tuotiin verenkostuttamat liljaliput. Bourbonit ryömivät esiin nurkistaan, joihin heidät Roberspierren partaveitsi oli ajanut, hieroivat unisia silmiään ja alkoivat iloisina hallita. Unhottaneet eivät he olleet mitään, oppineet ainoastaan kauniin uuden sanan Talleyrandin aapisesta. Tämä sana oli: vallanperimysoikeus.

    Muulla maailmalla oli niin paljo tekemistä omissa asioissaan, oli niin paljo voitonseppeleitä sidottavana ja tervehdysmaljoja kallisteltavana, ettei se joutanut tästä ilveilystä välittämään.

    Odotuksen kuumeen punehduttamina tuijottivat kaikki silmät länttä kohden, josta heidän piti saapua, sankarien, laakereilla seppelöityjen, heidän, jotka pyhän kotiturpeen puolesta, vaimojen ja lasten, oikeuden ja isänmaan puolesta olivat olleet valmiit uhraamaan henkensä ja verensä korsikkalaisen hurmahengen tulikitaan. He olivat ajaneet häntä takaa hänen perimäiseen luolaansa saakka, kunnes hän sidottuna oli virunut heidän jaloissaan.

    Saksan tammet olivat juuri pukeutuneet viheriään, joutuakseen heti ilakoiden ryöstettäviksi, kun voittajat alkoivat palata.

    Etupäässä--iloisina, hilpeän vapaina parvina--palasi isänmaan ylpeys ja kukka, rikasten pojat, jotka vapaaehtoisina jääkäreinä olivat omine hevosineen ja omine aseineen lähteneet pyhään sotaan.

    Heidän tiensä Saksan halki oli lakkaamatonta juhlahumua. Mihin tulivat, kulkivat he ruusuilla ja kukkasilla; kauneimmat neidot halasivat olla heidän rakastamiaan, jaloimmat viinit heidän juotavinaan.

    Heidän jälestään tulvi kasakkavirta Saksan lakeuksien ylitse.

    Vuosikausi sitten, jolloin he, ikäänkuin kostonhenkien parvi, olivat rientäneet suuren armeijan puolikuoliaaksi näännytettyjen tähteiden jälestä, oli Saksa riemuiten tervehtinyt heitä vapauttajinaan, kaupunkien hallitusmiehet olivat juhlallisina kulkueina olleet heidän vastassaan, hymnejä oli sepitelty heidän kunniakseen, ja sinisilmäinen saksalainen tunteellisuus oli vuotanut tulvanaan pesemättömään tataariturpain hyväksi.

    Nytkin kiiteltiin heitä, kuten velvollisuus vaati, mutta saksalaisten ikävöitsevät katseet tähystelivät heidän ylitsensä loitommalle, ikäänkuin he olisivat ainoastaan noiden vielä tulematta olevien varjoja.

    Ja vihdoin saapuivat hekin--kansan miehet, nuo, joilla ei ollut muuta kuin pelkkä elämänsä isänmaalle alttiiksi annettavana. Heidän edellään kulki ikäänkuin särkyneiden vaskitorvien räminä--perästä laahautui paksu tomupilvi.

    Eivät he ilmestyneet kotoisille maille ylväinä ja upeina, kuten kotiin jääneet olivat unelmoineet, sädekehät päiden ympärillä, aaltoilevat viitat liehuen toogan tavoin uljasten vartalojen ympärillä,--vaan raukeina ja tylsinä kuin uuvuksiin ajetut työkonit, likaisina ja repaleisina, syöpäläisistä kihisten, parrat pölyn ja hien vanuttamina, sellaisina he palasivat. Tuossa meni muuan, joka kalpeana ja riutuneena kuin keuhkotautinen ainoastaan vaivoin kykeni jalkojaan siirtelemään eteenpäin, tuolla toinen, joka eläimellistyneenä ja himokkaana katseli ympärilleen, silmien synkässä väikkeessä loimuavan palon kajastus, luisevat nyrkit yhä vielä murhanhimosta kouristuneina.

    Vain siellä täällä loisti ylevä, puhdas liikutus kyyneltyneistä silmistä, vain siellä täällä liittyi kaksi pyssyn perää pitelevää kättä kiitolliseen rukoukseen...

    Mutta tervetulleita olivat he kaikki.--Eikä ketään ollut verinen kostontyö vielä niin raaistanut ja kivetyttänyt, etteivät kyynelet ja suudelmat olisi häntä virvottaneet ja saaneet palaavan valoisamman ajan aavistuksia häämöttämään hänen sielunsa silmiin.

    Tosin ei kiihtyneitä intohimoja yhtäkkiä tuuditeta täydelliseen lepoon.--Kourat, jotka ovat kalpaa heiluttaneet, tarvitsevat aikaa tarttuakseen aurankurkeen ja luotirihmaan, eikä joka miehen ole helppo unhottaa leirielämän rajua hillittömyyttä lempeän kotilieden ääressä.----

    Kuten jokaisen rauhanteon jälkeen, oli sentähden vuosi 14 Saksassa hurja aika. Tämä vuosi, jonka nimi meille myöhemmin syntyneille kaikuu kuin kiitosvirsien, urkujen huminan ja kellojen helinän sulosointu, näki väkivallan töitä ja rikoksia enemmän kuin yksikään muu vuosi ennen tai jälkeen.

    Erittäin villisti elämöi ihmisten valloilleen päässyt petomaisuus niissä seuduissa, joissa sodan edellä oli ranskalaisten ylimielisyys mellastellut täydessä murhanhimoisuudessaan, ja villeimmin siellä, missä taistelutannerten verenhaju ja poltettujen kylien tulenloimotus oli kotiväenkin mielen täyttänyt kauhunkuvilla ja missä salakähmäinen kavaluus ja luihu pelkuruus yhä edelleen sovittamatonna huusi kostoa.

    Näytti melkein, kuin eivät kiihtynyttä isänmaanrakkautta vielä, tyydyttäisi vastikään vuotaneet verivirrat, vaan tarvittaisiin enemmän kuluneen vuosikymmenen häpeän pesemiseen. Eihän voitu aavistaa että korsikkalainen korppikotka, joka istui saarihäkissään, hioi jo teräsnokkaansa nirhatakseen rikki häkkinsä ristikot ja että vielä täytyi monen kuohuvaa verta uhkuvan suonen aueta, ennenkuin hän pääsi täydelliseen lepoon.--

    II.

    Tämän merkillisen vuoden elokuun lopulla istui eräänä päivänä suurehkon talonpoikaistalon suvihuoneessa joukko nuoria miehiä tammipöydän ympärillä, ja pöydän täyttivät koko leveydeltään saviset oluthaarikat ja pyöreämahaiset viinapullot. Tupakansavu, joka tissusi piipunkannen raoista ilmoille, kietoi kuumat, paloviinasta ja innostuksesta hehkuvat kasvot sinisenharmaihin pilviinsä.

    He olivat äsken palanneita isänmaan puolustajia ja mässäsivät sotaisiin muistelmiinsa kiintyneinä.

    Kaikissa heissä saattoi havaita sukuyhtäläisyyden piirteen, jonka samallainen sääty, samallaiset elin- ja ajatustavat painavat ventovieraihinkin. Heidän karheat, rehelliset kasvonsa olivat sodassa villiintyneet ja peittyneet naarmuilla ja arvilla. Parin kolmen käsivarsi oli siteissä vieläkin, ja tuskin ainoakaan oli päässyt niin pitkälle, että olisi ripustanut mustanauhaisen jääkärintakkinsa naulaan.

    He olivat Heiden kylän vapaita talonpoikia, hajallaan asuvia ja kuitenkin naapurillisesti liittoutuneita--muutamat heistä riippuivat vielä isänsä määräysvallasta, toiset olivat jo päässeet talonsa haltijoiksi.

    He eivät olleet konsanaan tehneet vero- eikä päivätöitä; niillä suurilla mullistuksilla, joita Steinin laatima laki muutamia vuosia takaperin oli saanut aikaan talonpoikaissäädyn keskuudessa, ei heihin ollut mitään vaikutusta, ja kun edellisenä keväänä oli kuninkaan sotakutsu kulkenut ympäri maan, olivat he ylpeinä kuten herraspojatkin astuneet vapaaehtoisten jääkärien riviin omine hevosineen ja omine aseineen, vaikkapa sentähden olisi täytynyt viedä markkinoille viimeisetkin siemenjyvät.

    Ainoastaan yksi heistä, hän, joka istui talon ainoalla päällystetyllä tuolilla, likaisenharmaalla ja moneen kertaan korjatulla ja paikatulla kuvatuksella, ja jolla yksinään oli pullo punaista viiniä edessään, kuului silminnähtävästi toiseen elämänpiiriin.

    Hänellä oli kalpeat hieman keltaiselle vivahtavat kasvot, hienot, pehmeähköt piirteet, ruskeat, synkät silmät ja pitkät, mustat silmäripset, jotka alas vaipuessaan loivat pitkän varjon kaidoille poskille. Vaikkakin hän näköjään oli nuorin heistä kaikista--hän tuskin saattoi olla yli kahdenkolmatta--näytti hän mieheltä, jonka elämänhalu on mennyt. Uhmaava tarmo hallitsi hänen rypyttömällä otsallaan, ja sinisissä silmissä piili jotakin vanhan surun tapaista.

    Hänellä oli yllään harmaa takki, joka näytti hartioista liian ahtaalta, ja sen alla siniruutuinen villapaita, jossa oli rikkinäiset poimut ja helmiäisnappirivi. Sotilaallista hänen puvussaan oli ainoastaan nostoväen ristillä varustettu kenttälakki, jonka hän oli työntänyt takaraivolleen, nähtävästi sentähden, että kova nahkalippu painoi tuskin umpeenmennyttä arpea, joka hehkuvana juovana kulki tummien kiharain alta suoraan poikki korkean otsan.

    Kaikkien silmät olivat häneen suunnatut.--Jokainen näkyi ilmeisesti panevan enimmän painoa hänen ajatukseensa, tarkotti ennen kaikkea sanansa hänen kuultavakseen.

    Hänen rinnallaan istui voimakas, häntä hieman vanhempi nuorimies, joka lakkaamatta tarkasteli häntä hellävaroisella huolellisuudella-- epäilemättä talon isäntä. Oikealla ohimollaan oli hänellä valkoinen laastarilappu. Nauravina ja rohkeina pilkistivät punakat, pyöreät kasvot vaalean hiusmetsän alta, joka pörröisine kiharoineen ympäröi kaulan ja niskan kauttaaltaan.

    »Mutta ethän juo mitään, luutnantti!» kehotteli hän häntä työntäen pullon lähemmäksi hänen eteensä. »Et ole tottunut olueemme, vielä vähemmän viinaamme--et sentähden tarvitse laisinkaan kainostella juodessasi tätä punaista ainetta, joka minulta muuten voidaan varastaa.--Rikkaita emme ole, sen tiedät, mutta niin paljo meillä sentään on, että jos tahdot jäädä luoksemme, on eliniäksesi sinua varten tuollainen pullo päivässä. Eikö totta, pojat?»

    Riemuiten ilmaisivat toiset hyväksymisensä ja tunkeutuivat luo, kilistääkseen haarikoineen ja ryyppylaseineen hänen särkymäisillään olevaan viinilasiinsa.

    Kiitollisen ilon loiste vilahti hänen kalpeilla, synkillä kasvoillaan.

    »Tiesin kyllä», sanoi hän, »että teidän luotanne löytäisin kodin--muuten en olisi palannutkaan.»

    »Yhä parempaa!» huusi isäntä. »Sitäkö varten vannoimme veriveljeyttä ensimäisen taistelun edellä--silloin kirkossa--tuossa kirotussa pesässä--jonka nimeä en kuunaan saa säilymään muistossani?»----

    »Pesä on Dannigkow nimeltään», vastasi nuori vieras, jota puhuteltiin luutnantiksi.

    »Muistatko sen vielä niin hyvin?» jatkoi isäntä. »Ja olisitko voinut ajatellakaan hiipiä ohitsemme?--Sitäkö varten valitsimme sinut johtajaksemme ja umpimähkään ajaa karauttelimme perästäsi tulisimpiin otteluihin?--Veri ja kuolema liittää yhteen, Baumgart. Anna sentähden palttua maailmalle ja jää luoksemme.»

    »Älä lörpöttele loruja, veli hyvä», vastasi luutnantti ja puhalsi mietteissään viinin purppuraiseen peilipintaan.

    Mutta toinen ei ottanut peräytyäkseen.

    »Saat olla varma», jatkoi hän, »ettemme tule sinua koskaan uteliailla kysymyksillä ahdistelemaan. Olemmehan aina tottuneet pitämään sinua salaperäisenä otuksena. Kun lepäsimme leirinuotiolla kertoellen kodista ja konnuista, isästä ja äidistä, juomingeista ja lemmenseikkailuista, nipistit sinä suusi suppuun, aivan kuten teet nytkin. Mutta jos joku rohkaisi mieltänsä ja kysyi sinulta, mistä olet ja mitä muuten olet puuhaillut, silloin sinä nousit ja menit matkoihisi.

    Niin totuimme olemaan kyselemättä ja tuumailimme: Hän on mahtanut syödä liiaksi jotakin, joka on hänet saanut eliniäkseen kärtyisälle tuulelle... Muuten, mitä se meihin kuuluu? Hyvä toveri olit, sen todistuksen annamme sinulle--ja enemmänkin, olit kunnollisin, urhoollisin ja ... no, suoraan sanoen, jos olisit jotakin meistä käskenyt: mene, katkaise oikea kätesi minun tähteni--totisesti olisi hän sen tehnyt mukisematta.--Enkö puhu totta, pojat?»

    Hyväksymisen huuto kulki ympäri pöytäseuran.

    »Lakatkaa vihdoinkin», sanoi nuori luutnantti, torjuen riemuitsevia loitommalle. »Ylistättehän minut aivan maan alle.»--

    »Huonot viestit tulevat perästä!» jatkoi isäntä. »Olemme olleet sinuun aikalailla tyytymättömiäkin. Muistat kai vielä, mistä se johtui. Se tapahtui aselevon aikana, kohta yhdyttyämme hurjan Platenin johtamiin liettualaisiin ja Bülowin joukkoon. Silloin eräänä iltana kierroksesi tehtyäsi selitit meille: Pojat, minun täytyy jättää teidät--älkää kysykö, miksi.--Mutta uskokaa minua, en voi muuta--nostoväki kaipaa upseereja. Ei ole mikään kunnia siirtyä vapaaehtoisten jääkärien joukosta nostoväkeen, mutta minä menen nostoväkeen.--Niinhän haastoit, Baumgart?»

    Nuori luutnantti nyökkäsi, ja hänen huulillaan väreili kuohahtavan katkeruuden ilme.

    »Näimme, kuinka sinulle samalla kihosivat vedet silmiin, muuten olisi varmaan yksi tai toinen kysynyt: Tämäkö on kiitos sinulle osottamastamme luottamuksesta, että jätät meidät nyt, juuri nyt, kun meidän olisi platenilaisille näytettävä, kuinka ranskalaisia oikein metsästetään?--Ja sentähden päästimme sinut menemään vastustelematta, vaikkakin sydämemme vuosivat verta.--Kukaan ei ole myöhemmin kuullut sinusta hiiskahdustakaan, kuinka ahkerasti tiedustelimmekin; mutta sen voimme vakuuttaa, että kuukausimäärin juttelimme joka ilta sinusta ja vaivasimme päitämme tuumiessamme, mikä se sinut oikein veti pois meidän luotamme ja mikä oikeastaan olit miehiäsi ja muuta sellaista, niin että myöhemmin joukkoomme liittyneet, jotka eivät olleet sinua tunteneet, arvelivat, että heistä oli ikävystyttävää ikuinen puhe sinusta ja että meidän olisi ollut paras sinun kanssasi lyöttäytyä nostoväen likakinttujen laumaan.

    Näetkös, niin olimme sinuun kiintyneet, ja sentään tahdot sinä jo parin päivän perästä kääntää meille selkäsi! Marnevirralta kauas Weikselin taakse on pitkä matka, kun sen tekee yksin ja jalkaisin, ja haavasikin yhä vielä äkäilevät.

    Levähdä siis ja kerro, haastele meille, kuinka elämäsi harmaapartojen parissa meni mukiin ja kuinka jouduit vankeuteen--sillä että sinä todellakin olet joutunut vangiksi, senhän on täytynyt olla aivan eriskummallinen sattuma!»

    Hän silmäili lapsellisella ylpeydellä teräksiseen ristiin, joka välkkyi hänen takkinsa rintapielessä. Hän oli sen saanut palkinnoksi siitä, että oli kerran, suostumatta tarjottuun armahdukseen, huimapäisesti tapellen murtautunut vapaaksi ranskalaisen husaarijoukon keskeltä.

    Nuoren nostoväen luutnantin rinnassa ei ollut mitään koristeita. Kun sotaretken lopussa suuri koristevirta valui voitokkaiden soturien ylitse, oli hän luultavasti silloin jo ollut vankina.

    Kiusallinen syrjäytyksen, kenties häpeänkin tunne näytti heräävän hänen mielessään. Hän painoi nostoväen lakin takaisin otsalleen ja sysäten tuoliaan voimakkaalla tempauksella taaksepäin, ikäänkuin ei olisi kauempaa sietänyt koko kapinetta, sanoi hän:

    »Kiitän teitä hyvistä tarkotuksistanne, mutta minun täytyy mennä Königsbergiin ilmottautumaan päällystölleni.»

    »Silloin saat kauan etsiä», vastasi eräs kiharatukkainen, ruskeasilmäinen veitikka, joka kantoi oikeaa käsivarttaan mustassa siteessä. »Etkö todellakaan tiedä, että nostoväki päästettiin kotiin kohta palattuaan?»

    »Itse esikuntakin tullee hajaantumaan», lisäsi toinen.

    »Silloin täytyy minun koettaa onneani päämajassa», vastasi luutnantti Baumgart. »Minulla on enemmän kuin muilla syytä huolehtia, että eropaperini ovat kunnossa. Uskokaa pois! Kukaan ei saa päästä minusta sanomaan, että olen salaa hiipinyt armeijasta. Siis lyhyesti: onkohan mahdollista huomenna saada kyytiä Königsbergiin?»

    Nousi oikea tyytymättömyyden myrsky. Käytiin hänen kimppuunsa, tartuttiin hänen käsiinsä, kierryttiin piiriin hänen ympärilleen, ikäänkuin olisi kysymyksessä estää hänet tuossa tuokiossa pakenemasta.

    »Jää ainakin niin kauaksi, ettei raukea tyhjiin juhla, jonka tahdomme viettää kunniaksesi», sanoi Karl Engelbert, nuori isäntä, saatuaan melulta äänensä kuuluviin.

    Baumgart syöksähti nopealla ponnahduksella hänen istuintaan kohden.

    »Minun kunniakseni?... Oletteko tulleet hulluiksi!»

    »Mikään puolustus ei enään auta!» vastasi toinen. »Asia on jo aikoja sitten pohdittu. Kolme päivää takaperin, kohta tänne pistäydyttyäsi, lähetin Johann Radtken taipaleelle, mukanaan luettelo kaikista vapaaehtoisista jääkäreistä, jotka piirissä ovat kotosalla, sillä meillä on väkeä kuudesta tai kahdeksasta rykmentistä--ennen kaikkea oli hänen tietysti mentävä Schrandeniin, jossa Merckel asuu--hänhän oli ensin Platenin joukossa, mutta sitten meni hänkin nostoväkeen.

    Mutta hänen siirtymisessään oli järkeä, sillä vasta siellä hänelle vakuutettiin luutnantin oikeudet.»

    Baumgart oli nimeä mainittaessa ilmeisesti säpsähtänyt, mutta pian hän malttoi mielensä, ja puoleksi eteenpäin kumartuneena ja tarttuen kovalla kourauksella istuimensa puisevaan selkänojaan, kuunteli hän vaieten, mitä hyvää tarkottava ystävä tiesi kertoa tulevista kunniapidoista... Hän ei vastustellut enempää, kenties siksi, että avoin vastarinta näytti hänestä hyödyttömältä, mutta hänen levottomissa syrjäsilmäyksissään piili jotakin pakoaikeihin vivahtavaa.

    Ystävyksille, joiden kuohuva veri ei kotioloissa vieläkään ottanut rauhottuakseen, oli tervetullut jokainen aihe, joka heidät, vaikkapa vain muutamaksi hetkeksi, kohotti yli arkipäiväisen yksitoikkoisuuden, mihin he olivat menehtymäisillään. He puhuivat hyvin tärkeän näköisinä luottamusmiehensä palaamisesta, sillä hän oli odotettavissa jo aamupäivällä viiden peninkulman päässä sijaitsevasta Schrandenista.

    »Olenpa utelias tietämään», sanoi Peter Negenthin, mies, jolla oli musta side, »mihin schrandenilaiset ovat koreaan kartanonherraansa nähden ryhtyneet.»

    Luutnantti Baumgart heristi korviaan.

    »Punaisen kukon ovat he jo aikoja sitte panneet hänen katolleen istumaan», puuttui toinen puheeseen. »Viitisen vuotta on hän jo huuhkajan tavoin pesinyt paloraunioiden keskellä.»

    »Miksei hän sitten rakenna linnaansa uudestaan?» kysyi kolmas.

    »Miksikö? Siksi, että talonpojat ja muu kylänväki pieksävät pahanpäiväiseksi jokaisen, joka menee hänelle työhön. Kerran hän oli pestannut päivätyöläisiä Masurenista asti ajatellen, että ne kyllä pysyvät hänellä, kun eivät ymmärrä saksaa. Sitten syntyi kylän kapakassa aika tappelu--ja ykskaks ajettiin puolalaiset matkoihinsa.

    Sen koommin ei hän enää ole yrittänytkään ruveta maitaan viljelemään.»

    »Millä hän sitten elää?»

    »Mitäs se meitä liikuttaa?... Kuolkoon nälkään!»

    Keskelle pahansuopaa naurua, jonka tämä julmanlainen toivomus herätti maanpoikain keskuudessa, astui, nopeasta ratsastuksesta höyryävänä ja hikisenä, palannut lähettiläs, lyhyt, pienenläntä nuorukainen, jonka vaaleat, suorat hiussuortuvat valuivat kellertävinä ja kiiltävinä kuin uusi olkikatto lihavahkoille kasvoille, jotka päivä oli paahtanut punaisiksi kuin keitetyt kravut.

    Ennenkuin hän alkoi puhua, tarttui hän suureen kivikannuun, joka seisoi keskellä pöytää, ja pitäen molemmin kourin sen pulleasta vatsasta, imeytyi hän kannun reunaan kiinni, kunnes se vihdoin naurunhohotusten kaikuessa temmattiin hänen huuliltaan.

    Kaikin tavoin ilvehtien ja irmastellen kertoi hän matkastaan.

    Suuri juhla oli kyllä alusta alkaen varma.--Kaikkien piiriläisten jalkapohjia kutkutti tanssinhalu, kaikki halusivat juominkeja ja ilotulituksia ja olivat valmiit, jos niin tarvittiin, kelpo selkäsaunaankin juhliakseen Saksan yhtenäisyyden kunniaksi. Ainoastaan paikasta, jossa tämän kaiken piti tapahtua, oli vielä vallinnut erimielisyys.--Ennen kaikkea halusivat schrandenilaiset, luutnantti Merckel etunenässä, että kekkerit olivat vietettävät heidän luonansa.

    »Miksi niin? Pojat, ne vasta ovat joukkiota--nämä samaiset schrandenilaiset. Riemusta aivan poissa nahkoistaan--juovat ja hurjistelevat päivät päästään. Aina tallukat taivasta kohden!--Miksi niin? Siksi, että he ovat vannoneet kostoa paroonilleen, isänmaan kavaltajalle, joka heidät on häväissyt ilmoiseksi iäkseen.

    Tiedättekös, mitä he ovat veisanneet kirkossaan virrennuotilla jo seitsemisen vuotta:

    Herramme Schrandenista, jonka tähden
    hävetä saamme kaiken kansan nähden
    ja käydä mieron pilkkana,--
    lyö rutolla, o Jumala!

    Näin veisaavat ne siellä joka pyhä, ja nyt, kun heidän rukouksensa on jo puoleksi kuultu, ovat ne vannoneet jättävänsä hänet kirkkoaidan taakse maatumaan.»

    Kiihkeitä kysymyksiä satoi hänelle kaikilta tahoilta. »Onko se kuollut, koira?--Onko piru hänet vihdoinkin perinyt?»

    Melun keskeltä kuului räsähtävä, rauskahtava ääni. Nuoren Baumgartin käsi oli niin kovasti kouristanut nojatuolin selustaa, että hauras puu oli katkennut keskeltä poikki. Hän itse istui kalpeana ja liikkumatonna ja tuijotti puhujaan silmät selällään, huomaamatta lainkaan vahinkoa, jonka oli tehnyt talon vanhalle perinnölle.

    Ja hilpeä Johann Radtke jatkoi:

    »Ovatpa onneksi tainneet suututtaa hänet kuoliaaksi--ainakin oli hän saanut halvauksen, kun he tahtoivat häneltä itse Kissanportaankin hävittää. Luutnantti, oletko konsanaan kuullut Kissanportaasta puhuttavan?»

    Tämä tuijotti yhä vielä häntä kohden eikä virkkanut sanaakaan. Hänen hampaansa olivat pureutuneet alahuuleen. Ikäänkuin kivettyneenä istui hän paikoillaan.

    »Kissanporras näet on tie, jota myöten parooni vuonna 7 vei ranskalaiset, jotka olivat Schrandenin linnan miehittäneet, preussilaisten selkään. Schrandenin päällekarkauksesta lienet ainakin kuullut--siitähän kerrotaan joka kalenterissa.»

    Luutnantti nyökäytti parisen kertaa koneellisesti päätänsä, kuten tekee tuomittu, joka voimattomassa nöyryydessä alistuu kohtaloonsa.

    »Heidän nähtensä oli hän kaatunut», kertoi Johann Radtke edelleen. »Vaahto oli pursunut hänen suustansa--ja hänen rakas kullannuppusensa, kylän puusepän tytär, joka hänen kanssaan on elellyt, oli heittäytynyt hänen ruumiinsa päälle--kuka tietää, mihin he muuten olisivatkaan ryhtyneet verisessä raivossaan.»

    »Ja sanoitko, etteivät he nyt tahdo sallia häntä haudata?» puuttui hyväntahtoinen Karl Engelbert puheeseen, pudistaen arvelevaisesti päätänsä. »Onko sellainen sitten sallittua kristityssä maassa?»

    Johann nauroi viekkaasti.

    »Schrandenilaiset vetävät yhtä köyttä, ja jollei kukaan tahdo ryvettää käsiään kantamalla moista iletystä hautaan, voiko sitä panna pahakseen?»

    »Mutta jos se joutuu esivallan korviin?»

    »Esivallan--hahaha!--Heidän esivaltansa on vanha Merckel, ja hän oli arvellut, että hänen puolestaan olisi haaskatarhakin vielä------»

    Hädän ja tuskan huuto, ikäänkuin tukehtuvasta kurkusta pusertunut, sai hänet vaikenemaan. Ponnahtaneena pystyyn, valkeana kuin kalkkiseinä, seisoi nuori luutnantti ojentaen nyrkkiin puristetut kätensä puoleksi torjuen, puoleksi uhaten häntä kohden. Hänen sinertävällä huulellaan riippui veripisara, joka vieri leukaa myöten alaspäin, jättäen jälkeensä punertavan juovan.

    Soinnuton, tuskin ymmärrettävä änkytys kuului hänen huuliltaan, mutta ken sen ymmärsi, kangistui kauhusta.

    »Herkeä!» oli hän sanonut. »Herkeä!... Hän on isäni.»

    III.

    Kuu kumotti korkealla taivaalla ja valoi vienon sinertävää hohdettaan uinailevien nummien ylitse. Suosilmäkkeiden leppäpensaat olivat valon seppelöimät, ja solakat, valkorunkoiset koivupuut, jotka katkeamattomina riveinä suojustivat leveää, suoraa maantietä, välkkyivät ja loistelivat niin että tie loitommalta näytti kulkevan hopeaisten aitojen välitse.

    Hiljaista kaikkialla. Linnut olivat aikoja sitten vaienneet. Syyskesän rauha, kylläisenä lakastuvan luomakunnan rauha vallitsi laajoilla lakeuksilla: Kuului tuskin heinäsirkan sirkutusta ojan reunalta, tuskin pelästyneen, pitkäin olkien juurella piipertävän peltohiiren vikinää.

    Reppuineen ja ryhmysauvoineen asteli yksinäinen vaeltaja tietä myöten, välittämättä kuutamoisen maiseman lumouksesta, tuijottaen suoraan eteensä.

    Hän oli nuori luutnantti, joka taivalsi kotiseudulleen kansan kiroamaa isäänsä hautaamaan.

    Vierasvarainen isäntä oli hänelle tyrkyttänyt parhaita ajoneuvojaan, oli sitten, kun kaikki houkuttelut olivat turhia, saattanut häntä jalkaisin pitkän matkaa ja erotesssa vakuuttanut lujasti ja pyhästi, että heidän kerran vannomansa veriveljeys pysyisi lujana, huolimatta isäin pahoista teoista, ja että hän sai nyt ja aina luottaa häneen ja hänen naapureihinsa...

    Ivalta tämä hyvää tarkottava lohdutus kuulosti hänen korvissaan. Tuo puhe »isän pahoista teoista» tuntui hänestä häntä itseään kohtaan tähdätyltä häväistykseltä, joka hänen täytyi kärsiä vaieten, koska sitä häpeää, jonka hänen isänsä oli jättänyt hänen niskoilleen, oli mahdoton torjua luotaan.

    Ja synkkiin mietteihin vaipuneena antoi hän menneen elämänsä kuvien kulkea sielunsa silmien editse.--

    Hän ei ollut isäänsä koskaan rakastanut. Tämä oli ollut raaka, raju mies, joka pieksi talonpoikia, jonka nauraessa vapisi koko talo samoin kuin toruessakin, jolle poika itse ei merkinnyt enempää kuin jokin mäyräkoira, mikä hänen hyvällä tuulella ollessaan sai kaluta hänen kantapäitään, mutta jonka hän seuraavana hetkenä potkaisi kauas luotansa. Tämä äkäinen, pieni mies, hänen kellertävät, leveän luisevat kasvonsa sysimustine viiksineen ja pienine, säkenöivän harmaine silmineen olivat häntä pelottaneet niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Äitiään ei hän ollut milloinkaan tuntenut. Tämä oli muutama vuosi hänen syntymisensä jälkeen joutunut pitkän sairauden uhriksi.

    Alhaalla kylässä kerrottiin, että parooni oli hänet kiukullaan ja rakkaudellaan kiduttanut kuoliaaksi.

    Synkässä, korkeaholvisessa käytävässä, jonka seinistä askelet kaikuivat niin kammottavasti ja jossa kuumimpana kesäsydännäkin kulkivat vilunväreet läpi ruumiin, oli hänen kuvansa riippunut viimeisenä pitkässä, aavemaisessa rivissä. Se oli kuva hennosta, surkastuneesta naisesta, jolla oli ohuet, verettömät huulet ja puoleksi ummistuneet silmät; heikkous ja arkuus näytti tehneen silmäluomet raukeiksi.

    Monet hetket oli hän piennä poikana yksin jäätyään seisonut tämän kuvan edessä ja ikävöiden odottanut, että nuo luomet kohoaisivat, pilkahduttaakseen hänen nuoreen, yksinäiseen elämäänsä jokusenkaan äidinrakkauden säteen. Mutta vaikkapa hän olisi ristissä käsin kuinkakin palavasti rukoillut, vaikka olisi kuinkakin kyynelistä tulvillaan ja kaihosta sykkivin sydämin odottanut heräämisen hetkeä, yhtä raukeina ja ikäänkuin ikuiseen uneen uupuneina tuijottivat silmäterät edelleen alas häneen oudosti metallinloisteisina, kunnes hän vihdoin epätoivoissaan tempautui irti ja syöksyi sieltä pois.

    Äidin kuvan rinnalla riippui toinen kuva, tavallaan yhtä huomattava kuin tämäkin--se esitti säteilevän kaunista, mustakutrista naista, joka oli parhaallaan hevosen selkään nousemaisillaan. Hänellä on vasemmalla olallaan punainen, kultanauhoin koristeltu ja kärpännahkalla reunustettu samettidolma, oikeassa kädessään, jota peitti pitkä, poimuinen rannehansikas, heiluttaa hän ratsupiiskaa, ikäänkuin tahtoisi sillä sivaltaa jotakin pahantekijää selkään. --Intohimoinen elämänhalu hehkuu ja säkenöi noista silmistä, jotka rohkeasti ja käskevästi katsovat etäisyyteen, odottaen että kaikki, mitä sieltä lähestyy, antautuu hänen armoilleen.

    Sellaiselta oli näyttänyt nuoruudessaan isoäiti, joka jankutuksineen ja haukkumisineen, kainalosauvoineen, liköörilaseineen ja nuuskarasioineen, kummitteli kammottavana ja noitamaisena nuoren miehen aikaisimpien muistojen joukossa. Hän oli ollut talon onnettomuus, sillä hän, joka ennen häitään oli ollut ylistetty kaunotar saksilais-puolalaisessa hovissa, oli jo rintansa maidossa juottanut nuoren luutnantin isälle rakkauden Puolaan, niin että hän, vaikka olikin saksalainen aatelismies ja ritarillista sukuperää ja eli keskellä saksalaista seutua, luopui saksalaisuudesta ja kiintyi sydämestään puolalaisten menetettyyn asiaan.

    --Hän oli kyllä saksalaisen neidin kera astunut alttarin eteen, mutta hän ei voinut olla antamatta ensimäiselle ja ainoalle pojalleen puolalaista nimeä, jota hän nykyisenä isänmaallisen kiihkoilun aikana sai kuten syntymävikaa laahata kaikkialle mukanaan.

    Mutta mitä merkitsikään viaton nimi Boleslav verrattuna siihen suunnattomaan häpeään, jolla isä mielettömässä puolalaisrakkaudessaan oli verhonnut itsensä ja sukunsa.

    Nyt oli hän kuollut, ja »kuolleita kohtaan ei ole kannettava kaunaa», sanoi samaisen isän poika itsekseen; mutta samana hetkenä valtasi hänet täydellä voimallaan tietoisuus siitä häpeätaulusta, jota hän laahasi mukanaan, missä liikkui tai mihin pysähtyi, ja josta mikään mahti maailmassa ei voinut häntä vapauttaa. Valittaen ja syyttäen ojensi hän käsivartensa sinertävänä välkkyvää taivasta kohden, jolla tähdet himmeinä tuikkivat. Oli kuin hän olisi vaatinut tilille isänsä sielua, joka oli piiloutunut johonkin etäiseen maailmaan.

    Sitten yhtäkkiä heräsivät leppeämmät tunteet hänen mielessään.

    Hän heittäytyi ojan reunalle kosteiselle nurmikolle istumaan ja painoi kätensä kasvoilleen. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän olisi itkuun puhkeamaisillaan, mutta hänen silmäluomensa jäivät kuumiksi ja kuiviksi. Aavistus siitä, mitä hänellä oli edessään, painoi liian raskaasti hänen mieltään. Hän ajatteli, kuinka kolkkona ja tärveltynä hän muutamain hetkien kuluttua näkisi jälleen sen, joka kerran oli levännyt hänen edessään uiden valoisan lapsuuden päiväpaisteessa.

    Sillä hänellekin, yksinäiselle, äidittömälle pojalle, oli lapsuuden päivä paistanut. Kiittämätöntä, kehnoa olisi ollut sitä kieltää.

    Ympäri peltoja ja metsiä oli hän saanut samoilla, vapaana, riippumatonna ruokatunneista ja nukkumisajoista, kuten ainoastaan böhmiläiset metsärosvot tai Arkansasin linnunpyytäjät, sillä hänen tulemisistaan ja menemisistään ei välittänyt kukaan.--Kevättuulen liidellessä nurmikon ylitse ja keltaisten perhosten liihotellessa kukasta kukkaan sai hän ruohikossa kukkien keskellä loikoa selällään sinitaivaalle tuijottaen niin kauan kuin tahtoi--aamusta varhain iltamyöhään, jollei nälkä ahdistellut,--se ei liikuttanut ketään.

    Ja jos häntä halutti mennä lammaspaimenten mukana laitumelle, syödä mustaa leipää heidän repustaan ja sammuttaa janoaan vesilätäköistä, ei kellään ollut mitään väittämistä sitäkään vastaan.

    Linnan ympäri, joka kunnaaltaan katseli maisemaa laajalle ympärilleen, kiemursi melkein solmuun vetäytyneenä välkkyvä, iloinen virta pensaiden peittämine partaineen ja herttaisine lymypaikkoineen. Niistä saattoi salavihkaa katsella, kuinka rengit veivät hevosia uimaan, kuinka nahkuri huuhtoi vuotiaan tai myöskin poikasia ongella tai tyttöjä uimassa... Illoin, kun aurinko oli laskenut lepikkojen taakse, tulivat otukset läheisestä metsästä, kapusivat varovasti alas rantaäyrästä ja latkivat kielellään himottua märkyyttä.

    Silloin oli oltava hiljaa kuin hiiri eikä liikautettava varvastakaan, sillä pieninkin ääni pyyhkäisi kuin tuulispää tämän satumaisen kuvan tipotiehensä. Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset verkkonsa virran pinnalle--kun leppäpensaat katselivat kuvaansa vedessä ikäänkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatytöt lauloivat surullisia laulujaan ylempänä valkaisupaikalla, silloin ei ollut mitään suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdistöön ja karkeloivain kuunsäteiden ympäröimänä unelmoida aina aamunkoittoon.

    Hän päästi kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja tuijotti hämmentynein katsein ympärilleen. Kuutamo uinaili vaaleilla kentillä, ainoastaan puut, joiden alla hän istui, kurottelivat synkkiä ja uhkaavia varjojaan tämän hymyilevän rauhan kuvan kehykseen. Valittava huuto, kuin lapsen itku, kuului etäältä. Jäniksen poikanen, joka varmaankin oli eksynyt pellonvakoon, huusi nälissään emoaan, aavistamatta, että parunnallaan antoi merkin murhaajilleen.

    Elukka paran hätä värisytti häntä. Hän nousi ja jatkoi taivallustaan synkkää päämääräänsä kohden. Hänen muistelmansakin jatkoivat vaellustaan.

    Koitti aika, jolloin vanha kirkkoherra Götz otti hänet kouluun ja valkoinen talo pähkinäpuiden keskellä tuli hänen toiseksi kodikseen.

    Kuljeskeleminen oli nyt lopussa, sillä tämä harmaa tuittupää piti ankarassa kurissa oppilaitaan.

    Heitä oli kymmenen tai kaksitoista, kauppiasten ja hyvinvoipain käsityöläisten lapsia, sekaisin poikia ja tyttöjä.--Talonpoikain lasten kanssa ei hän luonnollisesti joutunut yksiin.--Nämä kasvoivat omia aikojaan kuten vasikat, sillä paroonin heille asettama opettaja, entinen kamreeri, joka juoppouden takia oli tullut virkaheitoksi, vetelehti koulutuntiensa ajat kapakoissa.

    Hänen toveriensa parvesta pisti ennen muita esiin Felix Merckel, ravintolan isännän poika alhaalta kylästä, oikein aika poika, joka jo kymmenvuotiaana käveli pitkävartisissa saappaissa ja sai ampua maaliin--ja joka nyrkkiensä voimalla piti koko koulun kurissa.

    Boleslaviinkin, joka oli kaksi vuotta nuorempi häntä ja jonka hiljaiseen luonteeseen toisen leveä rehenteleminen vaikutti valtavasti, ulottui hänen mahtinsa, sikäli kuin tämän salli kartanonherran pojan itsetietoisuus ja se arka kunnioitus, jota he kaikki, itse Felixkin, häntä kohtaan tunsivat.

    Felix tuli hänen opettajakseen kaikissa niissä taidoissa, jotka poikamainen ritarillisuus itselleen omistaa. Hän opetti hänet uimaan, soutamaan, pyydystämään lintuja, laittamaan ilotulituksia, ampumaan kaniineja, jopa ilmaisi hänelle senkin, miten iltaisin ja kirkonaikaan köyhien talonpoikain puutarhoja ryöstettiin. Ja vaikkakin hedelmät, joita hän milloin tahansa sai poimia omasta puutarhasta, olivat tuhat kertaa makeampia ja mehukkaampia kuin puulle maistuvat omenanpahaiset, joita hän salaisilla retkillään niskansa taittamisen uhalla sai saaliikseen, ei hän kuitenkaan voinut näistä rosvoretkistä luopua.

    Jälkeenpäin tunsi hän tosin kiduttavaa häpeäntunnetta ja tavallisesti vei seuraavana päivänä talonväelle satakertaisesti takaisin, mitä heiltä illalla oli ryöstetty.--Siitä huolimatta kohtasi hän synkkiä kasvoja ja pahansuopia hymyjä, sillä isän nyrkki lepäsi raskaana köyhän väen niskoilla, jonka vielä silloin täytyi tehdä päivätöitä kartanoon... Mikä oli luonnollisempaa kuin että viha, jonka isä oli kylvänyt, kasvoi pojalle vastaisuudessa runsaan sadon?...

    Toisten toverien, erittäinkin tyttöjen, kuvat olivat hänen muistossaan häipyneet sumuun.

    Paitsi tietysti yhtä.

    Hänen kuvansa kimmelsi vienolla tähdenloisteella sydämensurun varjosta, surun, joka vähitellen oli koko hänen olemuksensa kietonut mustiin käärinliinoihin ja jota ei itse pyhä, sovittava sotakaan ollut voinut haihduttaa. Hänen kuvansa oli seurannut häntä taistelujen tuoksinaan eikä jättänyt häntä, kun hän maatessaan vaikeasti haavotettuna luuli verkalleen vajoavansa kuoleman varjojen maahan.

    Tämän tytön ikävöimiseen sulautui hänen voimaton onnenkaipuunsa, josta hän ei vieläkään ollut voinut vapautua. Ikäänkuin eivät isän pahat teot olisi häneltä auttamattomasti tuhonneet tietä onneen.

    Hän ei tiennyt itsekään, kuinka tämä lempi oli hänen rinnassaan kasvanut niin suureksi, että se lopulta täytti heijastuksellaan koko maailman.

    Vaalea, kylmä papintyttönen, joka ei uskaltanut astua ojan ylitse, vaikka se olisi ollut kuinkakin kuiva, joka aina näytti niin hirvittävän puhtaalta ja joka piilosilla ollessaan ei koskaan sallinut tarttua vaatteidensa liepeihin, »koska ne voisivat revetä», kuten hän arveli, oli hänelle lapsena oikeastaan jäänyt aivan vieraaksi. Monta kertaa, kun he olivat kahden kesken ja Helena näytteli hänelle nukkekamarinsa salaisuuksia, niissä yksin pyyhelappusetkin olivat päärmätyt ja nimikirjaimilla varustetut, tuntui ikäänkuin heidän sydämensä lähestyisivät toisiaan.

    Mutta useimmittain käyttäytyi hän rajussa iloisuudessaan niin taitamattoman kömpelösti, että tytön lempeät nuhteet pian muistuttivat hänen menneen niiden rajojen ylitse, jotka hänen ystävyytensä hänelle asettivat.

    Silloin hän tavallisesti pakeni sieltä loukkautuneena ja häpeissään ja pysytteli loitommalla, kunnes muutamien päivien kuluttua tytön lempeä, anteeksi antava hymy kutsui hänet jälleen hänen rinnalleen.--Hän ei viivytellyt, sillä tytön olennossa oli jotakin valoisaa ylevyyttä, joka hänet yhä uudestaan veti hänen tenhopiiriinsä.

    Felixille oli tämä uskollisuus kauhistus. Hän nimitti Helenaa Koruliisaksi ja härnäili häntä, missä vain voi. Tytöllä puolestaan oli verraton tapa nyrpistetyin nenin katsoa häneen muka yli olkansa, vaikka toinen olikin päätä pitempi, ja ainoastaan silloin, kun toinen oli kovin ilkeä, meni hän itkusilmin isälleen valittamaan.

    Kaksitoistavuotiaana jätti Boleslav kotiseutunsa, kun hänen äitinsä sukulaiset, jotka kuuluivat vanhaan preussilaiseen aateliin, olivat tarjoutuneet hänen kasvatustaan valvomaan. Isä kai oli iloinen hänestä päästessään, sillä hänen elintapansa puolisonsa kuoltua eivät juuri olleet omiaan lapsen viisaiden, kysyväin silmien katseltaviksi.

    Matkoiltaan pääkaupunkiin toi hän aina mukanaan vieraita naikkosia linnaansa, ja moni kotoisella maaperällä kasvanut, puoleksi puhjennut kukannuppu joutui hänen himojensa uhriksi. Ei niin, että hän olisi tätä häpeämättömästi ja julkisesti harjottanut rikoksellisena ammattina, hän vain ei tahtonut tietää mistään rajotuksista. Ja olihan se, mitä hän teki, suorastaan hänen oikeutensa kartanon herrana, oikeus, jonka perintötapa oli hänelle vahvistanut ja jonka käyttöä ei oikeastaan kukaan kummastellut--jollei ehkä poika, joka verrattain usein joutui lemmenkohtausten ja kyynelsilmin tehtyjen syytösten todistajaksi.

    Muutenkin tapahtui linnassa monenlaista, joka ei ollut omiaan hänen silmiensä nähtäväksi. Oli juuri käsissä aika, jolloin suuren Napoleonin sotahuuto havahdutti kukistetun ja revityn puolalaisen kansallisuuden kuolinkamppailustaan.--Uudestaan eloon heränneen ruumiin salaiset liikkeet huomattiin kaikkialla, missä puolankielen suhuäänet kajahtelivat, ja näyttivät leviävän Itä-Preussin puhtaasti saksalaisille seuduillekin.

    Schrandenin linnaan saapui tuontuostakin salaperäisiä vieraita, solakoita, notkeavartaloisia miehiä, joilla oli teräväpiirteiset, kuopikkaat kasvot. Pienissä rattaissa he kiireisesti ajoivat kylän halki ja yön hämyssä ja sumussa jälleen katosivat.

    Posti toi tuhkatiheään sinetillä ja venäläisillä leimoilla varustettuja kirjeitä, ja isän työhuone oli usein viikkomäärin suljettuna, niin ettei kukaan päässyt sisään. Hän itse oli käynyt synkäksi ja vaiteliaaksi, kulki kuin unessakävijä, ja ruoskanjäljet hänen renkiensä seljissä alkoivat parantua ihonvärisiksi.

    Tähän aikaan siis tapahtui, että Boleslav muutti sukulaistensa luo Königsbergiin. Seurasivat tyynet huolellisesti valvotun kehityksen ja kypsymisen vuodet. Kanslerivainajan leski oli hänelle äidin sijaisena, ylhäisimmät kodit olivat hänelle avoinna.

    Kotiseudun muistot ja mielikuvat alkoivat vaaleta. Isän satunnaiset käynnit hänen luonaan osottivat vain hänelle, miten vieraat he olivat toisilleen.

    Tuli sitten hirmuinen talvi, jolloin sodan raivotar hävitti vanhoja preussiläisiä maakuntia ja Napoleonin joukkojen voittokulun humu kuului Weikselin ja Memelin välimaille.

    Königsbergin kurjien vallien takana oli joukko paenneita maakunnan asukkaita etsinyt suojaa. Jokainen talo oli täpötäynnä ihmisiä, ja kaduilla loimusivat taivasalle majotettujen sotilaiden nuotiot.

    Tämän sotatemmellyksen, rumpujen pärrytyksen ja valitushuutojen keskellä oli Boleslavin suotu uneksia ensimäiset lemmenunelmansa.

    Hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuottaan, ja mitä lupaavin viiksienalku häämötti jo kuin hiilellä maalattuna hänen ylähuulessaan.

    Hän osasi ulkoa Horatiuksen oodit Chloelle ja Lydialle, eikä hänelle ollut enää mikään salaisuus, mitä äskettäin kuollut Friedrich Schiller oli tuntenut Lauraa kohtaan.

    Palatessaan eräänä tammikuun iltana kymnaasista ja kulkiessaan poikki linnakentän, jossa vilisi sekaisin venäläisiä ja preussilaisia sotilaita, näki hän yhtäkkiä kaksi suurta sinistä silmää, jotka kysyvinä ja ystävällisinä tähystivät häntä. Hän tunsi punastuvansa, ja kun hän rohkeni katsella ympärilleen, olivat silmät kadonneet.

    Seuraavana iltana tapahtui samoin--kolmannella kerralla rohkeni hän pitää hieman paremmin varansa ja näki silloin, että noihin silmiin kuuluivat sievät, vaaleat kasvot, hieno nenä ja pari kalpeita, siromuotoisia huulia, jotka hymyilivät suloisesti ja kehottavasti häntä kohden. Nämä kasvot muistuttivat hänelle tuomiokirkon alttarikuvaa, joka esitti neitsyt Maariaa kauniissa puutarhassa soreain liljojen ja lyhytvartisten punaruusujen keskellä.--Jotakin toistakin muistuttivat hänelle nämä kasvot. Hän ei vain tiennyt ketä.

    Ja hänen tätä parhaallaan miettiessään levisi hehkuva ruusunpuna nuoren tytön somille kasvoille ja sirot huulet kuiskuttivat: »Boleslav--oletko se sinä?»

    Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ja riemuiten hän huudahti: »Helena--Helena--sinä?»

    Jollei tyttö olisi häntä siivosti työntänyt luotaan, olisi hän temmannut hänet syliinsä avoimella linnakentällä, kikattavain tyttöjen ja räyhääväin sotamiesten keskellä. Ja heidän poikettuaan rinnatusten kävelemään hiljaisia syrjäkatuja kertoi tyttö, että hänen isänsä oli vihollisen lähestyessä lähettänyt hänet tänne, jottei hänelle tehtäisi mitään pahaa, ja että hän asui erään vanhan tädin luona, joka oli ostanut itselleen paikan naimattomain papintyttärien turvakodissa ja vietti hyviä päiviä. Hän työskenteli ahkerasti ottaen ranskan ja musiikin tunteja, sillä hän tahtoi vielä kerran auttaa isäänsä tämän opettaja-virassa, koskei hän kai kuitenkaan miestä saisi ikänään.

    Tämän kaiken tyttö kertoi vienon lempeään pikkuviisaan tapaan, joka Boleslavissa herätti suurta kunnioitusta, ja katseli puhuessaan rauhallisesti, tyytyväisesti hymyillen häntä syrjästäpäin.--Hänen isästään ei tyttö tiennyt kertoa mitään,--viime näkemällä oli ukko näyttänyt hyvin kiukkuiselta. Kotoaankaan ei hän pitkiin aikoihin ollut saanut mitään tietoja, sillä ranskalaiset olivat pesiintyneet sinne, ja tiedot eivät päässeet tulemaan. Mutta Felix Merckel oli täällä, ja hänet oli hän äskettäin kohdannut; hän oli opissa viljakauppiaalla ja esiintyi kuin suuri herra konsanaan.

    Hänelle ei varmaankaan lopulta kunnian kukko laula, tuumi tyttö, kun hän jo oppilaana ollessaan poltteli paperosseja ja käytti turkkilaisia kaulaliinoja.

    Lopuksi antoi tyttö hänelle luvan ensi perjantaina tulla tapaamaan häntä tädin luo, sillä ainoastaan perjantaisin päästettiin vieraita laitokseen.--

    Tytön poistuessa sipsuttavin askelin, hiljalleen keinuttaen solakkaa vyötäröään, tuntui hänestä, kuin olisi alttaritaulun neitsyt Maaria tullut häntä ilahduttamaan ihanalla ilmestyksellään ja palaisi nyt jälleen liljojensa ja punaruusujensa luo.

    Seuraavana perjantaina soitti hän neitsytkodin kelloa.--Tosin hän ei tavannut tyttöä liljojen ja punaruusujen keskellä, vaan verenpisarain ja kurjenpolvien, joiden himmeät, tomuiset lehdet kehystivät häntä varsin viehättävästi. Talvi-illan rusotus hohti jäätyneestä ikkunasta sisään ja levitti ruusuharsonsa hänen kasvoilleen. Tai kenties jälleennäkemisen ilo sai hänet punastumaan.--Täti, hampaaton, homehtunut vanhapiika, jolla oli kauneuspilkkuja kasvoissaan ja puuteroidut hiussykeröt, oli kuin ilmeinen kohteliaisuus itse, tarjosi ylhäiselle vieraalle suklaatia kauniista englantilaisesta porsliinikupista juotavaksi ja katosi sitten, ikäänkuin maa olisi hänet nielaissut.

    Oi, mikä suloisten, auringonpaisteisten perjantai-päivien sarja silloin alkoikaan!--Sotilaat menivät taisteluun ja palasivat jälleen--hän ei nähnyt heitä. Eylausta vyöryi ukkosen jyrinä yli kaupungin--hän ei kuullut sitä. Monta kertaa taivaalle katsellessaan tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut syvällä, syvällä siniaaltojen alla ja se maailma, jossa hän ennen oli elänyt, alkaisi vasta sinisen taivaanlaen tuolla puolen.

    Että hän kuitenkin vielä oleskeli keskellä samaista maailmaa, selvisi hänelle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Hän istui uneksien kirjojensa ääressä, hiljaisessa ullakkokamarissaan, kun ovi yhtäkkiä temmattiin auki ja sisään syöksähti pöyhkeästi meluten nuori huimapää, jota hän ei tuntenut.

    »Eläköön, poikaseni!» huusi hän, ojentaen käsivartensa häntä kohden. »Vuosikauden olen sinua etsinyt kuin kultaseni rintaneulaa enkä löytänyt mistään. Vasta tuo hurskas, vaalea lapsi, Helena, opasti minut oikealla tielle.»

    Hän oli todellakin huima Felix, ja turkkilainen kaulaliina, josta lemmitty oli puhunut, liehui komeasti hänen molemmille olkapäilleen.

    Boleslav puolestaan vastasi tervehdykseen sydämellisemmin kuin olisi muutamia viikkoja takaperin itsekään pitänyt mahdollisena. Sen jälkeen kuin Helena oli jälleen tehnyt hänelle vanhan kotiseutunsa rakkaaksi ja kodikkaaksi, oli entinen ystäväkin tullut hänen sydäntänsä lähemmäksi.

    Kursailematta hän heittäytyi leposohvalle, ja venyessään sohvan nahkapäällyksellä katseli hän ihmetellen kodikasta huonetta, joka hänestä arvatenkin näytti äärimäisen ylellisyyden eduskuvalta.

    »Asuthan täällä kuten lumottu prinssi paratiisissa», huusi hän. »Kelpaahan sitä, kun on syntynyt aatelispoikana, jota vastoin meikäläinen--äh, palttua--!»

    Ja hän sylkeä pirskautti etuhampaidensa välitse, kuten varmaankin oli oppinut merimiehiltä satamassa.

    Siitä lähtien tuli hän tuhkatiheään Boleslavin hiljaiseen majaan, söi suuhunsa ne makupalat, jotka täti oli lähettänyt, lainaili häneltä rahaa ja kirjoja ja perehdytti hänet kaikkiin satamakaupungin salaisuuksiin.--Lyhyesti, hän esiintyi kuten kaikki 15-19 vuotiaat »kokeneet maailmanmiehet», jotka usein saavat hiljaisemmat ja syvemmät luonteet vaikutusvaltaansa.

    Monesti oli Boleslav uskomaisillaan hänelle sydämensä salaisuuden, mutta ratkaisevana hetkenä ei hän koskaan löytänyt sopivia sanoja, ja niinpä asia jäi silleen, kunnes Felix muutamana kauniina päivänä yllätti hänet sanomalla: »Jollet luule minun näkevän, kuinka olet korviasi myöten pihkaantunut sirkeäksi pestyyn, siveään neitsyeemme, niin erehdyt pahasti.»

    Boleslav, jonka veri harmista ja kainoudesta syöksähti kasvoihin, kielsi häntä puhumasta ainoaakaan ylenkatseellista sanaa Helenasta.--Felix irvisti tosin kujeellisesti, mutta jätti sentään tästedes silleen ystävänsä lemmityn pilkkaamisen.--Hän oli nykyisin aikeissa ruveta midshipmanniksi englantilaisten palvelukseen »kostaakseen tyranneille sorretun isänmaan puolesta», kuten hän sanoi, ja Boleslav katsoi häneen nyttemmin kaksinkertaisella kunnioituksella.

    Koitti sitten päivä, jona ystävä ilman kädenlyöntiä, ilman tervehdystä kulki hänen ohitsensa; ainoastaan halveksiva olkapäiden kohotus ilmaisi hänelle, että hänet oli nähty.--Ällistyneenä Boleslav tuijotti poisrientävän jälkeen, joka ei näyttänyt kyllin ripeästi voivan loitota hänen läheisyydestään.

    Mitä oli tapahtunut?

    Seuraavana iltana hän kyynelsilmin kirjotti kirjeen, jossa vaati selitystä ja tiliä.

    Ennenkuin vastaus ehti saapua, tuli lähetti mukanaan paketti kirjoja, jotka ystävä oli häneltä lainannut ynnä kirje, joka kuului seuraavasti:

    Korkeasukuinen
    Herra Boleslav von Schranden
    täällä.

    Täten saan Teille, Teidän Korkeasukuisuutenne, alamaisimmasti ilmottaa, että Schrandenissa sattuneiden tapausten jälkeen tuntuu minusta arvolleni sopimattomalta jatkaa seurustelua, joka antaa isänmaallisille tunteilleni korvapuustin. Samalla pyydän nöyrimmästi palauttaa lainaamani kirjat. Rahat seuraavat niin pian kuin nälkää näkemällä olen ehtinyt ne hankkia.--Kirjeen tuoja on saapa viisi hopeagroschenia.

    Alamaisimmasti
    Teidän Korkeasukuisuutenne
    nöyrin palvelija
    Felix Merckel.

    Boleslavista tuntui aivankuin olisi saanut nyrkin-iskun takaapäin.

    Hänet valtasi niin syvä häpeän tunne, ettei hän moniin päiviin uskaltanut katsoa ketään ihmistä kasvoihin. Vihdoin rohkaisi hän mielensä ja päätti ilmaista surunsa Helenalle. Tämä voisi parhaiten hankkia tietoja, jotka hänet vapauttaisivat epätietoisuudestaan.

    Huolimatta Helenan kiellosta, ettei häntä saanut kadulla puhutella--tyttö piti sellaisen lähentelemisen sopimatonna, koska he voivat tavata toisiaan kotonakin--odotti hän häntä ja tavattuaan näytti hänelle kirjeen. Tyttö lohdutti häntä lempeällä hymyllään, mutta oli itsekin neuvoton. Kirje, jonka hän edellisellä viikolla oli saanut isältään, ei tiennyt kertoa mistään muusta kuin onnettomasta taistelusta metsässä Schrandenin takalistolla, jossa preussilaiset sotilaat olivat joutuneet surkeasti löylytetyiksi. Tämä oli muuten jo ollut sanomalehdissäkin.

    Eräällä keinoin tosin saattoi päästä totuuden perille. Helenan tarvitsi vain kulkea pitkin virran rantaa, missä suurten välitysliikkeiden oppilailla oli tapana viettää vapaa-aikojaan, kun enimmät liikkeet nyt olivat keskeyttäneet toimintansa. Hän ei tehnyt sitä mielellään, mutta teki kuitenkin.--

    Kuumeisella levottomuudella Boleslav odotti lähimmän sillan korvalla tietoja, joita tyttö toisi tullessaan.

    »Hänkös sitte oli olevinaan», sanoi Helena palattuaan verkalleen ja tulipunaisena retkeltään. »Ja samanlaisia ovat nuo puotipojat kaikkikin. Ikäänkuin minä etsisin heidän liehittelyjään». Ja hän hymyili ylen hämillään sinisilkkiseen käsityölaukkuunsa. »Mutta voit olla aivan levollinen, Boleslav.--Se ei merkitse mitään sen enempää.--Aiottuaan ruveta midshipmanniksi, on isänmaallisuus noussut hänen päähänsä.»

    »Mitä minulla on tekemistä hänen isänmaallisuutensa kanssa?» kysyi Boleslav. »Minä vihaan mokomaa verikoiraa, Napoleonia, yhtä paljon kuin hänkin.»

    Helena vaikeni ja kietoi ympärilleen pientä vaippaansa, jota tuima talvituuli hulmutti hänen solakan vyötärönsä ympärillä. »Minuun saat luottaa», jatkoi hän sitten, »minä en sinua siitä koskaan tule soimaamaan.»

    »Herran tähden--mistä?»

    Ja vihdoin se tuli ilmoille.

    »Sinun ei pidä sitä panna sydämellesi, rakas, kallis, Boleslav--kylässä näet kerrotaan, että isäsi on yön pimeydessä vienyt Kissanporrasta myöten ranskalaiset preussilaisten selkään--näetkös--ja ruskea Regina, puusepän tyttö, tiedäthän, se pieni pörröpää, joka kävi koulua samaan aikaan kuin mekin, hän kuulemma on sen tunnustanut, sillä hän se on oikeastaan oppaana ollutkin. Ja nyt sanoo kylän väki, että isäsi on isänmaan kavaltaja, eivätkä tahdo enää tehdä hänelle työtä, vaan aikovat panna punaisen kukon hänen katolleen.»

    Siinä se oli. Ja tänä hetkenä katosi häneltä elämänhalu ja elämänrohkeus, kuten kevätmyrskyt riuhtovat puista hennot kukat.

    Ohitse--ohitse menkää moiset kuvat sanattomaan tuskaan--kaikotkaa kolkkojen rikosten ja kaiken kalvavan häpeän muistot!

    Viipyi kauan, ennenkuin huhu petoksesta tuli Königsbergissä saakka yleisemmin tunnetuksi. Kului kuukausia, ennenkuin ensimäiset onnettomuuden enteet tulivat näkyviin. Mutta ne riittivätkin hänen olentonsa perinpohjin muuttamaan. Arkana ja kömpelönä, harhailevin katsein ja kasvot milloin äkkiä punastuen, milloin kalveten, hiipi hän ympäri nurkkia, säpsähtäen jokaisesta sanasta, joka odottamatta hänelle sanottiin.

    Sitten tulivat päivät, jolloin opettajat alkoivat häntä syrjäyttää ja toverit karttaa hänen läheisyyttään--päivät, jolloin täti kielsi häneltä tavanmukaiset aamutervehdykset, koskei hän muka ollut terve--päivät, jolloin pidettiin perheneuvotteluja suljettujen ovien takana, jolloin palvelijat eivät enää olleet hänen toivomuksiaan kuulevinaan ja jolloin tuontuostakin joku ohikulkija sylkäisi hänen ovelleen.

    Hän näki sen matelevan luokseen, tuon kylmän, niljakkaan käärmeen, näki sen lähenevän kietoutuakseen hänen ympärilleen, tyrehdyttääkseen veren hänen suonissaan. Hän näki sen kiemurtelevat renkaat, kuuli sähinän, joka läheni lähenemistään--ja avutonna, puutuneena, kivettyneenä hän tuijotti siihen, rohkenematta kysyä, huutaa tai edes huoata.

    Helenakin oli häneltä mennyttä.--Tyttö tosin ei siihen ollut syypää, eipä suinkaan. Hän salli kuten ennenkin Boleslavin perjantaisin soittaa neitsytkodin ovikelloa, puhutteli häntä ystävällisesti, koettipa olla iloinenkin ja viihdyttää häntä lempeällä leikinlaskulla.

    Mutta oliko sitten laita niin, että hän itse oli niin tykkänään muuttunut, että näki koko muun maailman, jopa lemmittynsäkin ainoastaan häpeästä ja tuskasta kudotun harson lävitse, tai oliko tyttö siitä päivin alkanut soittaa ainoastaan armeliaan säälin säveltä, lyhyesti--Boleslav tunsi tulevansa yhä raskaammalle mielelle ja rohkeni tuskin enää katsoa tyttöä silmiin.--

    Eräänä päivänä otti hänet vastaan Helenan sijasta itse vanha neiti.

    Tämä niiaili ja hymyili kuten aina, nimitti itseään hänen nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta se, mitä hän ilmotti, merkitsi heidän erottamistaan. Kirkkoherra, neidin rakas veljenpoika, sai hän sammaltaen ilmoille, ei enää katsonut sopivaksi tyttärensä seurustelua korkeasyntyisen junkkarin kanssa ja oli sentähden määrännyt, että tytön oli lähteminen Königsbergin kaupungista niin pian kuin suinkin.

    Helena sanoi jäähyväiset pienessä sinisellä lakkasinetillä suljetussa kirjeessä.

    Rakas, rakas Boleslav!

    Isäni käskee minun välttää sinua, ja minun täytyy olla hänelle kuuliainen. Jääös hyvästi. Sinä olet minulle iäti, iäti rakas. Sen vannoo sinulle oma

    Helenasi.

    Kuusi hätäpikaa kirjotettua riviä on liian laiha matkaeväs sille, jolla on kaipauksen ja kieltäymyksen elämä edessään. Mutta voiko hän enempää toivoakaan? Eikö siinä ollut rakkautta ja uskollisuutta yllinkyllin, että Helena lupasi pitää hänestä kiinni, kun kaikki, kaikki väistyivät hänen, häväistyn, tieltä syrjään?

    Tästedes ajatteli hän häntä kuin kirkastettua, pyhää olentoa. Hänen kuvansa suli yhteen neitsyt Maarian kuvan kanssa, jonka hän oli nähnyt tuomiokirkossa, ja tyttöä ajatellessaan näki hän tämän sädekehän kaunistamana, liljojen ja punaruusujen ympäröimänä.

    Jollei hän olisi ollut niin ylen nuori, olisi hänet rahtunen itsekkyyttä ja tarmoa auttanut hervottomista huolistaan, mutta lapsellisessa kunnioituksessaan, jonka hän yhä vieläkin tunsi lamauttavana itseään painavan, ei hän rohjennut vaatia isältään edes varmuutta, saatikka sitten tiliä.

    Vasta tämän äkillinen näyttäytyminen herätti hänet vastarintaan.

    Hän oli nyt seitsentoista vuotias ja olisi muutamien kuukausien kuluttua voinut päästä yliopistoon, jollei hänelle moneen kertaan olisi viittailtu, että hänen poistumisensa oppilaitoksesta oli erittäin suotavaa. Hyvä tätikin, joka tähän asti oli huolellisesti välttänyt mainita tuota huhua, jonka painon alla hän kärsi sanomattomasti itsekin, oli nyt säälivin sanoin ottanut puheeksi, kuinka hänelle olisi parasta loitota.

    Toisissa olosuhteissa olisi hänen intonsa ja kunnianhimonsa noussut moista ehdotusta vastaan, mutta nyt tunsi hän ainoastaan sanomatonta katkeruutta, ja halusi paeta häpeätaakkoineen johonkin, jossa ainoakaan ihmissilmä ei häntä näkisi.

    Tässä mielentilassa seisoi hän eräänä päivänä isänsä edessä.

    Tämä oli saapunut hankkiakseen apua niskottelevia talonpoikiaan vastaan ja oli tavannut kaikki ovet suljettuina. Hän kuohui raivosta, koko hänen olentonsa näytti hukkuneen epätoivon uhkaan. Nähdessään hänen lyhyen, tanakan vartalonsa, hänen häränniskansa, hänen harmaat, säkenöivät silmänsä ja punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, valtasi Boleslavin sama pelko, jota hän oli tuntenut poikavuosinaan. Hän kokosi kaikki voimansa; mutta kovan onnen kysymys ei sittekään tahtonut päästä hänen huuliltaan.

    »Isä--onko totta, mitä ihmiset»...

    Harmaissa silmissä kiilui hurjan epäluulon liekki.

    »Hä--mitä ihmiset juttelevat?»--

    »Että sinä olet antanut opastaa ranskalaiset Kissanportaan ylitse?»--

    »Ja entä jos se olisi totta, keltanokka? Entä jos olisin jaloin tallatun Puolan kansan puolesta tahtonut kostaa tälle raukkamaiselle preussilaiselle rosvojoukolle? Nuo typerät, laiskat orjasielut saisivat vain ansaitun palkkansa, jos suuri Napoleon hirtättäisi heidät kaikki tyyni!--Älä tuijota lainkaan, nulkki!

    Olen tehnyt vain, mitä inhimillinen velvollisuuteni vaati.--Kahleihin kytketyt ovat minua rukoilleet, ruoskitut ovat minulle huutaneet: pelasta meidät--pelasta meidät!--Pelastaa en heitä voinut, se jäi suuremman miehen tehtäväksi, mutta saatoin auttaa häntä, tuota, joka kostonenkelinä syöksyy yli turmeltuneen Europan--saatoin auttaa häntä tuhoamaan konnia, missä ne olivat minun käsiini joutuneet.»

    Näin, hän puhui, ja hänen lyhyt vartalonsa näytti kasvavan.--Hänen silmänsä salamoivat. Yltiöpäisyyden hurmahenki, joka niin paljo muistuttaa taivaallista sisartaan, innostuksen hengetärtä, levitti hehkuvan punaisen vaippansa hänen ylitsensä.

    Kauhistuneena Boleslav vetäytyi taaksepäin. Hän tunsi syvästi, että hänen ja tämän miehen väliltä oli jokainen side katkennut.

    »Soittakoot vain suutansa», jatkoi ukko, »nyhjikööt vain minut nähdessään kyynärpäillänsä toisiaan kylkeen, hittojako minä siitä huolin.--He eivät kuitenkaan tohdi käydä kimppuuni niin kauan kuin sätkyttelevät korsikkalaisen jalopeuran käpäläin välissä.--Ja kuka muuten voi sen todistaa? Jollei pöllöpäätä Reginaa olisi isänsä pelotellut pahanpäiväiseksi ja siten saanut hänet lörpöttelemään, otaksuisi jokainen, että teräväpäinen eversti Latour on yksinään löytänyt tien virran poikki ja metsän lävitse. Mutta nyt hän on niskoillani--tyttöriepu. Ja talonpoikia en saa enää patukallakaan pidetyksi kurissa, niin hellästi he rakastavat minua siitä pitäen.

    Jos on totta, mitä lehdet kertovat, että kuningas piakkoin päästää tämän koiralauman vapaaksi, silloin repivät he minut arvelematta.--Onnittelen sinua perintösi johdosta, poikaseni.»

    Nämä olivat viime sanat, jotka hän kuuli isältään, sillä keskustelun keskeytti samassa täti astuen hänen työhuoneeseensa, missä he olivat.--Vanha ylhäinen nainen väisti paroonin punaista, karkeaa kättä, joka hänelle oli tervehdykseksi ojennettu, kuten väistetään myrkyllistä matelijaa, ja pyysi sitten kammoaan hilliten häneltä muutamiksi minuuteiksi kahdenkeskistä keskustelua.

    Mitä tässä neuvottelussa päätettiin hänen kohtalostaan, ei hän saanut kuunaan tietää, sillä ennenkuin tämä lyhyt hetkinen oli lopussa, oli hänen tähänastinen elämänsä jäänyt kauaksi hänen taakseen ikäänkuin sydäntä painava unelma, mutta hän seisoi kadulla tuumien mistä portista hän vaeltaisi avaraan maailmaan.

    Hänen seikkailurikas vaelluksensa päättyi pienelle maatilalle eräässä Liettuan sopukassa, missä hänelle suotiin lepoa ja työtä ja missä hänellä oli tilaisuus kehittyä kelpo maanviljelijäksi.

    Vuodet kuluivat. Ne olivat taukoamatonta taistelua jokapäiväisestä leivästä, taistelua, joka tosin oli täynnään vastuksia ja puutetta, mutta ei kuitenkaan sisältänyt mitään häpeää eikä hänen kunniantuntoaan loukkaavaa. Sillä hän oli jättänyt nimensä. Jos hän olisi samalla voinut riisua muistonsa, kuten riisutaan tahrattu puku, olisi hänen ollut parempi olla.

    Mutta alituiseen laahasi hän mukanaan tietoisuutta siitä häpeästä, joka häneen oli tarttunut. Isänmaanrakkaus, joka ennen oli luonnollisen tyynenä uinaillut hänen sydämessään, oli herännyt kirvelevään hehkuun ja kasvoi ja kyti ja varttui hirmuhengeksi, joka ruoskaniskuin ajoi häntä paikasta paikkaan karkottaen veren hänen kasvoiltaan ja unen hänen silmistään. Ei paljon puuttunut, ettei hän pitänyt itseään syypäänä Preussin onnettomuuteen.

    Ainoastaan kerran oli hän koko tänä aikana saanut tietoja kotiseudultaan. Hän luki Königsbergiläisestä lehdestä, että Schrandenin linna, joka talvella 1807 oli tullut niin surullisen kuuluisaksi, oli kaikkine talousrakennuksineen palanut poroksi.

    Silloin oli hän pannut kätensä ristiin, ja hänen huuliltaan oli päässyt sammaltava ääni, joka kuului melkein luojankiitokselta.

    Sovitusta--sovitusta mihin hintaan hyvänsä!

    Mutta vielä ei ollut mitään sovitettu, kukistettua isänmaata tallasi vielä tyranni jaloillaan.

    Mutta nyt hukkui suuri armeija idän lumihankiin--ja Preussin kohoaminen seurasi perästä.

    Nyt hän oli selvillä! Kuolla, kuolla hänen täytyi, sovittaa omalla verellään, mitä isä oli rikkonut.

    Vapaaehtoista jääkäri Baumgartia, joka maaliskuun 5 päivänä 1813 ratsasti Königsbergiin, ei kukaan tuntenut nuoreksi vapaaherra Schrandeniksi, joka täsmälleen viisi vuotta takaperin oli sieltä lähtenyt omaa häpeäänsä pakoon. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka nyt häntä riemuiten tervehtivät, oli monta, jotka olivat olleet mukana kerran häntä karkottamassa... Hän liittyi uljasten talonpoikain parveen, joiden suusta helähti kotiseudun murre niin tutunomaisesti häntä vastaan. Hän tuli heidän ystäväkseen, heidän johtajakseen--kunnes eräät tutut kasvot, jotka taistelun tuoksinassa ilmestyivät hänen rinnalleen, saivat hänet väistymään kuten pahantekijän.

    Felix Merckel ei olisi voinut olla ilmaisematta tovereilleen, kuka heitä johti taisteluun.

    Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, suli yhteen sekavaksi, veren ja savupilvien täyttämäksi unelmaksi, josta laukausten ja kuolinvoihkausten keskeltä nousi esiin ainoastaan hirveä kysymys:

    Elätkö yhä vielä?

    Ja tällä kysymyksellä tervehti häntä ensiksi päivänvalo, kun hän kuukausimäärin kamppailtuaan elämän ja kuoleman vaiheilla jälleen palasi tajuntaansa.

    Häntä varten ei ollut ainoatakaan ranskalaista miekkaa terotettu, ainoatakaan ranskalaista kuulaa valettu. Hänelle ei oltu suotu sitä ainoaa sovitusta, joka yksin näytti hänestä riittävältä.

    Odottiko häntä toinen, raskaampi sovitus, kun hän nyt aamun sarastavassa valossa astui kotiseutunsa synkkiä metsiä kohden?

    IV.

    Kello oli kahdeksan tienoilla aamulla, ja aurinko alkoi jo hellittää polttavammin, kun Boleslav metsäseudun lävitse päästyään näki kotiseutunsa edessään.

    Kymmeneen vuoteen ei hän ollut astunut jalkaansa sen maaperälle.

    Ensimäisessä tunteenpuuskassaan kohotti hän nyrkkinsä ja heristi sitä kohden kylää, joka--kuten ihana harhakuva--lepäsi valkoisine lelutaloineen ja viheriäpensaisine puutarhoineen, rauhallisina kiemurtelevine savupatsaineen ja siintävinä välkkyvine kirkontorneineen mitä heleimmässä aamutyyneydessä.

    Takalistolta--mustina, kullankeltaisine reunuksineen--häämöttivät linnanpuiston mahtavat puuryhmät kukkulan itäiseltä rinteeltä, mutta itse linna, joka seisoi kukkulan harjalla ja jonka keltaiset, pyramiidimaisesti suippenevat kaksoistornit olivat hallinneet koko laajaa maisemaa--mihin oli se joutunut?

    Oliko maa auennut ja niellyt tuon jättiläisen?

    Hämmästyneenä, kauhistuneena ponnahti hän ensin takaisin. Ja sitten vasta muisti hän. »Tosiaankin--hehän ovat sen polttaneet poroksi!» Eikö hän itse ollut kyllin usein katkeralla tyytyväisyydellä ajatellut hirmutekoa, joka oli tuhonnut hänen isiensä perinnön?

    Mutta nyt, kun hän ilmielävästi näki edessään palon jäljet, kuohutti kolkko, kiehuva viha hänen mieltänsä.

    »Murhapolttajat!» huusi hän ja heristi toistamiseen nyrkkiään vihollistensa koteja kohden.

    Vihollistensa? Niin, hän tunsi sen äkkiä leimahtavan mielessään päivänselväksi. Hänen isänsä viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.

    Hän oli heidät perinyt--samalla kuin nämä rämettyneet metsät, nämä kesannoituneet pellot, nämä savunmustaamat raunioläjät--nyt vasta saattoi hän erottaa ne--jotka silvotun jättiläiskäden tavoin kohosivat syyttäen taivasta kohden.

    Tosin hän samalla oli perinyt myöskin tuon kirotun rikoksen, jota hän itse inhosi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa ja jonka painamana hän kärsi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa. Vaikkakin hän oli lapsenrakkauden sijasta aina tuntenut vain lamauttavaa pelkoa, vaikkakin hän jo vuosia sitten oli tuntenut olevansa irrottunut kaikesta, mitä uskonto, ihmissydän ja sivistys ehdottomasti vaatii lapselta vanhempiaan kohtaan, ei hän voinut saada isältä perittyä vertansa vaikenemaan. Se kihisi, kiehui ja kuohui sitä vääryyttä vastaan, joka oli tehty hänen suvulleen.

    Hänen silmissään paloi hurja hehku, hänen vasen kätensä hapuili vavisten pientä nahkalaukkua, joka riippui olan yli kiertävässä hihnassa ja josta pisti esiin parin ratsupistoolin perät.

    »Hautaamatta?» jupisi hän hampaitaan kiristäen ja kouraisten toista pistooleista. »Hautaamattako hänen vielä on jääminen?--Sepähän nähdään--sepähän nähdään!»--

    Ja päästäen katkeran naurun astui hän lujin askelin kylää kohden.----

    Ihmisistä tyhjänä, heleän päiväpaisteen valelemana oli kylän ainoa pitkä katu hänen edessään. Sileät pyöränraiteet loistivat kosteassa savimaassa kuin olisivat olleet hiottua lasia. Pullonsirpaleet, luudanvarvut ja muut roskat täyttivät kuopat, jotka muulloin näyttivät olevan vesirapakkoina.

    Oikealla ja vasemmalla, lehmuksien ja kastanjapuiden alla, joiden vihreänkeltaiset syksyn kuihduttamat lehdet riippuivat lerpallaan, oli olkikattoisia talonpoikain majoja, jotka melkein järjestään olivat kuuluneet linnan alustalaisiin ja vasta uuden lain aikana vapautuneet velvollisuuksistaan ja päässeet vapaiden talonpoikien joukkoon. Sinne tänne oli ilmestynyt uusi räikeillä väreillä maalattu aita, joka ikäänkuin uhmaten näytti erottavan äsken saavutetun omaisuuden muusta viljellystä maasta; muuten olivat uudet olosuhteet jättäneet kaiken vanhoilleen.

    Majojen edustalla kukkivat päivänkukat ja neilikat aivan kuin ennenkin, ja seinämillä riippui märkiä vaatteita kuivumassa aivan kuin ennenkin. Ainoastaan kapakkain luku oli lisääntynyt. Boleslavin silmiin pisti niitä ainakin kolme, kun sen sijaan ennen oli »Kotkan» isäntä yksinään tyydyttänyt paikkakunnan koko tarpeen.

    Lähempänä kirkkomäkeä alkoivat vapaiden käsityöläisten tai niinsanottujen »porvarien» valkoiset mökkirivit, joiden asukkaat maksoivat maaveroa linnaan ja joilla sentähden oli oikeus viljellä puutarhatilkkujaan mielensä mukaan. Siellä oli kaksi seppää pajoineen ja kuonakasoineen, siellä oli pari suutaria, vaunujen tekijä, korien punoja--ja oli myös----

    Hän pysähtyi ja hänen katseensa viivähti rappeutuneessa, kurjassa, koko rivin kurjimmassa hökkelissä, jonka oven yllä oli likainen, viheriä kilpi, melkein näkymättömäksi häipyneine kirjotuksineen: »Hans Hackelberg, kylä- ja seurakunnan puuseppä».

    Viheriäksi maalattu ruumiskirstu, joka korkealta jalustaltaan näkyi siivottomasta pihasta maantielle, valaisi havainnollisesti asianlaidan niillekin, jotka eivät osanneet lukea.

    Tähän esineeseen liittyi Boleslavin mielessä omituinen kuva, joka nyt sitä katsellessa sukelsi esiin menneisyyden hämärästä: Hän näki pienen likaisen tytön, jonka suuret, mustat silmät olivat kyyneleitä tulvillaan ja jonka pörröinen, musta hiusmetsä liehui ympäri kasvoja ja hartioita; hän oli vasemmalla kädellään tarrautunut kiinni tähän puujalustaan ja oikealla painoi suonenvedontapaisesti esiliinansa lievettä poveaan vasten, samalla kuin joukko poikaviikareita heitteli häntä kalikoilla ja kivillä.--Vaikkei hän silloin ollut paljon suurempi kuin tyttökään, oli joukkio hänen lähestyessään luikkinut arkana ja äänetönnä tiehensä.

    Hänhän oli »junkkari», niin mahtava, että tarvitsi isälleen sanoa vain ainoan sanan, langettaakseen siunauksen tai kirouksen heidän ylitsensä. »Mistä on kysymys?» oli hän kysynyt, ja silloin oli ahdistettu lapsi astunut nöyrästi hänen luoksensa, oli kohottanut hieman esiliinansa kulmaa, juuri siksi, että hän voi pilkistää helmaan ja oli luonut häneen leimuavan katseen kosteista silmistään ja sanonut vihasta värisevällä äänellä: »Nähkääs, tämän he tahtoivat minulta ryöstää.»

    Mutta esiliinassa oli ollut pikkarainen varpusen poikanen, joka kai oli pudonnut pesästään.

    »Anna se minulle», oli hän sanonut, sillä hän piti linnunpoikasista.

    Silloin oli tyttö auliisti avannut esiliinansa, jotta hänen tarvitsi vain ottaa. Ja hän teki sen eikä edes epäröinytkään, sillä olihan hän tytön herra. Antajaa ei hän ollut sen jälkeen ajatellutkaan.

    Se oli siis hän, tuo samainen naikkonen, jonka kerrottiin neuvoneen ranskalaisille tien ja isän lemmittynä eläneen hänen luonaan aina hänen elämänsä loppuun saakka.

    Miksi olikaan hän silloin auttanut tyttöä? Miksei hän mieluimmin ollut yllyttänyt poikaviikareita hänen kimppuunsa? Kenties olisi heitetty kivi sattunut keskelle hänen otsaansa ja hyvissä ajoin tehnyt lopun hänen kurjasta elämästään!

    Hän kulki edelleen. Siellä täällä kurkisteli pienestä, himmeästä ikkunasta likaiset kasvot tylsällä uteliaisuudella hänen jälkeensä, siellä täällä haukkui häntä pihakoira, muuten ei häntä mikään häirinnyt. Kukapa olisikaan häntä tuntenut?

    Nähdessään pappilan, joka kaarekkaine kuistikkoineen lepäsi kukkasköynnösten ja pähkinäpensasten ympäröimänä yhtä hiljaisena ja rauhallisena kuin sinä aamuna, jolloin hän helpotuksesta huoahtaen pääsi vapaaksi ankaran kirkkoherran hallituksesta ja Helena valkoisella batistinenäliinallaan viuhtoi jäähyväisiksi matkavaunujen jälkeen,--nähdessään jälleen tämän talon, pysähtyi hän ja katseli otsa synkkänä ympärilleen, näkisikö mitään sivutietä, joka pelastaisi hänet kulkemasta ohitse.

    Hänestä tuntui, kuin täytyisi Helenan yhä vieläkin seisoa nurmitöyrämällä ja liina tuulessa liehuen tähystellä hänen jälkeensä.

    Mutta vielä ei hän saanut astua Helenan eteen.

    Vasemmalla kääntyi polku alas virralle, joka erotti linnan ja kylän alueet toisistaan. Tälle polulle poikkesi hän.

    Siellä näki hän ensi kerran koko laajuudessaan sen hävityksen kamalan kuvan, jonka palo oli saanut aikaan.

    Aittojen ja muiden ulkohuonerakennusten sijalla, jotka olivat seisseet pitkänä rivinä virran toisella puolen, kohosi nyt pitkä rivi raunioita--halkeilleita muureja, hiiltyneitä hirsiä--kaikki keltamojen ja narskujen peittäminä. Takalistolla--johon saattoi nähdä muurinrepeämän lävitse--oli pihanmaa röykköiseksi soraläjäksi muuttuneena, ja vihdoin kukkulan huipulta, kuivettuneiden jalavain kankeain oksaristikkojen ympäröimänä, häämöttivät kummallisesti pykälöityneet muurinreunat--entinen linna.

    Hervottomina vaipuivat hänen käsivartensa alas--kostonhaluinen voihkaus puhkesi hänen rinnastaan.

    Vaivaloisesti hän laahusti eteenpäin virran rantaa pitkin, kohden nostosiltaa, jota myöten yksistään pääsi linnasaarelle, sillä saareksi oli linnanalue muodostettu jo hänen isoisänsä aikaan lyhyellä kaivannolla.

    Silta ainakin oli vielä jälellä.

    Harmaine, puoleksi lahonneine lankkuineen riippui se kuin jäännös ammoisesta muinaisuudesta mustilla, vahvoilla pylväillään, joiden tyviä vasten virran likaisen keltaiset aallot murtuivat pursuvina pyörteinä. Ruosteiset ketjut olivat lujalle pingotetut. Parin kolmen jalan korkuinen rako--jonka ylitse parahiksi saattoi hypätä--erotti maavaraan rakennetun puuäyrään sen ylle kohotetusta sillanpäästä. --Näytti kuin olisi joku koettanut vetää siltaa ylös, mutta väsähtänyt kesken.

    Boleslav hyppäsi sillalle ja astui pihaan kivisestä porttiaukosta, jossa raudotettu portti puoleksi palaneena retkotti saranoillaan.

    Äkkiä kuuli hän jaloissaan lyhyen vingahtavan äänen, joka muistutti lauaistun jousenkaaren ponnahdusta. Hän pysähtyi pelästyneenä ja näki ketunrautojen teräksisen puoliympyrän, joka oli haudattu soraan ja huolellisesti peitetty risuilla. Rautaisten leukojen pitkät, terävät hampaat olivat lujasti pureutuneet toisiinsa. Ikäänkuin ihmeen kautta oli hän välttänyt vaaran, joka hänet olisi viikkokausiksi vaivuttanut sairasvuoteeseen.

    Varovaisesti kopeloiden maata kepillään kulki hän poikki törkyisen pihamaan, jossa sieltä täältä raunioiden välistä pistivät ikäänkuin ivaten esiin särkyneet työrattaat tai viinitynnyrin hauraat laudat, joita vielä ruostunut vanne tuskin piti koossa.

    Hän kulki kukkulalle linnan luo, polkua, jonka peitti miehen korkuinen vesakko. Hän huomasi vieläkin parit ketunraudat, joiden kuiva kita ahneesti ammotti häntä kohden. Niitä näytti olevan viritetty yli koko pihamaan--ainoa viljelyksen merkki, minkä hän tähän asti oli huomannut.--

    Ammottavine ikkuna-aukkoineen ja murtuneine muureineen oli linna hänen edessään kokonaan raunioiksi muuttuneena. Korkeat, rikkaruohojen peittämät läjät tiiliä, mukulakiviä ja maahan varissutta muurisavea muodostivat luonnollisen vallituksen kivijalan ympärille. Pääraput ja niiden yläpuolella riippuva parveke oli kasvanut umpeen lehtimajaksi, jonka rehevä lehvistö näytti läpipääsemättömältä.

    Viheriäin köynnösten keskellä riippui valkea taulu, johon oli kirjotettu isän käsialalla: »Varokaa--pääsy kielletty!»

    Häntä värisytti, kun hän nyt kuuden vuoden kuluttua näki edessään ensimäisen elonmerkin miehestä, jota hänen oli kiittäminen omasta elämästään ja jota hän nyt oli tullut hautaamaan.

    Vielä muutamia minuutteja, ja hän oli seisova isänsä ruumiin ääressä.

    Mutta mistä hänet saattoi löytää? Missä hän lienee eläissään asunut?

    Kaikissa näissä raunioissa ei ollut ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunankehystä, ei ihmisasunnon merkkiäkään.

    Hän kääntyi ja kulki verkalleen linnan ympäri, ohi tornin, joka kohosi rakennuksen päätyseinämältä, minkä mustille, kiviröykkiöille alkoi uudestaan versoa sammalvaippa painaen niihin surumielisen rauhallisuuden leiman. Puisto jättiläispuineen ja niiden juurella rehottavine pensastoineen lepäsi tiheänä kaarena hänen edessään.

    Silloin hän näki kolmisenkymmenen askelen päässä edessään nurmikolla, jolla ennen oli seisonut Diana-jumalattaren patsas--rapaantunut kivijalusta ja kivilohkareet ruohikossa olivat kai jätteitä siitä--naisen ... solakan, rotevan naisen, jolla oli pörröiset tummat palmikot; yllään hänellä oli ainoastaan punainen villahame ja paita, ja hän kaivoi maata tarmokkain lapionpistoin.

    Boleslav meni lähemmäksi.--Nainen kaivoi yhä eikä nähnyt häntä.--Säännölliseen tahtiin nosti hän aina jalkansa lapionterän olalle ja polkaisi sen helposti kuin juntalla maan sisään varrenjuurta myöten. Samalla hän lauloi laulua, jossa oli ainoastaan kaksi säveltä, ylempi ja alempi, jotka täyteläinä ja kumeina kuin kirkonkellojen äänet kumpusivat hänen rinnastaan.

    Paita--karkea, kotikutoinen liinapaita--oli valunut alas olkapäiltä ja jättänyt niskan täyteläät, voimaa uhkuvat muodot paljaiksi.

    Boleslavin huudahduksen kuultuaan nainen äkkiä oikaisihe ja seisoi puolialastomia hänen edessään.

    Kaksi tummaa suurta silmää leimusi häntä kohden.

    »Mitä täältä tahdotte?» sanoi nainen ja tarttui lujemmin lapioonsa ikäänkuin tahtoen käyttää sitä aseenaan. Sitten kohotti hän levollisesti vasemmalla kädellään paidan paljaiden rintojensa peitoksi.

    »Mitä tahdotte täältä?» toisti hän.

    Boleslav oli vaiti. »Tuoko se siis pani petoksen toimeen?

    Jalkavaimo--» Mitähän, jos hän vastauksen sijaan ojennettu pistooli kädessään ajaisi koko naikkosen saarelta pois, siten puhdistaen maan, jolla seisoi?

    Hänen esiintymisestään näytti kuitenkin nainen tulleen vakuutetuksi, että hänen aikeensa olivat rauhalliset.

    »Tänne eivät vieraat saa tulla», jatkoi hän. »Menkää saarelta heti pois. Saatte muuten olla iloinen, ettette ole tarttunut kiinni sudenrautoihin. Menkää!»

    Suoraksi ojentuneena seisoi nainen siinä ja viittasi tielle; mutta sitten hänen synkkä katseensa hämmentyi. Vilkuillen arkana syrjään siveli hän mustia hiussuortuviaan taaksepäin päivän paahtamilta poskiltaan ja hapuili käsin rintojaan, joiden alastomuuden hän vasta nyt alkoi tuntea.

    »Näytä minulle herran ruumis», sanoi Boleslav.

    Silloin säpsähti nainen äkkiä, tuijotti häneen kotvan aikaa silmät selällään ja syöksyi sitten itkien hänen jalkoihinsa.

    »Armollinen herra--armollinen herra», kuului puoleksi tukehtunut hämmästyksen huudahdus hänen huuliltaan.

    Boleslav tunsi, kuinka hänen sormensa etsivät hänen käsiään, ja sysäsi ne kiihkeästi luotaan.

    »Näytä minulle ruumis», sanoi hän, »ja korjaa sitte luusi!»

    Tyttö nousi verkkaan, potkaisi lapion syrjään ja meni edeltä--puiston tiheimpään osaan.

    Lähimmän pensaan luona pysähtyi hän, kääntyi seuraajaansa ja sanoi pelokkaasti: »Tässä ovat yhdet raudat.»

    Boleslav väistyi syrjään.--Jollei hän olisi tiennyt varoa, olisi hän ehdottomasti takertunut rautoihin.

    Tyttö taivutti syrjään matalalla lerpottavat puunoksat molemmin puolin käytävää, jota he kulkivat, ja piti niitä kiinni ojennetuin käsin, kunnes Boleslavkin yletti tarttua niihin; muuten olisivat vitsat huiskahtaneet vasten hänen kasvojaan.

    Pieni yksikerroksinen rakennus, jonka katolla oli pitkä savutorvi ja jota ympäröivät taimilavojen särkyneet lasikatokset ja myllätyt multakasat, pisti eräästä puutarhan aukeamasta näkyviin. Se oli puutarharakennus, jossa hän poikasena oli usein leikkinyt kukkaruukuilla, siemenillä ja juurimukuloilla. Ainoastaan tämä oli tulelta säilynyt, kai siksi, ettei murhapolttaja löytänyt tietä sen luo.

    »Täällä on miina», sanoi jälleen nainen, viitaten kumpuun, joka näytti äsken pengotulta myyränmättäältä, ja mutisten puoleksi itsekseen hän jatkoi: »Ken tänne tulee, on surman oma.»

    Boleslav kumartui maahan, kaivoi käsillään sytyttimen möyheästä maasta ja heitti sen kauaksi luotaan, niin että se kovalla paukauksella räjähti muutaman puun runkoa vasten.--

    Tyttö käänsi päätänsä hieman syrjään ja tuijotti häneen aralla, kauhistuneella katseella--kuin hän olisi tehnyt jonkin pyhäinhäväistyksen.--

    Sitten hän aukaisi oven.--

    Pimeä eteinen oli heidän edessään.--

    Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vasemmalla oli ennen ollut puutarhurin asuinhuone, oikealla hänen työhuoneensa.

    Vasemmanpuolisesta huoneesta, jonka ovi oli puoliavoinna, lemahti väkevä ruumiinhaju Boleslavia vastaan.

    Hän astui sisään.

    Pienen, pimeän huoneen keskellä lepäsi eräänlaisilla mataloilta paareilla valkoiseen lakanaan kääritty ruumis.

    »Jätä minut yksin», sanoi hän päätään kääntämättä ja nosti senjälkeen lakanaa. Hänen isänsä kangistunut, pörröinen pää tuijotti häntä vastaan. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa--otsa oli kulmakarvojen välistä vetääntynyt uhkaaviin ryppyihin. Poskien kuopissa oli vielä edelleen mustia karvapensaita, vaikka parta muuten oli jo harmaantunut. Lyhyt, paksu nenä oli ohentunut, ja ympäri suuta, joka vielä kuolleenakin oli lujasti kiinni puristunut, oli tuskallisen uhkan piirre, joka tuli sitä elävämmäksi, mitä kauemmin hän sitä katsoi, ja näytti lopulta aivan värähtelevän.

    Boleslav pani kätensä ristiin ja luki Isämeidän. Hänen kyynelensä putoilivat suurina pisaroina kuolleen vahakasvoille.

    »Sinun syyllisyytesi olkoon myös minun», jupisi hän. »Jollen minä sinua puolusta, ei sitä totisesti tee kukaan maailmassa.»

    Sitten levitti hän jälleen lakanan yli ruumiin, jonka ympärillä kärpäset jo olivat alkaneet surista.

    Käännyttyään näki hän tytön mustan pään painautuneena kuolleen jalkoja vasten, jolloin hänen niskansa terävästi erottui ympäröivästä varjosta.

    »Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän hänelle.

    Tyttö säpsähti ja kyyristyen kokoon nosti vasenta olkapäätään ikäänkuin tahtoisi, että uhkaava isku kohdistuisi siihen.--Hänen silmänsä tuijottivat tulisina hiustiheikön alta.

    »Minua ei ole vielä kukaan ajanut pois hänen luotaan», sanoi hän.

    »Minä ajan sinut pois.»

    Silloin tyttö nousi äänetönnä ja poistui.

    Boleslav tempasi auki ikkunan, sillä hän tunsi muuten tukehtuvansa.

    Sitten hän silmäili ympäri huonetta.--Se oli ahdas ja jokseenkin viheliäinen--ahdettu täpötäyteen mitä erilaisimpia kaluja, jotka nähtävästi olivat tulipalosta pelastettuja.--Kultajalkainen pöytä hoippuvan koppatuolin rinnalla, talonpoikainen telttasänky muhkeain marmorikonsolien rinnalla--puoleksi pirstautunut venetsialainen peili punatulkun puuhakin rinnalla. Mutta ennen kaikkea pisti hänen silmiinsä kuva--tuo viehättävä kuva kauniista puolalaisesta naisesta, joka oli ollut hänen isoäitinsä ja josta koko turmelus oli johtunut.

    Hänen ylpeät mustat silmänsä tähystivät yhä käskevinä etäisyyteen, ja notkea ratsupiiska valkoisessa, kaidassa kädessä sanoi yhä vielä:

    Maahan polvillesi, orja.

    Ainoastaan piiskanvarren timantti, joka ennen oli välkkynyt kuin tähti, näkyi joutuneen kadoksiin. Sen kohdalta oli väri hankaantunut pois ja harmaa liinakangas oli paljastunut näkyviin. Myöskin taiteellisilla leikkauksilla koristeltu kehys, joka esitti kullattua ruusukiehkuraa, oli murentunut ja ruhjoutunut. Kukkien keskeltä pilkistivät esiin puunsyyt, joita oli maalata tuhrittu oranssinkeltaisella värillä.

    »Nähtävästi on hän juuri tuon ensiksi pelastanut tulipalosta», ajatteli Boleslav, ja ellei isän ruumis olisi ollut ikäänkuin kieltämässä, olisi hän heti kohta temmannut kuvan seinältä ja tallannut sen rikki.

    Eräässä nurkassa seisoi asekaappi, jossa oli kokoelma uusia ja kallisarvoisia ampuma-aseita. Pistooleja ja kaikenlaatuisia käyriä miekkoja riippui niiden välissä.

    Kaapin yläpuolelle oli ripustettu linnasaaren asemakartta, johon oli merkitty ne paikat, missä jalka-ansat, miinat ja muut räjähdyslaitteet odottivat tungettelijaa. Ylimalkaisen arvioimisen mukaan oli niitä kaikkia yli sadan.

    Boleslavia värisytti. Eikö hänelle, tuolle onnettomalle, riittänyt rangaistukseksi tämä elämä, jota hänen oli viimeisinä vuosinaan täytynyt viettää? Eikö hän ollut majaillut kehnommin kuin vainottu metsäeläin murhakalujensa keskellä, jotka uhkasivat häntä itseään joka askeleella? Jos hän niistä ainoankin unhotti, oli hän surman oma.--

    Kun Boleslav astui ovesta ulos, oli hän vähällä kompastua Reginaan, joka kyyrötti kynnyksellä.

    Päästäen valittavan äänen, joka kuului tallatun koiran vingahdukselta, hypähti hän pystyyn.

    Boleslavin valtasi äkillinen sääli, mutta se katosi, ennenkuin hän oli sanonut lempeää sanaakaan.

    »Miksi täällä makaat?» kysyi hän.

    »Minun paikkani on tässä», vastasi tyttö nöyrästi, mutta yhä sama hurja liekki katseessaan.

    »Mitä se merkitsee. Koirathan kynnyksellä venyvät!»

    »Minä myös», vastasi tyttö.

    »Onko nimesi Regina Hackelberg?»

    »On, armollinen junkkari.»

    »Sinäkö opastit ranskalaiset Kissanportaan yli?»

    »Niin, armollinen junkkari.»

    »Miksi teit sen?»

    »Koska he sanoivat, että minun oli se tehtävä.»

    »Kuka sanoi?»

    Tyttö käänsi katseensa maahan ja vaikeni.

    »Miksi et vastaa?»

    »Koska hän on kieltänyt.»

    »Kuka--hän?»

    »Armollinen herra!»

    »Niinpä sano siis häntä siksi.»

    »Kyllä, armollinen junkkari.»

    »Puhuttele minua herraksi äläkä junkkariksi.--En ole mikään junkkari.»

    »Kyllä, armollinen herra.»

    »Herra--on sinun sanominen--ymmärrätkö?»

    »Kyllä, armollinen herra.»

    »Herra--kirkas tuli ja leimaus--ainoastaan herra!»

    Boleslavin kiihkeäin voimasanojen johdosta hytkähti tyttö tuskallisesti, mutta kun hän oli ymmärtänyt, mitä toinen tarkotti, kirkastuivat hänen kasvonsa.

    »Kyllä, herra», sanoi hän niiaten.

    »Minulle sinun täytyy sanoa kaikki--ymmärrätkö?--Minua ei armollinen herra tarkottanut käskiessään sinun vaieta.»

    »Hän sanoi, etten kenellekään saa sitä puhua.»

    Boleslav puraisi huultansa. Miksi häntä enempää ahdistaa? Olihan kaikki selvä kuin päivä. Tätä olentoa oli käytetty välikappaleena, koska hän oli kylliksi tuhma ja kehno antautuakseen käytettäväksi.

    »Kuinka vanha olit, kun ranskalaiset tulivat maahan?»

    Tyttö käänsi katseensa maahan. »Viidentoista--herra.»

    Lempeämpi tunne oli uudelleen heräämäisillään Boleslavin mielessä, mutta synkkä ja haihtumaton epäluulo tukahutti sen kohta.

    »Saitko maksun vaivoistasi?» kysyi hän purren hampaitaan.

    »Kyllä, herra», vastasi tyttö levollisesti.

    Boleslavia puistatti inhon puuska.

    »Kuinka suuri oli palkkasi?»

    »En tiedä, herra!»

    »Kuinka--etkö sitten tinkinyt?»

    Tyttö ei näyttänyt ymmärtävän. »Isä otti rahat minulta pois», vastasi hän; »hän väitti, että ne olivat syntirahoja. Mutta niitä oli kouran täysi ja kaikki kultaa--sen verran tiedän.»

    Boleslav mittaili häntä kummastunein katsein. Suuri pää pörröisine, niskaan kömpelösti solmittuine hiussuortuvineen oli nöyrästi kumarruksissa. Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä halveksimisesta, jota toinen tunsi häntä kohtaan. Tai kenties hän oli siihen niin tottunut, että piti tämän äänensävyn itsestään selvänä.

    »Mitä sinulla oli ranskalaisten aikaan linnassa tekemistä?» tiedusteli Boleslav edelleen.

    Tumma puna lehahti tytön kasvojen ja kaulan ylitse aina alas rinnoille. Jokin kaukainen muisto näytti herättäneen uinuneen häpeäntunteen hänen mielessään.

    »Minä autoin ompelemisessa», sammalsi hän.

    »Kuinka olit sitten joutunut linnaan?»--

    »Isäni sanoi minulle--minun oli mentävä sinne ja kysyttävä armolliselta herralta, olisiko mitään ommeltavaa.--Minun täytyi ansaita leipäni, sanoi hän.»--

    »Niinkö?»--Pitkä äänettömyys, sitte Boleslav jatkoi: »Mene ja pane jotakin yllesi, Regina.»

    Tyttö kopasi peitellen rintojaan käsillään ja puristi sitten paitaa niin tiukasti kaulansa ympäri, että kaulus painui syvälle pulleaan lihaan.

    »No?»

    »Minulla ei ole mitään.»

    »Mitä ihmettä? Eikö armollinen herra ole pitänyt huolta vaatteistasi.»

    »He repivät eilen röijyn yltäni.»

    »Ketkä?»

    Hehkuva viha leimahti tytön silmissä.

    »Ketkä? He--kyläläiset--ketkäs muut?» Ja hän sylkäisi.

    Boleslavin valtasi omituinen kummastuksen ja tyydytyksen sekainen tunne. Tässä oli siis joku, joka otti osaa hänen vihaansa, jonka kohtalo oli sekottanut samaan taisteluun, mikä hänellä itsellään oli kyläläisiä vastaan taisteltavana.

    »He ovat vihamielisiä sinua vastaan--kyläläiset--niinkö?»

    Regina nauroi ivallisesti. »He--hahaa! Hehän heittelevät minua aina kivillä, missä vain näkevät. Tuollaisilla kivillä!» Ja hän piti koukistettuja käsiään jonkun matkan päässä toisistaan kuvatakseen heittoesineiden suuruutta.

    »Kuinka kauan he ovat heitelleet sinua kivillä?»

    Regina aprikoi. »Kuusi vuotta jo.»

    »Eivätkä ole saaneet sattumaan.»

    »Ovat toki--monta kertaa. Kas--tätä.» Ja hän päästi paidan puoleksi laskeutumaan näyttääkseen arpea, joka ihon rusottavan lämpimään värisävyyn piirtäysi punertavana juovana olkapäältä rinnalle.

    »Mutta nyt minä otan aina soikon mukaani.»

    »Minkä soikon?»

    »Pesusoikon. Pidän sen aina pääni ja selkäni suojana, kun he minua kivittävät.»

    Boleslavia kauhistutti tällainen elämä, joka oli kurjempi kuin koiran.

    »Miksi olet jäänyt tänne, kun he kerran tavottelivat henkeäsi?» sanoi hän. »Maailmahan on niin avara.»

    Regina ei näyttänyt ymmärtävän häntä.

    »Mutta kuulunhan kuitenkin tänne», sanoi hän kummastuneena.

    »Ja miksi läksit saarelta, jossa ainakin henkesi oli turvassa?»

    Regina naurahti.

    »Olisiko hänen sitten pitänyt kuolla nälkään?» kysyi hän--ja sitten hän punastui äkkiä ja lisäsi aran hätäinen ilme silmissään: »Armollisen herran.»

    Boleslav nyökäytti hyväksyen päätään.--Näyttihän tyttö pelkäävän, että häntä heti paikalla kuritetaan--tuo kurja olento.

    »En kyllä mielelläni kylään mennytkään--useimmiten menin yöllä Kissanportaan ylitse Bockeldorfiin, joka on kolmen peninkulman päässä, Bockeldorf näette--, sieltä sain jauhoja ja lihaa ja muuta, mitä hän--armollinen herra--tarvitsi, kaksinkertaisella hinnalla, ja aamulla olin jälleen täällä. Mutta monta kertaa on sinne mahdoton päästä--lumipyryjen ja tulvaveden aikaan. Silloin on minun siis täytynyt mennä alas kylään--siellä on mennyt paljon enemmän rahaa--ja monta kertaa, kun he eivät antaneet minulle mitään, lyöntejä vaan--silloin»--hän nauroi viekkaasti ja hurjasti, »silloin olen mennyt ja palannut ja ottanut sieltä, mistä sain.»

    »Toisin sanoen--olet varastanut.»

    Regina nyökkäsi innokkaasti, ikäänkuin odottaisi tästä erityistä kiitosta.

    Niin villiintynyt oli siis tämä olento, että häneltä näyttivät kaikki hyvän ja pahan käsitteet sekaantuneen.

    »Ja mitä eilen hait kylästä?» kysyi Boleslav uudelleen.

    »Eilen--no, täytyyhän hänet toki haudata! Aika tulee, herra, aika tulee. Itkemällä ei hän tule maahan, ajattelin itsekseni.»--

    »Oletko sitten itkenyt?» kysyi Boleslav halveksivasti.

    »Olen», vastasi Regina. »Eikö minun olisi pitänyt?»--

    »No, entä sitten?»

    »Ja sitten otin soikon ja menin pappilaan.--Kirkkoherra sanoi, etten saanut hänen puhdasta taloaan saastuttaa--ja sitten menin ravintolan isäntä Merckelin luo, hänhän on kylänvouti, kuten herra tietää, ja siellä näkivät minut sotamiehet--»

    »Mitkä sotamiehet?»

    »Ne, jotka ovat sodasta palanneet.»

    »Niin--jatka vain.»

    »Ja he huusivat: lyökää hänet kuoliaaksi--lyökää hänet kuoliaaksi--no, ja paikalla oli metsästys vauhdissa, ja isäni--hänkin huusi, mutta hän oli jälleen humalassa, sillä äijä juo ihan hirveästi--ja kivet lentelivät vain ympäri noin ja noin--ja sitten tulivat akat ja lapset ja pitelivät minua kiinni, jotta sotamiehet voivat minua pieksää,--mutta minä kouristin soikkoa molemmin käsin ja paukuttelin heitä päihin--noin ja taas noin--» Hän ojensi molemmat jäntevät käsivartensa pystyyn päänsä ylitse ja huiskautti ne sitten alas kuin kurikat.--Kuten antiikkinen pronssipatsas seisoi tuo ihana, kookas naisolento, joka kaiken tämän kurjuuden keskellä oli kehkeytynyt niin kukoistavaan uhkeuteen.--Siinäkin ujostelemattomuudessa, jolla hän antoi alastomuutensa alttiiksi toisen katseelle, oli jotakin antiikkista suloutta.--Tosin tuo hänen esiintymisensä tuskin oli muuta kuin ilotytön julkeutta, naisen, joka jo aikoja sitten oli vieraantunut kaikesta häveliäisyydestä.

    »On kai sinulla jokin huivi edes», sanoi Boleslav kääntyen poispäin.

    »On, huivi minulla on, villainen.»

    »Kääri se sitten ympärillesi.»

    Tyttö kääntyi vaieten oveen, jonka edessä seisoi, ja palasi muutamain sekuntien jälkeen takaisin verhoutuneena punakirjaiseen saaliin, jonka hän oli käärinyt ristiin rinnalleen ja kiinnittänyt solmuun selkänsä taakse. Nyt, kun hän oli huomannut herättävänsä pahennusta, näytti hän häpeävän yksin paljaita käsivarsiaankin, joita ei keinolla millään käynyt peittäminen. Hän piti niitä ristissä selkänsä takana ja ryömi eteisen pimeimpään nurkkaan.

    »Onko sinua siis kielletty armollista herraa hautaamasta?» tutkisteli Boleslav edelleen.

    »Ei, kukaan ei ole virkkanut mitään», vastasi tyttö. »Mutta enhän ole kysynytkään keltään.»

    »Miksi et?»

    »Koska kivet sinkoilivat heti ympärilleni. Ja silloin ajattelin:

    Kukapa häntä tulisi noutamaan, kaiva sinä hänet vain itse maahan.»

    »Sinä yksin?»

    »Kun kerran olen hänet yksin kantanut Kissanportaalta kotiin, voin hänet haudatakin»----

    »Mihin sitten--kirkkomaahanko?»

    »Kirkkomaahan! Hahaha--sepä olisi kaunista! Kylän läpi en elävänä pääsisi hänen kanssaan. Mutta linnan edustalle--puutarhaan. Olin parhaillaan hautaa kaivamassa, kun herra saapui--kaunis hauta--syvä hauta--siellä lepää yhtä mukavasti kuin kivisessä hautaholvissakin, herra.»

    Boleslavin huulilla pyöri kiittävä sana... Tuo koiran uskollisuus, joka kysymättä, vitkastelematta oli riemuiten astunut tuhatta kuolemaa vastaan, ansaitsi kyllä palkinnon. Hyvä, niinpä olikin hän sen maksava kilisevällä kullalla. Sitä hän kaiketi mieluummin halusikin, tuo kurja olento. Boleslav päätti kohta saatettuansa isänsä viimeiseen lepoon sanoa hänelle jäähyväiset--niin kauaksi hän saattoi jäädä paikoilleen.

    Tosiaan, isän saattaminen viimeiseen lepoon ei ollut leikin asia. Että hänelle täytyi hankkia kunniallinen hautaus kuten jokaiselle kristitylle ihmiselle ja ettei hänen paikkansa Schrandenin perhehaudassa saanut jäädä tyhjäksi, se oli Boleslavin mielestä lapsen järkähtämätön velvollisuus isäänsä kohtaan.--Ja vaikkapa hän itse samalla joutuisikin perikatoon!----Mutta olihan Preussissa sitäpaitsi esivalta, ja herra von Schön, joka sitäpaitsi oli hänen äitinsä sukulainenkin, hallitsi ankarasti.

    Kun hän kääntyi lähteäkseen, johtui hänen mieleensä, ettei hän voinut astua sataa askelta omalla kotikonnullaan joutumatta sata kertaa hengenvaaraan.

    Ilman tätä naista, jota hän inhosi, oli hän avuton kuin lapsi.

    »Vie minut nostosillalle», sanoi hän, »ja ennen palaamistasi raivaa satimet pois tieltä.»

    »Kyllä, herra.»

    Mutta tyttö seisoi kuin puutuneena paikoillaan.

    »Mitä odotat?»

    »Antakaa anteeksi--mutta herra kai on ollut taipaleella koko yön, ja siksi luulen----»

    »No, mitä sitten?»

    »Herra tietenkin on väsynyt ja nälissään.--»

    Nainen oli oikeassa. Hän oli niin uupunut, että saattoi tuskin pysyä jaloillaan.

    Mutta häntä inhotti ottaa palaakaan leipää näistä käsistä. Mieluummin hän tahtoi ottaa vihollisiltaan.

    V.

    »Mustan Kotkan» vierashuoneessa istui samana hetkenä joukko Schrandenin porvareita ja porvarinpoikia kokoontuneina aamunaukkujensa ääreen.

    Schrandenilaisten täytyi alottaa varhain, jos ennen puoltayötä tahtoivat saada päivätyönsä suoritetuksi; sillä vaikka he olivat iät kaiketkin kapakkaelämää rakastaneet, niin nyt vasta he olivat joutuneet tykkänään pois suunniltaan.

    Nuori Merckel oli kaikissa juomingeissa esimiehenä. Hän oli kasvanut tanakaksi, leveäharteiseksi mieheksi, jonka rohkeasti pystyyn kierretyt sotilasviikset oivallisesti pukivat hänen kasvojaan ja jonka esiintyminen kaikessa huolimattomuudessaan, joka saattoi alentua renttumaisuudeksi, ei ollut vailla eräänlaista miellyttävyyttä.

    Rauhanteon jälkeen ei hän ollut, kuten lähinnä olisi saattanut luulla, ottanut eroaan, vaan oli ainoastaan epämääräiseksi ajaksi palannut lomalle kotiseudullensa, jossa hän aikoi rauhallisesti harkita, olisiko soveliasta edelleen palvella vakinaisessa sotaväessä.--Ainakaan ei hänen tähänastinen ammattinsa asettanut mitään esteitä tämän päätöksen tielle, sillä tarkoin katsoen ei hänellä ollut mitään ammattia.

    Aina neljänteenkolmatta ikävuoteensa asti oli hän katsellut useita eri maita ja erilaisia elämänasemia, elellen sillaikaa enimmäkseen isänsä varoilla, ja oli ollut iloinen, kun puhjennut sota vihdoinkin tarjosi tehtävää hänen toimintatarmolleen, joka siihen asti oli voinut ilmetä ainoastaan ilkeissä kepposissa.

    Kuten nuori Baumgart oli hänkin astunut sotaväkeen vapaaehtoisena jääkärinä, oli samoin kuin tämäkin siirtynyt nostoväkeen, kohonnut siellä luutnantiksi ja kantoi tunnustetun urhoollisuuden merkkinä teräsristiä ylpeydestä paisuvalla rinnallaan.

    Toistaiseksi ei hän ajatellut jättää kotiseutuaan, missä hän joka päivä uudelleen ja uudelleen täysin siemauksin sai nauttia tuosta ylevästä tunteesta, että hän oli sankari, leijona.

    Hän joi, kerskui ja lietsoi vihaa kavaltajaa kohtaan, vihaa, joka voitokkaiden sotilaiden palattua oli vielä kerran leimahtanut kirkkaaseen liekkiin.--Hänen yllytyksestään olivat schrandenilaiset menneet Kissanporrasta hävittämään siten sulkeakseen vapaaherran saarelleen.

    Rohkeimmissa unelmissaankaan eivät he olleet uskaltaneet toivoa, että hän halvauksen kohtaamana vaipuisi maahan heidän silmiensä edessä, ja riemuiten he palasivat kylään tätä viestiä kertomaan.

    Että isänmaan kavaltajan hautaus oli kiellettävä, oli pian päätetty asia. Kunnioittaakseen tätä ihanaa ajatusta, joka kruunasi heidän vihansa, viettivät he suuren riemujuhlan, joka oli nyt jo kestänyt kolme päivää eikä näyttänyt ottavan ollenkaan päättyäkseen.

    Kun he kaikki seisoivat yhtenä miehenä, kun kylänvouti oli heidän puolellaan ja kirkkoherra näytti sulkeneen molemmat silmänsä, ei heillä näyttänyt olevan mitään pelkoa, että esivalta puuttuisi asiaan.

    Että vainajalle ilmestyisi auttaja, sitä he eivät olleet aavistaneetkaan.

    Sillä junkkari--taivaan talikynttilät!--missä oli junkkari?--Tietämättömiin kadonnut, varmaankin hunningolla, menehtynyt nimensä häpeään.

    »Tuolta tulee joku, jolla on nostoväen lakki päässään», sanoi Felix Merckel katsellen ikkunaverhojen raosta kylän torille, joka lepäsi keltaisena ja tomuisena keskipäivän helteessä.

    Melu juomapöydän ääressä taukosi. Odottavassa jännityksessä katseltiin vieraan tuloa.--Nuori Merckel ojensi jalkansa suoraksi ja leikitteli huolimattomasti ritarimerkillään.

    Ovi aukeni. Valovirta tulvahti tulijan takaa hämärään, viileään huoneeseen ja katosi heti jälleen.

    Vieraita tervehtimättä tulija astui tarjoilupöydän luo, jonka ääressä eräs tarjoilijaneiti istui sukankutimineen, ja kysyi, oliko kylänvouti tavattavissa.

    Ei,--hän oli mennyt pellolle.

    Herra Merckel jätti mielellään ravintolaliikkeensä valvomisen pojalleen, sillä hän oli huomannut, että oluttynnyrit tyhjenivät kahta vertaa nopeammin, kun hän ei ollut saapuvilla.--Felixillä oli erittäin tepsivä tapa kiihottaa vieraita juomaan, joka hänelle, isännälle, ei olisi soveltunut. »Lurjus, ken ei ryypi sakkojaan!» Tai »ken minut nyt kilistettyämme jättää kitimeen, hän olisi jättänyt minut kiipeliin vihollistenkin edessä.»--Ja muita samanlaisia puhetapoja.--Ja hänen kehotuksiaan piti seurata, sillä schrandenilaiset eivät halunneet menettää luutnanttinsa arvonantoa--ja sentähden oli Felix Merckel isänsä kassakirstun todellinen aarre.

    Ettei vieras, jolla oli nostoväen lakki päässään, ollut häntä tervehtinyt, vaikka hänellä oli upseerin tunnusmerkki takkinsa rinnuksessa, suututti häntä, ja hän päätti sentähden olla häntä ensinkään huomaamatta.

    »Voinko jäädä voutia odottamaan?» kysyi vieras.

    »Tämähän on ravintola», vastasi neiti.

    Vieras istuutui vastapäiseen nurkkaan, selin juopottelijoihin, laski nahkalaukkunsa pöydälle ja nojasi päänsä käteensä.

    Felix herrasta, jota miellytti, että häntä katseltiin, tuntui tämä käytös aivankuin taisteluvaatimukselta. Sitäpaitsi suututti isän kelpo poikaa se, ettei vieras halunnut mitään juodakseen.

    »Amalia, kysy herralta, eikö hän halua mitään nautittavaa», huusi hän kovalla äänellä tarjoilupöytää kohden.

    Vieras ei ollut kuulevinaan mitään. Neiti meni hänen pöytänsä luo ja höpisi jotakin väkevästä schrandenilaisesta oluesta.

    »Kiitos--en juo mitään», vastasi hän kohottamatta katsettaan.

    Felix herra pureksi viiksiensä kärkiä. Hänestä oli selvää, että tämä käytös ansaitsi rangaistuksen. Hänellä oli pian hyökkäyssuunnitelma valmiina.

    Hän nousi ja heiluttaen kansiniekkaa oluthaarikkaansa alotti pontevalla rintaäänellä:

    »Rakkaat toverit ja kansalaiset ynnä kaikki arvoisat läsnäolijat!

    Preussin kunniakkaat taistelut ovat taistellut. Armas isänmaamme on noussut tomusta jälleen uuteen, aavistamattomaan loistoon. Useimmat meistä ovat vuodattaneet verta kunnian kentällä tai ainakin antaneet rintansa vihollisten luodeille alttiiksi. Ken on preussilainen isänmaan ystävä, hän juokoon kanssani maljan Preussin kunniaksi ja Preussin menestykseksi!»

    Kimakasti hurraten kohottivat kaikki haarikkansa huulilleen, mutta heidät keskeytti luutnantin jyrkkä »seis» huuto.

    »Näen täällä jonkun», huusi hän, »joka näyttää vetäytyvän pois tätä kunniavelvollisuutta täyttämästä.» Kannukset kilisten hän astui vieraan pöydän luo.

    »Herra», tiuskaisi hän hänelle. »Ettekö tahdo juoda Preussin kunniaksi?»

    Vieras kääntyi puoleksi syrjään sanoen: »Tahdon olla rauhassa.»

    »Mitä, herra? Te kannatte nostoväen kunniamerkkiä lakissanne ja kieltäydytte------»

    Vieraan äkillinen tarttuminen laukkuunsa sai hänet vaikenemaan.

    Samassa hengenvedossa hän näki kaksipiippuisen ratsupistoolin välähtävän vieraan kädessä, näki hänen hypähtävän pystyyn ja katsoi peräytyen kalpeihin, uhkaaviin kasvoihin, jotka hän hyvin tunsi, mutta joista ei kuitenkaan ollut konsanaan leimahdellut tällaisia salamoita häntä kohden.

    Hän käsitti heti: hänen vastassaan seisoi mies, joka oli valmis mihin tahansa.

    »Katso minua, Felix Merckel», sanoi entinen ystävä, »niin käsität, ettei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Jos sinä tai joku teikäläisistä uskaltaa tulla liian lähelle minua, niin olkaa varmat, että sinut tai ensimäisen, joka tulee, ammun kuoliaaksi kuin koiran.»

    Felix Merckel oli äkkiä malttanut mielensä.

    »Ah, herra parooni!» sanoi hän syvään kumartaen. »Sitten tosiaankaan en ihmettele, ettei Preussin----»

    Pistoolin kaksoishanan kaksinkertainen naksahdus pani hänet vaikenemaan.

    »Vielä kerran, ole varoillasi, Felix Merckel; olen upseeri kuten sinäkin.»

    Tämä uudistettu varotus teki vaikutuksensa.

    »Ainakaan en tahdo häiritä!» sanoi Felix herra kumartaen toistamiseen ja mennen takaisin paikalleen, jolloin kannukset hänen saappaissaan kilisivät hiljemmin.

    Schrandenilaiset istuivat nenät yhdessä, ja kohta astui vanha Merckel huoneeseen. Hänen ylen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa säteilivät hyvinvointia ja hyväntahtoisuutta. Huolellisen arvokkaana kuten kylän patriarkan sopi, kulki hän laseilla ja pulloilla täytetyn tarjoilupöydän ohitse. Rasvasta kiiltävillä atlasliiveillä riippuivat paksut, hopeaiset kellonperät, joiden kahta vitjaa alhaalta yhdisti kultainen maurilaispää ja joissa riippui merenkullasta tehty sydän.

    »Herrako on halunnut minua puhutella?» kysyi hän syvällä kumarruksella, joka kuitenkin ikäänkuin katkesi keskeltä kahtia, kun pienet kissansilmät huomasivat, ettei vieraalla ollut lasia edessään.

    Sellaiselle, joka ei mitään nauttinut, ei kannattanut tehdä kumarrusta.

    Schrandenilaiset istuivat korviaan heristäen.--Felix oli hypähtänyt pystyyn ikäänkuin odottaen suotuisaa silmänräpäystä iskeäkseen nyrkillään entistä ystäväänsä.

    »Hän on nuori herra parooni, isä», huusi hän helakasti nauraen.

    Merckel ponnahti kolme pitkää askelta takaperin. Hänen hyväntahtoinen hymynsä kivettyi, hänen lihavat kätensä hapuilivat kellonvitjojen maurilaispäätä ja kouristuivat siihen kiinni.

    »Saanko puhutella teitä kahdenkesken?»

    »Oi herra parooni--tietysti, herra parooni--jos suvaitsette, herra parooni.»

    Ja hän avasi leveällä liikkeellä sivuoven, joka vei pieneen arvohenkilöille varattuun huoneeseen. Rikkinäisellä vähäkankaalla verhottu sohva ynnä muutamat nojatuolit odottivat siellä ravintolan ylhäisempiä vieraita. Ristikoilla varustetun piippuhyllyn yläpuolella riippui taulu, johon oli kirjotettu: »Täällä saa juoda ainoastaan viiniä.»

    Ennenkuin isäntä sulki oven Boleslavin jälkeen, viittasi hän salavihkaan tuvassa istuville miehille ikäänkuin heidän levottomuuttaan viihdyttääkseen. Sitten hän loi kotiinpalanneeseen herranpoikaan puoleksi ummistuneiden silmäluomiensa alta lyhyen, tutkivan katseen, joka ilmeisesti näytti täyttävän hänet suurella tyytyväisyydellä, sillä hänen hymynsä sai uudelleen hyvinvoivan, kylläisen rasvankiiltonsa.

    »Kuinka herra junkkari onkaan kasvanut sitte viime näkemän!» alotti hän.--»Aivan merkillistä!»

    Boleslav tuijotti häneen äännetönnä.

    »Ja vanhaa armollista herraa ei herra junkkariherra parooni, täytyy kai sanoakseni--enää ole tavannutkaan elossa. Olette tullut liian myöhään autuaan vainajan silmiä sul------»

    Hän pysähtyi keskelle sanaa ja puristeli kiihkeästi kellonperien merenkultaista sydäntä, sillä Boleslavin katse, joka tuimana ja uhkaavana oli kiinnitetty hänen kasvoihinsa, alkoi saattaa hänet levottomaksi.--Olikohan hänellä ehkä edessään jokin maankiertäjä, joka tahtoi käydä hänen kimppuunsa?

    »Mutta minä en tule liian myöhään», puhkesi Boleslav puhumaan, »tehdäkseni tyhjäksi ne konnankujeet, joilla isältäni tahdotaan riistää hänen viimeinenkin kunniansa.»

    »Mitä ihmeen konnankujeita herra parooni tarkottaa?»

    »Neuvon teitä, arvoisa herra, jättämään tekopyhän naamanne. Näen teidän lävitsenne. Minun korviini on saapunut eräs teidän lausuntonne, jonka johdosta sietäisi kurittaa teitä tuossa paikassa.»

    »Herra parooni!»--ja hän näytti aikovan lähetä ovea.

    »Jääkää», käski Boleslav asettuen hänen tielleen. Onneksi hän oli kaikki nuo roistonnaamat nähdessään jälleen saavuttanut perinnäisen tietoisuutensa käskijän arvostaan. »Näinkö suoritatte kiitollisuudenvelkaanne suvulleni, jonka armo teidät on tehnyt siksi, mitä olette?»

    Rihkamakauppias, joka kerran oli saapunut linnaan paikkaa etsivänä palvelijana ja sittemmin linnan toimitusmiehenä vähitellen koonnut omaisuutensa, painoi loukatun viattomuuden ilme kasvoillaan oikean nyrkkinsä vasenta kämmentänsä vasten, samalla surkuttelevasti maiskuttaen kieltään.

    »Rakas herra parooni», sanoi hän, ja leveät, kiiltävät kasvot säteilivät sulaa isällistä lempeyttä. »Annan teille anteeksi loukkauksen, jonka päästitte suustanne, ja annan teille luotettavimmat tiedot, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,--siitä toivottavasti näette parhaiten, miten ystävälliset minun tarkotukseni ovat».

    »Pyydän päästä ystävyydestänne!» jyräytti Boleslav väliin. »Olette velvollinen Schrandenin kylänvoutina minulle puhumaan ja vastaamaan--eikä muuta.»

    »Schrandenilaiset, rakas herra parooni, ovat nimittäin hirveitä ihmisiä. Sanoin sen aina jo rakkaalle vaimovainajalleni--tunsittehan hänet, herra parooni! Niin, niin--kuinka usein hän ottikaan pienen junkkarin käsivarrelleen eikä ajatellut, että kerran tuollaisen kiitoksen----»

    »Asiaan!»

    »Marianne, sanoin usein, nämä schrandenilaiset ovat vielä minun surmani, sillä mitä he saavat päähänsä----kerran he saivat päähänsä, etteivät juo minun katajanmarjaviinaani. Hyvää, kirkasta, puhdasta katajaistani, herra parooni! Nyt ovat he saaneet päähänsä, etteivät salli armollista herraa haudata, ja--kunniani kautta!--ei Jumala eikä perkele voi heitä siihen pakottaa.--Ettekä tekään, herra parooni.

    Miksi niin?--Ruumisvaunut ovat ammattikunnan omat--ja se ei anna niitä;--hevosiakaan ei teille anna kukaan ... ruumiinkantajia, o hyvä Jumala ... kiertäkääpäs kerran ympäri kylää ... kiertäkää ja kuulustelkaa, kuka tahtoo ottaa herra paroonin hartioilleen ... jos jonkun satutte löytämään, niin neljännestunnin kuluttua ovat he hänet pieksäneet raajarikoksi--sillä nämä schrandenilaiset...! No, ja kirkkoherra.--hänellähän on suurin sananvalta--mutta menkäähän kirkkoherran luo--sielläpähän saatte kuulla, mitä hän arvelee.

    Kellonsoitosta ja siunauksesta ei puhettakaan ... niin, edes ruumiskirstuakaan ette saa teetetyksi.»

    »Tahtoisinpa sen nähdä», sanoi Boleslav hampaitaan kiristäen, sillä hän tunsi uhmansa paisuvan sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän näki tämän pahuuden ja ilkeyden verkon.

    »Niinkö, tahdotteko sen nähdä?» huusi vanha Merckel huonosti salatulla voitonriemulla; »Teidän tahtonne on tapahtuva, herra parooni.»

    Hän avasi oven tarjoiluhuoneeseen, josta kuului monien ihmisäänten sekava möly. Sinne näytti tällä välin puolet kylää kokoontuneen.

    »Hackelberg tulkoon tänne!» huusi hän sinne ovenraosta ja tempasi kiireisesti oven kiinni, sillä sen reunaan oli tarttunut useita sormia ilmeisesti aikoen temmata sen seposelälleen.

    »Jollei hän enää ole eiliseltään humalassa, sanoo hän pian teille alamaisen ajatuksensa vasten kasvojanne.»

    Hänen silmistään säkenöi peittelemätön vahingonilo, sitten vetääntyivät hänen kasvonsa jälleen surumielisen hyvinvoipaan, patriarkalliseen hymyyn.

    »Olette torjuneet ystävyyteni luotanne, nuori mies», alotti hän meren kultasydäntä nypelöiden. »Olette solvannut ja loukannut harmaita hapsiani--hyvä--en teille siitä vihottele. Ette olisi sitä tehnyt, jos olisitte tiennyt, kuka se oman henkensä uhalla, schrandenilaisten selän takana--sillä jos he olisivat sen nähneet, olisivat he minut kuristaneet kuoliaaksi--pelasti autuaan paroonivainajan nälkään nääntymästä--kysykää vain neidiltä!----»

    »Keltä neidiltä?»

    »No, rakkaalta, uskolliselta neiti Reginalta--autuaan isävainajanne sydänkäpyseltä. Hän on oikea helmi, herra parooni. Teidän on pidettävä häntä kunniassa ja otettava hänet mukaanne matkoille. Hänelle pistin usein pimeässä palan leipää ja savustettua makkaraa, herra parooni, ja pussin kahvia, herra parooni, aikana, jolloin itse söin ainoastaan ruispuuroa eineekseni, koska satamat olivat suljetut, herra parooni.»

    »Ettekö saanut niistä maksua?»

    »No, sainpa niinkin, vaikkapa oikeastaan vain taivaallisen palkinnon vuoksi panin henkeni alttiiksi.--Ja onhan sitä tosin vielä pieni jäännöskin viime jäidenlähdön ajalta, jos herra parooni tahtoisi olla niin suosiollinen----»

    »Kirjottakaa lasku saatavistanne; rahat tullaan teille lähettämään.»

    »Sillä ei ole kiirettä, herra parooni. Luotan kyllä teihin, herra parooni. Jos annatte jotakin arvoa vanhan, kokeneen miehen neuvolle, niin menkää nyt kauniisti kotiin,--kaivakaa linnan taakse hauta, laskekaa autuas isävainajanne siihen--öiseen aikaan--aivan hissukseen, aivan hissukseen... Rakas neiti Regina, hänhän voi tarttua ruumiin toiseen päähän--sitten ladotte turpeet paikoilleen, jotta nurmikko tulee sileäksi ennalleen, eikä kukaan tiedä, mihin hänet on kuopattu, ja ennen aamun valkenemista tarttukaa Reginaa käsivarteen ja menkää jälleen kauniisti sinne missä------»

    Hän vaikeni, sillä Boleslavin sormet kopeloivat jälleen pistoolinperää. Tämän kunnonmiehen mahtipontisesta neuvosta irvisteli esiin niin pirullinen iva, että se kiihotti hänen vastustushalunsa äärimmilleen.

    Näiden myrkyllisten sanojen tunkeutuessa hänen korviinsa oli hänen aivojensa lävitse salamana leimahtanut epätoivoinen ajatus.

    Tosiaankin, tämä hautaus oli vain ensimäinen, vähäisin osa tehtävästä, joka hänellä oli suoritettavanaan! Pitikö hänen lähteä täältä yön hämyssä ja sumussa--hiipiä ikäänkuin pahantekijä isiensä perinnöltä jättääkseen kaiken, mitä he olivat luoneet, häviölle alttiiksi? Ei, vaan tänne hänen oli jääminen--kestäminen kaikki uhmaten näitä hyenoita, joista kurjin seisoi virnistellen, kissansilmät ahneesti vilkkuvina hänen edessään ja vaani vain tilaisuutta karatakseen isännättömän saaliin kimppuun.

    Kestävyyttä! Kestävyyttä!

    Tämä oli se sovitus, jota isien synnit häneltä vaativat!

    Ja eikö tuo jumalaton teko, joka oli hänen perintönsä hävittänyt maan päältä, yhä huutanut kostoa taivaaseen saakka.

    Oliko hänen vetäytyminen tiehensä ikäänkuin karkuri, ikäänkuin lipunpettäjä, ja jättäminen niille hyvilleen ei ainoastaan kotikontunsa, vaan lemmittynsäkin, jonka hän oli kadottanut ajaksi ja iäksi, mutta joka kuitenkin odotti häntä ikävällä ja pelolla?

    Ei, vaan täällä, tällä Schrandenin linnan raunioilla liehui hänen lippunsa--tulikirjaimilla oli siihen piirretty sana »kosto».

    Ja kurja se, joka lippunsa jättää vihollisille!

    Hän astui aivan kylänvoudin eteen, ja seivästäen uhkaavan katseensa hänen kasvoihinsa huusi hän: »Kuka on Schrandenin linnan sytyttänyt tuleen?»

    Herra Merckelin rasvaiset kasvot vavahtivat. Sanat olivat sattuneet hänen omantuntonsa kipeimpään kohtaan.

    Samoin säpsähti jokainen schrandenilainen, kun kysymys tämän ilkityön tekijästä sattui hänen korviinsa. Yksi ainoa vain ei säpsähtänyt--ja se oli pahantekijä itse------

    Herra Merckel koetti toipua vastaamaan, mutta samassa yltyi hälinä tarjoiluhuoneessa kovaksi meluksi. Hän teki ehdottomasti liikkeen ovea kohden, ikäänkuin tahtoisi työntää salvan tulevain tapausten eteen, mutta samassa temmattiin ovi auki, ja sisään tunkeutui villin, uhkaavan joukon seuraamana pieni, renttumainen ja repaleinen mies.

    Hänen karkea musta tukkansa valui rasvaisina suortuvina hartioille, parransänki oli harmahtava, ja punaisten, ripsettömäin silmäluomien alta tirrottivat lasimaiset juoponsilmät.

    Hän huitoi nyrkillään ympärilleen ja kiljui: »Missä se mies on? Missä on se sikiö?--Minä tahdon hänet kuristaa, sen sikiön!»

    Mutta nähtyään Boleslavin kookkaan vartalon vastassaan jäntevästi pystyyn ojentuneena, vaikeni hän yhtäkkiä keskellä rähinäänsä ja murisi ja öhki itsekseen.

    Hänen takanaan kohosi kokonainen seinä kiihtyneitä, häjynilkisiä, uteliaita kasvoja, jotka kaikki tuijottivat Boleslaviin kuten vangittuun ihmeotukseen.

    »Minä yksin kaikkia noita vastaan!» ajatteli hän, ja hänen rintansa kohosi.

    »Oletteko puuseppä Hackelberg?» kysyi hän pitäen katseillaan juoppoa loitolla. Tämän miehen kuva palasi lapsuuden ajoilta himmeänä hänen muistoonsa. Kerran, kun hänet oli linnan pihalla piesty pahanpäiväiseksi salametsästyksen tähden, oli hän surkealla parunnallaan säikyttänyt Boleslavin hiljaisista unelmistaan. Nyt samainen mies puristi kätensä nyrkkiin, pöyhistelihe ja mörisi ja röhki jotakin itsekseen.--

    »Tekö valmistatte ruumiskirstuja tässä kylässä?»

    Puuseppä pudisti vitkalleen päätänsä tuijottaen tylsänä eteensä.

    Sitten hän puhui ikäänkuin haudasta:

    »Teen enää vain kaksi ruumiskirstua----toisen itselleni ja--toisen vietellylle lapsiraukalleni.»

    Schrandenilaiset nauroivat salavihkaan. He tunsivat tämän ilveilyn sangen hyvin. Kun kylässä joku oli kuollut, noutivat he puusepän ja sulkivat hänet viinapullon ja tarpeellisten lautojen kera johonkin huoneeseen eivätkä päästäneet häntä sieltä, ennenkuin kirstu oli valmis.

    Hän oli kerta kaikkiaan vaarallinen mies, tämä Hackelberg, sen tiesivät schrandenilaiset sangen hyvin eivätkä päästäneet häntä sekunniksikaan näkyvistään. Missä hän liikkuikin, pitivät he häntä silmällä; monet korvat kuulostelivat ahmien hänen sanojaan, ja yhtä monet käsivarret olivat alati valmiina tarpeen tullen nitistämään hänet hengiltä.

    He sallivat hänen istua kapakassa rinnallaan, he juottivat hänet humalaan ja syöttivät hänen vatsansa täyteen, he kuuntelivat häntä tai tukkivat hänen suunsa, he panivat hänet lukkojen ja salpojen taakse tai antoivat hänen kiduttaa heitä itseään--oli ikäänkuin he olisivat pukeneet lihaan ja vereen pahan omantuntonsa ja päästäneet sen juoksentelemaan ympärinsä tämän hunningolle joutuneen juomarin hahmossa.

    »Ketkä muut paitsi te valmistavat kylässä ruumiskirstuja?»

    Schrandenilaiset purskahtivat hirnuvaan nauruun. Hän kyllä saisi ponnistella päästäkseen totuuden perille.

    Hackelberg pöyhistihe.

    »Kurja lapsiparkani», murisi hän tuijottaen lasimaisilla silmillään herra Merckelin merenkultasydämeen, joka hänen päässänsä näytti pyörivän, mutta sitten hän yhtäkkiä kavahtui puoliunestaan, hänen silmiinsä ilmestyi synkkä kiilto, hän ojensi nyrkkinsä Boleslavia kohden ja huusi:

    »Mitä tahdotte minulta, herra?--Tahdotte minulta ruumiskirstun!

    Kenelle tahdotte minulta ruumiskirstun? Miehelle, koiralle, joka on kavaltanut isänmaansa--joka on vietellyt lapseni--hänellekö olisi minun tehtävä ruumiskirstu?--Katsokaas minua herra!

    Enkö minä näytä hirviöltä, herra?» Hän repäisi paidan auki, niin että karvainen rinta tuli näkyviin.--»Raato minä olen--en edes sen arvoinen, että koirat kintuilleni ------ ja katsokaas vain, rakas, kallis herra, sellaiseksi on autuas herra parooni minut tehnyt--onnettoman, hyljätyn, lapsettoman ukko rähjän on hän minusta tehnyt.»--Hän alkoi pyyhkiä silmiään englanninnahkaisen takkinsa repaleilla-- schrandenilaiset hänen selkänsä takana rääkyivät hyväksymistään. --»Lapseni on hän minulta ottanut--lapseni on hän minulta ryövännyt--»

    »Luullakseni olette itse lähettänyt lapsenne linnaan», puuttui Boleslav hänen puheeseensa. Mutta mies jatkoi valitusvirttänsä:

    »Portoksi on hän tehnyt lapseni. Ja vielä enemmän, nuori herra--mikä juuri verisimmin särkeekin sydäntäni--sillä minä saatan olla renttu, mutta isänmaan ystävä olen sentään--sillä Preussissa rakastaa jokainen renttukin isänmaataan--sillä me preussilaiset emme ylipäätään ole mitään renttuja--mutta lapseni--hoo, tiedättekös, mitä hän on tehnyt lapsestani?

    Ruoskan iskuin on hän pakottanut hänet yön hämyssä ja sumussa menemään ja--mutta luuletteko, että minulla sen jälkeen vielä on lasta?--Ei, herra, kironnut olen koko naikkosen--hän ei ole enää lihaani ja vertani--olen hänelle sanonut--»

    »Mutta syntirahat olet sentään ottanut!» oli Boleslav sekaantumaisillaan hänen sanoihinsa, mutta malttoi mielensä, sillä olisihan hän siten heittänyt isänsä syyllisyyden näiden susien saaliiksi.

    »Ja nyt olet vapaa kuin taivaan lintu, olen hänelle sanonut, ja ken sinut kohtaa, lyököön sinut kuoliaaksi, olen hänelle sanonut, ja mene nyt armollisen herrasi luo--olen hänelle sanonut--ja hän ottakoon sinut hoiviinsa--olen hänelle--»

    Tässä tuokiossa tuli schrandenilaisten melu niin äänekkääksi, että se nieli puusepän sanat.--Vieraat olennot tunkeutuivat hänen eteensä ja ottivat hänet keskeensä. Ainoastaan hänen kimeä, häijynilkinen naurunsa kuului joukosta, johon hän oli kadonnut.

    »No, mitä ennustinkaan herra paroonille?» kysyi herra Merckel hymyillen hyväntahtoista hymyään.

    Boleslav oli nojautunut sohvan selkänojaa vasten ja katseli hammasta purren schrandenilaisten joukkoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

    »Jos yhden päähän pälkähtää kohottaa kätensä, lyövät toiset minut kuoliaaksi», ajatteli hän itsekseen. Tässä kysyttiin kylmäverisyyttä.

    »Päästäkää minut lävitse, ihmiset», sanoi hän koettaen käsillään raivata tietä itselleen.

    Joko hänen silmiensä kylmä katse tai nostoväenristin kimmellys hänen lakissaan hillitsi mölyävän väkijoukon--tie aukeni hänelle--hän astui joukon keskeen.

    Joka askeleella hän odotti tuhoisan iskun kumahtavan takaapäin; sillä hän oli varma ainoastaan sikäli kuin silmillään saattoi väkijoukkoa hallita. Mutta ei--koskematonna hän pääsi ulkoilmaan. Felix Merckel ei enää sattunut hänen tielleen.

    Koko joukkio--johon nyt oli sekottunut vaimoja ja lapsiakin--vyöryi hänen perästään.

    Lähetessään pappilan puutarhaa, jonka muuri loisteli valkoisena puolipäivän säteilyssä, tunsi hän, kuinka hänen sydämestään nousi ikäänkuin raskas paino hänen kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttamaisillaan.

    Vanhan kirkkoherran käsissä oli hänen viimeinen toivonsa. Ajaakohan tämäkin hänet oveltaan? Tämä ajatus ei kuitenkaan ollut se, joka tällä hetkellä pani hänen rintansa tuskasta aaltoilemaan.

    Tuskaa hän tunsi vain ajatellessaan sitä ainoaa, joka saattoi hänet joko hyljätä tai kohottaa, kohottaa hänet, epäpuhtaan, häpeätekojen tahraaman, luoksensa rauhan ja viattomuuden maailmaan.

    Millaisena hän jälleen kohdanneekaan Helenan?

    Eikö hänen täytynyt kauhistuneena kimmahtaa takaperin nähdessään hänen ilmestyvän eteensä tässä asussa, tomuisena ja villiintyneenä, tämän raivoavan lauman ulvoen häntä saattaessa?--

    Ja niin tapahtuikin!

    Säikähdyksestä vapiseva käsi tempasi auki verannan lasioven...

    Hän se oli. Sen täytyi olla hän.--Vaalea, solakka olento, joka vavisten ja torjuen ojensi käsivartensa häntä ja väkijoukkoa kohden--päästäen hiljaisen pelästyksen huudahduksen--ja oli kadonnut, ennenkuin Boleslav oli ennättänyt kohottaa ainoatakaan kysyvää, rukoilevaa katsetta armaihin kasvoihin.

    Hänen silmiensä edessä leijaili valkoinen sumu. Puoleksi ajattelematta hän astui portaita verannalle ja sulki oven jälkeensä odottaen mitä oli tuleva.

    Schrandenilaiset piirittivät kuistikon ja painoivat nenänsä litteäksi lasiseinään, jotta paremmin näkisivät.

    Kuului ruudun kilinää. Eräs takana seisova oli sysännyt edessänsä olijan ikkunasta sisään.

    Silloin kuului sisältä vanhan kirkkoherran mahtava ääni.--Raskas ryhmysauva kädessään hän näyttäytyi verannalla. Hänen valkoinen tukkansa liehui korkeakaarteisilla ohimoilla. Kotkannenän sieraimet laajenivat kuin vainuten taistelua ja surmaniskuja.--Lumivalkoisten, töyhtömäisesti eteenpäin ojentuvain kulmakarvojen alla paloivat silmät kuin tulikekäleet.

    Tämä oli sama kirkkoherra Götz, joka 1813 vuoden maaliskuulla oli kulkenut talosta taloon, alttariristi kädessään ja rummunlyöjä jälessään kehottaen schrandenilaisia pyhään taisteluun. Ja jollei hän olisi Königsbergiin marssittaessa tiedotonna vaipunut tien oheen, kuka tietää, eikö hän olisi seurannut pitäjänsä asemiehiä taistelutanterellekin.

    Schrandenilaiset pelkäsivät aikalailla hänen kuritustaan, ja tuskin he olivat saaneet näkyviinsä kohotetun ryhmysauvan, kun jo nopeasti vetääntyivät loitommaksi ikkunoista ja pötkivät puutarhan porttia kohden.

    »Te polttoviholaiset, murhapolttajat!--Sinä Korahin lahko!» puuskui hän heidän jälkeensä temmaten lasioven auki.--»Tulkaapas sunnuntaina herranhuoneeseen--kyllä minä teille näytän!»

    Sitte kääntyi hän Boleslavia kohden ja mittaili häntä synkällä katseella kiireestä kantapäähän. Lopulta seivästi hän silmänsä nostoväen lakkiin, jota tämä piti sormiensa välissä.

    »Oletteko ollut mukana sotaretkeltä?» kysyi hän.

    »Olen».

    »Jollen näkisi ristiä lakissanne, niin kysyisinpä, taistelitteko Preussin puolesta vai Preussia vastaan.»

    Boleslav, jonka ajatuksissa vielä pyöri paenneen valoisan olennon kuva, ei ymmärtänyt ensi tuokiossa, mutta sitten hän äkillisessä vihan puuskassa syöksähti pappia kohden.

    Mutta vanha kirkkoherra ei ollut niitä miehiä, jotka antavat itseään pelotella--ja heidän molempien uhkaavasti silmäillessä toisiaan, huusi hän:

    »Boleslav von Schranden, onko minulla oikeus tähän epäluuloon vai eikö ole?»

    Silloin Boleslav painoi katseensa maahan. Hän ei voinut kestää entisen opettajansa tuomarinkatsetta.

    Tämä avasi oven työhuoneeseensa, jossa kirjakaappien ja piippuhyllyjen välissä riippui seinillä ratsastusmiekkoja ja tuliluikkuja, ja sanoi:

    »Lakin tähden, jota kannatte, en voi kieltää teitä astumasta kotiini.

    Mutta suoriutukaa lyhimmittäin. Kenellekään von Schrandenille ei ole sijaa tässä talossa.»

    Hän pani ryhmysauvan nurkkaan, kietoi kukitetun aamutakin kuivahkon vyötärönsä ympäri ja käveli huoneessa edestakaisin.

    Boleslav hapuili sanoja. Hän seisoi kuin pahantekijä tämän miehen edessä, jonka suusta jokainen sana valui hänen ylitsensä kuin pisara sulatettua metallia. Tosiaan--ei ollut helppoa sälyttää isän syyllisyyttä omille kunniallisille hartioilleen.

    »Arvoisa kirkkoherra», alotti hän sammaltaen, »unhottakaa hetkiseksi, että kannan Schrandenien nimeä.»

    Vanhus naurahti katkerasti itsekseen. »Paljon pyydetty», mutisi hän, »paljon pyydetty.»

    »Älkää nähkö minussa mitään muuta kuin poika, joka tahtoo haudata isänsä ja jonka kirottu roistoväki tahtoo estää täyttämästä tätä korkeinta ja pyhintä velvollisuuttaan.»

    Vanhus kohotteli ja rypisteli kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.

    »Käännyn nyt teidän, kristillisen kirkon papin puoleen ja kysyn teiltä, tahdotteko sallia sellaista ilkitekoa seurakunnassanne?»

    »Minun seurakunnassani ei voi sellaista tapahtua!» pauhasi vanhus. »Mihin minut on asetettu viemään sieluja Jumalan luo, siellä saa jokainen kunniallisen hautauksen.»

    »Ja kuitenkin uskalletaan--»

    »Seis--kenestä on kysymys?»

    »Isästäni».

    »Vapaaherra Eberhard von Schrandenista?»

    »Niin.»

    »Se mies oh kuollut seitsemän vuotta sitten.»

    »Mutta kirkkoherra!»

    »Seitsemän vuotta sitten on hänet erotettu eläväin yhteydestä.--Seitsemän vuotta on hän jo lahonnut maassa.--Antakaa minun olla häneen nähden rauhassa.»

    »Mutta kirkkoherra, olen ollut teidän oppilaanne... Te olette minulle ensiksi opettanut Jumalan nimen... Olen teitä aina pitänyt urhoollisena, kunniallisena miehenä... Kadun nyt uskoani, arvoisa kirkkoherra... Sillä nämä ovat arkoja, valheellisia verukkeita.»

    Vanhus ojensihe täyteen pituuteensa. Hänen leukapielensä tutisivat.

    Hänen sieraimensa laajenivat. Kasvot kalpeina ja hehkuvin silmin hän astui Boleslavin eteen.

    »Poikani», sanoi hän, »näytänkö siltä, että tapani on turvautua valheihin?»

    Boleslav näytti uhmaavalta, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta tunsi hän mielessään heräävän jotakin vanhasta, kauan unhotetusta oppilaan kunnioituksesta kirkkoherraa kohtaan.

    »Poikani» jatkoi vanhus, »minun tarvitsisi sanoa vain sana jättääkseni sinut tuolla puutarhan aidan takana väijyvän roskajoukon käsiin--mutta vielä kerran--lakin tähden, jota kannat, tahdon antaa sinulle anteeksi. Ja mitä sinulle sanoin, sen tahdon näyttää myös todeksi.»

    Hän meni eräälle kaapille, jossa olivat pitkässä rivissä seurakunnan kirkonkirjat--suuret, kuluneet nidokset toinen toisensa vieressä--otti niistä erään esiin ja avasi sivun, jonka yläreunaan oli kirjotettu vuosiluku 1807.

    »Lue tuosta, poikani!»

    Ja Boleslav luki:

    »Maaliskuun 5 päivänä kuoli vapaaherra Hans Eberhard von Schranden, ex memoria hominum exstinguatur!»

    Tämän jälkeen oli kolme ristiä.

    »Tämähän on väärennys!» huusi Boleslav.

    »Niin, poikani», vastasi vanhus juhlallisesti. »Se on ilmeinen ja tahallinen väärennys, törkeä virkavirhe, ja jos tahdot minut saattaa syytteeseen, erotetaan minut ja heitetään vankeuteen, jossa sitte saan päättää päiväni. Tee nyt, mitä mielesi haluaa. Kohtaloni on sinun käsissäsi.»

    Kauhun ja kunnioituksen sekainen väristys kulki Boleslavin ruumiin lävitse. Hän tunsi riittävän hyvin omasta kokemuksestaan hurjan halun uhrata isänmaanrakkaudelleen vapautensa, onnensa ja elämänsä, ymmärtääkseen, mikä vanhuksen oli pakottanut tähän mielettömään tunnustukseen.

    »Näillä risteillä», jatkoi kirkkoherra, »olen seitsemän vuotta sitten haudannut miehen, joka julmuudestaan ja hurjista himoistaan huolimatta oli siihen asti ollut ystäväni. Ja ken minulle vielä mainitsi hänen nimensä, hänet ajoin suoraa päätä talostani.--Tuli sitten yö, jolloin palavan linnan liekit valaisivat nämä seinät päivän kirkkaiksi.

    Silloin hyppäsin vuoteestani, heittäysin polvilleni ja rukoilin Jumalalta anteeksi hänelle, joka sen oli sytyttänyt--sillä sytytetty se oli, se paloi yhtaikaa jokaisesta neljästä nurkastaan--Tästä lähtien, ajattelin, on ihmisten muistosta ilkityön tekijän mukana hävitetty paikkakin, jossa ilkityö tapahtui.--Sen aaveen kanssa, joka siitä pitäen on kummitellut Schrandenin linnan raunioiden keskellä, ei minulla ollut enää mitään tekemistä.--Ja nyt tulet sinä, poikani, yhtäkkiä minulle kertomaan, ettei kummitus ollutkaan kummitus, vaan elävä olento, joka vasta muutama päivä sitten on jättänyt ajallisen elämän ja odottaa nyt kristillistä hautaustaan.

    Mutta minä kieltäydyn siitä... Ja juuri tämän luettelon perusteella.--En hautaa ketään kahteen kertaan.--Jos annat minut ilmi, tuomitaan minut--se lankeaa luonnostaan.--Mutta sinä tiedät, että olen siihen kaikin puolin valmis. Tee nyt, mitä tahdot--hautaa ruumis--osota vainajalle kaikki kunnioitus, minkä katsot hänen ansaitsevan, kerää kokoon saattojoukko, loistavampi kuin kenenkään keisarin--mutta minua älä sekota leikkiin.»

    Hän istuutui viheriällä päällystettyyn nojatuoliinsa, nojasi päänsä ryppyisiin, karvaisiin käsiinsä ja tuijotti avoimeen kirkonkirjaan.

    Tältä visapäältä ei ollut mitään toivottavaa. Olisi ollut mieletöntä antautua siihen harhaluuloon--ja myöskin siihen toiseen harhaluuloon, että hän sinä ilmoisna ikänä voisi taistelulla tai sovinnolla saada rakastettunsa omakseen.

    Muserrettuna ja maahan tallattuna oli kaikki, mitä hän murjotun sielunsa kainoissa unelmissa oli jälleen rohjennut rakentaa.

    Hän purskahti tuskalliseen nauruun.

    »Tämä on siis se armo, se anteeksiantamus, josta te saarnaatte», huusi hän vihan kyynelet silmissään.

    Vanhus nousi verkkaan ja pudotti raskaasti kätensä Boleslavin olalle.--

    »Lakkisi tähden, poikani, tahdon tehdä sinulle tilin tästäkin, vaikkakin sinun näkemisesi on minulle vastenmielinen. Puolitoista vuotta takaperin palasi Venäjältä ryysyisiä, kerjääviä ranskalaislaumoja--kurjina, nälkäisinä, vilunvihoja täytenään.

    Schrandenilaiset tarttuivat viikatteihin ja riihivarstoihin lyödäkseen heidät kuoliaiksi, ja se kentiesi olisi ollut heille oikein, noille Napoleonin verikoirille.

    Mutta silloin minä avasin kirkon ovet seposelälleen, niin että he pääsivät pakoon Jumalan alttarille, sytytin heille nuotion kivipaateroiden päälle, keitätin heille ruokaa ja annoin olkia vuoteeksi--sillä vaikkakin he ovat vihollisia, sanoin schrandenilaisille, on heillä ihmisten kasvot kuten teilläkin ja kantavat he hartioillaan suurta inhimillisen kurjuuden ristiä, jota vapahtajammekin on kerran kantanut.

    Menkää kotiinne ja rukoilkaa Jumalaa, että hän teitä armahtaisi.--Niin sanoin.--Kuten näet, poikani, voin olla lempeäkin.----Ja palataksemme hautaukseen--en kiellä keneltäkään rauhallista leposijaansa. Mikäli minulla on sananvaltaa, ei ketään kuopata mihin nurkkaan hyvänsä, ei itsemurhaajaakaan. Jos kellä on ollut pahat päivät eläessään, täytyy hänen voida olla tyytyväinen edes kuoltuaan, sanon aina.

    Ja jos joku, joka on tappanut oman äitinsä, vietäisiin mestauslavalle, menisin minä hänen haudalleen täydessä virkapuvussani, panisin käteni ristiin hänen ruumiinsa ylitse ja rukoilisin sotajoukkojen herraa: Anna hänelle anteeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä teki.--Kaikille muille tahdon osottaa lempeyttä, mutta isällesi en! Sillä ken on rikkonut isänmaatansa vastaan, hän on häväissyt kaikki taivaalliset ja maalliset lait, on häväissyt äitinsä, joka hänet on synnyttänyt, on saattanut iankaikkisen kirouksen alaiseksi lapset, jotka on siittänyt.

    Sellainen on ajettava koko inhimillisen yhteiskunnan ulkopuolelle, sillä hän on kuin spitalitautinen--kuolemaa ja perikatoa tuo hän tullessaan, mihin ikinä astuneekin. Hän on kuin hullu koira, joka kuolassaan pirskottaa vesikauhua kaikkiin eläviin olentoihin, mitkä se kohtaa.--Kuinka suuren, poikani, luulet isäsi rikoksen olevan, ja mitä kaikkea pahaa luulet hänen tehneen? Niiden sadan tai parin nuorukaisen tähden, jotka lepäävät tuonne niitylle haudattuina, niiden tähden en kanna kaunaa häntä kohtaan. He kuitenkin kaikitenkin saattoivat kuolemaa odottaa. Heidän haudoillaan kasvaa korkea nurmikko ja heidän isänsä ovat jo aikoja sitten surreet surtavansa--mutta tulepas tänne, poikani--»

    Hän tarttui Boleslavin käteen ja vei hänet ikkunaan. »Katso tuonne,--mitä näet puutarhan aidan takana? Lauman villipetoja näet, näet niiden vetelehtivän ympäri ja vaanivan verenhimoisesti kirkuen, eikö jo pian tule saalis, joka heidän nälkänsä sammuttaisi, ja kuitenkin ovat he liian arkoja käydäkseen kimppuusi ja sinut repiäkseen, jos astut heidän joukkoonsa. Ja katso minua, poikani!

    Jumala on minut tänne asettanut julistamaan hänen rakkauttansa, ja minä saarnaan vihaa.--Lempeyden sanojen, suloisten kuin hunaja, tulisi vuotaa huuliltani, mutta niiltä hyppivät ilmoille skorpioonit niin pian kuin suuni avaan, sillä minustakin on tullut villipeto.--Ja sellaisia on isäsi tihutyön tähden meistä tullut!--Täältä Schrandenista et löydä mitään hyvää, sillä isäsi istuttama myrkky kihisee ja imeytyy polvesta polveen lapsiin ja lastenlapsiin, kunnes Herra häpeäpaikan ja teidän kirotun nimenne on tyyten hävittänyt pyhästä maailmastaan--Amen.»

    Hän seisoi siinä kohotetuin käsin, kuten kiroava vanhan liiton profeetta, ja vaahto kuohui hänen suupielissään.

    Kauhun ja kammon lamauttamana kääntyi Boleslav ovelle.

    Vanhus ei kutsunut häntä takaisin.

    Kulkiessaan eteisen lävitse säpsähti hän kovasti, sillä hän oli kuulevinaan erään raollaan olevan oven takaa naispuvun kahinan.

    Lemmittyänsä hän ei tahtonut tavata--ei mistään hinnasta maailmassa!

    Ei tänään, ei tällä hetkellä, jolloin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki se hyvä ja jalo, jonka hän hiljaisuudessa oli kasvattanut sieluunsa, olisi maannut maassa murskana ja tahrattuna.

    »Jos kaikki ovat tulleet villipedoiksi, miksi en minäkin voisi tulla villipedoksi», ajatteli hän astuessaan käsi pistoolilaukulla schrandenilaisten joukkoa kohden.

    Vanha kirkkoherra oli oikeassa: he ulvoivat ja haukkuivat hänen takanaan--murhanhimo salamoi heidän silmistään--mutta satuttaa kättänsä häneen he eivät uskaltaneet.----

    • * * * *

    Kun hän saapui nostosillalle, jonka paalujen takana odotti häntä kokoonkyyristynyt naisolento, oli hänen mielessään kypsynyt hurja, epätoivoinen päätös: hän tahtoi asevoimalla saattaa isänsä viimeiseen lepoon.

    »Tahdotko vielä kerran ansaita kauniin summan rahaa?» kysyi hän nuorelta naiselta, joka hänen lähetessään hypähti hehkuvan punaisena seisoalleen.

    Tyttö katseli häneen hetkisen tuumien ja kummastellen, sitten, ikäänkuin vasta nyt olisi tajunnut, pudisti hän kiihkeästi päätänsä.

    »Miksi et?» tutkaisi Boleslav häneltä.

    Tyttö alkoi vavista. »Mitä minä teen rahalla, herra?» kysyi hän hiljaa ja anovasti. »He ottavat sen kuitenkin minulta pois.»

    »Ketkä?»

    »Ihmiset--kaikki ihmiset--hyvä, hyvä herra, ei mitään rahoja.»

    »Ilmeisesti on hänen järkensä sekaisin», ajatteli Boleslav.

    »Ja sitä paitsi on siellä rahaa yllinkyllin», jatkoi tyttö kuiskaten ja vilkuillen arasti ympärilleen. »Kellarissa on rahaa--kokonaisen arkun täysi--siellä missä viinitynnyritkin ovat--sieltä otin aina niin paljon kuin hänelle--armolliselle herralle--tarvitsin. Itselleni en tarvitse mitään, herra, korkeintaan uuden röijyn.»

    »Tahdotko siis ansaita uuden röijyn?»

    »Enhän tarvitse sitä ansaita, herra. Kun ensi kerran menen Bockeldorfiin--sillä tarvitseehan herra toki jotakin syödäkseen--, tuon sieltä röijyn mukanani.»

    Tällainen lienee tunne vetojuhdallakin, joka tekee työnsä mitään ajattelematta, niinkuin nielee ravintonsakin.

    »Tahdotko siis ilman mitään ansiota tänä yönä tehdä pitkän matkan minun puolestani?»

    »Tahdonko minä, herra? Jos te vain tahdotte, herra!»------

    VI.

    Seuraavana päivänä hämmästytti Schrandenin kylää odottamaton vierailu, joka sai juhlatuulella olevat kyläläiset aivan kuin puusta putoamaan.

    Kello oli viiden korvilla iltapäivällä, kun kylänraittia ajoivat kahdet häkkirattaat, joilla kummallakin oli viisi kuusi istujaa, nuoria miehiä jääkärin takit yllä, kenttälakit päässä, pyssyt olalla leveistä hihnoista riippumassa.

    Etumaisilla rattailla istui sen lisäksi naishenkilö, joka, samassa kuin hevoset kääntyivät kirkkomäelle, hyppäsi huimalla loikkauksella häkin ylitse ja loittoni linnaa kohden.--

    Jokainen schrandenilainen tunsi hänet jo ensi silmäyksellä paroonivainajan lemmityksi, mutta yleinen hämmästys oli niin suuri, ettei kenenkään päähän pistänyt ajaa häntä takaa.

    »Mustan Kotkan» ravintolan edessä pysähtyivät rattaat. Ikkunat temmattiin auki, ja ennenkuin vieraat olivat vielä ehtineet nousta jalkeille, remahti sekava tervehdysmelu heitä vastaan.

    »Heiden pojat--eläköön--Heiden pojat», kirkui Felix Merckel, joka oli yhdessä Sellenthinin eskadroonaan kuuluvain toverien kera ollut monissa otteluissa, ja heilutti ikkunasta heitä vastaan vaahtoavaa oluthaarikkaansa.

    Hänen isänsä avasi ripeästi oven herrashuoneeseen, jossa sai juoda ainoastaan viiniä, sillä olihan toivoa, että hyvinvoivain talollisten pojat tosiaankin pistäisivät viiniksi.

    Mutta näillä ei ollut innokkaaseen tulotervehdykseen muuta vastausta kuin synkkä, miltei vihamielinen äänettömyys. Katsomattakaan meluajiin vetivät he häkeistä esiin kaikenlaisia työkaluja--sahoja, kirveitä ja lapioita--ja alkoivat riisua hevosiaan.

    Schrandenilaiset ällistyivät.

    »Lempo soikoon--mikä on tukkinut kurkkunne?» huusi Felix Merckel ikkunasta. »Ja mihin olette jättäneet ihmeotuksenne, luutnantti Baumgartin?»

    Ei vieläkään mitään vastausta.

    Schrandenilaiset alkoivat luulla, että vieraat aikoivat tehdä heistä pilaa, ja purskahtivat remajavaan nauruun.

    Silloin astui Karl Engelbert, joka esiintyi joukon johtajana, ikkunan alle, mistä leveähartiainen Felix Merckel nojasi ulos, tervehti häntä puolisotilaallisesti ja sanoi: »Luvalla sanoen, herra luutnantti, emme ole tulleet juhlimaan emmekä muuten huvittelemaan--olemme hautajaisväkeä.»

    »Täällä Schrandenissa ei haudata ketään», huusi Felix Merckel yhä nauraen, mutta hänen kasvonsa venähtivät huomattavasti pitemmiksi.

    »Luvalla sanoen, herra luutnantti--meidät on kutsuttu hautajaisiin.»

    »Kuka on kutsunut?»

    »Entinen luutnanttimme Baumgart.»

    »Pöllö--luutnantti Baumgart ei ole täällä--teidänhän juuri oli tuotava hänet mukananne.»

    »Luvalla sanoen, herra luutnantti, hän on jo täällä.»

    »Missä se mies sitte piilee?»

    »Taidatte tuntea hänet ainoastaan synnyinnimeltään. Herra von Schranden oli hän ennen----»

    Savinen haarikka putosi Felix Merckelin kädestä murskaksi nuoren Engelbertin eteen. Olut pirskui korkealle hänen jaloilleen.----

    Sisällä vierashuoneessa nousi kova meteli, ikäänkuin hankittaisiin tappelua, sitten paiskattiin ikkuna jyrähtäen kiinni, ja kun Johann Radtke janonsa ahdistamana aikoi astua portailta ravintolan eteiseen, lennähti ovi kiinni aivan hänen nenänsä edessä.

    »Niinhän meidät täällä ajetaan ovelta takaisin kuin mitkäkin retkaleet»--murisi Peter Negenthin synkkänä puristaen siteissä olevan kätensä nyrkkiin.

    »Haluatko tulla valapatoksi?» kysyi Engelbert hiljaa astuen hänen eteensä. »Jos haluat, niin käänny takaisin. Mitä meiltä vaadittaneekin, lurjus se, joka unhottaa Dannigkowin kirkon.»

    »Ja kenen kurkkua kuivaa, särpiköön siikojen uimavettä,» lisäsi Johann Radtke huoaten.

    Engelbert heitti pyssyn olalleen. »Rattaat menkööt edellä!» komensi hän.--»Eteenpäin, mars!»--Kulkue järjestyi ja marssi linnaa kohden.

    Jälestä tallusteli joukko kyläläisiä, jotka kunnioitus pyssyjä kohtaan piti loitolla.

    Sillalla seisoi Boleslav heitä vastassa.

    Riemastuneena hän syöksähti ystäviänsä vastaan--saaden tuskin kiitollisuuden huudahdusta huuliltaan.

    Engelbert ojensi äänetönnä hänelle kätensä. Mutta kun Boleslav tahtoi häntä syleillä, vältti hän sen.

    Mielenliikutuksessaan ei Boleslav sitä huomannut. »Tiesin kyllä, että tulisitte», sammalsi hän. »Tiesinhän että minulla on vielä ystäviäkin--ettei minua ole aivan turvattomaksi jätetty näiden susien kitaan.»

    Kukaan ei hänelle vastannut.

    Jäykkinä ja äänettöminä kuin muuri seisoivat he rivissään, katseet vain arastellen harhailivat hänen ohitsensa.

    Engelbert katkaisi ensiksi äänettömyyden.

    »Olet kutsunut--olemme täällä--mutta aikamme on vähissä--sano, mitä meidän on tekeminen.»

    Silmänräpäyksen Boleslav mahtoi kummastella, kun häntä näin jyrkän lyhyesti puhutteli se, joka hänelle aina oli ollut rakkain kaikista tovereista, mutta kuinka hän heitä olisi voinut epäillä?

    Olivathan he saapuneet!

    Ja sekaisin, sikin sokin syöksähtelevin sanoin kertoi hän heille, kuinka häväistys, jonka schrandenilaiset olivat aikoneet tehdä hänen isälleen, oli nyt purkaantunut hänen ylitsensä, ja mitä hän nyt oli päättänyt tehdä ystävien avulla.

    Sillävälin tuijotti muutaman soraläjän takaa häntä kohden leimuava silmäpari, sillävälin värisi ja vavahteli naisolento, joka siellä istui keräksi kyyristyneenä.

    »He ovat täällä--he ovat jo kylässä!» oli hän huutanut hätäisellä riemulla häntä kohden syösten kuin mikäkin harhahenki linnanpihan poikki.

    Ensi näkemällä oli Boleslav pitänyt häntä vieraana. Hänellä oli, heleänvärinen karttuunihame, yönuttu höllästi kiedottuna aaltoilevan poven ympäri ja kirjava huivi solmittuna leuan alitse talonpoikaistyttöjen tapaan.

    »Nämä ovat he antaneet ylleni», lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen huomattuaan toisen kummastuneen katseen.

    Boleslav ei ajatellut häntä enempää. Sitten odottaessaan sillalla ystäviään hän näki tytön hiiviskelevän raunioiden välissä. Huivi oli solunut niskaan--aivan valtoinaan valui musta tukka päivänpaahtamille kasvoille.--Ikäänkuin mieletön nauroi tyttö yksikseen.

    Silloin hävetti Boleslavia, että hänen oli täytynyt näyttää tämä nainen ystävilleen, ja hän aikoi heti antaa tytölle lähtöpassit, jottei hän enää joutuisi heidän näkyvilleen.

    »Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän.

    Tyttö hätkähti. »En mitään, herra», vastasi hän kääntäen katuvana silmänsä maahan.

    »Miksi nauroit?»

    »Minäkö, herra?» sammalsi hän. »Olen vain iloinen.»

    »Miksi?»

    »Koska olen jälleen täällä.»

    Oh--tuo kurja olento!

    Mikä hänet kiinnittikään tähän maalipaikkaan, joka tarjosi hänelle vain häpeää ja puutetta ja jossa hän tästedes oli alttiina kaksinkertaiselle kurjuudelle?

    Boleslav oli kuullut kerrottavan kotikissoista, jotka, kun asukkaat jättivät autioksi talon, johon ne olivat kotiutuneet, mieluummin kuolivat siellä nälkään kuin läksivät isäntäväkensä mukana muille maille.

    Mitähän, jos tätäkään kissalajia ei voinut ajaa tiehensä!

    Tällä hetkellä olisi ollut julmaa antaa hänelle karkotuskäskyä. Sai jäädä siis huomiseen, kunhan vain oli poissa näkyvistä.

    »Korjaa luusi», käski hän, »ja älä tule minun äläkä vieraitten nähtäviin.»

    Silloin oli tyttö nöyrästi painanut päänsä alas ja kadonnut soraläjän taakse. Siellä kyyrötti hän nyt vavisten pelosta, että hänet huomataan.----

    Boleslav oli lopettanut.

    Engelbert vaihtoi neuvottelevan silmäyksen toveriensa kanssa; sitten hän sanoi: »Olemme tuoneet tarpeelliset työkalut mukanamme--jos annat meille lautoja, teemme tuotapikaa kirstun.»

    »Tosin siitä ei tule mitään ritarillista ruumiskirstua,» lisäsi Peter Negenthin karkeasti hymyillen.

    Engelbert heitti häneen nuhtelevan katseen. Pieni joukko kuiskutteli ja nurisi.

    Iloisessa luottamuksessaan ei Boleslav nähnyt eikä kuullut siitä mitään. »Muistattehan vielä», huudahti hän, »kirstun, jonka pimeässä teimme nuorelle Dohnan kreiville? Kaksi tuntia meiltä siihen meni, emmekä nähneet kättä silmiemme edessä.»

    Mutta hänen muistelmansa eivät herättäneet mitään vastakaikua.

    »Joku jääköön hevosten luo», sanoi Engelbert, »me muut etsimme lautoja. Iltaan mennessä täytyy kaiken olla valmiina.»

    Boleslav, huolissaan siitä, mitä voisi tehdä ystävilleen mieliksi, ajatteli viinivarastoa, jonka oli löytänyt kellarista tulelta säilyneenä.--Siellä oli myös talon ruokavarasto, hieman leipää ja savustettua lihaa, valitettavasti aivan liian vähän, jotta niillä olisi voinut ystäviä kestitä.

    »Syötävää ei meillä ole juuri mitään», sanoi hän, »mutta ettekö tahdo ainakin ottaa siemausta viiniä, ennenkuin ryhdytte työhön?»

    Vieraat vaikenivat synkän näköisinä.

    »Älä huoli», tuumi Engelbert keveähköllä äänensävyllä. »Viini raukaisee ruumista ... työllä on kiire.»

    Ja hän kumartui tarkastellen kopeloimaan muuatta hiiltynyttä lautaa, jollaisia virui hajallaan raunioiden välissä.

    »Tämä menee mukiin», sanoi hän, »mutta älkää sahatko hiiltynyttä pois, se saa käydä maalista.»

    Ja hän meni Boleslavin seuraamana edelleen valitakseen vielä pari kolme lautaa.

    Silloin vilahti heidän edestään maasta pystyyn jotakin heleänväristä, joka oli samassa kadonnut lähimmän muurin taakse.

    Boleslav puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli tuntenut Reginan.

    »Anteeksi», sanoi hän, »etten voinut teille lähettää parempaa sanantuojaa, mutta minulla ei ole ketään muuta saatavissa.»

    Engelbert tahtoi puhua, mutta hänen kielensä oli aivan kuin sidottu.

    »Ja sinun on hänet täytynyt ensin pukeakin?»

    »Niin», sanoi Engelbert, jonka puheliaisuus pääsi valloilleen. »Tapasin hänet puolikuolleena ja revityin vaattein makaamassa oven edessä, kun yöllä nousin ja menin katsomaan, mitä koirat haukkuivat.»

    »Kuinka? Oliko se jo yöllä?»

    »Kahden aikaan aamulla.--Tämä lauta tässä on hyvä--sen voitte ottaa.--Hän oli kulkenut viisi peninkulmaa seitsemässä tunnissa.--En ikinäni olisi sitä pitänyt mahdollisena.--Hän makasi kuin mikäkin ammuttu saukko--niin jäykkänä ja kiiltävänä--ja haukkoen henkeään--ja paperipalaasi puristi hän käsissään. Hän tahtoi nousta, mutta painui paikoilleen--ja silloin noudin viinaa ja hieroin sillä hänen ohimoitaan ja annoin hänelle------»

    Joku tovereista, joka oli häntä seurannut, katsoi häneen kummissaan.

    Hän pelästyi ja pysähtyi keskelle lausetta.------

    Seuraavina tunteina kuulivat schrandenilaiset, jotka raivoissaan ja hämmästyneinä juoksentelivat pitkin virran rantaa, linnansaarelta ahkeraa vasaroimista ja sahaamista ja kalkutusta, joka ei näyttänyt merkitsevän mitään hyvää.--

    Näinkö siis heidän kauneimmat suunnitelmansa raukesivat tyhjiin?

    Ei kestänyt kauan, ennenkuin näyttäytyi vanha Hackelberg olallaan pyssy, jota hän tavallisesti piti lantatunkioon haudattuna. Hän näet pelkäsi, että se häneltä jälleen viedään, kuten kerran oli tapahtunut, kun hän torilla huvittelihe ampumalla yölepakoita, jotka hänen vakuutuksensa mukaan selvällä päivälläkin lensivät parvittain hänen perästään. Tällä samaisella kelpo pyssyllä oli hän aikaisemmin joka yö harjottanut salametsästystä, mutta sitten kun pettämättömän käden oli juopottelu muuttanut heikoksi ja vapisevaksi, oli tämä hupainen ammatti täytynyt jättää sikseen. Vain silloin tällöin, kun hän oli juonut oikein rennosti, valtasi yhtäkkiä ihanien metsästysretkien muisto hänen mielensä.

    Silloin hän hoiperteli piilopaikkaansa, kaivoi pyssyn kätköstään ja ampui ilmasta ensimäisen pääskysen, joka livertäen vilahti ohitse.

    Lavertelevalla puheliaisuudella, joka hänelle oli ominainen, alkoi hänkin pauhata.

    »Schrandenilaiset, kunnia kutsuu--aseihin pettureita vastaan!--Olen onneton isä--lapseni on hän minulta ryöstänyt--ammun hänet kuoliaaksi--mokoman koiran.»

    »Mutta hänhän on jo kuollut», tuumi joku.

    »Onko hän jo kuollut?--Ei haittaa mitään--sikiö on hänkin ammuttava kuoliaaksi--kaikki ovat he ammuttavat kuoliaiksi.»

    Sillävälin juoksenteli Felix Merckel vierashuoneessa edestakaisin kuin haavotettu karju.--Hän tunsi kylliksi Heiden pojat tietääkseen, että jos heidät ärsytettiin tai heidän kimppuunsa hyökättiin, eivät he tunteneet mitään rajoja. Välttämätönnä seurauksena täytyi olla verenvuodatus, jollaista ei aavistanut kukaan niistä, jotka ulkona räyhäsivät.--Ja silloin--mitä silloin? Eikö loukatun lain koura silloin tarttuisi ensiksi häneen, luonnolliseen johtajaan?

    Mutta toiselta puolen--pitikö tälle luikkarille, joka oli uskaltanut väärällä nimellä hiipiä toverien luottamukseen, vieläpä puijata luutnantin valtakirjan--miehelle, joka nyt kaksin kerroin ansaitsi jokaisen urhoollisen, kunniakkaan sotilaan vihan ja inhon, pitikö hänelle suoda tämä voitonriemu?

    Herra Merckel vanhemmalla oli sillävälin muita huolia.

    Hänestä oli erittäin moitittavaa, että niin suuri määrä jaloa suuttumusta laukaistiin turhan tähden tyhjään ilmaan, ja hän päätti tehdä lopun tästä vallattomuudesta.

    Hän astui talon portaille ja huusi hänelle ominaisella isällisellä hyväntahtoisuudellaan alhaalle joukkoon: »Piirinne esimiehenä, rakkaat lapset, en saata sallia, että julkisella paikalla pidätte tuollaista meteliä.--Etsikää kauniisti suljettu huone, lapset--siellä saatte elämöidä kuinka paljon tahdotte.»

    Että »suljetulla huoneella» tarkotettiin vain »Mustan Kotkan» kapakkaa, oli jokaiselle selvänä, ja viittä minuuttia myöhemmin oli väkijuomien nauttiminen jo saanut vauhdin semmoisen, ettei paremmasta apua.

    Felix oli nojannut pörröisen päänsä käsiinsä ja tuijotti synkän raivoisasti eteensä.

    Ei kukaan preussilainen isänmaan ystävä, vielä vähemmän mies, joka kantoi miekkaa, saanut sallia sellaisen tekosen tapahtuvan, ennen kuolla--ennen--

    Ja hän alkoi puhua joukolle innokkain sanoin.--

    Vaikutus tuli pian näkyviin. Yksi toisensa jälkeen pujahti pellolle, palatakseen pian takaisin jokin ase mukanaan--millä tuliluikku, millä käyräsapeli, millä viikate.

    »Olkaa aina kauniisti, rauhallisia ja isänmaallisia, lapset!» huusi myhäillen vanha Merckel tähystellen vilkkuvilla silmillään tyhjiä haarikoita.----

    Oli tullut yö. Kaksi ruskeankeltaista talikynttilää savusi tarjoilupöydällä tukehuttavan kuumassa, täpötäydessä huoneessa, jonka puolipimeässä kirkasten viikatteiden heijastukset välähtelivät kuten salamat. Silloin syöksyi huoneeseen pari poikasta, jotka olivat olleet vartioimassa nostosillan luona, huutaen: »He tulevat, he tulevat!»

    Nousi raivoisa ulvonta.

    Kaikki tunkeutuivat ovelle. Felix Merckel riensi makuuhuoneeseensa ottaakseen miekkansa vyölleen, mutta ei palannut takaisin.--Luultavasti hän oli malttanut mielensä nähdessään aseen, jota oli niin kauan kunnialla kantanut.

    Hänen isänsä kehotteli sillävälin raivoajia levollisuuteen ja malttiin, erittäinkin niitä, jotka eivät vielä olleet maksaneet juomalaskujaan.

    »Eteenpäin!» lallatti vanha Hackelberg. »Kostakaa lapsi parkani puolesta--hakatkaa heidät maahan!»

    Kauppatorille, jolle kuu pilvien verhosta valeli himmeää loistettaan, oli koko kylän väki kokoontunut. Yksin rintalapsetkin olivat temmatut kehdoistaan. Heidän paruntansa sekaantui tuhatääniseen meluun.

    Synkkänä ja äänetönnä katseli kirkko tummine varjoineen tätä hurjaa näytelmää. Synkkänä ja äänetönnä lepäsi pappilakin paikoillaan.

    Vanha visapää oli pitänyt sanansa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mitä tapahtui.--

    Linnalle vievää tietä reunustavain majojen takaa kajasteli tummanpunainen tulenloiste. Matalain kattojen ylitse kiemurteli mustanharmaa savu korkeutta kohden. Purppuranpunainen huuru levisi kuin tulipalon loimo suviyön kalpeaan hämärään.--

    Yhteisen vaikuttimen voimasta alkoi joukko paltoutua kirkkotietä myöten hautuumaalle, joka sijaitsi muutamain askelten päässä reunimmaisista taloista, aivan tien varressa.

    Siellä portilla voitaisiin tulijoilta parhaiten sulkea tie.

    Ne, jotka olivat olleet mukana sotaretkellä, järjestyivät riveihin.

    Olihan sotilasten taisteltava sotilaita vastaan.

    »Missä on Merckel?» huusi kummissaan joku, joka tällä hetkellä odotti kuulevansa luutnantin komentavan äänen.

    »Missä on Merckel?» kajahti ällistynyt kaiku joka suunnalta.

    Rauhotuttiin sentään jälleen. Hänhän oli vain mennyt noutamaan aseitaan.

    Tulenloimo läheni lähenemistään.

    Erotettiin jotakin mustaa, nelisnurkkaista, joka heilui ilmassa liekkiseppeleen ympäröimänä.

    »Ruumiskirstu--ruumiskirstu!» murisi joukko ehdottoman väristyksen valtaamana.

    Silloin äkkiä--kukaan ei tiennyt, ken alotti--oli kuin samassa hengenvedossa olisi sama ajatus välähtänyt kaikkien mielissä--silloin äkkiä viritti joukko kohisevana kuorona hirveän virrenvärssyn:

    »Herramme Schrandenissa, jonka tähden
    hävetä saamme kaiken kansan nähden
    ja käydä mieron pilkkana,
    lyö rutolla, o Jumala!»

    Ja ruumissaatto läheni lähenemistään. Jo levittivät soihdut loimotuksensa veisaavan joukon ylitse, jo tunkeutuivat vaimot ja lapset, jotka olivat etumaisina joukossa, kirkuen taaksepäin----

    Joukkoon aukeni kuja--juuri siksi leveä, että ruumissaatto sopi siitä kulkemaan, ja sulkeutui heti saattueen viimeisten miesten jälestä.

    Kuusi miestä kantoi ruumiskirstua olallaan ja vapaissa käsissään he heiluttivat päresoihtuja ajellen niillä joukkoa syrjään.--Toiset kuusi seurasivat perästä ladatut pyssyt kainalossa.

    Mutta edellä, kenttälakki takaraivolla, käsissään kaksi pistoolia hanat vireissä, leimuavin katsein tähystellen vastustajiaan, kulki Boleslav, raivaten tietä isänsä ruumiille.

    Yhä syvemmäksi repeytyi rako väkiryhmään, yhä ohuemmaksi kävi aita, joka erotti saattueen asestetuista schrandenilaisista.

    Nämä katselivat levottomasti kaikille suunnille, sillä he tunsivat itsensä johdottomiksi.

    Jo seisoi Boleslav rinta rintaa vasten heidän edessään.--He tahtoivat tunkeutua eteenpäin. Silloin--äkkiä hätkähtivät heidän rivinsä, sillä heidän korviinsa kajahti lyhyt, sotilaallinen »seis!» jonka he olivat usein kuulleet sotaretkellä.

    Ja vanhan tavan mukaan tottelivat heidän jäsenensä, vaikkakin tahto ponnisteli vastaan.

    Boleslav, joka tämän komennon oli huutanut kantajille, huomasi hätkähdyksen miesseinässä edessään--äkillinen pelastava ajatus leimahti hänen aivoissaan.

    »Hiljaa!» komensi hän edelleen.

    Kukaan ei liikahtanut.--Hänen katseensa, hänen äänensä hallitsi heidät.

    »Kuka teistä on ollut sotilaana? Kuka on auttanut kuningasta vapauttamaan maan?»

    Synkkä, puoleksi vastahakoinen murina kulki rivien lävitse, mutta vastasivathan he sentään.

    »Kuningas on lähettänyt teidät kotiin», jatkoi hän, »koska on tehty rauha;--luuletteko sen olevan hänelle mieleen, kun hän kuulee, että olette jälleen rikkoneet maan rauhan?--Hyi, sanoo hän, niin käyttäytyvät puolalaiset, mutta eivät preussilaiset.----Sentähden tie auki--pojat--tie auki!»

    Miesmuuri aaltoili ja huojui, se alkoi jakaantua, ja hetkisen häämötti hautuumaan portti vapaana Boleslavin silmiin--mutta takaapäin tunkeutui keskustaan uusia olentoja, jotka sulkivat aukeaman.

    Meteli nousi uudelleen--siihen sekaantui ivanauru, remuava ja rähisevä--ja seuraavana hetkenä hän näki etumaisten hartioiden välistä jotakin pyöreää, mustaa ja välkkyväreunaista, jonka takaa näkyi häijysti salamoiva silmä, suuntautuvan hänen otsaansa kohden.

    Hän näki sen vain vilaukselta, tuskin siksi, että ehti tajuta, mikä häntä lähinnä odotti. Silloin kuului hänen takaansa kimakka kirkaisu--olento, valkoinen ja notkea kuin pantterikissa, syöksyi hänen ohitsensa ja heittäytyi schrandenilaisten joukkoon, joka jakaantui uudelleen. Siten syntyneellä avoimella paikalla Boleslav näki kaksi olentoa, jotka kierivät maassa, naisen, joka oli käynyt miehen kimppuun ja ponnisteli vääntääkseen kiiltävän pyssynpiipun hänen käsistään.

    Ne olivat puuseppä Hackelberg ja hänen tyttärensä. Tämän oli täytynyt salavihkaa ja huomaamatta seurata ruumissaattoa; sillä Boleslav ei ollut nähnyt tyttöä sen jälkeen kuin tämä oli kadonnut linnanraunioiden taakse.

    Uteliaina tunkeutuivat ihmiset luo, tahtoen tietää, mitä maassa kierivä kerä merkitsi.--Käyttäen hyväkseen tätä hämmennyksen hetkeä, kulki Boleslav, ruumiskirstu perässään, painiskelijain ohitse hautausmaan portille.

    Hänen takanaan pamahti pyssy, joka vääntelevissä käsissä oli lauennut.

    »Vartioikaa porttia!» huusi hän kuudelle, jotka seurasivat kirstua, kantajain jatkaessa matkaansa hautakumpujen välitse Schrandenin vapaaherralliseen sukuhautaan.

    Karl Engelbert, joka komensi jälkijoukkoa ja oli ensimäisenä asettunut paikoilleen uhatulle portille valmiina hengellään ja verellään sitä puolustamaan, näki pimeänhämärässä, joka syntyi soihtujen loitottua, kuinka joukko syöksi painiskelijain kimppuun.

    Nainen päästi pari kolme vihlaisevaa kirkausta. Ilmeisesti väkijoukko alkoi heti purkaa raivoaan häntä kohtaan. Epäilemättä he tappavat hänet, jollei hän saa pikaista apua.

    »Päästäkää hänet!» huusi Engelbert, jykevin nyrkiniskuin sivallellen väkijoukkoon. Seuraavassa tuokiossa hiipi olento, joka juuri oli pelastunut varmasta kuolemasta, uudelleen hänen ohitsensa--, kyyristyi kirkkomaan kuivaan vallihautaan ja vilahti kuin varjo aidan vartta pitkin yöhön.

    Schrandenilaiset alkoivat rähisten juosta hänen jälestään.

    »Mutta hautaus?» huusi joku.

    »Piru vieköön hautauksen», huusi toinen vastaukseksi heittäen aran katseen vartioiviin miehiin, joiden kanssa ei näyttänyt olevan leikittelemistä.

    Tämän turvattoman otuksen metsästys oli paljon parempi huvitus kuin täällä panna oma nahka parkkiin.

    Ja kuten parvi verikoiria syöksyivät schrandenilaiset tiehensä.--Puuseppä Hackelberg yritti tehdä samoin ja nousi vitkaan, mutta kellahti ojaan, jäi siihen makaamaan ja nukkui.

    VII.

    Viimeiset niistä paasista, jotka peittivät hautaholvia, painuivat kiristen ja kolisten liitoksilleen.--

    Ernst Eberhard von Schranden lepäsi isiensä luona.--

    Miehet, jotka hautakappelissa olivat toimittaneet haudankaivajan tehtävää, paljastivat päänsä ja lukivat hiljaisen rukouksen.--

    Viimeinen soihtu putosi loppuunpalaneena renkaasta, johon oli ollut kiinnitettynä, ja kiilui vielä sammuessaan sileällä paasilattialla, heijastellen veripunaista hohdettaan rukoilevain miesten synkille kasvoille.

    Sitten he sulkivat kappelin huolimatta edes tähystellä, oliko Boleslav saapuvilla.

    Hän seisoi eräässä nurkassa, kädet silmillä, ja ajatteli rajulla uhmalla sitä, mikä häntä odotti.

    Poistuvat askelet herättivät hänet. Äänetönnä seurasi hän ystäviään heittäen jälkeensä kiinni kappelin ristikko-oven, joka äsken oli täytynyt murtaa auki.

    Kuu oli pilkahtanut näkyviin pilvien alta ja heitteli helakkaa hohdettaan kummuille ja risteille, jotka seisoivat riveissä kuten sotajoukko valmiina taisteluun.

    »Tahdotteko te jatkaa ajometsästystä?» sanoi Boleslav hiljaa katsellessaan hautoja katkerasti, vihamielisesti hymyillen.

    Portilla saavutti hän ystävänsä. Siellä yhtyivät he vartioihin, joilla ei enää ollut mitään vartioitavaa, sillä paitsi muutamia akkoja ja ukkoja, jotka seisoskelivat aidan vierustalla lörpötellen ja naureskellen, ei tiellä ollut näkyvissä yhtään elävää olentoa.

    Kauempaa pellolta kuului suuren joukkion melua; se ei näyttänyt vieläkään ajoaan päättäneen.

    »Herra armahtakoon häntä, jos he saavat hänet kiinni!» sanoi Karl Engelbert ja pani hyväntahtoisesti kätensä ristiin.

    Sitten astui parisen ystävää, Peter Negenthin etumaisena, hänen luoksensa ja he puhelivat hiljaa ja innokkaasti hänen kanssansa.

    Boleslav, ajatuksiinsa vaipuneena, ei vieläkään huomannut mitään siitä painostavasta, onnettomuutta ennustavasta mielialasta, joka yhä tiukemmalle kutoutui hänen ympärilleen; hän tuskin pani merkille, kuinka hän kylän läpi kulkiessaan yhä uudelleen jäi yksin, vaikkakin hän oli astunut milloin yhden, milloin toisen rinnalle.

    Hänen tehtävänsä ensi osa oli nyt suoritettu. Hänen isänsä oli lepopaikassa, joka hänelle oikeudella oli tuleva, mutta varsinainen tehtävä oli vasta nyt alkava. Vuoren korkuisena kohosi se hänen edessään.

    Hänen täytyi herättää hävitetyt rauniot uuteen eloon, muuttaa ahottuneet pellot, joilla ainoastaan maahumala ja kanervikko rehotti, kultaiseksi tähkäpäiden mereksi, hankkia rappeutuneelle maatilalle uutta loistoa, voittaa tahratulle nimelle uutta kunniaa.--Sitten määränsä saavutettuaan saattoi hän astua armaansa kasvojen eteen, joihin hän ei nyt häpeänsä tunnossa rohjennut katsettaan luoda, astua näiden valoisain, siveäin, neitseellisten kasvojen eteen ja huutaa hänelle: »Olenko sovittanut häpeän? Olenko jälleen arvoisesi?»--Tämä kaikki odotti häntä, tämän kaiken voittaakseen tahtoi hän taistella, kynsin hampain ponnistella.

    Näytti melkein mielettömältä niin tavattomia tavotella--mutta eivätkö hänellä olleet ystävänsä mukanaan?--Eivätkö he olleet jo tänään auttaneet häntä miltei mahdottomia suorittamaan? Eivätkö he tulisi edelleenkin, valalleen uskollisina, auttamaan häntä neuvoin ja toimin--eivätkö he tulisi esimerkillään vähitellen päästämään hänet niistä kiroista, jotka hänet nyt vielä erottivat kaikista ihmisistä, ja auttamaan painaessa unhoon sitä, mitä isä oli heitä vastaan rikkonut?--

    Yhä korkeammalle kohosi hänen luottamuksensa, yhä syvemmälle vaipui hän unelmiinsa.--

    Kylän halki vievä tie oli kuljettu, oli saavuttu nostosillalle, jonka suojassa häkkirattaat seisoivat. Hevoset olivat kytketyt häkkeihin kuten seimen ääreen ja kurkottelivat huulillaan heiniä puolapuiden välitse.

    Hetkeäkään vitkastelematta ystävät astuivat niiden luo ja ryhtyivät valjastamaan.

    Silloin Boleslav heräsi säpsähtäen unelmistaan.

    »Mitä tämä merkitsee?» huudahti hän. »Aiotteko kenties lähteä?--Onhan minun teitä kiitettävä, pyydettävä teidän neuvoanne.»

    Äänettömyys.

    »Ettekö ainakin suo minulle sitä iloa, että saan teitä kestitä viinilasilla, nyt kun kaikki on onnellisesti suoritettu.»

    Silloin asettui Peter Negenthin rehevänä hänen eteensä, vetäisi nyrkkinsä pois siteestään ja sanoi hampaidensa raosta:

    »Ennen tahdomme kuolla janoon, ennenkuin otamme sinulta vesipisarankaan.»

    Boleslav hoippui taaksepäin, ikäänkuin nyrkki olisi iskenyt häntä vasten kasvoja.

    Hänestä oli ikäänkuin maailma alkaisi horjua.

    Silloin astui Karl Engelbert murisevasta joukosta esiin ja sanoi:

    »On hyvin ikävää, Baumgart--sanon sinua Baumgartiksi, jolla nimellä olemme sinut aina tähän hetkeen asti tunteneet--tarkotan, on hyvin ikävää että olet tällä kömpelöllä tavalla saanut tietää, millainen oikeastaan on mielialamme. Olisit aivan huoletta voinut pitää kitasi kiinni, Negenthin...

    Mutta kun se kerran on sanottu, saat tietää kaiken.------Olet lähettänyt meille kutsun, ja me olemme saapuneet.--Tosin kyllä arveli yksi ja toinen, ettei se olisi välttämätöntä, koska olet meille esiintynyt valenimellä, mutta me toiset sanoimme, että olipa nimesi Baumgart tai--no, saman tekevä mikä--se vala, jonka vannoimme keskenämme ensimäisen taistelun edellä--Dannigkowin kirkossa--sitoo meidät--eikä meillä ole halua tulla valapatoiksi.

    Siksi olemme täällä--voit hyvin käsittää, ettemme tulleet mielellämme, sillä olemme sentään kunniallisia poikia eikä meitä laisinkaan haluta--askarrella jollekin ... no, lyhyesti paras, jos palatessamme ihmiset sylkevät vasten kasvojamme, täytyy meidän se tyynesti pitää hyvänämme, sillä heillä on siihen täysi oikeus.»

    »Miksette ole tätä minulle ennen sanoneet?» sammalsi Boleslav. »Miksi olette saaneet aikaan, että nyt seison edessänne--kuin mikäkin--mikäkin --hahahaa--jos tahdotte sylkeä vasten kasvojani ... totisesti täytyy minun se pitää hyvänäni.»

    »Et tarvitse ollenkaan pahotella meidän tähtemme,» vastasi Engelbert. »Sinulla on omassa onnettomuudessasi kylliksi kantamista, mutta nyt, kun olemme täyttäneet velvollisuutemme--tyynesti ja murisematta, se täytyy sinun myöntää--mitä sen ohella olemme ajatelleet, on meidän asiamme--nyt tahdon sinua toverieni puolesta--ja jossakin määrin myös--no, saman tekevä--lyhyesti, tahdon sinua pyytää vapauttamaan meidät valasta, jonka sinulle olemme vannoneet, kuten sinutkin kernaasti vapautamme valastasi. Voit tietysti tehdä kuten haluat--mutta jollet tahdo--täytyy meidän ennemmin tai myöhemmin--poistua mailta halmeilta, jottei kansa----»

    »Herkeä!» huusi Boleslav peläten kuin kuolemaa jokaista sanaa, joka vielä saattoi tulla näiltä huulilta. »Toivonne on täytetty, ennenkuin olette sen lausuneetkaan, sillä olisinpa todellakin häväistykseni ansainnut, jos vielä kuunaan pyytäisin apuanne.--En sano teille »suurta kiitostakaan».--Jumala palkitkoon teille kaiken hyvän--ja älköön kostako teille sitä, että minun täytyy nyt näin--näin seisoa edessänne--mieluummin olisin heittänyt ruumiin virtaan ja itse hypännyt perästä--mutta oli miten oli ... älkäämme puhuko siitä enää.

    Saanko auttaa teitä valjastamisessa, kun en muuten voi tehdä mitään hyväksenne?»

    »Äläkä huoli», sanoi Engelbert ja hänen äänensä heltyi. »Koskeehan se meidänkin syvimpään sydämeemme ... olet meille yhtä rakas kuin olet aina ollut--mutta käsitäthän----»

    »Käsitän kaiken, hyvä Engelbert--ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä.»

    »Voi siis hyvin.»

    »Samoin te.»

    Hevoset olivat valjastetut. Kaikki oli valmiina lähtöä varten.

    Nojaten muuria vasten tuijotti Boleslav miehiin heidän noustessaan rattaille.

    Istuimellaan kääntyi Engelbert vielä kerran häneen päin: »Ja älä unhota--Reginaa», sanoi hän, »jos hän nimittäin pääsee hengissä.

    Hänelle olet kiitollisuuden velassa, et meille.»

    »Hyvä on», vastasi Boleslav, ymmärtämättä sanojen tarkotusta.

    »Hyvästi siis!»

    »Niin, hyvästi, ja onnellista matkaa!»

    Piiskat läjähtivät--jyristen vierivät pyörät nostosillan jykeväin palkkien ylitse.--Kuten hopeakehän ympäröimät haamut katosivat rattaat kuutamoon.

    Hän oli yksin.----Hän oli yksinäisempi kuin ikinä kukaan ihmislapsi Jumalan avarassa maailmassa.

    Mihin nyt?

    Väsynein askelin laahusti hän rinnettä ylöspäin. Maata peittävä vesakko kiertyi kahisten hänen jalkoihinsa.--Kastepisarat välkkyivät vesoissa hänen edellään. Ikäänkuin musta hirviö, valmiina syöksymään hänen päällensä ja musertamaan hänet jättiläisröykkiöihinsä, odottivat häntä kukkulalla linnanrauniot, ja ikkunanreikien lävitse kajasti kuunhohde, jotta ne näyttivät häneen katselevilta aavemaisilta silmiltä.

    Ajattelematta mitään hiipi hän tornin ohitse.

    Äkillinen uupumus painoi lyijynraskaana hänen jäseniään. Kunpa voisi nukkua--eikä herätä milloinkaan!

    Mitä ystävä olikaan erotessa huutanut hänelle rattailta?--

    Hän mietti miettimistään, mutta muisti petti.

    Nurmikko, jolla hän oli löytänyt vieraan naisen, lepäsi hänen edessään kirkkaasti valaistuna kuin päivällä. Paikka, jossa nainen oli alkanut kaivaa hautaa, näytti kammottavan mustalta kasteessa kimaltelevan nurmikon keskellä.

    Olisipa hän kuopannut ruumiin tänne maahan ja sitten lähtenyt tiehensä--kenties olisi vielä hänen onnensa puhjennut kukkaan jossakin toisessa maailman ääressä.

    Mutta nyt oli se myöhäistä.--Nyt täytyi kestää,--täytyi päättää uhman työ, joka tänään oli niin synkästi alkanut.--

    Yksin--ja ypö yksin loppuun saakka.

    Ikinä ei hän enää saisi yhtään ystävää, ikinä ei hän enää voisi levollisesti katsoa kenenkään ihmisen silmiin, kun toveritkin olivat kauhuissaan kääntyneet hänestä pois.

    Kauhuissaan, kuten lemmittykin oli tehnyt, sillä nyt hän ymmärsi, miksi Helena oli hänen edessään piilottunut ja häntä paennut.

    Häneltä oli mennyttä kaikki, mikä ihmissydämiä yhdistää ilossa ja surussa, mennyttä rakkaus, toivo ja armeliaisuuskin. Ypö yksin hän oli, seuralaisina vain häpeä ja viha.

    Kasvot peitettyinä käsiin hoippui hän nurmikkokentän poikki puutarhurin majaa kohden. Yhtäkkiä--pensaikon reunassa--sysäsi hän jalallaan jotakin pehmeää, pyöreähköä, joka sulki häneltä tien.

    Siinä oli naisruumis, joka, pää peittyneenä pensaaseen, makasi maassa pitkin pituuttaan.

    Regina--tosiaankin--Regina.

    »Mitä täällä teet? Nouse pois!»

    Ei ääntä--ei liikahdustakaan.

    Missä olikaan hän nähnyt tytön viimeksi? Aivan oikein--alhaalla hautuumaan portilla, kun pyssynsuu------ja tuokiossa oli hirveän hetken kuva ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä.

    Hänen tähtensä oli tyttö syössyt murhaajan kimppuun, hänen tähtensä uhmannut kuolemaa, joka schrandenilaisten taholta uhkasi.

    Ja kuinka hän oli pelastajansa palkinnut?

    Huoletonna hän oli mennyt hänen ohitsensa, jättänyt hänet alttiiksi verenhimoiselle joukolle ajattelematta hiventäkään hänen pelastustaan.

    Ja vaikka kohta hän olikin halveksittavin olento maailmassa, tätä hän ei ansainnut, totisesti ei tätä.

    »Regina--herää!»

    Boleslav kumartui ja nosti häntä pystyyn, mutta hervotonna ja elotonna vaipui pää takaisin pensaaseen.--Hän huomasi verta sormissaan. Tytön tukka oli kostea ja vanukkeissa.

    Mitä, oliko hän kuollut? Ei, ei suinkaan, hän ei voinut, ei saanut!------Uhrautunut hänen, Boleslavin tähden--hänen uhraamansa--sehän merkitsi omaa syyllisyyttä perityn lisäksi.--Ja olla velassa tälle olennolle--mikä häpeällinen ajatus!

    »Tytön täytyy jäädä eloon, jotta saan maksaa hänen palkkansa», ajatteli Boleslav.

    Äkkiä hän repäisi paidan kahtia tytön rinnalta ja painoi korvansa hänen viileää, täytelästä poveaan vasten.

    Luojan kiitos--sydän sykki vielä!

    Ja noustuaan jälleen pystyyn näki hän tytön avointen silmien suurina ja ilmeettöminä tuijottavan häntä kohden.

    Pelästyneenä, ikäänkuin pahanteosta keksittynä, pudotti hän pään käsivarsiltaan.

    Tyttö retkahti paikalleen ja voihkasi hiljaa. Oksien kosketus teki hänelle kipeää, mutta samalla hän tuli täysin tuntoihinsa. Hän nousi kyynäskolkkasilleen ja katsoi äänetönnä, kysyen Boleslaviin.

    »Nouse ylös, Regina», sanoi Boleslav.

    Hänen äänensä sai Reginan vavahtamaan. Tyttö koetti vääntäytyä pystyyn--mutta vaipui voimatonna takaisin... »Anna minun levätä», anoi hänen arasti rukoileva katseensa.

    »Nouse ylös, minä autan sinua.»

    »Täytyykö minun mennä?» kysyi tyttö, torjuen pois Boleslavin käsiä.

    Pelko ja tuska vääristivät noita veren tahraamia, villinkauniita kasvoja.

    »Tahtoisit siis jäädä luokseni?»

    »Oi, herra--mitä kysytte?»

    »Mutta sinun olisi paha olla täällä.»

    »Oi ei, herra. Armollinen herra löi minua joka päivä. Olen tottunut siihen--»

    »Mutta muualla maailmassa kohdellaan sinua paremmin.»

    »Missä muualla?»--Uudelleen herännyt pelko kuvastui tytön kasvoilla.

    »Missä vaan--hyvä isä!--Sellainen tyttö kuin sinä, joka on ahkera ja nöyrä ja jolla on vahvat jäsenet--»

    Regina puisti kiihkeästi päätään. »En menisi kauas, herra. Jos ajatte minut pois, heittäydyn ojaan ja kuolen nälkään.»

    Boleslavin katse sai lempeämmän ilmeen.

    »Kuinka kehno ja typerä ja halveksittava tyttö onkin, on hän kuitenkin koko Luojan luomassa maailmassa ainoa, joka tahtoo jäädä minun luokseni,» ajatteli Boleslav. »Hän on halveksittu, hyljitty, ihmisten ilmoilta karkotettu kuten minäkin; hän kantaa samaa kirousta kuin minäkin.--Miksi siis ajaisin hänet kynnykseltäni?»

    VIII.

    Jo lähinnä seuraavina päivinä Boleslav huomasi, kuinka mahdoton hänen olisi ilman tätä naista elää kotoisella konnullaan, kuinka paljon enemmän hän oli riippuvainen tytön huolenpidosta kuin tämä hänen.

    Avutonna kuin haaksirikkoinen, jonka aallot ovat viskanneet asumattomalle saarelle, hiiviskeli hän isiensä perintötilalla.

    Vaikkapa miinat ja ketunraudat eivät enää uhanneetkaan hänen askeleitaan, hapuilivat hänen jalkansa kuitenkin epävarmoina, ja hänen mielensä joutui hämmennyksiin näiden savunmustaamain muurien keskellä, jotka häviö oli niin muuttanut, etteivät ne enää tarjonneet pohjaa ja kiinnekohtaa edes hänen lapsuutensa muistoillekaan. Itse puistokin, jossa hän kerran oli tuntenut jokaisen puun ja jokaisen pensaan, oli pitkien vuosien kuluessa metsistynyt niin oudonnäköiseksi, että hän tarvitsi siellä aivan uudet merkkikohdat osatakseen mihin tahtoi mennä.

    Ensi uhman hälvettyä heräsi yhä katkerampana hänen mielessään kysymys: »Mitä nyt on tuleva?»

    Ja tämä kysymys kävi pakottavaksi, sillä niukat varastot leipää ja savustettua lihaa, joita säilytettiin kellarissa, lähenivät loppuaan.

    Ylpeys esti häntä Reginalta kysymästä neuvoa, eikä hän ollut tyttöä taasen puhutellutkaan. Hiljaa ja näkymätönnä emännöi tämä talossa, nähtävästi aavistaen parhaaksi herättää niin vähän huomiota kuin suinkin. Mutta kun Boleslav aamuisin palasi virralta, jossa hän otti kylpynsä, tapasi hän punakukitetun uudinvuoteen siististi järjestettynä ja peitettynä, tapasi lattian narskuvalla hiekalla ja tuoksuvilla kuusenhavuilla siroteltuna ja löysi kullalla silatulta pöydältä, jonka neljättä jalkaa täytyi pönkittää tiilikivellä, höyryävän, ruskean kahvikannun ja sen vierellä sirosti leikattuja mustia leipäviipaleita.

    Häneltä hälveni pian kammo ottaa ruokansa tämän naisen käsistä,--aluksi häntä tosin arvelutti murtaa leipää, jonka tyttö oli tuonut, mutta se näytti niin perin maukkaalta, ja syksyinen kylmä kylpy oli kiihottanut hänen ruokahaluaan.

    Päivälliseksi oli leipälientä ja parisen viipaletta paistettua lihaa häntä odottamassa, eikä viinipulloakaan ollut unhotettu--ja illalliseksi oli aina jollakin keinoin hankittu uutta ruuan vaihtelua.

    Niin osasi Regina emännöidä niillä vähillä tähteillä, joita vielä oli kellarissa.

    Monta kertaa näki Boleslav hänen vilahtavan ikkunan ohitse patoineen ja muine astioineen, jotka hän varmaankin kävi virrassa pesemässä.

    Palatessaan taivutteli hän varovasti syrjään pensasten oksia ja tähysteli liekehtivin silmin, oliko tie avoin. Jos Boleslav seisoi oven edessä tai nojasi ikkunasta ulos, oli hän heti kohta kadonnut jälleen tiheikköön.

    Entisen puutarhurin työhuoneen oli hän valinnut asunnokseen. Sinne pistäysi Boleslav eräänä aamuna, kun oli nähnyt tytön menevän virralle.

    Hän löysi viistopäätyisen huoneen, jossa oli lasinen katto kuten kasvihuoneessa ainakin. Viheriät, nokiset, lyijykehyksiin kiinnitetyt lasiruudut olivat monesta kohdin särkyneet, ja aukoista pääsi sisään, mitä vain taivaasta tuli.--Permantoa ei ollut laudotettu eikä kivitetty, vaan peitti sitä musta ruokamulta, joka näytti kuin miltäkin turvepehkulta. Seinillä oli porrasmaisia lautatelineitä, joilla puutarhuri oli muinen pitänyt kukkaruukkujaan, ja niille oli nyt sijotettu talon niukat talousastiat.

    Mitä paraimmassa järjestyksessä olivat siellä keittoastiat, vadit ja lautaset, jotka välkkyivät puhtauttaan. Oven vieressä oli parilla matalalla puupukilla--muutaman jalan korkeudella permannosta--vanha ovi, joka oli vahvasti hiiltynyt molemmista päistään, epäilemättä jäännös tulipalosta. Sen päälle oli levitetty ohut olkikerros ja olkien päälle pari karvapeitettä, jollaisia muuten käytetään hevosten loimina. Tämä oli tytön vuode. »Koirallakin on parempi», ajatteli Boleslav.

    Vastapäisessä nurkassa oli häthätää tiilistä kyhätty tulisija. Sen yläpuolelle oli laudoista laitettu jonkinlainen hattu, näköjään omatekoinen, neuvomaan tietä tulisijasta kohoavalle savulle, mutta savu oli siitä vähät välittänyt ja etsinyt tiensä mistä hyväksi näki.

    Tällä mustalla, kylmällä permannolla, yllänsä savunmustaama katto, asusti tyttö eikä kaivannut parempaa. Siihen oli hänen sydämensä kasvanut kiinni, sitä piti hän paratiisina, josta karkotus merkitsi hänelle kuolemaa ja kadotusta.

    Kurja naisraukka!--

    Ja eräänä iltana oli hän kadonnut. Boleslav tahtoi vihdoinkin puhua hänen kanssaan ruokavaroista ja huusi häntä. Ei mitään vastausta.

    Keittiö oli tyhjä. Puistossa, rannoilla, sillan luona, koko saarella--ei jälkeäkään. Ehdottomasti olisi tytön täytynyt kuulla, sillä hänen äänensä kaikui kyllin kovasti yöhön.

    Boleslavin mielessä heräsi epäilys, että tyttö yksinäisen päivätyönsä palkaksi öisin hekumoi jonkun ystävänsä sylissä. Olihan hän perehtynyt paheen kaikkiin lajeihin ja hyvin omiaan siihen, että kuka tahansa irstas veitikka halusi hurjissa himoissaan sulkea hänet syliinsä. Moni kyläläinen arvatenkin vain siksi heitteli kivillä tätä ruumista, ettei saanut sanoa sitä omakseen.

    Ja mikäpä muuten olisikaan isän kuoleman jälkeen kiinnittänyt häntä tähän kurjuuteen, jollei uusi synti, joka kenties oli jo kauan käynyt tuon vanhan kanssa käsi kädessä?

    Inho valtasi Boleslavin. »Jollei hän voi puhdistaa itseään, ajan hänet raipoilla huomisaamuna matkoihinsa.» Näissä aikeissa meni hän levolle.

    Mutta suurin ei hän voinut nukkua, sillä häntä huolestutti tulevaisuus ilman tyttöä. Tämän ajaminen tiehensä merkitsi samaa kuin muuttaa itsekin samana päivänä täältä pois.

    Kuuden tienoilla herätti hänet unenhorroksistaan ulko-oven hiljainen narina.

    Hän pukeutui nopeasti, sillä hän tahtoi heti kohta vaatia tytön tilille.

    Astuessaan keittiöön tapasi hän tytön lieden ääressä kumartuneena kirkkaasti kiiluvain tervaslastujen ylitse, joihin hän puhalsi posket pullollaan.

    Tyttö kääntyi vitkaan ja sanoi katsoen häneen suurin silmin: »Hyvää huomenta, herra!»

    Boleslav vapisi vihasta.

    »Missä olit yöllä?» tiuskaisi hän.

    Tyttö alkoi hätääntyä, päästi kätensä kupeilleen riipuksiin ja vetääntyi takaperin perimäiseen uunin-nurkkaan.

    »No, vastaatko pian?»

    »Voi, herra», änkytti tyttö painaen päänsä olkapäidensä väliin, »ajattelin, ettette sitä huomaisi, ja että ennättäisin takaisin, ennenkuin herra on herännyt--»

    »Luuletko siis saavasi öisin harhailla ympäri, kun en vain sitä huomaa?»

    Pelkästä pelosta oli tyttö kyyristynyt myttyrään.

    »Mutta--mutta--enhän voinut muuta», änkytti hän. »Meillähän ei ole enää mitään--ja herra on koko ajan syönyt melkein vain savustettua lihaa!»

    Silloin putosivat suomukset Boleslavin silmistä.

    »Olit siis ruokatavaroita noutamassa?»

    »Missäs muualla, herra! Toin vasikanlihaa ja vereksiä munia ja voitakin--ja makkaraa ja kaikenlaista muuta. Ne kaikki ovat jo kellarissa.»

    »Kuka niitä antoi sinulle?»

    »Mutta tiedättehän sen, herra.--Bockeldorfissa olin, tunnen siellä kaupustelijan--hän hankkii minulle jo edeltäkäsin mitä tarvitsemme, ja kun yöllä koputan, avaa hän takaoven--siitä tietää vain hänen vaimonsa, ei kukaan muu niin hiirenhiiskausta--eikä hänellä ole kallistakaan. Herra Merckel täällä kylässä ottaa taalerin jokaisesta lihanaulasta ja kaupanpäällisiksi haukkuu pataluhaksi.»

    »Ja oletko tänä yönä kulkenut jalkaisin kuusi peninkulmaa edestakaisin koko kantamus selässäsi?»

    Kummastellen ja yhä peloissaan katsoi tyttö häneen.

    »Luulen, että sen tiedätte, herra, olenhan sen jo kerran ennen teille sanonut.»

    »Mutta sitä ei voi kukaan ihminen--älä valehtele minulle enempää, nainen. Tiedän kyllä sotaretkeltä, mitä saattaa kestää--mitä miehetkin voivat kestää.»

    Älyttyään, ettei herra nyt enää ollut vihainen, uskalsi tyttö nousta suoraksi ja ojensi vankat käsivartensa.

    »Minäpä kestän enemmän kuin miehet, herra», sanoi hän onnellisesti hymyillen--»muuten ei minusta olisikaan täällä mitään hyötyä--»

    »Kuinka kauan olet jo tätä tietä taivallellut, Regina?»

    »Vuosia viitisen, herra, joka viikko--väliin useamminkin--kesällä se on leikintekoa--mutta talvisin ja syksyisin--kun metsä on lumen peitossa tai niityt tulvillaan--silloin se on työläämpää--onneksi silloin ovat taasen yötkin pitemmät, niin ettei kukaan näe minua--ja paljon mieluummin kuljen kuusi peninkulmaa, ennenkuin pyydän mitään mokomalta koiralta--herra Merckeliltä, aioin sanoa--se ottaa taalerin lihanaulalta--eikö moinen ole hävytöntä? Ja sitten mennä lainkaan kylään--»

    Säikähtyneenä vaikeni hän, ikäänkuin pelkäisi saavansa toria lörpöttelystään.

    »Mitä aioit sanoa, Regina?» kysyi Boleslav lempeämmin.

    »Aioin oikeastaan vain pyytää anteeksi, että menin luvatta--mutta ajattelin, että herraa ilahuttaisi saada kerran vereksiä munia aamiaiseksi------»

    »Hyvä on, Regina», sanoi Boleslav kääntyen poispäin. »Olet kelpo tyttö.»

    Hetikohta poistui hän ja meni virralle kylpemään. Palattuaan tapasi hän kyllä huoneen järjestettynä kuten muulloinkin, mutta kahvia ei tänään näkynyt.

    »Hän on kai uuvuksissaan nukahtanut», ajatteli Boleslav ja päätti hetkisen odottaa, sillä tänään ei hän tahtonut Reginaa kiirehtiä.

    Mutta kun häntä kylvyn jälkeen kovasti vilutti, ei hän halunnut kauemmin olla ilman lämmittävää juomaansa. Hän meni varpaisillaan keittiöön, katsoakseen itse valkeaa, jos mahdollista tyttöä herättämättä. Mutta tämä ei nukkunut. Ensi näkemältä näytti tosin siltä. Hän istui vuoteensa reunalla, oli painanut kätensä kasvoilleen eikä liikahtanut. Tuontuostakin kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse, kuten sillä, joka on nukkunut ylen uuvuksissa.

    Mutta lähemmin katsottuaan huomasi Boleslav kirkkaiden kyynelien valuvan hänen punaisia lihavia sormiaan myöten. Samalla pääsi ähkyviä nyyhkytyksiä hänen rinnastaan.

    »Mikä sinun on, Regina? Miksi itket?»

    Tyttö ei vastannut, vaan nyyhkytteli yhä äänekkäämmin.

    »Olenko pahottanut mieltäsi, Regina? En olisi sinua nuhdellut, jos olisin tiennyt, missä olit.»

    Silloin päästi Regina kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja katsoi herraansa itkettyneillä silmillään.

    »Voi, herra», sammalsi hän kyyneliin tukehtumaisillaan. »Minua ei ole--vielä kukaan--niin nimittänyt, eikä se ole--totta--»

    Boleslavin mieliala kylmeni. Hän ei tiennyt käyttäneensä yhtään soimaavaa sanaa. Puuttuipa vain, että tämä nainen, jota muuten koirilla ajatettiin, alkoi näytellä herkkätuntoisuutta hänen edessään.

    »Mikä ei ole totta?» tiuskaisi hän.

    »Se mitä sanoitte.»

    »Tuhat tulimaista--mitä olen sanonut?»

    »Että minä olen--kelpo...» Uusi nyyhkytysten puuska tukehdutti hänen äänensä.

    Boleslav katsoi tyttöön päätään pudistellen. Hän ei ollut kuunaan katsonut ihmissieluun sisälle eikä tiennyt siellä piilevän arvotuksia, ei tiennyt, että kunniattomuudellakin on kunniantuntonsa.--Hymyillen laski hän kätensä Reginan olalle ja sanoi: »Ole vaan levollinen, Regina. En tarkottanut mitään pahaa--ja laita nyt vihdoinkin aamiainen valmiiksi.»

    »Saanko--minä--tuoda sen sisäänkin?» kysyi hän yhä nyyhkyttäen.

    »Olisiko minun tultava sitä hakemaan?»

    »Luulin--etten saisi.» Näin sanoen meni hän lieden luo ja puhalsi kyyneltynein poskin sammumaisillaan olevaan tuleen.

    Siitä lähtien ei hän enää pelännyt astua Boleslavin läsnäollessa huoneeseen. Huolellisesti tähysteli hän silloin herransa kasvoja arvatakseen tämän toivomuksia, mutta sanaakaan ei hän uskaltanut päästää huuliltaan.

    Kellariholvista, missä rahoja ja viinipulloja säilytettiin, oli Boleslav löytänyt suuret kasat papereita, jotka viruivat sikin sokin useammissa arkuisssa täyttäen ne kukkuroilleen. Siinä oli isän kirjeenvaihto, kaikenlaatuisia todistuksia ja asiapapereita.

    Kohta ensi päivänä papereita penkoessaan ei hänen käsiinsä sattunut enempää eikä vähempää kuin testamentti, jonka mukaan hänen autuaasti nukkunut tätinsä luovutti kaiken omaisuutensa hänelle, Boleslav von Schrandenille, rakkaan veljenpoikansa ainoalle pojalle, »hyvittääkseen hänelle sen vääryyden»,--niin kuului lisäys--»jota hän on saava kärsiä elinikänsä».

    Boleslavin ilo oli vain vähäinen; vasta lähemmin ajateltuaan, että hän täten oli saanut käsiinsä hyvän aseen tulevaa taistelua varten, alkoi hän pitää lahjaa arvossa.----Antajaa itseään, joka aina oli ollut hänelle suopea, hän tuskin ajattelikaan, niin kovettunut oli hänen mielensä, niin yksinomaan olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet synkkään tehtävään, joka oli hänen suoritettavanaan.

    Hän oli halunnut vain saada näkyviinsä tien, jota myöten olisi rajusti, kuten hänen luonteensa halusi, voinut syöstä eteenpäin.

    Mutta pitkiin kuukausiin ei hän nähnyt edessään mitään muuta kuin masentavaa toivottomuutta.

    Taistelua schrandenilaisia vastaan, johon hän oli päättänyt ryhtyä, oli käytävä suurisuuntaisesti; muuten se päättyisi samanlaisella tappiolla kuin taistelu, johon isä oli elinvoimansa viimeiset jäännökset kuluttanut.--Oli hankittava suuri joukko työmiehiä, jotta voi pitää roskaväen aisoissa. Mutta mistä niitä otti, jollei tienoolla kukaan alentunut hänen palvelukseensa? Tosin rahalla saa mitä hyvänsä, ja kolminkertaisen palkan toivo olisi monen, joka nyt pöyhistellen luulotellulla isänmaallisuudellaan ylpeänä sylki hänen kynnykselleen, tehnyt nöyräselkäiseksi orjaksi.

    Mutta niin pitkälle eivät hänen varansa riittäneet. Käteiset rahat, jotka hän oli löytänyt ja jotka ensi silmäyksellä olivat näyttäneet kuulumattomalta rikkaudelta, olivat aivan riittämättömät, jotta niillä olisi voinut ryhtyä mihinkään yritykseen. Niitä oli 4,500 taaleria, jäännöksenä saatavista, jotka isä palon jälkeen, kun hänestä näytti koko maailma leimahtaneen liekkiin, oli kiireimmittäin perinyt velallisiltaan. Tosin olisi summa kestänyt vuosikausia siihen kurjaan elämään, jota hän Reginan kanssa oli alkanut viettää isänsä tapaan; mutta tehtävään, joka väikkyi hänen mielessään, oli se kuin pisara kuumille kiville.

    Ennen testamentin löytämistä oli hän raskain mielin tuuminut tarjota myytäväksi metsät, jotka olivat olleet hänen isänsä ylpeytenä, haaskata ne perin pohjin, jollei muu auttaisi. Nyt jätti hän kiireimmiten tämän ajatuksen mielestään. Olettaen, että kaupan saisi tehdyksi niin hyvin kuin hän toivoi, olisi kuitenkin kulunut kuukausia, ennenkuin hän olisi saanut ensimäiset rahat käsiinsä.

    Lisäksi oli talvi oven edessä, tuima itäpreussilainen talvi, joka aina huhtikuuhun asti teki ulkoilmassa työskentelyn mahdottomaksi.--Tänä vuonna ei siis ollut rakentamista eikä peltotyötä enää ajatteleminenkaan.--Miksi siis tehdä uhrausta, joka lyhytaikaisella kärsivällisyydellä--olihan kysymys vain viikoista--oli kokonaan vältettävissä?

    Kun hän huhtikuun 1 päivänä nostaisi perinnön ja lähtisi sitten heti työväkeä hankkimaan, saattoi toukokuussa olla rakennustyö jo täydessä vauhdissa, kenties oli mahdollista saada vielä hieman maatakin siemennetyksi.

    Mutta siihen asti--siihen asti!

    Kuinka voisi hän sietää harmaiden talvipäivien autiota yksitoikkoisuutta tylsässä toimettomuudessa, kun työnhalu kuitenkin poltti hänen sormiaan?--Kuinka kestäisi hän elää päivästä päivään lemmittynsä läheisyydessä--ilman toivoakaan päästä tälle tekemään kysymyksen, suuren, kohtalokkaan kysymyksen, josta hänen elämänsä ja onnensa riippui?--Pysyykö Helena lujana? Antaako hän anteeksi?

    Sulkeeko hän sydämensä, niin ettei vihan myrkkyhenki, jota hänen ympäristönsä huokui, myrkytä hänen rakkauttaan?

    Tuomiokirkon pyhän neitsyen kuva muistui Boleslavin mieleen, Muistuttikohan Helena vielä sitä?

    Saisipa hän silmänräpäyksenkään ajan katsoa lemmittynsä kasvoja! Hänen silmissään häämötti ruusujen puna ja liljojen valkeus, hän näki valoisan pyhimysolennon hymyillen kumartuvan häntä kohden, mutta minkä näköinen hänen lemmittynsä oli, sen hän oli unhottanut.

    No, yhtä kaikki--suojelkoon armas pilviin kietoutuneena hänen työtänsä ja kruunatkoon kerran rakkaudellaan sen, minkä hän on suorittanut valmiiksi.--Tähän ajatukseen uinahti vähitellen kaipaus saada jälleen nähdä Helenaa; jos hän olisi saanut immeltä sanasenkaan, joka hänelle olisi vakuuttanut tämän uskollisuutta, olisi hänen toiveensa ollut täydelleen tyydytetty.

    Yhä syvemmälle kaivautui hän paperien sekasokaan, joka näytti paisuvan sitä suuremmaksi, mitä hartaammin hän toivoi pääsevänsä pohjaan saakka. Papereita oli jo pinottu asuinhuoneen seinille niin korkealle, että ne peittivät kauniin isoäidin kuvan, mutta vielä olivat arkut ja laatikot täyteen ahdettuina kellarissa. Koko perhearkisto näytti jonakin hädän hetkenä haalitun kokoon ja ilman valintaa ja järjestystä joudutetun turvaan. Nyt oli tästä sekasotkusta löydettävä esille mitä oli tärkeää ja osaksi välttämätöntäkin tilan hallintoon.

    Niinpä puuttuivat muiden muassa kaikki vapautettujen talonpoikien kanssa tehdyt sopimuskirjat ja kaikki rajamääräykset. Varmaankin olivat kylän hyenat kaapanneet isännättömiksi jääneistä tiluksista, mitä hyväksi näkivät. Loputtomia riitajuttuja oli hänen edessään, ja jollei hän tahtonut käräjöidä jokaisesta jalanleveydestä maata tai omin käsin hankkia oikeutta, ei hänelle epäilemättä jäisi kerrassaan mitään.

    Mutta voittamaton kammo pidätti häntä kääntymästä viranomaisten puoleen. Hänen mielessään säilyi vielä isänsä kuva siltä päivältä, jona hän oli nähnyt tämän viimeisen kerran. Silloin hän näki, miten ovet ilman muuta suljettiin tältä henkipatolta mieheltä, joka oli kyllin julkea tullakseen etsimään oikeuttaan... Tosin oli siihen aikaan Preussissa ollut kaikki ylösalaisin.

    Valtion perustukset horjuivat--sentähden saivat rotat vapaasti elämöidä.--Mutta kukapa saattoi tietää, puhuiko samaisen isän poika kuulevammille korville?--Laissa oli takaportteja yllin kyllin, jotta jonkun vastenmielisen henkilön saattoi tehdä oikeudettomaksi, ja sitä hän ei epäillytkään, ettei siihen olisi ollut hyvää tahtoa.--Niin syvälle oli hän syöpynyt turvattomuuden tunnelmaansa, että laillinen järjestyskin näytti hänestä metsänpedolta, joka väijyi häntä nostosillan korvalla.--Sotilaallisia velvollisuuksiaankaan ei hän enää ajatellut.

    Luutnantti Baumgart oli kaatuneiden luettelossa. Miksi siis henkiin heräämisellään tuottaa herroille virkamiehille tarpeetonta työtä?

    Vähät he välittäisivät siitä häntä kiittää.--

    Hänen mielestään eivät lähteneet raamatun sanat: »Hänen kätensä olkoon jokaista vastaan ja jokaisen käsi olkoon häntä vastaan.» Tämän kirouksen, jonka Hagarin poika oli kerran vienyt mukanaan elämään, täytyi hänelle muuttua siunaukseksi, niin hän uhotteli.

    Viikot kuluivat, hän tuskin sitä huomasi. Päivät pääksytysten istui hän papereihinsa hautautuneena, ja iltaisin hän kuljeksi puiston raivaamattomia polkuja pitkin tai kapuili linnanraunioilla.

    Ainoastaan yhtä paikkaa hän huolellisesti vältti. Tämä paikka oli Kissanporras. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän vain joutui sen läheisyyteen, ja hän riensi kiireimmittäin ohi pensaikon, joka sen peitti taakseen.

    Mutta hänessä heräsi palava, kiduttava himo nähdä omin silmin tuo turmion paikka, eikä tämä himo jättänyt häntä enää rauhaan.

    Niin oli sitten eräs ilta syyskuun lopulla, ja ensi kertaa hänen kotiuduttuaan loisti täysikuu jälleen hopeanhohtoisena taivaalla.

    Levotonna hän harppaili pitkin puiston käytäviä. Kuivat lehdet kahisivat hänen jalkojensa alla, ja syystuuli kohisi kolkosti pensaissa. Kuten valkoisten elukkain parvet vilisivät kuunsäteet maata pitkin; mustana, pykäläisenä muurina nousi pensasto hänen edessään korkeutta kohden.

    Silloin--synkän uhmansa puuskassa--hän voitti taikauskoisen kammon, joka häntä siihen asti oli pidättänyt, ja tunkeutui läpi viidakon, joka suojaten verhosi polun.

    Jyrkkä rinne laskeutui miltei pystysuoraan alas virtaan, jonka peilipinnan leppäpensaat peittivät melkein kokonaan. Hiljainen lirinä ja loiske kuului alhaalta.

    Rinteen yläreunalta ojentausi jykevä, käsipuulla varustettu hirsi pitkälle ilmaan. Teline, joka oli kaivettu syvälle maahan, piteli sitä kiinni rautatangoilla. Samanlainen hirsi ojentautui toiselta rannalta sitä vastaan, mutta siellä oli se kiinnitetty mahtavaan tammenkantoon, joka sitä kannatti ja piti tasapainossa. Keskivälillä ammotti kymmenen tai kahdentoista jalan levyinen kuilu. Niin ojentuivat hirret molemmilta puolin yli syvyyden kuten kaksi kättä, jotka ikävöiden kurottuvat toisiansa kohden koskaan ylettymättä toisiinsa.

    Jolleivät ne tosiaankaan olisi konsanaan toisiinsa ylettyneet, olisi tuho jäänyt tapahtumatta.--Mutta parittajalla ei ole kuunaan ollut helpompaa tehtävää. Tämänpuolisella hirrellä oli pari lautaa, jotka niihin kiinnitetyn vaajan avulla vaivattomasti saattoi työntää sillaksi aukon yli. Olipa saapuvilla käsipuukin, joka nyt nojasi hirttä vasten, mutta jonka saranoillaan voi kääntää vastapäiseen suuntaan. Näin oli ollut kaikki oivallisesti varustettu petoksen helppoa toimeenpanoa varten.

    Ikäänkuin ikuisen häpeän muistomerkkinä törrötti tämä laitos mustana ja hoippuvana sumuisessa kuutamoyössä.

    Loiske alhaalla näkymättömässä virrassa koveni. Näytti siltä, kuin aaltoja vielä tänään kuohuttaisi se pöyristyttävä teko, joka nyt peittyi tuonen helmaan.

    Verkalleen kuin unissaan astui hän portaalle, syvällä allaan hopeapinta, jonka ylitse näytti säkeniä parvittain vilahtelevan.

    Silloin näki hän vaalakan naisolennon, joka oli puristanut hameensa reisiensä väliin ja seisoi vedessä polviaan myöten. Hän oli Regina, ja hän huuhtoi pesuvaatteitaan hietasärkän reunalla.

    Boleslav rypisti kulmiaan. Että hänen pitikin juuri täällä kohdata tämä nainen! Mutta toisekseen--kohtuuton ei saanut olla, väistyihän tyttö hänen tieltään, missä suinkin voi, toden totta ei hänen tarvinnut paljo kärsiä tämän läsnäolosta.

    Puoleksi ajattelematta nojautui hän käsipuuhun ja katseli pesutyttöä.

    Tämä ei aavistanut mitään hänen läheisyydestään, vaan seisoi syvään kumartuneena vettä kohden. Hänen niskansa pingottui, jäntevät kädet ravistelivat märkiä vaatteita, niin että kimmeltävät pisarat pirskuivat yltympäri. Tuontuostakin alotti hän saman kaksiäänisen laulun, jota oli hyräillyt taannoin hautaa luodessaan, ja heitti sen jälleen kesken saatuaan roiskauksen vettä suuhunsa tai sieraimiinsa.

    Kuinka uutterasti hän teki työtään vielä näin iltamyöhällä, jolloin Boleslav oli luullut hänen aikoja sitten menneen levolle!

    Mutta äkkiä ponnahti hän pelästyneenä pystyyn. Boleslavin jalka oli raapaissut alas pari kivenliuskaretta, jotka olivat pudonneet aivan tytön eteen.

    Epäluuloisena tähysteli tyttö vastapäiselle rannalle. Hänen ensi ajatuksensa oli ilmeisesti, että joku väijyi häntä ylhäällä pensastossa.--Vasta sitten johtui hänen mieleensä katsoa ylöspäin portaalle. Hän päästi hiljaisen huudahduksen.

    »Ei sinun tarvitse pelätä, Regina», huusi Boleslav hänelle. »En tee sinulle mitään.»

    Regina ryhtyi jälleen levollisesti työhönsä.

    »Kuinka pääset sinne alas?» kysyi Boleslav edelleen.

    Regina pyyhkäisi märällä käsivarrellaan kasvojaan »Olen hyvä kapuamaan», sanoi hän ja vilkui tuokion aikaa ylös Boleslaviin.

    »Eikö sinua palele vedessä? Vuodenaika on jo myöhäinen.»

    Regina vastasi jotakin, mitä Boleslav ei kuullut. Sitten ei hän häirinnyt tyttöä enää. Mutta hän oli utelias näkemään, miten tämä aikoi kiivetä jyrkkää rantatöyrästä myöten.

    Niin hän jäi paikalleen ja katseli tyttöä.--Muutaman minuutin kuluttua kokoili tämä pesuvaatteensa ja nousi virran partaalle. Kuun säteet taittuivat kehäksi ympäri hänen päätänsä, joka tänään oli miltei sileäksi kammattu. Näytti kuin hän kantaisi kruunua.

    Aralla katseella vilkaisi hän ensin, oliko hänen herransa vielä ylhäällä, sitten sukelsi hän pensastoon, missä hän kohta näkyi vesa vesalta, oksa oksalta kapuavan ylöspäin kuin villikissa.

    Töyräälle päästyään laski hän hameensa suoraksi ja aikoi vasuineen mennä tiehensä, mutta Boleslav huusi hänen jälkeensä.

    »Miksi teet työtäsi öiseen aikaan?» kysyi hän koettaen näyttää ystävälliseltä.

    »Koskeivät he anna minulle päivällä pahaakaan rauhaa», vastasi tyttö.

    »Kyläläisetkö?»

    »Niin, herra.»

    »Mitä he tekevät sinulle?»

    »No, mitä he aina tekevät--heittelevät ja paiskiloivat.»

    »Virran ylitse?»

    »Niin juuri, herra.»

    »Kun sinulle vasta tehdään pahaa, niin tule minua hakemaan.»

    Regina ei vastannut.

    »Ymmärrätkö?»

    Regina risti kätensä ja katsoi häneen rukoillen.

    »Mitä nyt?»

    »Voi, hyvä herra, älkää ampuko!» sammalsi tyttö.--»Tiedän, että aiotte ampua. Hän on--tarkotan armollista herraa--hänkin kerran koettanut.

    Silloin alkoivat ne joen takana tehdä samoin. Paukkui yhä siellä ja täällä, kaikkialla--mihin vain päänsä pistikään. Oli aivan ihme, ettei kehenkään sattunut. Ja jos he vielä lopulta tottuvat aina ottamaan pyssyt mukaansa, ampuvat he minut muitta mutkitta, missä vain tapaavat, sillä enhän voi olla saarelta poistumatta.»

    Boleslav ei ollut ennen kuullut tytön puhuvan niin kauan ja järkevästi. Hänestä näytti uudelta ja omituiselta, että tämän matalan, villien kiharain ympäröimän otsan takana saattoi asua tyynesti harkitsevia ajatuksia.

    »Olet oikeassa, Regina», vastasi hän. »Jo sinunkaan tähtesi en saa heitä ärsyttää.»

    Hän näki kuun valossa, kuinka tytön kasvoille lehahti tumma punastus.

    »Minun tähteni, herra?» sammalsi Regina. »En tiedä, mitä tarkotatte?»

    »Hyvä, hyvä», vastasi Boleslav torjuen. »Mutta mitä aioinkaan kysyä, Regina,--oletko tyytyväinen palveluspaikkaasi? Puuttuuko sinulta mitään?»

    Tyttö tuijotti häneen vaieten.

    »Sinun ei pidä panna pahaksesi, Regina, vaikka olisinkin ynseä sinua kohtaan. Minulla on huolia pääni täynnä ja elän mieluimmin yksikseni.

    Älä siis luule, että olen sinulle vihainen, vaikken sinua puhuttelisikaan.»----

    Reginan silmät sumentuivat. Hänen kätensä hapuilivat portaan käsipuuta kohden ikäänkuin tukea etsien. Seuraavana hetkenä hän pyörähti ympäri--ja jättäen vasunsa niille hyvilleen livisti hän tiehensä kuin minkäkin hirmuhengetärten hosumana.

    »Omituinen olento», mutisi Boleslav katsoen hänen jälkeensä. »Minun täytyy olla lempeämpi häntä kohtaan. Hän ansaitsee sen.»

    Sitten nojautui hän käsipuuhun ja katseli alas veteen, jonka hopeaiseen pohjaan ilmestyi kokonainen puutarha, täytenään liljoja ja punaruusuja.

    IX.

    Herra luutnantti Merckel oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen hautajaispäivän tuloksiin. Hän nimitteli schrandenilaisia pelkureiksi ja vanhoiksi akoiksi ja sanoi, että he olivat arvottomia kuninkaan takkia kantamaan.

    Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli juuri lähdön edellä hävinnyt näkyvistä ja ratkaisevalla hetkellä jättänyt joukon johdottomaksi-- vastasi hän, että hänen laitansa oli aivan toinen; hän oli upseeri ja sellaisena velvollinen käyttämään miekkaansa ainoastaan kuninkaan palvelukseen.

    Schrandenilaisista, jotka eivät olleet tottuneet erittäin terävästi ajattelemaan, näytti tämä selitys päivän selvältä. He lupasivat ensi tilaisuudessa korjata vikansa.

    Mutta Felix Merckelin oli mahdoton tähän tyytyä.

    »Isä», sanoi hän eräänä myöhäisenä iltana, ravintolan isännän tyytyväisesti myhäillen laskiessa päivän tuloja. »Minä en voi sietää ajatusta, että mokoma lurjus, mokoma konna on preussilainen upseeri kuten minäkin. Täytyyhän hävetä aivan silmät päästänsä, kun on moisen kanssa ollut palveluksessa. Sellaisia veitikoita ei saa olla armeijassamme. He tahraavat kokardimme, yksinpä miekanhihnammekin.

    Minä vaadin hänet kaksintaisteluun ja ammun kuulan hänen kalloonsa.»

    Hän ojensi jalkansa puupenkille ja väänteli kylmäverisesti hymyillen ratsumiesviiksiään. Vanhus päästi säikähdyksissään kouran täyden hopeakolikoita putoamaan pöydältä lattialle, jotta ne vierivät lattian rakoihin.

    »Felix», sanoi hän, »sinun ei pidä juoda niin paljon katajanmarjaviinaa. Vieraille se on kyllin hyvää. Huomenna tuon sinulle pullon mietoa viiniä, Felix. Kenties yksi tai toinen seuraa esimerkkiäsi, ja niin pääsemme jälleen omillemme.»

    »Erehdyt, isä», vastasi Felix. »Kunniantuntoni ei minua enää jätä rauhaan. Olen saksalainen nuorukainen, isä, ja urhoollinen upseeri--en voi enää kauemmin nähdä säätyäni häväistävän.»--

    »Felix», sanoi vanhus, »mene maata, poikani, sitten et näe etkä kuule enää mitään.»--

    »Isä,» vastasi poika, »sääli sanoa--mutta sinulla ei ole hituistakaan kunniantuntoa.»--

    »Felix», jatkoi vanhus, »sinulla on liian vähän tehtävää. Katsoisit edes pulloja--herran nimessä, en suinkaan sitä vaadi, sillä onhan tässä neitonen sitä varten--mutta se tekisi sinulle sangen hyvää.

    Joutuisit toisiin tuumiin--metsälläkin voisit käydä----»

    »Missä sitten?»

    »No, hyvä isä--Schrandenin metsäthän ovat melkein oven edessä--syövätkö jänikset toisiaan vai otatko sinä niistä osasen--sehän on aivan samantekevää.»

    »Ei sovi minulle, isä--olen upseeri--minua ei saa tavata salametsästyksestä.»

    »Hyvä Jumala, Felix, kuinka puhutkaan! Olenhan toki kylänvouti täällä--en vedä sinua hirsipuuhun.--Mutta niinkuin tahdot, poikani.--Tai voithan mennä iltaisin pappilaan. Kirkkoherra pelaa mielellään hieman shakkia--tosin ei siitä mitään hyödy, mutta sanotaanhan sen olevan huvittavaa, ja sitten on siellä Helenakin----»

    »Ai, hän!» sanoi Felix ja siveli mielissään hymyillen leukaansa.

    Vanhus katseli tarkkaavaisesti alkuajan kärpästä, joka oli suljettu kellonperien merenkultasydämeen.

    »Olen näet sitä mieltä, että siinä tekisit sangen hyvät naimakaupat, jos vain kirkkoherra suostuu ja tyttö tulee sinulle.»

    »Mikseikäs hän tulisi minulle?» kysäisi Felix.

    »Onhan mahdollista, että hänellä toisaalla päin--»

    Felix hymyili epäillen.

    »Vai tarkotatko hänen jo iskeneen silmänsä sinuun--?»

    Felix kohautti olkapäitään.

    »Näetkös, Felix, se olisi suuri onni meille, sillä kylässä huhutaan niitä ja näitä, miten muka olen koonnut vähäiset pennini. Vääryydellä, ymmärrätkös--vääryydellä.--Mutta jos kirkkoherra Götz antaa ainoan tyttärensä meille rouvaksi--näetkös, sellainen mies kuin kirkkoherra Götz--se seikka jo sellaisenaan tukkii panettelijain suut. Sentähden, kuten sanottu, oleskele hieman hänen lähettyvillään, hivele hunajaa hänen huulilleen--ja ylipäätään sellainen mies kuin sinä--»

    »Isä hyvä, ole kiltti ja säästä neuvosi», keskeytti poika hänet.--»Tuleeko Helena vaimokseni vai ei, riippuu yksistään minusta.--Juuri minä en olekaan vielä tehnyt päätöstäni. Onhan hän soma heilakka, sitä ei voi kieltää; hieman hoikka hän tosin on, mutta voihan hänet ruokkia. Ja sitte, tiedätkös, on hänessä jotakin vanhan piian tapaista--jotakin särmäkästä, kulmikasta.

    Jos kietaisee kätensä hänen vyötärölleen, niin hänkös surkeilemaan: »ai, herra luutnantti, älkää tehkö niin, rypistelette pukuni»--hän näetkös teitittelee minua jälleen; tai jos häntä hieman nipistää tai muuten tuikkaa--leikillään, tietysti--silloinkos hän kirkumaan: »ai, herra luutnantti, älkää toki tehkö niin, minulla on niin hieno iho.»--Tietysti tämä kaikki on sulaa sievistelyä ja teeskentelyä--ja jos häneen päättävästi kävisi käsiksi, suostuisi hän sormisuukkosin, mutta kuten sanottu--en ole vielä tehnyt päätöstäni...

    Eihän hän juokse tiehensä, kuten näet.»

    Vanhus, joka sillävälin oli tottunein sormin laitellut rahoja paperikääröihin, katsoi iloisella ylpeydellä mallipoikaa, jonka hän oli kasvattanut. Sitten valtasi hänet pelko uudelleen:

    »Ja eikö totta, Felix, tuota kaksintaistelua, ethän ajattele sitä enää ... sehän on mieletöntä ... siinähän on henki pelissä.»

    Felix pöyhistihe: »Kunnianasioissa, isä, voit pysyä leikistä erilläsi.

    Niistä et ymmärrä mitään. Heti kun olen löytänyt soveliaan kartellinkantajan--»

    »Mikä se on--kartellin kantaja, Felix?»

    »Se on mies, joka vie vaatimuksen.»

    »Vie--Boleslavilleko?»

    »Kellekäs muulle!»

    »Saarelleko?

    »Saarelle, niin.»

    »Mutta, Felix, mitä ajattelet? Kuka kristitty ihminen uskaltaisi saarelle mennä? Tiedäthän toki että sinne on asetettu sudenrautoja, miinoja ja herra tiesi mitä kaikkia muita murha-aseita joka askeleelle.--Katsos vain Hackelbergia, sehän liikkaa ja lynkkää vielä tänä päivänäkin, kerran sudenraudoissa kökötettyään--mutta elä puhu siitä, ymmärräthän. Sillä ei saa tulla ilmi, että Hackelberg on kuunaan käynyt saarella. Kuten sanottu, ketään et saa kehottaa sinne menemään, ja kuka muuten lähteekään niin vaarallisen ihmisen kanssa tekemisiin? Siitä ei hyödy mitään, poikaseni.»

    »Oh, kyllä hän saa vielä nähdä», sanoi Felix itsekseen hampaitaan kiristäen.

    Vanhus katseli häntä huolissaan; sitten täytti hän suippolasin piparmynttiviinalla ja tarjosi sen pojalleen.

    »Juo tuo, Felix», sanoi hän, »se kyllä sinut asettaa.» Felix joi.

    »Ja anna muusta huolehtia vanhan kelpo isäsi; ehkäpä tässä yön varrella keksitään keino, joka sinut parantaa niin sanotusta kunniantunnostasi.--Hyvää yötä, Felix.»

    Hän ei ollut luvannut liikoja, tämä vanha, kelpo isä.

    Seuraavana aamuna istuessaan poikansa kera vastatusten aamiaisella kysäisi hän hyväntahtoisen valittavalla äänellään: »No, Felix, oletko nukkunut tuhmat tuumat päästäsi pois?»

    Felix suuttui... »Sanoin sinulle jo, isä,--siitä--»

    »En ymmärrä mitään! Aivan oikein, poikaseni. Mutta juuri siksi tahtoisin tietää erään seikan: kenen kanssa oikeastaan tahdot taistella, herra von Schrandenin vaiko herra Baumgartin?»

    Felix säpsähti. Himmeä aavistus sanoi hänelle, mihin isä tähtäsi. »Nuo ovat pelkkiä viisasteluja, isä», vastasi hän. »Olen suorasukainen sotilas. Minulle ei tarvitse syöttää sellaisia.»

    »Mutta, Felix, älä toki ole niin kiihkeä. Tarkotanhan vain parastasi.

    Herra von Schranden ei ole ikinään ollut upseerina, hänen kanssaan ei sinun siis sovi puuttua tekemisiin, ja luutnantti Baumgart taasen on veijari, sillä hän on esiintynyt väärällä nimellä, hänen kanssaan sinun siis kaikista vähimmän sopisi puuttua tekemisiin.»

    »Se on totta», sanoi Felix, sivellen hunajaa voileivälleen. »Oikeastaan en saisi tehdä hänelle sitä kunniaa, että vaatisin hänet kaksintaisteluun.»

    Uusi epäilys heräsi hänen mielessään. »Jollei hän vain saisi kantaa luutnantin arvonimeä», lisäsi hän kiukkuisesti. »Sitä ei kunniantuntoni voi suoda moiselle lurjukselle.»

    Vanhus näytti odottaneen tätä vastaväitettä.

    »Miksi hän sitten kantaa luutnantin nimeä?» kysyi hän, nipistäen lihavat huulensa yhteen. »Siksi, etteivät hänen esimiehensä tiedä petoksesta mitään. He kyllä antaisivat hänelle kauniin kyydin, jos siitä vain aavistaisivatkaan.»

    Felix alkoi ymmärtää.

    »Tarkotat, että pitäisi--»

    »Tietysti pitäsi.»

    Mutta Felixin helposti loukkaantuva kunniantunto ei tahtonut tietää tästäkään. »Tahdon muistuttaa sinulle, että olen upseeri, isä», huusi hän tuohtuneena. »Neuvosi on suorastaan minua loukkaava.»

    Vanhus kohautti olkapäitään. »No, jollet tahdo--» tuumi hän.

    Kunniastaan arka poika näytti nyt keksineen pelastavan keinon.

    »Pitäisi ennemmin lähettää ilman allekirjotusta--» tuumaili hän aprikoiden.

    »Siitä he viisi välittävät», vastasi vanhus. »Mutta tiedänpä jotakin parempaa. Panen asian itse vauhtiin. Kirjotat vain muiden mukana nimesi alle. Silloin katoaa se joukkoon.»

    Saman päivän iltapuolella kulki kunnanlähetti Hoffmann kutsumassa »Mustaan Kotkaan» kaikki nostoväen miehet, joka menettely tosin ainoastaan lisäsi lähestyvän toimituksen juhlallisuutta, sillä he olisivat kyllä tulleet kutsumattakin.

    Kun kaikki pöydät olivat täytetyt--Schrandenin kylä oli lähettänyt kolmisenkymmentä taistelijaa pyhään sotaan--ja herra Merckelin valpas silmä näki joka suunnalla täysiä laseja edessään, astui hän tarjoilupöydän takaa esiin, hiveli mielissään pyöreähköä mahaansa, ja vaihtaen salavihkaa silmäyksen poikansa kanssa alotti hän seuraavan puheen:

    »Niin, nähkääs, rakkaat kansalaiset, asia on nimittäin seuraava: Te kaikki olette täällä urhoollisia sotilaita ja olette taistelleet monta tulista taistelua sorretun isänmaamme puolesta. Monta kertaa olette siellä saaneet olla janoissanne eikä teillä ole ollut edes likaisen lätäkön pisaraakaan saatavissanne. Kukapa ei sentähden teille soisi, että nyt sodan kuorman ja helteen jälkeen aika ajoin saavutte »Mustaan Kotkaan» ja täällä juotte siemauksen hyvää, rusottavaa olutta. Olette sen rehellisesti ja vaivaloisesti ansainneet. Maljanne, sotilaat!»--

    Hän vei haarikkansa, joka hänellä oli tällaisia tapauksia varten valmiina, uljaalla heilahduksella huulilleen ja juodessaan vilkuili ympärilleen nähdäkseen, ketkä olivat tyhjentäneet lasinsa pohjaan.--Sitten hän salavihkaan viittasi tarjoilijaneitoselle ja pyyhittyään huuliaan jatkoi:

    »Kylänvoutina en tosin ollut sodassa mukana, sillä minun täytyi sen aikaa pitää huolta kotiin jääneistä»--hyväksyvän liikutuksen murina kävi kautta huoneen--»mutta olen isänmaan ystävä kuten tekin, ja sydämeni sykkii uskollisena isänmaalle ja kunnialle, kuten konsanaan teidän, kelpo sotilaat.----Kiirehdi nyt hieman, kuhnustelija, sillä kuoleehan herra Weichert pian janoon»--herra Weichert piti puoliaan, mutta se ei auttanut, lasi temmattiin hänen käsistään--»ja poveni paisuu ylpeydestä, kun katson poikaani, joka on suorasukainen, uljas sotilas ja josta toveri

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kissanporras: Romaani
    Author
    Hermann Sudermann
    Release date
    May 1, 2004 [eBook #12382]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and PG Distributed Proofreaders
    Most recently updated
    October 28, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    KISSANPORRAS.
    
    (Der Katzensteg)
    
    ROMAANI
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kissanporras: Romaani
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kissanporras: Romaani
    
    Author: Hermann Sudermann
    
    Translator: Lauri Soini
    
    
            
    Release date: May 1, 2004 [eBook #12382]
                    Most recently updated: October 28, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/12382
    
    Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and PG Distributed Proofreaders
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #12382. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 12382
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.