Gutenberg · e01.org

← catalogue

Seitsemän veljestä

by Aleksis Kivi · Finnish · Gutenberg #11940 · 646,531 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Seitsemän veljestä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Seitsemän veljestä
        kertomus

Author: Aleksis Kivi


        
Release date: April 1, 2004 [eBook #11940]
                Most recently updated: October 28, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/11940

Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEITSEMÄN VELJESTÄ ***

SEITSEMÄN VELJESTÄ

Kertomus

Kirj.

ALEKSIS KIVI


1890.

_Seitsemän veljestä_ ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä
vihkona, yhtenä niteenä 1873.




ENSIMMÄINEN LUKU


Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella
rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen
tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön
mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen,
halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä,
ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria
metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan
oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon
käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän
huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan
osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa
enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat
jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--Ja tämä
on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn
kertoilemaan.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo,
Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja
samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja
viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt
kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja
harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt.
Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä
jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa
hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti
merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa,
jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.

Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen
parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa.
Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina,
toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies
haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon
viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin
lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin
viisikymmentä karhua.--Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin
työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa,
joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön;
sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon
metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja
teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he
poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja
rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.

Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja
ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille
hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen
suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös
hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana
merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja
kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja
vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein,
veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita,
kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili
sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta
että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia
raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella
hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti
eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa
kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa
kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi
karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta
ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.

Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät
kototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko,
kutsuttu »Männistön muoriksi»; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi
männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut
munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään
nauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät
pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri
silloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle
solisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle,
käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan
kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he
maittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta
kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän
tekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla
katsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva
ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria,
vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan,
huolimatta äitinsä huudoista.

Meni nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuulunut; ja tämä
heidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa
muuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän läksi heitä etsimään,
etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa asia yhä
kamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi.
Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui koko
Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi joukko sekä nuoria että
vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä
rivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä etsivät he
läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena
päivänä siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat korkealle mäelle,
näkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan
ylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan, josta savu suitsusi, ja
sitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein likemmin jouduttuansa
kuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla:

    »Elettiinpä ennenkin,
    Vaikk' ojan takan' oltiin,
    Ojapuita poltettiin
    Ja ojast' oltta juotiin».

Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän
tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan
paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä
karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja
sitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan
päähän heidän majapaikastansa.

Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset
kaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui
se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle
havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla,
katsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta
loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla
pyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla--sillä
olivatpa he äskettäin olleet tonttusilla--paistelivat nauriita kuumassa
tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden
savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika
rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli
Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen,
ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein
tuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen
savu kivien välistä pyörähteli ilmaan.

JUHANI. Elettiinpä ennenkin,
        Vaikk' ojan takan' oltiin...
Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin
kädessä, te mullisaukon pojat.

AAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi meitä
hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt ilmi-taivaan
alla.

TIMO. Jumalan taivas kuitenkin.

AAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa.

TUOMAS. Ja Jumalan kanssa.

JUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! jos nyt
taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin selvästipä
näkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on meidän
piirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan
keskellämme tässä kuin armahin isä.

SIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka?

TUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä
joutuisimme.

JUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan!

TUOMAS. Saunan, saunan!

JUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät.

AAPO. Se viimeinkin on saatavamme.

SIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se sauna ja
päästä kerran näistä härkäpäivistä.

JUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin,
veikkoseni.

AAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan
syntyissämme turkkia niskaan.

SIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä
kyllä, syystä kyllä.

JUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat
vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii
vielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä pyllyilkäämme
vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme
havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit
pahnoilla.--Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa?
Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäis-löylyyn?

LAURI. Ollaanhan täällä vielä.

JUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin!--Mutta onpa
sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.

TUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.

JUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari.

TUOMAS. Oikein fläätälä.

JUHANI. Oivallinen fläätälä.--Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii
kynsistäsi?

LAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika.

JUHANI. Kas tuota nallikkaa!

TUOMAS. Tekee poikia kuin mies.

JUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat
että karjat.--Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään;
sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon
nauriin paistavalle kyljelle tuossa.--Kenenpä on vuoro lähteä nauriita
varkaisin?

SIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.

JUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta.
Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä
matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä
kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi
pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua
piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi
pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti
lystiä.--Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä kerralla
kupuumme mahtuu.

AAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan naurismaan ja
etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian
omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.

JAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No
no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän
piirittänyt aivan sukkelasti.

Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät
ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian
kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti:
»apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse
ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi
teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne,
muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä
kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille
apumuijia». Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen
yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti
kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän
kuitenkin saaneen liian liepeän saunan.

Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa,
niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli
karkulaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky.
Vieläpä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko,
uhaten heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän
ahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa
heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.

Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa
ajasta, johon kertomuksestani poikkesin.

Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he
vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin,
jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli
pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja
temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli
kiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja,
niin että kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa
varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului
heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa
heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.

Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita,
jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan huomis-päivää ja
siirtymään vähän entisistä menoistansa.--Heidän äitinsä oli kuollut, ja
tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä
perin kumoukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan
avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta
puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi
kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa
peloittavan ankara mies. Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton,
käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta.
Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa
lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he
tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa
lukemaan.--Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa
eräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla
tavalla:

AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu
viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme
onnea ja rauhaa.

JUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.

SIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina
tähän päivään asti.

TIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa,
jos käskeekin. Ohhoo!

JUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti
olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja
hulluus, vanhuus ja viisaus».

AAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot
järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä
joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme
kunnialliseen kuntoon taas!

JUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin
sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan;
karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja
nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit.
Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.

AAPO. Miksi ei jo huomenna?

JUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä
kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.

AAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita:
Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi
olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus
on Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta.

JUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!

AAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi
hyödyksi.

JUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman
könistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.

AAPO. Ruoskaa?

JUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös.

TUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta.

TIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain ja
oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.

JUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme
sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.

EERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme.

AAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli.

JUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina?

LAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen
tämän maailman pauhu.

JUHANI. Häh?

AAPO. Mies hourii taas.

JUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia!

AAPO. Ole huolimatta.--Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on
ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot.

JUHANI. Minä kun tahdon.

AAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa nurkissa ja
olemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme talon ruokaa ja
saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai, paitsi kylvö- ja
leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille
silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin
puolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä valta
raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala.
Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta minä tiedän,
ettei yksikään meistä kernaasti siirry Jukolan armaitten alojen
vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa
väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa
voittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen
eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla
käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun?
Periköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja
pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen
niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä
heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi
nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja
nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen
rauhassa omalla pohjallansa.--Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä
sanotte.

JUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne
pykälät.

LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien
kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle
Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen
kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa
talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme
ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme
itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä,
pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja
kiukkuisista ihmisistä.--Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja
päivät vuosien kuluessa.

JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?

EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina,
pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja
pöyrykarvaisia karhuja.

JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä
hirveen asti.

EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä
verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä
kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla
suolaa ja leipää.

EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha
olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja
papiaanit metsässä.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.

TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme
taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero
on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi
kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia,
tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua
silloin puulla päähän, Eero?

EERO. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja
tuot».--Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä
vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.

JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä
takaisin, minä takaan sen.

LAURI. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän
sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran
heitin.--Vappuna muutan.

TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.

LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi
katsoo.--Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän
siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme
turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni,
lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää
ja teeri puhaltelee Sompiossa.

TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.

TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.

JUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?

TUOMAS. Elleivät ajat parane.

LAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän
päivät.

TIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin
keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!

JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa
on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin
sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.

AAPO. Te hullut, mitä aattelette?--Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä
talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!

JUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin
kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova
onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita
tuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen,
koska viimeiset tuutissa kolisee.--Niin, talonpidon toimeen ja
raatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen
pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä.--Minun tyhmän
pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin
järkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme
harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme,
niin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.

SIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami
kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä?

TIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi
vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa
liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena
ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.

SIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.

TIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se
sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän
astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa.

JUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa.--Aapo, mitä
tuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme: Vuohenkalmasta ja
Kekkurista?

AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran
maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta
turpeiltansa pois--joka oliskin väärin--niinkauan kuin on heillä mahtia
pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta
jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa.--Mutta
katsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin
napakassa. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa
pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää
viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt
koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja
ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää...

TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas
ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.

AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen
päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta.
Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja
lämmittää.--Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee
taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän
metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään
kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän
ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja
nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa
tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi
rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää
haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon
uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä
killistellen katsahtelee.--Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy
ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo
sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta
katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna
vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten
tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä.
Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää
vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen
harja.--Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja
vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän
siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa
kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin,
tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee
hyyryttelee kehdossansa.--Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.

JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se,
nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän.
Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi!
Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin!
Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta
toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat
merkit.--Niin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy,
ja päälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän,
isännän hartioita painaa täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran
tilinsä tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli
summan; muistakaa se.

TUOMAS. Sinun? Mitä vasten?

JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran
vereni teidän tähtenne.

TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.

TIMO. Itse minäkin vastaan; heh!

AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa
verta.

JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta
niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti
turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni perin pohjin.
Minä närkästyn!

AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka
sydämmesi on puoleensa vetänyt.

JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti
rakastan, on »Männistön muorin» Venla.

AAPO. Hm.

JUHANI. Mitä sanot?

AAPO. Hm, minä vaan sanon.

TUOMAS. Kiusallinen asia.

SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa.

AAPO. Hm, vai Venla.

JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja
varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.

SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?

EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen.

JUHANI. Mitä sanoo Tuomas?

TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan.

JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?

TIMO. Minä teen saman tunnustuksen.

JUHANI. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?

EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän
tunnustuksen.

JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa!--Ja Timokin, Timokin!

TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän
minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti
ja muistanpa sen löylytyksen; no noh!

JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.

TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa
minua takaisin.

JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?

TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä,
mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon
myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.

JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?

LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?

JUHANI. Kenen puolta pidät?

LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.

JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.

LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.

JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja
sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset
veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä
vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni;
tuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka
pääkuori saa siitä päreen.--Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin,
jos on teissä miehen vastusta.

EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.

JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen,
tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin
tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan.

EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta?

JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne,
pojat!

TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en
tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.

JUHANI. Halkos', Tuomas!

TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!

JUHANI. Istu ja pala!

SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta
leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.

LAURI. Pois luovun minä.

JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista
pois!--Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen
haljetessa. Tulta ja sarvipäitä!

AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi
nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä
kuin takkuheinä.

JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea
jussin-tukka.

EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.

JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois!
minun tulee sinua armo.

EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo;
sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.

JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.

AAPO. Juhani!

EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein
rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!

JUHANI. Kyllä.

AAPO. Et lyö, Juhani!

JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs,
pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!

AAPO. Missä on järkes?

JUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.

AAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen.--Kas
niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa,
sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut
sudet.--Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei
ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja
kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita.
Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä
seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on
näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän
kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi
vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme
kaikki miehissä ja yht'aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti
asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään
meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä,
jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset
tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön
kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä.
Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa
isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta
portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas
päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin, Juhani, kas
niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin,
minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!»

JUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon
puutu, ettet saata minua itkemään.

SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.

JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.

TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta
tahdoinkin.

SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.

EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi».

SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!

TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin
kiitosvirrestä.

AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!

SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano
muuta, vaan huokaan sinun tähtes.

JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa
sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.

SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on
nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä
eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.

EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.

SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!

EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.

JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta
nurkasta.

SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken
housunsa alas.

EERO. Älkää helvetissä!

JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.

SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.

JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.

EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä
totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!

JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!

SIMEONI. Herra varjele sitä sappea!

JUHANI. Keppi tänne, Timo!

TIMO. Enhän sitä löydä.

JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?

TIMO. Ja tämäkö? koivuinen?

JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.

SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!

TUOMAS. Antakaa pojan olla!

JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.

LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.

TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!

TIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.

SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.

LAURI. Älä koske häneen.

AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä
hänen päänsä päälle.

JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.

SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen,
mielen ja kielen.

TIMO. Mutta minä menen ma'ata.

AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.

TIMO. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan
tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja
ryöhää. Tule, Eero!

JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?

AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen
ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen
kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä
pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä
kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme
itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet,
musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä,
maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä
helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän
uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja
harjoitusta, se on varma asia.

JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.

AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.

TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.

JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!

AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme
juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja
lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se
tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.

JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala
armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme
levolle.




TOINEN LUKU


On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee
kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen.
Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä,
pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa.
Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun.

Syövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä, ja
näkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa
iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos
kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut
tämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan,
vaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä
heistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli
punakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä. Pirtin
eteläisen akkunan ääressä istuu Juhani, katsahdellen ylös kiviseen
mäkeen ja tuuheaan männistöön, josta haamoitti muorin tönö
punapielisellä ovellansa.

JUHANI. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä
nopsa.

AAPO. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa
luoksi Tikkalaan nauriita liistimään ja puolaimia poimiskelemaan,
viipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn.

JUHANI. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kaiketi
lähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on pulski poika
ja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein toivo.
Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu, tehdä
kysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta kysymään,
tahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä.

TUOMAS. Sen katson parhaaksi minäkin.

TIMO. Niin minäkin.

JUHANI. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja
yht'aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei
auta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja
harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja
niinkuin uudesta syntynyt.--Minä tulen kovin levottomaksi.--Mutta Venlan
luoksi! Nyt on otollinen aika.

EERO. Ja olkoon se myös autuuden päivä.

JUHANI. Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! kuinka luulet, poika?

EERO. Vaikka meidän kaikkein.

JUHANI. Toisin sanottu, että hän tulis meidän kaikkein vaimoksi.

EERO. Olkoon menneeksi.

JUHANI. Äläst.

SIMEONI. Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?

EERO. Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja
rakastetaan kaikki yksimielisesti.

JUHANI. Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun,
haarapussit olalla.

AAPO. Mutta käyttääksemme tointa kunnollisesti, olkoon meistä yksi
niinkuin puheen-kannattaja tuolla mökissä.

JUHANI. Tärkeä pykälä. Mutta sinäpä juuri oletkin tähän toimeen niinkuin
valettu. Sinulla on hyvät lahjat: puhees on aina herättävä tulta ja
leimausta miehen povessa. Totisesti! oletpa syntynyt papiksi.

AAPO. Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä metsissä
ne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin lirisevä
puronen santaan.

JUHANI. Kova onni ei päästänyt sinua kouluun.

AAPO. Mistä olis tullut varat meidän talollemme minua kouluttaa?
Muistakaa: keikkuupa siinä yksikin pussi kodon ja koulun välillä,
ennenkuin saadaan poika puusäkkiin.--Mutta asiaan taasen, naima-asiaan.
Olkoon niinkuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi puheenjohtajaksi
ja koen haastella kuin viisas mies.

JUHANI. Käykäämme juoneen.--Herrajesta! Mutta eihän auta, vaan käykäämme
juoneen täyttä päätä. Pussimme jätämme ulkopuolelle muorin mökkiä, ja
Lauri, jolla ei ole tässä lähteessä yhtään nautaa, vartioitkoon niitä
sioilta. Mennään nyt! ja astukaamme morsiushuoneesen aapiskirja
kourassa; se antaa meille vähän niinkuin juhlallisuutta.

EERO. Liioinkin jos kukkolehden näkyviin käännämme.

JUHANI. Joko taas? Mutta kukostapa muistan sen kamoittavan unen, joka
raivosi minua menneenä yönä.

SIMEONI. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen varoitus.

JUHANI. Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä
seitsemän munaa.

SIMEONI. Jukolan seitsemän poikaa!

JUHANI. Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.

SIMEONI. Eero!

JUHANI. Kukko kuoli!

SIMEONI. Isämme!

JUHANI. Kana kuoli!

SIMEONI. Äitimme!

JUHANI. Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän
kimppuun.--Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?

SIMEONI. Syntisiä himojamme ja maailman hekumaa.

JUHANI. Kaiketi niin.--Tulivat kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät
ja vierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian
särkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta leimahti kovin karvas haisu.

SIMEONI. Huomaa tämä, Eero.

JUHANI. Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt
huusi mun korvaani uunin päältä: »kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli
suuri!» Niin huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan
ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin
kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia; ja me söimme sitä vallan
mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.

EERO. Hyvää unta.

JUHANI. Katkeraa, katkeraa: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin
katkeraa unta näin minä sinusta, poika.

EERO. Mutta minä näin sinusta oikein makeata unta; näinpä että
aapiskirjan kukko muni sinulle ahkeruutesi ja viisautesi palkinnoksi
aika läjän karamellia ja sokerin paloja. Sinä iloitsit kovin,
maiskuttelit makeisias; annoitpa vielä minullekin.

JUHANI. Vai annoin sinullekin. Olihan se hyvinkin tehty.

EERO. »Koskas anti pahaa tekee?»

JUHANI. Ei koskaan; liioinkin jos antaisin sinulle vähän kepistä.

EERO. Miksi vaan vähän?

JUHANI. Kitas kiinni, mullikka!

TUOMAS. Tehkäät se molemmat ja lähtekäämme matkaan.

AAPO. Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa.

Niin läksivät he kosimaan naapurin tytärtä. Perätysten, äänettöminä he
astelivat yli perunakuoppatöyrään, astelivat kivistä mäkeä ylös ja
seisoivat lopulta ulkopuolella Männistön muorin mökkiä.

JUHANI. Tässä ollaan, tähän jätämme pussit; ja sinä, Lauri, istu
uskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiushuoneesta takaisin.

LAURI. Viivyttekö siellä kauankin?

JUHANI. Aina kuinka asiamme luonnistuminen vaatii.--Onko kellään
sormusta?

EERO. Sitä et tarvitse.

JUHANI. Onko kellään sormusta taskussa?

TIMO. Ei minulla eikä, tietääkseni, muillakaan. Siinäpä se on:
nuorenmiehen pitäisi aina käydä kiiltävä sormus plakkarissa.

JUHANI. No peijakas! Tässäpä seistään nyt. Ja eilen oli meillä
reppuryssä Iisakki, jolta olisin tainnut ostaa sekä sormuksen että
kaulaliinan, mutta minä sika en tuota hoksannut.

AAPO. Ne välikappaleet taidamme ostaa itsellemme jälestäpäin. Ja parasta
onkin saadaksemme ensin varma tieto, tuleeko meistä kenkään ja ken
meistä tulee tekemään tämän iloisen ostoksen.

JUHANI. Ken aukaisi ovea? Venlako?

TIMO. Ämmähän se oli, se kämä-leuka.

JUHANI. Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesä-iltana,
ennustaen poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni?

AAPO. Kourassasi, veljeni. Olethan, Jumalan luoma, niinkuin vähän
pyörässä päästäs.

JUHANI. Ei juuri hätää, veljeni. Mutta enhän ole vaan no'essa
kasvoiltani?

EERO. Et suinkaan, vaan oletpa puhdas ja lämmin kuin vasta munittu muna.

JUHANI. Mennään nyt!

EERO. Vartokaa! Minä olen nuorin ja mahdan aukaista teille oven ja tulla
itse viimeisenä. Astukaa sisään.

Astuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään ja
tukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä
uskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero
kimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle,
istui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys.

Mutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä, on
riepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja
marjannoukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla
ahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä
Venlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat
ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä
melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja
palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli
veljesten lempilintu männistön suojassa.

Mutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti
lausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: »tulkaa pois, pojat!»
Ulos kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät
käyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet
huoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta
nyrkin-kokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten
huoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven,
kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille.
Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten
pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla
vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he
huomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes
Eero viimein avasi suunsa ja lausui:

EERO. Kuinka luonnistui asia?

JUHANI. Jaa-ah! kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään kanssamme,
sinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä uskaltanut, et
totisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen poikasesta? Hänen
peittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin sinusta
uneksinut. Näinhän, niinkuin nyt muistan, menneenä yönä sinusta vielä
toisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan istuit männistössä Venlan
vieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska minä teitä lähenin noin
hiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte minun, noin mitäspä teki
silloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa liepeisin. »Mitä olet
hameeses käärinyt», kysyin minä. »Ainoastaan pienen variksen poikasen»,
vastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä ollutkaan tämä unta, ei
koira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta päästänsä tämän sepitti
Juhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä kuin luullaan.

EERO. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme.
Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte
sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin.
Sieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin
rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat
metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä
varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha
varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan
kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta
käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin
valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa,
pläiskähti vasten pläsiä vallan.--Tämä älköön suinkaan pahentako
mieltäs; sillä uneksinpa niin, enkä mitään ole sepittänyt omasta
päästäni.

JUHANI. Minä sinun riivatun...

Silloin karkasi hän julmistuneena kohden Eeroa, joka nopeasti pakeni
vihaisen veljensä edestä. Loiskaten poikkesi hän tieltä, vilkaisi
jäniksenä pitkin ahoa, mutta Juhani pötki villittynä karhuna hänen
jälessänsä. Keikahtelivat pussit, tömisi heidän allansa kuiva tanner; ja
kuului toisten veljesten huuto, manaten riitamiehiä malttiin ja sopuun.
Mutta tielle takaisin kiirehti taasen Eero, ja riensivät toiset häntä
pelastamaan hirmuisen Juhanin kynsistä, joka juoksi jo nuorimman
veljensä kantapäissä.

TUOMAS. Seisahdappas koreasti, Juhani.

JUHANI. Minä hänen nykistän!

TUOMAS. Koreasti, poikaseni.

JUHANI. Istu ja pala!

AAPO. Hän palkitsi vaan kunnian kunnialla.

JUHANI. Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä!
Saimmehan, Jumalan nimessä! rukkaset Venlalta. Vankosarviset kyöpelit ja
korkeuden sotajoukko suuri! Eihän näe nyt silmäni syltääkään eteensä,
niin on musta maa ja taivas, musta sydämmeni tähden. Istu ja pala!

SIMEONI. Älä kiroo, mies.

JUHANI. Kiroon että maailma pyörii, hajoo kuin vanha pakkoreki
mastohirren alle!

SIMEONI. Mitäs tahdomme tehdä?

JUHANI. Tehdä? Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma
kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja! Mutta kas tässä:
ruokapussini mätkin mäskiksi mäkeen! Tahdotteko nähdä?

SIMEONI. Älä Herran tähden Herran lahjaa. Muisteleppas »Paimion piikaa».

JUHANI. Sydämmeni vaivassa!

SIMEONI. »Kärsimys vaivass', manna taivaass'».

JUHANI. Minä annan palttua taivaan mannalle, koska en saanut Männistön
muorin Venlaa. Voi veikkoset ja sukuni suuri! Jos tietäisitte, niin
tulisittepa ymmärtämään, että aatokseni jo lähes kymmenen vuotta on
pyöriskellyt tässä luntussa oikein hassusti. Mutta menihän toivoni nyt,
meni kuin tuhka tuuleen.

TIMO. Rukkaset saimme aamuhetkenä.

JUHANI. Joka mies!

TIMO. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme
vaan.

JUHANI. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku
teistä toisista olis saanut hänen siipaksensa. Panisinpa, peeveli vie!
nyt selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin.

TUOMAS. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen
irvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme.

JUHANI. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Varro,
naasikka.--Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta eihän
olisi tässä auttanut itse keruupin kieli.

TIMO. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa ja
olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain
vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopeahelainen piippu ryöhännyt
hampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia että
poikasia.

JUHANI. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu
kiiltoaineisin.--Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi.

AAPO. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi hurjat
tuulen-kierrokset asettumaan povessasi?

JUHANI. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii kauan.
Mutta sano kuitenkin sana.

AAPO. Kaksikin. Siis kuule nyt. Ota sydämmesi kouraan ja kuiskaa sen
korvaan järjen kielellä näin: Venla ei sinusta huolinut, koska ei hän
sinua rakasta, ja ettei hän sitä tee, se älköön sinua närkästyttäkö;
sillä rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat.
Kerjuutyttö rakastuu kuninkaasen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan
vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja
sinä et tiedä kusta hän tulee.

TIMO. Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa,
mutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Niin kuulin usein
entisen ruotumummon lauseilevan. Mutta Jumalan rakkauttapa hän silloin
tarkoittikin, luulen minä.

AAPO. Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: ole potkittelematta! Venla
teki oikein antaessaan sinulle kiellon; sillä avioliittohon ruveta ilman
rakkauden ponnistusta, ei tahdo käydä päisin, vaan se mutkistelee ja
tekee monasti ikuisen kiusan töitä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein
nähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle
määrätty, me teemme samoin.

TIMO. Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä viimein,
vaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän istuu
vasemmalla, mutta naisen oikealla puolella rinnassa.

JUHANI. Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin
pakana.--Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun
talonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan?

AAPO. Siinä ei mitään ihmeteltävää. Talomme on huutavassa hukassa, ja
tuo neitonen toivoo, vaikka luullakseni turhaan, pääsevänsä emännäksi
paljoa parempaan taloon. Olenpa kuullut, että hyväilee häntä tuo hyväkäs
Sorvarin Juhani.

JUHANI. Sinä piikkileuka Jussi! olisit nyt kintaissani, pyhkeilisinpä
sinua vähän. Narrata likkaa ikuiseen häpeään!

AAPO. Niin, niin, maailma on yht'aikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei
puutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorvari on julkinen talo, se
houkuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa
tilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa
tilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme
laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa
enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin
kymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi
saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon taas. Niin
tukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut
mieheen. Mutta parempihan viimeinkin nousta, kuin ijankaikkiseksi uupua
viheliäisyytemme ropakkoon. Sentähden, parannusta, parannusta
harrastelkaamme kaikin voimin!

JUHANI. Parannuksen tiellähän nyt ollaan. Mut tämä onneton naimaretki
antoi sydämelleni iskun, josta se potee hirveästi päiviä ja viikkoja;
antoi haavan.

AAPO. Haavan, haavan, totisesti; mutta aika, tiedän minä, saattaa sen
haavan unohduksen rupeen ja nahkaan.--Mikä meno tuolla tiellä.

TIMO. Toukolan poikia iloinen joukko.

AAPO. Viettävätpä joutomaanantaita vallattomassa hummauksessa,
suuri-kelmit.

TIMO. Ja tahtovat vahvasti meitäkin seuraansa.

JUHANI. Kiusaus lähestyy.

TIMO. Heidän on niin lysti.

JUHANI. Mutta meidän? Mikä seisoo edessä meillä? Tuhannen sarvipäätä!
vartoohan meitä vaivaisia tulinen tukkajuhla.

EERO. Mikä eroitus: jänkkäillä aapistoa lukkarin ovinurkassa, tai
hurraten ja laulellen viettää iloista joutomaanantaita iloisten
kumppanien kanssa.

JUHANI. Eroitus on hirmuisen suuri, suuri kuin syvyyden kaivon ja
taivaan välillä. Veljet, mihin astumme?

EERO. Astukaamme taivaasen vaan.

AAPO. Kaivoon, kaivoon! yltäkyllin horimaan elämän vettä. Opin, taidon
ja viisauden aarnioihin tahdomme syventyä.

TUOMAS. Lukkarille, lukkarille!

JUHANI. No tallustellaan!

EERO. Kuulkaas Kissalan Aapelin klaneettia.

JUHANI. Ihanata!

TIMO. Soi kuin pää-enkelin pasuuna.

JUHANI. Koska taivaan sotajoukko ekseeraa ja marssii että poro priiskuu.
Ihanata!

TIMO. He tahtovat meitä vahvasti kanssansa.

JUHANI. Hyvin tietty. Kiusaus lähestyy meitä, lähestyy totisesti.

Veljesten näin haastellessa, läheni heitä joukko Toukolan poikia, mutta
eipä juuri niin kohteliaasti ja hyväntahtoisesti kuin Jukolaiset
vartoivat. Olivatpa jotenkin päissään, ja miellytti heitä nyt hieman
ilvehtiä veljesten kanssa ja lauloivat heidän edessään nykyään
sepitetyn laulun, jonka olivat nimittäneet: »Seitsemän miehen voima».
Niinpä he, Kissalan Aapelin puhaltaissa, likenivät koulumiehiä, laulain
seuraavalla tavalla:

    Kiljukoon nyt kaikkein kaula,
    Koska mielin virren laulaa
    Voimasta seitsemän miehen.

    Tähtiä kuin otavassa,
    Poikia on Jukolassa,
    Laiskanpulskeja jallii.

    Juho pauhaa, pirtti roikkaa;
    Hän on talon aika poika,
    Ankara »Poika-Jussi».

    Tuomas seisoo niinkuin tammi,
    Koska saarnaa Aaprahammi,
    Jukolan Salomon suuri.

    Simeoni, liuhuparta,
    Valittaa se »ihmisparka,
    Syntinen, saatana, kurja».

    Simeoni herneet keittää,
    Timo sekaan rasvat heittää,
    Patahan kuohuvaan sylkee.

    Lauri-poika metsäss' häärii,
    Katselevi puita väärii,
    Mäyränä nummia tonkii.

    Viimein tulee hännän huippu,
    Pikku-Eero, liukas luikku,
    Jukolan tiuskea rakki.

    Siinä onpi velisarja,
    Jalo niinkuin sonnikarja,
    Voimalla seitsemän miehen.

Äänettöminä, vaikka purren hammasta, kuultelivat veljet tätä laulua.
Mutta kun kiusaajien pilkka ei päättynyt vielä siihen, vaan sateli
ivasanoja lakkaamatta, varsinkin aapiskukosta ja sen munimisesta, niin
rupesi veljesten sappi paisumaan ja heidän silmänsä kävivät teräviksi,
supistuivat pieniksi kuin tihkurin silmät, koska hän kannon alta
mustassa korvessa katsahtaa ulos päivän valkeuteen. Mutta nyt tapahtui
että Toukolaisista eräs luikkari, mennessään Juhanin ohitse, tempasi
äkisti aapiskirjan hänen kädestänsä ja läksi juoksemaan kaikin voimin,
mutta julmistuneena kaappasi Juhani hänen perässään. Silloin karkasivat
myös toiset veljet tulisella vauhdilla pilkkaajiensa päälle, ja tappelu
oli yleinen. Ensiksi moiskahtelivat korvapuustit, moiskahtelivat
kahdenpuolen, mutta siitä iskivät he toinen toisensa kurkkuihin ja
rupesivat--sokeasti, äheltäen--repimään, riistomaan ja huhtoen
käyttelemään nyrkkiänsä. Tuimasti iskivät vastaan Toukolaiset, mutta
tuimemmin vielä läimäyttelivät Jukolan miehet; ja raskaasti kuin
rautanuijat putosivat veljesten rusikat heidän vihamiestensä päitä
vasten. Kiiriskeltiin tomussa ja pölyssä, joka kuivalta tieltä nousi
palloellen ilmaan, ja santa ja somero kahisi heidän ympärillänsä
lehdistössä. Näin kesti hetken rähisevä ottelu, ja veljet, melkein jo
voittajina, huusivat korkealla äänellä: »rukoiletteko, sen vietävät,
armoa?»; ja kaiku pilvistä vastasi: »armoa!» Mutta kauan pinnistelivät
Toukolaiset vastaan, kunnes he viimein voimattomina vaipuivat maahan.
Siinä he makasivat revityillä takinliepeillä ja turpuneilla kasvoilla,
niellen ahneesti raikasta ilmaa kuumaan, huokuvaan sisustaansa. Voiton
miehinä seisoivat veljet, mutta näytti heidän muotonsakin että oli
heille tarpeeksi taistelossa ja mieluisa heillekin nyt hetken levähdys.
Varsinkin oli Eeron kanssa melskeessä pahoin menetelty; sillä
vartalonsa lyhyys saattoi riitakumppanillensa suuren edun. Useinpa hän
tappeluksen kestäessä pyöriskeli pienenä mäyräkoirana toisten urosten
jaloissa, ja ainoastaan kerkeä apu toisilta veljiltänsä esti hänen perin
runtoutumasta. Pöyrytetyllä tukalla istui hän nyt ojan äyräällä ja
kokoili uusia voimia, puuskuttaen kovin.

Mutta toisten juuri lakatessa tappelemasta, lähestyi Juhani miehensä
kanssa, kiskoen häntä kauluksesta ja välimmiten kiristäen häntä
kurkusta. Peloittava, hirmuinen oli nyt muoto Jukolan vanhimman veljen.
Viha tuiskahteli tulena hänen ainakin jotenkin pienistä silmistänsä,
jotka, nyt kiukusta veripunaisina, pyörähtelivät vimmatusti hänen
päässänsä; karvas hiki virtasi alas hänen poskiltansa, ja niinkuin
sotaorhi hän puhalteli ja huohotteli.

JUHANI. Ha'e aapiseni, ha'e a-p-c-kirjani, paikalla! Katsos, likistänpä
sinut muutoin niin että rapas lentää. Ha'e Herran tähden se punakansinen
aapiseni, sinä junkkari. Katsos näin minä sinulle annan, katsos näin!

TOUKOLAINEN. Älä lyö!

JUHANI. A-p-c-kirja!

TOUKOLAINEN. Tuonnehan sen viskasin pensaasen.

JUHANI. Anna se kouraani oikein korealla kädellä, lilli-hankulla, sinä
junkkari. Luuletko tässä näin vaan tanssielevasi, junkkari? Etkö sinä
riivattu anna sitä punakansista aapelusta kouraani?

TOUKOLAINEN. Muserrathan kurkkuni, kurkkuni!

JUHANI. A-p-c-kirja! Herra varjelkoon meitä! A-p-c-kirja!

TOUKOLAINEN. Tässä, sinä hirveä mies.

JUHANI. Annappa sille pieni suukkonen. Niin, suutele sitä koreasti.

TOUKOLAINEN. Mitä? Suudella?

JUHANI. Oikein nätisti. Ja tee se Herran tähden, mun veljeni, jos
selkäsi syhyy ja henkesi on sinulle rakas. Tee se, tee se, muutoin
huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen
hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani
musta kuin saunan tonttu. Sentähden suutele aapistani. Minä rukoilen
sinua meidän molempain puolesta!--Kas niin.

TOUKOLAINEN. Oletko tyytyväinen?

JUHANI. Vallan tyytyväinen. Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit
tällä. Ja jos tuossa välimaassa, hartioittesi ja tuon päänuijas välillä,
olet havaitseva joitakin jälkiä, ikäänkuin kruuvipenkin hampaista, ja
varsinkin jos huomenna tunnet siellä vielä niinkuin siantaudin tapaista
kankeutta, niin äläppäs juuri kovin tuota ihmettele. Niin, mene nyt.
Mutta yksi sana vielä, yksi sana, veikkoseni. Kenen sepittämä on veisu,
jota meidän äsken täytyi kuullella korvat pystyssä?

TOUKOLAINEN. Sitä en tiedä.

JUHANI. Sano kidastasi!

TOUKOLAINEN. Minä en tiedä.

JUHANI. No, no, kyllähän siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta
terveisiä Kissalan Aapelille ja sano hänelle, että koska hänen kohtaan,
niin soipa hänen kurkkunsa vielä kileämmin kuin äsken hänen
klaneettinsa. Mene nyt; sillä minun läsnäoloni ei ole sinulle juuri
terveellistä.--Ole mököttelemättä kostosta. Varo etten saa sitä pistosta
päähäni että kaapaisen perässäsi, antamaan sinulle hieman kaupan päälle.

TUOMAS. Olkoon hän jo rauhassa, kurja mies.

JUHANI. Hän on saanut köniinsä, minä takaan sen.--Mutta jättäkäämme tämä
hirveästi kynnetty, tuhanteen ristiin viilletty maantiensarka. Tässä ei
ole nyt hyvä viipyä: sillä tappelu maantiellä on, lain kannalta katsoen,
kovin vaikea asia ja taitaa saattaa miehensä koviin kiipaleisin.

AAPO. Rientäkäämme!--Mutta sepä vasta leivotus; ja olisinpa tullut siinä
höyhennetyksi ilman Simeonia; hän levitti vähän kasaa päältäni.

SIMEONI. Miksi koskimme heihin? Mutta ihminen on heikko, eikä voi
hillitä vihansa ja synnin voimaa. Ah! katsellessani kuinka Tuomaan
nyrkki kumoili miehiä, aattelinpa: nyt ei ole miesmurha kaukana.

TUOMAS. Löinpä kenties liian varomatta, mutta onhan jo vähemmästäkin
lyöty.--Astukaamme huikeammin; päivä joutuu.

Kiivaasti he astelivat, mutta närkästys ja harmi ei tahtonut haihtua
heidän kasvoiltansa, vaan kipeästi pisteli heidän sydäntänsä, koska he
muistelivat Toukolan poikain herjaus-veisua. Äänetönnä asteli Juhani
edellä, asteli kiukun tuimuudella, syljeskellen ja välimmiten ravistaen
päätänsä. Viimein kuitenkin, kääntyen toisten puoleen, avasi hän suunsa.

JUHANI. Kenen riivatun sepittämä on tämä laulu?

EERO. Kissalan Aapelin.

AAPO. Sitä kohden uumoon minäkin; sillä hän on kiukkuinen pilkkakirves.
Tekipä hän kylläkin häijynaikaisen pilkkarunon tuosta kappalaisukostamme,
joka--Jumala paratkoon!--sattui hieman tahrimaan nenänsä lukukinkerillä.

TIMO. Mutta olisi minulla kortteli viinaa ja pari sanaa kuiskata Nikulan
Ananian korvaan, niin kuulisimmepa piankin vaikka syllän pituisen
veisun, jossa kyllä näytettäisiin mikä mies hän on tämä Aapeli. Suuri
lurjus ja hunsvotti hän on; kävelee pitkin kyliä klaneetti kädessä,
tekee pii'oille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. Uuspeili koko
mies.

JUHANI. Olisi lorulaulu, jonka he kutsuivat seitsemän miehen voimaksi,
kotoisin hänen pääkallostansa, niin katso, koska ensiksi hänen kohtaan,
vaikka kirkon-mäellä, niin pää-nahkansa nyljen tuppeen niskasta aina
silmäkarvoihin asti, se olkoon sanottu.--Mutta emmekö taitaisi iskeä
mieheen lain voimalla.

AAPO. Laki ei tuomitse ketään ilman ankaria todistusmiehiä.

JUHANI. Astukoon hän sitten puhdistus-valalle; ja luulenpa hänen ensin
vähän arvelevan, ennen kuin viskaa sielunsa pimeyden alhoon. Mutta jos
hän sen surkean tempun tekis, niin--hyvää yötä sitten, naapurini, makaa
rauhassa minun puolestani.

AAPO. Mutta luulenpa, ettei laki tämänkaltaisessa seikassa päästäkkään
valan-tekoon kannustettua miestä.

JUHANI. Hän saakoon sitten omasta nyrkistäni, ja onpa hänelle siitä,
luulen minä, sama terveellinen karvastus kuin lain ja oikeudenkin
suolasta.

SIMEONI. Mutta heittäkäämme jo tällä erällä sikseen sekä laulu että tuo
pedollinen tuiskaus tiellä.--Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella
kerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka
naukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin
pehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen
ruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin
rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua
kuin mahtavata persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja
juhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori,
ja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja
silloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan
sammuko!

JUHANI. Se isolukija paimen-ukko, se puna-silmä, liuhaparta Tervakosken
Tuomas, silloinen kumppanisi karjassa, saattoi sinun vähän
kaistapäiseksi; ja siinäpä se kipinä.

SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään!

TUOMAS. Mutta tuossahan on kuusi, josta isämme kaatoi kerran aika
ilveksen; ja olikin se hänen viimeinen ilveksensä.

TIMO. Niinpä, sen kerran perästä ei hän enää taaputtanut kotiansa
takaisin, vaan kylmänä kiskottiin metsästä.

JUHANI. Potra ja huikea mies, mutta kova ja kiinteä kuin kallio
poikiansa kohtaan. Harvoinpa hän kuitenkin asteli Jukolan pihoilla, vaan
metsissä hän asui, ja kotona oli hiirillä elämä.

AAPO. Tosin unohti hän paljon kotonsa tuon ehkä noidutun pyyntihimonsa
tähden, mutta olipa hän kuitenkin kelpo isä, ja kunnian miehenä hän
kuoli. Levätköön hän rauhassa!

TIMO. Ja kaksinkerroin äitimme.

JUHANI. Siinä oli kunnon emäntä ja hurskas ihminen, vaikka ei hän
lukeakkaan osannut.

SIMEONI. Kuitenkin rukoili hän polvillansa illoin ja aamuin.

JUHANI. Sen hän teki. Verraton äiti ja emäntä! Muistelenpa aina, koska
asteli hän sahrojen sarvissa, jykevänä kuin jättiläis-eukko.

EERO. Oli hän oiva äiti, mutta miksi emme olleet tottelevia lapsia me,
miks' emme raataneet silloin pellolla kuin seitsemän karhua? Olisipa
Jukola nyt toisenmoinen. Mutta mitä ymmärsin minä silloin, pieni
paita-ressu?

JUHANI. Kitas kiinni siinä! Muistanpa vielä tuon häijyn ja tiuskean
käytöksesi äiti parkaa kohtaan. Mutta ainapa hän sinua armahteli,
niinkuin tavallisesti sekä isä että äiti nuorimpaa lastansa; mutta kas
vanhimman turkki on lakkaamatta pöllytyksessä, niinkuin tuon itsestäni
parhain tiedän. Onhan, peevelissä, minua aikanani peitottu kuin hallia
vaan, mutta toivonpa kaiken olleen hyväksi, Jumalan avulla.

SIMEONI. Totisesti tekee kuritus hyvää, varsinkin, jos siunaat ruoskan
ja kuritat Herran nimessä.

EERO. Varsinkin jos vielä lämmität ruoskan.

SIMEONI. Minä en kuule sinun viheliäisiä kompasanojas, sinä umpisokea,
sinä hempeästi kuritettu lapsi.

TIMO. »Hyvä lapsi kurittaa itse itsensä», mutta tämän tempun tahtoisin
nähdä.

SIMEONI. Tässä on Sonnimäen tien-risti, tännepä asti aina kirkkotarhasta
vainosi kuolleen haamu tuota ilkivaltaista Kiikalan lasimiestä, joka
kulkeissansa yöllä ohi kirkon, laski, jumalaton, huikean kirouksen
suustansa. Tämä olkoon teille varoitukseksi karttamaan kirous-syntiä.

JUHANI. Mutta Sonnimäen harjulla seisomme, kirkko näkyy ja tuolla
loistaa lukkarin punainen puustelli kuin liekehtivä perkelten pesä! Hih!
tuossahan koko helvetin herraus, tuossa se peloittava viisaus ja
hirmuinen kunnia. Nyt kaikki jäseneni puutuvat ja jalkani iskevät
armottomasti vastakynttä. Ah! mitä teen tällä pyövelin hetkellä, mitä
teen, minä teidän kurja vanhin veljenne?

EERO. Koska olet vanhin veljemme, astele edellämme hyvillä esimerkeillä
ja käänny takaisin helvetin tieltä. Minä olen valmis käymään seuraasi.

TUOMAS. Vaiti, Eero! Nyt ei askeltakaan takaisin.

JUHANI. Oi sarvipäät! Lukkarin ovi on mielestäni surman kita.

AAPO. Juuri siinä on ihmis-arvomme ja kunniamme alku.

JUHANI. Kuuma kunnia, kuuma kunnia! Voi meitä! Tuollahan näen koko
lukkarin komeuden, pappilan peloittavan prameuden, ja luontoni iskee
vastaan--Jumala auta meitä!--iskee vastaan. Mitä sanot, Timo?

TIMO. Vahvastihan se iskee.

AAPO. Sen uskon, mutta täällä ei tanssita aina ruusuilla ja kukkasilla.

JUHANI. Ruusuilla ja kukkasilla? Olemmeko tanssineet ruusuilla ja
kukkasilla?

AAPO. Saammepa niellä täällä montakin karvasta marjaa, veikkoseni.

JUHANI. Karvasta marjaa? Emmekö jo tarpeiksi ole nielleet karvaita
marjoja? Voi Aapo parka! monessa liemessä olemme jo keitetyt, monessa
tuulessa on tukkamme tuiskinut. Ja minkätähden? Missä on voittomme? Tämä
maailma on aika tunkiokasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit,
lukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoinensa! Mailman
kiusanhenkiä kaikki! Mainitsin kirjat, mutta silloin en juuri
tarkoittanut pipliaa, virsikirjaa, katkismusta ja aapista enkä myöskään
»huutavan ääntä korvessa»--se hirvittävä kirja--niitä en juuri nyt
tarkoittanut. Mutta miksi synnyin tänne?

SIMEONI. Älä sadattele päiviäsi, armon-aikasi päiviä.

JUHANI. Miksi synnyin tänne, miksi synnyin?

TIMO. Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen
silmääni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa?

JUHANI. Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä
virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa
sammaleisessa tuvassa.

TIMO. Eikä tarvitse hänen lukea.

JUHANI. Ei tarvitse hänen lukea!

AAPO. Jokaiselle on osansa annettu, ja ainapa »miekka miestä mukaan». Ja
täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi. Eteenpäin nyt vaan,
mun veljeni!

TUOMAS. Eteenpäin, lukkarille, vaikka yli meren kuohuvan kurkun!

JUHANI. Mitä mietit, Eero-poika?

EERO. Mietin mennä lukkarille kouluun.

JUHANI. Hm! Mennään sitten, astutaan sitten. Ah Herran poika! Mutta
laula, Timo-veljeni, laula!

TIMO. Laulanpa oravasta sammaleisessa kammiossaan.

JUHANI. Niin, niin!

TIMO.

     Makeasti oravainen
     Makaa sammalhuoneessansa;
     Sinnepä ei Hallin hammas
     Eikä metsämiehen ansa
     Ehtineet milloinkaan.

     Kammiostaan korkeasta
     Katselee hän mailman piirii,
     Taisteloa allans' monta;
     Havu-oksan rauhan-viiri
     Päällänsä liepoittaa.

     Mikä elo onnellinen
     Keinuvassa kehtolinnass'!
     Siellä kiikkuu oravainen
     Armaan kuusen äitinrinnass':
     Metsolan kantele soi!

     Siellä torkkuu heiluhäntä
     Akkunalla pienoisella,
     Linnut laulain taivaan alla
     Saattaa hänen iltasella
     Unien Kultalaan.




KOLMAS LUKU

Kaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat
veljet, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja
milloin hänen pieni kahdeksan-vuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirjat
avattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla.
Mutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän
takana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea
he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin
jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.

Vallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän
opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin
heidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin
kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen
kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero,
joka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein
vikkelästi.

Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä
maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä
takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa
lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa,
ravistellen pyöreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa
puoleen mulkoilevia häränsilmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa
Timo, huolimatta maailman menosta.--Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari
lukemisen ja lausui: »Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset,
möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän
atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata
ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan
teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos.
Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin
terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte
eväs-laukkunne kynsiinne.» Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian
kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.

TIMO. Missä on pussini?

LAURI. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt.

JUHANI. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä!

LAURI. Mitä? Eikö syötäisi nyt?

JUHANI. Ei einettäkään!

LAURI. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku.

JUHANI. Olkoot pussit koreasti rauhassa.

AAPO. Mikä on tarkoitukses?

JUHANI. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnut
huomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii
pääni. Mutta kiusa vasten kiusaa!

AAPO. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti.

JUHANI. Anna hänen nauraa! Minä en syö.--Eero tavailee jo, kas,
kas.--Minä en syö.

TUOMAS. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun
kohta kanervaisella polstarilla.

JUHANI. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme.

EERO. Minä suostun tuumaan, pojat.

AAPO. Mitä hulluuksia taas?

JUHANI. Vankeudesta pois!

AAPO. Ymmärrys hoi!

JUHANI. Sonnimäen hongisto hoi!

EERO. Niin juuri! Ja ymmärrys vastasi: hoi.

JUHANI. Vastasi kuin poika.

AAPO. Simeoni, koeta parastas.

SIMEONI. Siivosti, veljet! Mutta sanonpa, ettei ole meistä
lukumiehiksi, ja sentähden jääkööt hyvästi siinä kohdassa kaikki puuhat.
Olkoon toki elämämme nuhteeton ja siivo; sillä me taidamme elää
kristittyinä ihmisinä ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme.

AAPO. Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta.

JUHANI. Simeoni haastelee oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois tästä,
pojat; luontoni ei kestä kauemmin.

TUOMAS. Sydäntäni niristelee nähdessäni kuinka Juhania jauhetaan. Pois,
pojat!

JUHANI. Päätetty asia. Mutta älä surkuttele minua, Tuomas; sillä kosto
on kädessäni. Onhan minua kuranssattu, revitty kuin kravunsyöttiä,
totisesti! Ja onpa taskussani aika hamppu-pivo, lukkarin rohtima
hamppu-pivo. Mutta ellei se vihko kerran tukkee lukkarin kitaa, niin
tapahtuu se siitä syystä, että teen tavarastani jonkunlaisen koneen ja
kappaleen. Lukkarilla on kaula, jaa, hänellä on kaula; mutta enpä
hiiskahdakkaan enemmin nyt.

EERO. Minä ehkä tiedän toisen ja paremman neuvon. Hius-kiemurasta, jota
säilyttelet plakkarissas, kierrämme oivan ongen-siiman lukkarille
lahjaksi hyvän opetuksen edestä. Mutta miksi yllytän syntiin, koska
tiedän ja kaikki yksimielisesti myönnämme, että kuritus tekee
sanomattoman hyvää, niinkuin veljellisesti juttelimme tiellä.

JUHANI. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.

EERO. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.

JUHANI. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?

SIMEONI. Hän pistelee.

JUHANI. Niin, pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera
happamus Jukolan kristillisessä veli-taikinassa, sinä piikki-sika,
piikki-porsas, sinä sammakko!

SIMEONI. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!

JUHANI. Korttikaalista ulos kaikki yksimielisesti! Joka nyt vastaan
pinnistää, köniinsä saa.

TUOMAS. Kaikki liriin, kaikki!

AAPO. Timo, lujamielinen veljeni, mitä sanot?

TIMO. »Ettei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia», sentähden
»pillit pussiin ja pois» ja kaikki yhdestä päästä. Taidanpa kiinnittää
asiani vielä yhdellä sanalla: »kahden puolen kirves hiotaan».

AAPO. Lauri, kuinka teet?

LAURI. Käyn tästä Sonnimäelle.

AAPO. Ah! vaikka kuolleet haudoistansa huutaisivat: te niskurit, te
hullut miehet!

JUHANI. Ei auttais sittenkään, vaan mars, poika! Tuletko? Muutoin--Herra
Kiesus!--tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko?

AAPO. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana.

TUOMAS. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa.

JUHANI. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa.

EERO. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää.

JUHANI. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään.
Maarstrannista pois, Sipirjasta pois, pois hirmuisesta aarniosta kuin
seitsemän luotia kanuunan kidasta! Tässäpä on sekä luoti että kanuuna,
ladattu kanuuna, joka kuumenee kuumenemistaan, nyt se on tulipunainen,
ja kohta paukahtaa. Voi armaat veljet ja sukulaiset ja saman äitin
kantamat! te näitte kuinka hän lierutti tämän otsavihkoni etusormensa
ympäri, kahmasi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja
sitten ravisti hän, että hampaat helähti. Hm!

TUOMAS. Minä näin sen ja poski-lihani pullistuivat vihasta.

EERO. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan
poski-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden
Jumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin
tekee.

JUHANI. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin,
nimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee.

TUOMAS. Miksi häntä äköittelet, Eero?

JUHANI. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä.
Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko
se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke.

TIMO. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan?
Siitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran
viisaudessansa antoi?

LAURI. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut.

JUHANI. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja.--Ovi auki!

AAPO. Huomaa, että olemme telkien takana.

TIMO. Puskuri on päällä, vahva puskuri.

JUHANI. Kätkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi
huhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä.

AAPO. Onhan pääsi jo perin pyörässä.

JUHANI. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä,
veikkoni!

SIMEONI. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti
lukkarin kanssa.

JUHANI. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa!--Akkuna
säpäleiksi ja vankeudesta pois! »Ulos koko pataljoona!» huusi kapteeni
vihoissansa.

TUOMAS. Ovi hakaan, Eero!

EERO. Niin juuri; linnan isoportti kiini pataljonan marssiessa västingin
takaportista ulos.--Ha'assa on ovi.

AAPO. Minä varoitan teitä!

JUHANI. Tehty on tehty. Katsos tuossa!

AAPO. Sinä hirmuinen, julkijumalaton!

SIMEONI. Kas niin! Se on tehty! Siinähän akkuna sälähti!

JUHANI. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti
Jussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli.

SIMEONI. Meitä poloisia!

JUHANI. Tie on auki, lähdetkö liikkeille?

SIMEONI. Minä seuraan teitä, velikulta!

JUHANI. Aapo, tie on auki, lähdetkö liikkeille?

AAPO. Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitähän
tässä enää muuta, koska kerran on palanen kelkassamme.

JUHANI. Istu ja pala!

TUOMAS. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee.

JUHANI. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä.

TUOMAS. Tule!

JUHANI. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.

TUOMAS. Pois! sanon minä.

JUHANI. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.

TUOMAS. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani
akkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule!

JUHANI. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänen otan vaan koreasti
polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä
paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas
veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä
näet kuinka pääni höyryy.

TUOMAS. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa
mitä sanoin.

JUHANI. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni
sinua rakastaisi.

He vaikenivat, viskasivat itsensä akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti
yli lukkarin perunapellon. Saralla kilkahtelivat pienet kivet,
multa-kokkareet lentelivät korkealle ilmaan, ja pian he katosivat
tiheään lepistöön toisten jäljessä. Silloin lukkari vihan hirmuisella
muodolla rynkäs sisään, heiluttaen kourassansa meren-ruokoista, jykevätä
sauvaa. Korkealla, kiljuvalla äänellä huuteli hän karkureita, mutta
turhaan. Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen,
kallionkieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli
pappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki
lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen
kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukulakivistä rinnettä he astuivat ja
ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä
honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän
tuleltansa savu ylös puitten latvoille.

Korkea oli seutu, jossa veljekset majailivat. Näkyi sinne mäen takaa
pappilan murros-katto, mutta mäen huipulla lukkarin punainen talo, suuri
kirkonkylä, ja tuolla kuusien helmassa pitäjän kivi-kirkko, juhlallinen,
komea. Näkyi vielä moniluotoinen järvi, jota viivaili itäpohjoinen,
vaisusti ja liepeästi liehtoen kirkkaan taivaan alla, liehtoen yli
järven, yli niittuin ja metsien, yli Sonnimäen hongiston, jonka juurilla
veljekset nyt lepäsivät ja paistelivat nauriita loimottavalla nuotiolla.

JUHANI. Nyt syömme oikein kuninkaallisen atrian.

TIMO. Oikein herran-päiväisen.

JUHANI. Naudan-lihaa pussista ja nauris-hillukkoja mujusta. Ne ovat
kypsiä tuossa paikassa.

    Tuuli se puhaltaa ja puun-latvat taipuu,
    Kultani ääni se kaukana kaikuu...

Mikä härkäpäinen tyhmyys meiltä, istua lukkarin penkillä aapinen
kourassa, istua kaksi peevelillistä päivää.

EERO. Mutta kas seista sen ovi-nurkassa, sehän vasta toista.

JUHANI. Hyvä, Eeroseni, sinä viisas Eeroseni, sinä kuus-tuumainen
Eeroseni, sinä napa-taatta.--Lukkarin ovi-nurkassa! Minä sinun saakelin
opetan.

AAPO. Hiljaa, hiljaa, te pakanat!

TUOMAS. Istu rauhassa, Juhani, ja ole huolimatta hänen puheistansa.

JUHANI. Lakki päästäs kun syöt, sinä kokkare.

TUOMAS. Lakki päästäs, sanon minäkin.

JUHANI. Kas niin. Totella täytyy sinun; ei auta.

SIMEONI. Aina vaan nalkutusta, paljasta nalkutusta. Jumala teidän
sielunne ja mielenne kerran valaiskoon!

JUHANI. Ainapa hän on kiusan kapula.

EERO. Ainapa olen kirotuissa hampaissanne »se turvikko ja peukalo, se
pikkunappula Eero». Mutta senpä tähden olen sitkeä.

JUHANI. Sinä olet vihainen rakkikoira, niinkuin kuului veisussa
»seitsemän miehen voima».

EERO. Purenpa takaisin ja terävästi.

JUHANI. Sinä olet karvautta täys.

AAPO. Sallipas minullekin sananen. Eero lausui jotakin, jossa
luullakseni löytyi hieman totuutta. Katso: sitä karvautta, jota hän
välimmiten jakelee ympärillensä, olemme kenties itse paljon keitelleet.
Muistakaamme toki: kaikki olemme saman Luojan luontokappaleita.

TIMO. Vallan niin. Jos minulla on kaksi »nokkaa, toinen kuin lesti ja
toinen kuin leivän puolikas», niin mitäs muiden siihen tulee? Itse mä
niitä kannan. Mutta heittäkäämme jo nokat ja nakat, Luojat ja luomiset
tuperin tuhkaan. Kas täältä, Juhani, saat nauriin, pehmeän kuin
tuhkulaisen. Iskeppäs sen niskaan ja älä ole milläskään tuon joutavan
puheista. Hän on nuori ja ymmärtämätön.--Syö, veljeni.

JUHANI. Syön kyllä.

TIMO. Nyt elämme kuin häissä vaan täällä korkealla, kaikuvalla mäellä.

JUHANI. Kuin taivaan häissä. Mutta rääkättiinpä meitä äsken vielä
oikein surkeasti helvetissä tuolla alhaalla.

TIMO. »Toisinaan alaslasketaan, toisinaan ylösnostetaan» tässä
maailmassa.

JUHANI. Niin on laita. Mitä sanot, veli Aapo?

AAPO. Olenpa koettanut parastani, mutta turhaan. Nyt suutun kuitenkin
kerran ja heitän elomme haaksen perämelan kohtalon kouraan. Tässä istun.

JUHANI. Tässä istumme ja tuossahan makaa jalkaimme alla koko maailma.
Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla kohoo
korkeuteen Herran temppelin torni.

AAPO. Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa,
istumme niskat kyyryssä, kuin seitsemän variksen-poikasta aidalla, ja
kuulemme ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat
Jukolan laiskat veljekset.

JUHANI. Ei koita se päivä, jona Jukolan pojat, niskat kyyryssä kuin
variksen-poikaset istuvat häpeän mustassa puussa ja kuulevat ihmisten,
osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat
veljekset. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina
maailman-loppuun, Heinolan pataljoonaan kivääriä keikuttelemaan. »Mitä
minä huolin, veitikka nuori?» Nyt, veljet, koska olemme syöneet, niin
laulamme, heläytämme että nummi tärisee.

SIMEONI. Siunataan itsemme ja nukutaan.

JUHANI. Ensin lauletaan: »Mitä minä huolin». Karastappas kurkkuas, Timo.

TIMO. Minä olen valmis.

JUHANI. Entäs Eero-poika? Olemmehan ystävät taas?

EERO. Ystävät ja veljekset.

JUHANI. Kaikki hyvin. Mutta kruuvaappas kurkkuas.

EERO. Se on jo täydessä tämmingissä.

JUHANI. Hyvä! Ja kuullelkoot nyt toiset kuinka hongisto remuaa.--Nyt
pojat!

    Mitä minä huolin, veitikka nuori,
    Jolla on rinta kuin Tunturi-vuori?
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

    Heinolan pokkojen uhkeaan joukkoon
    Pois minä lähden, tyttöjen houkko;
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

    Eipä mua peljätä piispa, ei pappi;
    Kohta on ylläni sankarin takki.
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

    Juokseppas, Rusko, ja pyöritä pyörää;
    Keisarin knalleja karsitaan syömään.
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

    Mitä minä huolin, veitikka nuori,
    Jolla on rinta kuin Tunturin vuori?
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

JUHANI. Juuri niin! Kas tässähän on meidän hyvä olla.

SIMEONI. Vähemmin ääntä, vähemmin ääntä! Niinhän mekastatte kuin
lekionat peikkoja.--Mutta hiljaa, hiljaa! täällä tulee ihmisiä.

JUHANI. Ihmisiä? Katso tarkemmin, niin näet suljun Mustalaisia, näet
»Rajamäen rykmentin».

Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä
mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen
rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaikkein tuntema Mikko, lyhyt,
mutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä
pikiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee
hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista
ilokonettansa tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, kastellen
kaulaansa aina tarjomusta mukaan.--Mutta kiltti kuppari on hänen
akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota
hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen
paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee
ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin
tuliaispussi.--On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän
matkoillansa kylästä kylään, talosta taloon. Kaksi niistä käyvät jo
retkensä itse, hyppelevät iloisina vanhempainsa vaiheilla pitkin tietä,
milloin edellä, milloin jäljessä, mutta niitä kolmea nuorempata
kuljetetaan isän ja äitin kuormana vankkureissa; ja Kaisa aina aisoissa
vetää, Mikko lykkää sauvallansa perään. Kova on siinä meteli, missä
Rajamäen matkue on vaeltamassa; ja olipa eräs koiran-hammas sepittänyt
tästä perheestä pitkän ilveellisen veisun, kutsuttu rykmentin nimellä.
Tämä oli räyhäävä joukko, joka nyt matkusti pitkin tietä Sonnimäen
nummen alta kohden kirkonkylää, koska veljekset, iloisena kuin oinaat,
viettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla.

JUHANI. Heisaa! terve, sinä ennenmainittu rykmentti, terve!

TIMO. »Hustote tili?» sanoi Ruotsalainen.

EERO. »Kappusivai!» sanoi Ryssä.

KAISA. Mitä tahdotte, te siellä ylhäällä?

EERO. Että muori tulee ja imee oikein tuikean sarven tämän veli Juhanin
ruskeaan reisi-pakaraan.

JUHANI. Muori imee ja napsuttelee, koska faari pelaa, sehän vasta
yhteen-mallaa.

MIKKO. Minä annan teille peevelin, te Jukolan sissit!

EERO. Ukko ei tahdo pelata. No laulakaamme sitten me, ja oikein huikea
marssi.

JUHANI. Huikea marssi, kun astelee ohitsemme Rajamäen rykmentti. No,
pojat Timo ja Eero!

    Karsitaan nyt kulkemahan
      Ylös, alas mäkii,
    Kuohintahan, kuppaamahan,
      Kauppoilemaan pikii.

    Aisoiss' Kaisa nuuska-naama
      Itse olla tykkää,
    Mikko, purren mälliänsä,
      Sauvall' perään lykkää.

JUHANI. Juuri niin! Onpa tämä vähän lystillinen laulu-remputus.

KAISA. Tietäkää, te sen vietävät siellä, että me kuljemme aina
kunnialla, mutta te, te kiertelette ympäri ihmisten metsiä kuin ryövärit
ja raatelevat pedot. Minä kuppaan, minä, ja teen terveyttä; Mikko
kuohii, hän, ja tekee lihavia kaltteja, muhkeita härkiä ja komeoita
ruunia, joilla ratsastelee kuningasten kuninkaat; se tietäkäät, te
perkeleet.

JUHANI. Pari värssyä sen saarnan päälle, pojat! Timo ja Eero, reippaat
pojat! Yht'aikaa!

    Kaisan huulet massahtelee,
      Napsuttelee kirves;
    Kreeta-muori Kaisan kynsiss'
      Juttuu hampaat irviss'.

    Mutta tuolla tarhan puoless':
      Mikä pauhu? Heisaa!
    Kyltät, kaltit saarnailevat,
      Pikku-porsaat veisaa.

    Miksi kyltät hälisevät?
      Miksi naskit kirkuu?
    Katsos: läätin oven alla
      Mikon veitsi vilkkuu.

JUHANI. Totisesti lystillinen laulu-remputus; sitä ei taida kieltää,
Mikko?

MIKKO. Pidä juuri kohta leipä-laukkus kiinni ja tiedä, että tässä on
itse Mestari-Mikko, joka nypisti maaherran orhin puhtaan lakanan päällä,
vuodattamatta yhtään ainoata veren tippaa. Ja siitäpä tempusta sai hän
valtuus-kirjan, jota ei itse Rooman keisarikaan ole mies rikkomaan.
Sellainen Mikko minä olen.

EERO. Oh sinä kaksinkertainen Kuohari-Mikko noita-akkasi kanssa!

KAISA. Katso etten noidu teitä susi-laumaksi kuin äijä ennen ylpeän
hääjoukon.

JUHANI. Tässäpä seison vielä vanhana Jukolan-Jussina omissa housuissani,
ja niinpä toivon Jumalan avulla seisovani myöskin tästälähin. Eihän
siitä noita-konstistasi, muija-parka, tule enemmän kuin koska toisvuonna
ennustit meille maailman loppua ja saatoit monen akan pyytämään turhaan
anteeksi entistä häijyyttänsä ukoltaan.

KAISA. Kuule mitä nyt ennustan.

EERO. Ennustatpa ja toivot meille lämpöisen saunan ja sinun itsesi meitä
kuppailemaan niskaan.

JUHANI. Mutta se on hullu ennustus ja toivo. Tosin ai'on kotia
tullessani lämmittää saunan ja kylpeä oikein herttaisesti, mutta
Aatamin-frakkia niskassani en ensinkään mieli rikkoa.

KAISA. Kuule, kuule! Tuleksi on menevä saunasi ja tuleksi tupasi myös,
ja surkeassa tilassa lähdet sinä itse samoomaan metsiä, rämeitä ja
soita, etsien suojaa paleltuvalle ruumiillesi. Ah! verisesti täytyy
sinun vielä taistella sekä ihmisten että metsän petojen kanssa ja siitä,
puuskuttaen kuin kuoleva jänis, kallistaa pensaasen tuo kirottu pääsi.
Tämä kuulkaa ja muistakaa.

JUHANI. Mene helvettiin...

TUOMAS. Vaikene jo, vaikene!

SIMEONI. Sinä jumalaton, villitty!

JUHANI. Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu
lukkarin kurkkuun ijankaikkinen sian-tauti.

EERO. Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.

JUHANI. Niin! ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle, ja
rikkaalle rasva- ja makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle?
Sanoppas, Eero.

EERO. Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen
puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika
kissapiirakka.

JUHANI. Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa
on moskana sisällä.

EERO. Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan
niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran
remahtaen vaan.

JUHANI. Niin! ja sitten peijakas hänen periköön, ottakoon hänen
niskaansa ja lennättäköön häntä niinkuin pirun on tapana pappia
lennättää.

EERO. Vieköön rikkaan miehen toveriksi sen mahtavan ja rikkaan rovastin.

JUHANI. Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan
koreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän
teet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin
uhkasit.

EERO. Sudeksi niin ahneeksi, että hän kerralla nielee kitaansa koko
Rajamäen rykmentin.

JUHANI. Niin! ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle.

EERO. Vielä pikipussinkin paakelssina.

JUHANI. Niin juuri, sinä vasaran-poika!

KAISA. Kaikki hyvin! rovastin ja lukkarin pitää saaman teiltä
terveisenne, ja se keitto on kupissanne kerran vielä, te kirotut! Anna
heille kivestä läksiäisiksi, Mikko, anna että pääkuori aukenee.

MIKKO. Tässäpä on mukava harakan-kivi, juuri kuin käsketty.--Tuossa, te
Pelttarin pukit!--Mars, Kaisa! Nyt mennään.

JUHANI. Tuota riivattua! Nakkasi kiven, ja liki liippasi, ettei iskenyt
minua otsikkoon.

EERO. Lähetetään polla takaisin.

JUHANI. Sinkauta se ukolle takaisin, että hattu kömähtää.

TUOMAS. Oleppas heittämättä, poika, jos tahdot säästää saivaristoas.

AAPO. Näethän, sinä konna, että siellä on lapsia.

JUHANI. Pidätä kives; he jo mennä kaapaisevat että nummi jymisee.

SIMEONI. Voi te ilkeen-aikaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset!
Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme
tiellä. Voi te rosvot!

JUHANI. Minäkö, joka en vääristäisi heiltä hiuskarvaakaan? Mutta katsos
koska mies on oikein uhossa ja huikeat puuskaukset toukaa läpi hänen
potran ruumiinsa, niin--kylläs sen tiedät. Kaksi yötä ja päivää on poika
istunut tornissa. Mutta lähetinpä lukkarille vallan uhkeita terveisiä
sappeni lievitteeksi.

AAPO. Ja vielä hullumpia rovastille. Niitä terveisiä taidamme vielä
katkerasti katua.

JUHANI. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Elämä, nuoren miehen elämä
on juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuollahan koillisessa
longoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy
kirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla
ilman rannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa. Kolistimen kolme järveä
siellä silmäni näkee.

    »Ei mun auta, ei mun auta,
    Täytyy mennä järveen;
    Kultani on niin vihainen
    Ja puhisee kuin kärme».

Tuon järven pinnallapa tuossa istuu usein lukkari-ukkomme ongen-pahla
kourassa. Ah! könöttäisi hän siellä nyt ja minä olisin tuima
tuulenpuuska, äkeä hirmu-myrsky kaakosta, niin tietäisinpä mitä kohden
rynkäisin pauhinalla, ja pianpa puljahtelis kumossa lukkarin ruuhi.

SIMEONI. Mikä synnillinen toivotus!

JUHANI. Sen minä tekisin, ruuhen minä kumoisin että kiehuisi vellinä
järven vesi.

TIMO. Suden paistiksi koko mies.

JUHANI. Suden-kuoppaan hänen syöksisin ja itse paseerailisin riemuiten
reunalla.

AAPO. Kettu, kerran karhun pahan-suopa, narrasi kuoppaan kontio-kurjan.
Kovin hän silloin nauroi ja käyskeli siinä ylhäällä ympäri ammottavan
kuopan, haastellen pilkallisesti. Siitä astui hän ilveksen selkään,
ilves vei hänen ylös korkeaan kuuseen, joka seisoi siinä lähellä. Rupesi
laulamaan kettu iloissansa ja kutsumaan kokoon tuulia jokaisesta
neljästä ilmasta; käski heitä soittamaan kuusen kanteletta hänen
laulunsa mukaan. Tulivat pian itä, läntinen ja etelä, ja ankarasti
kaikkui ja kohisi kuusi. Tuli myös voimallinen pohja, rynkäsi halki
partaisen, pimeän korven, humisten ja ryskyin. Silloin kuusi pauhasi,
vapisi ja kumartui syvään, murtui viimein ja kaatui kohden kuoppaa,
viskaten kaatuessaan latvastansa ketun alas karhun syliin syvässä
kuopassa.

TIMO. No peijakas! Mutta nyt?

JUHANI. Kylläs tuon arvaat, kuinka nyt tapahtui. Kieppasi mar' karhu
oikein rotevasti kiinni ketun kamarasta ja ravisti että hampaat helähti,
niinkuin teki hyvä lukkari minulle.--Mutta ymmärränpä Aapon
tarkoituksen. Hän tahtoi minua muistuttaa, että joka toiselle kuoppaa
kaivaa, hän putoo siihen itse. Olkoon niinkin, mutta suden-kuopan
saaliiksi lukkarin soisin vaan.

TIMO. Nähdä lukkarin kuoppaan lötkähtävän, sitähän ei juuri minunkaan
sydämeni vastaanlöis. Mutta en tuota ukko-rässyä sentähden kauankaan
piinaisi tunkkaisessa kammiossa. Kaksi tuntia, kaksi tuntia vaan. Ja
jääköön tämä tähän. Eläköön lukkari rauhassa, putoomatta edes
närkästyneen sydämenikään kuoppaan. Mutta yhtä ihmettelen. Kuinka
taidatte uskoa tuollaisia lorujuttuja kuin tämä ketusta ja karhusta. Voi
veikkoset! eihän taida kettu edes joutaviakaan jaaritella, sitä vähemmin
kutsua vielä tykönsä maailman tuulia. Te uskotte tämän, mutta minä
päätän asian puhtaaksi valheeksi.

JUHANI. Se tiedetään, ettei Timon pää ole juuri terävimpiä tässä
maailmassa.

TIMO. Vaikk'ei. Mutta tällä päällä vaellan halki tämän maailman yhtä
kunniallisesti kuin sinäkin taikka jokin muu, mies tai vaimo.

AAPO. Timo ei käsitä kuvausta.

JUHANI. Ei ensinkään se poika parka nyt käsitä. Mutta katsoppas jos
selitän sinulle seikan. Tapaus ketusta ja karhusta on arvattavasti
niistä ajoista, joina kaikki luontokappaleet ja vielä puutkin taisivat
puhua, niinkuin vanhassa testamentissa kerrotaan; ja sen olen kuullut
vainaalta sokea-enoltamme.

AAPO. Ethän käsitä nyt sinäkään satua ja sen tarkoitusta.

TIMO. Mutta kuitenkin »pata kattilaa soimaa; musta kylki molemmilla».

JUHANI. Mielitkö viisastella, mies? Mutta usko minua, niin kiitänpä
Jumalaa siitä, etten ole niin tyhmä kuin sinä, Timo-poloinen.

TIMO. Vaikka et ole; enpä siinä mitään vaaraa näekkään.

EERO. Tee sinä, Timo, niinkuin puplikaani ennen: lyö ainoastaan vasten
rintaasi, ja saadaanpa nähdä, kumpi teistä tästä parempana miehenä kotia
marssii.

JUHANI. Aih! joko sattui pikku-Eeroonkin, sinä puplikaani itse?

EERO. Sattui oikein makeasti itse puplikaanien päämieheen, tuohon
pikku-Zakeukseen.

JUHANI. Minä en huoli sinun Zakeuksistas ja makeuksistas, vaan panen
itseni makeasti nukkumaan. Selin tahdon teihin kääntyä ja maata kuin
viholais-pesä kinoksen alla.--Mutta Jumala auta meitä! olemmehan
asettuneet kamalaan paikkaan.

AAPO. Miksi niin?

JUHANI. Tuossahan tuo merkillinen, kamoittava kivi, joka antaa aina niin
murheellisen vastauksen kirkonkelloin pauhinalle. Ja katsokaapas noita
silmiä sitten, jotka tuijottelevat tuolta päällemme lakkaamatta. Minä
kauhistun. Mennään tästä Herran nimeen!

TUOMAS. Istukaamme rauhassa.

JUHANI. Mutta metsänhaltija on tässä kova ja kiukkuinen.

AAPO. Ainoastaan heitä kohtaan, jotka kiroilevat tai osoittelevat muuta
jumalattomuutta. Sentähden kavahda itses siitä. Mutta tarina noista
kuvista tuolla kiven kyljessä on tapaus kaukaisista ajoista.

LAURI. Tahdotko sen kertoa meille?

AAPO. Mutta katselkaa ensin tarkemmin tuota kiveä. Siellä nä'ette
niinkuin neljä kultaista, säteilevää pistettä. Ne ovat kahden rakastajan
sulavat silmät, korean neidon ja uljaan nuorukaisen; ja heidän kuvansa
nä'ette myös piirrettyinä kiveen. Katselkaa heitä, silmät vähän
rakosilla. Siinä he istuvat yhdistettyinä hellimpään syleilykseen. Mutta
alempana, nuorten jalkain juuressa makaa kymeröissään ja miekalla
lävistettynä eräs vanha uros.

TIMO. Juuri niinkuin sanot.

LAURI. Jotakin sellaista luulen minäkin siellä näkeväni. Mutta kerro
asia.

Seuraavan tarinan kertoi heille Aapo.

Seisoi ennen tässä lähellä eräs komea linna, ja tämän linnan herra oli
rikas ja mahtava mies. Hänellä oli tytärpuoli, äititön, mutta suloinen
ja kaunis kuin aamu. Neitoa rakasti eräs nuorukainen, mutta sekä
nuorukaista että neitoa vihasi linnan hirmuinen isäntä, jonka sydämessä
ei koskaan löytynyt lemmen sijaa. Mutta tytär rakasti myös ylevätä
nuorukaista; ja he kohtasivat toisiansa usein tällä kaikuvalla nummella,
ja juuri tämän kiven juurella olikin heidän yhtymyspaikkansa. Mutta
saipa isä tiedon nuorten salaisesta liitosta ja lausui kerran neitosen
korviin hirmuisen valan. »Tyttäreni», sanoi hän, »katso etten saavuta
teitä syleilyksessä metsien yössä. Tiedä, että miekkani teidät kohta
silloin yhteen-vihkii veriseen kuolemaan. Sen lupaan ja pyhästi vannon».
Niin hän lausui, ja neitonen kauhistui kuultuansa valan. Ei hän
kuitenkaan unohtanut sydämensä ystävää, vaan kiivaammaksi yhä kiihtyi
hänen lempensä.

Oli tyyni kesä-yö; tuli aavistus immen poveen, että nuorukainen käyskeli
nummella, vartoen kultastansa. Viimein, koska hän arveli kaikkein jo
linnassa lepäävän syvimmässä unessa, läksi hän, käärittynä avaraan,
hienoiseen huiviinsa, lemmenretkellensä, hiipi varjona ulos, katosi pian
metsän kohtuun, ja liehahti kerran kasteisessa viidassa sininen liina.
Mutta kaikki eivät linnassa maanneetkaan, vaan seisoipa akkunan ääressä
itse linnan herra, tähtäillen neitoa, joka öisenä haamuna siirtyi pois.
Silloin vyötti hän miekkansa miehustalle, tempasi käteensä keihään ja
kiirehti ulos, katosi metsään neitosen jäljestä. Verta-janoova peto
silloin vainosi lempeä-silmäistä karitsaa.

Mutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä
siellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti
toinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä
seisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät
taivaan kukkas-niituilla.--Meni niin muutama silmän-rävähdys ja rynkäsi
äkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon
vasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi
ulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten
kiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten
kanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he
istuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti
syleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä
säteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtiasta isäntää, joka
kummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi
äkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten
sinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin
neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli
murhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään.
Voimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät,
heidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä
liikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä
ja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta
paistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi,
kun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat
hänen päällensä kauhistuksen henget. Ääretön vimma saavutti hänen
sielunsa.

Katsoi hän vielä kerran nuoria kohden: mutta sieltäpä aina samat
hohtavat silmät, vaikka jo sammuvina, katselivat hymyten häntä vastaan.
Silloin löi hän käsivartensa ristiin ja rupesi, kuin jäätyneellä
katseella, tuijottamaan itään päin, ja niin hän seisoi kauan mykkänä
synkeässä yössä. Mutta viimein ja äkisti kohoitti hän povensa korkealle
ja huusi pitkän huudon, pitkän ja peloittavan kovan, joka jylisten
kiiriskeli ympäri tienoota. Seisoi hän taasen äänetönnä hetken, jona hän
kuulteli tarkasti ja kauan, kunnes viimeinen kaiku hänen huudostansa oli
vaiennut etäisimmän kunnaan povehen. Ja koska tämä oli tapahtunut
silloin hän taasen, yhä tuijoittaen kohden itää, huusi hirmuisesti, ja
kauan seuduissa kiiriskeli kaiku, jonka juoksua vuoresta vuoreen hän
kuulteli tarkasti. Mutta viimein kuoli kaukainen, vapiseva ääni, leimaus
lepäsi ja sammuneet olivat nuorten säteilevät silmät; ainoastaan raskas
sade huokaili metsässä. Silloin, äkisti kuin unesta heräten, tempasi
linnan herra miekkansa huotrasta, lävisti rintansa ja kaatui nuorten
jalkain juureen. Ja leimahti taivas kerran vielä, leimahti ja jyrisi;
mutta pian vallitsi taasen kaikkialla hiljaisuus.

Aamu tuli, ja nummella löydettiin kuolleet harmaan kiven juurelta; pois
he kannettiin ja sija heille rinnakkain rakettiin hautaan. Mutta kivessä
nähtiin sen jälkeen heidän kuvansa; ja näkyi siinä kaksi nuorta,
syleillen toinen toistaan, ja heidän allansa polvillaan eräs ankara,
partainen uros. Ja neljä ihmeellistä nastaa, kuin neljä kultaista
tähteä, kiven kyljessä säteilee sekä yöllä että päivällä, muistuttaen
rakastavain ihanasti raukenevia silmiä. Ja pitkäsen nuoli, niinkuin
tarina kertoilee, piirsi, leimahtaessaan, kiveen nämät kuvat. Ja
niinkuin tässä kuvauksessa, niin istuvat nuorukainen ja impi onnellisina
korkeuden istuimilla; ja niinkuin uros tuossa matelee, niin entinen
linnan herra paahteisessa ilmassa rangaistuksen vuoteella. Ja koska
soivat tornin kellot, teroittaa hän aina tarkasti korvansa, kuullellen
kaikua kivestä; mutta yhä murheellinen on helinä. Kerran toki on kivestä
kuuluva ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni, ja silloin on tullut miehen
sovinnon ja pelastuksen hetki, mutta lähellä on myös kaiken maailman
hetki. Ja sentähden kuultelee aina kansa erinomaisella levottomuudella
kaikua kivessä, koska kellot soi. He soisivat miehen sovinnon päivän
valkenevan, mutta muistelevat kauhistuen maailman tuomiohetkeä.

Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella.

TIMO. Mutta saapa ukko hikoilla. Aina tuomiopäivään asti! Ohhoo!

SIMEONI. Sinä tomppeli, katso ettei juuri tällä hetkellä möräise tuomion
torvi.

EERO. Maailman lopusta ei ole yhtään pelkoa niin kauan kuin pakanoita
maan päällä löytyy. No Jumala paratkoon! tässähän on seitsemän
villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa. Mutta eihän niin pahaa,
ettei siinä aina jotakuta hyvääkin. Olemmehan maailman pylväitä me.

JUHANI. Sinäkö maailman pylväs? Kuustuumainen.

SIMEONI. Vapisetpa, Eero, vapiset kuin perkele, kun lähestyy päivä, jota
pilkkaat nyt.

TIMO. Sitä ei hän tee, sen takaan minä. Ohhoo! silloinpa on meteliä ja
mullerrusta. Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta;
ja silloin tapahtuu se suuri autuuden merkki; silloin maailma on menevä
tuhaksi ja tomuksi kuin kuiva virsu. Silloinpa karja aholla mörää ja
siat kujalla kauheasti vinkuu, jos nimittäin tämä tuho on tapahtuva
kesäiseen aikaan, mutta jos se talvella tapahtuu, niin karjapa silloin
ometassa teiskaa ja mörää ja läätin pahnoissa sika-parat vinkuu.
Silloinpa on melskettä, pojat. Ohhoo! Kaksi mullerrusta on jo ollut,
kolmas on vielä tulematta, niinkuin sokea-eno sanoi.

SIMEONI. Niin, niin, muistelkaamme tätä päivää.

JUHANI. Vai'etkaa jo, veljet. Varjele Jumala! käännättehän perin
nurinniskoin tässä miehen sydämmen. Nukkukaamme, nukkukaamme!

Niin he haastelivat, mutta kanssapuheensa vaikeni viimein ja uni
kallisti heidät alas toisen toisensa perästä. Heistä viimeisenä istui
valveillansa Simeoni, nojaten itseänsä vasten hongan pulloista juurta.
Hän istui ja mietiskeli hartaasti näitä maailman viimeisiä aikoja ja
tuomion suurta päivää. Ja punaisina, kosteina, liepeinä paloivat hänen
silmänsä, mutta ruskea punerrus hänen karheista poskistansa paistoi
kauas. Lopulta nukkui myöskin hän; ja niin he kaikki makeasti uneksuivat
nuotion ääressä, joka loimotti vielä hetken, mutta vähitellen raukeni ja
sammui.

Päivä hämärtyi ja hämärä sakeni yöksi; ilma oli lenseä ja paahteinen;
välähteli tuolloin tällöin koillisessa taivaan alla, koska ylös kohosi
tuima ukkosilma. Kotkan vauhdilla läheni se kirkonkylää, viskeli
kohdustansa tulta ja sytytti äkisti pappilan riihen, joka, kuivaa olkea
täynnä, leimahti pian valtaiseen tuleen. Rupesivat kellot pauhaamaan ja
tuli liikettä kylään, kaikkialta kiirehti väkeä hurjalle tulelle,
virtasi miestä ja naista, mutta turhaan. Peloittavasti loimotti riihi,
ja veripunaiseksi muuttui taivaan kansi. Mutta ilma nyt rynkäsi kohden
Sonnimäkeä, jossa veljekset makasivat sikeässä unessa; ja heidän
kuorsauksistaan remahteli nummi. Nytpä hirmuinen jyräys on heidät
herättävä ja silloin he säikähtävät pahemmin kuin koskaan eläissänsä.
Heidän unihouriva mielensä kauhistuu, koska viipymättä pujahtaa
muistoonsa synkeä tarina, kuvailukset maailman lopusta, luonnon
riehuessa heidän ympärillään kolkossa yössä. Ja mikä on valoa tässä
yössä, on ukkospilven salamista ja kamala haame aaltoilevasta palosta
kylässä.--Nyt välähti ja vilauksessa seurasi verraton jyräys, joka
paikalla herätti veljekset. Huutaen kovasti ja kirkuvalla äänellä,
loiskasivat he yhtaikaa ylös maasta, ja hiukset narreillaan pystyssä
kuin kahiseva kahila, ja silmät renkaina päässä, tuijottelivat he kohden
toinen toistansa muutaman silmänräpäyksen.

SIMEONI. Tuomiopäivä!

JUHANI. Missä ollaan, missä ollaan?

SIMEONI. Jokos mennään?

JUHANI. Auta meitä, armo!

AAPO. Hirveätä, hirveätä!

TUOMAS. Hirveätä kyllä.

TIMO. Herra varjele meitä poika parkoja!

SIMEONI. Jopa kellot soivat!

JUHANI. Ja kivi kilisee ja tanssii! Hii, haa!

SIMEONI. »Taivaan kellot soivat!»

JUHANI. »Ja vaipuvat mun voiman'!»

SIMEONI. Ja näinkös nyt vaan mennään?

JUHANI. Auta meitä, laupeus ja armo!

AAPO. Voi kauheutta!

JUHANI. Tuomas, Tuomas, tempaise tuosta takinhännästäni kiinni! Hii,
haa!

SIMEONI. Hii, haa! nyt mennään, mennään!

JUHANI. Tuomas, minun veljeni Kristuksessa!

TUOMAS. Tässä olen; mitä tahdot?

JUHANI. Rukoile!

TUOMAS. Niin, rukoile tässä.

JUHANI. Rukoile, Timo, jos taidat!

TIMO. Tahdon koettaa.

JUHANI. Tee se pian!

TIMO. O Herra, suru suuri, o Bethlehemin armoistuin!

JUHANI. Mitä sanoo Lauri?

LAURI. Enhän tiedä mitä sanon tässä kurjuudessa.

JUHANI. Kurjuus, ääretön kurjuus! Mutta luulenpa kuitenkin, ettei ole
loppu juuri vielä.

SIMEONI. Oi jos annettaisiin meille armonaikaa vielä yksi päiväkin!

JUHANI. Tai yksi viikko, kallis viikko!--Mutta mitä aattelemme tästä
kamoittavasta valosta ja kelloin sekavasta kaikunnasta?

AAPO. Onhan tulipalo kylässä, hyvät ihmiset.

JUHANI. Niin, Aapo, ja hätäkello moikaa.

EERO. Tulessa on pappilan riihi.

JUHANI. Menköön tuhannen riihtä kun vaan seisoo tämä matoinen maailma ja
me sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Uihan koko ruumiini kylmän
hien virrassa.

TIMO. Eipä ilman ettei minunkin housuni vapise.

JUHANI. Verraton hetki!

SIMEONI. Näin meitä Jumala rankaisee syntiemme tähden.

JUHANI. Totta! Miksipä lauloimme tuon ilkeenaikaisen veisun Rajamäen
rykmentistä?

SIMEONI. Te pilkkasitte hävyttömästi Mikkoa ja Kaisaa!

JUHANI. Ettäs sanot! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä
kaikkia, kaikkia, lukkariakin!

SIMEONI. Se rukous on taivaalle otollinen.

JUHANI. Lähtekäämme tästä hirmuisesta paikasta. Tuoltahan leimuaa tänne
palo kuin kadotuksen pätsi, ja tuolta kalustaa kiven kyljestä nuo
silmätkin niin surkeasti päällemme. Tietäkää, että juuri Aapon kertomus
niistä kissan-silmistä saattoi matkaan tämän ravistuksen selkäluissamme.
Mutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako pussiansa ja
aapistoansa. Pois veljet! Tammistoon marssitaan Kyöstin luokse, Kyöstin
luokse Herran avulla, ja siitä huomenna kotia, jos eletään. Mennään nyt!

LAURI. Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat.

JUHANI. Anna kastua, anna kastua! Saatiinhan vielä armo. Mennään nyt!

He riensivät pois, astellen kiivaasti toinen-toisensa jäljestä,
joutuivat pian santaiselle tielle ja teroittivat suuntansa kohden
Tammiston taloa. Tulen iskussa ja jyrinässä, joka monialle kiiriskeli
taivaan alla, he käyskelivät hetken, kunnes rupesi heitä valelemaan
rankka sade. Silloin tuimensivat he käymisensä juoksuksi ja lähenivät
»Kulomäen kuusta», joka, korkeutensa ja tuuheutensa tähden kuuluisa,
seisoi juuri maantien varrella suojana monelle sateessa kulkevalle.
Tämän juurelle veljekset istuivat kuuron kestäessä ja pauhatessa
valtaisen kuusen; mutta koska ilma yleni, jatkoivat he kulkunsa taas.
Asettuipa luonto, tuuli taukosi, pilvet pakenivat ja kelmeänä kohosi kuu
metsän latvoisa ylös. Ilman kiirettä ja huolta astelivat jo veljeksetkin
läiskyvällä tiellä.

TUOMAS. Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja
jyrinä.

AAPO. Siitähän sanoi sokea-eno syntyvän taivaalle tämän kapinan, koska
pilvilohkareitten väliin on sijoittunut kuivaa hietaa, tuulenkierrosten
nostamana ylös ilmaan.

TUOMAS. Kuinkahan ollee.

JUHANI. Mutta lapsenpa mieli yhtäkin kuvailee. Kuinkaspa ennen
tuonpäiväisenä paitaressuna aattelin ukkosesta minä? Jumalahan, näetkös,
silloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie
ja pyörän rautainen kenkä. Hähhäh! Lapsella on lapsen mieli.

TIMO. Entäs minä? Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana
pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä,
tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä. Jumala jyrää peltoansa,
aattelin minä, jyrää ja livauttelee oikein makeita iskuja
sonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt säkenöitsee
pulskin ruunan pullea reisi, niinkuin muhkean hevon lautasilta näemme
kipinöitä heltivän, koska sitä pyhkeilemme. Niin, olivatpa nämät
mietteitä.

SIMEONI. Aattelinpa lapsena ja aattelen vielä: taivaan leimaus ja jyrinä
on ilmoittava Jumalan vihaa syntisiä kohtaan maan päällä; sillä ihmisten
synnit ovat suuret, lukemattomat kuin santa meressä.

JUHANI. Tosin tehdään täällä syntiä, sitä ei taida kieltää, mutta
kylläpä täällä syntistäkin oikein suolassa ja pippurissa keitetään.
Poikani, muisteleppas kouluretkeämme ja mitä sen kestäessä koimme.
Lukkarihan meitä kynsi ja pöllytti kuin haukka; sen tunnen vielä ja
puren hammasta, mun poikaseni.

Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat
vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti,
mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan
astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa,
itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä,
saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen
tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän
taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan
enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin
parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli
tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset
ottamaan kortteeriansa yöksi.




NELJÄS LUKU


Seuraavana päivänä lähenivät Jukolaiset kotoansa taas, astellen toinen
toisensa jäljestä. Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa
pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta,
joka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat
turpuneet Aapon huulet, Timon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi,
ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli
pahoin pehmitetty; ja mikä oli käärinyt sen ympäri tyhjennetyn
eväspussinsa, mikä temmaisnut mekostansa ryysyjä haavoillensa.
Tällaisessa tilassa palasivat kouluretkeltänsä; ja riensivät heitä
vastaan koiransa Killi ja Kiiski, iloisesti liehakoiten. Mutta veljekset
eivät juuri jaksaneet osoitella hyväilystä takaisin uskollisia
vartijoitansa kohtaan.

Mutta ken oli heidän kanssaan näin pahoin menetellyt? Ken oli voinut
näin masentaa Jukolan vahvat veljekset? Olihan tämä Toukolaisten
kostotyö. He, saatuansa tiedon Jukolaisten viipyvän Tammistossa,
yhtyivät liittoon kahdenkymmenen miehen voimalla ja kätkivät itsensä
tien varrelle pensastoon vartomaan vihamiehiänsä. Siinä he kauan
torkkuivat ja vartoivat, kourissa jykevät aseet. Mutta viimein,
koulumiesten lähetessä, karkasivat liittolaiset heidän päällensä
tulisella vauhdilla, tien molemmilta puolilta he rynkäsivät päin, ja
nousi hirveä seiväsleikki, jossa veljekset piestiin pahoin. Mutta
ilmaiseksi eivät Toukolaisetkaan taistelosta seljinneet, vaan tunsipa
monikin huimauksella veljesten nyrkkien vaikutuksen. Kaksi heistä
kannettiin pyörtyneinä kotiansa: Kuninkalan Eenokki ja Kissalan Aapeli.
Ja paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi
kuin tinakannun pohja. Julianin koura oli tehnyt tämän töykeän
raivaustyön.

Mutta viimeinpä toki istuivat veljekset kotonsa avarassa tuvassa,
väsyneinä kovin.

JUHANI. Kenen vuoro on lämmittää sauna?

TIMO. Onhan se minun.

JUHANI. Lämmitä se sitten että kiukaat rymisee.

TIMO. Parastani tahdon koettaa.

JUHANI. Tee se aika-mekosta, sillä haavamme tarvitsevat löylyä;
totisesti! Mutta sinä, Eero, käyppäs Routiosta tuoppi viinaa, jonka
hinnaksi määrään korvestamme parhaan hirren. Tuoppi viinaa!

SIMEONI. Siinähän ehkä liiaksikin.

JUHANI. Se tuskin riittää rasvoiksi seitsemälle miehelle. Onhan tässä,
Herran tieten, haavoja kuin tähtiä taivaalla; ja kovin kivistää ja
potkii tämä silmä, mutta kovemmin vielä sappi ja sydän täällä sisussa.
Mutta kaikki hyvin, kaikki hyvin! Jukolan Jussi ei ole kuollut vielä.

Ilta tuli, alakuloinen syyskuun ilta, Eero toi Routiosta viinan ja Timo
saattoi sanoman, että sauna oli valmis; ja muuttui hieman leppeämmäksi
veljesten äkeä mieli. Läksivät he kylpemään ja löylyä heitti Timo,
paukahtelivat kiukaan mustettuneet kivet ja pilvenä kiiriskeli kuuma
höyry ympäri saunaa. Kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihäpehmeätä,
ihanata lehtivihkoansa, he kylpivät ja hautelivat haavojaan, ja kauas
kuului saunasta vihtain vinha mätkinä.

JUHANI. Saavatpa nyt haavamme sen turkin-polskan. Saunanlöyly, sehän
sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä. Mutta kirveleepä silmä
kuin peeveli! No kirvele ja karvele, sitä tuimemmin annan sinulle
kuumuutta niskaan. Kuinka on turpas laita, Aapo?

AAPO. Sulaapa tuo vähitellen.

JUHANI. Hutkiele ja nuiji sitä kuin Ryssä koniansa, niin kyllähän
pehmiää. Mutta uutta löylyä, Timo, koska on virkas tänä iltana meitä
palvella.--Kas niin, poikaseni! Annappas tulla vaan. Onpas siellä
kuumaa, onpas siellä kuumaa! Sillä lailla, sinä vekama-veljeni!

LAURI. Ottaa kynsiin.

JUHANI. Saakootpa kynnet kyytinsä myös.

AAPO. Herkene jo heittämästä, poika; onpa muutoin tiemme täältä ulos
joka miehen.

EERO. Kiittäkäämme häntä vähän vielä, ja olemmepa kartena pian.

JUHANI. Olkoon jo kylliksi, Timo. Äläppäs heitä enään. Älä helvetissä
heitä enään!--Lähdetkö alas, Simeoni?

SIMEONI. Lähdenpä minä poloinen poika. Ja ah, jos tietäisitte miksi!

JUHANI. Sanoppas.

SIMEONI. Muistele, ihminen, kadotuksen pätsiä ja rukoile yöt ja päivät.

JUHANI. Mitä hulluja! Salli ruumiis saada jos se niin tahtoo; sillä jota
kuumempi löyly, sitä parempi sen parantava vaikutus ja voima. Kylläs sen
tiedät.

SIMEONI. Kenen tämä lämmin vesi tässä ämpärissä kiukaan juurella?

JUHANI. Se on minun, sanoi seppä tupaansa. Älä koske siihen.

SIMEONI. Otanpa siitä pienen lirauksen.

JUHANI. Älä, veikkonen veli-kulta, muutoin on paha. Miksi et lämmittänyt
itsellesi?

TUOMAS. Mitä tuossa turhia ärhentelet? Otahan minun sangostani, Simeoni.

TIMO. Taikka minun, tuossa parven rappusen alla.

JUHANI. Ota sitten vaikka minunkin ämpäristäni, mutta jätäppäs ainakin
puolet jäljelle.

LAURI. Eero! Sinä riivattu, katso etten viskaise sinua parvelta alas.

AAPO. Mitä konsteja ja koukkuja on teillä siellä nurkassa, te kaksi?

JUHANI. Mitä närinää siellä? Häh?

LAURI. Toista selkään puhaltelee.

AAPO. Siivosti vaan, Eero!

JUHANI. Heh, vihakiiski.

SIMEONI. Eero, Eero, eikö löylyn mojova kuumuuskaan tuo mieleesi
helvetin tulta. Muistele Hemmolan Juhoa, muistele Hemmolan Juhoa!

JUHANI. Hänpä tautivuoteellansa näki sen tulisen järven, josta hän
kerran vielä pelastettiin, ja siitä syystä, niinkuin hänelle sanottiin,
että hän aina saunanparvella oli muistellut helvettiä.--Mutta päivänkö
valo tuolta kiiltää läpi nurkan?

LAURI. Kirkkaan päivän.

JUHANI. O peto! sauna veisaa viimeistä värssyänsä. Sentähden olkoon
isännyyteni ensimmäinen pyrkimys uusi sauna.

AAPO. Uusihan tässä kyllä tarvitaan.

JUHANI. Uusi, uusi ilman kieltoa. Saunaton talo ei käy laatuun sekä
kylpemisen että emännän ja muonamiesten muijien lasten-saamisen tähden.
Niin, ryöhäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa,
nehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat. Niin, onpa sillä tekemistä ja
puuhaa, joka meidän talon vastaanottaa.--Tarvittaisiinpa hieman taasen
löylyä, Timo.

TIMO. Saaman pitää.

SIMEONI. Mutta muistelkaamme, että on lauvantai-ilta.

JUHANI. Ja katselkaamme ettei riipu nahkamme pian orressa kuin entisen
piian. Hirvittävä tapaus!

SIMEONI. Tyttöhän ei koskaan ehtinyt saunaan toisten seurassa, vaan
kuhkaili ja kahkaili siellä muiden jo maatessa. Mutta eräänä
lauvantai-iltana viipyi hän tavallista kauemmin. Käytiinpä häntä
etsimään; mutta mitä löyttiin hänestä? Ainoastaan nahka orressa. Ja
oikeinpa mestarin tavalla oli tämä nahka nyljetty, olivatpa siinä
hiukset, silmät, korvat, suu ja vielä kynnetkin jäljellä.

JUHANI. Olkoon se tapaus meille... Kas, kas, kuinka vihaisesti tuo
selkäni ottaa löylyä! Niinkuin et olis saanut maistaa vihtaa sitten
uuttavuotta.

LAURI. Mutta kuka oli hänen nylkenyt?

TIMO. Kuka; kysy sitä. Kukas muu kuin se...

JUHANI. Pää-ukko.

TIMO. Niin. Hän, joka käy ympäri kuin kiljuva peura.--Kauhea tapaus!

JUHANI. Pistäppäs, Timo-poika, tuo paitani tuolta orrelta kouraani.

TIMO. Ja tämäkö?

JUHANI. Noh! Eeron tilkkusta hän tarjoo tässä miehelle. Voi sinua!--Tuo
keskimmäinen tuossa.

TIMO. Ja tämäkö?

JUHANI. Siinähän aikamiehen mekko. Tattis vaan.--Kauhea tapaus, sanon
minäkin, mentyäni vielä äskeiseen. Mutta olkoon se meille muistimeksi,
että »aatosta juhla korkein».--Nyt peskäämme itsemme puhtaiksi kuin
olisimme lähteneet napamuijan nopsista kourista; ja sitten tupaan paita
kainalossa, ja tulehtunut ruumis saakoon niskaansa oikein raikasta
ilmaa.--Mutta luulenpa, tuo silmä-kulta kuultelee hieman.

SIMEONI. Mutta eipä kuultele tuo jalkani, vaan särkee ja mojoo kuin
kiehuvassa mujussa. Mihin joudun sen kanssa, minä kurja?

EERO. Pane koreasti ma'ata tultuamme tupaan ja rukoile jalkain voidetta,
ja sitten kiitä Luojaas, joka sinun tänäpänä varjeli »ettet ole jalkaas
kivehen loukannut», niinkuin luemme ehtoorukouksessa.

SIMEONI. Minä en kuule sinua, minä en kuule.

EERO. Rukoile sitten korvarasvaa myös. Mutta astuppas jo liikkeille,
jäätpä muutoin tänne peijakkaan saaliiksi.

SIMEONI. Korvani ovat sinua kohtaan ummessa, ummessa hengellisellä
tavalla. Ymmärrä, ihminen!

EERO. Tule nyt, onpa muutoin pian nahkasi orressa, ja oikein
ruumiillisella tavalla.

Alastomina ja varikuumina he astuivat saunasta tupaan; ja ruumiinsa
ruskoittivat kuin päivän polttama koivun-kuori. Tultuaan sisään,
istuivat he levähtämään hetkeksi, hellittäen hikeä runsaasti; ja siitä
pueskelivat he vähitellen päällensä. Mutta Juhani rupesi nyt keittämään
rasvoja koko haavoitetulle veljeskunnalle. Hän asetti tulelle vanhan,
malmisen ja varrettoman pannun, kaatoi siihen tuopin viinaa ja viinaan
sekoitti hän kaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivi-jauhoja ja
suoloja saman verran. Ja koska tämä oli kiehunut noin tunnin, nosti hän
keitoksen jähtymään, ja rasva, pikimustan vellin kaltaisna, oli valmis.
Haavojansa, varsinkin niitä, jotka löytyi heidän päissään, voitelivat he
tällä voiteella ja pyhkäisivät uutta, keltaruskeata tervaa päälle. Ja
silloinpa kovin likistyivät heidän hampaansa yhteen ja kasvonsa
mustenivat hirveästi; niin karvasteli haavoissa ankara lääke. Mutta
Simeoni rakensi ehtoollisen, kantoi pöytään seitsemän reikäleipää,
kuivan naudan-kontan ja harjallisen pöytyrin naurishautaa. Mutta ruoka
tänä iltana ei kovin heille maistanut, vaan pianpa siirtyivät he
pöydästä, riisuivat päältänsä ja painuivat alas vuoteillensa.

Yö oli pimeä ja kaikkialla vallitsi äänettömyys ja hiljaisuus. Mutta
äkisti valkeni avaruus Jukolan ympärillä; sen sauna oli syttynyt tuleen.
Sillä kuumaksi oli Timo lämmittänyt harmaakivisen uunin, josta seinä
rupesi kytemään ja lomahti viimein liekkiin. Ja niinpä ihanassa rauhassa
paloi rakennus tuhaksi, yhdenkään silmän näkemättä. Ja koska aamu
koitti, löytyi Jukolan saunasta jäljellä ainoastaan muutama kytevä
kekäle ja uunin hohtava raunio. Viimein, puolipäivän aikana heräsivät
myös veljekset, nousivat jotenkin raittiimpina kuin menneenä iltana,
pukivat päällensä ja rupesivat murkinalle, joka nyt tuntui heille
makuisaksi. Kauan he atrioitsivat sanaakaan lausumatta, mutta lopulta
nousi juttu tuosta jyrkeästä tapauksesta tiellä Tammiston ja Toukolan
välillä.

JUHANI. Aika saunan saimme totisesti; mutta ryöväreinä he karkasivat
päällemme seipäillä ja karangoilla. Mutta ah! olisi meillä myös ollut
aseet kourissa ja vaara silmissämme varoilla, niin sahattaisiinpa
tänäpänä Toukolan kylässä arkunlautoja, ja haudankaivajalla olis työtä.
Kissalan Aapelille annoin kuitenkin osansa.

TUOMAS. Valkea, hiukseton linja juoksi hänen otsaltansa niskaan alas
kuin linnunrata syksytaivaalla.

JUHANI. Sinä näit sen?

TUOMAS. Minä näin sen.

JUHANI. Hän on saanut. Mutta muut, muut, Herran Kiesus!

EERO. Heitä kostamme aina ytimiin asti.

JUHANI. Lyökäämme kaikki yksimielisesti päämme yhteen ja nouskoon siitä
tuuma verrattomaan kostoon.

AAPO. Miksi tekisimme ijankaikkiset tuhot? Käykäämme lakiin ja
oikeuteen, vaan ei omankäden työhön.

JUHANI. Ensimmäisen Toukolaisen, jonka saan kynsiini, syön kitaani
elävältä nahkoineen ja karvoineen; siinä on laki ja oikeus.

SIMEONI. Kurja veljeni! aiotko sinä koskaan joutua taivaan perilliseksi?

JUHANI. Mitä huolin taivaasta, ellen saa nähdä Tuhkalan Matin verta ja
rapaa!

SIMEONI. Voi hirmu itseäs, voi hirmu! Täytyy itkeä.

JUHANI. Itke sinä kissan kuolemasta, vaan älä minun tähteni. Hmmh!
Minäpä teen makkaroita.

TUOMAS. Tämän raatelemisen kostan minä kerran, sen lupaan ja vannon.
Susihan miestä näin menettää.

JUHANI. Villisusi. Minä vannon saman valan.

AAPO. Se kosto lankee takaisin omalle niskallemme; mutta lain tuomio
rankaisee heidät ja palkitsee meidät.

JUHANI. Mutta lain kautta ei tule kärsimään heidän selkänsä näistä
haavoista, joita kannamme.

AAPO. Sitä hullummin heidän kukkaronsa ja kunniansa.

SIMEONI. Pois mielestämme verinen kosto, ja turvatkaamme lakiin. Niin
tahdon, vaikka mieleni kovin kamookin keräjätalon menoa ja hälinää.

JUHANI. Jos siihen tulee, niin eipä juuri kömmähdy tämä poika siinäkään
paikassa. Tosin pamppailee sydän hieman, koska ensi kerran seisomme
korkean-oikeuden pöydän edessä, mutta pianpa itsensä röyhistää
aika-mies. Muistanpa vielä, oltuani vierasmiehenä Koivulan
Kaisa-rukalle, joka etsi elatusta lapsellensa, muistanpa koska komsarjus
huusi: »Juhani Juhanin-poika Jukola, Toukolan kylästä!»

TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Minähän olin siellä myös; ja
saipa Kaisa lapsellensa isän että paukahti. Minähän olin vierasmiehenä
myös, Juhani.

JUHANI. Olit, olit. Mutta sielläpä vasta väkeä porstua, porras ja piha
täys. Porstuassapa istuin minä ja juttelin Tammiston Kyöstin kanssa,
mitä ja kuinka pojan piti la'in edessä lausuman. Hartaasti juuri
haastelinkin hänelle, nyppien takkinsa nappia noin, tuolla tavalla,
koska komsarjus eli sudenkutsija huusi korkealla äänellä, että kyllä
monen silmät ja korvat pöllähtivät pystyyn: »Juhani Juhanin poika
Jukola, Toukolan kylästä!»

TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Ja saipa, koira vieköön! Kaisa
lapsellensa isän.

JUHANI. Sai kyllä.

TIMO. Vaikka ei meitä valallekaan laskettu.

JUHANI. Ei laskettu; tosi; mutta vakava ja vilpitön puheemme vaikutti
paljon.

TIMO. Ja nimemme on kulkenut protokollissa ja suplikaaneissa aina
keisariin asti, heh!

JUHANI. Hyvin tietty.--Niin huusi komsarjus, ja silloinpa vähän
hetkautti pojan sydänketoissa, mutta pianpa hän perehtyi ja lasketteli
suustansa totuuden järkähtämätöntä kieltä kuin apostoli itse, huolimatta
koko keräjäkunnan naurusta ja tirskunnasta.

TIMO. Niinhän keräjissä leivotetaan; ja kaikki käy hyvin. Mutta
vedetäänpä siellä kuitenkin yhtäkin vetonuoraa ja yksikin vikkelä
kampurajalka heitetään.

JUHANI. Tosi; mutta oikeus ja totuus kieppaisee itsellensä lopulta
väkistenkin voiton monen konstin päästä.

TIMO. Monen konstin ja koukun päästä; niin kyllä, ellei itse ilminen
peijakas ole asiamiehenä, joka tekee yön päiväksi ja päivän yöksi ja
piimäksi mustan tervan.--Mutta yksi asia on yhtä hyvä kuin kaksikin.
Miksi ei Jumala asettanut oikeuden ratkaisemista lujemmalle, ja perin
pohjin lujalle perustalle täällä? Miksi vierasmiehet, vaikeat tutkinnot
ja lainoppineitten koukut? Tämähän mielestäni olis suorin tie oikeuteen
ja totuuteen, koska asia näkyy hämäräksi, eikä saata sitä pohtia. Koko
keräjäkunta, ja itse tuomari etunenässä, astuu ulos pihalle, jossa
komsarjus eli jahtivouti soittaa ankaran suurta koivutorvea, jota
kutsuttaisiin keräjätorveksi; sitä hän soittaisi toitottaen muutaman
kerran ja pitäen sen kitaa kohden Herran korkeutta. Mutta silloin
aukenis taivas ja oikeuden enkeli ilmestyisi kaikelle kansalle, kysyen
korkealla äänellä: »mitä komsarjus tahtoo», mutta häneltä kysyisi
komsarjus takaisin korkealla, huutavalla äänellä: »onko kannustettu
miesi viaton vai syyllinen?» Nytpä kirkastettu enkeli antaisi
vastauksen, jonka oikeutta ei kenenkään tarvitsis epäillä ja jonka
mukaan tulisi miestä joko päästää Herran huomaan tai sukia oikein aika
lailla. Niinpä, luulen minä, kävisi hyvin kuntoon kaikki.

JUHANI. Miksi niinkään paljon komentoa ja hunööriä? Katsokaapas kuinka
minä olen tuumiskellut asiaa. Olisinpa Luojana asettanut näin: Syytetty
mies vahvistakoon sanansa valalla, pyhällä valalla, ja jos hän oikein
vannoo, niin lähteköön vapaana miehenä marssimaan kotiansa taas, mutta
jos häntä miellyttäisi pistää suustansa valheen, niin auetkoon allansa
matoinen maa ja nielköön hänen helvettiin alas. Siinähän totuuden suorin
tie.

AAPO. Se keino voisi käydä päisin, mutta ehkäpä kuitenkin parhain kaikki
niinkuin sen kerran asetti itse viisauden Isä.

JUHANI. Parhain. Tässä istumme revittyinä, rupisina, silmäpuolina kuin
kollikissat maaliskuussa. Onko tämä herttaista? Peeveli! tämä maailma on
suurin hulluus mikä löytyy auringon alla.

SIMEONI. Niin on hän asettanut, Herra, sillä hän tahtoo koetella
ihmislapsen voimaa uskossa.

JUHANI. Voimaa uskossa. Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa
kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niinkuin sääksiä
vaan; sinne, johon en soisi kannettakaan minä, vaikka syntinen ihminen.

TUOMAS. Kova leikki on tämä elämä ja maailma. Vähänpä on kunkin toivoa
niin pienestä osasta kuin Josua ja Kaaleppi kuuden sadan tuhannen miehen
seassa.

JUHANI. Oikein! Mitä on siis tämä elämä? Helvetin porstua.

SIMEONI. Juhani, Juhani, malta mieles ja kieles!

JUHANI. Helvetti valmis, sanon minä, jos oikein pahan pääni päälleni
otan. Minäpä täällä olen kärsivä sielu ja Toukolan pojat perkeleitä,
haarut kourissa. Häijyjä henkiä ovat ihmiset meitä kohtaan.

AAPO. Astukaammepas hieman omaan poveemme. Ihmisten vihan olemme kenties
suureksi osaksi itse virittäneet ja voimassa pitäneet. Muistakaamme
kuinka olemme heidän naurismaissaan ja hernehuhdissaan peuhailleet,
sotkeneet onkiretkillämme heidän jokirantojensa heinän, ampuneet usein
heidän piirittämänsä karhut ja monta muuta sellaista temppua tehneet,
huolimatta lain uhkauksista ja omantunnon äänestä.

SIMEONI. Olemmehan vihoittaneet taivaan ja maan. Useinpa ma'ata
pannessani ja muistellessani nuoruutemme ilkivaltaisia töitä, pistelee
aivan kipeästi kurjaa rintaani tuo omantunnon tulinen miekka, ja
tuntuupa kuin kuulisin eriskummallisen kohinan kuin kaukaisen,
huokailevan sateen, ja kuin synkeä ääni vielä kuiskaisi minua korvaan:
»Jumalan ja ihmisten huokaus Jukolan seitsemän pojan tähden». Tuho uhkaa
meitä, veljet, eikä kiillä meille onnen tähti ennen kuin on meidän ja
ihmisten väli paremmalla kannalla. Miksi emme siis kävisi pyytämään
anteeksi, luvaten tästälähin toisin eleskellä?

EERO. Minä itkisin, jos taitaisin. Simeoni, Simeoni! »ei paljon puutu
ettet» ... jaa, ei paljon puutu. »Mutta mene tällä haavalla matkaas».

SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään.

TIMO. Kääntyisikö minun pääni anteekspyyntöön? En usko sitä.

TUOMAS. Ei niinkauan kuin korppi on musta.

EERO. »Tuomiolle tullessamme» siis tapahtuu se toimi. Silloinhan on
korppi valkea kuin lumi, niinkuin lauletaan iloisen pojan ja kultamuorin
veisussa. Kernaasti minun puolestani olkoot viimeiset tuutissa, ennen
kuin tässä rukoukseen rupeemme.

JUHANI. Usko minua, Simeoni, täällä ei käy kuntoon lakkaamatta katsella
kuinka on sielumme laita, alati muistella tuota tulista uumentoa,
perkelettä ja pieniä perkeleitä. Sellaiset aatokset joko myllertävät
sekaisin miehen pään tai kietovat nuoran hänen kaulaansa.--Noita entisiä
hurjapäisyyksiämme on enemmin pidettävä nuoruuden hulluutena kuin
synteinä ankarimmassa tarkoituksessa. Ja toiseksi, olenpa tullut siihen
uskoon ja vakuutukseen, että täytyy täällä välimmiten ummistaa silmänsä,
eikä olla näkevänänsä mitä näkee ja tietävänänsä mitä tietää. Niinpä
täytyy täällä miehen, jos hän tahtoo päästä eheällä turkilla elämän
huhmaresta ulos.--Olkaa pöllistelemättä; tässä ei tarvita yhtään
pöllistystä.--Tarkoitanpa noita pienempiä syntejä Jumalaa kohtaan, vaan
ei naapuriani. Naapuri ja lähimmäinen on keikkanokka, näpäkärsä ja
tarvitsee oman parhaansa yhtä hyvin kuin minäkin; mutta Jumala on
pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos
vilpittömästä sydämmestä rukoilemme. Jaa, jaa, minä tarkoitan: ei käy
kuntoon aina ja joka paikassa hiuskarvan tarkkuudella vertoa omia
töitämme ja pieniä tuommoisia kanaljavikkelyyksiämme Jumalan sanan ja
käskyjen rinnalla, vaan parasta pysyä siinä keskivälissä. Törkeitä
syntejä tulee meidän karttaa, kaikella muotoa, sanon minä, ja rukoilla
silmäin voidetta, mutta niitä pienempiä, nimittäin pienempiä Jumalata
kohtaan, ei aina laskea omantunnon ongennokkaan, vaan seistä siinä
keskivälissä, keskivälissä.

SIMEONI. Suuri Jumala! noinhan saatana ihmistä korvaan kuiskuttelee.

TIMO. Juuri niinkuin Ollin muori viinahimossa pistää tuiskujuttuja
Mäkelän emännälle.

AAPO. Juhani lausui muutaman sanan, joita ihmeellä ja närkästyksellä
kuultelin. Veli, niinkö opettaa meitä Jumalan käskyt? Niinkö opetti
meitä äitimme? Ei suinkaan! Yksi seisoo Jumalan edessä tuhantena ja
tuhannen yhtenä. Mitä siis leksottelet pienemmistä synneistä, mitä
keskivälistä, puolustaen kahden herran palvelusta? Sanoppas, Juhani:
mikä on synti?

JUHANI. Mikä on totuus? sinä Jukolan Salomoni, herra Jupisteri ja
Ukko-Paavo Savosta? »Mikä on synti?» Aih! »Mikä on synti?» Kas kuinka
viisaasti kysytty, merkillisen viisaasti. »Onpas siinä päätä, siinä
meidän pojassa», onpa tottakin. Niin, kuka enää puhuukaan? »Mikä on
synti?» Ahhah! Mikä on totuus? kysyn minä.

TUOMAS. Mitä venailet ja koukistelet, poika? Tiedä että oppi, jonka
ilmoitit, on pahanhengen oppia.

JUHANI. Tahdonpa teille kertoa elävän esimerkin, joka puolustaa uskoani
lujasti. Muistelkaapas entistä Kirkon-kylän nahkuria. Mies tuli kummiin
aatoksiin sielustansa, synnistä ja maailman mammonasta ja rupesi paljon
muuttelemaan entistä elämäänsä. Niinpä lakkasi hän äkisti ottamasta
vastaan ja antamasta nahkoja sunnuntai- ja juhla-päivinä, huolimatta
siitä kuinka tärkeäksi talonpoika katsoi yhden tien ja kaksi asiaa.
Turhaanpa varoittelivat häntä ystävänsä, koska huomasivat työn häneltä
vähenevän päivä päivältä, mutta hänen virkaveljellensä naapuritalossa
ehtimiseen enenevän. Ainapa vaan vastasi hullu mies: »minun kätteni työn
Jumala kylläkin siunaa, vaikka oliskin sitä vähemmin, mutta hänen, joka
luulee nyt tempaavansa leivänpalan suustani, hänen pitää viimein
niittämän kirousta otsansa hiestä, koska ei hän Herran sapattia
kunnioita». Niin hän lausuili, kävellen töllötellen pyhäpäivinä
virsikirja kourassa, silmät ympyrjäisinä päässä ja tukka pystyssä kuin
Pommin Pietarin tukka. Mutta mitenkäs tuossa kävi miehen lopulta? Sen
tiedämme. Tulipas piankin hänen käteensä raskain puu, kerjuusauva tuli
hänen käteensä, ja hänen tieksensä kruunun pitkä sarka. Nytpä hän
käyskelee kylästä kylään, kallistellen lasia, koska vaan taitaa.
Kerranpa kohtasin hänen tuolla Kanamäen harjulla tien vieressä; siinä
hän istui kelkkansa kaustalla, ja kovin oli päissään kurja mies. Kuinkas
on laitanne, karvari? kysyin minä; »on niinkuin on», vastasi hän, kerran
katsoa mulauttaen kankeasti päälleni. Mutta kysyinpä häneltä vielä:
kuinkas nyt mestari oikein jaksaa?--»Jaksan niinkuin jaksan», lausui hän
taasen ja läksi tiehensä, lykäten kelkkaa edellään ja loilottaen
jonkunmoista hullua veisua. Siinä oli hänen loppunsa. Mutta toinen
karvari? Hänpä oikein vasta rikastui ja rikkaana ja onnellisena miehenä
kuolikin.

AAPO. Ahdaspäinen usko ja hengellinen ylpeys hävitti nahkurin, ja niinpä
käy kaikille hänen kaimoillensa. Kuinka hyväänsä, mutta sun oppis on
väärää oppia ja uskoa.

SIMEONI. Väärät profeetat ja viimeiset maailman ajat.

TIMO. Hän tahtoisi kiusata meitä Turkkilaisten uskoon. Mutta etpä
järkähdytä minua; sillä minä olen vissi ja luja, vissi ja luja kuin
kirveen silmä.

JUHANI. Annappas, Tuomas, tuo leivänpuolikas tuolta pöydän
päästä.--»Väärät profeetat». En kiusaa ketään syntiin ja vääryyteen, ja
itse en varastaisi naskaliakaan suutarilta enkä neulan silmää
kraatalilta. Mutta sydämeni kipenöitsee, koska tarkoitukseni aina
kierretään pahimmaksi, tehdään pikimustaksi, vaikka mustanruskea karva
olisi jo kylliksi.

AAPO. Haastelitpa niin selvästi, harkitsit asian niin pykälästä pykälään
ja haarasta haaraan, ettei tainnut sitä väärin ymmärtää.

TIMO. Pääni panen pantiksi, että hän tahtoi saattaa meitä Turkkilaisten
uskoon.

SIMEONI. Jumala armahtakoon häntä!

JUHANI. Kitanne kiinni, ja paikalla! Jumalaa minun tähteni rukoilla,
nuhdella minua kuin laimeasilmäinen pappi, se ei käy kuntoon. Sillä
minulla on juuri tarpeeksi järkeä, vaikken olekkaan vallan paljasta
viisautta kuin esimerkiksi tuo meidän Aapomme.

AAPO. Jumala paratkoon! enhän ole tarpeeksikaan viisas.

JUHANI. Paljasta viisautta, paljasta viisautta! Ja pidä leipäläpes
kiinni, saatpa muutoin tästä konttaluusta vasten kuonoas ja vähän
paremmin kuin eilen. Sen sanon ja taukoon syömästä, koska säkkini on
täys.

TIMO. Takaanpa, että olemme jo kuin kiiliäinen joka mies.

EERO. Mutta miksi en näe saunaa?

JUHANI. Mitä tuommoinen lyhyt aidantakuinen?--Mutta--onhan sauna mennyt
helvettiin!

EERO. Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa.

JUHANI. Olisiko se palanut?

EERO. Mistä minä tiedän, ja mitä on minun sen kanssa tekemistä? Se on
Jukolan isännän sauna, vaan ei minun.

JUHANI. Ottipa Eeronkin ruumis löylyä eilen illalla, ellen väärin
muista. Niin, niin, kaikki aina vaan isännän hartioille, sen mä luulen.
Mutta käykäämme katsomaan. Missä on lakkini? Käykäämme katsomaan,
veljet. Minä tiedän että saunamme on tuhkana.

Läksivät katsomaan kuinka oli saunan laita. Siitä näkyi enään jäljellä
ainoastaan musta kiuvas ja savuava aherrus. Ja hävityksen kuvausta
katselivat veljekset hetken kiusallisella mielellä, ja palasivat viimein
pirttiinsä takaisin. Viimeisenä asteli Juhani, kourassa kaksi
rauta-sarantoa, jotka hän vihaisesti viskasi pöydälle.

JUHANI. Niin, Jukolan talo on nyt saunaton.

EERO. »Ja saunaton talo ei käy laatuun», sanoi Juhani.

JUHANI. Kuumaksi lämmitti Timo sen rakkaan uunin ja tuhaksi meni armaat,
nokiset orret ja seinät, joiden suojassa kaikki olimme astuneet maailman
valkeuteen. Timo kuumensi uunin ankarasti, sanon minä.

TIMO. Käskysi mukaan, käskysi mukaan; kyllä sen tiedät.

JUHANI. Minä annan peeveliä käskyillesi, vaan että olemme saunattomia
miehiä, ja tämä on kiusattava asia; huoneenrakennus ei lisää leipää.

AAPO. Kiusattava asia; mutta sauna oli kuitenkin vanha, nurkat reikiä
täynnä; ja itsehän päätit eilen piankin rakentaa uuden.

JUHANI. Tosin oli se vanha ja sen hirret haudotut aina ytimeen asti,
mutta olishan tuo vielä ritkunut tuossa vuoden tai kaksi. Talolla ei ole
vielä voimia menettää saunojen rakennukseen; pellot, pellot ovat tässä
ensiksi kynsiin otettavat.

TUOMAS. Jääpä sinulta pellot niinkuin mennä kesänä huikea Aroniittu,
jonka muhkean heinän annoimme lakastua ilman yhtään ainoata viikatteen
sivallusta. Mutta oma tahtos. Ainapa, koska muistuttelin sinua sen
niittämisestä, vastasit tuohon: »emmehän lähde juuri vielä; heinä kasvaa
vielä että rotisee».

JUHANI. Se on mennyt asia eikä parane siitä että sitä leksottelet.
Aroniittu kasvaa sitä uhkeammin tulevana kesänä.--Mutta kuka on mies,
joka astelee kohden taloamme tuolla pellolla?

TUOMAS. Lautamies Mäkelä. Mitä tahtoo mies?

JUHANI. Nyt peijakas on irti. Kruunun nimessä hän tulee, ja tuon kirotun
tappeluksen tähden Toukolaisten kanssa.

AAPO. Jälkimmäisessä ottelossa on laki puolellamme, mutta edellisessä
katsokaamme eteemme. Sallikaat minun tehdä hänelle asiasta selko.

JUHANI. Mutta minä, veljeksistä vanhin, tahdon myöskin sanavaltaa, koska
yhteinen etu on puheena.

AAPO. Mutta katso, ettet haastele itsiämme säkkiin, jos täytyisi meidän
niinkuin vähän mutkistella.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

Sisään astui Mäkelä, oiva ja suopeamielinen lautamies. Kuitenkin tuli
hän ajaen toista asiaa, kuin sitä, jota veljekset arvelivat.

MÄKELÄ. Päivää!

VELJEKSET. Päivää!

MÄKELÄ. Mitä hirveyksiä näen minä? Pojat, kuinka on laitanne?
Revittyinä, sinimarjoissa, ruvessa ja ryysyt päässä! Voi teitä
viheliäisiä!

JUHANI. »Kyllä koira haavansa nuolee», mutta katsokoot sudet itsensä.
Tästäkö syystä seisotte huoneessamme nyt?

MÄKELÄ. Mitäpä tiesin minä tästä? Mutta veljeksetkö raatelevat toinen
toistansa tällä tavalla! Hävetkäät!

JUHANI. Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toinen toistansa
kuin enkelit; tämä on naapurien työ.

MÄKELÄ. Kuka on sitten tämän tehnyt?

JUHANI. Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä mistä syystä olette käynyt
meitä tervehtimään?

MÄKELÄ. Tuikeasta syystä. Pojat, pojat! onpa nyt edessänne tuhon päivä.

JUHANI. Millinen on tämä päivä?

MÄKELÄ. Häpeän päivä.

JUHANI. Koska se nousee?

MÄKELÄ. Provastilta olen saanut tuiman käskyn, saattaakseni teitä
tulevana sunnuntaina kirkolle.

JUHANI. Mitä tahtoo hän meistä kirkolla?

MÄKELÄ. Istuttaa teitä jalkapuuhun; suoraan sanottu.

JUHANI. Mistä syystä?

MÄKELÄ. Hänellä on monta syytä.--Te hurjat ja hullut! särjitte lukkarin
akkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet!

JUHANI. Meitä lukkari raateli kuin villisusi.

MÄKELÄ. Mutta mitä on provasti teille tehnyt?

JUHANI. Ei kirpun kipeätä.

MÄKELÄ. Ja kuitenkin olette häntä pilkanneet ja häväisneet tuon
avosuisen, hävyttömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauheata
rykmenttiä myöten sikamaisimpia, oikein konnan lauseita terveisinä
ylhäiselle miehelle ja seurakuntamme paimenelle, sepä verrattoman julkea
rohkeus!

JUHANI. »Kyllä se on totta, mutta se todistettakoon», sanoi Kakkisten
Jaakko, mutta niin en sano minä.

MÄKELÄ. Mutta nyt, tietäkäät, että teitä provastimme ankarin kosto
kohtaa. Nyt on hän teille armoton mies.

AAPO. Istukaat, Mäkelä, niin keskustelemme asiaa vähän laveammalta ja
syvemmältä.--Katsokaapas tätä paikkaa: taitaisko provasti kruuvata meitä
jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheista? Ei suinkaan! Näytettäköön asia
laillisesti toteen mitä olemme lausuneet ja millä tavalla hänen
kunniaansa leikanneet.

JUHANI. »Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan», se on
tietty se.

MÄKELÄ. Mutta toinen kysymys, tuo lukemisen seikka, sepä kuitenkin antaa
hänelle joltisen vallan kirkkolain kautta, jota hän nyt varmaan on
vihoissansa käyttävä teitä kohtaan.

JUHANI. Lukupuuhassa on puolellamme Jumalan asetus ja laki, joka lyö
sitä yritystä vastaan. Katsokaas, hän on jo äitimme kohdussa antanut
meille niin kovat päät, että lukemaan oppiminen on meiltä mahdoton
asia. Mitäs tehdään, Mäkelä? Kovin epätasaisesti lankeevat täällä
hengenlahjat päämme päälle.

MÄKELÄ. Päänne kovuus on teiltä tyhjä luuloitus. Ahkeruus ja
jokapäiväinen harjoitus voittaa viimein kaikki.--Isänne oli parhaita
lukijoita.

AAPO. Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoata kirjaintakaan, ja
kuitenkin oli hän totinen kristitty.

JUHANI. Ja kasvatti ja kuritti poikiansa Jumalan pelossa. Jumala
siunatkoon muijaa!

MÄKELÄ. Eikö koettanut hän teitä kohtaan apua muiden taidosta.

JUHANI. Koetti kyllä parastansa; hän koettikin Männistön-muorin kautta.
Mutta äkeä ämmä rupesi kohta löylyttelemään selkäämme, ja tupansa
muuttui silmissämme hirveämmäksi peikkoin luolaa; emmekä lopulta
astuneetkaan mökkiin sisään, vaikka he meitä pieksivät kuin tulta
pohtaen.

MÄKELÄ. Olittepa silloin ymmärtämättöminä, mutta nyt seisotte miehinä
kannallanne; ja järkevä, terve mies voi mitä hän tahtoo; sentähden
osoittakaat sekä provastille että koko maailmalle mitä miehuus
voi.--Sinua, Aapo, jolla on niin järkevä mieli ja jolta ei puutu yhtä ja
toista tietoakaan, vaan jonka tarkka muisto säilyttää kaiken nähdyn ja
kuullun, sinua minun täytyy ihmetellä ettet jo ole tehnyt toisin.

AAPO. Vähänpä tiedän minä; noh tiedän toki yhtä ja toista. Vainaa
sokea-enommehan kertoili meille monta asiaa, kertoili raamatusta,
merimatkoiltansa ja maailman rakennosta, ja silloinpa aina häntä
kuultelimme hartaalla mielellä.

JUHANI. Kuultelimme korvat pystyssä kuin jänikset, koska ukko meille
jutteli Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa
ja ilmestysraamatun ihmeistä. »Ja heidän siipeinsä havina oli kuin
ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat». Herrajesta! me tunnemme
paljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekkaan juuri niin villittyjä
pakanoita kuin luullaan.

MÄKELÄ. Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne
kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.

AAPO. Mäkelä, tuolla laudalla näette seitsemän aapiaista, jotka ovat
ostetut Linnasta, ja tämä ilmestys todistakoon meidän pyrkivän oppia
kohden. Provastimme osoittakoon meitä kohtaan hieman vielä kärsimystä,
ja minä luulen, että asiastamme sikiää, syntyy ja kasvaa jotain.

JUHANI. Hän osoittakoon kärsimystä, ja tahdonpa maksaa hänelle
kymmenykset kahdenkertaisesta ja nuoren linnun lihaa ei pidä hänen
kupistansa puuttuman lailliseen aikaan.

MÄKELÄ. Eipä auta tässä, luulen minä, rukoukset ja koreat lupaukset,
koska muistelen hänen kiivasta ja oikeata vihaansa teitä kohtaan.

JUHANI. Mitä tahtoo hän sitten meistä ja mitä tahdotte te? Hyvä!
Tulkaapas seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja verta pitää sittenkin
ruiskuaman.

MÄKELÄ. Mutta sanokaat kuinka aiotte käydä käsiin, oppiaksenne aapiaista
ja vähääkatkismusta, joka on provastimme tärkein määräys.

JUHANI. Kokea tässä kotona Männistönmuorin tai hänen tyttärensä Venlan
opetusta. Hyvälukijoita naisia molemmat.

MÄKELÄ. Tahdonpa ilmoittaa aikeenne provastille. Mutta oman rauhanne
tähden käykäät pyytämään häneltä anteeksi hävytöntä elkeänne.

JUHANI. Sitä pykälää tahdomme harkita.

MÄKELÄ. Tehkäät niinkuin sanon; ja tietäkäät, ellei hän teissä huomaa
vilpitöntä, ahkerata harrastusta, niin jalkapuussa, jalkapuussa istutte
koreasti joku sunnuntaipäivä kirkon kivijalan juurella. Sen sanon; ja
jääkäät hyvästi!

JUHANI. Hyvästi, hyvästi!

TUOMAS. Täyttä päätäkö sinä haastelit hänelle Männistön-muorista ja
hänen tyttärestään? Täyttä päätäkö sinä puoleksi melkein lupasit käydä
konttimaan provastin edessä?

JUHANI. Ei ollut siinä merkiksikään täyttä päätä, ja todentekoa ei
merkiksikään. Ajan voittamisen tähden poika lörpötteli näin.
Männistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo
naurelisivat kaikki Toukolan siatkin. Te kuulitte, meitä uhattiin
varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! eikö ole
miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa,
koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka
voi sen kieltää? Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet
kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget.--Oh sinä
musta sika! Voi päivää kirottua täällä! Niinpä nyt ylisniskoin meitä
kohtaa kovan onnen nuijaukset ja ihmisten kiusanteot, että olen valmis
juoksemaan pääni seinään. Oh sinä musta sonni! Venla meille antoi
rukkaset; tehneet ovat he meistä myrkyllisen pilkkaveisun; lukkari meitä
rääkkäsi kuin pahalainen itse; Toukolan pojat meitä hakkasivat kuin
nummea vaan, selkäämme saimme kuin jouluporsaat ja oikeinhan
joulupukkeina käyskelemme tässä ykssilmäisinä tonttuina, ryysyt päässä.
Mitä vielä? Onhan kotomme nyt ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan
kohisevaa löylyä. Tuollahan kytee ja savuaa entisen armaan saunamme
aherrus. Ja sittenhän on jäljellä vielä perkeleistä pahin. Hmh!
Kymmenellä lävellä irvistelee meitä vastaan kirkonporstuasta jalkatukki.
Kirkas tuli! Ellei tämänkaltainen kiusantemppujen rykelmä vie
partaveistä miehen kurkkuun, mikä sitten? Oh sinä sarvipää sonni!

EERO. Nyt muistat hieman väärin; jalkapuussa ei olekkaan kymmentä läpeä.

JUHANI. Kuinka monta sitten?

EERO. Kuinka monta tähteä otavassa, kuinka monta poikaa Jukolassa?

JUHANI. Seitsemän poikaa meitä on. Siis seitsemän läpeä ja seitsemän
poikaa. No sitä hullumpi. Seitsemän läpeä! Aina sitä hullumpi vaan. Kas
kuinka ihmiset ja kova sallimus ovat yhdessä juonessa meitä vastaan.
Seitsemän läpeä kuin myllynkiven silmää! Mikä pilkka kovalta onnelta!
Mutta ampukoot he päällemme kaikki kiukkunsa nuolet, mehän puremme
läpikiusatut sydämemme kovaksi kuin kipenöitsevä teräs. Puhaltakoot
meitä kohtaan joka haaralta myrkkyä kuin kärmeet, ja taivas satakoon
päällemme paljasta sappea, me kuitenkin, silmät ummessa, kiristäen
hammasta ja myristen kuin villit härjät, rynkäämme päisin. Ja jos
viimein kiskottaisiin meitä jalka-pihtiin kruunun voimalla, niin
ihanalla ilollapa istuisin kontti-puussa minä.

AAPO. Miksi ilolla?

JUHANI. Ethän sinä käsitä, mun veljeni, vihan tuomiovoimaa. Koston tuuma
saattaisi pojan unohtamaan kaiken häpeän; ja häpeähän on heidän
tarkoituksensa. Aatos, veristää tuota herra provastiamme, sehän
maistuisi vihaiselle mielelleni kuin hunajakaste. Enkä tuossa veistä, en
pyssyä käyttelis, kuin entinen Karjan mies, en, vaan kynsillä ja
hampailla iskisin hänen kurkkuunsa kuin susi-ilves. Kappaleiksi,
tuhanneksi kappaleeksi repisin miehen, ja niinpä saisin oikein
maiskutella kostoni herkkua. Tekisinpä niin, vaikka olisin kymmenen
hengen omistaja ja jokaista henkeä kymmenen vuotta rääkättäisiin
piikki-tynnörissä. Eihän tuo mitään olis koston hekuman suhteen.

AAPO. Sinä myllerrät ylös kaiken olentosi perin pohjin. Valeleppas,
kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä
kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa
eteenpäin, koukistellen hiljaa.

SIMEONI. Onhan muotos pikimusta, ja veripunaisina, pistävinä pyörähtelee
silmäs. Armahda itseäs.

TUOMAS. Tosin kostaisimme, jos pantaisiin meidät istumaan häpeän
istuimelle, mutta olkoon sydämemme rauhassa kunnes tämä on tapahtuva.
Eihän ole vielä kaikki toivo mennyt.

JUHANI. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan
päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne
purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.

LAURI. Sen tein minä jo menneenä vuonna.

EERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa,
niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä
sadasta lammasnahasta.

TUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki.

JUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

AAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?

JUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään;
syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan
ytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin
pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua
konnossansa.--Nyt nahkapeitturille kaupat kirjallisesti vahvistamaan.
Kymmeneksi vuodeksi menköön talomme toisen kouriin.

SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi
sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.

JUHANI. Kaikki yksimielisesti!

AAPO. Kuinka päätät, Timo?

TIMO. »Siinä minä, missä muutkin», sanoo sananlasku.

AAPO. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan
pihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet
teidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä
retkestämme. Minä seuraan.

JUHANI. Oivallista! Nyt nahkapeitturille joka mies, laillista välikirjaa
tekemään. Kaikki yksimielisesti!

Läksivät he miehissä välikirjan tekoon, vourasivat talonsa
nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi; ja kirjallisesti määrättiin
seuraavat pykälät. Nahkapeitturi hallitsee ja viljelee taloa kymmenen
vuotta, kolme ensimmäistä vuotta ilman yhtään vouraa, mutta siitälähin
maksakoon hän veljeksille seitsemän tynnöriä rukiita vuodelta ja
rakentakoon uuden saunan ennen voura-ajan loputtua. Vapaasti ja joka
paikassa Jukolan metsissä pyydystelkööt veljekset, ja mitä otuksia
hyväänsä, joihin vaan on laillinen lupa. Talon piirin pohjoisessa
osassa, Impivaaran seudussa, olkoon heillä valta tehdä ja elää tahtonsa
mukaan sekä maalla että metsissä. Pyhäinmiesten päivänä ottaa
nahkapeitturi haltuunsa talon, mutta veljeksillä, jos heitä niin
miellyttää, olkoon syntymäkodossaan vielä tulevan talven suoja. Nämät
olivat pää-ehdot välikirjassa.

Tuli Marraskuu, ja nahkapeitturi oli kuorminensa Jukolan pihalla ja
vastaan-otti talon hallituksen määrätyksi ajaksi. Mutta veljekset,
karttaaksensa provastia ja hänen käskyläisiänsä, elelivät tämän talven
enimmin metsissä, hiihdellen ympäri ja pyydystellen; ja majailivat
sysikoijussa Impivaaran aholla. Muutto ei kuitenkaan ollut vielä
oikeammiten tehty hevosella ja muilla välttämättömillä kappaleilla. Tämä
oli määrätty tapahtumaan koska suvi oli tullut. Kuitenkin pitivät he jo
tulevasta pirtistänsä huolta: hakkasivat hirret kevääksi kuivamaan ja
vierittelivät perustuskiviä kantoiselle aholle, jyrkän vuoren alle.

Niin meni talvi, ja sen kuluessa ei joutunut veljeksille provastilta
minkäänlaista käskyä, ei muistutusta. Odottiko hän, vai oliko hän
heittänyt heidät kohtalon huomaan?




VIIDES LUKU


Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli,
maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.

Veljekset nyt retkeilevät muuttomatkallansa Jukolan ja Impivaaran
välillä. Kulkevat pitkin kivistä, polvellista metsätietä, pyssyt olalla
ja tuohikontit seljässä, joissa on heidän ampuma-varansa. Edellä astuu
Juhani ja hänen rinnallansa Jukolan suuret, äkeät koirat, Killi ja
Kiiski. Heidän jäljessään, vetäen reteliä, kulkee, Timon ajamana,
veljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Mutta kuormaa seuraavat muut
veljekset, pyssyt olalla ja kontit seljässä, autellen Valkoa tien
pahimmissa paikoissa. Viimeisenä käyskelee Eero, kantaen sylissään
Jukolan uljasta kukkoa, josta eivät veljekset mielineet erota, vaan
ottivat sen myötänsä päiväntiedon antajaksi Impivaaran erämaassa.
Rattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi
tammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin
kuuluvia kappaleita. Padalle peitteeksi oli pantu karkea, herneillä
täytetty säkki; ja ylimmäisenä tämän päällä putkisteli ja naukui
pienessä pussissa Jukolan vanha kissa.--Niin läksivät veljekset
entisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin
vaikeata, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä
länteen juoksi jo auringon pyörä.

JUHANI. Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän
mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme
vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta
kohden. Ah!

TIMO. Eihän paljon puutu, etten tuhri kyyneleitä poskiltani, minä
sammakko kanssa.

JUHANI. Sitä en ihmettele, katsottuani omaan poveeni tällä murheen
hetkellä. Mutta ei auta tässä maailmassa, vaan olkoon miehen sydän aina
kova kuin valkoinen harakankivi. Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt
tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa.

TIMO. Täällä käyskelee hän vähän ajan, keikkuu ja kiikkuu kunnes hän
vihdoin kännistyy ja nääntyy kuin rotta seinän-juureen.

JUHANI. Oikein sanottu, viisaasti juteltu!

SIMEONI. Ja jos olis siinä sitten kaikki; mutta silloinpa vasta.

JUHANI. Tulee leivisköistämme kysymys, tahdoit sinä sanoa. Totta!

TIMO. Silloin tulee sanottavaksi ilman yhtään vilppiä ja viekastusta:
tässä olen minä ja tässä on, Herra, leiviskäs.

SIMEONI. Aina pitäisi ihmisen muisteleman loppuansa; mutta hän on
paatunut.

JUHANI. Paatunut, paatunut, sitä ei taida kieltää. Mutta sellaisiahan,
Jumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Kuitenkin koetamme
täyttä päätä elää tästälähin niinkuin hurskasten urosten tulee, kun
kerran olemme tänne oikein ehtineet sijoittua ja saaneet itsellemme
lämpöisen rauhanmajan. Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme
pois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä
lintukodossa. Pois viha, vaino ja ylpeys.

EERO. Ja prameus.

JUHANI. Niin!

EERO. Ja koreat, synnilliset vaatteet.

JUHANI. Niin!

EERO. Letkuvat kirkkokäässyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet.

JUHANI. Mitä? Mitä sinä puhut?

SIMEONI. Hän veistelee taas.

JUHANI. Minä huomaan sen. Katso etten tempaa niskastasi kiinni, jos
nimittäin huolisin houkon puheista, mutta enhän sitten oliskaan mies, en
totisesti oliskaan.--Kuinka pitelet, sinä peevelin kirottu nallikka,
sitä kukkoa? Miksi porahtelee elikkoparka?

EERO. Korjasin vaan sen siipeä, joka riippui.

JUHANI. Kyllä minä sinun korjaan kohta. Katso etten ota niskastas.
Tietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa
toimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello
kahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä
kukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa.--Ja kissa sitten
tuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja
heilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. »Voi
äijä-rukka, vanha sukka!» eihän ole sinulla enää juuri monta päivää
täällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta
kuuluu naukumises. Mutta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi
lihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja
Kiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette
tekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina
veljinämme. Ah kuinka palavasti katselette minua silmiin! Niin, Killi,
niin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heittelette häntäänne noin
iloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi
teitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy.

TIMO. Katsos kuinka neuvoit äsken itse. Pidä sydämesi jykevänä, sydämesi
jykevänä.

JUHANI. En voi, en voi, heittäissäni kultaisen kodon.

TUOMAS. Painaahan tämä päivä miehen mieltä; mutta Impivaarassa on meillä
pian toinen koto ja kohta ehkä yhtä rakas.

JUHANI. Mitä sanoit, veljeni? Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin
rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla
pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.

AAPO. Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on
jänöllekin rakas.

JUHANI. Kuinka sanoi emojänis ennen, koska hän, huomaten itsensä
uudestaan tiineeksi, käski pienen poikansa luotansa pois, pois tulevien
tieltä?

TIMO. »Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina
mitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku».

JUHANI. Niin hän sanoi pojallensa, ja läksi poika taaputtamaan pois; hän
taaputteli, töllitteli pitkin ahoa ja nummen syrjää, töllötteli,
halkinen huuli vilpittömässä irvissä. Niin asteli hän kodostansa, ja
murheellisesti paistoi ilta.

EERO. Se oli Jänis-Jussi.

JUHANI. Anna olla vaan.--Niin hän läksi kodostansa ja niinpä lähdemme
myöskin me. Jää hyvästi, koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella
nyt.

AAPO. Niin, veljeni. Mutta koettakaamme karkoittaa tämä mielen synkeys
pois. Kohta on meillä tekeillä tuima toimi ja työ, kohta jumisevat
hirret, kirveet paukkuu, ja ylös kohden taivasta kohoopi huikea pirtti
Impivaaran aholla, keskellä jylhiä metsiä. Katsokaat: johan ankarassa
korvessa, kuusien kohinassa retkeilemme.

Niin he haastelivat keskenänsä, matkustaen halki synkeän salon. Mutta
vähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle
metsäiselle maalle, joka Teerimäeksi kutsuttiin. Tuolla ja täällä näkyi
sammaltuneita kallion-kieluja, muodoltaan jättiläisten hautakumpujen
näköisiä, joiden ympärillä matalat, juurevat männyt humisivat. Kovin
ravisteli rattaita ja vanhan Valkon lapoja kallioinen tie, jossa silmä
paikoin tuskin taisi eroittaa entistä raition rataa. Yli mäen kulki tie;
sillä pohjattomia rämeitä levisi sen molemmilla puolilla. Mutta
veljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan
ykssilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat
Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas.
Heidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä
järviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta etelässä
erään kunnaan rinteellä kuumoitti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa;
ja riutuvat aatokset täyttivät taas veljesten rinnat. Mutta he käänsivät
siitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara,
sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen
repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla
näkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon
alla korven, joka heille oli antava salskeita hirsiä huoneitten
rakentamiseen. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan
Ilvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren
luoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä
ja kohotti heidän rintansa taas.

Siitä läksivät he taas eteenpäin ja yhä uljaammalla vauhdilla rupesivat
he kiirehtimään kohden uutta kotoansa. Mäki aleni, ja he tulivat
nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja
kuihtuvat ruohonpiipat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Tuli
hietainen, rakettu tie, joka johdatti Viertolan kartanosta kirkkoon; he
astuivat sen poikki, pitäen omaa metsätietänsä, joka kulki pitkin nummen
selkää.

AAPO. Tässä on nummi, jossa, niinkuin vanhat ihmiset juttelee, ennen
muinoin oli kärmeitten keräjäsali. Tuomarina siinä istui heidän
kuninkaansa, tuo ankaran harvoin näkyvä valkea kärme, päässä verrattoman
kallis kruunu. Mutta ryöväsipä tämän kruunun heiltä eräs rohkea
ratsastaja, niinkuin tarina kertoilee.

Ja kertoi heille Aapo seuraavan tarinan, heidän kulkeissansa pitkin
nummen harjua alas kohden autiota Sompiosuota. Tuli eräs ratsastaja ja
näki nummella kärmeitten kuninkaan, jolla oli kimmeltävä kruunu päässä.
Hän ratsasti häntä kohden, noukkasi miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan
päästä, kannusti hevostansa ja kirmasi kalleuksinensa pois kuin tuulissa
ja pilvissä. Mutta eivät olleet kärmeetkään myöhäisiä, vaan läksivät
kohta kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. He kiitivät suhinalla
päin, kierrettyinä rengoiksi, ja tuhannen kurraa pyöri silloin
ratsastajan jäljissä kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii.
Pian saavuttivat he ratsastajan, parveilivat jo tiuhasti hevosen
jaloissa, loiskeilivat sen lautasille ylös, ja suuri oli miehen vaara.
Ja hädissään viskasi hän heille hattunsakin syötiksi alas, jonka he
paikalla repivät kappaleiksi ja söivät vihansa vimmassa. Mutta miestä ei
auttanut kauan tämä keino, pianpa kärmeet kiiriskelee hänen jäljissänsä
taas ja santa kiertoilee korkealle tieltä. Ja yhä kiivaammin kannusti
uros huohoittavaa hevostansa; virtana juoksi veri uhkean orhin
rikkiviilletyistä kyljistä, ja suusta roiskahteli sohiseva vahto.
Ratsastaja pakeni metsään, mutta metsä ei estänyt hänen vihollistensa
juoksua. Tuli virta vastaan, ja kohahtaen ratsasti hän sen kierroksiin
ja veipä orhi hänen nopeasti sen ylitse. Tuli virta kärmeillekin
vastaan, ja monen kosken pauhinalla he syöksivät itsensä lainetten
kohtuun, uivat myrskyn vauhdilla sen ylitse: ja korkealle nousi valkea
kuohu. Mies ratsasti yhä eteenpäin, ja yhä vainosi häntä kärmetten
villitty joukko. Näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja
kohden tulta hän nyt kannusti hevosensa, ja, kietoen itsensä virran
kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan
kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Niinpä taivaan
ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Kerran vielä iski hän
kannukset orhinsa kupeisin ja kerran vielä hän kirmasi eteenpäin, sitten
kaatui pyrskivä orhi, unohtaen ainiaaksi elon kuuman leikin. Mutta
vapaassa ilmassa seisoi mies, pelastettuna tulesta ja hirmuisista
vihamiehistänsä; tulihan oli polttanut kärmeitten lukemattoman lauman.
Siinä sankari seisoi riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen
kalleus.

AAPO. Se oli tarina valkean kärmeen kruunusta Teerimäen nummella tässä.

JUHANI. Uhkea tarina ja vielä uhkeampi mies, joka tempasi kruunun
kärmeen päästä ja kilvoitti sen viimein omaksensa. Potra mies!

TIMO. Harvapas mies täällä näkee tämän kärmeen, mutta se, joka hänen
näkee, tulee verrattoman viisaaksi, niinkuin vanhat ihmiset sanoo.

JUHANI. Sanotaanpa myöskin: joka keväällä ennen käen kukkumista tämän
tuomarikärmeen käsittää, sen keittää ja syö, hän ymmärtää korpin puheen,
josta hän saa tiedon mitä hänelle siitälähin on tapahtuva.

EERO. Sanotaanpa vielä niinkin: joka keväällä jälkeen käen kukkumisen
tekee kaiken tämän, se mies ymmärtää korpin puheen, josta hän saa tiedon
mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut.

JUHANI. Voi, veikkoseni, kuinka tyhmästi nyt haastelit! Eikö tiedä sitä
joka mies syömättä murenaakaan kärmeen lihaa? Kas nytpä Eero vasta
näytti minä miehenä hän järkensä puolesta oikeammiten käy, tyhmänä
pässinä. »Hän saa tiedon mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut». Onko
tämä aatos kotoisin miehen päästä? Voi sinua poika-parkaa!

AAPO. Äläs mitään, Juho. Hän joko haasteli tyhmyydestä tai konstaili ja
koukisteli hän taas; kuinka hyväänsä, mutta kummassakin kohdassa viskasi
hän eteemme merkittävän aatoksen. Koettakaamme tarkastella hänen
lausettansa, ja luulenpa taitavamme onkia siitä jotakin viisautta.
Tietää mitä on tapahtunut, sehän on, eräältä kannalta katsoen, viisaus
suuri. Jos visusti harkitset mikä kylvö menneistä päivistä saattoi
hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi,
työs ja toimes, niin oletpa viisas mies. Jospa meidänkin silmämme
ennemmin olisivat auenneet, niin luulenpa ettemme näin nyt
kahnusteliskaan siirtolaisina tässä.

JUHANI. Tässä kuin sudenpoikaset ilmi-taivaan alla. Mutta tehty on
tehty.

TUOMAS. Mitä Jukolassa kadotimme, sen kieppaamme takaisin Impivaaran
aholla.--Tänne koko velisarja, ja iskeköön kyntensä kuormaan joka mies,
auttaen Valkoamme niinkauan kuin suota kestää. Tänne kaikki! Vaipuuhan
vankkurien pyörä vaaksan syvältä mutaiseen maahan.

Näin haastellen keskenään olivat he vaeltaneet nummelta alas, kulkeneet
poikki Seunalan Matin lakean ahon, siitä halki tiuhan näreistön, ja
seisoivat nyt Sompiosuon partaalla. Synkeäksi näytti tämä suo, jonka
pinnalla vaihetteli mutaisia, rämeisiä aukkoja, sammaleisia mättäitä,
karpalon kotoja, ja siellä ja täällä seisoi matala, kuihtuva koivu,
alakuloisesti nyökytellen päätänsä iltatuulessa. Mutta keskeltä oli suo
kaitaisin ja siinä maa myös naveampi ja kiinteämpi. Seisoi siinä
lyhykäisiä mäntyjä sammaleisessa puvussa ja mättäillä tummanviheriäisiä,
väkevästi hajahtavia juovuke-pensaita. Ja yli tämän taipaleen juoksi
vaivaloinen tie suon toiselle rannalle, jossa taasen alkoi pimeä korpi.
Pitkin tätä tietä retkeilivät nyt veljekset yli suon. Mikä heistä veti
aisoista Valkon rinnalla, mikä taasen lykkäsi vankkureita. Vihdoin,
vaikka työläästi, ehtivät he suon ranteesen ja matkustivat taasen
kuivalla maalla korven monijuurista tietä, jota kesti noin viisi sataa
askelta. Mutta viimein välkähti heidän eteensä kantoisen ahon lakeus, ja
seisoivat he määrätyssä paikassa, komeroisen vuoren alla.

Tässäpä muinoin veljesten iso-isä, mainio raataja, oli viljellyt huhtia
ja suitsutellut ankaria sysihautoja. Monta kaskea oli hän tämän vuoren
ympärillä kaatanut ja polttanut, risu-äkeellänsä karhinut monen mustan,
kylvetyn maan, ja viimein korjannut riiheensä satoisat oljet. Aherrus
ahon syrjässä tuolla osoitti vielä paikan, missä oli hänen metsäriihensä
seisonut, josta hän kohta kotiansa saattoi valmiin viljan, heittäen
talvikeliksi oljet ja pahnat. Mutta riihen aherruksesta kappale matkaa,
tuolla ahon ja metsän rajalla näkyi musta sysihaudan pohja, valtaisen
suuri, jossa hän oli poltellut kiliseviä sysiä huhtamaan teloista. Niin
oli tässä entinen Jukolan uhkea isäntä hyörinyt ja puuhaillut monen
polttavan auringon alla, pyhkien otsaltansa monen helmeilevän hien.
Mutta yönsä lepäsi hän turvekattoisessa koijussa miilunsa vartijana: ja
saman koijun olivat nyt veljekset määränneet itsellensä väliaikaiseksi
asuntomajaksi.

Avara on kantoinen aho, mutta kauemmas sen reunoja ei kuitenkaan näe sun
silmäs; sillä idässä, etelässä, lännessä sulkevat metsät sun silmäsi
alan ja pohjoisessa korkea vuori. Mutta jos astut tämän vuoren harvoilla
kuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden
kaikkia ilmoja. Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla
tuon mainitun, juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen
takana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti
sinertävä Teerimäki. Pohjaa kohden alenee vähitellen vuori, ja sen
loivalla kamaralla, jota ennen myös oli huhtina käytetty, seisoo
koivisto nuori ja tiuha, jonka ruohottomilla poluilla teeret hyppelevät
ja pyyt alakuloisesti viheltelee. Idässä näkyy tasainen nummi
hongistonensa, lännessä ryhmyinen, sammalkallioinen maa, tuolla ja
täällä, sammaleisella harjulla matala, mutta ko'okas ja tuuhea mänty.
Mäntyjen takana kiiltää tuolla kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin
tuhannen askelta ahosta pois. Mutta näetpä tuskin muuta, vaikka kauaskin
katsot. Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla. Näet
toki himmeän siinnon Viertolan kartanosta koillisessa ja kaukana tuolla
luoteisen ilman rannalla kirkon harmaan tornin. Tämänkaltainen oli seutu
ja sen ympäristö, jonka Jukolaiset olivat määränneet asumapaikaksensa.

Mutta sysikoijun vaiheille olivat veljekset tänä iltana asettuneet alas,
laskeneet aisoista väsyneen Valkon, kello kaulassa, laitumelle ja
tehneet kannoista ja karangoista iloisen valkean aholle. Siinä paistoi
Simeoni silakoita, nauriita ja naudan lihaa yhteiseksi illalliseksi, ja
muut hyöriskelivät vankkurien ympärillä, purkaen kuormaa ja kantain
kutakin kalua ja kapinetta paikallensa. Mutta koska tämä oli tehty ja
ruoka rakettu valmiiksi, istuivat he atrioitsemaan iltaiselle aholle; ja
aurinko oli vaipunut vuoren taakse.

SIMEONI. Tämä on siis ensimmäinen atriamme tässä uudessa kodossa; ja
tuokoon se onnen ja Jumalan rauhan kaikille muillekin atrioillemme
täällä.

JUHANI. Onni, muhkea onni olkoon ainoa toverimme täällä kaikissa
toimissa ja töissä, joihin vaan kyntemme pystyy.

AAPO. Tahtoisinpa lausua tärkeän aatoksen.

JUHANI. No puhkaise se sydänkarsinastas ulos.

AAPO. Päätön ruumis ei käy päisin, sanon minä.

JUHANI. Vaan nuijailee seiniä kuin päätön kana.

TIMO. Vaikkei päätönkään, kun se vaan tulee riiviöön, niin pöllähtelee
se noin, noin, sinne ja tänne, sinne ja tänne. Niinhän tekevät usein
Männistön-muorin kanat, ja silloin sanoo muija noidan-nuolten lentelevän
ilmassa.

JUHANI. Mutta puhdistappas suus, veli Aapo.

AAPO. Tämä on tuuma aivossani: Jos tahdomme täällä jotain ja
kunnokkaasti matkaansaattaa, niin yksi meistä olkoon aina ensimmäisenä
miehenä, keskustelemisten johtajana, ratkaisijana riitaisissa asioissa.
Sanalla sanoen, yksi olkoon, jonka ääni käy etunenässä järjestyksen
tähden.

JUHANI. Minä olen tässä vanhin.

AAPO. Sinä olet Jukolan sarjan esikoinen, ja olkoon sinulla sen oikeus
myös.

JUHANI. Olenpa rivin ensimmäinen mies, ja tiedän myös vaatia teiltä
kuuliaisuutta. Mutta kun vaan tottelisitte.

AAPO. Se on oikeus ja kohtuus. Mutta jokaisen sana ottakaamme kuitenkin
aina kuullaksemme yhteisissä kysymyksissä.

JUHANI. Sinun neuvoillesi varsinkin tahdon aina ja kernaasti korvani
kallistaa. Mutta minä olen ensimmäinen.

AAPO. Tosi! Mutta mikä rangaistus määrätään hänelle, joka
uppiniskaisuutta, auttamatonta vastakynttä osoittelee?

JUHANI. Hänen pistän tuonne vuoren komeroon ja kannan kasan
kymmenleiviskäisiä kiviä teljeksi luolan kitaan. Siellä hän istukoon
päivän tai kaksi, aina kuinka asiat ja asian haarat vaativat. Niin,
niin, siellä imeköön hän kynsiänsä, muistellen mitä rauhaansa kuuluu.

LAURI. En suostu päätökseen minä.

TUOMAS. Enkä minä.

TIMO. Olenko minä piirtoposkinen metsäsika, jonka asunto on vuoren
tunkkainen luola? Pois se.

JUHANI. Te rupeette kapinoitsemaan.

TUOMAS. Se rangaistuksen pykälä ei käy päisin, ei käy.

TIMO. »Ei käy kontoon», sanoo sananlasku. Minä en ole metsäsika, mäyrä.

JUHANI. Sentähden käytä itses aina kiltisti ja siivosti, välttääksesi
vihani rankaisevaa kauhistusta.

TIMO. Mutta minä en ole mäyrä, enkä susi. Hei, hei! En ole karhukaan
enkä mikään rotta! Tiedä huutia vähän. »Tiedä huutia, sanoi Jaakkolan
Juuti»; Hehheh!

AAPO. Sallitaanko minulle sananvuoro?

JUHANI. Kernaasti. Mitä mielit sanoa?

AAPO. Etten kiltaa minäkään tuota rangaistus-parakraaffia, jonka
tahtoisit käytettäväksi välillemme asettaa, vaan katsonpa sen veljesten
keskenä liian törkeäksi, pedolliseksi.

JUHANI. Vai et kiltaa? Etkö kiltaa? Etkö totisesti kiltaa? Sanoppas
sitten viisaampi parakraaffi, koska minä en milloinkaan käsitä mikä on
oikein, mikä väärin.

AAPO. Sitä en sano.

JUHANI. Sanoppas se uusi, kiilattava parakraaffi, sinä Jukolan tietäjä.

AAPO. Kaukana tietäjän arvosta. Mutta tämä...

JUHANI. Parakraaffi, parakraaffi!

AAPO. Tämähän on...

JUHANI. Parakraaffi, parakraaffi! Sanoppas se viisas parakraaffi!

AAPO. Oletko hullu? Huutelethan tuossa kuin istuisit tulisissa
housuissa. Miksi kirkut ja keikuttelet päätäs kuin tarhapöllö?

JUHANI. Parakraaffi! huudan minä huikeasti. Se ihka uusi ja vanha,
viisas parakraaffi! Sanoppas se, ja minä kuultelen äänetönnä kuin särki
sammakon motkotusta.

AAPO. Tämä on tuumani asiasta: Hän, joka ylen katsoo neuvot ja
varoitukset, aina vaan ilkivaltaisuutta osoittelee, kylvellen välillemme
eripuraisuuden siementä, hän siirrettäköön liitostamme, karkoitettakoon
kauas pois.

TUOMAS. Tämä olkoon asetus.

LAURI. Siihen suostun.

TIMO. Niin minäkin.

SIMEONI. Siihen suostumme kaikki yhteisesti.

JUHANI. Hm! Olkoon päätetty. Ja muistakaat: joka tästälähin mielii
vikuroita, hänellä on jäniksen passi kourassa, potkua pyllyssä ja
käpälämäki edessä.--Mihin työhön iskemme huomenna kiinni, te murjaanit?
Kyllä minä teidät opetan.

AAPO. Hieman harmin vallassa; mutta eihän tuo nyt samenna meidän
tyynettä ja kirkasta mieltämme tänä iltahetkenä.

JUHANI. Mihin raatamiseen rupeemme koska päivä koittaa?

AAPO. Tietysti on tässä pirttimme rakennus ensimmäinen.

JUHANI. Niin onkin. Huomenna varhain käyköön neljä miestä, jokainen
kirveskynä kourassa, nurkallensa, ja olkoot nämät neljä miestä: minä
itse, Tuomas, Simeoni ja Aapo. Muut palhikoot ja kiiritelkööt meille
hirsiä ylös. Ja koska pirtti ja pieni aitta-koppa ovat valmiit, niin
kohta pojat kaasinsa haalimiseen, metsästys- ja kalastus-retkille. Se
muistakaat!

Näin päättivät he viimein atriansa ja kävivät lepoon sysikoijun
suojaan. Tuli yö, pilvinen, mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huuteli
huhkain käheällä äänellänsä, Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja
tuolloin, tällöin kuului kaukaa kontion terävä vihellys. Muutoin
vallitsi luonnossa rauha ja syvä hiljaisuus. Mutta veljeksiä
turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen.
Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät
he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.

AAPO. Eihän ole luullakseni vielä ummistunut yhdenkään silmä.

JUHANI. Makeasti makaa jo Timo, mutta me muut itsiämme tässä vääntelemme
ja kääntelemme kuin makkarat kiehuvassa kattilassa. Miksi olemme näin
virkkuja?

AAPO. Elomme tie on tänäpänä tehnyt töykeän käännöksen.

JUHANI. Siitäpä mieleni levoton, kovin levoton.

SIMEONI. Synkeä on sydämeni tila. Mikä olen minä? Tuhlaajapoika.

JUHANI. Hm! Korpeen kadonnut lammas.

SIMEONI. Niin heitimme naapurit ja kristilliset lähimmäiset.

TUOMAS. Tässä ollaan ja täällä pysytään niin kauan kuin metsässä
tuoretta lihaa löytyy.

AAPO. Kaikki onnistuu hyvin, jos käymme aina käsiin järkevällä mielellä.

SIMEONI. Huhkain tuolla korvessa huutelee, ja hänen huutonsa ei ennusta
koskaan hyvää. Ennustaapa tulipaloa, tappeluksia ja murhia niinkuin
vanhat ihmiset sanoo.

TUOMAS. Metsässä on huutaminen sillä virkana ja ilman mitään merkitystä.

EERO. Tässä on kylä, Impivaaran turvekattoinen talo.

SIMEONI. Mutta nyt on ennustaja muuttanut sijaa, huutelee tuolla vuoren
harjulla. Siellä ennen, niinkuin tarina kertoilee, rukoili »Kalvea impi»
syntejänsä anteeksi, rukoili kaikki yöt niin talvella kuin kesällä.

JUHANI. Hänestäpä on tämä vuori saanut nimensä Impivaara. Kuulin kerran
lapsena tuon tarinan, mutta onpa se jo enimmäksi haihtunut mielestäni.
Veli Aapo, sinä juttele se meille tässä ikävän yömme vietteeksi.

AAPO. Timo kuorsaa kuin mies; mutta maatkoon hän rauhassa; minä mielin
teille kertoa tarinan.

Seuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä:

Asui muinoin tämän vuoren luolissa eräs hirmuinen peikko, ihmisten
kauhistus ja surma. Kaksi oli hänellä elämän himoa ja hekumaa: katsella
ja pidellä aarteitansa luolien syvissä kätköissä ja juoda ihmisen-verta,
jota hän ankarasti janosi. Mutta ainoastaan yhdeksän askelta vuoresta
oli hänellä voima väkivaltaiseen käytökseen, ja sentähden täytyi hänen
harjoitella kavaluutta retkillänsä. Hän taisi muuttaa haamunsa miksi
tahtoi; ja ympäri tienoita nähtiin hänen kuljeksivan milloin kauniina
nuorukaisena, milloin ihanaisena impenä, aina sitä myöten kuin hän
miehen tai naisen verta janosi. Monen voitti hänen katsantonsa
helvetillinen ihanuus, moni sai henkensä heittää peikon kamoittavissa
luolissa. Niin tämä hirviö vietteli luokseen onnettomat uhrinsa.

Oli lempeä kesä-yö. Viherjällä nurmella istui eräs nuorukainen,
syleillen lemmittyänsä, nuorta neitoa, joka hohtavana ruusuna lepäsi
hänen rinnoillansa. Tämä oli heidän jäähyväis-syleilyksensä; sillä pois
tuli pojan matkustaa ja erota ajaksi sydämensä ystävästä.--»Impeni»,
niin haasteli nuorukainen, »nyt lähden sinulta pois, mutta tuskin ehtii
sata aurinkoa nousta ja laskea ennenkuin sun kohtaan taas».--Lausui
neito: »eikä aurinko läskeissänsä heitä niin armasta jäähyväis-silmäystä
maailmallensa, kuin minä mun kultaselleni koska hän poistuu, eikä
noustessansa säteile niin ihanasti taivaan loimo, kuin säteilee mun
silmäni, koska taasen kiirehdin sua vastaan. Ja mitä kirkkaan päivän
pituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä
maailmassa käyskelen sun kanssas».--Niinpä neito; mutta taasen
nuorukainen lausui: »Ihanasti haastelit; mutta miksi aavistaa mun
sieluni pahaa? Impeni, nyt vannokaamme toinentoisellemme ijäinen
uskollisuus tässä taivaan kasvoin alla». Ja he vannoivat pyhän valan,
vannoivat Jumalan ja taivaan edessä, ja hengähtämättä kuultelivat heidän
sanojansa metsät ja vuoret. Mutta viimein aamun koittaessa syleilivät he
viimeisen kerran ja erosivat toinentoisestansa. Pois riensi nuorukainen,
mutta kauan käyskeli neito yksin metsän hämärässä, muistellen kaunista
kultastansa.

Koska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen
haamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja
ihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää
hänen hattunsa höyhen-töyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana,
sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen
ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä
purppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa
liekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän
neidolle haastelee: »Älä mua pelkää, suloinen impi, olenpa sun ystäväs
ja saatan sulle äärettömän onnen, jos vaan kerran saan sinua syleillä.
Minä olen voimallinen mies, on minulla aarteita ja kalleita kiviä ilman
lukua ja määrää, ja taitaisinpa ostaa vaikka kaiken tämän maailman. Tule
mun kullakseni, minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun
viereeni loistavalle istuimelle». Niin hän haasteli viehättävällä
äänellä ja hämmästyneenä seisoi neito. Hän muisteli äsken vannottua
valaansa, ja poispäin hän kallistui, mutta kallistui taasen mieheen päin
ja eriskummallinen häiriö käsitti hänen mielensä. Miestä kohden hän
kääntyi, peittäen kädellään kasvonsa kuin paistavan auringon edessä;
pois hän taasen kääntyi, mutta katsahti kerran vielä ihmeelliseen
haamuun. Voimallinen ihastus säteili sieltä häntä vastaan, ja äkisti
vaipui neito kauniin ruhtinaan syliin. Mutta pois riensi ruhtinas
saaliinensa, joka niinkuin houreessa lepäsi hänen käsivarsillansa. Yli
jyrkkien mäkien, halki syvien laaksojen he lakkaamatta kulkivat, ja yhä
pimeämmäksi muuttui metsä heidän ympärillään. Levottomasti tytkyi immen
sydän ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltansa alas; sillä viimein hän
huomasi niinkuin jotain pedollista, hirveätä haamun silmien lumoovassa
liekissä. Hän katsahteli ympärillensä, ja nopeasti sinkoilivat ohitse
synkeät kuuset, hänen kantajansa vinhasti juostessa; hän katsahteli
nuorukaisen kasvoihin, ja kamoittavat väristykset karsivat hänen
ruumistansa, mutta kummallinen ihastus vallitsi kuitenkin hänen
sydämessään.

Kulkivat he alati eteenpäin halki metsien, ja näkyi viimein korkea vuori
ja sen pimeät luolat. Ja nyt, koska he olivat ainoastaan muutaman
askeleen vuoresta, tapahtui hirveätä. Mies kuninkaallisessa puvussa
muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen
päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt
tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi
huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä
kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren
aina viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei
lähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä,
lumivalkeana; murheellisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Kummastuen
huomasi tämän peikko, käytti uhriansa kohtaan kynsiään ja hampaitansa
kaikin voimin, mutta eipä voinutkaan häntä kuolettaa. Viimein päätti hän
pitää häntä ainiaan luonansa uumentojen yössä. Mutta mitä palvelusta
taisi hän tehdä, mitä hyötyä matkaansaattaa peikolle? Tämä määräsi immen
puhdistamaan aarteitansa ja kalleita kiviänsä, niitä hänen eteensä
lakkaamatta pinoilemaan, sillä eipä hän väsynyt niitä ihaellen
katselemasta.

Näin vuosia elelee kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun. Mutta
yöllä toki nähdään hänen seisovan äänettömänä rukoilijana vuoren
harjulla. Ken antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima?--Mutta yöt
kaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoo vuoren
kiireellä, rukoillen syntejänsä anteeksi. Verettömänä, lumivalkeana ja
kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla
ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene kurja nostaa otsaansa
kohden taivasta yhtään ainoata kertaa, vaan päin kirkon torniin, metsien
etäiselle reunalle on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Sillä
ainapa toki salainen ääni hänen korvaansa toivosta kuiskaa; vaikka
kaukaisena kipenänä, kuin tuhansien peninkulmien päästä, pilkoittaa
hänelle tämä toivo. Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen
huuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista
rukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee
hänen taasen luoliinsa armoton peikko.

Tuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin
nuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan. Mutta
ihana impensä ei rientänytkään häntä vastaan tervetuloa toivottamaan.
Hän kyseli missä kaunoinen viipyi, vaan ei saanut tietoa keltään.
Kaikkialta hän etsiskeli häntä yöt ja päivät, väsymättä, mutta aina
turhaan; impi oli kadonnut ilman jälkeä kuin aamun kaste. Viimein heitti
hän kaiken toivon, unohti kaiken elämän ilon ja käyskeli täällä vielä
ajan mykkänä varjona. Kerran viimein, koska hohtava päivä oli nousnut,
pimitti kuoleman yö hänen silmänsä valon.

Mutta vuosia hirmuisen pitkiä viettää kalvea impi: päivät peikon
luolissa lakkaamatta puhdistellen ja latoen aarteita julman kiusaajansa
silmäin alla; mutta yöt hän vuoren harjanteella kuluttaa. Verettömänä,
lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo
kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille asti. Ei rohkene hän
nostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien
etäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän
valita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi.

On vaalea kesä-yö. Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka
hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt
siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu,
aatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa
alas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten
vuoskymmenien pituutta. Silloin rohkeni hän ensimmäisen kerran katsahtaa
korkeuteen ylös, ja hetken päästä huomasi hän ihmeellisen valon, joka
lentävänä tähtenä näkyi häntä lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta
jota lähemmäs tämä valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa.
Eikä ollutkaan se mikään lentävä tähti; vaan kirkastettu nuorukainen,
välähtelevä miekka kädessä. Kajastipa niistä kasvoista ihana tuttavuus,
ja kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän; sillä nyt hän tunsi entisen
ylkänsä. Mutta miksi lähestyi hän miekka kädessä? Tämä neitoa arvelutti,
ja hän lausui heikeällä äänellä: »Tämäkö miekka mun tuskani viimein
lopettaa? Tässä on poveni, nuori sankari, iske sun kirkkaalla
teräkselläs tänne, ja, jos taidat, lahjoita mulle kuolema, jota jo
kauan, kauan olen ikävöinnyt». Niin haasteli hän vuorella, mutta eipä
tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen,
joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen.
Lemmekkäästi katsahtava nuori mies otti hänen syliinsä, suuteli häntä,
ja kohta tunsi veretön impi hienon veren virran suloisena koskena
juoksevan suonissansa, hänen poskensa hohti kuin aamuruskon pilvi, ja
ilosta läikkyi heleä otsa. Ja hän heitti kiharaisen päänsä yli ylkänsä
käsivarren, katsahti ylös kirkkaasen korkeuteen, huoaten povestansa ulos
vuoskymmenien tuskat; ja nuorukaisen sormet harhailivat hänen
kiharissaan, jotka somasti liehahtelivat hiljaisessa tuulessa. Ihana oli
pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa
tuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava
viilu. Oli tämä aamu sen aamun kaltainen koska ystävykset kerran
viherjällä nurmella erosivat pitkäksi ajaksi.

Mutta nytpä äkeä peikko, vihan pyrstöt pystyssä, kiipesi vuorelle ylös,
temmataksensa impeä komeroihinsa taas. Vaan tuskin oli hän kuroittanut
kyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama,
hänen rintansa lävisti; ja vuorelle roiskahti musta verensä. Pois käänsi
impi kasvonsa tästä nä'ystä, painaen otsansa vasten ystävänsä povea,
koska peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren
rinteeltä alas. Niin pelastui maailma kamoittavasta hirviöstä. Mutta
hopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös
korkeuden tienoihin. Ylkänsä polvilla lepäsi morsian ja, painain otsansa
vasten hänen poveansa, hymyili onnellisna. Halki avaruuksien he
kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja
laaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä
katosi kuin sinertävään savuun.

Tämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljillensä
turpeisessa koijussa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla.

JUHANI. Mutta heräyypä Timo juuri tarinamme päättyessä.

TIMO. Miksi ette makaa rauhassa, pojat?

JUHANI. Tässä tarinoitaan vahvasti.--Niin, siinähän oli tarina entisestä
tytöstä ja peikosta.

SIMEONI. Mutta sanotaanpa tuon hirveän peikon eleskelevän vieläkin.
Metsämiehet ovat hänen nähneet; ja hänellä onkin vaan yksi silmä, joka
yön pimeydessä loistaa kuin hehkuva hiili.

JUHANI. Mitästäpä tapahtui muutama vuosi takaperin Kuokkalan vanhalle
ukolle, joka nyt Herran huomassa lepää. Yhtenä keväänä, ollessansa
metson-soitimella ja vartoessaan puolyönhetken kulumista nuotionsa
vieressä tässä aholla, näki hän tuolla vuoren-juurella saman loistavan
hohteen ja kuuli äänen, joka lakkaamatta kyseli: »nakkaanko ma,
nakkaanko ma?» Niin hän kyseli monet tuhannet kerrat, että ukko, joka
olikin sitä vanhaa juurta ja jonka sydän ei pamppaillut juuri turhasta,
lopulta vihastui ja vastasi häntä tiuskealla äänellä: »nakkaa, sen tulla
ja viedä!»

TIMO. Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut.

JUHANI. Niin, jutteleppas Timo, kuinka kävi.

TIMO. Kas kun tuli hetken päästä irvistävä luuranko ukon nuotiolle, että
ropsahti, tuli kuin kymmenen miehen kourasta ja sammutti tulen aina
viimeiseen kipenään asti. Mutta ukkopas nyt sieppasi kiväärin kouraansa
ja tapsutti koreasti pois koko vuoren näkyvistä, vaikka, niinkuin Juhani
sanoi, hän olikin sitä vanhaa juurta eikä sydämensä juuri turhasta
pamppaillut.

SIMEONI. Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten
kaupunkiin.

AAPO. Tänne muutimme ja täällä asumme ilman pelkoa. Peikko, jos hän
oliskin hengissä vielä, on jo perin voimaton; senpä juuri osoitti hänen
käytöksensä Kuokkalan ukkoa kohtaan. Vihoissaan taisi hän ainoastaan
sammuttaa tulen, senkin vasta miehen omalla luvalla. Hänen mahtinsa
masensi ainiaaksi pyhän nuorukaisen miekka.

JUHANI. Mutta tyttöä uumentojen pimeydessä täytyy minun armoitella,
tyttöä tuon riivatun harjasniskan kanssa.

SIMEONI. Miksi ei hän seisnut kiusausta vastaan.

JUHANI. Ai, poika, älä sano niin! Kuinkahan kävis, jos esimerkiksi
jossain kukoistavassa rauhanlaaksossa sinua vastaan astelisi
kuninkaantytär, kaunis kuin ruusu ja kukkanen, kepsauttelis luokses
silkissä, saaleissa ja pumaatan hajussa, hehkuvassa kultahepenessä kuin
riikinkukko, ja tällainen epeli astuis sinua vastaan ja tahtoisi
halailla ja suudella sinua, niin kuinkahan kurjan sydämes kävisi? Minä
kysyn, Simeoni.

SIMEONI. Minä rukoilisin voimaa uskossa.

JUHANI. Hm.

TIMO. Minä en päästäisi häntä halailemaan itseäni ja vielä vähemmin
suuta muiskuttelemaan. Pysy minusta pois, sanoisin minä, pysy peijooni,
matkan päässä, otanpa muutoin karahkan tuolta viidasta ja roitelen että
selkäsi huomenna loistaa kirjavammalta leppätertun siipiä. Niin minä
tekisin ilman yhtään armoa. Kyllähän sitten kelpais.

JUHANI. Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos
hieman enemmin olisit katsellut ympärilles tässä maailmassa, jos
esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Sen olen minä tehnyt, koska
ajoin sinne härkiä Viertolan kartanosta. Näinpä siellä yhtäkin
ihmeekseni, näin kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislasten
päät. Voi teitä, voi pauhaavata kylää, voi häilyväistä elämää kumminkin!
Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen
vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja,
tuoksuttaen kauas ympärillensä sakean hajun kalleista öljyistä ja
rasvoista. Mutta katsoppas tuonne! Jesta ja varjele! sieltähän nyt
hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai
röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito,
poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa
kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi,
hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist...--no vie sinun
pirkele itseäskin!--tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy
vekkulin vasemmalla silmällä. Mutta kas nyt...--no sinun seitsemän
seppää!--nytpä keksautetaan kummaltakin puolelta, ja kas kun naara nyt
oikein rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen
päiväisellä katolla, ja teikari hänen edessänsä viskelee kättänsä ja
häntäänsä, heilauttelee hattuansa ja raappaisee jalallansa että kivikatu
kipenöitsee, kas sepä vasta leikkiä oli. Voi, te harakat itsiänne!
aattelin minä, poika-nalliainen, seistessäni kadun kulmalla, rykelmä
tuoreita härjänvuotia olalla, ja suu mareissa katsellen tuota
teerenpeliä.

TUOMAS. Herrat ovat narreja.

TIMO. Ja lapsekkaita kuin piimänaamaiset kakarat. Niinpä syövätkin,
ryysyt rinnoilla, ja eivätpä--koira vieköön!--osaa lusikkaansakaan
nuolla, koska pöydästä nousevat; sen olen nähnyt omilla silmilläni
suureksi ihmeekseni.

SIMEONI. Mutta peijata ja nylkeä talonpoikaa, siihen kyllä ovat miehiä.

JUHANI. Tosi, että löytyy herrasmaailmassa paljon ämmällistä ja
naurettavaa, sen huomasin Turku-retkelläni. Mutta kas kun meitä lähenee
oikein rasvojen hajussa ja liehuvissa krooseissa tuollainen
liehakoitseva lunttu, niin eipä ilman ettei hemmahtele ihmislapsen
sydän. Jaa, jaa, pojat! maailman hekuma houkuttelee vahvasti; sen
huomasin Turku-retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni
surkuttelee tyttöä tuolla vuorella. Ja oli hänellä jo aika pelastua
helvetistä ja seilata ystävänsä kanssa rauhan satamaan, jonne Jumala
meitäkin viimein auttakoon. Siinä toivossa koetamme nukkua nyt. Tosin on
tästä vuoresta vielä yksi merkillinen tarina, mutta jääköön se
toistaiseksi, ja koettakaamme nukkua nyt.--Meneppäs kuitenkin, Simeoni,
peittämään hiilustaa tuhalla, ettei minun tarvitse huomen-aamulla
karkkua kilkuttaa ja heinävihkoa heilutella, vaan pääsen kohta
nakuttelemaan hirren päätä kuin punaharjainen tikka. Meneppäs.

Lähti Simeoni tekemään Juhanin käskyä, mutta astui pian takaisin, tukka
pystyssä ja silmät selällään päässä. Mököttäen haasteli hän jotain
eräästä kummallisesta, palavasta silmästä siellä ulkona vankkurien
ääressä. Tästäpä muutkin pöllähtivät, siunasivat sieluansa ja
ruumistansa, ja astuivat miehissä ulos koijustansa; ja muistutti heidän
tukkansa tuulenpesää koivussa. Liikkumattomina, mykkinä patsaina he
seisoivat, tuijotellen suuntaan, jonne Simeonin sormi osoitti. He
katsoivat rävähtämättä ja näkivätkin varmaan ratasten takana kummallisen
kiillon, joka välimmiten katosi, mutta pian taas näytti hohtavan
valonsa. Tämän olisivat he kenties pitäneet hevosensa Valkon ainoana
silmänä, mutta eihän sieltä haamoittanut mitään valkeata, vaan päin
vastoin jotakin mustaa, eikä kuulunut kellon kilausta. Näin arvellen
seisoivat veljekset järkähtämättä; mutta viimein toki lausui Tuomas
jotenkin tuikealla äänellä:

TUOMAS. Mitä puuttuu?

JUHANI. Älä Herran tähden rupea praakailemaan hänen kanssansa niin
turskisti.--Se on hän! Mitäs nyt teemme, veljet? Se on hän! Mitä
sanoisimme hänelle?

AAPO. Enhän totisesti tiedä.

TIMO. Nytpä virrenvärssy hyvää tekis.

JUHANI. Eikö kenkään meistä osaa ulkoa yhtään ainoata rukousta.
Lukekaat, armaat veljet, hellittäkäät Herran nimessä mitä vaan
muistatte, mitä vaan päähän pistää, ilman yhtään sovittelemista
raamatunkappaletta ainetta myöten. Lukekaat vaikka hätäkasteesta, veljet
armaat.

TIMO. Olenpa tainnut yhden ja toisen jakson virsikirjasta, mutta nyt on
niinkuin hirveä puskuri pääni ovella.

SIMEONI. Henki ei salli sinun puhua enemmin kuin minunkaan.

TIMO. Eipä hän salli.

JUHANI. Tämä on hirmuista!

AAPO. Hirmuista!

TIMO. Totisesti hirmuista.

JUHANI. Mitä tehdä?

TUOMAS. Luja käytös häntä kohtaan on luullakseni paras. Kysykäämme kuka
hän on ja mitä hän tahtoo.

JUHANI. Annas kun minä kysyn. Kukas olet? Kukas olet? Kukas olet ja mitä
tahdot meistä?--Ei sanaakaan vastimeksi.

LAURI. Otamme tuliskekäleet.

JUHANI. Otamme tuliskekäleet ja peittoomme sinun paistiksi, ellet sano
nimeäs, sukuas ja asiaas.

LAURI. Ei, mutta tarkoitinpa iskeä kekäleisin kohta.

JUHANI. Kun uskaltais.

TUOMAS. Yksi kuolema Herralle velkaa.

JUHANI. Niin, yksi kuolema Herralle velkaa! Kekäleet kouraamme, pojat!

Seisoivat he pian rivissä, tuliset kekäleet aseina käsissä. Etunenässä
seisoi Juhani, silmät ympyrjäisinä kuin huhkaimen, ja katsellen silmää
vankkurien takana, joka erinomaisella hohteella katseli häntä vastaan.
Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja
hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi
raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.

JUHANI. Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet
kouristamme perkeleen niskaan.

SIMEONI. Mutta koettakaamme vielä vähän manausta.

JUHANI. Oikein harkittu! Vähän manausta ensin. Mutta mitä sanoisin
hänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni; sillä itse olen tällä hetkellä
merkillisen typerä. Mutta kuiskaa sinä minulle sanat, ja heitänpä ne
hänelle vasten naamaa että korpi kaikuu.

SIMEONI. Huomaa sitten kuinka sanelen.--Tässä seisomme.

JUHANI. Tässä seisomme!

SIMEONI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa.

JUHANI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa!

SIMEONI. Mene tiehes.

JUHANI. Mene helvettiis!

SIMEONI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä.

JUHANI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen
soltaatteja.

SIMEONI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.

JUHANI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.

SIMEONI. Mutta uskomme kuitenkin.

JUHANI. Mutta uskomme kuitenkin ja luotamme lujasti siihen.

SIMEONI. Mene nyt.

JUHANI. Mene nyt!

SIMEONI. Kohta kukko kiekuu.

JUHANI. Kohta kukko kiekuu!

SIMEONI. Ja Herran valkeutta huutaa.

JUHANI. Ja Herran Zebaothin valkeutta huutaa!

SIMEONI. Mutta hän ei ole huomaavinansa.

JUHANI. Mutta hän ei huom... Niin, hän ei huoli vaikka kirkkuisin
hänelle enkelin kielellä. Herra siunatkoon meitä, veljet! sillä ei nyt
muuta tällä erällä kuin--nyt pojat!

Silloin he kaikki viskasivat kekäleensä kohden kummitusta, joka vasaman
vauhdilla läksi juoksemaan pois neljän jalan jytinällä, ja kauan
vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden. Niin
hän pakeni tulisesta kahakasta, ja ehdittyään ahon reunalle alas,
rohkeni hän lopulta seisahtua, puhaltaen kerran, kaksi kaikuvasti. Ja
veljesten aave, kamoittava körri oli kuitenkin heidän ykssilmäinen
hevosensa, joka hetkeksi oli kadottanut valkean värinsä suon mustissa
mutarapakoissa, joihin kaiketi oli vaipunut ja kauan niissä kiiriskellyt
ennenkuin pääsi kuivalle jälleen. Siinäpä piehtaroimisessa oli hän myös
temmaisnut kellon kaulastaan, joka seikka tällä hetkellä paljon saattoi
veljesten luulon harhateille. Tämä oli silmä, joka vankkurien takaa yön
hämärässä loisti, niinkuin monen elikon silmä loistaa pimeydessä.--Mutta
vasta hetken mentyä, ja silloinkin varoten, rohkenivat veljekset
lähestyä Valkoansa, ja huomasivat erhetyksen vihdoin. Tästä he äkeillä
kasvoilla palasivat koijuunsa takaisin; ja viimein aamun valjetessa
lepäsivät he jokainen sikeässä unessa.




KUUDES LUKU


Oli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syltää oli sen pituus ja
kolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen toinen pää.
Tultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi
oikealla suuri kiuvas-uuni, vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten
talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi
havutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista
rakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi. Sillä sekä asuintupana että
saunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Asuntohuoneesta noin
kaksikymmentä askelta seisoi heidän aittansa, liitetty yhteen pienistä,
ympyrjäisistä kuusista.

Oli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta
vastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä
taisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen
pyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille,
jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven
sorsille ja kaloille. Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja
pyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot.
Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pyöreäkarvaisen kontion;
mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika.

Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä
heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja
kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet
isältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla
nahallansa muutaman makean palan.--Jänisten tiedetään metsässä
polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät
veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi.
Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen
sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäis

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/11940