Gutenberg · e01.org
Cover of Sanomalehtimiesajoiltani
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 11967

Sanomalehtimiesajoiltani

by Juhani Aho · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2004
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    SANOMALEHTIMIESAJOILTANI

    Kirj.

    JUHANI AHO

    1911

    [Latojan huomautus: Korostusmerkinnät ovat: alaviivaus harvennettu, /kauttaviivat/ kursivoitu, isot kirjaimet lihavoitu. Esipuhe on kokonaan kursiivia. Artikkelin alkuperäisen ilmestymisen merkinnät on siirretty alaviitteestä artikkelin otsikon yhteyteen.]

    [Transcriber's note: Emphasis markup as follows: underscores are wide-spaced text, /slashes/ in italics, capitals in bold. The foreword is in italics. The original publication date of each story was originally a footnote; here they are presented with the heading of the article concerned.]

    SISÄLLYS:

    Mitä varten
    Sanomalehtimiehen muistelmia
    Kuinka minusta tuli sanomalehtimies
    »Suuri Suomalainen» ja ensimäiset tehtäväni sanomalehtimiehenä
    Tapahtumia »Suuren Suomalaisen» toimistossa
    »Suuren Suomalaisen» päätoimittaja
    Mitä »Suuri Suomalainen» sisälsi
    Kaksi lähetystöä
    Sanomalehtimies aatteiden palveluksessa
    Kuvauksia säätyvaltiopäiväin ajoilta
    Plenum plenorum huhtikuun 11 p:nä 1885
    Valtiopäivien »juhlallinen» aljetuksi kuuluttaminen Helsingissä
    tammikuun 1 p:nä 1888
    Valtiopäivätanssiaiset maanantaina tammik.

    23 p:nä 1885
    Käynti talonpoikaissäädyn istunnossa
    Pappissäädyn istunnossa huhtikuun 13 p:nä 1888
    Suomalainen Klubi
    Ritarihuoneen lehterillä
    Saman katon alla
    Matkoilta omassa maassa
    Kesäkuvia
    Kirkonmäellä
    Kirkon rannassa
    Laivamatka
    Hovi ja sen herra
    Käynti Kolilla
    Pikimmältään Venäjän-Karjalassa
    Pankakoski ja Kalliolahti
    Erämaan taival
    Riion Pekka
    Tuulivaarassa
    Tuulijärvellä.--Satujen maailmassa
    Laatokalla ja Valamossa
    Yöllinen konsertti Kouvolassa
    Pyöräraivoilija
    Käynti »Herättäjän» kokouksessa

    MITÄ VARTEN.

    Mitä varten? Maksaako todellakin vaivan ruveta julkaisemaan entisiä sanomalehtikirjoituksia? Ryhtyä haravoimaan vanhoja latopohjia?

    Kun se nyt kuitenkin tapahtuu, jää lopullinen ratkaiseva vastaus tietystikin lukijan ja arvostelun annettavaksi. Saanen sentään esittää omatkin syyni. Niitä on montakin ja olkoon niiden lukuisuus kernaasti osoituksena niiden heikkoudesta.

    Ensiksikin--kun olen suurimman osan ikääni, enemmän kuin neljänneksen vuosisataa, toiminut sanomalehtimiehenä: maaseututoimittajana, valtiopäiväkertojana, juoksijana ja lentäjänä, koti- ja ulkomaankirjeenvaihtajana, kirjoittanut mitä erilaisimmista aineista, niin hyvin kirjallisuudesta ja taiteesta kuin metsästyksestä ja kalastuksesta, sekä tunkioista että navetoista, pelloista ja niityistä, politiikasta ja ekonomiiasta, kiihottanut yhdessä henkäyksessä riitaan ja toisessa sovintoon kehottanut--niin olen ajatellut, että näillä kirjoituksilla ehkä voisi olla jotain sivistyshistoriallista arvoa näiden sanain jossain ahtaammassa merkityksessä, niiden antaessa hajakuvia ajasta, oloista ja elämästä ja omista näkemistä ja kokemista tapauksista sieltä täältä tuon ajanjakson varrella.

    Siksi toiseksi--olen usein ollut koko innollani ja sydämmelläni mukana, joskaan en ohjissa enkä aisoissa, niin kuitenkin kannoilla, aatteiden ajamisessa ja harrastusten kannattamisessa ja arvostelemisessa, joista osa jo on poissa päiväjärjestyksestä, toiset siinä yhä vieläkin olemassa. Hetken innostuksessa, kiivaudessa ja katkeruudessakin syntynyt purkaus on usein ehkä oikeampi ja mehevämpi ajankuva kuin jälkeenpäin kylmällä harkinnalla ja arvostelevalla valinnalla kyhätty tutkielma. Kokoelma sanomalehtikirjoituksia on tavallaan kokoelma yksityisiä kirjeitä, ja nehän ovat aina olleet pikkuhistorikkojen himoruokaa.

    Helpotanhan siis, ainakin joltain osalta, kirjastohiirien kopioimiskustannuksia.

    Kolmas syy--aika, jonka kuluessa nämä kirjoitukset ovat syntyneet, on niin lähellä nykyistä, että nuoremmalla polvella, halutessaan siihen perehtyä, voi olla hyötyä vaillinaisemmistakin sen sisään viittovista pilkotuksista.

    Niin--ja kun kustantajakin mielellään tahtoo... Toisin sanoen: sälytän oikeastaan kaikki edellisetkin syyt hänen selkäänsä.

    Tässä tarjotun nidoksen jatkoksi--se on Otava, joka yhä puhuu--olisi aikomus raapia kokoon toisiakin, jotka tulisivat sisältämään, paitse kuvauksia ulkomaan matkoilta, päivän politiikkaa ja polemiikkaa, kirja-arvosteluja ja sen semmoista--jos näet ystävällinen yleisö ei jo tätä ensimäistä käännytä veräjiltään takaisin.

    J.A.

    SANOMALEHTIMIEHEN MUISTELMIA

    I

    KUINKA MINUSTA TULI SANOMALEHTIMIES.

    »Päivälehti», n:o 255, 2 p:nä marraskuuta 1893.

    Ei minulla oikeastaan ole ollut sen suurempaa synnynnäistä kutsumusta sanomalehtimieheksi kuin niin monella muullakaan, jotka ovat sille alalle antautuneet. Sattumus se on, joka on luonut sanomalehtimiehemme.

    Mikä on sille alalle joutunut varojen puutteesta, kun ei ole voinut jatkaa lukujaan ja tutkintojaan, mikä on onnistumatonna runoilijana tai kaunokirjailijana katsonut paremmaksi päästä arvostelemaan kuin olla arvosteltuna, mikä ihailemainsa suurten miesten kehotuksesta saanut päähänsä, että hänen täytyy »uhrautua», s.o. panna aikansa ja varansa yhteisen hyvän pyhälle alttarille. Toivo pienistä lisätuloista on ajanut monen maaseutuopettajan publisistiuralle ja näiden toiveiden pettymys on hänet siitä karkoittanut.

    Muutamia vain on meillä niitä, jos luetaan pois varsinaiset kirjailijat, jotka kynänsä avulla olisivat kohonneet suurempaan vaikutukseen ja jotka kirjoitustapaansa nähden eroaisivat suuresta joukosta.

    Ei minullakaan, niinkuin sanoin, ollut mitään aavistusta siitä, että minusta olisi sanomalehtimieheksi. Olin parin vuoden vanha ylioppilas, joka oli kuluttanut aikansa ja isältä saamansa ensimäiset oppirahat kaunokirjallisuuden lukemiseen ja ylioppilaskunnan puolueriitoihin.

    Ylioppilaskunnan lukusalissa kyllä kului paljonkin aikaa sanomalehtien lukemiseen, johon minulla aina on ollut vastustamaton halu, mutta sitä en kuitenkaan vielä osannut pitää merkkinä vastaisista taipumuksistani. Tämä aika tietysti päättyi niin kuin se tavallisesti päättyy: minun täytyi jäädä maalle isäni kotiin, kun muut matkustivat pääkaupunkiin. Olisi edes ollut /pro excercitio/ kirjoitettu, niin olisi voinut alkaa lukea kandidaattitutkintoa varten. Mutta minulla ei ollut silloin vielä akateemisista opinnäytteistä takanani kuin »pikkuteologia» eikä ole vieläkään sen enempää.

    Ja niin minä kuljin syyslukukauden toimetonna, koettaen kuluttaa aikaani jäniksiä ampumalla ja kattoon syleksimällä, kummassakaan sanottavasti onnistumatta. Aloin jo luulla, ett'ei minusta olisi mihinkään. Mutta minä kelpasin kuitenkin sanomalehtimieheksi.

    Olihan minulla siinä virassa tosin jo pienoinen menneisyys takanani.

    Jo koulupoikana olin kirjoitellut runoja ja ollut käsin kirjoitetun sanomalehden toimittajana. Yliopistoon tultuani korotettiin minut osakunnan lehden ulosantajaksi. Ja näiden ansioiden perusteella oli minulla kylläksi hävyttömyyttä kirjoittaakseni eräälle tuttavalleni Helsinkiin, että hän hankkisi minulle työtä jossain sanomalehdessä.

    Mutta hämmästykseni oli kuitenkin vilpitön, kun vähää ennen joulua sain häneltä kirjeen, että toivomani paikka oli minua odottamassa tammikuun 1 p:stä. Se oli referentin paikka ja velvollisuuksiini kuului sen lisäksi kääntämistyötä ja uutisten hankkimista kaupungilta.

    En nukkunut koko sinä yönä, joka seurasi. Mitenkä minä oikean sanomalehden toimittajaksi? Mitä minä osaisin siihen kirjoittaa?

    Kuinka ennättäisin panna paperille kaikki, mitä kokouksissa puhutaan, ja mistä minä tietäisin, mitä siihen olisi pantava ja mitä ei?

    Hain käsiini vanhan sanomalehden ja aloin sitä lukea. Tuo vanha tuttu repale oli kuin uusi ikään. Yhtäkkiä oli se nyt minusta niin viisasta, niin syvää ja niin outoa, että en löytänyt mitään paikkaa, joka olisi voinut tulla minun älylläni kokoonpannuksi. Mistä minä tietäisin esim. milloin pitää panna »kuten H.D. kertoo» tai »H.D:n mukaan» tai vaan »H.D.»? Asioista, joita ennen tuskin olin huomannut, tuli minulle nyt mystillisiä seikkoja, joiden salaisuutta turhaan koetin ratkaista.

    Kuinka voisin kirjoittaa niin, että toinen sana tulisi mustemmalla kuin toinen tai että toiset paikat näyttäisivät valkoisemmilta kuin toiset? Nyt sen konstin jo kuitenkin olen oppinut, niinkuin näette.

    Koetin sitten miettiä, miten joku uutinen olisi kirjoitettava.

    Naapurikylässä oli äskettäin hukkunut lapsi huonoon jäähän. Minä tartun kynään ja alan kirjoittaa koetteeksi. Saan siitä näin kuuluvan uutisen: »Tämän kuun 30 p:nä hukkui Latvalan kylässä työmies Pekka Hartikaisen 5:llä oleva poika huonoon jäähän.» Pitäisihän sen riittää, mutta ei se minua kuitenkaan oikein tyydyttänyt. Puuttui siitä jotakin, mutta mitä? Aloin etsiä lehdestä, eikö siellä olisi jotain samantapaista tapausta kerrottuna, josta voisin ottaa oppia.

    Eikä tarvinnutkaan kauvan lukea, sillä hukkuuhan niitä lapsia syksyllä huonoon jäähän maassa, jossa on vettä niin viljalti kuin Suomessa.

    Ja aivan oikein, tuossa se jo onkin, siinä seisoo: »Surkea onnettomuus»: (Ka niin, »surkeaksi onnettomuudeksi» olisi Latvalan lapsenkin hukkumista voinut sanoa.) »Tämän kuun 20 päivänä, kun useat Heikkilän kylän lapset olivat menneet luisua laskemaan kylän alla olevan lammen jäälle, sattui surkea onnettomuus, että yksi heistä toisten huomaamatta oli juossut yksiöiselle riitalle, jossa hän melkein samassa upposi ja joutui ahtolan saaliiksi, ennenkun hänen apuunsa jouduttiin. Vainaja oli vanhempainsa ainoa lapsi, jotka jäivät häntä kauheasti suremaan.

    Tässä siis taaskin yksi varoittava esimerkki, ett'eivät lasten vanhemmat tai heidän holhoojansa jättäisi pienokaisia peräänkatsantoa vaille, niinkuin valitettavasti kovinkin usein tapahtuu.»

    Aivan samat asiat kuin minunkin uutisessani. Mutta siinä oli ollut toinen mies kirjoittamassa. Samasta asiasta, mistä minä en saanut kuin kolme riviä, teki hän yksitoista ja oli osannut lisätä pienen yleishyödyllisen neuvonkin. Milloinka minä voisin sellaisen kätevyyden saavuttaa? Minusta näytti, ett'en voisi milloinkaan. Ja minua alkoi jo kaduttaa, että olin ruvennut koko puuhaan. Eihän minulla ollut siihen kykyä eikä siitä mitään kokemusta. Ennen vaikka kansakoulunopettajaksi!

    Mutta silloin tuli minulle avukseni luonteen ominaisuus, joka sanomalehtimiehille on hyvin suuriarvoinen ja joka pelastaa heidät kaikista pulmista. Me saamme kirjoittaa ja me totummekin kirjoittamaan asioista, joita emme ollenkaan ymmärrä ja joista ei meillä ole etäisintäkään käsitystä. Ja minä päätin kuin päätinkin ottaa vastaan viran, jonka toimittamisesta minulla ei ollut aavistustakaan.

    Saisinhan käydä edes Helsingissä, jos ei muuta.

    Ja kohta joulunpyhäin jälkeen--taisi olla vuonna 1881--läksin minä »omalla hevosella» ajamaan pääkaupunkia kohti. Eihän se ollut mitään sanomalehtimiehen kyytiä. Mutta enhän minä vielä ollutkaan mikään sanomalehtimies, en totta tosiaan ollutkaan.

    II

    »SUURI SUOMALAINEN JA ENSIMÄISET TEHTÄVÄNI SANOMALEHTIMIEHENÄ.

    »Päivälehti», n:o 256, 3 p:nä marraskuuta 1893.

    »Suuri Suomalainen» oli siihen aikaan pääkaupungin ainoa suomenkielinen sanomalehti ja oli ollut jo kauvan, kuinka kauvan lienee ollutkaan. Se oli yhtä vakava kuin vanhakin. Vaikk'ei silloin vielä ollutkaan »nuoria» eikä »vanhoja», niin kutsuivat sitä kaikki »vanhaksi» suomalaiseksi. »Se vanha Suomalainen», se oli samaa kuin se rakas, se hyvä, se taattu, se vankka j.n.e. Ja sillä oli paljon ystäviä, jotka sydämmestään antoivat anteeksi kaikki sen viat ja puutteet.

    Nykyajan kannalta katsottuna niitä olisi noita puutteita ollut paljonkin, mutta silloin niitä tuskin huomattiin, sillä »Päivälehti» ei vielä ollut korottanut yleisön vaatimuksia suomenkielisen sanomalehden suhteen eikä puolueen arvo sallinut verrata sitä ruotsinkielisiin, jotka olivat ajanmukaisemmin toimitetut.

    Aivan äskettäin oli lehti tullut jokapäiväiseksi. Ensimäisenä ylioppilasvuotenani se oli vielä ilmestynyt ainoastaan kolme kertaa viikossa, silloinkin iltapäivällä. Mutta oli ollut Turkin sota ja se on suuri merkkivuosi suomalaisen sanomalehdistön historiassa, sillä siitä alkoi meidän sanomalehdistömme kehitys. Siitä pitäen alkoi »Suuri Suomalainenkin» kannattaa ja kuulema voittoakin tuottaa, kun pienet osakkeet oli muutettu suuriksi ja suuret osakkeet tulleet lehden omistajiksi.

    Me oltiin siis koko poikia, kun meilläkin oli--päivälehti. Ja ilomme oli niin suuri, ett'emme koskaan nurkuneet, vaikka lehti kaupunkitilaajoille olisi tullutkin vasta klo 12 päivällä. Sillä sehän oli _päivä_lehti ja noudattihan se oikeastaan siinäkin suhteessa vain ohjelmaansa, joka oli silloin ja on vielä nytkin: »kiireeseen ei ole luotu Suomen mies».

    Uuden vuoden päivänä itsenään 1882 astuin minä »Suuren Suomalaisen» toimistoon. Saattamassa ja päätoimittajalle esittämässä oli minulla mukanani ennen mainittu ystäväni. Me nousimme ensin kivirappuja, sitten tulimme konttorihuoneisiin, joita oli kaksi, ja niiden läpi toimitushuoneisiin, joita oli yksi. Siinä huoneessa oli kaksi suurta hyllyä täynnä sanomalehtiä, nahkasohva ja pyöreä pöytä keskellä lattiaa, jonka äärestä kohosi pikkuinen, harvatukkainen, hermostuneen näköinen mies, jota ystäväni kutsui ristimänimeltään Teotoriksi.

    Teotori pisti minulle kättä, katsahti sivumennen pukuani, joka ehkä oli liika kansallinen kansallisenkin lehden toimittajan puvuksi, se kun oli kaikkein kotikutoisinta sarkaa, ja käski menemään--kirkkoon.

    Kirkossa en ollut käynyt vuosikausiin, Helsingin kirkossa en koskaan.

    Täytyy tunnustaa, että minua hiukan kummastutti tämä, vaikka tiesinkin, että »Suuri Suomalainen» oli silloin niinkuin on nytkin kirkollismielinen. Vaan luultavasti täällä on tapana alottaa uusi vuosi kirkossa käymällä, ajattelin, ja sanoa tokaisin jotain sanoakseni: »Lähteekö ne muutkin miehet kirkkoon?»

    Teotori purskahti nauramaan, samoin ystäväni ja konttorinainen, ja minä sain tietää, että minun oli mentävä Nikolainkirkon sakaristoon kirkkoherran kuulutuskirjasta kopioimaan vuoden varrella syntyneet, kuolleet, vihityt ja poismuuttaneet.

    Mennä Nikolainkirkon sakaristoon! Se oli helpompi sanoa kuin tehdä.

    Kun minä kirkkoa kiertelin ja kaartelin, niin näytti minusta kuin siinä olisi ollut sakaristoja joka kulmalla. Mutta joka kerta kun yritin sisään, tulin kirkkoon, jossa urut soivat ja väki veisasi.

    Viimein löysin oikean oven. Minua oli alkanut vähän pelottaa, että jos ne kaikki Helsingin papit ovat siellä sisällä ja minä keskellä kirkkoaikaa tulen heitä maallisilla hommillani häiritsemään, niin saattavat suuttua. Mutta ne ottivat minut hyvin ystävällisesti vastaan, sillä olihan Teotorin lehti teoloogienkin lehti, ja aukasivat kuulutuskirjansa eteeni, kantoivat tuolin istuakseni ja kastelivat kynänkin. Ja sillä tavalla suoritin minä kuin aika poika ensimäisen publisistisen koetehtäväni.

    Toinen kävi yhtä helposti. Se oli matkustaja- ja laivalistan suomentaminen, jotka jostain, en koskaan saanut selkoa mistä, tulivat toimistoon ruotsinkielisinä.

    Sanomalehtimiesurani oli siis avattu, arpa oli heitetty, alani oli löydetty. Enkä minä enää voinut käsittää, kuinka olin kutsumustani epäillyt. Teotori oli vahvistanut minua uskossani. Kun työn lomassa hänelle ujosti arvelin, että mahtaisiko minulla olla siihen tarvittavia ominaisuuksia, vakuutti hän lohduttavasti, ett'ei hänelläkään ollut sen enempää ollut. Hän sanoi, ett'ei siihen muuta tarvita kuin uutteruutta, sitkeyttä, käden nopeutta ja käsialan selvyyttä, etenkin käsialan selvyyttä. Ja nehän minulla oli--vielä siihen aikaan!--ja mitä puuttui, sen voisin saavuttaa.

    Voitte ehkä arvata, ett'eivät askeleeni paljoa painaneet, kun palasin toimistosta asuntooni. Minä olin siis sanomalehtimies, minä kuuluin »Suuren Suomalaisen» toimitukseen! Jo huomenna saisin nähdä työni painettuna, lukea /minun/ kirjoittamani väkiluvun muutokset, syntyneet, kuolleet, vihityt ja kastetut, lukea /minun/ laivalistani, /minun/ matkustajani!

    Painettaisinko ehkä runonikin vielä kerran?

    III

    TAPAHTUMIA »SUUREN SUOMALAISEN TOIMISTOSSA.

    »Päivälehti», n:o 261, 9 p:nä marraskuuta.

    Niinkuin jo edellä mainitsin, oli meillä pienessä toimistohuoneessa yksi ainoa pyöreä pöytä. Sen ääressä oli meitä kolme miestä, päätoimittaja, ulkomaanosaston toimittaja ja minä. Vaihtamatta sanaakaan pitkään aikaan ratuuttelimme me kukin paperiamme ja menimme työmme toimitettuamme tiehemme. Kaikilla oli määrätyt tehtävänsä, minulla kaikista koneellisimmat. Se oli parhaasta päästä vain käännöstyötä, jossa vähänä vaihteluna oli se, kun aina parin viikon kuluttua sain käydä valtuusmiesten kokouksissa. Ulkomaanosaston toimittaja käänsi hänkin ja valitti välistä, että hätäkö niillä on noilla ruotsalaisilla lehdillä, jotka saavat käyttää saksia kaikkeen.

    Päätoimittajakin teki paljon käännöstyötä tai luki läpi kaikki mitä me muut olimme kääntäneet. Sen lisäksi hän korjaili maaseutukirjeitä ja muita lähetettyjä kirjoituksia, joilla lehti parhaasta päästä täytettiin.

    Pääartikkeleita hän kirjoitti harvemmin ja silloinkin suurella vaivalla. Hän puri partaansa ja poltteli paljon, pyyhki välistä pois kaikki, mitä oli kirjoittanut, kirosi haikeasti ja alkoi kaikki uudestaan. Silloin minä en uskaltanut liikahtaakaan, en hiiskahtaakaan. Hän se myöskin hoiti pikkupolemiikkeja muiden lehtien kanssa ja sitä oli aika paljon, yhtä paljon kuin nytkin. Mutta silloin sitä ei, jumalan kiitos, tarvinnut käydä muita kuin ruotsinmielisiä vastaan. Koko maaseutusanomalehdistön kesken vallitsi vielä rauha ja rakkaus. Vaan ruotsalaiset lehdet, ne ne saivat takkiinsa niin että pölisi.

    Näki jo etäältä Teotorista, milloin hän oli hyvällä polemiikkituulella. Hän ei purrut partaansa, ei kiroillut, ei liikahdellut hermostuneesti tuolillaan, vaan veteli tyytyväisen näköisenä viiksiään, tuon tuostakin hymähtäen ja purskahtaen välistä lyhyeen nauruunkin. Eikä hän malttanut pidättäytyä, jo luki meillekin, mitä oli kirjoittanut.

    Ne olivat lyhyitä, ilkeitä, ivallisia pätkiä, niissä oli sellaisia sanoja kuin »moinen vastustaja», »mutta rehellistä menettelyä emme tosin ole tottuneetkaan siltä taholta odottamaan», »taas uusi todistus liberaalisen puolueen kuuluisasta liberaalisuudesta», »/Qvod erat demonstrandum/» y.m.s. Meistä muista se oli tietysti yhtä sukkelaa ja onnistunutta kuin päätoimittajasta itsestäänkin, sillä olihan hän päätoimittaja.

    Eikä ainoastaan meistä, mutta nähtävästi kaikista muistakin, sillä kaikki, jotka siihen aikaan kirjoittivat sanomalehtiin, koettivat kirjoittaa niinkuin »Suuri Suomalainen.» Kaikki se, mikä meidän toimistosta kajahti maaseudulle, tuli sieltä monisteltuna takaisin. »Samat sanat, vaikka vähän kovemmin» saatiin lukea kaikissa maaseutulehdissä.

    Ja luultavasti oli tämä kirjoitustapa kansallista, koska se yhäkin vielä on pysynyt käytännössä »Suuren Suomalaisen» polemiikeissa, joissa sitä nyt eroituksetta käytetään sekä oman puolueen että vastapuolueen kanssa riidellessä.

    Mutta paitse pöytää oli toimistossa sohvakin, nahkasohva, joka erityisistä syistä on mieleeni painunut. Se on näet, niinkuin luonnollista onkin, hyvin likeisessä yhteydessä niiden vieraiden kanssa, jotka tuon tuostakin tulivat »Suuren Suomalaisen» toimitusta tervehtimään. Ja niiden joukossa olivat kaikki meidän nykyiset suuret miehemme. Silloin tosin eivät vielä suuret eikä pienet, vaan siltä väliltä, sillä Snellman eli vielä ja hänen nimensä piti muut varjossaan. He tulivat sinne tavallisesti kerta päivässä uutisia kuulemaan ja keskustelemaan päivän tapahtumista.

    Niistä en saanut kuitenkaan minä paljon tietää ennen kuin ehkä seuraavan päivän lehdestä, sillä Teotori vapautti minut velvollisuuksistani sanoen: »saat mennä!» Useimmittain oli heillä käsikirjoitustakin mukanaan, sillä ne ne olivat, jotka pääartikkeleita kirjoittivat.

    Heitä tuli vanha Yrjö ja hänen veljensä Jaakko. Tuli rehevä, terhakka numeromies K.F.I. ja nopeakielinen, pulloposkinen pankkimies W.E., joka aina puhui ruotsinkieltä, tuli tuo lasisilmäinsä yli katseleva Kangasalan karhu, aina iloinen »Matti» (Antti J.), jolla oli minullekin joku ystävällinen sana sanottavana, ja kirkassilmäinen Suonio, joka aina pisti kättä minullekin, samoinkuin puolueen ainoa kenraalikin. Puolueen ainoata luutnanttia, joka myöhemmin on astunut näyttämölle, ei vielä siihen aikaan näkynyt.

    Ahkeroita vieraita, vaikka vähemmän tervetulleita, olivat valtiopäivämiehet, varsinkin talonpojat, jotka näkyivät katsovan velvollisuudekseen tulla äänenkannattajaansa tervehtimään. Heitä tuli pitkin päivää, kiireisimpänäkin työ-aikana, ja he istuivat kauvan ja tupakoivat paljon niinkuin olisivat olleet omassa tuvassaan.

    Ja vasta sitten, kun oli kahlattu läpi kaikki maan asiat ja kaikki kansan toivomukset, tuli oikea asia esille: »miksi ei minun lausuntoani ole otettu lehteen?»--»Jaa, niin, en minä tiedä... minä kysyn referentiltä,» oli toimittajan tavallinen vastaus. Vaan ukot tiesivät, millaista se oli tuo referentiltä kysyminen ja vääntivät melkein jok'ikinen povitaskustaan paksun paperipinkan, jossa oli heidän lausuntonsa kirjoitettuna.

    Niitä kutsuttiin toimittajain kesken »vaalisaarnoiksi» ja melkein poikkeuksetta saivat ne vaeltaa kaappiin, josta ne sitten kesemmällä, kun sattui puutetta paremmasta käsikirjoituksesta, pääsivät julkisuuteen.

    Tuo alituinen edusmiesten tulva olisi voinut panna kovahermoisemmankin miehen kärsivällisyyden koetukselle, kuin mitä oli »Suuren Suomalaisen» toimittaja. Ja täytyi minun ihmetellä, kuinka kärsivällisesti hän osasi tätä yleisöään palvella. Oven käydessä ja raskaiden askelien junnahdellessa etuhuoneessa, hän kimmahti tuoliltaan, raastoi tukkaansa ja huokasi epätoivoisena: »Jo taas!» Mutta kun tulija seisoi selän takana, millä hellyydellä, millä sydämmellisyydellä hän osasikaan ottaa häntä vastaan ja millä maltilla kuunnella loppumattomia laverruksia! Ja tuskin oli yksi poistunut ja hän saanut kuivuneen kynänsä taas käymään, kun tuli toinen ja kolmas ja samat jutut alkoivat uudelleen.

    Eivätkä ne kuitenkaan ne olleet toimituksen pahimpia vitsauksia.

    Kuka meistä ei muistaisi Sipi-vainajata, jolla on niin suuret ansiot kansanrunoutemme rikastuttamisessa ja jonka sanotaan kielemmekin tutkimista rikastuttaneen! Mutta monien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä sekin, että hän tahtoi olla runoilija ja publisisti ja saada kumpaisenakin esiintyä. Ollen »Suuren Suomalaisen» entisiä toimittajia, tahtoi hän edelleenkin sen palstat käytettäväkseen. Ja hän saikin. Sai ensin runojansa ja sittemmin proosaansa varten.

    Muistan edellisistä muutaman ulkoakin. Se oli kirjoitettu erään rautatiejuhlan johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena siihen aikaan naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä päivänkysymyksiä, panen sen tähän. Se on näin kuuluva:

    Nytpä Suomi suloin iloitse,
    Sekä riemuin riemuele,
    Kun olet vyötty riennon vyöllä.
    Riennon rintaseppeleillä,
    Suomen riennon rintavöillä
    Kansan kunniasiteillä!

    Riennon on juhla joutununna,
    Riennon on aurinko ylennyt,
    Riennon on aika auvennunna,
    Riennon on ikä alettu.

    Riennon on ikä ikuinen,
    Riennon on päivä päättymätön.
    Siis Suomi suloin iloitse,
    Sekä riemuin riemuele,
    Terve tiemme, terve työmme,
    Terve vyömme ja väkemme!

    Se oli runoa. Ja proosassa oli silloin tällöin monen palstan pituisia polemiikkeja ruotsinmielisiä vastaan. En niitä kuitenkaan koskaan lukenut enkä kuullut muidenkaan lukeneen. Erään kerran oli kuitenkin hänen kirjoituksensa varustettu esipuheella: »Emme ole tahtoneet kieltää sijaa seuraavalta sepustukselta, josta kirjoittaja itse vastatkoon.» Oikeampi olisi ollut sanoa: emme ole /uskaltaneet/ j.n.e. sillä nämä kirjoitukset pakotettiin pakottamalla lehteen. Ei tosin painolain nojalla, mutta lain, joka oli sitä paljoa tehokkaampi, niinkuin kohta tulen kertomaan.

    Kuulin jo ennen toimitukseen tuloani olleen pienempiä otteita »Suuren Suomalaisen» toimistossa. Ne olivat päättyneet siten, että Sipi miehissä työnnettiin ulos ja hänen kirjoituksensa paperikoriin. Mutta vuosi vuodelta tuli hän yhä rohkeammaksi. Hänestä kerrankin päästääkseen otettiin nyt tuo runo lehteen. Sitä ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä vaatimukset siitä vaan suurenivat. Isolla kiljunnalla ja hampaitten hionnalla sai hän aikaan sen, että hänen polemiikkinsakin tuli lehteen, mutta varustettuna yllä mainitulla esipuheella. Vaan siitä oli seurauksena tapaus, joka luultavasti on ainoa laatuaan meidän sanomalehdistömme historiassa.

    Sen jälkeisenä päivänä kuin kirjoitus oli ollut lehdessä julaistuna, istuttiin »Suuren Suomalaisen» toimistossa suljettujen ovien takana, sillä jo ennen toimitustunnin alkamista oli Sipi käynyt Teotoria tapaamassa. Pieninkin risahdus konttorissa sai meidät työstämme lakkaamaan ja kuuntelemaan. Jo kuului tuttu änkyttävä ääni kysyvän, onko toimittaja tavattavissa. Konttorinainen vastaa niinkuin oli neuvottu, ett'ei toimittaja ole tavattavissa. Mutta samassa tarttuu käsi lukkoon. Teotori tarttuu toiselta puolelta.

    Molemmat vääntävät voimiensa takaa, voitto on epätietoinen ja me seuraamme suurella jännityksellä tapahtumien kehitystä.--»Aukase!» kähisee ääni oven takana.--»Aukase, riivattu!» kähisee sama ääni uudelleen. Mutta Teotori ei aukase. Kolmatta kertaa ei ääni enää kähähdäkään, vaan sen sijaan lentää ovi auki kauhealla pamahduksella, sisään syöksyy ensin ojennettu petolinnun koura, sitten toinen samanlainen koura, pieni pää, piippoparta, pörrötukka ja tulta hehkuvat silmät.

    Hirviö parkuu, kiljuu, syleksii ja karkaa Teotorin tukkaan, partaan, kaulukseen, ja pienessä kammarissa syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta. Iskut, temmellykset, käännähdykset ja pyörähdykset ovat niin nopeat, että meidän on turha koettaakaan saada sormiamme väliin. Mutta yhtäkkiä tekee Teotori jonkun sukkelan käsitempun ja hänen vastustajansa lentää selälleen nahkasohvalle, samalla kun Teotori omia karvojaan pölisten pelastuu ovesta ulos.

    Vaan nähdessään saaliin käsistään päässeen joutuu hänen vainoojansa voimattoman kiukkukohtauksen valtaan, ja kuin pahankurinen lapsi--ja lapsihan hän oikeastaan olikin--heitäkse hän sohvalle pitkäkseen ja alkaa potkia jaloillaan, potkii rikki sohvan selustimen, särkee tuolin ulkomaanosaston toimittajan alta, kaataa kerta romauksella koko toimituspöydän, josta paperit ja kirjat lentävät hajalleen ja muste vuotaa lattiata pitkin.

    Mutta nyt on tullut meidän vuoromme, me tartumme villikkoa niskaan ja ohjaamme hänet ulos, jonne hän nyt siivosti lähteekin, saatuaan sydämmensä puretuksi.

    Mutta mistä on Sipi niin silmittömästi suuttunut? Sen hän selittää huomenna tullessaan katuvaisena tekoaan anteeksi pyytämään. Hänen kirjoituksensa olisi pitänyt panna pääartikkelin paikalle, tai ainakin olla sitä varustamatta häntä halventavalla esipuheella.

    Teotori antoi tietysti anteeksi ja lisäsi tähän lahjaansa kymmenmarkkasen pyydettyä tekijäpalkkiota, kuitenkin sillä pisteliäällä huomautuksella, ett'ei hän tule /lehteä/ velkomaan maksetusta summasta.

    IV

    »SUUREN SUOMALAISEN PÄÄTOIMITTAJA.

    »Päivälehti», n:o 267, 16 p:nä marraskuuta 1893.

    Saammehan me sanomalehtimiehet tehdä pientä pilaa toisistamme, mutta me sen kuitenkin kaikista parhaiten tiedämme, mitkä vastukset meillä on voitettavina ja kuinka työmme on vaivaloista ja kiittämätöntä.

    Sanomalehden päätoimittajan asema on melkein kuin teatterin johtajan.

    Koko koneisto, koko tuo loistava aparaatti, joka yleisön silmiä häikäsee, on tavallisesti yhden miehen miettimä ja järjestämä, mutta kun yleisö taputtaa käsiään ja huutaa hyvä-huutoja näyttelijöille tai kirjailijoille, unohtuu melkein säännöllisesti se mies, jonka ansio on suurin.

    Ei muisteta, että ne, jotka saavat näyttämöllä esiintyä, taikka käyttävät päätoimittajan hiellä ja vaivalla vuosikausia hoitamaa lehteä lahjojensa ja mielipiteittensä esille tuomiseksi, ovat tulleet siihen tilaisuuteen ainoastaan siten, että on ollut se sitkeä mies, joka heitä kaikkia n.s. on selässään kantanut ja joka on tarjonnut niskansa heidän astinlaudakseen.

    Teatterin johtaja on vielä vähän onnellisemmassa asemassa kuin sanomalehtimies, hän saattaa silloin tällöin tulla esiin huudetuksi ja saada siis edes rahtusenkaan sitä julkista tunnustusta osakseen, joka kuitenkin kaikille kuolevaisille on niin tervetullut.

    Mutta missä saisi sanomalehtimies tällaisen tunnustuksen? Omassa lehdessäänkö? Kiittäköön onneaan, jos ei häntä painolain nojalla aivan usein vaadita julkaisemaan hänen kimppuunsa käypiä kirjoituksia, jos ei häntä pakoteta painattamaan oikeuden päätöksiä painojutuissa, joissa hän on sattunut joutumaan tappiolle! Muissa lehdissäkö? Milloin olette nähneet, että edes samanmielinenkään sanomalehti, puhumattakaan toiseen leiriin tai puolueryhmään kuuluvista, olisi antanut virkaveljelleen mitään mieskohtaista tunnustusta.

    Sopii katsoa onnen sattumaksi, jos sanomalehtimies elää esim. viidenkymmenen ikään ja hänen ystäviensä ja hänen lehtensä suosijain päähän pistää viettää joku pieni juhlanen hänen kunniakseen.

    Nämä mietteet ovat johtuneet mieleeni ajatellessani mitä kiitosta »Suuren Suomalaisen» toimittaja on saanut kaikesta siitä työstä, jota hän asiansa hyväksi on vuosikausien kuluessa suorittanut.

    Varsinaisena kirjailijana hänen merkityksensä ei, niinkuin ennen jo olen huomauttanut, liene ollut aivan suuri. Mutta lehtensä luojana, sen johtajana ja kannattajana oli hänen elämäntyönsä arvokkaimpia semmoisten töiden joukossa.

    Kun työt toimistossa joksikuksi hetkeksi olivat loppuneet, kertoi hän siitä minullekin hiukkasen. Hyvin ymmärrettävällä tyytyväisyyden tunteella katseli hän ympäristöön, joka, vaikkakin vaatimaton nykyisiin oloihin nähden, oli kuin tehdasliikettä nurkkasuutarin työhön nähden, kun muistaa, millaista se oli lehteä alotettaessa ollut.

    Päätoimittaja oli näet siihen aikaan paitse paria kolmea latojaa ainoa varsinainen työmies lehdessään. Hän oli päätoimittaja ja aputoimittaja, referentti ja ulkomaanosaston toimittaja, sai itse suomentaa novellit ja lukea korrehtuurin, oli taloudenhoitaja, ilmoitusten vastaanottaja ja konttorineiti. Sama huone oli sekä toimituksen että konttorin. Ja palkka siitä kaikesta? Sitä en koskaan tullut kysyneeksi, mutta minun on syytä otaksua, että siinä summassa numerot jäivät katselemaan jälelleen päin ja että se, mikä puuttui nollia, sen sai asian innostama mielikuvitus lisätä omasta varastostaan. Ja moni kansallinen työ se on tainnut saadakin leikata kuponkejaan tällaisen pääoman koroista!

    Mutta ei se minusta kuitenkaan tuntunut niin kunnioitusta herättävältä kuin eräs toinen seikka: tuo äsken mainitsemani sanomalehtimiehen asema.

    Oli kai sitä jo siihen aikaan kulunut kymmenkunta vuotta siitä kuin »Suuren Suomalaisen» toimittaja astui toimeensa. Olinhan minäkin lehteä ahkerasti lukenut ainakin viisi vuotta, mutta jos joku olisi kysynyt, kuka lehteä toimitti, niin olisin vastannut: »Toimitus». Se oli näet »Toimitus», joka allekirjoitti tilausilmoitukset eikä kenenkään yksityisen nimeä näkynyt ensi sivulla, artikkeleissä oli harvoin mitään nimimerkkiä, mutta jos joskus olikin, oli se jonkun toisen kuin toimittajan, jonkun tunnetun suuruuden, jonka takaa pientä, jokapäiväisen työn tekijää ei näkynyt.

    Kun puolue julkisuudessa esiintyi, kun sen huomattuja miehiä huudettiin esille ja kiitoksella ja kunnialla mainittiin, ei Teotoria koskaan mainittu.

    Hän istui pöytänsä ääressä ja teki näkymätöntä työtään, hän revideerasi lehteään ja laitteli sitä painokuntoon, uhraten aikansa siihen niin kokonaan, että kieltäysi vastaanottamasta tarjottuja valtiopäivämiestoimiakin. Tuo pieni, välistä kärtyisä ja hermostunut herra, hän oli siis se sitkeä puolueen selkäranka, joka kannatti sen päätkin. Sillä mitä olisi puolue ollut ilman äänenkannattajaansa?

    Rakkaus lehteensä näytti olevan hänen ainoa intohimonsa. Eikä se kumma olekaan, kun muistaa, että lehti pienestä nenäliinasta oli hänen silmäinsä alla kasvanut koko suureksi lakanaksi. Ja kasvanut kaikellaisten vastusten, vaarainkin uhatessa. Monta kertaa oli hän luullut tämän lapsensa kuolintautia sairastavan. Ainakin muut sitä luulottelivat ja päivittelivät. Vaan hän ei menettänyt toivoaan. Hän vähensi menoja, oli varovainen lehteä laajentaissaan, kiristi omaa ja lehtensä suolivyötä, sai jotakuinkin tulot ja menot sopimaan päällekkäin ja näki sitten vähitellen menettelynsä oikeaksi.

    Siitä hän puhui välistä, puolusti taktiikkaansa ja sanoi välittämättä kestävänsä kaikki moitteet, joita alkoi jo siihenkin aikaan kuulua. En siihen aikaan oikein ymmärtänyt tuota hänen rakkauttaan sanomalehteensä.

    Olihan hänen toimensa minusta »virka kuin virka», jonka olisi pitänyt voida kaipauksetta vaihtaa johonkin parempaan, jos sellainen olisi ollut tarjona. Sitten, kun itsekin vähän olen tämmöistä työtä koettanut, tiedän, että voimakkaimpia sanomalehtimiehen tunteita on hänen kiintymisensä siihen lehteen, jonka hän on luonut ja nostanut jaloilleen.

    Näistä ynnä muista samantapaisista asioista keskustellessamme innostui Teotori välistä puhumaan tulevaisuudenkin toiveistaan. Silloin tuo kuivan proosan mies tuli runoilijaksi. Hänen mielikuvituksensa alkoi liihoitella suurissa kuusi- ja kahdeksanpalstaisissa numeroissa, hän näki lehden oman rakennuksen kohoavan silmäinsä edessä, näki pitkän rivin huoneita, joissa kymmenet kynät yht'aikaa tekivät kuumeentapaista työtä, näki kansan parhaat tulevat kirjailijat kantavan käsikirjoituksia »Suuren Suomalaisen» toimistoon, näki suuret vararahastot kasvavan vastaisten kilpailijain varalle--eikä hän siinä liene aivan suuresti erehtynytkään. Minä en ole enää hänen lehtensä ihailijoita.

    Mutta kun ajattelen, että hänen haaveensa olisivat olleet turhat, niin täytyy kuitenkin tunnustaa, että se Teotorin itsensä vuoksi olisi minua säälittänyt.

    V

    MITÄ »SUURI SUOMALAINEN» SISÄLSI.

    »Päivälehti», n:o 275, 25 p:nä marraskuuta 1893.

    Kun selailee sen aikuisia »Suuren Suomalaisen» numeroita ja vertailee niiden kokoa ja sisältöä nykyisiin suomenkielisiin sanomalehtiin, niin täytyy kummastellen kysyä, onko todellakin mahdollista, että aika on siihen määrin tälläkin alalla edistynyt kuin mitä se on tehnyt. Harva se maaseutulehti, joka ei nyt näyttäisi vilkkaammin ja keveämmin toimitetulta kuin pääkaupungin sen aikuinen suurin suomalainen sanomalehti.

    Ensiksikin jo pelkkään ulkomuotoon nähden. Vaikka saattaa olla erimieliä siitä, kumpi on parempi, vaikuttaa minun mielestäni kuitenkin hauskasti sellainen lehti, jossa on paljon ilmoituksia ja jossa ilmoitukset alkavat ensi sivulta. Suurin osa lukijoista ei kyllä katsahdakkaan ilmoituksiin, mutta sittenkin hän kaipaisi ilmoituksia, jos niitä ei olisi. Se on sama vaikutus, jonka tuntee, kun menee johonkin juhlatilaisuuteen.

    Jos ei väkeä seiso portin ulkopuolella ja tungeskele käytävissä, vaan molemmat ovat tyhjät, saa olla varma siitä, että sisässäkin on vähän väkeä. Vaan jos juhlasalin edustalla seisoo pitkät rivit ajureita odottamassa, jos sanomalehtien myyjät ja kaikellaiset pikkukauppiaat kovalla äänellä kuuluttavat tavaroitaan ohikulkeville, niin syntyy heti se tunne, että sali on väkeä täynnä ja että siellä tarjotaan sellaista, jota kannattaa kuunnella, ja niin tekee mieli mennä sisään.

    Toisestakin syystä tervehtii sanomalehden ystävä mielihyvällä lehtensä lisääntyviä ilmoituspalstoja. Hän tietää, että tulot perustuvat melkein yksinomaan ilmoituksiin ja että kuta suuremmat ne ovat, sitä enemmän ja sitä parempaa lukemista lehti voi tarjota. »Suuri Suomalainen» ei siihen aikaan sisältänyt ilmoituksia kuin vähäisen murtoman siitä, mitä suomalaisissa lehdissä nyt nähdään. Ensi sivulla niitä ei ollut ollenkaan ja hyvä jos neljäskään täyttyi. Mutta lienevät ne kuitenkin riittäneet yhdessä tilausrahan kanssa korvaamaan niitä kustannuksia, joita lehden painatus ja sisältö vaati.

    Sisältö ei muuten liene vaatinut kovin paljoa yli sen mitä varsinaisiin toimituspaikkoihin meni. Sillä siihen aikaan katsoivat sekä varsinaiset että satunnaiset maaseutukirjeenvaihtajat kunniaksi, jos saivat kyhäyksensä lehteen, ja olivat yllin kyllin palkitut, jos heille annettiin lehti ilmaiseksi ja korvattiin postimaksut, joka ei kuitenkaan sekään aina tapahtunut.

    Pääartikkeleita ei ollut paljon sellaisia, jotka olisivat lehden kulunkiarvioita rasittaneet, novellin kirjoittajat olivat vaatimuksissaan kohtuulliset eivätkä saaneet sivulta enempää kuin kääntäjätkään. Kotimaisia sähkösanomia ei ollut tapana siihen aikaan vaatia, ja jos sellainen joskus sattumalta olisi tullutkin, olisi se ollut aivan outo ilmestys. Uutiset virastoista, jotka nyt tulevat niin suunnattoman kalliiksi, käänsin minä ruotsalaisista lehdistä.

    Ja jos minä saisin olla määräämässä, niin kääntäisin ne vieläkin, sillä minä en todellakaan voi käsittää, mikä tappio siitä olisi maailmalle, jos se saisi tiedon virallisista nimityksistä tai semmoisista--päivää myöhemmin. Mutta katselkaamme vertailun vuoksi mitä sen aikuinen suomalainen päivälehti sisälsi nykyisiin nähden.

    Kuinka vakavaa se sentään oli tuo vanha aika ja kuinka vakavia silloiset pääkirjoitukset! Lehden ensimäinen sivu oli kuin kirkon pääty, josta sisään astuessaan teki melkein mieli hattunsa päästä reväistä. Pääkirjoituksessa oli harvoin mitään otsikkoa, ja jos mieli saada sen sisällöstä aavistusta, täytyi lukea se alusta loppuun. Se sisälsi tavallisimmasti kieliasioita, käsitteli sitä eri kannoilta, raskaasti, harvoin pisteliäästi. Taikka keskusteltiin kouluasioista, latinan tarpeellisuudesta, eri opinaineista y.m.s.

    Oli myöskin pitkiä esitelmiä rautatierakennuksista, elinkeinoasioista, kaskenpoltosta ja muista sellaisista, joita melkein kaikkia jatkettiin seuraavassa ja sitä seuraavassa numerossa. Uskonnollisiakin asioita kosketeltiin, mutta rauhallisesti ja intohimottomasti, sillä kukaan ei ollut vielä keksinyt ruveta epäilemään tunnustuskirjain oppia. Raittius-asia ei vielä nostanut päätäänkään ja naiskysymys oli tuntematon suuruus.

    Puuttui siis melkein kaikki päivän polttavat kysymykset eivätkä sanomalehtimiehet vielä olleet keksineet ruveta niitä itse laatimaan.

    Kirjalliset kysymykset puuttuivat nekin, enkä muista, olisiko koko sinä vuonna, kun minä olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa osallisena, siinä ollut ainoatakaan kirja-arvostelua. Se ei kuitenkaan ollut toimituksen vika, vaan kirjailijain, jotka loistivat poissa-olollaan. Taidetta jo silloin oli ja lienee ollut näyttelyjäkin, mutta ne olivat asioita, joiden ei katsottu suurta suomalaista yleisöä liikuttavan. Ehkä se olikin niin, sillä eihän taide vielä ollut tullut »kansalliseksi». Gallénista ei vielä ollut aavistustakaan ja Järnefeltkin vasta alottelihe. Hän oli kerran jättänyt taideyhdistyksen oppilaskilpailuun joitakuita harjoitelmia.

    Maexmontan sai kuitenkin palkinnon ja Järnefeltille annettiin vaan se naiivi tunnustus, että hänellä »on taipumusta taiteilijaksi».

    Musiikki laiminlyötiin kokonaan, mutta teatteri s.o. kansallinen teatteri oli ainoa, jota varten oli palkattu varsinainen arvostelija.

    Hän kävi tavallisesti vain ensi-illoissa, ja muista näyttännöistä kirjoitti kuka sattui. Kerran kirjoitin minäkin, mutta ei olisi pitänyt kirjoittaa kertaakaan, sillä siitä oli hyvin ikävät seuraukset. Siihen aikaan oli teatterissa kaksi »tähteä», jotka eivät tahtoneet sopia samalla taivaalla paistamaan. Tähti X. oli yleisön suosikki, tähti Y. ei ollut sitä yhtä suuressa määrin. Arvostelu pani X:n aina ensisijaan ja Y:n toiseen.

    Eräänä juhlanäytäntö-iltana, kun he molemmat esiytyivät, ei varsinainen arvostelija voinut olla saapuvilla ja minut lähetettiin v.t:ksi. Minun päähäni pisti kerran panna Y:kin etusijaan ja tein sen sitä suuremmalla mielihyvällä, kun vähän vainusin, että isäntäväkeni ei olisi ollut tästä tunnustuksesta pahoillaan. Mielenosoitukseni panin toimeen siten, että kirjoitin melkein näin: »Sittenkun neiti X. oli esiintynyt pienellä runolla, astui neiti Y. näyttämölle ja lausui tunnetulla etevällä ja pontevalla tavallaan...

    (sen ja sen runon)... ja sai palkkioksi innokkaat suosionosoitukset.» Tarkoittamani pistos oli nyt siinä, että kun neiti X. mainittiin vain sivulauseessa, neiti Y:n nimi pantiin päälauseeseen ja hänen nimensä harvennettiin. Ja pistos tuntui, siitä oli syntynyt teatterissa seuraavana päivänä sellainen rähäkkä, sellaista itkua ja hammasten kiristystä, ett'ei ennen vertaista. Neiti X. oli uhannut, että jos häntä näin ylenkatseellisesti kohdellaan, hän jättää koko kansallisen näyttämön ja menee joko ruotsalaiseen teatteriin tai perustaa--oman seurueensa.

    Vaara kuitenkin sillä kertaa vältettiin siten, että varsinainen arvostelija pesi kätensä ja että minulle ei enää sen jälkeen uskottu arkaluontoista tehtävää.

    Niinkuin ylläolevasta näkyy, ei siis sen aikuisissa lehdissä ollut läheskään sitä mehua mikä on nykyisissä. Se oli sitä »katajaisen kansallisuuden» aikaa ja ainoastaan harvoin oli katajassa tervaa.

    Mistä se olisi leimu syntynytkään, mistä olisi saatu suuret paloartikkeli-otsikot ja muut mielenkiihottimet! Ei niitä kaivattukaan. Oltiin vaan tyytyväiset »vakavaan henkiseen ravintoon» eikä kaivattu tuota »pienten tietojen» eikä viivan alusten jälkiruokaa, jota nyt ei saa puuttua. Jos silloin tällöin saatiin joku »kaikenlainen», ei enempää pyydetty.

    Mutta väärin olisi kuitenkin sanoa, ett'ei lehdessä olisi ollut hauskaakin lukemista. Jo silloin kirjoitettiin »Helsingin kirjeitä».

    Ja silloinkun sellainen ilmaantui, oli kuin pieni juhlapäivä keskellä viikkoa--keskiviikkona. »Matti» oli muuten sama »Matti» silloin kuin nytkin, se sama laajasuinen, leveän leikillinen kynäniekka. Kun kirjoitti totisesti, oli puheena avunkeräys jonkun kansallisen asian hyväksi, etukädessä teatterin. Kun laski leikkiä, oli hampaissa »Hämäläinen», jonka »mätäkuun oireet» olivat seisovana sukkeluutena.

    Kun suuttui tai tahtoi pistää purevata pilkkaa, sai olla varma siitä, että »Dagblad» oli jotakin »väärennellyt», »uskotellut yleisölleen» »tunnettuun tapaansa» t.m.s. Se oli lukijoista hauskaa ottelua ja »Matti» meistä tietysti aina piti puolensa ja muut saivat takkiinsa.

    Olimme täydellisesti samaa mieltä hänen kanssaan esim. silloinkin, kun hän ehdotti, että »Herää Suomi» otettaisiin suomalaiseksi kansallislauluksi »Maamme»-laulun asemasta. »Matti» ei ollut musikaalinen, mutta emme mekään. Ja kauvan me kummasteltiin sitä, miksi »Maamme» laulua yhä vaan laulettiin.

    VI

    KAKSI LÄHETYSTÖÄ.

    »Päivälehti», n:o 286, 8 p:nä joulukuuta 1893.

    Siihen aikaan, jota nämä muistelmani tähän saakka ovat käsitelleet, oli jonkunlainen seisauksen tai odotuksen aika. Suomalaisuus oli sekä valtiopäivillä että sanomalehdistössä--ja muuallahan sillä ei ollut sananvaltaa--ponnistanut ponnistettavansa. Edellisen ajan suurille miehille oli pidetty riemu- ja hyvästijuhlat heidän töittensä kiitokseksi, hedelmät olivat aivan kypsymäisillään ja johan oli esim. ylioppilaskunnassa saavutettu voitto suomalaisuudelle, mutta koulukysymys ja kieliasia eivät vielä olleet ratkaistut.

    Eikä ollut vielä hallituksessakaan suomenmielisiä miehiä, muista korkeista viroista puhumattakaan. Mutta kirves oli jo puun juurelle pantu. Pantu useammassa kuin yhdessä suhteessa. Sillä pian ratkaistiin kouluasia ja pian saatiin senaattiinkin suomenmielinen mies. Oli myöskin muuttunut maan korkein hallitusmies. Uusi aika oli kaikin puolin tulossa ja vaikkei »uusista aatteista» vielä tiedettykään, kytivät ne kuitenkin jo mielissä.

    Alkoipa jo silloin tällöin kuulua niitä ääniä venäläisissä lehdissä, jotka sitten kymmenen vuoden kuluessa kasvoivat jokapäiväiseksi konsertiksi.

    Kerron tässä muutamista ilmiöistä, jotka jossain suhteessa ovat tätä väli-aikaa kuvaavia.

    Alussa sitä vuotta, jolloin tulin »Suuren Suomalaisen» toimitukseen, suoritettiin sen ja sen vastustajan »Helsingfors Dagbladin» välillä omituinen kynäsota, jonka mieleen johtaminen ehkä huvittaa niitä, jotka eivät vielä siihen aikaan seuranneet sanomalehtiä ja kotimaista politiikkaa.

    Koulu-asia ratkaistiin yht'äkkiä ja voitettiin se vastustus, jota kansan sivistyspyrinnöille oli vuosikymmenien ketäissä pantu. Se ei tietysti ollut mieleen »Dagbladille», jonka vuoksi tämä tapaus ja sen yhteydessä olevat seikat olivat saatettavat niin epäedulliseen valoon kuin mahdollista. Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kuului, että Etelä-Hämeestä olisi tulossa lähetystö talonpoikia toivottamaan kenraalikuvernöörille onnea venäläisen uuden vuoden päivänä ja samalla kiittämään häntä koulu-asian onnellisesta ratkaisusta.

    H.D. kertoi tämän uutisen suuritekoisessa pääartikkelissa ja otti sitä omalta kannaltaan valaistakseen. Kun kielikysymys koulu-asiassa oli myöskin latinakysymys, kysyi lehti pisteliäästi, olivatko lähetystön jäsenet niin selvillä latinan ihmeitä tekevästä vaikutuksesta, että he lähtivät liikkeelle kiittämään kenraalikuvernööriä sen vaaran onnellisesta torjumisesta, josta latinan opetus nyt oli pelastunut?

    Mutta jos ei siitä ollut tarkoitus kiittää, niin mistä sitten?

    Siitäkö, että kun hallitus muka oli asiata niin viivyttänyt, kenraalikuvernööri oli ajoissa joutunut hätään? Ja siitäkö, että hänen ylhäisyytensä oli ehdottanut, että jos senaatin ehdottamat latinattomat pohjakoulut saataisiin aikaan, venäjänkieli sen sijaan tulisi ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi? Lehden mielestä oli kuitenkin sekä senaatti että kenraalikuvernööri ehdottanut uusia suomalaisia kouluja. Sentähden ei kenraalikuvernöörin kiittäminen ollut ollenkaan paikallaan, koska sen kautta tulisi näyttämään siltä kuin olisi jotain saatu aikaan senaatin tahtoa vastaan.

    Lieneekö lähetystöllä alussa ollut niitä tarkoituksia, joista H.D. oli tietävinään, eivät ne ainakaan tulleet näkyviin, sittenkun lähetystö saapui. »Suuri Suomalainen» vastasi kuitenkin hyvin ankarasti heidän puolestaan. Parissa kirjoituksessa löylytti se aika tavalla vastustajaansa ja huomautti m.m. siitä omituisuudesta, että H D. näkyy katsovan jokaista kiitollisuuden osoitusta hallitukselle loukkaukseksi senaattia kohtaan. Eikä ollutkaan kuulema muuta tarkoitusta kuin antaa adressi keisarille, kenraalikuvernöörin osallisuudesta koulu-asian ratkaisemiseen ei siinä ollut mitään mainittu.

    Lähetystö, joka tietääkseni on ainoa laatuaan--ei sellaisia ole ainakaan sittemmin kuulunut liikkuviksi--tulikin ja jätti paperinsa kenraalikuvernöörin kansliaan, koska hänen ylh. terveydellisistä syistä oli estetty sitä vastaanottamasta. Mutta »Suuressa Suomalaisessa» kerrottiin sitten, että sen Helsingin asemalle saapuessa oli ollut urkkijoita, jotka olivat tiedustelleet niiden miesten nimiä, jotka siihen kuuluivat. Lienevätkö saaneet ne selville, en tiedä, mutta ei niitä ainakaan julkisuudessa näkynyt mainittuina.

    Oli samana talvena toinenkin omituinen lähetystö tänne tulossa, vaikka se saatiin ajoissa estetyksi. Se on kenties hullunkurisimpia ilmiöitä meidän julkisen elämämme taivaalla. Oli silloin valtiopäivät täällä istumassa ja niiden ratkaistavana oli tuo paljon mieliä kiihottanut kysymys Ouluun rakennettavan rautatien suunnasta. Kuten tunnettu voittivat rantaradan puolustajat ja Kuopion rautatien tahtojat joutuivat tappiolle.

    Olisi epäilemättä niillä, jotka siihen aikaan olivat osallisina näiden asiain ratkaisemisessa, monta kuvaavaa juttua kerrottavana sen aikuisista valtiopäivä-interiööreistä. On ainakin yksi tullut minunkin tietooni. Niinpä kerrotaan muutamasta Etelä-Savon edusmiehestä, että hän äänesti--Oulun rataa. Millä perusteella? Hän oli ensikertalainen, ja herrain päiville lähtiessään hyvin huolissaan siitä, miten olla, kuin eleä. Meni sitten ennen lähtöään kysymään neuvoja rovastiltaan.

    Rovasti tiesi neuvon: »Kyllä sinä siellä toimeen tulet», lohdutti hän, »kun kuuntelet sitä miestä, joka kaikki tietää.

    Mene aina Meurmanin luo, kysy häneltä ja tee niinkuin hän käskee.»--»Kiitoksia, herra rovasti, kyllä minä koetan parastani.» Tuli sitten rautatie-asia säätyyn. Oli paha pulma edessä, kun säädyssä lausuttiin niin monenlaisia mielipiteitä, että aivan saattoi mennä pää pyörälle. Mutta Savon mies teki niinkuin teki Meurman: äänesti Oulun rataa.

    Hän oli siis oikea esikuva, »Meurmannin miehestä.» Mutta Savon suuri kansa ei ollut ainakaan siihen aikaan vielä tyytyväinen tällaisiin »Meurmannin miehiin» eikä yleensäkään koko eduskuntaan. Kun rautatie oli mennyt sivu Kuopion ja sillirata päätetty rakennettavaksi ennen rittelirataa, joutuivat savolaisten vilkkaat veret kuohuksiin. Ja mitä he tekivät? Kuuluttivat suuren kokouksen Kuopioon, johon saapui kaikki paikkakunnan johtavat miehet, jopa läänin kuvernöörikin. Ja tässä kokouksessa päättää pätkäytettiin, että lähetystö on pantava toimeen pyytämään ylimääräisiä valtiopäiviä. Näiden valtiopäiväin päätettäväksi esitettäisiin vaan yksi ainoa asia--Savonrata.

    Olivat ne aikoja nekin! Eikä siitä ole kulunut kuin kymmenkunta vuotta. Mutta saivat ne silloin kunniansa kuulla nuo paikkakuntansa parasta harrastavat Savon miehet. »Suuri Suomalainenkin» antoi heille niin, että paikat paukkui. Se lähetystö ei saapunut Helsinkiin, mutta kolmen vuoden päästä päätettiin Savon rata rakennettavaksi.

    Suurin valtiollinen tapaus tuolta vuodelta oli epäilemättä uusien senaattorien nimitys. Eikä ainoastaan siltä kannalta katsottuna, että hallitukseen tuli suomalaisen puolueen johtaja, mutta niihin periaatteihin nähden, joiden luultiin vaikuttaneen näissä nimityksissä. Nimitetyt miehet olivat näet herättäneet huomiota etupäässä kansan edusmiehinä. Oltiinhan sitä siis hyvällä alulla saada käytäntöön parlamenttaarisia periaatteita ja miks'ei myöskin vastuunalaisia ministeristöjä. Vaan vaikka tästä iloittiin, ei, omituista kyllä, kuitenkaan osattu irtautua omista puoluenäkökannoista.

    H.D. oli hyvin kylmä ja äreä sitä suomalaisen puolueen miestä kohtaan, joka kahden ruotsinmielisen mukana oli tullut hallitukseen. Hän ei muka ole tarpeeksi maltillinen, ei osaa erottaa koko isänmaan hyötyä puolueensa eduista. »Suuri Suomalainen» puolestaan ei sekään salannut ajatuksiaan vastapuolueen miehistä.

    Mutta vielä edemmä meni eräs maaseutulehti. Nimityksien edellä liikkuvien huhujen johdosta kirjoitti se seuraavan valituksen, jonka S. S. julkaisi: »Toivomme, ett' eivät nuo huhut puhu totta. Sillä silloin taas menisi Suomen kansa epäluottamuksessa tulevaisuutta kohti, joka hiljakkoin jo sarasti kirkkaana aamukoina, kun kerrottiin että muutamia tosisuomenmielisiä miehiä tulisi hallitukseen kutsuttavaksi. Oi, jospa tämän suomalaisen kansan mielialan ja alammaiset toiveet H.K. Majesteettinsa likeisimmät neuvonantajat jalon Hallitsijan eteen kantaisivat! Siitä vuotaisi maallemme runsas onni ja siunaus.»

    Ei silloin nähty erittäin kauvas. Nyt ei ainakaan enää pidettäisi sillä niin suurta väliä, mihin puolueeseen kotimaiset hallitusmiehet kuuluisivat, kunhan vaan olisivat kotimaisia.

    VII

    SANOMALEHTIMIES AATTEIDEN PALVELUKSESSA.

    »Päivälehti», n:o 293, 16 p:nä joulukuuta 1893.

    Sanomalehtimiehiä enemmän pelätään kuin rakastetaan. Hyvin usein kuulee heistä sanottavan niinkuin jostain välttämättömästä pahasta: »Niin, no, ne sanomalehtimiehet...» Syyt siihen ovat moninaiset.

    Virkansa puolesta tulee sanomalehtimies monta kertaa kolahuttaneeksi kovastikin niiden aatteiden ja asiain puolesta, joiden hyväksi hän taistelee. Usein täytyy hänen olla säälimättömämpi kuin tuomarin, vaikka sydäntä kirveleekin. Usein on hänen valtansa hyvinkin rajaton ja väärinhän olisi sanoa, ett'ei hän sitä joskus väärinkin käyttäisi, tai ainakin tulisi tietämättään niin tekemään. Taistelun touhinassa sitäpaitse luonto karkiaa ja sydämmen ja tunteiden hienoimmat säikeet katkeilevat. Sekin lienee osaksi syynä siihen, että sanomalehtimiehiä, niinkuin sanoin, enemmän pelätään kuin rakastetaan.

    Tiedetään, että tunne harvoin voi tulla kuuloon heidän samoin kuin niin monenlaisessa muussakin julkisessa toiminnassa, jos kerran kylmä järki on toista mieltä.

    Kylmä järki!--Sitä valitettavasti täytyy sanomalehtimiehen totella useamminkin kuin itse tahtoisi. Mutta sen viljeleminen taas kehittää skeptisismiä eli kaiken epäilyä tai muodostaa luonteen arvostelevaksi ja ivalliseksi.

    Mutta kuinka voisi oikeastaan muuten ollakaan, kun muistaa, mitä kaikkea yleisö ja lukijakunta vaatii äänenkannattajaltaan. Se ei vaadi siltä ainoastaan selkoa kaikesta siitä, mikä sitä milloinkin huvittaa, mutta myöskin kaikkien niiden aatteiden ajamista, joihin se sattumalta innostuu. Niin on varsinkin pienessä maassa, jossa kaikki aatesuunnat, kansan kerrokset ja ikäluokat eivät jaksa omaa äänitorvea ylläpitää ja jossa sanomalehtien täytyy niin paljon kuin mahdollista koettaa tyydyttää kaikkia näitä eri suuntia.

    Siihen aikaan, kun aloin työskennellä »Suuren Suomalaisen» toimituksessa, eivät nuo n.k. uudet aatteet vielä olleet päässeet päiväjärjestykseen eivätkä niiden ajajat vielä olleet seuroiksi ryhmittyneet. Kokouksia ei ollut hetikään niin paljon kuin tätä nykyä, jolloin niitä on useampia joka ilta ja jolloin niistä täytyy kaikista kertoa. Mutta pian niitä alkoi ilmestyä sekä aatteita että kokouksia.

    Ensiksikin tuli naiskysymys ja vaati yleistä huomiota osakseen. Sen ajajat pitivät kokouksia ja lausuivat mielipiteitä. Heidän intonsa oli heidän asiansa nuoruuden intoa ja heidän puheensa sitä hehkui. Siihen saakka oli maailma mennyt niin ja näin, retustellut hitaasti mutta varmasti--turmiotaan kohti. Mutta nyt se oli siitä pelastettava, sen kulku käännettävä uusiin suuntiin ja käännettävä tuossa tuokiossa.

    Naislyseo, tyttöjen latinan luku, neitosten pääseminen yliopistoon --niistä olisi alotettava yhteiskunnan pelastustyö. Sanomalehtimies istuu velvollisuutensa mukaisesti kokouksissa ja kuuntelee, innostuu vähä hänkin, kirjoittaa kaiken sen paperille ja toimittaa lehteensä.

    Jos hän ei sitä tekisi, jos ei hänen kertomuksestaan näkyisi, että hän ajattelee samaa kuin kokouksen enemmistö, tulvaisi jo seuraavana päivänä oikaisuja ja vastalauseita.

    Vaan tuskin on asiata valmistamaan asetettu komitea ehtinyt antaa mietintönsä, kun sen esittämien syiden nojalla huomataankin, että naislyseo on sopimaton ja latinan luku tarpeeton. Sitä vastoin kansan tulevan onnen ehto on realisivistyksen levittäminen yhteiskoulujen kautta. Ei siis muuta kuin kynä käteen ja siitä kertomaan samanlaisella lämmöllä kuin edellisestä.

    Ei sanomalehtimies kuitenkaan ole oikein ehtinyt tähän aatteeseen perehtyä ja muodostaa siitä »kokemukseen perustettua vakaumusta», ruveta sen puolesta puhumaan muutenkin kuin vaan toisten lausumia mielipiteitä kertomalla, kun näköpiiriin jo ilmaantuu uusi laiva, joka täysin purjein laskee länsimailta Suomen rannikolle ja jota hänen aikaansa seuratakseen täytyy olla satamassa vastaanottamassa. Se on raittiusasia, jonka senkin kokassa kohisee uusi onni isänmaalle.

    Siitäkin syntyy keskusteluita ja pidetään kokouksia, joista on kerrottava. Ja niin sälytetään taas uusi tehtävä sanomalehtimiehen selkään, ja voi häntä, joll'ei hän heti paikalla ota sitä perille kuljettaakseen! Jos hän pari päivää puhuu muusta, saa hän jo kolmantena lukea nimettömän kirjoituksen jossain toisessa lehdessä, jossa tehdään viittauksia siitä, että hän vastustaa raittiutta siksi, että itse rakastaa väkijuomia.

    Hän nyt ei kuitenkaan vastusta raittiutta, vaikk'ei aivan silmittömästi vihaakaan pientä tuutinkia »lauvantai-iltana saunan jälkeen.» Mutta näinä kahtena välipäivänä hän on ollut estettynä yhtä aatetta ajamasta siksi, että hän on ollut ajamassa toista. »Joukko kansalaisia» on näet kuuluttanut kokouksen, johon kutsutaan kaikkia niitä, jotka harrastavat esim. prostitutsionin poistamista ja tahtovat pelastaa isänmaan paheiden valtaan vajoomasta. Sanomalehtimiehen on täytynyt kiiruhtaa sinne, ja hänelle on tapahtunut se onni, että hänet on valittu komiteaan, jonka tehtäväksi on jätetty selvitellä siveellisyysasiaa kaikessa laajuudessaan.

    Hän selvittelee sitä, koettaa perehtyä asiaan, jota ei ole tullut ennen ajatelleeksikaan, tunkeutuu epäkohtiin, joita ei ennen ole tiennyt olevan olemassakaan. Sillä välin hän saa kiistellä yhteiskoulun vastustajain kanssa, kirjoittaa raittiuskirjoituksia tai ainakin lausua olevansa samaa mieltä kuin se ja se »arvoisa lähettäjä», puhumattakaan siitä, että hänellä aina täytyy olla ladattu pyssy varsinaisia vastustajiaan ruotsinmielisiä varten. Sitä tehdessään ei hän edes saa jakaa voimiaan, antamalla kullekin asialle osansa, arvonsa. Häneltä vaaditaan, että hänen täytyy tunnustaa jokainen asia yhtä tärkeäksi.

    Eikä ainoastaan niin, vaan että sen harrastus on kaikkia muita tärkeämpi, että se on ainoa, joka voi isänmaan pelastaa.

    Hän koettaa, hän tekee parastaan, hän antaa kaikkien huutaa ja huutaa itse mukana. Hän kasvattaa itselleen sielun jokaista asiaa varten ja ajaa jokaista niistä koko sielullaan. Mutta kun hän sitten palaa yöllä kotiinsa toimistosta ja arvostelee itseään ja arvostelee muita, niin ei hän voi aivan itsestään syntyneeseen kysymykseen: »mikä paras»? olla vastaamatta: »kaikki paras!» Mutta sehän on järjettömyyttä! selviää hänelle. »Jos onkin, ei se ole ainakaan minun järjettömyyttäni.» Ja niin on epäilijä ja irvistelijä hänessä valmis.

    Vaan vielä hän on verrattain onnellisessa asemassa. Hän ei ole joutunut itsensä kanssa ristiriitaan, sillä kaikki nuo »parhaat» aatteet ja asiat soveltuvat vielä toisiinsa ja saattaa niitä rinnan ajaa. Yksi hyvä ei näet lykkää toista hyvää luotaan. Se on: »molempi parempi.»

    Mutta yhtäkkiä saattaa tulla esille asia, joka on kaksipäinen kuin makkara ja josta papitkin ovat erimieltä. Hänen yleisönsä jakaantuu kahteen yhtä suureen leiriin, molemmat väittävät olevansa oikeassa ja molemmat vaativat, että sanomalehtimiehen täytyy heille heidän oikeuttaan jakaa.

    Semmoista kollisioniasiaa ei tosin ilmaantunut vielä silloin, kun minä olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa, mutta muutamia vuosia jälemmä niitä ilmaantui useampia.

    Oli ollut jo koko joukko »maaseuturähisijöitä», jotka vaativat kaikellaista järjetöntä, tietysti isänmaan hyödyn nimessä. Vaativat ehtoollispakon poistamista, vaativat siviiliavioliiton aikaansaamista.

    Niille naurettiin, niitä pilkattiin mielettömiksi hulttioiksi ja oltiin toiselta puolen iloiset siitä, että ainakin tuossa oli kaksi aatetta, joiden vaunujen eteen ei toki tarvinnut väsyneen miehen valjastautua.

    Vaan kuinka kävikään? Vieri vuosi, vieri kaksi, niin jopa vuotena kolmantena ottaa piispa ohjelmaansa ehtoollispakon poistamisen ja piispaa vielä korkeampi ottaa ohjelmaansa siviiliavioliiton. Mutta »Suurella Suomalaisella» ei ole asiassa mitään varmaa kantaa, jota sen parhaat kannattajat siltä kuitenkin odottavat. Mutta en minä ihmettelisi, jos toimittaja itsekseen hymähtäisi ivallisesti lukiessaan molemmanpuolisia lausuntoja, joissa samaan maaliin tähtäävät ampujat tuomitsevat toistensa pyssyjä turmiollisiksi sota-aseiksi ja alkavat sitä osoittaakseen ampua toisiaan.

    Kunhan eivät vaan minua ampuisi--mutta siitähän ei voi koskaan olla varma ja siinä on hänen asemansa turvattomuus ja kierous, kun hän ehkä omasta sydämmestään puolustaisi sekä ehtoollispakon poistamista että siviiliavioliittoa.

    Tämäkin ehkä vielä menettelisi, mutta tielle voi ilmaantua pahempiakin pulmia. Hän on sanomalehtimiehenä suomenmielinen ja vastustaa virka- ja rahavaltaa, puolustaa nais-asiaa ja raittiutta siksi, että hän tahtoo korottaa kansaa sekä henkisesti että aineellisesti ja että nuo kaikki asiat sitä edistävät. Mutta samalla on hänen työnsä pyrkimistä kukkuloille, pyrkimistä valtaan, johtoon ja vaikuttavaan asemaan, sillä ell'eivät virkamiehet ole suomenmielisiä ja suomenkielisiä, ei suomenkielikään voi pysyä virallisena eikä semmoisena vaikuttaa. Mutta kun hän sinne pääsee, niin näyttää maailma ylhäältä päin katsoen jo hiukan toiselta kuin alhaalta päin.

    Kansanvaltaiset harrastukset eivät kukkuloilla saavuta sitä vastakaikua, minkä ne saavuttivat laaksossa. Mutta ne, jotka ovat jääneet laaksoon, alkavat nurista siitä, ett'eivät he enää kuulekaan niitä tuttuja ääniä, joilla heidän paimenensa heitä ennen houkutteli.

    Sanomalehtimies, jonka pää nyt on pilvissä ja jonka kuitenkin täytyy pitää jalkansa maassa, joutuu ristiriitaiseen asemaan. Ylhäällä vievät tuulet tukkaa yhtäänne, alhaalla laaksossa toiset tuulet tempovat nutun liepeitä toisaanne. Siitä syntyy ristiveto, joka on vaarallinen ja epäterveellinen. Hän koettaa kyllä vakuuttaa, että kansanvaltaisuus ja ylimysvaltaisuus sopivat yhteen, kun niitä vaan tahdotaan yhteen sovittaa, että raittiusmies voi olla yhtä hyvä suomalainen kuin viinamieskin, mutta sitä ei tietysti tuo suuri yksinkertainen yleisö ymmärrä. Se uhkailee ja soimaa häntä uskottomuudesta entisille aatteille.

    Uskottomuudesta aatteille? Häntä, joka aina on koettanut palvella kaikkia aatteita, uhrannut niihin voimansa, varansa ja terveytensä! Se on kiittämätöntä, se on traagillista. Hän katkeroituu, ivahymy ilmaantuu yhä useammin hänen huulilleen, hän muuttuu säälimättömäksi, pistää ja iskee siinä, missä ennen siveli ja hyväili. Kaikki uudet aatteet häntä tästälähin kyllästyttävät, hän koettaa pysyä niistä erillään, muuttaa taistelunsa aatteiden puolesta taisteluksi aatteiden ajajia vastaan ja käy pieneksi despootiksi. Mutta siitä on seurauksena, että häntä enemmän pelätään kuin rakastetaan.

    Niin on käynyt monen sanomalehtimiehen, se on heidän psykolooginen kehityksensä ja sentähden ei sitä saa niin ankarasti tuomita kuin sitä tavallisesti tuomitaan.

    KUVAUKSIA SÄÄTYVALTIOPÄIVÄIN AJOILTA

    PLENUM PLENORUM HUHTIKUUN 11 P:NÄ 1885.

    »Kaiku», n:o 32, huhtikuun 22 p:nä 1885.

    Viime lauvantai-iltana alkoi tuo kaikkien säätyjen yhteis-istunto, joka pappien pyynnöstä ja muiden säätyjen suostumuksella pantiin toimeen porvarissäädyn vaali-asian ratkaisemista varten.

    Että tällainen uusi, meillä melkein tuntematon asia, kun kaikki maan edusmiehet kokoontuvat yhteen huoneeseen neuvottelemaan, herättäisi huomiota ja uteliaisuutta, ei ketään kummastuttane. Vaikka ei tuosta mitään oikeata tulosta olisikaan, ja vaikka asiat eivät siitä siirtyisikään sinne eikä tänne, niin olihan kuitenkin hyvä kerran kaikkein puolueitten saada vasten naamaa toisilleen puhua, mitä mielessä liikkuu. Olihan tilaisuus vihoviimeinkin viikingin sanoa äärimmäiselle fennomaanille, mitä hän asioista ajattelee.

    Ja ett'ei siinä sanoja säästetty, sen kai arvaa, kun kuulee, että kielet kävivät melkein lakkaamatta kaksitoista tuntia!

    Vaan mitä sitten sanottiin ja mitä siihen vastattiin? Sen sanon jo edeltäpäin, että sitä kannikkaa on vaikea järsiä. Jos sen tekisin jotakuinkin huolellisesti, niinkuin iso asia vaatisi, saisi »Kaiku» ravintoa koko tämän ja tulevankin vuoden varalle. Kysymys oli sensuksista ja korkeimmista äänimääristä, mikä puolsi 1000:nen, mikä 800:n markan sensusta; mikä 30:n mikä 20;n, mikä 10:n äänen korkeinta määrää.

    Niiden ympärillä liikkui suurissa kierroksissa keskustelukin ja samoihin loppupäätöksiin tulivat puhujatkin, kukin kannaltaan, paitse kaksi. Ne kaksi olivat kamariherra Taube ja Tampereen kaupungin nuori edustaja Lauri Kivekäs. Ne ne puolustivat molemmat tuota radikaalia periaatetta, että yksi mies yhdellä äänellä äänestäköön. Meidän oloissa radikaali, muissa maissa jo vanha asia ja niin luonnollinen ett'ei siellä uskottaisi, jos kerrottaisiin, ett'ei meillä siihen suostuta.

    Onnellinen se, joka sai piletin ja sijan itselleen nähdäkseen ja kuullakseen tuota Suomen säätyjen julkista näytäntöä.

    Paratiisipaikkoihin sai suurin osa tyytyä, ainoastaan muutamat pääkaupunkilehtien kirjeenvaihtajat pääsivät alas saliin »maan isien» joukkoon. Eivätkä paratiisipaikkojakaan ylhäällä lehterillä saaneet kaikki, jotka niitä halusivat, ei rahallakaan, sillä maan isät eivät rahan edestä näyttele. Ainoastaan hyvä tuttavuus itse näyttelijäin kanssa, hellät suhteet ja semmoiset soivat mahdollisuuden sijan saamiseen. Ja että hellät suhteet ja semmoiset olivat juuri enin vaikuttaneet, sen näki siitä, että molemmat lehterit olivat täynnä naisia, etupäässä kauniita, jotka kiikareineen alas katselivat, söivät namusia--ja »ottivat osaa meidän valtiolliseen elämään».

    Alhaalla salissa maamarsalkka parhallaan julisti juhlan avatuksi.

    Kookas mies, komea ääni, »ritari pelvoton ja moittimaton!» Ja sittenkun esirippu on nostettu, sitten on näyttelijäin vuoro astua esiin. Vaan niin tapahtuu tämä näytteleminen, että kukin oman mielensä mukaan näytelköön, omaa tekemäänsä osaa esittäköön ja omat sanottavansa sanokoon.

    »Kuka on tuo tuolla, joka puhuu?» kuiskataan lehterillä--»joka nyt puhuu?»--Eräs hra Antell se on, yksi aatelisista, joka saa kaikista ensiksi kunnian suunsa avata--ja niin on hänen nimensä Suomen historian lehdille piirretty. Ei oikein kuulu, mitä hän sanoo, mutta lopussa kuuluu hra Wreden nimi, ja niin on selvä mitä mies tahtoo. Ja kun kohta päälle kuuluu: »förorda friherre Wredes reservation», niin on hän kantansa sanonut, ja se on se, että »ei edistytä, ei pysytä entisellään, vaan kuletaan vähän taapäin!»

    Se loppuu siihen, mutta heti kohta alkaa salista kuulua tuttua kieltä, suomenkieltä, joksi tulkki, tuo tunnettu ja taitava talonpoikaissäädyn tulkkilehtori Almberg, puhujan lauseita kääntää. Kääntäjän selvä ääni kyllä kuuluisi, mutta eihän sitä viitsi kuunnella, saahan sen lehdistäkin lukea. Katselee häntä mieluummin salia.

    On siellä ukoilla katselemista. Siellä on seinillä tavailemista monellaista, siellä on sarvia ja on sorkkia monenvärisissä tauluissa ja kehyksissä, mutta jokaisen kuvan alle on kirjoitettu »ketä sillä meinataan». Ja siitä syystä kääntyvät ylöspäin monet vakaiset, vilpittömät kasvot joka seinää tarkastellen.

    Vähän alempana maamarsalkasta lepäävät huolettomina mukavilla istuimilla muitten säätyjen puhemiehet. Eiköhän tulle illan ollen ikävä joutilaille miehille? Vaan ne, jotka eivät joutilaina ole, ne ovat pikakirjurit tuossa keskellä salia pöytiensä ääressä. Monta niitä on, mutta työtä on vielä enemmän. Huomisiin lehtiin on saatava niin monta puhetta kuin suinkin, ja kun toiset tuossa puheen loppua paperille panevat, toiset jo hiipivät varpaillaan ulos alkupuolta painoon jouduttamaan. Aivan tuntuu kuin jossain suuren maailman parlamentissa.--

    »Kammarherr Taube har ordet», kuuluu sanovan maamarsalkan voimakas ääni.

    »Högvälborne herr baron och landtmarskalk! Finlands höglofliga ständer!» alkaa puhuja. Vähän epäilyttää tuo kamariherramainen kohtelias alku. Vaan loppua puheesta, sitä ei odottaisi kamariherran huulilta lähteneeksi. Kuuluu pieni humahdus alhaalta salista. »Hva' sa' han?» kyselevät neitoset toisiltaan.--»Att endast en röst»!--Niin, ainoastaan yhden äänen tahtoi se mies antaa kullekin äänivaltaiselle.

    Ja tulkin kääntäessä kohoo korviini muun muassa sanat: »ja näyttää puhujan mielestä kuin olisi herra Wreden vastalause kirjoitettu äärimäisen oikeuston penkillä ja huokuu se semmoista konservatismia, ett'ei se voine saada kannatusta enää missään eduskunnassa meidän aikana».

    Sitten saa professori Jaakko Forsman sananvuoron ja hän puhuu suomeksi. Ensimäinen puhuja oli äärimäisen oikeimmiston miehiä, toinen äärimäisen vasemmiston, tämä kolmas puhuja panee kirkon keskelle kylää. Liekö niin sattuneet puheenvuorot, että jo alussa eri pääkannat tulivat peräkkäin esitetyiksi vai oliko ehkä niin hiljaisuudessa sovittu?

    Vaan puhe on ruotsiksi käännettävä, sillä meidän suomalaisessa eduskunnassa on miehiä, jotka eivät maan kieltä tajua.

    Herra Felix Heikel saa puheenvuoron ja alkaa esityksensä. Se ei huvita, tänne saakka ei oikein kuule, numeroita satelee ja sitäpaitse alkaa löyly täällä ylhäällä kuumeta. Puhe kestää kappaleen aikaa.

    Aikani minä sitä koetan kuunnella, mutta sitten lähden alas. Jos olisi käydä katsomassa, miltä siellä käytävissä näyttää, jospa pääsisi saliinkin pujahtamaan. Ulos lämpimään käytävään tulvaa juuri parhaallaan musta virta suuresta salista, puhe on loppunut, sitä käännetään ja virvoitukset alkavat kai tuntua tarpeellisilta, koskapahan jono pakkautuu siihen huoneeseen, missä niitä on saatavana.

    Minä pujahdan saliin, eikä kukaan minua estä. Tulkki on lähtenyt paikaltaan ja koonnut ympärilleen omat ukkonsa talonpoikaissäädystä, joille hartaasti puheen sisältöä neuvoo. Siellä täällä kurkistaa joku aatelinenkin nenä toisten olkapäiden takaa kuullakseen, miltä suomenkieli kuuluu.

    Mutta salin viereisestä huoneesta kuuluu alituista naputuksen hyrinätä, joka, edestakaisin kiirehtivien pikakirjurien ovea avatessa, aina sillä kertaa selvemmin saliin tunkee. Tutun miehen luvalla pääsen sinne pistäytymään. Useita kymmeniä naisia ja herroja istuu siellä tulisessa työn touhussa. Toiset lukevat läpi ja pudistelevat yhtämittaa sisään lentäviä lehtiä, joihin puhujain sanat ovat pikakirjaimilla merkityt.

    Naiset istuvat ompelukoneiden näköisten koneitten ääressä, soittavat sormillaan niissä olevia näppäimiä kuin pianoa sen mukaan kuin toinen ääressä istuva sanelee. Ja vähä väliä valuu kuin vaatetta tuosta koneesta liuska liuskan perästä, joihin on painetuilla kirjaimilla puheet kirjoitettu kirjapainoon lähetettäväksi. Ennen kuitenkin tulee kunkin puhujan lausuntonsa tarkastaa, ja jos hän vähän kauvemmin puhuu, saattaa hän puhumasta herettyään jo saada alkupuolen puheesta käsiinsä.

    Tuota hauskaa työtä katsellessa, väliin salissa keskustelua kuunnellessa, väliin virvoitushuoneissa viipyessä kuluu kulumistaan aika. Puhuja puhujan perästä nousee, sanelee, istuutuu ja käännetään.

    Hra Rein puhuu selvästi ja asiaan, hra Ignatius »valaisee numeroilla» ja hra Runeberg'ille huudetaan aateliston penkeistä »bravo!», kun hän vetelee semmoisia johtopäätöksiä, että muka talonpoikaissääty, koska ei ole suostunut laajentamaan omaa piiriään, ei myöskään tahtone, että vaali-oikeus porvarissäätyä varten laajennetaan. Hra Castrén nousee maamarsalkan luvalla puhumaan ja joka mies salissa liikahtaa, monet nousevat paikoiltaan, kiertävät puhujan kehään ja kuuntelevat kriitillisin naamoin, mitä tuleman pitää.

    Ylhäältä ojentuu alas saliin häntä kohti niin monta kiikaria kuin mitä siellä on, ja jos kussakin niissä olisi nuoli, olisi miesparka ensi käänteessä lävistetty. Vaan vakavasti, selvällä, kuuluvalla äänellä hän puhuu, lukee numeroita ja niillä kantaansa todistaa. Melkeinpä voittaa numeroissa itse numeroherrankin, hra Ignatius'en--»Hvar f-n ifrån har han sina siffror?» mutisee nuori aatelismies viereiselleen.

    Ollaan vaihteen vuoksi taas ylhäällä lehterillä. Parhaallaan puhuu hra Kivekäs. Yleinen jännitys on sekä alhaalla salissa että täällä ylhäällä lehterillä. Puhujan ympärille kokoontuu musta, uhkaava pilvi ja kiikareja välkkää vastaisilta lehtereiltä alas häntä kohti. Kaiken uneliaisuuden, joka edellisten puheiden aikana on tahtonut laskeutua mieliin, on uteliaisuus puhaltanut näkymättömiin. Ollaan varmat siitä, että nyt on tulivuori huipultaan puhjennut ja että se, mikä pohjalla on tähän asti piillyt, että se sieltä on ulos syöksyvä.

    Se syökseekin sieltä täyteläisen sydämmen pohjasta, rinnasta miehen, joka on asiaansa innostunut ja antaa innostuksensa puhua. Vaan meidän muka perin siivossa maassa pidetään innostusta miltei rikoksena.

    Tänne ylös ei kuulu kaikki sanat, mutta kovin kuohu tänne kuitenkin pärskähtelee sanoissa semmoisissa kuin: »minä en tiedä, tokko uskallan tässä salissa, jonka seiniä koristaa keskiajan emblemit, en tiedä, uskallanko täällä johtaa mieleen sitä maata Europassa, jossa artikkeli ihmiskunnan oikeuksista ensi kerran julistettiin!»

    Vihellystä ja jalan polkemista aateliston junkkerien penkeiltä.

    Hyvä-huutoja aatelittomien! Meidän siivossa maassa ei kuitenkaan viheltäminen ole epäparlamenttaarista, vaikka innostuminen sitä on.

    Se puhujata kiihottaa ja vähän ajan perästä pärskähtää taas tänne tähtiä kohti lause: »--keisarillinen esitys notkistaa yhden polven rahan epäjumalan eteen, valiokunnan mietintö notkistaa molemmat polvet tälle Jumalalle, mutta hra Wrede ja hänen miehensä heittäytyvät, kuin itämaalaiset fetischinsä eteen, kokonaan pitkälleen tämän Jumalansa eteen».

    Hyss!--Hyvä!--Ja musta pilvi vetäytyy vähän ulommaksi seinävierille.

    »Että kansan siveellinen itsetajunta, valtaan päästyään eduskunnassa, saattaisi yhteiskunnan vaaraan, sitä ei voi pelätä eikä sitä pelkoaan lausua muut kuin ne, jotka luulevat näkevänsä alasrepivää tarkoitusta siinä suunnassa, joka tähän asti on kaikki voimansa alttiiksi pannut tämän itsetajunnan saavuttamiseksi. Sitä suuntaa on etupäässä kannattanut Suomen pappien ja talonpoikien suuri enemmistö, ja sen kalliimpana päämaalina on ollut kansan kohottaminen henkisessä ja siveellisessä suhteessa, se on koettanut panna sulkuja sitä yhteiskunnan hävitystä vastaan, joka syntyy siitä, että löytyy laki, jonka nojalla porvarit saavat kaupitella sitä viinaa, mitä aatelismiehet polttavat!»

    Yhä suurempaa melua, vihellystä ja jalkain polkemista aateliston sivistyneiltä penkeiltä. Muistuttaa hyvin uusmaalaisten tuttuja ääniä ylioppilaskunnan riitaisilta ajoilta. Muuten juuri tälle puhujalle tuttuja ääniä. Mutta maamarsalkan vasara vaatii vaitioloa ja lapset tottelevat.

    Puhujakin rauhoittuu, tekee tyynesti loppuehdotuksensa ja lakkaa.

    »Hyvä! Hyvä!» huudetaan puheelle, joka todellakin oli hyvä.

    »Hyss! Hyss!» huudettiin toisaalta. Ja kostoksi muka ilmoittivat ne, jotka eivät ennen ole suomenkieltä ymmärtäneet, ett'ei puhetta tarvitse ruotsiksi kääntää, s.o. että he tällä kertaa ovat suomenkieltä ymmärtäneet. Sillä muutahan ei liene hra Kivekäs tahtonutkaan.

    Se oli ankara pöyristys. Ja mieli-ala on kokonaan muuttunut.

    Vilkkaasti, melkein kiihkoisesti vilisee sali tuolla alhaalla. On kuin olisi kiven kalaparveen heittänyt.

    Minä aavistan mitä lauseita tuonne salin perältä bufettiin menevät viikinkiherrat laskettelevat. Tuntuu aivan kuin kuulisi sieltä: »skamlöst! oförsynt!». Mutta sitähän ei ole viheltäminen eikä jalkain polkeminen.

    Puhuvat sitten taas Wredet, Palménit, Danielsonit ja muut. Ja ajan ollen rauhoittuu taas kiihoittunut seurakunta ja »bravo»-huudot lakkaavat, sittenkun niitä viimeisen puheen perästä on liitetty vähä väliä paikkoihin, joista ei tiedä minkätähden niille »bravo»-tetaan.

    Aika kuluu aamua kohti, uteliaisuus laimenee, naiset puikahtelevat tiehensä, sittenkun ovat ottaneet osaa valtiolliseen elämään ja jättäneet muistoksi siitä tyhjiä namuistötteröitä pitkin penkkejä ja lattioita.

    Tämän kirjoittaja pääsee nyt aivan tyhjään etupenkkiin istumaan.

    Painaa leukansa vasten nyrkkejään, jotka lepäävät lehterin reunan päällä. Katselee välinpitämättömästi alas uupuneen näköisenä liikahtelevaa ja vähä väliä haukottelevaa eduskuntaa.

    Pappien kasvoilta näkyy ikävän odotuksen merkkiä siitä, ett'ei ylkä joudu, siunatun lopun sanansaattaja. Nuokahtelee siellä täällä jonkun ukkosen väsynyt pää... yksitoikkoista puheen hyminää kuuluu... kukahan lie se, joka puhuu... kovin raukaisee... ja sitten ei tämän kirjoittajakaan enää muista mitään /plenum plenorum/'ista.

    Aikain perästä tuntee hän että joku kylkeen koskettaa. Herää, hypähtää ja ympärillä on selvä päivä...

    »Di går yt alla som bäst», ilmoittaa vahtimestarin näköinen mies.

    »Jahah, jahah,--onko se jo loppunut?

    »Joo, se on jo loppu».

    Siis pois tästä paikasta, sillä aamu koittaa.

    Kadulle jouduttuani näin, että mustat parvet pyrkivät pitkin Aleksanterinkatua kukin kotiinsa. Kotiini menen minäkin ja siihen loppuu tämä kertomus Suomen Valtiosäätyjen toisesta julkisesta istunnosta, joka pidettiin ritarihuoneen suuressa salissa lauvantaina huhtikuun II pnä 1885 ja josta ei ollut mitään tulosta.

    Sillä kyllä kai lukijat jo tietävät sen, ett'ei siitä mitään tulosta ollut. Mutta eihän pitänytkään olla.

    VALTIOPÄIVÄIN "JUHLALLINEN" ALJETUKSI KUULUTTAMINEN HELSINGISSÄ

    TAMMIKUUN 11 P:NÄ 1888.

    "Savo", tammikuun 24 p:nä 1888.

    »Savo»-lehden kirjeenvaihtaja oli yksi niitä tuhansia, jotka tänään vähää ennen k:lo II riensivät senaatintorille katsomaan ja kuulemaan, mitenkä valtiopäivät senaatin portailta avatuksi julistetaan. Mustan väkivirran mukana mennä touhusi hän Aleksanterinkatua pitkin pääkaupungin keskipistettä kohti, »ottaakseen osaa valtiolliseen elämään» ja ollakseen jo alusta alkaen läsnä.

    Kaikki näkyivät olevan hommassa, kulku suunnattuna yhtäänne päin.

    Tuskin ehtivät ihmiset vilkaista itseään edes puotien suuriin peili-ikkunoihinkaan.

    Yksi ainoa mies, joka ei näkynyt olevan päivän merkityksestä milläänkään, oli muuan katulyhdyn puhdistaja yliopiston nurkalla. Hän oli kohottanut tikapuunsa lyhtyä vasten ja hankasi tavattomalla huolella sen laseja, antaen valtiollisten harrastusten kulkea jalkapohjiensa alatse. Hän ei kehenkään katsahtanut, mutta kaikki katsahtivat häneen.--

    Kun tulin yliopiston nurkalle, avautui eteeni tuo joka taholta suurien rakennusten sulkema senaatintori. Siinä seisoessa olisi tietysti pitänyt tuntua juhlalliselta. Sillä ympäröihän minua kaikilta tahoilta mahtavuudet. Tässä yliopisto, opin ja sivistyksen ahjo, virkamiesten paja, edistyksen kivimuuri. Sitä vastapäätä senaatti, kotimaisen hallituksen koti, laillisuuden ja oikeuden asuinsija. Ja näitten välissä Nikolainkirkko, joka leveät perustuksensa painaa syvälle maaemään ja kohottaa terävän huippunsa ylös korkeuteen.

    Olisi pitänyt tuntua juhlalliselta. Mutta ulkonaiset muodot eivät aina tee sitä vaikutusta, mikä niillä on aijottu saada aikaan. Tulee aina ajattelemaan, että vastaavatkohan sisukset seiniä.

    • * * * *

    Kansa oli jo täyttänyt senaatintorin puolilleen. Osa heitä oli kiipeillyt Nikolainkirkon rappusillekin. Suurin osa siellä näkyi olevan naisia; ne seisoivat puuhka edessä ja odottivat, mitä tuleman piti. Useimmat olivat kuitenkin pysyneet maaperässä ja vetäytyneet aivan liki senaatin rappusia, niin liki toimituspaikkaa kuin suinkin pääsivät poliiseilta.

    Mikä oli sitten se toimituspaikka ja mitä siinä toimitettiin?

    Senaatin talon pääovi oli ammollaan auki ja sen mustasta kidasta kulki kynnyksen yli tulipunainen kieli, verkavaatteesta tehty, ulos rappusille. Sitä myöten kuului olevan määrä astua ulos hänen, joka valtiopäivät avatuiksi juhlallisesti julistaa.

    Ja häntä siinä nyt odotettiin, päivän kirkkaasti kullatessa Nikolainkirkon ristejä. Kello oli viittä vailla II ja määrälleen k:lo II sanottiin julistuksen tulevan tapahtumaan.

    Oli siis aikaa hiukan katsella ympärilleen. Muuan komennuskunta sotilaita ynnä soittokunta oli marssitettu senaatinhuoneen seinämälle seisomaan. Isonlainen punapartainen sotaherra--kuului olevan kaartin pataljoonan päällikkö Aminoff--käveli rintaman edustalla ja kilisteli kannuksiaan. Hän »edusti».

    Hänestä siirtyivät silmäni vähä väliä tuota mustaa kitaa ja tuota tulipunaista kielekettä kohti. Kahden puolen sitä seisoi univormuun puettuja herroja, jotka tuon tuostakin pujahtivat sisään ja taas tulivat takaisin ulos. Ja puhuttelivat niitä naisia, jotka olivat asettuneet molemmille puolille rappusia.

    »Ovatko nuo senaattoreja ja nämä heidän naisiansa?» minä kysäsin eräältä herralta, joka vieressäni seisoi.

    Hän selitti ystävällisesti, että herrat olivat senaatin vahtimestareja ja naiset heidän naisiansa.

    »Senaattoreilla on valkeat housut, mutta vahtimestareilla on mustat.

    Tuossa juuri menee muuan.»

    Minä tarkastelin ja vertailin, enkä tietysti tule enää koskaan erehtymään näin sopimattomasti. Sillä housuistaan minä heidät nyt tunnen.

    Siitä huolimatta koetin minä kuitenkin täyttää rintaani juhlallisilla tunteilla. Oikasin selkäni, kääräsin turkkini ruumista myöten, vetäsin tuoretta ilmaa keuhkoihini ja kuvailin mielessäni päivän merkitystä.

    Nyt on se päivä, jolloin taas maan säädyt kokoontuvat keskustelemaan ja päättämään maan ja kansan asioista. Perustuslaillisuus, se on Suomen kansan kalliimpia oikeuksia, se antaa sille tilaisuuden itsekin asioitaan ohjata. Kolmen vuoden kuluttua saapi taas kansa äänensä kuuluville. Hetki on siis juhlallinen, kun valtiopäivät kuulutetaan avatuiksi. Se hetki on aina historiallinen hetki. Tammikuun 17 päivä on yksi Suomen historian merkkipäiviä. Nyt on se päivä. Kohta lyöpi se hetki.

    • * * * *

    Mutta ennenkun se löi, tapahtui eräs pieni seikka, joka veti kaikkien valtiollisessa mielentilassa seisovain huomion puoleensa. Kun juuri olin pääsemäisilläni siihen, että hetki on todellakin juhlallinen ja päivä ylenmäärin merkillinen, kuulin takanani sävelen semmoisen, joka Kuopion torilta oli minulle vanhastaan tuttu, mutta joka senaatintorilla Helsingissä ja seitsemänsiä valtiopäiviä avattaessa ei ollut ollenkaan paikallaan.

    Kun näin jo edeltäpäin panen vastalauseeni ja sanon, ett'ei ollut ollenkaan paikallaan se mikä tapahtui, niin eiväthän »savo-karjalaiset» [tarkoittaa silloista Kuopion lehteä, »Savo-Karjala».] ystävänikään lähtene syyttämään minua juhlallisen toimen »lokaan vetämisestä».

    Asia oli lyhyesti se, että keskellä toria oli muristen, niskakarvat pystyssä ja silmät vihan tulta suitsutellen, kaksi komeata pääkaupungin koiraa toisiaan pitkän aikaa kierrellyt. »Mrrr...» pani musta ja »mrrr...» pani se, joka oli karvaltaan kirjava. Mutta sitten karkasi musta kirjavan kimppuun raivolla, jota harvoin näkee hurtissakaan.

    Vaan mitä luulette te helsinkiläisten tekevän! He hyökkäsivät riitaa ratkaisemaan ja siitä syntyi hirmuinen hälinä. Yli torin juoksi herroja hätään. Yksi kiskoo yhtä koiraa, toinen kiskoo toista ja eräs virkamies takoo, itse raivostuneena, raivostuneita koiria päähän ja kaulaan, minkä kerkiää. Millä hän takoo? Hän takoo salkkunsa terävällä särmällä... Koirat luonnollisesti vaan kiihtyvät kiukussaan.

    En tiedä, olisiko tuossa jo ennen valtiopäiväin alkua syntynyt kaksi uutta puoluetta, jos ne vaan olisivat oikein päässeet muodostumaan.

    Mutta valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi julistaminen keskeytti kahakan.

    Sillä juuri kun kello on ryhtynyt yhtätoista lyömään, syöksee mustasta kidasta punaista kielekettä myöten ulos rappusille senaatt... ei, vahtimestari, ja antaa kädellään merkin sille punapartaiselle sotaherralle. Sotaherra oikasekse, sanoo muutamia venäläisiä sanoja ja fanfaari ryöpsähtää kaartilaisten torvien suista. Sen soidessa astuu ulos rappusille (vahtimestarien ja heidän naistensa muodostaman käytävän keskitse) eräs herra. Päällä on hänellä turkki, päässä kolmikulmainen lakki ja kädessä kirja.

    Hän avaa kirjan, rupeaa siitä lukemaan ja valtiopäiväin juhlallinen avatuksi julistaminen on alkanut.

    Sitä ei kuitenkaan tiedä siitä, mitä hän siinä sanoo, vaan se pitää arvata siitä, että hän siinä seisoo. Hän puhuu niin hiljaisella äänellä, että en ainakaan minä voi vielä tällä hetkelläkään varmasti vakuuttaa, julistiko hän valtiopäivät avatuiksi vai sulkiko hän jo ne samalla. Sen tietävät ainoataan vahtimestarit ja heidän naisensa.

    Molemmilla kielillä kuului hän lukeneen H. Keis. Majesteettinsa valtiopäiväkutsumuksen ja molemmat kielet olivat silloin täydellisessä tasa-arvossa ainakin siihen nähden, että molempia kuului yhtä /vähän/.

    Kerrotaan hänen samassa myöskin antaneen alhaalla seisoville valtiosäädyille kehoituksen, että määrätyillä paikoilla ilmoittaisivat itsensä nimenkirjoitusta ja valtakirjainsa esille antamista varten.

    Mutta umpipohjukkaan siinä joutuisivat maan säädyt, jos eivät muusta ilmoituksesta tietäisi.

    Samalla tavalla on sama mies aina ennenkin kuuluttanut valtiopäivät avatuiksi. Saattaa sanoa, ett'ei valtiopäiviä meillä ole moneen aikaan kuultu avattavan. Auvenneet ne nyt kuitenkin ovat.

    Mutta mikä mahtava vaikutus siitä olisi ollut, jos sillä sijalla olisi seisonut isoääninen mies! Pontevasti ja voimakkaasti, niin että kiviseinissä olisi kajahdellut, olisi hänen pitänyt sanottavansa sanoa. Niin että vieras, muukalainenkin, olisi saanut tietää, että tänäpänä alkavat Suomen Suuriruhtinaanmaan Seitsemännet Valtiopäivät.

    Mutta nyt tapahtui koko toimitus kuiskuttamalla, ikäänkuin olisi tahdottu sitä kuultavaksi niin vähän matkan päähän kuin suinkin.

    Merkiksi siitä, että nyt hän on lopettanut ja että nyt saavat muut alkaa, kääntyi heikkoääninen herra sen usein mainitun sotaherran puoleen. Tämä sanoi taas jotakin venäjäksi, asettui rintamaan, kiidätti kaksi sormea lakkinsa lippaan, jäykisti kasvonsa, jännitti silmänsä ja keisarin hymnin sävelet kajahtivat. Päät paljastuivat ja taampana alkoi kuulua kova hurraahuuto, jota kesti koko sen ajan kuin soittoakin. Hymni vaihtui »Maamme»-lauluksi, ja kun torvet vaikenivat, peittyivät päätkin. Kuuluttaja teki lyhyen kumarruksen kansalle ja katosi sitä punaista kieltä myöten siihen mustaan kitaan. Taaskin seisoivat vahtimestarit ja heidän naisensa käytävän kahden puolen.

    Sotaherra komensi komppaniansa liikkeelle ja marssinsävelten soidessa lähti väkijoukko valumaan takaisin niitä teitä, joita tullutkin oli.

    Ja niin oli valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi kuuluttaminen tapahtunut.

    VALTIOPÄIVÄTANSSIAISET MAANANTAINA TAMMIK. 23 P:NÄ 1885.

    »Savo», tammikuun 31 p:nä 1888.

    Teidän kirjeenvaihtajanne, arvoisa »Savon» lukijakunta, oli eilen illalla Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Aleksanteri III:n vieraana.

    Te voitte kuvailla paremmin kuin hän sen selittää, kuinka ylpeä hän oli ja on vieläkin tästä kunniasta. Ajatelkaas, että hän eräänä päivänä saa näin kuuluvan kutsumakirjeen, joka oli (siltä varalta kai, että jos hän ei yhtä kieltä ymmärrä, niin tottahan toista) kolmella kielellä kirjoitettu, nimittäin ruotsiksi, venäjäksi ja suomeksi:

    /»Valtiopäiväin juhlallisen avaamisen johdosta annetaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Korkeassa nimessä, sunnuntaina 22 (10 p:nä tammikuuta) k:lo 9 j.pp. Tanssipidot Keisarillisessa Linnassa Helsingissä, joihin tämän kautta pyydetään tulemaan (se ja se, tällä kertaa »Savon» kirjeenvaihtaja).»/

    Että teidän nöyrin palvelijanne tunsi itsensä vähintäinkin valtiopäivämiehen arvoiseksi, sitä ei teille tietysti tarvitse sanoakaan. Hän käänteli ja katseli tuota isoa paksua paperia, tutki siihen painettua vaakunaa ja kultaisia kaiteita. Sitten pani hän sen pöydälle eteensä, huusi palvelijan sisään ja varotti häntä moneen kertaan siitä, ett'ei hän millään muotoa saa sitä rasvasilla hyppysillä nykiä... jos tahtoo sitä nähdä tai muille näyttää, täytyy kurkalta katsoa.

    Heti kohta hän lähti, teidän kirjeenvaihtajanne, hankkimaan itselleen juhlavaatteita. Virallisista lehdistä oli hän lukenut määräyksen, että naisten tulee olla puettuina vaaleaan tanssiaispukuun, sotilasten ja siviilivirkamiesten sekä ritariston ja aatelin jäsenten juhlaunivormuun ja muitten »kutsuttuin herrain siviliin juhlavaatteihin». »Savon» kirjeenvaihtaja luki itsensä »muitten herrain» luokkaan kuuluvaksi. Siis frakki, valkeat hansikkaat, pysty kaulus ja sen ympärille valkoinen huivi, jonka muoti määrää niin pieneksi kuin suinkin. Ja näiden lisäksi tulee vielä olla varustettuna sellaisella korkealla silkkilakilla, jonka saattaa rutistaa niin littuun, että se on litteä kuin lautanen.

    Näillä vehkeillä varustettuna lähtee hän sitten sunnuntai-iltana matkalle, astuu ulos kadulle ja viheltää ajurin.

    /»Ajakaa Keisarilliseen Linnaan!»/

    Hänen äänessään on jotain mahtavaa ja itsetietoista. Tajunneeko tuo ajuri edes, mimmoinen kunnia hänelle tapahtuu, kun saa kyyditä semmoista miestä, joka ajaa Keisarilliseen linnaan? Käsittäneekö hän mitä merkitsee se, että saapi seisottaa hevosensa Hänen Majesteettinsa palatsin rappujen eteen?

    Kun kirjeenvaihtajanne saapui määräpaikkaan, huomasi hän kuitenkin, ett'ei hänen rekensä päässytkään toivotuille perille. Linnan piha oli niin täynnä edestakaisin ajavia vaunuvaljakoita, että hänen täytyi seisottaa kauvas kadulle ja pujotellaita parhaan taitonsa mukaan pakkasessa kitisevien vaununpyöräin ja pärskyvien orhitten turpain välitse.

    Pääsi hän kuin paasikin etehiseen. Mutta siellä tuli hänelle vähä niinkuin hätä. Sillä sen minä sanon, ett'ei ole mikään leikin asia saapua Suuriruhtinaan pitoihin. Kuinka olla? Eikö jotain ole epäkunnossa? Ehkä kaulus on vinossa? Kenties on turkista tarttunut karvoja selkään? Ovatko hansikkaat vedettävät molempiin käsiin?

    Kainalossako vai kädessä on hattulautanen kannettava?--»Tee aivan niinkuin muut tekevät», neuvoi minua eräs ystävä, »täällä tekee jokainen samalla tavalla kuin jokainen toinenkin».

    No, jos täällä ei sen suurempia temppuja tarvitse, ajattelin minä, ja valitsin siis esikuvakseni lähimäisen herran. Hänellä oli vasen käsi hansikkaassa, mutta oikea käsi /ei ollut/. Hattu oli hänellä kainalossa ja siellä oli minunkin hattuni. Nyt lähtee hän liikkeelle etehisestä ja minä seuraan häntä kuin salapoliisi. Me kohoamme ylös rappusia. Ympärillämme tungeskelee kullan kiiltäviä herroja, minä näen kaljuja päitä ja kaljuja olkapäitä. Sähkövalo huikasee silmiäni, kun katsahdan sivulleni, niinkuin minun edeskäypänikin tekee.

    Allani tunnen minä pehmoset matot, jotka tekevät sen, ett'ei kuule askelien ääntä ollenkaan, vaikka satamääriin nouseva ihmisjono astuu rappu rapulta toiseen kerrokseen. En kuule muuta kuin hiljaista hyrinää.

    Ehkä tuntuu puhe kuiskutukselta sentähden, että kahden puolen rappuja kasvava kukkaismetsä tukahduttaa äänen. Joskus vain kilahtaa kannus niinkuin paksussa heinikossa.

    Hän, jota minä katseillani vainoon, on ehtinyt rappujen käänteeseen.

    Suuri on siinä peili. Hän tarkastaa itseään kiireestä kantapäähän.

    Minäpä myös. Kaikki on edestäpäin tarpeellisessa kunnossa. Mutta kun minä heitän silmäyksen yli olkapääni, huomaan kauhukseni hiuksen hartiotteni kohdalla. Oikea käteni ei kuonnu sitä ottamaan pois ja vasenta vangitsee kainalossa oleva lakki. Eräs tuttava tunkee sivulleni ja aikoo mennä ohitseni. »Kuule, hyvä veli, auta minua, ota pois tuo pitkä hiuskarva tuolta selästäni.» »Ei siellä ole mitään hiuskarvaa.» Oliko se siis vaan naarmu peilin pinnassa? Minä kiitän Teitä, peili, tuosta naarmustanne.--Tunnen itseni hiukan varmemmaksi, vaikka polviniveleni yhä vielä ovat niin suloisen vetrakat.

    Pääsen niiden avulla kuitenkin keisarillisen linnan keskimäiseen kerrokseen. Siinä on etehiskäytävä, jonka aukinaisista ovista näkyy pitkän pitkä rivi valaistuja huoneita. Tuntematon ystäväni astuu yhdestä sisään, ja kun minä nousen saman kynnyksen yli, näen seuraavan oven suussa hänen ylhäisyytensä kreivi Heydenin. Hänen vieressään seisoo kullankiiltävässä univormussa juhlamenojen ohjaaja kreivi Armfelt. Ja toisella puolella kreivinna Heyden ja yksi hänen tyttäristään. He ottavat vastaan vieraita ja kattelevat niitä, jotka kreivi Armfelt heille esittää.

    Kunkin täytyy sanoa nimensä kreivi Armfeltille. Tuon kaiken minä jo ennakolta osasin ulkomuistista. Ja kerrattuani sen vielä yhden kerran mielessäni astuin minä siihen huoneeseen, jossa kaiken tämän tuli tapahtua. Vainoamani herrasmies on kadonnut näkyvistäni. Onko hänet maa niellyt? Edessäni on toinen herra, jolla on oikeassa kädessä hansikas ja hattu kädessä eikä kainalossa. Minulla ei ole. Enkä ehdi panna. Maan keskipiste vetää minua tavattomalla voimalla puoleensa. Mutta minua työnnetään takaapäin eteenpäin. Kreivi Armfeltin silmissä on kysyvä katse.

    Kuulen nimeni yhden kerran mainittavan. Ääni vivahtaa minun äänelleni. Kuulen saman nimen toisen kerran. Minulle hymyillään ystävällisesti. Kolme kertaa minä kumarran, kolme kertaa ojennan käteni ja kolme kertaa siihen tartutaan. Olen päässyt Pällistä alas. Pahimmat kuohut ovat takanani. Minä olen pelastettu.

    • * * * *

    Tyven suvanto kulettaa nyt teidän kirjeenvaihtajaanne eteenpäin. Hän voi katsella ympärilleen ja tarkastella rantoja. Hän on tehnyt muistiinpanoja teidän varallenne. Jos haluttaa seurata, niin voi hän näytellä yhtä ja toista. Nyt kävelee hän jo niinkuin vanha tuttava talossa. Valo ei häikäise hänen silmiään eikä lattiat luistata jalkaa.

    Vastaanottohuoneesta vaeltaa vierasten virta keisarillisen linnan sisäisiin suojiin. Ne ovat jokainen eri tavalla sisustetut. Kaikkien permantoja peittävät pehmoset matot, kaikkien seinillä on tauluja taulujen, peiliä peilien vieressä. Lattiasta lakeen kasvavat kukkaset tekevät muutamista huoneista etelämaisen metsikön. Silmään sattuu yhtaikaa niin paljon loistoa ja komeutta, ettei se saa yksityiskohtia toisistaan eroitetuksi.

    Seinät ja sillat, laet ja lattiat, olkapoletit ja alastomat olkapäät, kalahtelevat miekat ja heilahtelevat viuhkat, ruotsi, suomi ja venäjä, kaikki ne sulavat semmoiseen sekasortoon, ett´eivät näkimet eivätkä kuulimet saa niistä mitään kokonaista kuvaa aivoihin istutetuksi.

    Eikä tuo vievä virta anna kauvan yhdessä huoneessa virkailla. Se työntää edellään yhä uusia katseltavia kohti. Parin-, kolmen-, neljän huoneen läpi kulettaa se pitkänpuoleiseen soikulaan saliin. Siinä on seisauspaikka, sillä siinä tarjotaan virvokkeita. Pitkin seiniä on asetettu pöytiä. Yhden päällä on lasisilla tarjottimilla hedelmiä ja makeisia. Teetä tarjotaan toisella seinämällä, kolmannella virvoittavia vesiä. Kun väkeä tulvaa yhtämittaa tähän huoneeseen, ja kun suurin osa hetkeksi siihen seisattuu, syntyy siinä ennen pitkää tukehduttava tungos. Minua litistetään milloin tähditettyä soturin rintaa vastaan, milloin kiilaa minua kylkeen kovan turnyyrin saparo.

    Sujuvana kuin sisilisko pujottautuu kainaloni alatse hienovartaloinen neitonen. Hän, hänen sisarensa, äitinsä ja kaikki tuttavansa ovat uimapukuihin puetut. He eivät tosin ole aivan alastomat, mutta /melkein/.

    • * * * *

    Aikansa siinä akanvirrassa pyörittyään joutuu vihdoinkin valtaistuinsaliin. Lukuisista sähkölampuista leviää häikäisevä valo joka paikkaan. Sali näyttää puolta suuremmalta, sillä yksi seinä on melkein kokonaan peililasista. Sieltä heijastaa valo entistä voimakkaampana takaisin. Kaikki, mitä on nähtävänä, sen se näyttää.

    Tuossa seisoo ryhmä punalakkisia kuvernöörejä, valkohousuisia senaattoreja ja »muita kenraaleja». Kuinka hyväntahtoisesti he jakelevat kädenlyöntinsä armon osoituksia niille, joilla on onni olla heidän tuttavansa. Joka kerta kun he liikahtavat, välkähtää jotakin rinnoilla tai olkapäillä. Toisessa paikassa puhuttelee kaartin upseeri nuorta neitosta. Upseerilla on kaulus niin kankea ja korkea, että hän töintuskin näkee kiiltovartiset saappaansa. Neitosella, hänellä ei ole kaulusta ollenkaan ja vaatetus alkaa alhaalta, alhaalta... hyvin alhaalta.

    Jos hänen olisi tarvinnut punastua ja painaa päänsä poveensa, niin voisi hän sen ihan poveensa painaa. Mutta hän ei punastu; kaikki muut punastuvat ennen kuin hän. Neitosen ohitse astuu arvokkaasti joku pappissäädyn edusmies. Hän luo katseen neitoseen, kääntyy pois, katsahtaa toisaalle, vaan kun kohtaa kaikkialla saman näön, niin ei hän enää käännykkään. Hänellä ei ole paikkaa, kuhunka päänsä kallistaisi. Tuolla seinämällä, muiden takana, istuu tosin muuan savolaisen valtiopäivämiehen vaimo, mustassa vihtoriininutussa ja suorassa hameessa.

    Mutta häneen ei kukaan katsahda.

    Lehteriltä aletaan soittaa vakavata kävelytahtia.

    »Sijaa hänen ylhäisyydelleen... sijaa... olkaa hyvät... siirtykää vähän.»

    Kullan kiiltävä kamariherra jakaa joukot kahteen leiriin. Ja kujaa myöten astuu hänen ylhäisyytensä kreivi Heyden, kuljettaen maamarsalkkatarta. Maamarsalkka viepi hänen ylh. kreivitär Heydeniä.

    He kiertävät salin ja yhteen jonoon liittyy muita ylhäisiä pareja.

    Säätyjen puhemiehet saavat kunnian olla kukin vuorollaan kreivittären keikarina. Ja kreivi kulettaa vuorostaan heidän rouviaan.

    Teidän kirjeenvaihtajanne seisoo lähellä ja katselee. Hän osaa jo ulkoa ne liikkeet ja ne hymyilyt ja ne silmäkulmain säännölliset kohotukset, jotka aina uudistuvat noin parin tahtivälin päästä.

    Luulette kenties, että hän meni yhteen joukkoon. Hän päättää säästää itsensä siksi, kunnes hänet ehkä nimitetään salaneuvokseksi tai ylennetään aatelissäätyyn.

    Kävelyä seuraa valssi. Nuori väki liikkuu lattialla. Kullan kiiltävä kamarijunkkari kiidättää kuutamon kalvakkaa naista. Heidän menoaan katselee pari senaatin ylimääräistä kopistia.

    »Se mies tulee kohoamaan vielä korkealle», sanoo toinen.

    »Olkoon hänen tulevaisuutensa yhtä loistava kuin hänen pukunsa», vastasi toinen.

    »Ja yhtä /kullan/ kiiltävä.»

    He eivät puhuneet kateudesta eikä ivalla. Heidän äänensä ilmaisi hartautta, niinkuin sen, joka haaveksii itselleen saavuttamattomasta tulevaisuudesta.

    • * * * *

    Täällä ei tarjota mitään, vaan täällä saa jokainen ottaa, sen minkä kerkiää. Hänen Keis. Majesteettinsa on mainio isäntä. Itse hän tosin ei ole saapuvilla, mutta käskynsähaltijoille hän on antanut määräyksen siitä, ett'ei vierailta saa mitään puuttua. Ja niin on valmista boolia, totineuvoja, viinejä vaikka minkälaisia, olutta, portteria, viinaa, seltteriä, limonaadia--kaikkia on itse kutakin eri huoneessaan. Mene pöydän ääreen, tilaa mitä tahdot ja sinä saat niinkuin parhaasta ravintolasta,... mutta maksaa et tarvitse. Ja kun sinulle tulee nälkä, niin käy tuohon suureen pitkään saliin, jossa on pöytä seinästä seinään ja pöydän päällä ruokalajeja kymmenittäin.

    Syö mitä mielesi tekee, survi toisia syrjään, valloita heidän paikkansa, ahmi, pure, niele, ja ryyppää portteria päälle!

    Sitä neuvoa näkyy suurin osa seuraavankin. Sillä vähän ajan päästä on täällä yhtä suuri ahdinko kuin alhaailakin. Vanhat »sedät» asettuvat pöytien ääreen tupakoimaan ja näkyy olevan muutamia niitäkin, jotka istuvat korttipöydän ympärille eivätkä siitä hievahda koko iltana.

    • * * * *

    Enhän tässä jaksa kaikkia kertoa, mitä näin ja kuulin. Harhailin minä sekä ala- että yläkerrassa, Ja sen huomasin, että edellämainitussa koettelivat ihmiset käyttäytyä kuin hovissa, mutta jälkimäiseen päästyään olivat he kuin kotonaan, jossa puhe tulee lasi lasilta yhä papattavammaksi ja maailma muuttaa joka hetki muotoaan, niinkuin huhtikuun päivänä.

    • * * * *

    Puolen yön aikana alkoi kuulua yläkerrassa suhketta, joka vähitellen muuttui varmuudeksi, että »suuri illallinen» on aljettu ja että siellä valuu virtanaan--sampanjaa. Minä kuin nuolena alas rappusia! En häpeä vähääkään sitä tunnustamasta, sillä miksi se minulle olisi häpeäksi, kun sedätkin tekevät samalla tavalla.

    Valtaistuinsalin tuonnimmaisessa päässä on ovi, jota ei kukkien ja kasvien välistä ensin huomaakaan. Se on ollut suljettuna koko illan.

    Mutta yhtäkkiä kajahtaa juhlamarssin sävelet, ovet avataan ja edessä on soikea ja hiukan himmeästi valaistu viileä holvi. Tottumaton luulee tulleensa satumaailmaan, yltäkylläisyyden metsikköön, Kanaaninmaahan, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa. Pöytäin selät näyttävät ketkistyvän lihavatien ja jälkiruokien painon alla. Jos en näkisi tuossa erästä vaaleatukkaista, harmaasilmäistä savolaista tuttavaani tyytyväisenä levittämässä voita leivälleen, niin luulisin olevani itämaisessa taikalinnassa.

    Jos ei paras ystäväni, pappissäädyn rajikaula edusmies, veteleisi pitkiä siemauksia sampanjalasista ja tarjoisi sitä tavalliselle Helsingin kyypparille uudelleen täytettäväksi, niin päättäisin päässeeni Muhamedin seitsemänteen taivaaseen.

    Ei minulle enemmän kuin niille muillekaan herroille, jotka jo yläkerrassa »välipalansa» söivät, maista tämä herkkujen paljous. Me teemme kierroksen pöytien ympäri ja antaessamme silmän nauttia nipistämme vain sieltä täältä jonkun viinirypäleen tai pähkinän.

    Mutta jahka me saisimme ne rekeemme ahtaa, ajaa kuorman kanssa kotiin ja pitkin vuotta pureksia ja valutella... ah!

    • * * * *

    Pois minä lähden. Palaan takaisin valtaistuinsaliin. Siellä vaan tanssia jatketaan. Intohimoinen soitto kiihoittaa kiihkeään hyppelyyn.

    Puolalaisessa masurkassa telmii lattialla neitosia, nuoria rouvia, upseereja ja joitakuita uusmaalaisia ylioppilaita. Puuterijauholla umpeen tuiskutettu ihon väri alkaa siellä täällä käsivarsissa ja olkapäillä tulla näkyviin. Oikenevat suortuvat, hipiän epätasaisuudet, hikireijät... uh!

    Alikerran virvoitushuoneessa on vaan rehuja jälellä hedelmien ja makeisten paljoudesta. Ylikerran ruokavadeissa on isot lovet, jälkiruokavuoren huippu on tuuskahtanut suulleen liemeen. Sen onkii sieltä muuan alemman näköinen virkamies, ja kun hän saa ensimäisen suuntäyden syödyksi, menee hän keräilemään itselleen viinin tähteitä tyhjennetyistä pulloista.

    Pois minä lähden. Otan hattuni käteeni ja pistän hansikkaat taskuuni.

    Olen nähnyt mitä olen tarvinnut. Ja kertonut tässä mitä olen nähnyt.

    • * * * *

    Ulos tultuani tunnen purevan pakkasen. Taivas leimuaa täydessä tähdessä. Minun täytyy vetää turkin kaulus kasvojeni eteen.

    Lammasnahka tuoksahtaa niin tutulta. Muistuu mieleeni eräs kaitanen metsätie, jota myöten tänne pääkaupunkiin tullessani osuin pahaseen torppaan. Siellä oltiin juuri illallisella. Hapanta kalaa, kovaa leipää ja kaljaa. Tienneekö torpan väki, millaisen aterian olen vast'ikään syönyt heidän kustannuksellaan?

    KÄYNTI TALONPOIKAISSÄÄDYN ISTUNNOSSA.

    »Savo», maaliskuun 27 p:nä 1888.

    Kaikki aatelittomat säädyt asustavat näillä valtiopäivillä Ateneum'issa, tuossa tietämättömällä tavalla syntyneessä rakennuksessa, joka kohosi kuin taikalinna meren pohjasta. Viime valtiopäivillä lausuttiin säädyissä mielipahaa tuollaisten talojen rakentamisesta ja huomautettiin niiden tarpeettomuudesta. Mutta vastaukseksi siihen ovat säädyt nyt samaan taloon sijoitetut--säätyhuonetta odottamaan. Ja joka kerta kun he astuvat Ateneum'iin, saavat papit ja talonpojat sydämmensä sulakkeeksi lukea kultakirjaimilla räystään reunaan latinaksi kirjoitetut sanat: /Concordia res parvae crescunt/.

    Talonpoikaissäädyn istuntohuone on alimmassa kerroksessa. Se on iso sali, jonka kattoa kannattaa neljä tukevaa pilaria. Ikkunoita on siinä sekä etelää että pohjoista kohti. Itäisellä seinämällä on kuulijain lehteri ja vastapäätä sitä toisella puolen salia suuri ovi, ulos vestibyyliin eli porstuaan. Keskellä lattiaa pilarien välissä ja niiden ulkopuolellakin on suuri joukko pieniä keltasia pulpetteja, yksi kutakin edusmiestä varten. Kansi pulpetissa on jyrkkä ja vino, mutta pienen linkun avulla saadaan se kohoamaan melkein vaakasuoraksi pöydäksi.

    Kaikkien pulpettien huomio on ikäänkuin käännetty yhtäänne päin, puhemiehen pöytään, joka pohjoisella seinämällä seisoo ylempänä muita. Puhemiehen pöytä on koristettu punasella veralla ja sen takana on kaksi tuolia, toinen puhemiestä, toinen sihteeriä varten. Toisella puolen tätä pöytää on notarion paikka ja toisella tulkin; sen edessä istuvat pikakirjurit kahden pöydän ääressä.

    • * * * *

    Sali on tyhjä, mutta säädyn kanslian puoleksi aukinaisesta ovesta näkyy pöydän ääressä istuvan kiiltonappiseen frakkiin puettu mies, säädyn sihteeri. Hänen läheisyydessään seisoo kanslisti, jotain kysyen. He kääntelevät papereita, panevat yksiä pois ja ottavat toisia esille. Järjestävät varmaankin tänään esitettäviä asioita.

    Iso ovi alkaa aukeilla ja aikaisimmat edusmiehet tulevat sisään. Jos se on joku herrasmies, jolla on silmälasit, niin taivuttaa hän päätään eteenpäin, katsoa maurauttaa huurtuneiden lasien yli ja alkaa niitä sitten pyyhkiä. Hän on hyvin aseettoman näköinen tuossa sähkön huikastessa hänen silmiään kuin päivä huuhkajan. Kun lasit ovat paikoillaan, lähtee hän oven suusta liikkeelle ja jatkaa matkaansa vesikarahvin luo. Riihimäen lähdevettä juopi hän siinä kulauksen toisensa perästä. Ruokalevon päälle se kuivaan suuhun mahtaa maistuakin mainion makealta.

    Sill'aikaa on tullut toinen edusmies. Hän on paksu rusthollari, joka vyöryttää itseään eteenpäin varmasti ja vakavasti. Kuuluisi tukevien askelien jymähteleminen, ell'ei lattia olisi niinisessä matossa.

    Rusthollariakin janottaa ja häntä vetää samalle lähteelle kuin herrasmiestä. He nyökäyttävät molemmat toisilleen päätä vesilasin yli ja sitten tuppaavat he kättä. Sen tehtyään he menevät kukin pulpetilleen. Istuutuessaan katsahtavat he kuulijain lehterille ja herrasmies taivuttaa niskaansa jollekin tuttavalle.

    Mutta yhä useammin alkaa aukeilla ovi ja ukkoja tulee kaksittainkin sisään. Muutamilla on mietintöjä ja kirjoja kainalossa, toisilla irtaallaan, toisilla sitä varten laitetuissa kansissa, joihin on kultakirjaimilla painettu: »Propositioner.» Ne pannaan pulpetille, jonka sisässä pää ja kädet vähän aikaa toimivat. Pulpettien päälle on asetettu uusia mietintöjä. Rusthollari ottaa kynän taskustaan, pyöräyttää sen kärkeä suussaan ja kirjoittaa hyvin totisen näköisenä nimensä vihkon ylälaitaan.

    Tulleet alkavat muodostaa ryhmiä lattialla. Heidän keskusteluistaan rupeaa syntymään surinaa salissa. Toiset ovat herrasmiesten näköisiä, pitkissä halkohelmatakeissa, toiset käyvät kotikutoverassa, krajeissa ja manseteissa. On niitäkin, joilla on harmaa sarkanuttu ja liivien yläreunan yli käännetty paidan kaulus. Mutta pieksuja ei näy kuin yhdellä ainoalla.--»Tuolla tulee puhemies.»--Hän on kumarahartiainen, pyöreäotsainen, tukeva talonpoika. Mennä jurrittaa juuri ketään tervehtimättä kansliahuoneeseen. Kun hän aukaisee oven, kuuluu sieltä naurua.

    Ja tietä annettuaan puhemiehelle astuvat sieltä peräkkäin ulos edusmiehet Meurman ja Avellan. Edellinen on varmaankin sanonut jonkun kompasanan, koska jälkimäisen niska vielä pulpetinkin ääressä nyökkäsee. Herra Avellan viittaa luokseen rusthollarin, joka nojaa kyynärpäänsä pulpettiin. Herra Meurman menee toisen istuvan rusthollarin luo ja laskee kätensä hänen selkäänsä. Puhuu hänelle ja kohottaa käsiään, olkapäitään ja silmäkulmiaan hänelle omituisella venäläisellä tavalla. Hän nähtävästi selittää jotain tuiki tärkeää »asianlaitaa».

    Mutta kun rusthollari on ymmärtänyt asian, niin herra Meurman häntä ystävällisesti taputtaa hartioille. Molemmat rakastavat he rusthollareja ja rusthollarit rakastavat heitä.

    --»Onko tuo Castrén!» Hän se on. Hän on juuri tullut sisään ja liittynyt muutamaan ryhmään perempänä salia. Hän seisoo suorana ja hajasäärin. Kalpeanlaiset kasvot tekee sähkövalo vieläkin kalpeammiksi. Mutta silmälasista välähtää se terävästi takaisin.

    Tavallisesti on herra Castrénilla suuri pinkka kirjoja kädessään, perustuslakeja ja muita lakeja. Nehän ne ovatkin edusmiehen oikeita aseita. Ja mainita sopinee tässä sivumennen, että herra Castrén hyvin taitavasti niitä heiluttaa. Milloin pistää hän yksityisellä pykälällä, milloin lyö vastustajaansa päähän koko valtiopäiväjärjestyksellä, että jymähtää.

    • * * * *

    Mutta yhtäkkiä kuuluu kolme koputusta puhemiehen pöydän pintaan. Hän on kiivennyt paikoilleen ja istuutunut sihteerin viereen. Ryhmät hajoavat ja kukin kiiruhtaa paikoilleen.

    »Puhemiesneuvosta», alkaa tavallisesti herra Slotte, »on ollut koolla ja meerennyt istuntoja pidetteveksi tulevalla viikolla tiistaina ja lauvantaina.--Talmanskonfiransen ha' haft sammanträde o'bistämt att plena ska' hållas i nästa vikka tisdag och lördag.»

    Heti kohta sen jälkeen alkaa sihteeri lukea viime istunnon pöytäkirjaa: »Ote talonpoikaissäädyn pöytäkirjasta, joka tehtiin valtiopäivillä Helsingissä, helmikuun 20 päivänä 1888 j.n.e.» Mutta pöytäkirjan lukemista ei tavallisesti kukaan kuuntele. Säädyn jäsenet hommaavat joko pulpettinsa kanssa tai selailevat niitä uusia mietintöjä, joita vahtimestari parhaallaan jakelee kunkin eteen.

    Levottomimmat, niinkuin esimerkiksi herra Castrén, saattavat jo tehdä pieniä matkustuksia lattialla ja istuinten välisillä käytävillä.

    »Onko seedyllä miteen muistuttamista ylösluettua pöytekirjaa vastaan?»

    Sääty murahtaa jotain ja puhemies vahvistaa vasaran lyönnillä murahduksen hyväksymiseksi.

    Sittenkun se on tehty, antaa sihteeri puhemiehelle käteen jonkun paperin.

    »Esiteten ennen pöydelle pantu taalousvaaliokunnan mietintö (se ja se siitä ja siitä asiasta)... fyridragas föryt bordlagda äkonomäj- ytskottes bitänkande» (j.n.e.)

    Mietinnössä esitetty asia saattaa olla hyvinkin vähäpätöinen.

    Tiedetään, että se on yhdellä vasaran iskulla päätetty kaikissa muissa säädyissä. Eikä ole kuulunut ääniä siitä, että asiasta olisi tässäkään säädyssä erimieliä. Toivotaan sentähden ainakin kuulijain lehterillä, että ei synny keskustelua, ei ainakaan pitkää, ja että pian päästään johonkin toiseen paljoa hauskempaan asiaan.

    Mutta jos mieli jonkun asian mennä talonpoikaissäädyssä läpi ilman keskustelua, niin pitäisi puhemiehen esittää se varkain, parille kolmelle miehelle kuiskaten ja pyytää heitä, »etteivät virkkaisi kellekään mitään».

    Nyt hän on kuitenkin esittänyt asian kuuluvalla äänellä.

    »Herra Puhemies!»--»Puhemies!»--»Herr Talman!»--»Herra Puhemies!» »Herra Puhemies!»--»Talman!»--»Herra Puhe...! Herra Puh.» j.n.e.

    Siis kilvan, toinen toisensa uhalla! Kaikillako heillä on jotain sanomista?

    Herra »puh.» koettaa panna paperille nimiä, minkä kerkiää, mutta tämä tehtävä käy yli hänen voimiensa...

    »Kyllä minun taas taitaa teytyä lukia ylös niitten nimet, kun niitä on niin monta, kuin ovat pyyteneet puheen vuoroa.» Ja sitten hän ne luettelee A:sta O:hon.--Oikein ovat kaikki muut paitsi J., joka ilmoittaa, että hän E:n jälkeen pyysi puheenvuoroa ja T., joka pyysi puheenvuoroa ennen kuin S.

    Kappaleen aikaa kyntelee puhemiehen kynän tynkä paperin pintaan Ojasia ja Teittisiä, Hedbergiä ja Svedbergiä. Ja jokaisen vaon välillä hakee lyijykynän pää mehua kielen kärestä, jossa pyörähtää pari kertaa, ennenkun alkaa uuden.

    Vihdoin ovat kaikkien puheenvuoroa pyytäneiden nimet »kirjoitetut ylös».

    »Edusmies H:lla on puheenvuoro.»

    • * * * *

    Ja nyt alkaa keskustelu. Keskustelu, josta ainoastaan sen tiedät, mistä se tulee, mutta et sitä, minne se menee. Sen eri vaiheita en yritäkään kertomaan. Se huojuu sinne, huojuu tänne. Kiertää asiata pitkissä soikuloissa niinkuin pyrstötähti aurinkoa. Välistä on niin kaukana siitä, ett'ei luulisi takaisin tulevankaan. Toisen vuoron tulee niin likelle, että näyttää siihen suistuvan ja samassa loppuvan kanssa.

    Mutta maailma loppuu, ennenkun keskustelu talonpoikaissäädyssä sellaisesta asiasta, joka jo itsestään on selvä. Juuri kun puhemiehen vasara on pöytään putoamaisillaan keskustelun päättäjäisiksi, kuuluu jostain salin perältä: »Herra Puhemies!» Siellä on joku, joka on keksinyt pienen pikkuruisen vielä täyttämättömän aukon, ja siihen hän kiiruhtaa sormensa pistämään. Kovertelee, kovertelee sitä, suuremmaksi ja suuremmaksi. Toinen ei salli tuota tehtävän ja hän tahtoo täyttää aukon. Yksi liittyy yhteen, toinen toiseen. Mikä »kannattaa», mikä ei »kannata».

    Eräs sanoo olevansa aivan samaa mieltä »etellisten arvoisain puhujin kanssa, jotka ovat jo ehtineet sanoa paljoa selevemmin ja asiallisemmin sen, mitä minnäi olin aikonna sanno». Ja ett'ei hänen suinkaan epäiltäisi voivan puhua yhtä selvästi ja asiallisesti, niin näyttää hän heti kohta pitkällä puheella toteen sen, että edelliset puhujat todellakin ovat paljoa selvemmin ja asiallisemmin sanoneet sen, minkä hän nyt sanoo.

    Toinen taas tahtoo ilmoittaa, että hänen mielipiteensä on peräti päinvastainen kuin edellisen puhujan; jonka tähden hän yhtyy kaikkiin niihin, jotka ovat tätä puhujaa vastustaneet.

    Mutta nyt on vanha ukko Päivärinta jo pitkän aikaa osottanut levottomuutta. Hän pyytää puheenvuoroa ja ehdottaa, että keskustelu toki vihdoinkin lopetettaisiin ja herettäisiin yhtä asiaa ijän kaiken »jankkaamasta ja jankkaamasta».--»Hyvä!» huudetaan yli koko salin ja varsinkin yhtyvät siihen sydämmestään kuulijat, jotka ahtaalle lehterille ahtautuneina, takimaiset etumaisten sulkemina, jo kauvan ovat poispäästäkseen odottaneet tämän »kansan näytännön» päättymistä.

    Mutta vielä on eräällä puhujalla käyttämättä tämänpäiväinen sananvalta. Hän ei sano tahtovansa »kuluttaa säädyn kallista aikaa», mutta pyytää ainoastaan »saada huomauttaa muutamista kielivirheistä suomalaisen mietinnön ponnessa»! Pilkut eivät myöskään ole kaikin paikoin sijoillaan... Nuo hän luettelee ja hänen takanaan istuja häntä täydellisesti kannattaa.

    Keskustelun kestäessä ovat edusmiehet salissa koettaneet huvittaa itseään parhaansa mukaan. Mikä heistä on kulettanut sinne seinänvierus-tuoleille emäntänsä, mikä muun tuttavansa. Heitä puhutellaan ja heidän vieressään istutaan. Ja vähä väliä juodaan Riihimäen lähdevettä. Leskimiehet taas, ne näet, joilla on rouvat kotona, lohduttelevat itseään toisella puolella käytävää olevassa »tupakkavaliokunnassa», josta tietävät sähkökellon kutsuvan äänestämään, jahka se aika kerran maailmassa valkiaa.

    Kuuntelijat täällä lavalla ovat ehtineet ajatella monenlaisia ajatuksia. Taampana olija on saattanut, jos on sitä tahtonut, laskea jokaisen hivuksen hänen edessään istuvan neitosen leikkotukasta; tuumia, mahtaneeko tuo toinen olla kenenkään kanssa kihloissa; mieltyä hänen vieressään olevaan, unohtaa hänet ja rakastua tähän nuoreen solakkavartaloiseen naiseen, joka on heittänyt hienonahkaisen turkin hartioiltaan ja silloin tällöin katsahtanut mustilla silmillä hänehen, joka on häntä katsonut. Mutta sill'aikaa kun tulkki on melkein sanasta sanaan kertonut aivan vastikään pidetyn puheen, on lehterillä istuja ehtinyt unohtaa mieltymyksensä ja rakkautensa.

    Hän on haukotellut ensin kouraansa, mutta sitten uljaasti ihan ikkunata vasten.

    Missä hänen mielensä menneekin, sitä hän tuskin itsekään tietää, kun vihdoin viimeinkin kuulee puhemiehen sanat:

    »Onko keskustelu peettynyt?--Kan diskusionen anses vara afslutad?»

    »Herra Puhemies!»

    Sun horna nielköön! Mitä ihmettä hänelläkin on vielä?

    »Edusmies K:lla on puheenvuoro.»

    K. nousee puhumaan niin rauhallisesti kuin olisi keskustelu vasta alussa ja hänen se pohjustettava.

    »Kun tämä asia on varsin tärkeää laatua ja kun mielipiteet säädyssä eivät siitä näytä aivan vakaantuneilta (minusta niitten olisi pitänyt jo ainakin kolme kertaa kivettyä), niin ehdottaisin minä, että mietintö vielä pantaisiin pöydälle tulevaan istuntoon.»

    Ja sitä hän ei saattanut tehdä paria kolmea tuntia aikaisemmin! Hän istuutuu niin rauhallisesti kuin oli noussutkin, niinkuin olisi täyttänyt velvollisuutensa eikä muuta mitään.

    »Minä pyydän saada kannattaa.»

    »Koska kaksi seedyn jäsentä on pyytänyt mietinnön pöydälle seuraavaan istuntoon--Då tvenne stånds lidamöter ha'yrka' på bordläggning» (j.n.e.)...

    Ja kussa puhemies on siirtänyt äskeisen mietinnön syrjään, saa hän sihteeriltä eteensä toisen. Hän lukee päällekirjoitusta ja kuulijat kuulevat, että se on jotakin semmoista kuin »yleisen vaalitusvaliokunnan mietintö numero kolme koskeva... koskeva»... (tuota tai tätä, esimerkiksi jotain sellaista maailmaa mullistavaa ehdotusta kuin Laatokan rantojen viittomista).

    Onnellinen se, joka on jäänyt oven suuhun istumaan. Hän pääsee ulos kadulle hengittämään raitista ilmaa. Mutta minä olen perimäisenä sillinä tässä tynnörissä ja saan istua loppuun saakka.

    Voisinhan kostaa pahan pahalla ja saattaa lukijani samaan asemaan kuin minutkin on heidän tähtensä saatettu, voisin kertoa ensimäisestä sanasta tuon keskustelun, joka nyt on alkanut. Mutta minä olen jalomielinen. En tahdo enempää ikävystyttää heitä kertomuksella, josta ei toden totta voisi tämän hauskempaa tulla, jos näet oikein /todenmukaisesti/ tahtoisi kuvata talonpoikaissäädyn istuntoa.

    Pyydän vaan lopuksi saada mainita, miten äänestäminen eli toisin sanoen päättäminen tapahtuu, joka tällä kertaa tapahtui noin puoliyön aikana.

    Kun kukaan ei ole enää pyytänyt puheenvuoroa, niin puhemies julistaa keskustelun loppuneeksi. Sitten sanoo hän, että »keskusteluksessa on ilmaantunut kaksi mielipidettä, joista toinen on puolustanut ja toinen vastustanut valiokunnan mietintöä».

    --»Jos ne, jotka puolustavat mietintöä, vastaavat: jaa, ja ne jotka vastustavat: ei. Hyväksyykö seety eenestys-esityksen?»

    »Hyväksyy.»

    »Jos seety sitten suullisesti vastaa »jaa» eli »ei?»

    »Jaa--ei--jaa!»

    Puhemiehen mielestä on »ei» voitolla, mutta joku vaatii lippuäänestystä. Sen täytyy siis tapahtua.

    »Eenestysesitys on kirjallisesti ylös pantu ja lujetaan hyväksyttäväksi.»

    Kun se on »lujettu» ja hyväksytty, alkaa notarius hakea paperista edusmiesten nimiä ja samassa järjestyksessä heittävät nämä lippunsa uurnaan.

    Siksi aikaa kun ääniä lasketaan, menevät edusmiehet tupakkahuoneeseensa.

    Minä tein viimeisen ponnistuksen ja käyttäen hyväksi liikettä lehterillä tunkeuduin kuin tunkeuduinkin ulos.

    Olen istunut kuusi tuntia yksillä istuimillani kuuntelemassa melkein yksiä ja samoja puheita. Jos kotia mennessäni ajattelen, että vaikka puhuminen on hopeaa, olisi vaikeneminen kuitenkin kultaa, niin ei sääty minua siitä sentään kovin soimanne. Sillä kunkin puhujan ajatus on samanlainen kuin minunkin, paitse siinä, mitä tulee--häneen itseensä.

    PAPPISSÄÄDYN ISTUNNOSSA HUHTIKUUN 13 P:NÄ 1888.

    »Savo», 17 p:nä toukokuuta 1888.

    On aina totuttu sanomaan ritaristoa ja aatelia maamme »ensimäiseksi» säädyksi. Mutta se joka tästä lähin niin sanoo hän panettelee pappissäätyä. Sillä senjälkeen mitä näillä valtiopäivillä yleensä on tapahtunut ja mitä erittäin tapahtui istunnossa viime tiistaina, on pappissääty ehdottomasti julistettava maamme ensimäiseksi säädyksi--tietysti myöskin siihen nähden, että se on ensimäiseksi poistettava.

    Ja se on kunnia, joka ei tule joka miehelle.

    Suurin kunnia on mielestäni olla tien raivaaja, tunnelin poraaja läpi kovan kallion, joka estää edistyksen kulkemasta suorinta tietä. Mutta sen jälkeen on suurin kunnia olla kalliona, tuona mustana muurina, kääntämässä edistyksen virtaa perinpäin, ja jonka muuttamiseksi, en tahdo sanoa murtamiseksi, vaaditaan muitten mitä pinnistävimmät ponnistukset.

    Että pappissäädyn enemmistö meillä on tuosta osastaan ylpeä, se käy selville miltei jokaisesta keskustelusta, jossa sillä vain on tilaisuus asettua vanhoillaan olemisen mielipiteitä edustamaan.

    Vaikka olisi kysymyksessä kuinka pienen kelkan tekeminen tahansa, jolla sen luontoon katsoen keula on luonnollisesti /eteenpäin,/ niin heti kohta kasvaa se pappien silmissä jättiläisreslaksi. Johtajat tarttuvat koko vakuutuksensa voimalla kaplaihin kiini, toiset heittävät siihen kaiken ominaisen painonsa, joka tässä säädyssä ei ole vähäinen, ja niin tulla huristaa pieni kelkka suurena rekenä alas mäen päältä, johon juuri oli pääsemäisillään.

    Niin tapahtui esimerkiksi kirjailijapalkkio-asiassa ja samalla tavalla kävi kysymykselle naisten päästämisestä yliopistoon.

    • * * * *

    On ihana huhtikuun iltapäivä. Aurinkoa ei näy, harmaa pahanhajuinen usma peittää kaupungin ja lika lotisee kantapäissä. Happamen näköisinä vaeltavat edusmiehet Ateneum'ia kohti ja raskasjalkaisina kohoavat he ylös sen rappusia.

    Teidän kirjevaihtajanne aikoo tällä kertaa pappissäätyyn. Sen istuntohuone on ylimmässä kerroksessa ja leveä on se tie, joka sinne johtaa... niin leveä, että koko sääty sopisi sitä rinnakkain käsi kädessä kävelemään. Sitä tietä, jonka yläpäässä seisoo Ilmarisia ja muita alastomia epäjumalia, eivät kuitenkaan tarvitse kuulijat kulkea.

    Heitä varten on olemassa tie kaitainen ja portti ahdas, joka Ateneum'in itäisestä päästä vie ylös kuulijalehterille.

    Juhlallinen ja totinen on se näkö, joka lehterille tultua aukeaa eteen. Se on kuin Herran temppeli surujumalanpalveluksen aikana.

    Puhemiehen pöytä on kuin alttari, verhottuna tummaan verkaan. Valo ei ole tuota tavallista maallista valoa, jota muihin ihmisten asuntoihin tunkee kadulta. Katosta se suoraan vuodatetaan alas ja jos silmänsä tekisikin mieli ulkomaailmaan luomaan, eivät ne kohtaisi muuta kuin avonaisen taivaan. Yksin pulpetitkin näyttävät kyyristyvän matalammiksi sen painon alla.

    Mustiin kaapuihin ja valkoisiin kaulahuiveihin puetut edusmiehet näyttävät tuntevan paikan pyhyyden. He kokoontuvat kuin jumalanpalvelukseen. Heitä ei edes seuraa heidän omat varjonsa, sillä valo tulee kohtisuorasti ylhäältä. Sitä herttaista, hauskaa kodikkaisuutta, joka niin miellyttää esim. talonpoikaissäädyssä, ei täällä näy. Askeleet ovat ylen arvokkaat ja liikkeet raskaat.

    Tervehdykset tehdään suurella kunnioittamisella ja puhelu on puoliäänistä tuumittelua. Professori Palmén on ainoa, joka antaa hiukan eloa maisemalle. Hän liikkuu vilkkaasti, puhelee iloisesti ja pyörähtelee kantapäillään. Mutta melkein kaikista muista näkyy, että he tietävät seisovansa Kaikkein Korkeimman suoranaisen katselun ja kaitselun alaisina.

    Ja se näkyy myöskin, että esimiehiä on läsnä. Puheenvuoroa pyydettäissä esimerkiksi sanotaan harvoin, niinkuin muissa säädyissä: »herra puhemies!» vaan melkein aina: »herra arkkipiispa!»--ja hyvin usein: »herra tohtori ja arkkipiispa!» Jos talonpojat ja porvarit noudattaisivat samaa tapaa, pitäisi heidän huudahtaa: »herra herrastuomari!» ja »herra kauppaneuvos!»

    Ja kun joku piispoista puhuu vakavasti jollekin säätyveljelleen, niin on tämä kahta vertaa vakavamman näköinen. Jos piispan kasvojen piirteitten totisuutta merkittäisiin 2:lla, niin olisi toisen kasvojen totisuus 2^2. Vaan niin pian kun piispa suvaitsee antaa hymyilyn vilahtaa kasvoilleen, kirkastaa hänen puhuttelemansakin piirteitä täysi päiväpaiste. Ja kun sitten seuraa ystävällinen taputus olkapäälle, tuntuu syrjäisen ja osattomankin sisässä, kuinka onnenosaisen sydämmestä valahtaa lämpimän haalakka hyvän mielen verivirta läpi ruumiin ja alatse mustan kauhtanan.

    Semmoisia suloisia tunteita eivät saa koskaan tuntea muitten säätyjen edusmiehet, sillä heidän johtajansa eivät ole heidän esimiehiään.

    Mutta eipä heidän johtajiensa sanoilla olekaan sitä painoa kuin esimerkiksi pappissäädyn johtajain. Kuinka suuri tuo paino on, sen huomasin silloin, kun oli kirjailijapalkkioasia ensi kerran esillä.

    Kuulijalehterin eroittaa tupakkahuoneen ovesta lautaseinä. Seisoin seinää vasten ja kuulin kaksi ääntä ahtaassa käytävässä keskustelevan. »Tiedätkö, mitä mieltä on piispa--?»--»Minä luulen hänen vastustavan.»--»Ei sitä voikaan puolustaa.» Ja kysymys raukesi, niinkuin tiedätte.

    • * * * *

    Pappissäädyssä alotetaan istunnot aina rukouksella ja päätetään myös.

    Kun arkkipiispa kopauttaa vasaransa pöytään, humahtaa koko sääty seisoalleen ja heidän kanssaan tavallisesti myöskin joku määrä tätejä kuulijalehterillä. Rukous on vuorotellen kunkin säädyn jäsenen pidettävä. Jos se sattuu jonkun professorin tai muun maallikon osaksi, niin lukee hän tavallisesti vaan Isämeidän paljaaltaan. Kuuluipa kerran eräillä edellisillä valtiopäivillä tapahtuneen sekin, että sinä päivänä kun erään professorin oli rukoiltava löydettiin hänen pulpetistaan katkismus levällään auki Herranrukouksen kohdalta.

    Varsinaisen papin ei kuitenkaan sovi rukoilla yksistään »hänen omalla opettamallaan rukouksella». Ollakseen oikea rukoilija kuuluu asiaan panna hiukan omiaan. Hän laittelee sanansa sentähden kauniille kihermälle, johon on kunkin »lahjain» mukaan kudottu kukkasia ylevistä ajatuksista ja sointuvista sanoista. Näissä kukkasissa välkkyilee hyvin usein helmiksi muuttuneita kyyneleitä »nykyajan epäuskosta».

    Mutta kukkaiskihermän keskestä ikäänkuin kiertyy esiin aina silkkinen nauha, jossa jokainen juuri epätoivoon joutumaisillaan saapi lohdutuksen lukea, että »Suomen kansa on toki uskonnollinen kansa».

    Sen kansan puolesta me olemme tänne päättämään tulleet. Sen elinasioita ratkaisemaan. Mutta ennen kaikkea Hänen kunniakseen toimimaan, Hänen tahtoaan täyttämään. Hän johtakoon meidän päätöksemme oikeaan. Hän meitä valaiskoon. Oma järkemme on pimitetty ja sillä yksin emme mitään voita.

    Ja kun sanat ovat tehneet vielä muutamia somaisia sulavia kaaria ilmassa, solmitaan ne ihmeteltävällä kätevyydellä Isämeitään. Mutta kun amen on sanottu ja vähän aikaa äänettömyys vallitsee, niin tuntuu siltä kuin äsken solmittu kiehkura kyyhkyiseksi muuttuneena liihoittelisi läpi lasisen katon ja yli tämän syntisen kaupungin tuonne pyörryttävään korkeuteen.

    Tuollaisen rukouksen jälkeen saatetaan ensimäiseksi keskusteluaineeksi ottaa varsojen laitumelle laskeminen taikka kysymys papiston palkkain järjestämisestä. Enkä ole huomannut kenenkään keskustelujen aikana turvautuvan muuhun mihinkään kuin omaan järkeensä.

    • * * * *

    Tällä kertaa on ensimäisenä päivälistalla pienten palkkioiden myöntäminen kotimaisille kaunokirjailijoille.

    Joka sinä iltana sattui säätyyn, sai mitä parhaimman tilaisuuden tutustua sen kantaan ja eri puolueihin. Kantoja on sillä pääasiassa kaksi: kivikonservatiivisen enemmistön ja hiukan (sanoo: hiukan) uudenaikaisemman vähemmistön.

    Suvaitsemattomuus eri lailla ajattelevia kohtaan ilmaantui mitä peittelemättömimmällä tavalla. Ja samalla miltei kuoleman kammo niitä kohtaan, jotka tavallisesti kaikissa maissa kantavat edistyksen lippua.

    Kotimaiselle kaunokirjallisuudelle näet, joka, puhukoot muutamat papit mitä tahansa, on juuri sen kautta, että se on asettunut »siveellisten voimain palvelukseen», saavuttanut varsinaisessa kansassa parhaimman kannatuksensa, ei annettu melkein minkäänlaista arvoa. Kirjailijoita, joita kuitenkin juuri rakkaus kansaansa on varsin vaikeissakin oloissa ylläpitänyt, kuvattiin miehiksi, joita ei elähytä isänmaanrakkaus eikä totuus. Ne kuvaavat vain paheita mitä viehättävimmässä muodossa. Ne jäytävät siveellisen maailmanjärjestyksen perustuksia.

    Neroa niillä kyllä on, se täytyy tunnustaa, mutta henki on huono ja jalot aatteet puuttuvat. Sentähden ei heitä sovi kannattaa kansan eduskunnan. Eräs puhuja piti »parempana, että ennemmin kaikki kunnolliset jäävät palkintoa saamatta kuin että yksi ainoa, joka ei ole palkintoa ansainnut, sellaisen saisi». Yhden ainoan luullun mätämunan pelosta ovat kaikki muut munat särettävät. Mitähän jos Pettersson-paran tähden joku ehdottelisi desimeerausta siinä poikueessa, jonka pesän hän on pilannut?

    Silloin tietysti hyvällä syyllä nousisi huuto mitä kauheimmasta vääryyden teosta. Mikä suuri ero siis noiden valon vartijain mielipiteissä ja Hänen, joka antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin huonoillekin ja joka muistaakseni olisi säästänyt Sodoman ja Gomorran kymmenen vanhurskaan tähden!

    Mikä toivoton pessimismi sen ohessa! Eikö siis elä kansassa enää jaloja ja puhtaita tunteita, isänmaan ja totuuden rakkautta ja uskonnollista mieltä sen vertaa, että se saisi luoduksi itselleen nerokkaita ja viehättäviä edustajia niillekin? Ei ole suuri silloin luottamus omaan asiaan, jos sitä epäillään. Myönnetäänkö todellakin, että nero siis on siirtynyt kokonaan pahan palvelukseen? Puuttuisiko näiden miesten edustamalta »hyvältä» siihen määrin tuoretta elinvoimaa, että se kykenisi synnyttämään ainoastaan keskinkertaisia kykyjä?

    Mutta suurin suvaitsemattomuus ilmaantui tämän keskustelun kuluessa kuitenkin siinä, ett'ei muulle totuuden hakemiselle mitään arvoa anneta kuin sille, joka jo edeltäpäin tahdotaan kammeta juuri niihin johtopäätöksiin, joihin ennen on tultu ja joihin on isketty valtiokirkollisen opin hyväksymä leima. Suvaitsemattomuus, ja samalla mitä suurin epäjohdonmukaisuus. Sillä viime valtiopäivillä pyysi ja sai sääty palkankoroitusta yliopiston opettajille. Vaan silloin ei tahdottu erottaa sen saamisesta niitä, jotka puolustavat kehitysoppia ja ylistävät Darvinia.

    Osaksi näillä syillä osaksi muilla koetti pappissäädyn vapaamielisempi vähemmistö estää hylkäävän päätöksen tekemistä ja karkoittaa sitä varjoa, joka nyt kuitenkin lankesi kuin lankesikin säätyyn kokonaisuudessaan. Muun muassa vedottiin vielä vanhoihin traditsioneihin, lausuttiin se toivomus, että pappissääty osoittaisi talonpoikaissäädylle, joka oli tehnyt kirjailijapalkkion antamisen miltei sydämmensä asiaksi, entistä myötätuntoisuutta sen hyväksymällä.

    Mutta hämmästyttävällä rohkeudella heitettiin vasten talonpoikaissäädyn kasvoja se epäluottamuksen osoitus, ett'ei se edustakaan Suomen talonpoikaista rahvasta, ett'ei se tunnekaan kansan mieltä, jonka ainoastaan tuntevat ne ja ne papit. Kun huomautettiin siitä, että palkkioita tulisi antamaan hallitus kirkollistoimiston päällikön, senaattori Yrjö-Koskisen ehdotuksesta ja että siis ei suinkaan voisi olla mahdollisuuttakaan olemassa epäsiveellisen kirjallisuuden kannattamiseen, sanottiin suoraan, että herra Erkko, joka äsken siltä taholta on saanut tunnustuksen, kuuluu niiden kirjailijain joukkoon, joiden palkitsemisesta pappissääty ei voisi vastata kansan edessä.

    Lopuksi löi professori Donner pöytään vielä viimeisen valtin, joka usein ennen on kaatanut koko pakan. Hän vetosi »siihen säätyyn, joka aina on osoittanut olevansa korkeampien etujen valvoja» (som städse visat sig vara en representant af de högre intressen). Puhui hän myöskin jotakin pappissäädyn »valistuneesta mielestä».

    Nämä kiitokset tuntuivat kuitenkin edellä käyneen keskustelun jälkeen ilmeiseltä ivalta. Ja eivätkö liene papit niitä siksi käsittäneetkin, koska vastustus siitä vaan kiihtyi. Ja kiihtyessään muuttui se samalla hyvin hauskaksi. Ei enää voinut olla suutuksissakaan, vaikka olisi kuinkakin koettanut. Rypyt kuulijain otsilla silisivät tai siirtyivät suupieliin.

    Pari minulle tuntematonta pappia, joista en saanut nähdä muuta kuin mustan selän, pitivät näet pitkiä puheita kirjallisuuden tarpeellisuudesta, mutta sortuivat siihen lopputulokseen, että kirjallisuus on tarpeeton. Kun he koettivat todistaa suomalaisen kirjallisuuden hyötyä, niin tulivat he siihen johtopäätökseen, että kirjallisuus on Suomen kansalle vahingoksi. Ainoastaan muutamat 10-15 vuoden vanhat historialliset romaanit kelpaavat luettaviksi. Vaikka puhuja ei maininnut noiden hyödyllisten kirjain nimiä, arvelen kuitenkin, että hän tarkoitti »Välskärin kertomuksia», »Ivanhoeta» ja aivan varmaan myöskin »Hatanpään Heikkiä ja hänen morsiantaan».

    Kaikista hupaisinta oli kuitenkin kuulla, mihin kaikkeen nykyiset kirjailijat ovat tehneet itsensä syypäiksi. Romaanit päättyvät itsemurhilla--sen sijaan kuin niiden kai pitäisi loppua herttaisimmilla häillä, joissa nuori maisteri saa ikuiseksi omakseen pulloposkisen pappilan mamsselin. Se vaikuttaa takaisin yhteiskuntaan, niinkuin sen pahempi nyt usein nähdään ja kuullaan.

    Syytös itsemurhain kuvaamisesta koski tietysti ainoastaan uudenaikaisia realistisia kirjailijoita. Mutta niin ollen unohti puhuja varmaankin kirjailijat sellaiset kuin ovat Shakespeare, Göthe, Schiller, Runeberg ja Topelius, joiden draamoissa useinkin tusinoittain henkilöitä pistää puukon kurkkunsa.

    Kun uudempien kirjailijain kuvaamat itsemurhaajat kuolevat mitä kammottavimmalla todellisella tavalla, niin tekevät vanhain mestarien sankarit itsemurhansa niin viehättävässä muodossa ja kaatuvat teatterin permannolle niin kauniiseen järjestykseen, että vesi ei tule ainoastaan silmiin, mutta myöskin suuhun kiehahtaa heitä niin ajatellessa.

    Kun »Regina von Emmeritz» imeksittyään myrkkypaperia keikahtaa selälleen maahan, pitää Kustaa Aadolf hänelle ruumis-saarnan, paljastaa päänsä ja huutaa lopuksi: »Soturit, kunniaa!» Ja pappienkin olen nähnyt sille tapaukselle taputtavan helliksi kämmenensä. Semmoisenhan siis jos minkään oikein kehoittamalla pitäisi kehoittaa päiviänsä päättämään.

    Ylipäänsä kuulikin tottuneempi korva hetikohta, että puhujain tiedot kirjallisuudesta eivät juuri ole laudatuuritietoja. Kaiken uudemman kirjallisuuden asettaminen yhden pannan alaiseksi osoittaa mitä suurinta tietämättömyyttä tästä kirjallisuudesta, jonka tuotteissa on toisistaan aivan vastakkaisia virtauksia. Tuntui melkein siltä kuin eivät nuo arvoisat kirjallisuuden arvostelijat olisikaan saaneet mielipiteitään alkulähteestä, mutta että se, mikä nyt tuli ulos, oli ammennettu sisään »Finlandin» kauhalla.

    Ihme ei siis kaikkeen edelliseen nähden olekaan, jos kirjailijat, joita niin vähässä arvossa pidettiin ja joita niin vähän tunnettiin ja tahdottiin ymmärtää, jäivät pappissäädyn puolelta kaikkea kannatusta vaille.

    Synti olisi kuitenkin sanoa, että he ihan ilmankaan jäivät. Tosin heille ei edes sallittu niiden murujen kokoamista, joita rikkaitten pöydiltä putoo. Mutta heille suotiin paljoa enemmän. Heidät heitettiin »Jumalan haltuun». Hänen asiakseen jätti muuankin semmoisten kirjailijain palkitsemisen, »jotka Hänen kunniakseen ja isänmaan hyväksi toimivat».

    Epäilemättä hän sen tekeekin.

    Mutta miks'ei Hänen asiakseen jätetä pappienkin palkkaamista? Miks'ei hänen anneta määrätä, ketkä heistä »Hänen kunniakseen ja isänmaan hyväksi toimivat». Pelätäänkö kenties, että rästikirja kasvaisi tavallista paksummaksi? Että syntyisi papin puute Suomessa?

    Mutta miksi minä häiritsen sopimattomilla kysymyksillä. En sitä teekään enää. Sillä luulen saavuttaneeni sen, joka oli tarkoituksenani: antaa ulkopiirteissään kuva pappissäädyn kannasta näillä valtiopäivillä.

    Olisivat ehkä ulkopiirteet vielä »varjosteltavat». Mutta varjot saavat tällä kertaa langeta itsestään. Ja itsestään ne lankeavatkin, niinpiankun aurinko alenee keskitaivaalta ja alkaa lähetä laskujaan.

    Sanotaan, ett'ei pappissäädyn aurinko näiden lausunnoiden jälkeen enää talonpoikaissäädyn silmissä ole niin korkealla kuin ennen. Ainakin antoivat tähän arveluun aihetta muutamat lauseet siinä istunnossa, jossa hyväksyttiin naisten pääseminen yliopistoon, kysymys, jonka pappissääty vähää ennen oli hyljännyt.

    SUOMALAINEN KLUBI.

    »Savo», marraskuun 20 p:nä 1888.

    Jos tahtoo nähdä millaista on niin sanoakseni valtiopäivämiesten perhe-elämä, niin on käytävä jonakin iltana heidän yhteisessä isopirtissään, Suomalaisen Klubin kokoushuoneessa. Siellä he esiintyvät kotikarvassaan, siellä he pitävät tupakkapuheensa ja seurustelevat keskenään taistelujen väli-ajalla.

    Keskellä keskimäistä Helsinkiä, Pohjois-Esplanaadikadun varrella on tuo komea ja kuuluisa Kämpin hotelli. Korkea on Grönqvistin kivimuuri, mutta vielä korkeammalle kohoavat Kämpin katolta viiritangot, joiden nenässä melkein joka päivä liehuu kolme kauvas näkyvää lippua. Tässä talossa on Suomalainen Klubi saanut yhden nurkan asuakseen.

    Kluuvikadun puolelta menee holvin tapainen porttikäytävä tuon suuren hotellin ahtaaseen pihaan. Käytävän päässä on pienet rappuset ja kaitaisenlainen ovi. Oveen on kirjoitettu, että ainoastaan klubin jäsenillä on oikeus sitä avata ja jäseniksi pääsevät ainoastaan oikeauskoiset fennomaanit. Tulemme aamupäivällä klubiin. Huone, johon astumme, on pitkä, soikulainen ja hämärä. Se on kuin pilarikäytävä, sillä kattoa kannattaa kaksi pylväsriviä, jotka jakavat salin sisäiseen osaan ja ulko-osaan. Pitkin salin pituutta on pöytä, jonka yhdestä päästä tuskin toista eroittaa. Perempänä on toinen pöytä poikkipuolin ja ikkunain luona ynnä siellä täällä seinämillä on niitä myöskin.

    Oven suussa on korkeajalkainen n.k. viinapöytä, josta kävijät iltaisin tyydyttävät ruumiilliset tarpeensa. Sitä voi sanoa, puhuakseni valtiopäiväkielellä, yhdeksi klubin ponneksi eli klämmiksi. Toinen ja paras ponsi on klubilla kuitenkin tuo parin sylen pituinen sanomalehtihylly. Iltasilla kenties useampi saapuu klubiin syödäkseen, mutta näin aamupäivällä käy jokainen tulija hetikohta sanomalehtihyllyn kimppuun. Kaikki oman maan lehdet ja useita ulkomaisia on siellä saatavana.

    Mikä niistä minkin tempaa mukaansa ja kiiruhtaa johonkin valoisampaan paikkaan niitä lukemaan. Kun usealla klubin jäsenellä on kotonaan ainakin joku pääkaupungin lehdistä, niin näytään tavallisimmin tartuttavan maaseutulehtiin. Varsinkin valtiopäivämiehet seuraavat tarkkaan paikkakuntainsa kuulumisia. Lukiessaan pitäjänsä asioita johtuu heille mieleen olot kotipuolessa. Tuolloin tällöin tulee maaseutukirjeissä esille valitsijamiesten mielipiteitä valtiopäivillä käsiteltävistä asioista ja saattaa niidenkin huomioon ottaminen olla paikallaan.

    Jotenkin tunnokkaasti näyttävät varsinkin talonpoikaissäädyn jäsenet tahtovan noudattaa valitsijainsa heille lausumia toiveita.

    Vähä on kuitenkin aamupäivällä väkeä klubissa. Niin pian kun kävijät saavat särvityksi luettaviensa lehtien sisällön, pujahtavat he tiehensä, mennen mikä kotiinsa mietintöjä lukemaan, mikä valiokuntiin mietintöjä tekemään. Tavallisin näkö aamupäivällä klubiin pistäytyessä on seuraava: Joku tai pari tai kolme miestä istuu sanomalehtiin tuijottaen mikä perä-ikkunan alla, mikä sohvassa hyvin mukavaan asentoon heittäytyneenä, mikä lämpiävän uunin edessä jalkojaan sen hohteessa hautoen. Tuolloin tällöin kahisee paperi lukijain hyppysissä ja kuuluu kyökin puolelta astiain kolinaa.

    • * * * *

    Mutta iltapäivällä on klubissa toinen elämä. Kun astuu ovesta sisään, tulvaa tulijata vastaan kirkasta sähköä. Ja sen valossa näkee miehiä kuin haamuja pitkän salin sisässä. Ne ovat kiedotut ainaisen savun huntuun, joka aaltoilee ympäri huonetta kuin sisäänlämpiävässä pirtissä. Se tekee olon kodikkaaksi. Tuon pitkän pöydän ääreen istuu mies miehensä perästä ja vääntää eväspussinsa esille. Millä on olutseideli saatavana, millä tuutinki tehtävänä, mikä pyytää »pihviä», mikä vaatii vasikkata. On muuan savolainen, joka aina tilaa »sikkoo» (gigot).

    Ja ruuan niinkuin juomankin ääressä istutaan siinä sitten eri ryhmissä ja rupatellaan. Talonpojat istuvat tavallisesti talonpoikain kanssa, porvarit porvarien ja papit pappien. Välistä, kun oikein hyvin sattuu, ei yhden pöydän ympärillä istu muita kuin hengen miehiä. Seidelien ääressä pistetään siinä tarinaa, niin että yhtenä surinana käypi.

    Hyvin hupaiselta näyttää varsinkin silloin, kun joku »johtaja», joita papeillakin on, selittää jotain tärkeätä asiaa. Kaljut päät pakkautuvat niin likelle toisiaan kuin suinkin ja muodostavat hyvin kunnioitettavan kehyksen seidelein, punssilasien ja poroastiain ympärille.

    Samallaisia erityisryhmiä muodostavat talonpojatkin. Rauhallisina ja tyytyväisinä istuvat he ja tekevät totiaan. Tuon tuostakin lähenee heitä joku helsinkiläinen, pistäytyy pariin, kättelee ja alkaa innokkaasti puhella. Käsillä ja kielellä koettaa hän nähtävästi saada maaseutulaisille ymmärrettäväksi, mitä pääkaupungissa ajatellaan siitä taikka tästä asiasta. Ukot kuuntelevat ja katsahtavat toisiansa silmiin. Mistä on puhe ja mitä puheeseen vastataan, en ole tilaisuudessa kertomaan, kun istun loitommalla. Mutta jonkun ajan päästä näen helsinkiläisen nousevan ja menevän toiseen samallaiseen ryhmään ja tekevän samalla lailla.

    Kun on ollut kiihkeitä keskusteluja säädyissä tai valiokunnissa, silloin on väkeä tavallista enemmän Suomalaisessa Klubissa. Silloin on liike siellä vilkkaampaa, puhe kova-äänisempää ja nauru hohottavampaa.

    Vaihdetaan yli pöytien mielipiteitä tai tarttuu joku toistaan käsipuoleen, kulettaa pilarin taakse ja selittää ja selittää. Käsien liikkeistä ja kasvojen väänteistä näkyy, vyörytetäänkö siinä jotain kiveä paikoiltaan vai telkitäänkö entisiä vielä lujempaan. Koko kämmenellä tehty varoittava ja rauhoittava viputteleminen kai merkitsee sitä, että pitää olla varovainen... »varovainen», ei tiedä, kuinka voi käydä. Sitä vastoin tekee toinen kiivaita liikkeitä, avaa ja sulkee kätensä ja näyttää tahtovan tehdä ymmärrettäväksi, että mitä hän on sanonut, sen hän on sanonut... että valiokunnan mietintö... ett'ei hän voi luopua mielipiteestään...

    Kun valiokunnat istuvat iltasinkin, odotetaan niiden jäseniä uteliaisuudella tulevaksi. Ja kun ne tulevat ja kun kuullaan äänestyksen tulos, alkaa keskustelu, usein kiivaskin, tehdystä päätöksestä. Valiokuntain jäsenet saavat kenties monestikin puolustaa tingempään mielipiteitään yksityisissä keskusteluissa kuin julkisissa.

    Sillä juomapöydän ääressä on lupa koskea vaikuttimiinkin ja niitä on usein yhtä vaikea salata kuin puolustaa.

    • * * * *

    Hyvin tavallinen näkö on klubissa joku frakkiin ja valkoseen huiviin puettu valtiopäivämies. On ollut jotkut päivälliset, jotka joko on pitänyt säädylle puhemies tai sääty puhemiehelle, maamarsalkka muitten säätyjen puhemiehille ja varapuhemiehille tai muitten säätyjen puhemiehet maamarsalkalle. Ne ovat alkaneet noin klo 4 ja päättyneet silloin, kun muut alkavat syödä illallistaan. Ne ovat kestäneet niin kauvan, että lopettaessa on tullut jo uusi nälkä.

    Sentähdenpä näkeekin usein, että tulija hetikohta käypi viinapöydän kimppuun ja syö niinkuin olisi paastonnut 40 yötä ja 40 päivää. Muuten ovat tuollaiset päivällisiltä tulijat tavallisesti--niin saattaapa sanoa aina--jotenkin hyvällä mielellä.

    Kun he uutisten nälkäisille sanomalehtimiehille ovat saaneet tehdä selkoa päivällisillä pidetyistä puheista, istuvat he johonkin iloiseen pöytään ja jos siellä keskustelut ovat tavallista äänekkäämmät ja kätten ja kasvojen liikkeet vilkkaat kuin venäläisillä, niin ei se muuta kuin lisää yhteistä iloa ja innostusta Suomalaisessa Klubissa.

    Mainitsematta on vielä eräs ryhmä suomalaisen klubin jäseniä. Ne eivät ole valtiopäivämiehiä, mutta kuitenkin kuuluvat he valtiopäivämiehiin.

    He ovat edusmiehiin verraten samassa suhteessa kuin taiteenharrastajat taiteilijoihin. Nuoria maistereja, ylioppilaita, helsinkiläisiä virkamiehiä--semmoisia, jotka suurella tarkkuudella seuraavat kaikkea, mitä valtiopäivillä tapahtuu ja ovat läheisiä tuttavia valtiopäivämiesten kanssa. Itse he miltei lukevat itsensä valtiopäivämiehiksi, lausuvat suurella varmuudella mielipiteensä esillä olevista asioista, tahi antavat hyväntahtoisia neuvoja ja viittauksia siitä, mitenkä /heidän/ mielestään olisi asiat päätettävät. »Jos minä saisin olla puhumassa ja äänestämässä, niin kyllä tietäisin, kuinka...» Ja ell'en erehdy, niin moni heistä aikookin vielä kerran olla puhumassa ja päättämässä.

    Noista ryhmistä on kirjavanlainen Suomalainen Klubi koottu. Sen huoneustossa kohtaavat toisiaan kaikki etevimmät sekä valtiolliset kyvyt että muutkin »nerot» suomalaisessa puolueessa, ne näet, jotka ovat Helsingissä. Ja koska helsinkiläiset itse erittäin mielellään puhuvat siitä, että ainoastaan täällä on neroja ja kykyjä, niin jääkööt he kernaasti siihen luuloonsa.

    Loppuvaikutus, mikä jää kunakin iltana Suomalaisesta Klubista lähtiessä, on se, että suomalainen puolue pääkaupungissakin on jo vahva ja vankka puolue, joka vaatii itselleen tunnustusta ja kunnioitusta tai että se ainakin itse jo tuntee oman arvonsa.

    RITARIHUONEEN LEHTERILLÄ.

    »Päivälehti», 23 p:nä toukok. 1891.

    Nyt kun meillä on olemassa säätyhuone kolmea aatelitonta säätyä varten, jossa ne kaikki saa nähdä yhdessä ryhmässä, unohtuu usein ikäänkuin itsestään, että on olemassa neljäskin sääty s.o. maan ensimäinen sääty. Se on siellä Servaalissaan niin erillään muusta eduskunnasta, että suuri yleisö ainoastaan sattumalta sitä muistaa.

    Ritaristo ja aateli ei kuitenkaan, pelkän uteliaisuudenkin kannalta katsoen, ansaitse tätä syrjäyttämistä. Ulkoasuunsa samoin kuin jäseniinsäkin nähden on se epäilemättä hauskin ja vaihtelevin sääty.

    Ja sen istuntohuonekin antaa katsojalle enemmän ajankuluketta ja enemmän viihdytystä kuin muiden säätyjen, vaikka ne nyt ovatkin vaihtelevammat kuin ennen. Hätäisen silmäyksen luotuaan alas saliin ryhtyykin lehterille tulija ensiksi ritarihuoneen seiniä tarkastelemaan. Jos hän on sukukilpien ihailija, niin olisi hänellä työalaa koko valtiopäiväkaudeksi tutkiessaan noita outoja merkkejä, joiden pitäisi kuvata niitä avuja, mitkä sen ja sen suvun esi-isälle kerran maailmassa ovat olleet ominaisia.

    Kuinka paljon itsensä kiitosta lienee noissa monivärisissä kiivissä ja useinkin hiukan pöyhkeileviltä tuntuvissa synboolisissa kuvioissa, ei aina niin varmaan voi sanoa, mutta että niiden monenkin kautta herää muistoja kunniakkaista tapahtumista isänmaan historiassa, sitä ei voi kieltää.

    Ritarihuone on tavallaan kuvilla varustettu kansamme loistoajan historia ja ainakin siihen nähden se varsinkin tähän aikaan säilyttää paikkansa säätyjen joukossa. Aatelissukujemme historia on yksi lehti itsenäisen kehityksemme historiaa. Onhan siellä tosin korkealla kunniasijalla suuri joukko sellaisiakin kilpiä, joita ei ole kaikin puolin kannettu kansan kunniaksi ja jotka eivät koskaan ole välkkyneet muulloin kuin silloin, kun ylhäältä päin tuleva aurinko on niihin sattumalta säteensä luonut.

    Mutta on siellä niitäkin, joilla on /oma/ kirkas loistonsa ja jotka ovat sinne kohotetut palkinnoksi isänmaalle tehdyistä palveluksista, olkootpa nämä sitten tehdyt tappotantereella taikka yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa työssä.

    Kun sitten seiniltä siirtyy alas lattialle, niin kohtaa sielläkin silmää suurempi vaihtelevaisuus kuin muissa säädyissä. Istuntohuone on iso ja iloinen, ikkunat ovat suuret ja tavallisesta lasista, niin että päivä pääsee himmenemättä paistamaan sisään. Lehterillä istuessaan voi nähdä ulos tuohon pieneen ritarihuoneen edustalla olevaan puistoon ja välkkyy sieltä tuolta ulompaa palanen eteläsatamaa ja avonaista mertakin. Maamarsalkan ja sihteerin pöydät ovat verhotut punasella veralla ja säädyn jäsenten pulpetit ja istuimet tekevät valoisan ja keveän vaikutuksen.

    Maamarsalkan ulkomuoto, hänen vieressään oleva pitkä kultanuppuinen sauva, jonka hän kantaa virkansa merkiksi, virkahännyksiin puetut virkamiehet, virkaroseteilla varustetut vahtimestarit ja korkeaselustimiset tuolit lasien puoleisella seinämällä antavat tuolle keveydelle kuitenkin jonkunlaisen virallisen arvokkaisuuden, joka niin hyvin sopii yhteen säädyn muistojen ja hengen kanssa.

    Tuossa ympäristössä liikkuvat sitten ritariston ja aatelin jäsenet ja vetävät sekä seiniltä että sisustuksesta huomiomme pian omaan puoleensa.

    Ei missään säädyssä ole niin vaihtelevia ja erilaisia tyyppejä kuin ritaristossa ja aatelissa. Se tulee kai siitä, että ei mikään muu sääty ole kokoonpantu niin kirjavista aineksista kuin tämä. Kaikki muut ammatit paitse papin ammatti ovat siellä jollain tavalla edustetut--ja onhan siellä sekin, sillä pappejahan ovat hrat Björkenheim ja Boije, vaikka ovatkin maallikkopappeja. Ritaristossa ja aatelissa istuu paitse muutamia harvoja maanviljelijöitä ja sotilaita, liikemiehiä, teollisuuden harjoittajia, virkamiehiä monelta eri alalta, varsinaisia ammattilaisiakin niinkuin esim. hra von Wright, eikä sieltä puutu taiteenkaan harjoittajia ja harrastajia, kun muistaa, että professori v.

    Becker on aatelismies ja että samassa säädyssä istuu vanha hra B.O. Schauman.

    Ritariston ja aatelin ulkomuotoa tarkastaessaan pistävät hetikohta silmään erittäinkin muutamat muista helposti erottuvat vartalot ja kasvot.

    Maamarsalkka itse, vaikka hän ei olisikaan niin huomattavalla paikalla kuin on, vaan istuisi tavallisen aatelismiehen tuolilla, saisi muutenkin hetikohta silmät itseensä kääntymään. Pitkä, solakka vartalo, niin pitkä, ett'ei sille näytä loppua tulevankaan, musta ihonväri ja hoikat kasvot muistuttavat kovin elävästi jotain synkkämielistä itämaalaista ruhtinasta, jonka oikea puku olisi valkoinen viitta ja uljas turbaani. Mutta omituisen arvokkaalta hän näyttää frakkipuvussaankin, kun hän sauva kädessään saapuu sisään kumartaen kohteliaasti kaikille tahoille ja vastaanottaen samanlaisen tervehdyksen paikoillaan seisovilta säädyn jäseniltä.

    von Haartmanin vastakohtana kilpailee katsojain ensi huomiosta August Schauman, joka on täydellinen perikuva pohjoismaalaisesta. Hänen leveät hartiansa, rehevä vartalonsa, kohotettu päänsä ja ennen kaikkia nuo lempeät ja avonaiset lainehtivan valkoisen parran ympäröimät kasvot näyttävät viittaavan siihen, että niiden kantaja polveutuu jostain vanhasta skandinavilaisesta muinaissankarisuvusta. Hra Schaumanin veli hra B.O. Schauman, joka muuten on säätynsä ja kenties koko eduskunnan alkuperäisimpiä ilmiöitä, näyttää kuitenkin olevan todistus siitä, että Schaumanin suku on itsepintaista suomalaista perijuurta.

    Ulkomuodoltaan samoinkuin muultakin esiintymiseltään on säädyn komeimpia miehiä hra L. Mechelin, jonka huomaa hetikohta, kun hän astuu sisään. Hän on kenties säädyn ryhdikkäin mies ja näyttää kiinteälle napitetussa takissaan melkein sotilaalta siviilipuvussa.

    Sitävastoin luulisi sota-asiain päällikköä, senaattori Procopétä siviilimieheksi sotapuvussa. Hän on kuin lauhkea, hyvin voipa tilanomistaja, joka, univormu höllästi ruumiin ympärillä ja lahkeet pehmeissä laskoksissa, tyynesti ja hiukan veltosti käyskentelee tuolla kuin tiluksillaan, kädet mukavasti selän taakse solmittuina.

    Kamariherra Taube on myöskin niitä miehiä, joista ei voi olla kysymättä, kuka hän on tuo pieni, ketterä kääpiö, joka näyttää olevan pelkkää jäykkää vanhan kansan kohteliaisuutta. Samaa maata on juhlamenojen ohjaaja, parooni Linder, jonka kumarrukset ja täsmälleen lukkoon napsahtavat jalkatemput tulevat ijäti yhtäläisinä takaisin valtiopäiviä avattaessa ja päätettäessä.

    Yleensä saa ritaristossa ja aatelissa nähdä erittäin kohteliaita, välistä melkein kylmän arvokkaita kumarruksia--muitten säätyjen jäsenet näkyvät pään nyökkäyksistä päättäen olevan vanhoja veljiä keskenään--, mutta ei sentään milloinkaan niin täydellisesti onnistuneessa muodossa kuin silloin, kun nämä kaksi kamariherraa sattuvat vastakkain. Siinä vivahtaa silloin esiin jotain vanhaa kustaavilaisuutta, joka ei ole yhden sukupolven saavutettavissa.

    Useissa säädyn nuoremmissa aatelismiehissä on kenties enemmän pariisilaista chic'iä, mutta ei se ole kuitenkaan sitä samaa vanhan hovi- tai tallimestarin n.s. sisällisestä vakuutuksesta lähtevää liikkeitten tasapainoa, joka aina tietää, mille puolen ja miten paljon kallistuu.

    Eivät sentään säädyn huomattavimmat miehet läheskään kaikki astu esiin näin ensi silmäyksellä.

    Vasta sitten kun istunto on alkanut ja he ovat asettuneet paikoilleen, tulevat etevimmät kyvyt kuuluville.

    Vaikka ritariston ja aatelin jäsenet istuvatkin arvon mukaisessa järjestyksessä, nimittäin siten, että istuimien sisimmäisessä kehässä ovat kaikkein jalosukuisimmat kreivit ja ulommaisimmassa tavalliset aatelismiehet, joiden jalosukuisuus on eilispäivästä, niin ei tuo jakoperustus enää pidä paikkaansa etevyyteen nähden. Päin vastoin tuntuu siltä, että kyky laajenee kehän mukaan ja että viimeiset takarivin miehet tulevat ensimäisiksi.

    Poikkeuksia kuitenkin on, ja ensimäinen niistä on ritariston ja aatelin ensimäinen mies, professori vapaaherra R.A. Wrede, joka edustaa ensimäistä kreivillistä Creutzin sukua ja jonka omankin suvun juuret pistävät kauvas menneisyyteen. Vapaaherra R.A. Wrede on säätynsä kaikista etevimpiä ja taitavimpia miehiä. Hän on tavattoman tarkkapäinen lakimies ja aina johdonmukainen lausunnoissaan, jotka kyllä tuntuvat hiukan kuivilta, mutta sattuvatkin sentähden aina ytimeen, niinkuin hyvin laaditut lakipykälät.

    Kaikkia hänen lausunnoitaan kuuntelee sääty hiljaa ja tarkkaavaisesti ja jos hänen mielipiteeseensä yhtyy hra L. Mechelin, niin on äänestyksen tulos selvä. Jos taas nämä molemmat säädyn parhaat lakimiehet sattuvat olemaan eri mieltä, niin seuraa sääty tavallisesti mieluummin vapaaherra Wredeä kuin Mecheliniä. Hän on hiukan kumarahartiainen ja puhuu vaatimattomalla, melkein nöyrällä äänellä, muistuttaen sekä ulkomuodossaan että esiintymisessään hiukan senaattori Y.Z.

    Yrjö-Koskista.

    Vapaaherra Wreden henkiystävä, vaikkakin luonteeltaan hänen täydellinen vastakohtansa, on ruotsinmielisyydestään kuuluisa Sarvilahden parooni V.M. von Born. Nämä molemmat vapaaherrat kulkevat keskusteluissa usein rinnakkain ja kannattavat toisiaan. Heidän nimensä tullaan aina mainitsemaan yhdessä näiden valtiopäiväin historiassa, sillä ne olivat molemmat tuon tunnetun postianomuksen alla. Vapaahra von Born näyttää muuten olevan mies, joka todenteolla koettaa toteuttaa ohjetta /noblesse oblige/ ja sovittaa käytös- ja katsantotavan suoruutta myöskin politiikkaan, jossa valitettavasti kyllä ei suu aina saa puhua mitä sydän tahtoisi sanoa.

    Näistä molemmista miehistä saa siirtyä kappaleen matkaa, ennenkun katsoja kohtaa jonkun huomattavamman miehen. Teollisuushallituksen intendentti hra L. Gripenberg on ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja vaatimaton, mutta sen sijaan yksi eduskunnan kyvykkäimpiä, teräväpäisimpiä ja työteliäimpiä jäseniä. Varsinkin on hän rautatieasioissa ensimäisiä auktoriteetteja ja tuo paljon kiitetty rautatievaliokunnan mietintö lienee hänen kirjoittamansa. Taitavia fakkimiehiä ovat myöskin alallaan yksi meidän suurimmista ja innokkaimmista suurviljelijöistämme, maanviljelysneuvos N. Grotenfelt, ja yksi laajaliikkeisimpiä liikemiehiämme kauppaneuvos W. Hackman, joka on valtiovaliokunnan puheenjohtaja.

    Kuuluisimpia ja tunnetuimpia ei ainoastaan meillä, mutta myöskin naapurimaissa ja muualla ulkomailla ovat nuo »separatistin» brutus-nimeä kantavat eronneet hallituksen jäsenet hrat L. Mechelin, R. Montgomery ja von Weissenberg. Heidän olonsa ritaristossa ja aatelissa antaa tälle säädylle, sen päätöksille ja lausunnoille paljoa tärkeämmän merkityksen kuin on muilla.

    He tuntevat »aseman» likempää kuin kukaan muu ja heidän sanansa ovat painaneet ja painanevat vieläkin paljon siinä kultavaa'asssa, josta tätä nykyä nähdään yleinen mielipide ulkopolitiikkamme suhteen.--Hra Mecheliniä kuvaa sitäpaitse vielä näilläkin valtiopäivillä se, että hän kokee pysytellä tavallisen puoluejakomme ulkopuolella ja että hän, äskettäin vielä hallitusmies ollen, antaa kannatuksen hallituksen toimenpiteille, joista monet muuten vielä ovat hänen omiakin toimenpiteitään.--Hra Montgomeryllä on yksi näiden valtiopäiväin suurimpia luottamustoimia: hän on lakivaliokunnan puheenjohtaja, sen valiokunnan, jossa ovat laaditut mietinnöt postiasiassa ja rikoslakiasiassa.--Mitä sitten hra von Weissenbergiin tulee, niin ei hänellä kenties valtiopäivämiehenä ole ollut niin huomattavaa asemaa kuin edellisillä, mutta hän saa olla tyytyväinen laakereihinsa.

    Hän sanoi kerran sanottavansa omantuntonsa mukaan, ja poistui nauttimaan kansansa kiitoksesta ja kunnioituksesta.

    Ritariston ja aatelin vaikuttavia ja yksi sen puheliaimpia miehiä on hra K. Antell, joka useimmittain käy yhdessä vapaaherrain Wreden ja von Bornin kanssa.

    Lähellä häntä, tuolirivin viimeisessä kaaressa istuu hra Th. Rein. Hän on itsenäinen ja selväkantainen. Ollen säädyn harvoja suomenmielisiä ei hänen mielipiteensä puolueasioissa taikka niiksi tehdyissä saavuta säädyn kannatusta. Mutta hänen lausuntonsa ovat kuitenkin aina sellaisia, että niitä on vaikeanlainen olla huomioon ottamatta. Ne ovat perinpohjaisia ja opettavia ja niillä on se suuri etu usean muun rinnalla, että ne aina asettuvat n. s. periaatteen kannalle.

    Säädyn äärimmäisessä laidassa, maamarsalkan vasemmalla puolella, istuu kouluylihallituksen esimies, talousvaliokunnan puheenjohtaja hra L.

    Lindelöf, jonka nimi usein näkyy referaateissa ja joka varsinkin kouluasioissa lienee auktoriteetti.

    Vastapäätä häntä, kaukana toisella puolen salia on hra Yrjö-Koskisen paikka--mutta ennenkun tulemme häneen, merkitkäämme sivumennen muistoomme muutamia säädyn nuoremmista miehistä, niistä näet, jotka eivät istu aivan ääneti. Näitä ovat hrat Kustavi Grotenfelt, joka äänekkäästi ja innokkaasti kannattaa Yrjö-Koskista;--vapaahra R.F. von Willebrand, joka ijältään on nuori, vaikka mielipiteiltään vanha ja jonka kykyä kuvannee yleisen valitusvaliokunnan mietintö kirjailijapalkkioasiasta, mikä lienee ollut hänen kirjoittamansa; --maisteri E.G.

    Lagus, joka on pontevasti esiintynyt kouluasioissa; sekä vapaahra Langenskiöld, joka tarkkaan valvoo sitä, että lakitekstit ovat oikein laaditut ja joka mielellään näkyy ilmoittavan varovaisuuden politiikkaa kannattavansa. Yhteydessä näiden kanssa sopinee mainita raittiusliikkeen johtaja A.A. Granfelt ja työväenliikkeen johtaja tehtailija v. Wright, jotka eivät koskaan laiminlyö tulemasta esille, silloinkun heidän asiansakin tulevat esille.

    Yrjö-Koskinen sitten? Hän on Suomen nuorimpia aatelismiehiä ja istuu säätynsä melkein viimeisenä miehenä. Mutta ainoastaan nimeksi, sillä kieltämättä on hän kykyyn nähden sen ensimäisiä. Tavallisesti ei häntä näe istunnoissa läsnä. Ainoastaan harvoin, silloinkun on joku hänen alkuunpanostaan syntynyt armollinen esitys käsiteltävänä tai kun joku muu ohjelmakysymys on tuleva esille, nähdään hänen astua nyökkäsevän sisään ja asettuvan tuolilleen, johon hän painautuu kasvot melkein kiinni asiapapereissa.

    Hänen tulonsa herättää aina huomiota ja vielä enemmän se, kun hän pyytää puheenvuoroa. Koko sääty lähtee vaeltamaan hänen puolelleen salia, ett'ei menisi hukkaan ainoakaan sana. Siinä mustassa arvostelevan näköisessä ryhmässä, joka täten muodostuu suomalaisen puolueen vaikuttavimman miehen ja sen politiikan johtajan ympärille, herättävät huomiota varsinkin kaksi miestä, jotka näyttävät kokoavan korviinsa jokaisen sanan puhujan suusta. Nuo kaksi ovat senaattori vapaahra von Alfthan ja vapaahra Hisinger, jotka molemmat ovat vähäkuuloisia.

    Edellisellä on ääniaaltojen kokoamista varten hampaissaan kahvitarjottimen kokoinen metallilevy, jota purren hän tuimasti tuijottaa virkatoveriaan suoraan silmiin, seisoen aivan hänen edessään. Jälkimäinen taas kääntyy selin puhujaan, mutta ojentaa häntä kohden tuntosarvenaan mustan kuulotorven eikä hievahdakaan, ennenkun puhe on päättänyt. Syrjäistä tuo ryhmä hiukan hymyilyttää, mutta sääty näkyy hyvin tottuneen sitä näkemään.

    Senaattori Yrjö-Koskisen lausunnot ovat usein pitkiäkin, mutta aina tietysti asiallisia ja hyvin mietityitä. Usein herättävät ne ankaraa vastustusta, sillä ritaristo ja aateli ei ole se sääty, johon pystyisivät kirkollisasiain toimituskunnan päällikön ja entisen pappissäädyn johtajan syyt ja terävät, tyynellä, varmalla kädellä tehdyt pistokset. Mutta puheet eivät nähtävästi ole aijotutkaan omaa säätyä varten. Ne ovat ylipäällikön ohjeita esikunnan kenraaleille pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Sanomalehdissä julaistuina vaikuttavat sitäpaitse hra Yrjö-Koskisen lausunnot semmoisinaankin näiden kahden säädyn uskollisiin sotamiehiin.

    Kun hän on lopettanut ja jälleen vaipunut istuimelleen, hajoo ryhmä ja sääty on valmis äänestämään, ja melkein säännöllisesti äänestämään kumoon sen ehdotuksen, jonka puhuja on tehnyt. Joskin siihen useimmittain vaikuttaakin vastakkainen maailman katsantotapa ja periaatteellinen eroavaisuus mielipiteissä, niin tuntuu välistä siltä kuin ehdotus menisi kumoon siksi, että sen tekijä on--Yrjö-Koskinen.

    Nämä ovat ritariston ja aatelin huomattavimmat miehet ainakin sen mukaan, mitä lehteriltä katsoen voi päättää. Miehiä on tosin muitakin, sillä ritaristossa ja aatelissa on näillä valtiopäivillä valtiopäiväkalenterin mukaan 112 miestä. He eivät kuitenkaan koskaan avaa suutaan, ei edes ilmoittaakseen, mitä mielipidettä he milloinkin kannattavat. Mutta yhden sellaisen tyhjän täytteenä olevan itseoikeutetun miehen poispantu lippu voi kuitenkin ratkaista koko maalle ylen tärkeitä asioita. Tuossa on kyllä yksi ritariston ja aatelin varjopuolia, mutta se on asia, joka ei tähän aikaan puhumalla paranne.

    Ritaristoon ja aateliin, samoinkuin eduskuntaan yleensä, täytyy nykyaikaan tyytyä sellaisena kuin se on ja sitä siltä kannalta arvostella.

    SAMAN KATON ALLA.

    »Päivälehti», tammikuun 27 p:nä 1891.

    Sanottakoon mitä tahansa siitä, että nykyiset valtiopäivät kokoontuvat aikana, jolloin ei juuri tee mieli mitään iloisin mielin katselemaan ja että edusmiehet surullisin tuntein astuvat istuntohuoneisiinsa, on kuitenkin yksi seikka, joka mieltä hiukan keventää. Suomen säädyillä on oma kotinsa, oma lietensä, oma katto päänsä päällä. Ja sen merkitys on suurempi kuin kenties ensi hetkellä voi ajatellakaan. En puhu siitä käytännöllisestä hyödystä, jonka tuottaa oman huoneen mukavuus.

    Se on kyllä suuri etu sekin, kun ei tarvitse hakea toisiaan milloin mistäkin tilapäisesti vuokratusta yksityisestä koulusalista, ja erittäinkin ovat siitä kuulijat kiitolliset. Mutta huoneen suurin merkitys on sen n.s. aatteellinen puoli, sen yhdistävä merkitys. On epäilemättä turvallinen tunne se, kun saa kokoontua likelle toisiaan, painautua ikäänkuin kylki kylkeen kiinni. Se synnyttää luottamusta, se luo mieliin tunteen siitä, että nuo kolme ovat yksi.

    Edusmiehet veljeytyvät, tapaavat toisiaan, ovat pakoitetut seurustelemaan keskenään ja tulevat tuntemaan toisensa mielipiteet yksityisessäkin sananvaihdossa.

    Ja onhan sitäpaitse tämä rakennus jo nyt tulos eduskuntamme yksimielisyydestä. Se valmistui juuri siihen aikaan, jolloin säätyjen eri ainekset olivat ehtineet vaikuttaa toisiinsa niin paljon, että ne voivat kansamme tärkeimmissä elinkysymyksissä sulautua yksimielisyyteen.

    Eri säikeet, jotka aikoinaan useinkin pyrkivät vetämään eri haaroille, ovat nyt punoutuneet yhdeksi ainoaksi vahvaksi köydeksi. Ja kun siihen oli kehitytty, silloin kohosi säätyhuonekin sisältönsä oikeaksi ja sitä sattuvasti kuvaavaksi ulkomuodoksi.

    Huolimatta kaikesta saattaa siis tieto tästä mielen rauhalliseksi ja turvalliseksi. Tuntuu siltä kuin laki ja oikeus voisivat paeta tänne niinkuin alttarin juurelle, jossa olisi pyhyyden rikos niitä häiritä.

    Katosta tuleva himmeähkö kirkon valokin vielä lisää tätä vaikutusta.

    Säätyhuoneen juhlallisuus yhdessä aikain totisuuden kanssa vaikuttaa epäilemättä korottavasti jokaiseen valtio-päivämieheenkin. Tavallista jäykempinä, tavallista huolekkaampina, mutta samalla kasvon piirteet päättäväisinä, näkyvät he astuvan leveitä ulkoportaita myöten pääoven edessä olevien pilarien välitse tähän palatsimaiseen rakennukseensa.

    Hiljalleen heittävät he päällysvaatteensa alakäytävään ja kohoavat istuntosaleihinsa toisessa kerroksessa, jonne kolmannesta kerroksesta katsoja kunnioituksella ja osanotolla seuraa heitä.

    Ylhäällä istuntohuoneen parvella on sama mieliala kuin alhaallakin.

    Edusmiesten vastuunalaisuuden tunne kohoaa tännekin ja tunkee läpi senkin, joka itse ei tiedä voivansa mitään suoranaista tehdä. Se enentää myötätuntoisuuden heitä kohtaan melkein ihailuksi. Sillä senhän on kuullut heidän puheistaan ja senhän tiesi jo ilman sitäkin, että he ovat valmiit tekemään kansansa hyväksi kaiken, mikä heidän voimissaan on, ja että he myöskin paljoon kykenevät, sen on heidän entinen toimintansa osoittanut.

    Yhdeltä tiukasti koossa pysyvältä joukolta he näyttävät. Eikä tule päähänkään heitä jakaa eri puolueihin. Ei porvarissäädyn lehterillä nyt enää ole niin vierasta ja kylmää suomenmieliselle katsojalle kuin ennen aikaan. Epäkansallinen enemmistö näyttää sulautuneen suomenmieliseen vähemmistöön yhdeksi isänmaalliseksi kokonaisuudeksi.

    Suomenkielen puhumista eivät ruotsinkielen käyttäjät näy katsovan miksikään protestiksi: se on luonnollinen, totuttu tapa, jota kunnioituksella kohdellaan.

    Pappissäätyyn meni ennen sillä mielellä kuin menee seuraan, jonka mielipiteet eivät useassa asiassa sovi omiin. Hienonen pilkan hymy huulilla siellä yleisö kernaasti laitteli mielessään sukkeluuksia »mustasta seinästä», ylhäältä päin tulevasta valosta ja muusta semmoisesta. Ajat ovat muuttuneet. Mutta seinä on nyt muuri, jonka suojaan mieluumminkin tahdottaisiin turvautua kuin käydä sitä rikkomaan.

    Talonpoikaissäädyn parvelle tultuaan oli ennen useimman kuulijan ensimäinen mielitehtävä hajoittaa edusmiehiä eri ryhmiin, etsiä »vanhoja» ja »nuoria», laskea Meurmannin miehet ja Castrénin miehet.

    Kuka sitä nyt ajattelee? Eivät ainakaan nämä »johtajat» itse. Ennen olivat he sijoittuneet toisistaan niin kauvaksi kuin mahdollista, koko sali oli väliä, mutta nyt istuvat he likempänä toisiaan, samalla puolen huonetta, ainoastaan jonkun pulpettirivin eroittamina. Usein näkee heidän yhdessä totisesti tuumivan ja keskustelevan hartaasti keskenään. Aivan varmaankin on satiirinen vanhus säästävä pistopuheensa iloisempiin aikoihin ja hra Castrénin vastaukseksi tähdätyt repliikit koettanevat olla vähemmin terävät.

    Tällainen on vaikutus ensimäisestä käynnistä säätyjen istunnossa. Ja jos on totta, että on oikea ja pysyvä se äkkivaikutus, minkä saapi jostain henkilöstä häntä ensi kerran kohdatessaan, niin tuskinpa se sääntö tulee tässäkään tapauksessa suuresti muuttumaan.

    MATKOILTA OMASSA MAASSA

    KESÄKUVIA.

    I

    KIRKONMÄELLÄ.

    »Keski-Suomi», syyskuun 23 p:nä ja seur. 1886.

    Ei ole juuri milloinkaan tehnyt mieleni matkustamaan Aavasaksalle tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten jälkiä myöten Venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Wiroon tai muiden suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansantieteellisiä riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin hakenut tai saanut jonkun stipendin, jonka avulla olisin voinut tehdä huvimatkan ulkomaalle vuodeksi tai pariksi.

    Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin kaikki muutkin tähän maailman aikaan.

    Paljon minulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta ulommaksi. Ei ole minulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä, joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat, ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoamaan.

    En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa minkäänlaisesta »saaliista», jota kaikki muut matkamiehet saavat kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden ett'en ole mitään saalista kokoon saanut.

    Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aion matkastani kirjoittaa.

    Ja katson itseni siihen oikeutetuksi, etupäässä sentähden, että aion noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä näet aion kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. Vaan jos sattuisi niin, että joskus »poikkeaisin aineestani» ja kertoisin siinä sivussa jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on poikkeuksensa.

    /Minä/ siis lähdin liikeelle muutamasta suuresta kirkonkylästä, jonka nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia kirkonkyliä on Suomessa satoja. Vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä suurimpia, sillä se oli suuren pitäjän keskessä. Lavea maaseutu levisi parin kolmen peninkulman päähän joka haaralle, vaikka olisit lähtenyt mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. Ja tämän maaseudun väki se kokoontui tähän kirkkoon joka sunnuntai yhteistä Jumalaansa yhteisin voimin palvelemaan.

    Jo lauvantai-iltana se tänne saapui ja aina oli sillä yksi tie ja kaksi asiaa. Siellä kirkolla käydessään se saattoi toimittaa sekä aineelliset että hengelliset asiansa. Ja ihmiset tulivat tänne kuin maailmansa keskipisteeseen, jossa oli kaikki ne huvit tarjottavana, mitä maailma heille keskimäärin saattoi tarjota. Toiset tulivat höyry- tai kirkkovenheissä suurten selkäin takaa, toiset kaukaisista mäkikylistä hevosella ajaen.

    Ne, joilla oli pappilaan asiata, ne sinne poikkesivat, mutta suurin osa meni sivu kirkon ja pappilan ja kiiruhti kauppamiehiin tahi meni kamreerin eli vallesmannin puheille. Ja näiden asiat olivat tärkeämpiä kuin noiden edellisten ja niiden toimittamista sitä oikeastaan »kirkolla» käymiseksi kutsuttiin.

    Ja »kirkolla» käymiseen se useilta jäikin, vaikka »kirkossa» olivat käyvinään ja kotiin tultuaan sanoivat terveisiä »kirkosta». Se se oli lähtiessäkin olevinaan tärkeintä asiaa, mutta kuta enemmän kirkonkylää läheni, sitä pienemmäksi painui mielessä kirkko ja sitä isommaksi kasvoivat maalliset asiat ja kauppamiehen puoti.

    Sinnehän oli niin mukava hevosensa sitoa valmiiseen ruuheen kauppamiehen makasiinin eteen, nostaa voi-astia kärryistä ja kantaa se puotiin. Sillä sitten suorittaa talvellinen puotivelka ja saada itselleen sikari suuhun ja emännän kouraan naula kahvia. Ja tarinoida ja rupatella ja puhua laidasta laitaan kaiken maailman poudat ja sateet, sekä kysellä muiden heinänteosta ja leikkuusta ja samalla selittää omiaan.

    Jos sitten vielä lisäksi oli nuori mies ja käveli verkanuttuun puettuna, jalassa punasuiset suvarohvisaappaat, niin mikä mielihyvä tavata maantien varrella neitosta neitosen vieressä, kättä lyödä ja keikaroiden kävellä! Ja viedä tuttavansa suntion matammiin ja juoda ja juottaa sikurikahvit korpun kanssa.

    Tai jos oli ryyppymies, niin mikä riemu ja sydämmen tyydytys tavata toinen ryyppymies, hankkia puteli viinaa ja povi pullollaan juosta vihkaista pitäjäntuvan taakse männikköön, istua siellä aikansa ja kiikaroida putelin pohjan läpi kirkasta kesäistä taivasta, sekä hihkaisten palata kirkon kylän maantietä kokemaan, että tokko se kannatti, ja kuulemaan mitenkä koreasti helähtelivät ikkunat seinillä kahden puolen tietä--.

    Oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän kirkonkylään, jossa edellisenä iltana ja yönä oli maaseudun väki mellastanut iloaan pitäen ja nauttien kaikesta siitä hauskuudesta, jota tämän pitäjän »kulttuurin» keskipiste voi heille tarjota. Yöllisten kuleksivain laulut, ikkunain helinä ja aidanseipäitten läiskinä oli aina pappilaan asti kuulunut ja herättänyt rovastinkin hänen sikeästä unestaan. Mutta rovasti oli ikkunansa kahteen hakaan vetänyt ja vetänyt peitteen paremmin korvilleen. Sillä minkäpä hän maailmalle mahtoi, joka meni omaa menoaan eikä kysynyt häneltä lupaa. Kun vielä kellonsoittaja ja haudankaivajakin olivat yhdessä joukossa.

    Ja sitten arveli hän toisekseen niin, että jos ne lauvantaina huutavat, niin ovat ne sitten sitä siivommalla sunnuntaina kirkossa.

    Hyvin hän tunsikin seurakuntansa ja tiesi jo vanhastaan, kuinka pian tässä maailmassa olojen ulkomuoto muuttuu. Sillä ihana olikin jo heti kohta pyhäinen aamu ja kaikki oli kuin kiilloitettua jälleen.

    Aamupuoleen oli hiukan sataa pihauttanut karjankynteen ja kun pilvet tuossa ennen aamiaista hajosivat, valaisi aurinko kuin puhtaaksi pestyä seutua. Kirkko oli kuin valkeudella valeltuna aamupäivän paisteessa, ikkunat hohtivat ja risti kiilteli kauvas kaukaisiin seutuihin, näkyen loitolle korkeihin mäkikylihin. Ja pappilata, joka kostean koivikon sisässä pilkotti vähän matkaa kirkosta, verhosi sitäkin sellainen salaperäinen sunnuntai-aamun pyhyys, joka tavallisesti aina laskeutuu vanhojen asuinpaikkojen päälle. Ja joka laskeutuu joka paikan päälle, mikä vaan sen alle joutuu.

    Yksin suljettujen kauppapuotien ja kiinni pantujen kapakoiden ja pölyisen maantien, sanalla sanoen koko kuluneen kirkonkylän päälle. Se ei valitse paikkaa eikä katso ihmisten muotoa.

    Niin että siinä valaistuksessa ovat ajettuine partoineen ja puhtaine paidankauluksineen suntio ja haudankaivaja yhtä arvokkaan ja pyhäisen näköisiä kuin rovasti ja kappalainenkin, kulkiessaan peräkkäin papinkellon soidessa pappilasta kirkkoon, jonka ympärillä rauhallisesti parveilee sinne saapunut pitäjän väki.

    Niinkuin jo sanoin, oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän kirkonkylään, parahiksi nähdäkseni, kun papisto läheni sakastin ovea.

    Ukkoja oli sakastin oven edustalla seisonut odottamassa saadakseen tervehtiä rovastia, ja akkoja rappusilla istunut. Mutta nyt ne nousivat seisoalleen, väistyivät syrjään ja tekivät hyvän huomenen, toiset kumartaen toiset niiaten. Ja kun minä arvasin rovastin yölliset aatokset, niin tiesin myöskin hänen tämänaamuisensa. Ja tätä hän ajatteli siinä kohotessaan kirkkoonsa ja luodessaan silmäyksen yli viheriän kirkonmäen ja siinä liikkuvan hartaan näköisen kansan: kävipähän aavistukseni toteen, kun ei nyt näy jälkeäkään yön syntisestä elämästä... ei jälkeäkään... kaikki on sunnuntaiaamun tenhovoima huuhtaissut näkymättömiin.

    Mutta minä en mennyt kirkkoon, niinkuin sinne eivät vielä menneet monet muutkaan. Jäin kirkon edustalle käyskentelemään niinkuin jäi sinne suuri osa muutakin kansaa, sillä »ohjelmassa» oli saarnoja kokonaista kolme ja kuulutuksiin oli pitkä aika vielä. Ja täällä tuulla höllytteli lauhkea eteläinen, kun kirkossa sen sijaan oli ummehtunut ilma ja tukahduttava kuumuus.

    En siis mennyt kirkkoon, vaan jäin sen ympäryksiä katselemaan. Suuren selän niemessä olin ja kahden puolen oli ruohoiset lahdelmat, joiden ranteilla näkyi taloja talojen takana ja peltoja pelloissaan kiinni.

    Kaikki oli hyvin rakennettua ja hyvin viljeltyä. Muutamalta mieheltä, joka oli useiden muiden kanssa seurannut minua, minne vaan kuljin, kysyin, kuka tuossa niemekkeessä asui vasemman puolisen lahden rannalla. Mutta ennenkun hän vastasi minun kysymykseeni, tahtoi hän tietää mikä mies häntä puhutteli.

    Minä selitin säätyni ja arvoni.

    --Vai ylioppilas... niin tuota työ ootta sitte semmoinen tutentti, niinkuin rovastin nuori herra...

    --Semmoinen, selitin minä.

    --Meinoottako sitä papiksi?

    En sanonut meinoovani.

    --Vaan sehän se ois hyvä virka.

    --Saattaisipa olla hyväkin, sanoin minä ja uudistin kysymykseni.

    --Tuossa, siinä asuu kappalainen ja tuolla, jonka katto paistaa metän takkoo, on vallesmannin paikka.

    --Siellä näyttää olevan laajat viljelykset?

    --Loajathan ne on... niin isot, ett'ei niihen meäree tiijäkkään. Joka kyntääkin uuven muotisilla oatroilla ja puip riihesä höyrymassiinalla...

    --Totta kai hän leikkaakin koneilla?

    --Jo on monet vu'et leikanna ja niittännä...

    --Onko täällä muillakin maanviljelyskoneita? kysyin kääntyen samassa miesjoukkoon, joka oli kokoontunut ympärilleni.

    Ja vuorotellen siinä miehet alkoivat vastailla, ottaen vähä väliä suunvuoron toisiltaan.

    --On niitä rovastii muutamia itelleen laittanna, voan eipä niitä muilla taija olla...

    --Ompaan kauppamiehelläi leikkuumassiina...

    --Kenellä kauppiaalla?

    --Tuolla, jonka puot tuossa näkkyy...

    --Onko hän varakas mies?

    --Mikäs se on kauppamies muu kuin rikas... pittää elon kauppoo ja voin kauppoo ja kaiken muun tavaran kauppoo...

    --Eikös kellään maanmiehellä ole uudenaikaisia koneita?

    --Ei niitä kannata talonpoikain pittee... tulloo semmoisen pito vähävaraiselle kalliiks...

    --Tokko lie muilla niitä kuin kirkonkylän herroilla.

    --Ompaan Hovin herrallakin.

    --Ei oo muuta kuin vältti.

    --Etpä tunnu tietävänkään, kun eilen illalla tuli höyryssä niittokone ja kirkkoaijan jälestä kuulutaan lähettävän sitä viemään.

    --Kuka hän on tuo Hovin herra?

    --Sitä vaan sanotaan Hovin herraks... sinne on tästä yheksän neljännestä.

    --Kulkeeko sinne höyry?

    --Kulokoohan sinne höyry... se käyp tok joka lauvantai hakemassa kirkkoväkkee ja pyhänä viep takasi...

    --Siinähän minä sitten pääsenkin...

    --Minnekkä se on herralla sinne matka...

    --Eikös sieltä pääse naapuripitäjän kirkolle?

    --Sieltähän sitä syvänmaita myöten peässöö... myö ollaan kanssa sieltä päin... voan mittee työ sinne määttä?

    --Minulla on sukulaisia siellä.

    Minua tarkastettiin kuin jotakin epäiltävää olentoa joka haaralta. Ja miesten naamoista olin näkevinäni ihmettelyn sellaisen, että kumma mies tuo, kun lähtee sydänmaita myöten sukulaistensa luo. Vähän ajan päästä sanoi kuitenkin se, jota olin ensiksi puhutellut:

    --Jos työ ootta sinnepäin mänövä, niin soatatta ollakin Hovissa yötä... tuossahan tuo näkkyy ite kävelevännii...

    Heti kohta huomasin, että sieltä tuli mahtava mies, puoleksi herra, puoleksi talonpoika, mutta joka mielellään näki sen, että häntä kutsuttiin »possessionaatiksi.» Sen jo näin ensi silmäyksellä ja en tiedä mistä syystä niin tein, mutta tuo päätelmä tuli mieleeni sen johdosta, että hänellä oli sateenvarjo kädessään ja kalossit jalassa.

    Herra tuli samaan miesjoukkoon, jossa minäkin seisoin, mutta kun talonpojat ovat hitaita esittelemään, niin käytin tilaisuutta poistuakseni tästä ryhmästä muuanne. Kun vähän matkaa kulettuani seisotuin katselemaan muutamata taulua kirkkomaalla, huomasin, että siellä minusta jo herralle puhuttiin.

    Annoin heidän puhella ja kävelin edelleen kirkonseutuvilla lueskellen hautakirjoituksia. Monenlaisia niitä siinä olikin ja oikokirjoitus oli ollut kunkin vainajan sukulaisilla erilainen. Mutta urut olivat jo jonkun aikaa soida lurikoitelleet, sitten oli kuulunut saarnaamistakin ja nyt soitettiin juuri yhteen. Kirkon ovella syntyi ankara tungos, sillä toisia tuli ja toisia tahtoi mennä. Tuleva virta kuitenkin voitti, vaikka menevässä oli pappilan neidet ja nuori herra, joka koki heille tietä raivata. Eivät tahtoneet nämä »herrainpenkkiläiset» päästä mitenkään eteenpäin, sillä porstuassa pyöri ankara »akan virta», joka oli »akan virta» sanan varsinaisimmassa merkityksessä.

    Kauvan aikaa tässä virrassa pyörittyään pääsivät kuitenkin nuoren herran soutamina kirkon ovelle ja katosivat vihdoinkin sen isoon kitaan.

    Jymäkkä-ääninen rovasti alkoi kohta saarnata paukuttaa kirkossa, niin että kuuluivat tärkeimmät sanat, joille pantiin kaikista suurin paino, aina hautausmaan kaukaisimpaan nurkaan, jonne istuuduin vähän matkaa muutamasta miesjoukosta, pannen tupakan niinkuin olivat hekin tehneet.

    Ukot eivät puhuneet mitään ja tuntuivat kuuntelevan niinkuin minäkin.

    Ja minä kuulin hajanaisia sanoja:--se nykyajan kalvava epäusko--joka kansoja kalvaa--nousevassa nuorisossa--kun ei enää huolita Jumalasta eikä hänen sanastaan--ja kaikellaiset lahkokunnat--kirotut olkoot--

    --Ketään se nyt kiroo? kysäsi toiseltaan muuan polttelevista miehistä.

    --Villiläisiähän se joka pyhä kiroo...

    --Mitähän pahaa ne on sille tehneet?

    --Eikö se pappi saata pahan tekemättä kirota...

    --Kun on lain vasara vallassaan, niin pittäähän sillä paukuttoo...

    --Eihän tuolla ies vasarata ookkaan, kun nyrkillään aina saarnastuolisa laitaan lyyvvä jämmäyttellöö...

    --Milläs lailla se olikaan männä pyhänä saarnasa peättännä?

    --Sillähän se oli peättännä, että nyt on tärkeitä kuulutuksia.. niin ett'ei piä männä kennenkää kuulutuksista pois...

    --Mitään kuulutuksia ne sitten olikaan?

    --Soataviaanhan se sitten kuulutti...

    --So, so...

    --No, kuulinhan minä omilla korvillani.

    --Ja ett'eikö ne sitten ole tärkeitä!

    --Tärkeitähän ne tok on.

    Ukot siinä huvittelivat itseään saarna-aikana ja alkuun päästyään jatkoivat tarinoitaan samaan suuntaan.

    Niitä oli usea tarina. Kun oli ollut tämä rovasti vaalissa tänne, niin oli ollut muuan tämän pitäjän mies siinä hänen entisessä pitäjäässään tukkityössä. Se oli se hulivili Kattainen, joka osasi kaikille puhua mieliksi. Sen oli kutsuttanut rovasti puheilleen ja kysellyt, tokko ne hänelle aikovat äänensä antaa.--»No ihan tok järestään», oli Kattainen sanonut, »ikävällähän sinne teitä outetaannii».

    --»Mutta kuules, Kattainen», oli siihen kysynyt, »sanopas, kuoleeko siellä teijän pitäjässä isäntiä ja emäntiä?»--»No, niitähän kaatuu kuin lahokantoja, miten täällä rovastin pitäjässä kuollee?»--

    »Eihän ne ies kuollekaan.. ne on ruojat niin sitkeähenkisiä»...

    Ei vetäytynyt ainoakaan suu nauruun, mikä ei olisi sopinutkaan kirkko-aikana, eikä muidenkaan samallaisten johdosta, joita harvakseen kerrottiin.

    Sain vielä kuulla, että tämä rovasti oli tullut tänne keisarin määräyksestä vastoin seurakunnan tahtoa, joka oli melkein yksimielisesti anonut toista miestä. Vaan rovasti, joka oli herrain ystävä, oli käynyt kumartamassa piispat ja keisarit ja saanut viran.

    Kun olin polttanut paperossini pohjaan, jätin ukot siihen kirkko-aikaansa omalla tavalla kuluttamaan ja lähdin kävelemään niemen kärkeen päin, josta kuului höyryveneen hiljainen tohina. Kirkon lasin alatse kulkiessani kuulin rovastin siellä yhä vaan vielä epäuskoa pommittavan. Totta puhuakseni valtasi minut uteliaisuus ja päätin astua sisälle templiin. Porstuassa oli nyt tungos loppunut eikä siellä tällä haavaa ollut muuta kuin pari kolme vaimoa, jotka hyssyttelivät parkuvia lapsiaan. Ja kaksi koiraa, jotka toinen toiselta puolen kynnyksen tunnustelivat toisiaan, valmiina käydäkseen hammaskähmään.

    Ei ne kuitenkaan päässeet härähtämään ennen kuin käytävien risteyksessä, niin että minä pääsin rauhassa istuutumaan ovensuupenkkiin.

    Epäuskon kanssa siinä saarnamies yhä vaan taisteli ja minä huomasin, että hän saarnasi katkismussaarnaa ensimäisen uskonkappaleen johdosta.

    Paavista oli hän nähtävästi alottanut ja ennusti nyt Antikristusten tuloa ja maailman loppua, jonka edellä ilmaantuivat kaikellaiset von Bergenit ja muut epäuskon apostolit tänne meidän rakkaaseen, ennen rauhalliseen isänmaahammekin, rakkaaseen Suomenmaahankin, jonka kansa kuitenkin oli uskonnollinen kansa eikä villitsijöiden mukana kulkenut eikä heidän houkutuksiaan kuunnellut. Mutta varoillaan meidän kuitenkin pitäisi oleman, seisoman aina uskon miekka kädessä aamusta varhain iltaan myöhään.

    Sillä pahuuden ruhtinas, joka muuten kulkee kuin kiljuva jalopeura, se oli tätä nykyä alkanut n. s. uusien aatteiden hahmossa hiipiä kuin huuhkain nielläksensä ja kuolettaaksensa ja ijankaikkiseen kadotukseen saattaaksensa. Sillä hänen valtansa oli suuri ihmisten yli.

    Tähän suuntaan hän saarnasi ja huitoi kahdella kädellään, niitä aina vuorotellen saarnastuolin laitaan jämähyttäen. Mutta kuumuus oli kirkossa painava ja moni mies, joka oli viikon työtä tehnyt ja varhain sunnuntai-aamuna lähtenyt kirkolle soutamaan, koetti turhaan pysyttäytyä valveilla. Minunkin vieressäni siinä muuan mies viattomasti kuorsasi, vaeltaen kuka sen tiesikään missä asti näistä syntisen maailman kauhuista ja taisteluista.

    Vasta sitten, kun rovasti oli saarnansa kaikuvaan ameneen lopettanut ja laskeutunut alas kuoriin kyselemään muilta sitä, mitä itse oli heille sanellut, heräsi mies ja työntäytyi muiden mukana ulos. Ja minä kun seurasin hänen kulkuaan, näin kuinka hän haukotellen vetäytyi niemen kainaloon venevalkamaa kohti, asettui sinne päiväpaisteeseen suuren kirkkovenheen kokkaan ja nukkui sinne, poistuen tämän matoisen maailman uskoista ja epäuskoista. Hänellä oli oma vihollisensa, väsymys, joka oli ottanut häntä väijyäkseen, ja joka oli hänet voittanut.

    Vaan jos oli väsyneitä, niin oli virkeitäkin. Niemen nenässä siellä, mistä kuului höyryn hiljainen tohina, oli suuri joukko nuorta väkeä pyhäänsä pitämässä. Ne olivat tyttöjä ja poikia, niitä samoja, jotka lauvantai-iltana kauppamiehen edustalla kävelivät. Nyt he olivat istuutuneet rantatöyräille suurempiin ja pienempiin piireihin, tytöt ja pojat vastakkain. Pojilla oli yhäkin kenkäin varret alaspäin kierrettyinä, niin että punainen sahviaani tuli kokonaan näkyviin ja tyttärien päällyshameet olivat siksi ylöspäin käännetyt, että punaraitaiset sukat sieltä pistivät silmään samoinkuin monenkarvaiset alushameitten helmat.

    Ja hopeahelaisesta piipustaan pojat ostotupakkiaan polttelivat, mutta tytöt kiersivät arpaheiniä sormiensa ympärille tai kurkottivat läheisestä puusta lehden, jota vuoron pureksivat, vuoron kämmeniensä keskessä hieroskelivat, kunnes se mureni ja uusi tuli otettavaksi.

    Lähenin höyryvenhettä, joka oli parista lankusta tehdyn sillan päähän kiinnitettynä. Kokassa luin latinaisilla kirjaimilla maalatun sanan »Wellamo.»

    II

    KIRKON RANNASSA.

    Astuin huojuvaa lautalaituria myöten venheen sisään. Se oli jaettuna kahteen osaan eli oikeammin sanoen osastoon, joista perempänä olevata kutsuttiin »salongiksi» ja joka lienee ollut aijottuna herroja varten.

    Talonpoikia varten oli taas toinen puoli katoksen alustaa ja samassa osastossa oli myöskin kone.

    Pari lautamiehen näköistä miestä istui penkillä polttelemassa sikaria, joita heille nähtävästi oli antanut heidän kolmas seuratoverinsa josta en voinut varmuudella päättää, mikä hän oli. Mutta sen voi kuitenkin jo ensi silmäyksellään nähdä, että hän »luuli olevansa jotakin», niinkuin sanotaan.

    Minä istuuduin toiselle puolelle konetta ja kuulostin.

    Ei mahtanut kolmas mies olla säädyltään muita kahta paljoakaan etevämpi, koskapahan nämä häntä sinuttelivat.

    --No, rengikskö sinä nyt ruppeet, vai onko muuta ammattia?

    --En tietä minä hyvin rengikskään ruppeemistani... huonot maksetaan tätä nykyä palkat... puolta toista tarjottiin mulle pappilasta, jos oisin pehtuoriksi ruvennut, mutt'en minä ottanut pestiä...

    --Voan oishan siinä jo palakkoo ollu yhelle miehelle.

    --Kaupungissa maksetaan puotirengille kaksin kolmin.

    --Kaupunkiinko sulla on sitte tarkotus männä?

    --En tieä... ehkä mennään.

    --Etkö sieltä jo kyllääsi soanna, kun olit kolomekkii vuotta.

    --Ruununtyö on erittäin.

    --Etköön ennee ruppeis toista satsia olemaan?

    --Ei ole ennee pakko ruveta... minä olen velvollisuuteni isänmaan palveluksessa jo täyttännä... niin sanoi övestikin, kun heitin hyvästini, että numero kolme Heikkinen on nyt vapaa isänmaan palveluksesta...

    --Vai niin sanoi... se oli kolomen numerolla sinun huutos... sit oot ollunnai ensmäisiä miehiä.

    --Ensimäisiä... tässä on kellokin, joka annettiin mulle ampumisesta.

    --Siinäpähän on...

    --Ankkurikello?

    --Ankkurikello.

    Sitä mahtavuutta, jolla sanottiin tuo »ankkurikello»! Siinä äänessä oli monellaiset vivahdukset. Se sanottiin sekä vähäisellä ylenkatseella, jopa halveksienkin, kuin myöskin niin, että siitä kävi selville: »totta kai ankkurikello!» Ja kello vedettiin taskusta ja annettiin lautamiesten katsella. Mutta ketjun koukku oli kuitenkin napinlävessä kiinni eikä sitä siitä irtautettu. Ja mikä ylevä välinpitämättömyys piirteissä, kun entinen asevelvollinen istui selkä kenossa ja seurasi silmillään kahta puhetoveriaan. Taulut ja »pujetit» tarkasteltiin samalla tarkkuudella ja sitten katsottiin vielä peräimet.

    --Eikö tuota pantane jo taskuun, sanoi sitten kellon omistaja.

    --Pannaan, pannaan, mutt' mittees siihen on tuohon kuoreen »ravvierattu»?

    --Siinä on Hänen Majesteettinsa Keisarin nimi.

    --Elä valehtele...

    --No, ettäkö ossoo lukkee, vaikka ootte lautamiehiä?

    --Niinpähän on... ettäkö oot tämän Keisarilta suanna?

    --Minkätähen se ei o'o sitä soattanna soaha...

    --Taiat sinä sitte olla hyväi ampuja?

    --Toinen mies minä olin Lappeenrannan leirissä.

    Ei hän siis ollutkaan mikään vähäinen mies, kun oli toinen mies ampumisessa ja saanut Keisarilta kellon, ajattelin minä.

    --Eiköön täältä laivasta soa olutta eli muuta maistamista... minua niin kovasti janottais..

    --Missä lie se kapteeni... sillähän sitä on olutta kaupan...

    Asevelvollinen meni salonkiin, ja tuli sieltä vähän päästä ulos kapteenin kanssa, joka nähtävästi oli nukkunut. Tämä meni kokkaan ja toi sieltä olutpullon. Mutta kun asevelvollinen sen huomasi, käski hän tuomaan pari kolme yhdellä tiellä. Kapteeni toi, ja kun masinisti, joka nukkui kokassa, rasvariivettä päänsä alla, oli herätetty, vetäytyivät kaikki neljä salonkiin ja painoivat oven tarkasti kiinni jälkeensä. Josta minä päätin, ett'ei anniskelu kirkon rannassa kuitenkaan mahtanut olla aivan niin luvallista kuin minä ensiksi luulin.

    III

    LAIVAMATKA.

    Missähän lienen siellä kirkkomaalla päiväpaisteessa loikoen kulutellut aikaani siihen asti kuin kirkkomenot päättyivät ja tapulista vihdoinkin kuului kolme läppäystä suuren kellon laitaan...

    Vaan sitä ennen oli jo hyvän ansaa pursunnut ihmisiä kirkosta ja paksua mustaa savua »Wellamon» piipusta.

    Kirkonmäellä syntyi hälinä ja pauke kuin pienillä markkinoilla.

    Hevosia valjastettiin, kärryjä ratisi pitkin maantietä pois kotiin päin ja pölyä kohosi kuin pilvenä. Rantaan kuitenkin riensivät useimmat osavenheilleen, mutta suurin osa tuli »Wellamoon».

    Kun tuli sinne, oli se sullottuna ukkoja, akkoja, voipyttyjä, eväskontteja, tyttöjä ja poikia niin täyteen, että tuskin sopi päätään kääntämään. Ja siinä tungoksessa kuitenkin koneenkäyttäjä hyöriskeli, voiteli ja panetti puita uuniin, tuon tuostakin huudatellen. Eikä ainoastaan kolme kertaa, niinkuin on tavallista, mutta aina vähä väliä, varmaankin puolikymmentä kertaa.

    --Mitä ne noin yhtä mittaa sitä huudattavat? kysyin minä lähimäiseltäni.

    --Taitaavat kiirehtiä sitä Hovin herroo, sain vastaukseksi.

    Minä vähän kummastelin tätä kaunista kansallista tapaa, jota en ollut vielä muualla Suomessa tavannut, mutta kysyin kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli tuolla Hovin herralla odotuttaa itseään.

    --Sillä on puolet tätä venettä, selitettiin minulle ja sitten arveltiin hänen viipymisensä syyksi sitä, että oli niittokone tuotava kauppamiehestä laivaan.

    Kun koneenkäyttäjä, joka näkyi olevan suurempi kapteeni kuin kapteeni itse, oli vielä jonkun aikaa kiukuissaan huudattanut konettaan ja odottanut herraa maan puolelta tulevaksi, saapui tämä vihdoin viimeinkin järven puolelta. Pitkin rantaa soudettiin suurta kirkkovenettä, jonka keskessä näkyi kummannäköinen, punaiseksi maalattu härrykkä, ja perässä seisoi hattu kädessä ja hikeä otsaltaan pyyhkien se usein mainittu hovin herra, jonka jo olin kirkonmäellä nähnyt. Kun venhe tuli likemmä, kuulin että oli aikomus saada punanen härrykkä »höyryyn», mutta väen paljouden takia täytyi sen tyytyä kuitenkin siihen kunniaan, että sai tulla perässä siinä venheessään, johon jo oli sijoitettu.

    Laittelemista siinä oli kuitenkin kappaleen, ennenkun saatiin rossit kiinnitetyiksi ja ennenkun herra itse oli peränpuolelta otettu höyryvenheeseen.

    Kun kaikki oli onnellisesti suoritettu, päästiin vihdoinkin lähtemään »hiljaan etes», niinkuin kapteeni komensi, ja vähän päästä sitten »täyttä kyytiä».

    Minä häpeän, että nyt vasta olen päässyt varsinaisesti matkalle, mutta lohdutan itseäni kuitenkin sillä, että taival nyt katkeaa kymmenen hevosen voimalla. Höyryvenhe joka näkyy olevan hyvä-kulkuinen, kyyristyy kuin laukkaava hevonen, joka maha matalana kiitää eteenpäin.

    Kahden puolen lakoilevat laineet kokan edessä, savua ja kipinöitä pursuaa piipusta ja pistongit veivaavat semmoisella innolla kuin olisivat jo kauvan odottaneet tätä vapautuksensa hetkeä. Rannat jäävät vilisten jälelle eivätkä kauvan pysy kirkkovenheetkään rinnalla, vaikka koettavat parastaan.

    Vaan ne ovatkin vanhan ajan kulkuneuvoja ja tässä viedään suomalaista talonpoikaa kirkosta kotiinsa uuden ajan airoilla, joista ei vielä muutama kymmenen vuotta takaperin ukoilla ollut aavistustakaan.

    Niin, koska tuli uusi aika puheeksi, niin saanen tässä höyryvenheen suurta selkää kyntäessä ja jättäessään kirkonkylän kirkkoineen sinne niemeensä pienenemään, esittää muutamia mietteitä, jotka tulivat mieleeni istuessani siinä »Wellamon» kokassa. Minä näet ajattelin, että jos viljelyksestä ja sivistyksestä eli yleensä sekä aineellisesta että henkisestä edistyksestä meidän kansassamme voisi luoda jonkun keskimääräisen kuvan, niin sopisi sellaiselle ehkä paraimmaksi malliksi tuollainen kirkonkylä maaseudulla.

    Siinä on nähtävänä ikäänkuin tulos meidän kultuuristamme semmoisena kuin se saataisiin, jos kaupunkien sivistys ja kehitys laskettaisiin siihen sivistykseen ja niihin tietoihin, jotka tavataan kaukaisimmassa korven mökissä--

    Ja niinikään on samassa paikassa toteutunut kuva meidän aineellisesta viljelyksestämme, kulkuneuvoista, y.m. uuden ajan antamista eduista, joka syntyisi sekin siten, että verrattaisiin kaupunkien etuja ja maaseudun puutteellisuuksia toisiinsa.

    Jos siis esim. mitä oppinein teologian professori liitettäisiin semmoiseen korven jätkään, joka ei ole saanut kolmessakymmenessä vuodessa rippikouluaan suoritetuksi, ja tästä taikinasta muodostettaisiin uusi ihminen, jolle molemmat elementit ovat antaneet itsestänsä kaiken sisällyksensä, niin luulen, että tästä uudesta ihmisestä tulisi pappi, joka näyttäisi melkein maaseudun rovastin näköiseltä.

    Samaten saataisiin rikkaasta Helsingin tukkukauppiaasta, jolla on kauppatietoja ja kauppasivistystä Saksaa ja Englantia myöten ja joka nauttii lain ja asetusten suojaa kehuen aina niitä noudattavansa, ja maata kuljeksivasta reppurista--saataisiin näistä sekoitus sellainen, että siitä syntyisi tuollainen kirkonkylässä asuva maakauppias, joka lain nojalla laukkuvenäläistä vainoo, mutta joka voikaupassaan saattaa käyttää vääriä mittoja ja pitää luvatonta rommin ja oluen kauppaa.

    Taikka jos vielä kaikki maailman tieteet lukenut filosofian professori ja ensimäisiin opin alkeisiin perehtynyt kiertokoulun opettaja lyötäisiin yhteen ahjoon sulamaan, niin en luulisi suuresti erehtyväni sanoessani, että näistä takeista muodostuisi kansakoulun opettaja.

    Samanlainen olisi asian laita muillakin aloilla, esim. maanviljelyksen. Siinäkin pitäisi luullakseni kirkonkylän edustaa keskimääräistä tulosta Suomen eri maanviljelystavoista, nimittäin enin uudenaikaisista ja kaikkein alkuperäisimmistä. Ja mitä kulkuneuvoihin tulee, niin luulen että suurimman höyrylaivan ja pienimmän soutuvenheen edut ja puutteet, pantuina yhteen vaikuttamaan, tuottaisivat lopulliseksi tuloksekseen tällaisen maaseutuhöyryn kuin esim. tämä »Wellamo.» Eli lyhyesti sanoen: suurin ja pienin edistys eri aloilla meidän maassamme antaisi keskimäärin sellaisen edistyksen, joka on kirkonkylässä tavattavana.

    Jotenka siis esim. tuo kirkonkylä, joka yhä enemmän on jäämäisillään tuonne auringon sumun peittoon, oikeastaan tulee mainita sekä meidän henkisen että aineellisen elämän diagonaaliksi. Eikä suinkaan Helsinkiä tai muuta suurempaa kaupunkia. Siltä ainakin minusta /näyttää/, vaikka en sitä nyt tässä osaa numeroilla /toteen/ näyttää.

    Vaan ehkä joku nuori maisteri ottaisi siitä kirjoittaakseen väitöskirjan tohtorin arvoa varten.

    Mutta näitä miettiessäni oli jo saatu ensimäinen selkä kuletuksi ja vedet alkoivat vähitellen kaveta ikäänkuin sisämaahan tunkeakseen.

    Kulettiin pieniä järviä, jokia ja salmia ja käytiin yhtä mittaa laitureissa, joihin riputettiin pari kolme ihmistä kerrallaan. Yhteen ahdettu elämä höyryvenheessä siitä vähän väljeni, niin että pääsi jo sääriäänkin oikomaan. Minä tein sen ja tarkastelin sitten maisemaa.

    Oli kulettu pari tuntia ja kun kello oli kirkolta lähtiessä ollut 4:n paikoilla, kävi se nyt 6:tta. Oli siis tuollainen ihana sunnuntain iltapäivä, joka on meidän maisemillemme niin omituinen. Päivä ei enää paahda, ainoastaan valaisee ja lämmittää. Vähäinenkin tuuli on jo paneutunut levolle ja kaikki mitä vaan rannoilla on, kuvastuu tyyneen veteen. Niittyiset rannat, tuuheat lehdot ja jonkun kivikkoniemen nenässä yksinäinen nuottakota ja sen takana pari vanhaa vääntynyttä petäjää. Ylettyvät talotkin vähän ylempää kuvastumaan veteen ja niitten mukana seuraa aina joukko lapsia, jotka rantatietä juoksevat alas rantaan nähdäkseen ohitse kulkevaa laivaa niin likeltä kuin suinkin.

    Niityt ovat huolellisesti raivatuita, pellot näyttävät hyvin viljellyiltä, ja sarat eroavat suorin ojin tarkasti toisistaan.

    Kaikesta näkyy, että kuletaan seudussa, joka ei lue itseään sydänmaahan. Minä huomautan tästä muutamalle miehelle, joka seisoo vieressäni ja hän sanoo, että »onhan tämä tok' kaupunkia syömmoan suhteen». Ja sitten sanoo hän, että »ei nämä talot tok oo vielä mittaan hovin rinnalla... siellä se vasta emätalo on.»

    Kun minä toisen kerran kuulin tuota hovia mainittavan ja kun minulle oli sanottu, että siinä sopisi olla yötä, niin vetäysin tuosta salonkiin, jossa itsensä »herran» olisi pitänyt olla. Siellä hän olikin ja kun näki minut herrasmieheksi, niin esitteli itsensä ruotsiksi ja mainitsi itsensä »possessionaatiksi,» niinkuin jo olin arvellut kirkkomaalla hänet nähdessäni. Tätä pientä turhamaisuutta lukuunottamatta oli hän kuitenkin aika miellyttävä mies. Kun sai kuulla, että matkani veti hänen talonsa kautta, pyysi hän minua tekemään hyvin ja seisottumaan heille yöksi, lisäten, että kunhan sinne tullaan, niin ehkä siellä näyttää saattavan yönsä nukkua niinkuin muuallakin.

    Minä tietysti kiitin ja sanoin kuulleeni, että siellä oli hänellä komea talo sydänmaassa.

    --Onhan se, vaikka ei mitään erittäin, sanoi hän vähän siihen vivahtavalla tavalla kuin oli sanonut tuo ennen mainittu asevelvollinen ankkurikellostaan.

    Minä olisin ruvennut juttelemaan kaikellaista seudun maanviljelys- ynnä muista asioista, mutta herralla olivat omat asiansa niin sydämmellä, että puheet yhtä mittaa keskeytyivät. Venhe siellä perässä vaati hänen alituista huomiotaan.

    --Varo sinä, Pekka, siellä perässä, ett'ei kipinät polta vehnäjauhosäkkiä! Pitäisi olla vielä yksi mies lisää tuonne venheeseen...

    Ja sitten oli asiaa joka toiselle miehelle tien varrella. Ei sitä pysäyspaikka, jossa ei hän lähtenyt salongista ja huutanut nimeltään milloin mitäkin rannalla olijaa. Milloin oli siellä joku Matti, jota kutsuttiin kasakaksi, milloin joku Taavetti, jonka piti tulla maanantaina mökkinsä puolesta päivätöitä tekemään, milloin taas joku Liisa tai Mari, joilta tiedusteltiin eivätkö ottaisi piiaksi ruvetaksensa.

    Ja niiden tähden keskeytyi puhe vähä väliä, sikarin pätkä, joka lyhyytensä tähden jo aikoja sitten olisi joutanut piipunperän purijalle, sammui yhtä mittaa ja jäi viimein pöydän nurkalle, josta vähitellen koneen tärinästä vieryi yhä täperämmälle, pudoten siitä sitten likaiselle lattialle. Ei herrakaan pitkään aikaan joutanut salongissa käymään, ja kun ei siellä muitakaan ollut, heittäysin pitkäkseni penkille. Epämukavanlainen oli ollakseni ja pää minulla tutisi laivan liikkeestä kuin vanhalla ukolla.

    Huvikseni aloin tarkastella huonetta. Se oli parahiksi niin pitkä, että juuri sovin sohvalla jalat suorana loikomaan. Ja muita huonekaluja ei täällä ollut kuin pari kokoon käännettävää tuolia ja pöytä. Tämän viimemainitun puhtaus oli alle keskimäärän. Puolet sen pinnasta oli yhtenä ainoana olutlammikkona, ja toisessa puolessa kuljeskeli edestakaisin kaksi pulloa ja kolme lasia. Koneen jyskytys pani ne liikkeelle, mutta muuten niiden kulku näytti olevan joidenkuiden minulle tuntemattomien luonnonlakien vaikutuksen alaisena. Toinen pulloista ja lasit olivat tyhjät, vaan toinen pullo oli puolillaan olutta. Ja tämän ympäri nuo tyhjät kiertelivät.

    Milloin tulivat aivan likelle sitä, kilistivät sen kupeeseen ikäänkuin jotain anoakseen. Lasit varsinkin olivat yhtämittaa pullon kimpussa.

    Houkuttelivat ja houkuttelivat, mutta kun eivät mitään saaneet, tulivat niin kovasti kiihkoihinsa, että luulin niiden siihen paikkaan halkeavan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi puolillaan oleva pullo heille virkkanut jotain vihaista ja vastenmielistä, koskapahan nämä lähtivät kuin yhteisestä päätöksestä mennä kalkuttamaan, aina pöydän laitaan saakka. Mutta juuri kun olivat putoamaisillaan, kääntyivät takaisin ja lähtivät yksissä tuumin taas täydempää toveriaan kosioimaan. Vaan silloin laiva vähän kallistihe, pöydällä olevasta oluesta syntyi ankara luodevesi, joka tulvi yli toisenkin puolen pöytää ja siihen tarttuivat sekä pullot että lasit, pääsemättä enää paikaltaan liikahtamaan.

    Jonkun aikaa kun siinä olin antanut takaraivoni jyskyttää venheen laitaa vasten, tuli taas ihmisiä salonkiin. Niitä oli kaksi tyttöä ja kaksi nuorta miestä, olivat nähtävästi naimakansaa, joita oli kirkossa kuulutettu. Tytöt istuutuivat penkille, vaan toinen pojista haki peräpuolelta kapteenin käsiinsä. Jonkun aikaa kuiskuttelivat he keskenään ja katsoivat aina minuun. Mutta minä painoin silloin silmäni kiinni ja olin nukkuvinani. Sitten tuotiin olutta ja tarjottiin tytöille. Vähän kipristellen nämä sitä maistelivat ja sanoivat olevan »pahhoo». Mutta pojat ottivat suun täydeltä.

    --Juokee työ, tytöt, olutta!

    --Eipä tuo oo ies hyvän makuistakaan...

    --Vai ei oo hyvän makuista... jota tok särpää kuin sinukkata...

    Kun pullo oli tyhjennetty, menivät tytöt ulos, mutta pojat kävivät taas kolkuttamaan sitä ovea, joka vei perään kapteenin seisomasijalle ...

    --Kuulkeepas, kapteeni, eikö teilloo viinoo?

    --Eijoo viinoo.

    --No entäs konjakkia?

    --Konjakkia on...

    --Paljonko sitä putel maksaa...

    --Ei anneta putelittain, vaan ryyppy maksaa 25 penniä.

    --Otetaanko myö?

    --No antoo tänne!

    Ja kapteeni laski heille ryypyn kullekin ja kun se oli yhdellä siemauksella tyhjennetty, antoi toinen pojista kapteenille markan ja käski kaataa vielä toisen »satsin». Seisovilta jaloilta se sekin haukattiin. Hipristelivät siinä miehet vähän aikaa suutaan ja katsoivat toisiaan silmiin. Vaan silloin kaivoi kukkaronsa se, joka ei ollut äsken maksanut ja sanoi:

    --Koatoos häntä minunnii rätinkiin...

    --En minä ennee juo, sanoi toinen.

    --Juo pois!

    --Voan jos männöö peähän?

    --Tämän vertainen... (ja silloin he taas kallistivat) nyt ei mää kennenkään peähän... pankoo vielä, kapteeni, yhet ryypyt.

    --Elekee panna... minä en ota...

    --Etkö ota, jos minä tarjoan...

    --En ota... soat olla vissi siitä, ett'en minä ota.

    --No, kun et ota...

    Ja niin he poistuivat. Mutta en minä ollut kauvan yksinäni, ennenkun taas tulee sisään viimeinen tarjooja ja ryyppää kapteenilta yhteen perään kolme ryyppyä. Minusta näytti, että hän jo hiukan horjahti ovesta mennessään. Mutta kun laiva laski ensimaiseen seisauspaikkaansa, näin minä salongin ikkunasta saman miehen hyppäävän tasakäpälässä laiturille, vaikka laiva oli vielä ainakin sylen päässä maasta. Ja laiturille päästyään hän hyppäsi vielä kerran ilmaan, löi kahta kämmentään yhteen ja hihkasi niin, että seutu kajahti.

    --Kuka se on tuo hurja? kuulin jonkun vaimonpuolen kysyvän.

    --Sehän se on Hietapuron renki, vastattiin,--jo on taas juonna ihtesä humalaan...

    --Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä taival lopussa...

    --Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?

    --Ei kulje, ei kulje...huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon pöydälleen töhrineet... niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä lähettäisiin venheellä... ja jos teidän sopii... ei meillä ole mitään erikoisempaa tarjottavana... vanlig bondkost...

    --Kiitoksia vaan...

    --Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin perästä ollaan perillä... minulla on hyvä vene ja riskit soutajat... muiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa...

    Lähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan kyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.

    IV

    HOVI JA SEN HERRA.

    Soudettiin soukkaa jokea, sitten kaitaista järveä ja saavuttiin hovin rantaan. Jo ensi silmäyksellä näki, että oltiin vanhassa talossa.

    Rannasta vei pihaan miellyttävä polku, kulkien pellon keskitse, jossa nuokkui kellahtava ruis. Kartano, johon kohottiin, oli vakavan ja rauhallisen näköinen, niinkuin vanhat herrastalot tavallisesti ovat.

    Suuria koivuja kasvoi puutarhassa ja niitten vieressä vielä suurempia haapoja, joiden lehdet meidän lähestyessämme rupesivat lepattamaan ikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Tie kulki hyvin tehdyn aitauksen vartta, joka erotti puutarhan pelloista. Minä katsahdin sen yli ja näin siellä täydessä kunnossaan olevan puutarhan herne-, papu- ja kaalipenkkeineen. Talossa on varmaankin nuoria neitosia, ajattelin, kun huomasin keskustassa kukkasia. Ja arveluni toteutuikin samassa, sillä herra huusi takanani:

    --Terveisiä kirkosta, tytöt! Minä tuon teille vieraita.

    --Kiitoksia, pappa, vastattiin iloisesti ja silloin vasta minä huomasin, että kaksi valkoveristä olentoa nojasi vähän matkan päässä edessämme

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Sanomalehtimiesajoiltani
    Author
    Juhani Aho
    Release date
    April 1, 2004 [eBook #11967]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and PG Distributed Proofreaders
    Most recently updated
    October 28, 2024
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Sanomalehtimiesajoiltani
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Sanomalehtimiesajoiltani
    
    Author: Juhani Aho
    
    
            
    Release date: April 1, 2004 [eBook #11967]
                    Most recently updated: October 28, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/11967
    
    Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and PG Distributed Proofreaders
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #11967. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 11967
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-20
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.