Gutenberg · e01.org
Cover of Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 11879

Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta

by Teuvo Pakkala · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2004
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta by Teuvo Pakkala is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #11879). Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo olisi maan sisään vajoamassa.

    VAARALLA

    Kuvia laitakaupungilta

    Kirj.

    Teuvo Pakkala

    1891.

    1

    Pieniä eläjiä olivat.

    Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu.

    Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.

    Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi vielä tilkun verran potaattimaaksi.

    Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.

    »Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka jälestä kerrassaan helpottaa.

    Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi, niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.

    Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta heittäytyä köyhäinhoitoon.

    »Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä kyllä jaksaisin itseni elättää».

    Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.

    Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.

    Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.

    Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.

    Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan hävitettyä uunin kiuasta:

    »Olipa se.»

    Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.

    »Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin kuin se olisi helpostikin tehty.

    Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin:

    »Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!»

    Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24 penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten.

    »Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran», sanoi Nikkilä emännälleen ynseästi.

    »Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä.

    Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei varastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä enemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi.

    Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.

    »Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.

    Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata.

    »Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti.

    Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten.

    Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa.

    Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan, vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan elää.

    »Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa tueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka katselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä luulossa pienelle heinätupsullekin.

    »Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen.

    Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää, kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä Latulta kysymään.

    Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana.

    Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin.

    Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa.

    »Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi Latun emäntä.

    »Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan.

    »Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimän vieressä.»

    »Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin paikkaa», lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen.

    »Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut isälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että sinä maksat.

    Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari hampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun emäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule Lattu», oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut, »laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta orittani.

    Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinä aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään syödä saattanut.»

    Ja molemmat taas nauroivat patruunille.

    »Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen.

    Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut tietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan.

    Niinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin luo. Vaan kun se oli kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli myrtynyt: 'Pirunako sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun luo tulet. Häh? Siltähän siltä viimeksi apua haetaan', oli heti äystämään ruvennut ja pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistä sinä, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän sanominen, että ansainnut.

    Lanttu ei valehtele koskaan, eikä sen patruunin edessä kuulu vale menestyvän. Silmistä kuului näkevän heti, ja se katsookin niin terävästi silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi rupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.»

    »Vai niin.»

    »Joo. Ei se vinoa meininkiä salli.--Niin, niin tuota, meillä kävi tuumat hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinä valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista.

    Poika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut mitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille, ja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin hän lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka pennin.»

    »Vai on Janne taas kirjoittanut?» kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo muualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse oli Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli hyvin vakavan näköinen.

    »Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä näyttämässä», selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. »Ja minä luen sen teille nyt kun olette täällä.»

    »Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte aikaa», sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen.

    Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina ennenkin:

    »Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi sille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja minä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui, että hänestä tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä!' Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon hokeman», ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten kertoi: »Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.»

    Vaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti käden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja kyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan, nousi seisaalleen ja sanoi:

    »Tottapa se ei ollut niin sallittu.»

    Latun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi lohduttaen:

    »Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.»

    »Niin kai, niin kai.--No hyvästi.»

    »Hyvästi, hyvästi.--Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan ukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä aikaa», sanoi Latun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: »Mistähän te poloinen sen nyt saatte.»

    »No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä.

    Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään.

    »Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene, etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa supattaen itsekseen.

    Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on upporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille ruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin rouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia.

    Hän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään tältä rouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta tai muuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti mennäkseen ja se tuli tehdyksikin.

    Hyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa matkalla rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missä oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon hyvän ihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo keskikaupungilla.

    Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei tuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti täällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään venyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi täällä parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin ei päätään kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin verojen rästi-ylöskantoa.

    Nikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä sattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta hilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen nähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat vähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi. Emäntä poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi Karénin rouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä.

    Ei viitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla.

    Kiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun.

    Hän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on hyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo asiansa, niin rouva heti, että: »joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii auttaa vaikka ketä».

    Tuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan talon ja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun hän ajatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin auttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin että keittiön portaita noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja mieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin ja niinkin.

    Keittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän karsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa puvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta:

    »Mikä tuo ihminen on?»

    »Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli hymyssä.

    »Mitä teillä on asiaa?»

    »Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.»

    »Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?» tikasi rouva, niin kuin tyhmänsekaiselle tikastaan.

    »Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin... Minä, tuota, maksaisin...»

    »Eei, ei minulla ole», ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.

    Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan.

    Häntä hävetti niin äärettömästi.

    »Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat.

    »Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat maksettavat. Ja ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita, joilla on maksaa vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset penneissä.»

    Hän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu supatti myötäänsä.

    Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka tahtoi purkautua itkuksi.

    Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi täällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi pilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta vasten.

    Kun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula kenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi turhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut.

    Vähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi:

    »No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi nuljahtamaan.»

    Kamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki, polkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään kumartui Nikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli neulaansa vinhemmasti.

    Nikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran vuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä kirveli, jotta muutamia vesiä silmiin herahti.

    »Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa moneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi tästä vähän viljemmälle.»

    Mutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja sehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille.

    Nikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen.

    Emännän mieleen johtui patruuni Lindbom.

    »Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin somaluontoinen mies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin rouvakaan, vaikka sitä on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi auttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona, niin se auttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä mies kaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja oli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut rakennuttamassa Bomille.

    Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän se auttaisi, niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet silläkin, mutta meillä oli sen takana säästössä... Janne kun eläisi, niin ei olisi hätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä autellen. Niin elettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin... Meillä oli jo talo velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus tavata tuota isää ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu.»

    Mutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän ajatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti.

    Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja jyrisi kovasti.

    »Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle.

    Viion leski tuli tyttärineen tupaan.

    »Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran voimahan se on ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan tuntuu se niin oudolle», sanoi leski hiljaisella äänellä.

    »Niin, niinhän se on. Istukaa--Jeesus siunatkoon!»

    »Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen», puhella kärisi Nikkilä.

    »Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta.

    Mitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?» kysyi Viion leski hiljaisella äänellä.

    »Niinkuin märkä palaa», tokaisi kysytty.

    »Tosiaankin niinkuin märkä palaa», toisti emäntä vakavasti. »Eihän siitä meidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.»

    »Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai muilla niinkuin minullakin.»

    »Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski.

    »No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään jatkoi:

    »Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä vielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava».

    »Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.»

    »No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.»

    »Huoleksipa se on isällekin paneutunut», sanoi emäntä ja alkoi selittää vieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta.

    »On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on saatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan nytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se ajatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.»

    »Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallansa», puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että Nikkilän emäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin että: tosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin että: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan.

    »Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28 penniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä saada, vaan en ole keksinyt», selitti lopulta emäntä.

    Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi:

    »Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.»

    Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään.

    Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut, ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.

    »Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.

    »Herran voima on suuri», supisi Viion leski.

    »Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen sängyssä.

    Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli.

    Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän.

    Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi taivaan kantta ratkonut.

    Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.

    »Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten kulen.--Hyvää päivää kuitenkin.»

    »No oletpa sään aikana liikkeessä.»

    »No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän ilmaan.»

    »Istukaa.»

    »Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.»

    »No, no?

    »No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa vain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain sen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä silpasen takaisin.--Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja, niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut.

    Liisa on, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut, ja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut--ja missä tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä--isäkin on antanut pennin tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen talvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin, niin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä.

    Ne ovat ihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota, elä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski Latun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen Nikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin.

    Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut tyynesti puhetta loppuun ja sanoi:

    »No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan.--Enhän minä ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä, niillä kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin rukoustamassa...»

    »Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi.

    »Niin.»

    »No tuota, onko se teille tuttu?»

    »En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.»

    »Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat», kärisi Nikkilä.

    »No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun emäntä.

    »Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa yhtiössä, joka auttaa köyhiä?»

    »Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä. »Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan pakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua eli Kahampua eli mikä maa se lienee--Viioskahan sen paremmin tietää, kun teidän mies on paljon merta kulkenut?»

    »En minä tiedä.»

    »No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä.

    Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli kuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun emäntä nauroi että vatsa hytkyi.

    »Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että silkkinen hame kahisi», toisti emäntä.

    »Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä.

    »Viimeksi minä sinne menen.»

    »No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.--Eikä vielä hätä tämän näköinen.»

    »No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän jälkeen:

    »Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen.--Kuulkaa, istukaa nyt vähän, ettette kaikkea unta vie.»

    »Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.

    »Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies.--Hyvästi vain.»

    »Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia, että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi.

    Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka jäljestä meni:

    »Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.»

    »Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti:

    »Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää teille rahaa.»

    »Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä.

    »En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen ja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla.

    Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät.

    Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli miettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos.

    Oli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa.

    Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan.

    »Nikkilä, ette usko!»

    »No mitä?»

    »Niin kaunis sateenkaari.»

    »Ohhoh.»

    »Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan ja heiluttelisin jalkojani.»

    »Niinkö ne enkelit tekevät?»

    »En tiedä, vaan niin minä tekisi.»

    »Etkö muuta tekisikään?»

    »Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun ruskeassa samettinauhassa...»

    Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään saattoi.

    »Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä.

    Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.»

    »Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista.

    Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...»

    »Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä.

    »Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin äidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.»

    »Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä.

    »Ei Jannea saisi sieltä tuoda.»

    »Miksi ei?»

    »Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.»

    Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä.

    »Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.

    »Nikkilä», havautti hänet Elsa.

    »Mitä», tikasi Nikkilä.

    »Jopa olette taas yrmynä.»

    »Enpähän ole.»

    »No kertokaa sitten taas jotakin.»

    »No mitä minä kertoisin?»

    »Jotakin.»

    »No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän:

    »Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui.

    Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat.

    Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin.

    Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin, hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun sillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän ollut koskaan syönyt mitään niin makeaa.

    Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään nyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään, kun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun tyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä taas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: 'antakaapa emäntä kulta mulle ruokaa'.

    Se emäntä sanoi että: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiä', ja antoi ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi.

    Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun tyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan.

    Ja siellä puutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen samettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin kaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten pikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen uivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella rannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin kauniilla äänellä:

    Ällös sä tyttöni pelkää
    istua joutsenen selkään,
    hänpä sun kaunoisen tuo
    kaipaavan ystävän luo.

    Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen joutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli.

    Eikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti selässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä ne elävät...

    Mutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.»

    Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa, ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.

    Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten hilpeitä ääniä.

    2

    Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä.

    Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla ryhmässä puhelemassa.

    »Ne veivät sen putkaan.»

    »Putkaanpa tietenkin.»

    »Varmaankin sakotetaan.»

    »Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut varoituksella.»

    »No onhan noita sitten edes yksi vähempi.»

    »Ei ne vähene noin yksittäin.»

    »No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?»

    »Keväällä pääsi lastenkodista.»

    Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä.

    Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä.

    Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan--ei niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä--vaan Tolpan Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka kadulla puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat tytöt leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti.

    Ja tytöistäkin jotkut sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät, ettei tule, arvellen että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä vaivaisia. »Tolpan Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta leikkiessä puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät.

    Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla hyvin usein.

    Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.

    »Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä.

    »Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset--en sano paremmin--rupeavat riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan.

    Minä komensin pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa, kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut pois.

    Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.»

    »En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski.

    »Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma, poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.»

    »Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä.

    »Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun emännälle.

    »Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana.

    »Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla jälellä», sanoi Latun emäntä.

    »Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä.

    »Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun emäntä.

    »Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että huonoilla vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on Jumalan kädessä.»

    »Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä.

    »Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.»

    »Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...» tuumi Nikkilän emäntä taas toisakseen.

    »Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille itselleen ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski.

    »Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...»

    Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.»

    »Niin, siivo tyttöhän se oli...»

    »Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen.

    Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli:

    »Tottapa on syytä ollut ...»

    »Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa hän tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!»

    »Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...»

    »Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.»

    »Niin, maailman turhuudessa...»

    »Kuulkaa Viioska--kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllähän Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistä päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitä saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!» lausui Latun emäntä purskahtaen itkuun.

    »Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena.

    »Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski.

    »Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...»

    »Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni, tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen, kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia täydellistä onnea täällä ajassa.»

    »Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun Viion leski sanaton oli.

    »Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin eri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista toisella.»

    »Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä.

    Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi.

    »Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he.

    Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti vanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän navetan katolla.

    Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.

    »Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!»

    Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi pelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta ja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen niistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten usein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin kiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä, kiertää aikansa ja kiertää yht'äkkiä kopiksi hippaan.

    »Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa?

    Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla.

    Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi.

    Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?»

    Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen viiriin.

    »Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?»

    Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle.

    »Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja syntisiä ihmisiä ollaan kaikki.--Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on hyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On talo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako näin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän tekisi, jos niin voisi tehdäkin...

    Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan kuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän on niin ankaraa kuritusta ansainnut.»

    Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin.

    »Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä?

    Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu...

    Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto?

    Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin, muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi oikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella.

    Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta.

    Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen turmeltunutta luontoaan...

    Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!»

    Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän vihdoin pääsi pysähtymään:

    »Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman meno.»

    Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille, jotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja autuuteen.

    Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen.

    Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla siitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista.

    Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi sitä poliisit veivät, kun se oli huono ihminen, sillä poliisit olivat vieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia, jotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan, että ne Ovat huonoja ihmisiä.

    »Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?»

    »Vankilaan.»

    »Viedäänkö ne kaikki?»

    »Viedään.»

    Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin suinkin.

    Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun rovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä, sillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät oli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen.

    »Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?» kysyi hän äidiltä.

    »Jumala voi rangaista monella tavalla.»

    »Tekee sorakieliseksi.»

    »Vaikka niinkin.»

    »Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?»

    »Ei.»

    »Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä sorakieltä?»

    »Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi yhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä mukaan.»

    »Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?»

    »Kun ovat unohuttaneet Jumalan.»

    Elsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen kerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin tuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että pian tulee.

    Hän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin hän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa tehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko, että piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen.

    »Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja totisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.»

    Elsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli niin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa katekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt se pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä »rakastaa» eikä myöskään »ylitse kaikkea».

    »Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan tulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa.

    Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta», koetti äiti selittää.

    Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä ollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän toimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja kuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen kohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski hänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen.

    Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä.

    Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli entisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun hän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä aamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata.

    Kiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä tavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli kipeä ja joskus kun ei ollut leipää.

    Hän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi hänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä.

    Vaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata tuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko.

    Varmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut pääsi aivan levolliseksi.

    Hän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse.

    »Rakasta ylitse kaikkea», supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli äidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja sentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan siellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä, kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä asioilleen tänne maan päälle.

    Hän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva kartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla.

    Ruskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun linnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona.

    Se on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei hänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan?

    Tulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut tottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi enkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja sitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi paimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi kuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna...

    Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen selässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin kaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä lintuja ja...

    Silmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian vaipui herttaiseen uneen.

    Mutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen.

    Jos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa... Elsa raukalla on silloin sama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla lapsella: huutolaisen kamalat päivät.

    Tämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri.

    Tähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut siihen toivoon--mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt itsekään--että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei ollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka kuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista tulee paljon tuollaisia.

    Kun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on kykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan kuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan sitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan turva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja hän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli kuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras--taikka oikeammin sanoen: se ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas.

    »Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua turmeluksen tielle», ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista ajatusta. »Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.»

    Ja hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle.

    »Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!»

    3

    Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan äitinsä sitä vastaan pannut.

    »Niin se on», myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi moittivat, »niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä maailmassa».

    Ja hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti ettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi itsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta.

    Tepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut:

    »Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.»

    Siitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla eikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu.

    Latun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut.

    Pienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut päiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata.

    Siellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä tahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin kehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai.

    Siihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan itsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa kasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut kuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä sanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan.

    »Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin arvelee», ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa.

    Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli siellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu.

    Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja neuvolla oli sanonut:

    »Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa ja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.»

    Tyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat hautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä.

    Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt Liisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt, ettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin ja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein herrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu astioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja jos joku sai korpunkin, niin sen parempi.

    Tavaraa kertyi runsaasti, kun ne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella leipäjuuston palasella.

    Kytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja ruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja veljensä.

    Mutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla.

    Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen miehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt kuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin tehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku pantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse kantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa, josta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän vakavana ja juhlallisena lausui:

    »Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.»

    »Sanokaa terveisiä ja kiitoksia», vastasi kutsuttu hänkin, niin juhlallisesti että oikein.

    Vimparin Aappo kutsuttiin:

    »Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.»

    Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia ja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria papilliseen pukuun.

    Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina ja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa.

    Kappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi paperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut--paljaita jalkoja, rikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen pukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan.

    Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen.

    Nyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia--muka kahvia--ja tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin alkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto kierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas veisattiin virren värsy ja pastori sanoi: »maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman» ja viskasi kolmasti multaa hautaan.

    Sen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä silmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat lähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty.

    »Eikö ollut lystiä?» kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja esiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää.

    Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan pormestarinna.

    Kaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja lepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään ihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä milläkin mättäällä tai kivellä.

    Vaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa mitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko sekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän Heikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi pormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken virnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta sisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle miehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle.

    Lapin Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja hihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se sekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää kaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin hautajaisviinit olisivat päähän nousseet.

    Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan.

    Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan.

    Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat:

    »Tuleppa tänne, Litulatu!»

    Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä.

    »Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut entisestä.

    »Teetkö vasta?»

    »En.»

    »Sano vielä toinen kerta!»

    »En.»

    »Mitä et?»

    »Tee.»

    »Mitä et tee?»

    »Ilkeyttä.»

    »No sano kokonaan.»

    »En vasta tee ilkeyttä.»

    »No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.»

    Itkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään kääntyi ja huusi:

    »Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.»

    Ja Heikki alkoi viskellä kivillä.

    Vaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain jälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään.

    Muut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli metsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut poikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen seisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa menivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei näkynytkään.

    »Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun», viittaili entinen pormestarinna.

    Siellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa ja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat lohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.

    Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki viskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa nenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä.

    Säälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi, miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi vuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko riemuitsi.

    Liisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä leikittäisiin hautajaisia.

    Herraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet ja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa mukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emäntä. Ja niin saatiin kaatunut asia taas kohdalleen.

    Talonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin että pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi ahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

    Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia lähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin.

    Ei kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän kysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt arvasivat asian ja kysyivät:

    »Saatko sinä taas piiskoja?»

    »Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö olleet pojat ilkeitä?»

    »Olivat», myönnettiin yhdestä suusta.

    »Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?»

    »Sietivät.»

    Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut.

    »Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita, eikö niin?» kysyi hän vielä vakuudeksi.

    »Joo, ja piiskoja.»

    Vakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten muitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään.

    Kotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli.

    Jos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee... Vaan hän kertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi... Ja hän käypi vaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja Mikolta, jos ei äiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on väärin tehnyt...

    Sykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven.

    »Jopas sinä sieltä tulet», sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka istui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi:

    »Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon äidiltä, minulta...»

    »Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi pyytää», intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä.

    »Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi», komensi Lapin emäntä.

    Liisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

    »Pyydä joutuin anteeksi!» komensi äiti ja sysäsi hartioista Liisaa lähemmäksi Mikkoa.

    Lapin emäntäkin toimitti Mikkoa lähemmäksi Liisaa, niin että vastakkain seisoivat lähellä toisiaan sovitettavat.

    »Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt», sanoi Latun emäntä.

    »Syyttömästi lyönyt», lisäsi Latun emäntä. »Eihän Mikko tehnyt mitään?»

    »En», vastasi Mikko kysyttynä.

    Liisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin.

    »Seekatti!» sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen äitinsä syliin kädet nyrkissä.

    »Herra Jeesus!», siunasi Lapin emäntä kämmentä lyöden ja päätään heiluttaen.

    »Kuule, Liisa!» Ja sen tien meni äitinsä ulos ja palasi piiskakimppu kädessä.

    »Jeesus siunaa vitsat, että lapsesta tulisi hyvä ihminen», sanoi äiti nöyrästi rukoilevalla äänellä niinkuin aina, kun hän ryhtyi kurittamaan.

    Liisa tiesi, että nyt ei ollut enää mitään muuta toimitusta, kuin että ryhdytään piiskaamaan heti. Hän oli aivan masentuneena, hävetti niin että kuumaksi posket karahti ja mieltä somasti käänsi: se hävetti, kun vieraitten nähden, Lapin emännän ja Mikonkin nähden paljastettiin...

    Mutta kun äitinsä tarttui häneen ruvetakseen piiskaamaan, pyörähti Liisa tarttuen äitinsä kaulaan ja koetti kuiskata:

    »Piiskataan äiti porstuassa!»

    »Niin muka», sanoi Lapin emäntä, joka kuuli hyvästi Liisan pyynnön.

    »Ei missään muualla kuin niitten nähden, joitten edessä olet pahoin tehnyt.»

    »Äiti kuulkaa ... porstuassa, rakas äiti...»

    »Osaakin se», arveli Lapin emäntä.

    »No ei kun tässä, sisso!» sanoi äiti, irtautti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti Liisaa niskasta alas.

    Vaa Liisa pyörähti pois käsistä, kun äiti rupesi paljastamaan, ja karjaisi: »Ei saa!»

    »Vaan kun saa!»

    »Ei saa!» karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa.

    »Taivaan Jumala!» siunasi Lapin emäntä.

    Latun emäntä tempasi Liisaa kiinni lujalla kädellä, kuori hameet ja piiskasi. Vaan kun hän lopetti ja heitti irti, niin kääntyi Liisa heti Lapin emäntään, polkasi jalkaansa ja väräjävin äänin tikasi»

    »Saatana!»

    »Kuulitteko! Voi, voi, voi!» päivitteli kauhuissaan vieras.

    Latun emäntä kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi hän jäykkänä ja katseli Lapin emäntää uhkaavasti silmästä silmään.

    »Kylläpä on, kylläpä on», kummaili Lapin emäntä.

    »Semmoinen se on», sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle komentavasti: »Pyydä nyt anteeksi!»

    Silmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan asemaan ja oli kuin kivettynyt.

    »Etkö pyydä vieläkään anteeksi?» kysyi äiti piiskoja huiskuttaen.

    »En!» tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta.

    »Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta oikia kapine tule», sanoi vieras.

    »Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut», lausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. »Sitä ei jaksa kurittaakaan niin paljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo niin suuren vallan».

    »Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja», alkoi selittää Lapin emäntä uskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja ajatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu vajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut kastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta, jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta puhelemaan Liisalle:

    »Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä ihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta hyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun hän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?»

    Liisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä.

    »Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta», rupesi Lapin emäntäkin neuvomaan unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen ylistää Viion Elsaa Latun emännälle. »Se Elsa se on erinomainen lapsi.»

    »Joo, Elsa on kiltti lapsi», myönsi Latun emäntä.

    »Joo. Harvassa niitä on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin näöltään kuin tavoiltaankin. Kyllä se ei tee mitään, jossa olisi moitteelle sijaa.

    Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elää, se on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.»

    »Hyvin kasvatettuhan se on Elsa», huokasi Latun emäntä. »Ja siivon luontoinen lapsi sitten. Ei sen näe riitelevän koskaan, ei mitään vähintäkään pahaa tekevän. Erinomainen lapsi. Onhan niitä aina joitakuita hyviä.»

    »Onhan se hyvä Ojanniemen Marikin», sanoi Liisa, joka kuunnellessaan Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja siirtyi nyt istumaan tuolille pöydän päähän.

    »Niin, Ojanniemen Mari myös», sanoi äiti.

    »Joo, Mari on hyvä tyttö, kaunis tyttö, tottelevainen äidilleen niin tottelevainen ja nöyrä. Otappas sinä siitä opiksesi», sanoi Lapin emäntä. »Vertaappas itseäsi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinä, polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi.»

    »Meneppäs nyt sinä pyytämään anteeksi, pyydä nyt kaikilta, Mikolta ensiksi», kehotteli äiti uudelleen.

    Liisa painoi silmänsä alas. Teki mieli pyytää, vaan hävetti.

    »Tule nyt ensin pyytämään Mikolta, jota sinä olet lyönyt, ja sitten äidiltäsi, kun olet vastustellut äitiäsi ja noitunut», sanoi Lapin emäntä.

    »Niin ja Mikon äidiltä myös, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene nyt.»

    »Tule nyt.»

    »Mene, mene.»

    Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi päänsä syvempään.

    »Ei, ei ole vielä saanut tarpeeksi kuria», arveli Lapin emäntä.

    »Mene nyt heti.»

    »Ei, eihän se rupea, näkeehän sen. Se haluaa vielä piiskoja.»

    »Haluatko sinä vielä! Menetkö vai pitääkö vielä piiskata? Mene nyt tai äiti piiskaa.»

    Liisa kohotti päänsä ja syrjäsilmällä katseli äitiä.

    »Jo on taas uhkaavan näköinen», sanoi vieras.

    »Sinä haluat siis piiskoja?» Ja äiti otti taas käsille Liisan, ja kun ei ollut apua sittenkään, niin siunasi hän piiskat ja kuritti Liisaa.

    Piiskauksen jäljestä taas koeteltiin anteeksi pyytämään saada. Vietiin lähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa riuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti silmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin sanoi Liisa:

    »Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.»

    Latun emäntä oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidätetyksi toki, kun Lapin emäntä suuttuneella äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan pyyhkiessään Mikon nokkaa vyöliinaansa.

    »En minä saa sitä taipumaan», sanoi Latun emäntä.

    »Antaa olla iltaan asti, kun isä tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti arestiin. Saat nyt mennä konttuuriin ja olla siellä yksinäsi ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut.»

    Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu häntä arestiin pantu, ja se tuntui nyt kauhealta.

    »Jaa, jaa, ei se auta», sanoi äiti, eikä siinä auttanut mikään, konttuuriin sulki hänet äiti.

    Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitä pahasta hengestä, josta oli puhuttu, ja että hänestä tulee huono ihminen. Hän koetti rynkyttää ovea auki pois päästäkseen. Vaan äiti kävi kieltämässä uhaten pitää yönkin, jos ei ole hiljaa.

    Kun sitten silmät tottuivat vähän, niin ei pimeä kovin ollutkaan konttuurissa. Tyynesti istahti hän vintin rappusille ja itki siinä hyvät itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, että ajatus juosta alkoi, mietti hän, että jos pääsisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja selittäisi Tepon isännälle ja emännälle asian ja kysyisi, onko hänessä paha henki ja tuleeko hänestä huono ihminen.

    Ja hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti Jumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä...

    Hän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan.

    Hän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä...

    Hän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle hyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata.

    Siinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee, ja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat sitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä...

    Ja Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes kuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla.

    Maatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta ja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla.

    Jos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja hyppisi taivaasta noille pilville...

    Siinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset verkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen.

    Latun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla hyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin lapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt.

    Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli julkea Liisan käytös.

    Kun sillä jo on tuommoiset tavat, mitä sitten, kun se tulee vanhemmaksi.

    Ei tiedä vaikka tulisi...

    »Hyvä Jumala varjele! mikä se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan.»

    Vaan ihmekö oli, jos tulivat, kun näki myötäänsä ihmisten lapsia, jotka sille jäljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet jo, ja kaikki sanoivat, että oikeaa ihmistä ei Liisasta tule...

    Latun emännän mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkäpä Jumala näin nyt rankaisee häntä Liisan kautta. Antaa hänelle samanlaisen palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emäntää kauhistutti ajatus.

    »Herra Jumala, elä rankaise minua vihasi jälkeen ja ansioni mukaan!»

    Mutta syytönhän Liisa olisi vielä? Millä hän olisi ansainnut sen rangaistuksen kuin Tolpan Anna?

    »Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen», lausui hän ääneen.

    Mutta millä hän olisi rikkonut Jumalan mielen enemmän kuin muutkaan.

    Niin no, millä Kreetakaan?

    Ja rohkea ja jänteväluontoinen Latun emäntä pelkäsi niin, että jäsenet vapisivat.

    Jos häneltä menisi mies, poika, koko onnellinen elämä, ja Liisa joutuisi huonolle jälelle.

    Hänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään.

    »En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa», sanoi hän valittaen ja selitti, mikä muokka se on taas ollut.

    »No, elä sinä niin huolehdi», sanoi Nikkilä. »Kyllä se Liisa siitä mieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa minäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut», sanoi hän hymyillen.

    »Kovinkaan huono», toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin omasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä.

    »Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat vallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät asiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä ymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan kelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa», vakuutti Nikkilä.

    »Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta, niinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista», arveli yhä emäntä.

    »Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.»

    »No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion Elsakin on».

    »Elä sano sitä», sanoi vakavasti Nikkilä. »Minä luulen, että Viioska hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää huolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti--vaan niitä timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne huonot ihmiset ole huonoja lapsia olleet, ne ovat paraita olleet».

    »Paraat ja kauniimmat», arveli Nikkilän emäntä.

    »Niin, niinpä se taitaa olla», arveli Latun emäntä ja ajatteli, että Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat kauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo tytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis, vaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä isäänsä, joka oli kaunis mies.

    Lohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja todelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin Vaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen miesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla korjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla tavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos joutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä ansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan ja niin se on muutenkin vanhentunut.

    Mitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se heidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä iltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut.

    Vasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas vakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole.

    Mutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä.

    Tuntui niin pahalta ja painavalta.

    Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa ... ja Nikkilässä vain luu ja nahka.

    »Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.

    »Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä», lausui hän huoaten, ja heltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan.

    Vaan Liisa oli omilla teillään.

    Herättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui mielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi hän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi, poistui noloisuuskin mielestä.

    Kadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka leikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä myttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului kyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille näytti.

    »Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se aina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö mitä, vaan se lähti muuten ... mutta jos menettää linnan... Joo menettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan, vaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja pienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut... Nyt lyöpi Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa tuolla koppia.

    Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta, karutsapalliakin se ottaa... Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä tarjottelee... Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on?

    Vaan aina sen pitää muita sortaa... Peijakas, kun minä olisin!»

    Ja Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos.

    Kiviä on ja kova maa.

    Vaan jos pääsisi katolle.

    Ei voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta kiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin nojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä pitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan laitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin puuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle.

    Mielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan ja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan.

    Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan.

    »Joku pois ja Latun Liisa sijaan!» huudettiin.

    »Tule meidän puolelle.»

    »Tule vainkin meidän puolelle!»

    »Tule meidän puolelle, pannaan Lapin Mikko pois», sanoi Terilän Heikki. »Mikko kun kävi kantelemassa äidillesikin.»

    Mikko jo alkoi väistyä paikoiltaan.

    »Elä mene Mikko, ollaan me yhdellä puolen», sanoi Liisa, kun aina muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvä koppia ottamaan. Mitään entisiä vihoja hänellä ei ollut, aivan kuin ei olisi muistanutkaan. Mitäpä niissä olikaan muistelemista.

    »Terilän Heikki pois», sanoi hän.

    »Terilän Heikki pois», huusivat kaikki kuin yhdestä suusta.

    Ja pallin lyönti alkoi nyt eri innolla, eikä kukaan uskaltanut vääryyttä tehdä eikä pienempiään sortaa, eikä haluttanutkaan kellään.

    Säännöllisesti kävi kaikki, ei pienintä intostakaan ollut, ja hauskaa oli.

    Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa työpaikoissa kellot soida, heittivät pojat leikkinsä. Silloin isät töistä tulivat, pienemmät lapset leikkipaikoiltaan lähtivät kukin isäänsä vastaan, ja isommat kerääntyivät kotia höyryävän ruuan ääreen, odottamaan ikävällä milloin pääsee ruuan kimppuun.

    Vaan Liisa lähti Tepolla käymään ensiksi. Ei pelottanut häntä, vaan muuten tuntui niin pahalle mielessä, ettei saattanut kotia mennä.

    »No mikä sitä Liisaa vaivaa?» kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja istuutui syömään. »Kovinhan sinä olet vakava.»

    »Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidän viinit ja söivät sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran puuhun ja särkivät kaikki.»

    »Ohhohhoh! Sepä on ollut hävitystä. Kylläpä tekivät pojat pahasti.»

    »Niin», ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki järjestään, miten hän noituikin kotona.

    »Kylläpä olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytä muissakin, niin on ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas äiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isäsikin, jolle äitisi varmaankin on kertonut. Eikös äitisi itkenyt?»

    »Itki.»

    »Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha.»

    Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla päin ja kostein silmin alta kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emäntää ja Iikkaakin, joka niin tyytyväisenä söi siellä pöydän takana isänsä ja äitinsä keskellä.

    »Etkös ole tehnyt pahasti?» kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle mietintöaikaa.

    »Olen minä kyllä.»

    »No, mene sitten ja pyydä kauniisti anteeksi.»

    Liisa lähti heti ja kiireellä aivan kuin olisi hänelle pistetty jotakin käteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia eläkä suinkaan pudota.

    Vaan se putosi kuitenkin. Kun hän tuli sisään, jossa isä ja äiti istuivat syömässä, niin isä ilvehtien kysyi:

    »Missäs se meidän mamselli on ollut?»

    »Lennossa», vastasi Liisa ja istuutui syömään hilpeällä mielellä.

    Niinhän se aina kävi, että kun hän Tepolta lähti katuvaisella mielellä ja täydessä aikeessa pyytää anteeksi pahuutensa, jäi se tekemättä äidin ankaruuden takia tai isän leikkiin unehtui.

    Mutta koskaan ei jäänyt pyytämättä Jumalalta anteeksi maata pannessaan.

    Niinpä hän nytkin teki ja kääri sitten hellästi kätensä äidin kaulaan ja nukkui.

    4

    Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun Viion leski jo työlleen kyhäysi. Hän nousi nyt tavallistaan varemmin saadakseen hyvissä ajoin päätökseen loppuvan kankaansa ja päästäkseen sitten vielä tämän päivän nimelle uutta kehimään.

    Mielensä tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmäsi hän kangaspuihin istuessaan, mitä vielä oli tekemättä ja mitä jo tehtyä. Hienoina suikaleina enää vannehtivat loimet pölkkyä, jonka hamppuvaate paistoi kuin kerjäläisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinä puolikymmentä kyynärää enää. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun vaatekääryyn, vähän vailla sataviisikymmentä kyynärää kaunista nelivartista oli siinä.

    Siinä oli ankaran työn ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat eivät enää tuntuneet, näkyi yksistään niitten hedelmä. Uutta kangasta ajatellessaan, minkä vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo sataviisikymmenkyynäräinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentähden antautui hän sydämen halulla kiittämään Jumalaa, joka oli häntä auttanut huojentaen hänen työtään. Ja samalla hartaudella rukoili hän, että Jumala antaisi hänelle terveyttä ja voimia yhäkin niinkuin tähänkin asti. Ja ajatuksissaan siinä kääntyi hän tietämättään katsomaan nukkuvaa lastaan.

    Tuossa se raukka lepäsi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kädet posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli.

    Jos hän olisi rumakaan... Tai kun hän kuolisi... Taivas hänet perisi, sillä tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentäisi, sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon...

    »Vaan jos sinä Jumala olet viisaudessasi määrännyt hänelle elämän päiviä, niin auta häntä aina oikealle tielle», rukoili äiti hartaasti ääneensä.

    Elsa heräsi. Mutta hän ei malttanutkaan vielä nousta, kun oli juuri nähnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita tähtiä täynnä, keskellä niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympärillä enkeleitä, suurempia ja hyvin pieniä. Kaikilla oli valkoiset siivet.

    Isoilla enkeleillä oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja pitkä tukka, pienimmillä enkeleillä ei ollut vaatteita, pulleat posket ja kihara tukka. Hän halusi vielä nähdä sitä unta ja painoi siinä toivossa silmänsä umpeen ja nukkui uudelleen.

    Hän nukkui pitkään. Vasta heräsi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja kadulta kuului lehmänkellojen kalke. Eikä herättämättä herännyt silloinkaan.

    »Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jättää», herätteli äiti. »Emäntä kävi jo kysymässä sinua.»

    Raukaisi Elsaa vielä ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitä mitenkään.

    »Heluna jättää sinut», muistutti yhä äiti. »Ja käämitkin loppuvat minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi.»

    Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi häntä puskenut kylkeen, ja sentähden vastenmielistä oli lähteä sitä viemään. Samassa kun muisti, että tytöt olivat aikoneet mennä tänä päivänä hiekkatöyräälle Karjasillan taakse leikkimään, aamusta päivin jo lähteä, niin päätti hän, ettei hän nyt lähdekään viemään Helunaa, sillä piti käämejäkin tehdä äidille oikein paljon, että saisi huoletta olla vaikka iltaan asti. Vieköön nyt kerran emäntä itse Helunan.

    Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, että mitähän se Heluna ajattelee, kun hän ei ole sitä viemässä. Ja niin tuo mielelle paneutui, että piti lähteä kiireimmän kautta.

    Navetassa oli jo parsi tyhjänä ja kytky remotti lattialla. Kärpäsiä lentää surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vähällä itku tulla, semmoisen ikävän paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Hän lähti juosten karistamaan jälkeen toivoen tapaavansa vielä, ei saanut rauhaa muuten.

    Kadulla kulki lehmiä häkille päin: Montinin Kultaruusu, Omena ja Torstikki, Lepistön Punikki ja etempänä tuolla meni Kujalan Onnentähkä, vaan Nikkilän Helunaa ei näkynyt. Elsa sai juosta häkille asti ja siellä vasta tapasi, kun emäntä oli palaamassa. Vaan Elsa lähti vielä etämmäksi saattamaan, kun kävi Helunaa niin sääliksi.

    Heluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja pää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan, taputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää sille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna jo oli leppynyt.

    Mutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja käämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä arveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu ennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää.

    Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin sotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä ja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa päätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi sitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki.

    Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti.

    »Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.»

    Elsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti ja kysäisi:

    »Mitä sinä siellä äyhkit?»

    »Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.»

    »Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi estelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet», puheli äiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin helskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula pujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa juoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon, kun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa.

    »Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi», pyysi Elsa. »Äiti kuulkaa.»

    »Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen panee.»

    Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät.

    Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään.

    Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa.

    Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on kiroilemista.

    Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi.

    Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat.

    Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti oli sanonut.

    »Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan.»

    Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo.

    Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön, arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.

    Milloinka sitä sitten pääsee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan, siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin.

    Mieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt olisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä kaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa...

    Mutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan jälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka Montinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän eritoista!

    Siitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää.

    Tyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin kuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä olisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla, hyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon taakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan käynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät lehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat Marin kanssa.

    Semmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui istua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja taputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja sanoo:

    »Iso tyttö ja niin lapsellinen.»

    Niinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden tyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa.

    Semmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät ovat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä viheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri kivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut tulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan lähelle, aivan kädelle istumaan.

    Mutta vähän matkan päässä olisi talo, jossa asuisi ... tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta tulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat ja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika...

    »No jopahan alkoi vyyhti juosta», sanoi äiti.

    Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi, täyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi vyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli.

    Väliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti.

    Suristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää sylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta ylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti hyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli vähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten joukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee.

    Uutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä vyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan puhtaasti.

    Käämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se kävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan joutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten pulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut, vaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä toki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset menneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi aikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi nyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset olivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin.

    Ja niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä.

    Oh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle kaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja muuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi lähtemään.

    Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät nauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla.

    Elsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki:

    »Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ...»

    Pöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään, että pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt muka pilvessä lentävä enkeli.

    Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi!--Jos olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi enkeliksi.

    Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi lentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle ja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun lapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi Jumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää... Olisi niin hauska...

    Vaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään olla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa... Ja kuka äidille tekisi käämejä.

    Tuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä saisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja noutaa.

    Kun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei olisikaan lysti olla enkelinä...

    ... Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen linnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi niin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he ostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina ... tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina leikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen...

    Olisi niin lysti...

    Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet...

    5

    Elsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa säikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen katsomatta.

    »Sinä aika vauhake olet», kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. »Kun menee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?»

    »En.»

    »Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.»

    »Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?»

    »Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan.

    Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin luona tapasin--tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä, toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa, kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan.-- Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä tulin, häntä torvella vilistin.--Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.»

    »Ja varpaastasi veri tulee!»

    »Kiveen löin, vaan ei se tapa.--Katsohan, minulla on kaksi näin suurta palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla.

    Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla torniolaisille.--Kuule, onko sinulla sokeria?»

    »Ei minulla ole.»

    »Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytöillä on.»

    »En minä tiennyt...»

    »Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää ottaa sokeria.»

    »Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.»

    »No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle.

    Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen siinä hänen rinnallaa.

    Kontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa.

    Siitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin pelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka päivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen taitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina kankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki tietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin.

    Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet Karjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja käyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua reuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä.

    Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä.

    Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä, niin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui Liisaa käteen ja henkeään pidätti.

    Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen.

    Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta isoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen.

    Mutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi, poikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään.

    Liisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa.

    »Voi ei ruveta», kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, »kuule, ei ruveta, Liisa rakas».

    Mutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten pojatkin hokivat:

    »Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä noutamaan.»

    Liisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten välistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä kerran ja lujasti.

    Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku.

    »Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee, niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla.

    »Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon, että Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.» Ja Liisa alkoi hokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin sanansa.

    Elsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä ennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei kolkutusta kuulunut.

    Siellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti.

    Ja hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää välittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin Liisalle kuin toivotuksena:

    »Sinusta tulee huono ihminen.»

    Sitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten puheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi häntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä synkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi kyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt.

    »Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija», sanoi Liisa hammasta purren.

    Siinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti kovaan itkuun.

    »Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä valehtelet ja kaikki valehtelevat.»

    Nyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä pohjasta.

    Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen.

    Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan.

    Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa, että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja kauheasti pelättiin herraspoikia.

    Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet nyrkissä ja uhkaavana alkoi:

    »Miksi sinä minua kerran härnäsit?»

    »En minä ole sinua koskaan härnännyt...» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi.

    »Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan ja painoi Elsaa niskasta maahan.

    Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen, eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä rääkkyvän kuin syötävä.

    Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin.

    »Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?»

    »Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.»

    »Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se haukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?»

    »En.»

    »Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?»

    Siinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli.

    Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että Liisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut mitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui uudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä kerkesi.

    Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki.

    »Elä huoli Liisa.»

    Liisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna astumaan matkansa mukaan.

    Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin vesilintu sukkelosta ja alkoi:

    »Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu, litulatu...»

    »Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja oli nyrkit puristuksissa.

    »Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi.

    »Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn, kenen olet poika», uhkaili Liisa.

    Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin.

    Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin miellyttää häntä.

    »Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia», sanoi Elsa.

    Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan.

    »Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin äänettömyyden katkaisten.

    »Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä toruu--toruu se minuakin...»

    Liisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi puolustuksekseen arveli:

    »Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja ymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria», selitti Liisa aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan.

    Mutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän katseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että sovitaan pois Iikka.

    »Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina pienempäinsä niskassa ilman mitään syytä», selitti Liisa.

    Leikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan päässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas.

    Rinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja oli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja siitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka, nauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas.

    Liisa pysäytti toverinsa ja kysyi:

    »Eiköstään minusta tule huono ihminen?»

    »Ei», vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt mahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin.

    »Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?»

    »Ei.»

    »Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.»

    »Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta.

    Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja Liisa tahdiksi lauloi:

    Rim min nällä reen
    evers perran pee
    litvik likka vee
    litvik likka vee
    vuotok rassassee
    unter riivantee.

    Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin, sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä.

    Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen.

    »Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka vähän koukussa taakse.

    Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas.

    »Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla miten paraiten enkelin näköinen.

    Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.

    »Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin enkeleitä ... nyt minä tiedät... Näin.»

    »Voi, joo joo!» huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen.

    Nythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin näkyivät. Ja näin oli lystimpääkin.

    »Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!» huudettiin taas. Ja tosiaan katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa ja kätensä.

    Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään hautajaisille.

    Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin, murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan Sievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin muuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen.

    Elsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta.

    Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset.

    »Minä rupean morsiameksi», ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas hääpuuhiin kuin hautajaisiinkin.

    »Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika», ehdotti Takun Hanna.

    Vaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei vielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi sen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin kauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja metsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia olisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei muualla koko maailmassa.

    Ja siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä.

    Eikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin kaunis.

    Jokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta he sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään ja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen pitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea.

    Ojanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin ja se kuninkaan poika oli myös pieni.

    »Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi sinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa kaikkea... Mari olisi morsian.»

    Molemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin morsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan toisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä tointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan jotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas.

    Vimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät osanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan tarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei huolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän närkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään viskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen lepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta pääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka tiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa.

    Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja hatuuttaessaan arveli: »Vai tämä pastori!»

    Liisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi omistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä.

    Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin perhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen.

    Niistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia.

    Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja siinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät kristallista ja samettimatot lattialla.

    »Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita, joihin saa hyppiä siltä törmältä?» kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät ja kyselivät kukin omia mieluisiaan.

    Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja vyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin, että käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja oikeassa kädessä pieni kukkakimppu.

    Semmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten nojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa.

    Toiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen, saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja kaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo välähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee.

    Vaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin Aappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään töyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan.

    Montinin Jori nauroi ja huusi:

    »Flickor, kom då si!»

    Muutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia, vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan.

    »Pappa o' mamma, kom då si!» huusi joku tytöistä.

    Pappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena.

    Nauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman.

    »Flickor, fråga hva' låss hon vara», huusi rouva.

    »Kuka sinä olet?» kysäisi muuan.

    »Mari.»

    »Nii vaa mikä sinä lossa olla?» kysyi toinen.

    Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa.

    »Mikä se ole?», kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi kädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin.

    »Se on Ojanniemen Mari.»

    »Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?» kysyi joku muita viisaampi.

    »Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.»

    »Se on muka kuninkaan pojan morsian», alkoi Aappokin nyt häveltää ja selitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään alla kuulivat.

    »Ah morsian», lausui mamma.

    »Jaja!» sanoi pappa. »Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta kaunis morsian.»

    »Juu, sievä tyttö näyttää olevan», myönsi mamma ja toinen rouva sanoi:

    »Erinomaisen sievä.»

    Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin viereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja kysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa:

    »Se on Ojanniemen Sannan.»

    Sillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei kuulu teihin.

    »Ojanniemen Sannan... Mari on siis...» sanoi rouva toiselle ja tämä nyökäytti päätään, että hän ymmärtää.

    »Synti tyttöparkaa», sanoi rouva.

    Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin, jonka antaisi Marille.

    Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa.

    »Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa ja otti rahakukkaronsa.

    Liisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään töyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi.

    »Se on Latun Liisa», huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin että koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä.

    Muuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei vaikka. Niin ujosteli.

    Toisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina tiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli kahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään.

    »Ketä kaikkia siinä oli?» kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin lähelle pysähtyä, että nähneet olisivat.

    »Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri ja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa», selitti Liisa ja arveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään.

    Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti tyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että lähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei huomattaisi.

    »Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla metsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on niin komeasti.»

    Toiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä.

    Elsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että tahtoi heti lähteä.

    Marille tuli myös kiire kotia.

    »Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja», sanoi hän.

    »Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen hautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet hautajaiset saadaan pitää», sanoi joku.

    »Ostetaan, jos äiti ei tarvitse», sanoi Mari.

    Ja sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa siellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka kasakkain laulua, niin että kangas raikui.

    6

    Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa sisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa.

    Äiti oli rukin ääressä.

    »No nytkö jo tulet?» sanoi äiti nyreästi. »Kun et viipynyt koko iltaakin ja yötäkin.»

    Ja käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella äänellä vielä sanoi:

    »Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi tehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän työtä kuin tehdä jaksaisikaan.»

    Hämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään.

    »No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa tämän kankaan päätetyksi.»

    Elsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän ei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna.

    Vaan äiti niittä solmiessaan sanoi:

    »Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta käämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin iso tytön torvelo.»

    Elsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti sanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti, mitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti, murjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun hän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi, niin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen puhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli pahaa ajatellutkaan.

    Kun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän leppyneenä:

    »Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on aikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään, muuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja tiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä työtä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin sinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät...»

    Vaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin rajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei päässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä kesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan, vaan tukehduttaa siihen paikkaan.

    Viimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli sivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei, ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain palautumista.

    »Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa.

    Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää, vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella, ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia, jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti käämiä tekemässä ... äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ... äiti kuoli...

    Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.

    »Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin, ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt.

    Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin,--ruma akka ojensi käsiään ottaakseen häntä.

    Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut!

    Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten.

    Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista.

    Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki, ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.

    Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan.

    Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan, että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa, vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan.

    Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti.

    Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan.

    Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle, posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata takaisin.

    Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä, niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä.

    Kotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja antaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan.

    Mutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa olivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat lattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja sukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin arkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti kovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui yksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan.

    Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa ei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki vieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei Helunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan kangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen itkuun, tietämättä mitä oikein itki.

    Itkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan kun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat äidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän painoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili Jumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen.

    Ja kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava ilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja tarttui äitiä vyötäryksiin.

    »Hohoi», huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana.

    »Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla levähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa:

    Montinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan Jäntiltä», selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin punoittivat.

    »Tuossa on silliä», sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät härskiä hajua.

    »Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä», sanoi hän, taskustaan kaivaen toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän.

    »Siinä on teetä.»

    Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut, ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se maistuu.

    »Eipä sanota persolle, se on makeaa», sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun Elsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: »No kohtapa tiedät; me keitämme sitä tänä iltana.»

    »Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin», päkelsi hän iloissaan, vaan se selittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia juotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi.

    Äiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia lantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria ostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä, minkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun oli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut kyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli sanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska.

    Hyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta tulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän kutomapalkan.

    Hän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja sanoi:

    »No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin teelle.» Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä, että ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä muutaman korpun.

    »No nyt me saamme herkutella», sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli tullut asialtaan. »Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun kanssa päälle, että suu jää makeaksi.»

    Leipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät maistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi leipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen ja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen nauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut.

    »Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa», sanoi äiti.

    Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä teelle kutsumassa.

    »Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja kammariin tultua sanoi Viion leskelle:

    »Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne».

    Viion leski hengähti ja sanoi:

    »Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.»

    »No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä.

    »Istukaa emäntä.»

    »Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä istuttuaan.

    »Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani, eikähän tuosta ala saada palkkaakaan.--Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.»

    »Oikeinko tässä teetkin.»

    »Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan Montinin rouva antoi vähän teelehtiä.--Ottakaa korppukin, onhan siinä siksi.»

    »Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.»

    »Se on niin hyväsydäminen se rouva», alkoi Viion leski ylistellä. »Kun kuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha yskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on hyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie pannut.»

    »Sillä lailla.»

    »Hyvänsuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika juoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä useampia nauloja.»

    »Isoja sillejä», sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita, suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän emännänkin nenään, että kipristeli.

    »Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen, jonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään», sanoi Viion leski, vaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia.

    »Taitaapa olla antelias ihminen», arveli Nikkilän emäntä.

    »Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu, että se toimittaa työtä köyhille.»

    Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut Ojanniemen Marille kymmenen penniä.

    »Missä?»

    »No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt, vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen penniä.»

    »Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä kuvittelee nuo lapset.»

    Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea.

    »Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että he näkisivät iloa lapsistaan.»

    »Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa», sanoi emäntäkin.

    »Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski.

    Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän kupin, jos kehtaisi sanoa.

    »Tulkaa ottamaan.»

    »Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.»

    »On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten Nikkilällekin.»

    »Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun osalleni kyllä yksikin riittää», väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se siitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi kupit ja kiitteli Nikkilän puolesta.

    »Ei makeaa mahan täydeltä», sanoi emäntä ja nauroi.

    Viion leski maksoi huoneen vuokran.

    »Pitää maksaa rahojen aikana.»

    »Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta.

    »Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.»

    »Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille joskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.»

    Niin, sillä tavallahan se sopii.»

    »Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän sitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin köyhää, joka ei auttaa voi.»

    Siitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht'äkkiä aukeaa umpiperä.

    »Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä», selitti Viion leski.

    »Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään kankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että...»

    »Mitä nyt nykitään, kun parta loppui», ehätti emäntä väliin nauraa hekattaen.

    »Minne mennä työtä kysymään», jatkoi leski vakavasti.

    »Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan vähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen pitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.»

    »Sillä lailla.»

    »Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.»

    »Niin», myönsi emäntä vakavan näköisenä.

    »Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole ollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.»

    »Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.»

    »Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.»

    »Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan.

    »Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka kuormankin on pannut.»

    Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon Jumalan valitun edessä.

    Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen näyttää.

    »Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään, hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin rakastanut.»

    »Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena, semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen...»

    »Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään.

    Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa vesi vetelä.»

    »Niin.»

    »Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan häntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt, iloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin häntä Jumalanani.»

    »Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi», täydenteli emäntä lesken puhetta.

    »Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä näkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen luottaa.»

    Nikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi kävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä, että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista ottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi ollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa kuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi.

    Ja sen vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt ymmärsi hyvin ja uskoi.

    »Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että näkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa», tuli emännältä ääneen.

    »Niin, hän uskoi ja luotti Herraan», lausui leski. »Minä en Jumalaa tuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin, varsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla asuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun hän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että mielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut sitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala.

    Jos minä olisin luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän, niin hän olisi antanut Viionkin elää», lausui leski ja painui mietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt eläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja välähtelivät kirkkaasti.

    Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut, ettei muulla keinolla olisi herännyt.

    Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla asiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea niinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut heidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin niinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat.

    Hänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän asti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin tällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt.

    Mutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt.

    »Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee», sanoi emäntä, kun oli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä.

    Kiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän auttaa puolestaan, kun sopii.

    Tyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina uudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo emäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti levähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään olisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja iloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän ajatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas, suloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin rakas isä.

    Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta.

    Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.

    Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.

    Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne jossa isä hukkui.

    Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa.

    Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut.

    »Äiti.»

    »No, lapseni?»

    »Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja te kerrotte sitten oikein paljon isästä.»

    Äiti purskahti nauramaan helakasti.

    »Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?»

    »Niin kun...» Sen enempää ei osannut selittää.

    »Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin täältä pian sinne isän luo.»

    Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin tulisi kotia.

    7

    Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu auki ja silmät renkaina.

    »Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja ja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...», luetteli Aappo yhteen henkäykseen.

    Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä.

    Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun päästyään.

    »Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa», koetti äiti rauhoittaa.

    »Minä en eksy», väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle suureksi kyttyräksi.

    Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät.

    »Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte.--Mitä sinä sanoit, Aappo?»

    Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua parastaan.

    Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat nyrpyllä nenin aina köyhän luona.

    »Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon», sanoi hän silmäillen ympärilleen.

    Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin kanssa.

    »Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut homehtunutta äyriä», alkoi aina Vimpari.

    »Liekö noita semmoisia vaimoja», arveli toinen.

    »Montakin», väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen muuta tarvitse kuin olla.

    »Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.»

    »Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.»

    »Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.»

    »Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut», hotasi Vimpari kylläyksissään.

    Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin.

    Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt.

    Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin, syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka viitsisi työtä tehdä.

    »Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja odottaa, että sinä palan suuhun tuot», oli kerran muutamassa talossa sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla, niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa.

    Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä.

    Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien.

    Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty.

    Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio, jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi, jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä.

    Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa, jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra, joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin, sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa.

    Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat kiireimmiten viemään tunkiolle.

    »Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään ihmisten asunnolta», pyyteli hän.

    Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.

    He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta, vaan Aappo huusi tallin ovelta:

    »Täällä me asutaan.»

    Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään päätäysi Karénin rouva kyselemään:

    »Eikö tämä ole talli?»

    »Talli», vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. »Tämä on tuon Kurolan talli.»

    »No kuinka te tallissa?»

    »Tallissako asutaan.»

    »Niin.»

    »No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.»

    »No, onhan teillä mies.»

    »On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi», selitteli eukko.

    »Montako teillä on lasta?»

    »Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.»

    »Onko teiltä kuollut yhtään?»

    »Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.»

    »No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.»

    »Jos tuo lienee.»

    »Kuinka te sanotte jos, kyllä se on», sanoi rouva hyvin vakavasti.

    »Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki kuolee», arveli vaimo.

    »Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo», vakuutteli rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen todisti:

    »Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.»

    »Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä hyvänä mitä hän antaa?»

    »Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä ajattelemaan jos jotain.»

    »Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?» tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.

    »Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.»

    »Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa hoitamaan.»

    Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti, niin että posket kuumana karehti.

    »Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras.

    »Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja pahnastaneet.»

    »Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.

    Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin, niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.

    Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein hartioitten sisässä ja sääret paljaina.

    »Onko se vaivainen tuo poika?» kysyi Karénin rouva haikeasti.

    »Onhan se semmoinen kyyryselkä.»

    »Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?»

    »Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.»

    »Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?»

    »Ei käyty ollenkaan.»

    Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva sanoi:

    »Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä lääkärin luona.»

    »Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen», sanoi vaimo kylmäkiskoisella äänellä.

    »Herre Gud», siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa, niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja huonoja.

    »Käypikö näistä yksikään koulua?»

    »Ei käy.»

    »Jaa», nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä kääntyi vaimolle puhumaan:

    »Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin lapsiaan.»

    »Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin, vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.»

    »Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.»

    »Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja tuhranneet.»

    »No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan», sanoi jäykästi rouva.

    Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen.

    Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan.

    »Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista pahantekijöitä», sanoi rouva.

    »Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja kainalot täynnä», puolusteli vaimo. »Se on Herran kädessä, eikä ihmisen vallassa.»

    »Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei siltä näytä», puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista.

    Ei yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan.

    Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä, minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä, tyttärensä hyvinä palvelijoina.

    Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan, että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan nyt heräsi hän kuin unesta.

    »Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt, vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja vaikuttamaan», selitti hän itkien.

    Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti katsella.

    Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista, joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä, vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden tähden.

    Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen.

    Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin.

    »Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ», vakuutteli toinen rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi.

    »Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon kasvatikseni», sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi: kiittäkäät taivaallista isää.

    Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan mietittyyn asiaan:

    »Mitä tuo sanonee Vimpari.»

    Karénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli semmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä!

    Pitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva:

    »No mitä te itse arvelette?»

    »Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin, siellähän ei olisi hätäpäivää.»

    »Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin», selitti rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto sittenkään muuttuisi.

    »Liiaksi sitä siinä olisi», sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti kuin äskenkin. »Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä, jota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.»

    »Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni», tokotti yhä rouva, ikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa.

    »Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua parempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan halpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se Aappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin joskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä köyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä Vimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä.

    Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt käydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä siihenkään toimeen», selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset ympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään, lakki takaraivolla ja kädet taskussa.

    »No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon», sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi:

    »Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.»

    »Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin hyväntahtoinen.»

    Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla kuuntelemattakaan.

    Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä.

    Aappohan oli elatustoimiin suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin, vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies, ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan vanhempiaan ja siskojaan.

    Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä.

    Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin Vimpari sanoi:

    »No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi», latosteli isä.

    »Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi», naurahti vaimo.

    »No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo vielä köröttää», torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis.

    Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään, niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se tuntui mukavalle.

    Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona, vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä.

    »Saan sitä minäkin vielä», huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos jonkinlaista.

    Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan.

    Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä.

    Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin.

    Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui.

    Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan, pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli hän: ei noin... Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi, miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli painajaisena ahdistelemaan.

    Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja antoi namusia.

    Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan.

    »Tässä on sinun kamarisi», sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen huoneeseen. »Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.»

    Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi.

    Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa suuren peilin eteen ja sanoi:

    »Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.»

    Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri.

    »Katso, lapseni peiliin», sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten kamariinsa.

    Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti, eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja leveyttäkin.

    Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset, ettei niistä tahtonut silmä erota.

    Täti tuli kamarista ja sanoi:

    »Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.»

    Täti huusi kyökkiin piialle:

    »Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.»

    »Tämä uusiko?» kysyi Stiina varmuudeksi.

    »No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.»

    »Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?»

    »Takakartanolle», tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi pitänyt tietää kysymättäkin.

    Täti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii.

    »No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun menet vanhempiesi luo kylään», sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa, ja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa.

    »No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin ulkoa ja tule tervehtimään minua», neuvoi täti.

    Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi tyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni.

    »Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin hyvästiä.»

    Abe antoi kättä ja kumarsi.

    »Sano että: hyvästi, täti.»

    »Hyvästi, täti», sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi kertaa sanoi hän tädiksikin.

    »Hyvästi, hyvästi, Abe», vastasi täti ja suuteli. »Mene nyt ja muista tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.»

    Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan.

    Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään, riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei vaikka.

    »Aappo», lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen lapsensa. »Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt käymäseltäsikään.»

    Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa.

    »Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika», sanoi äiti hymysuin.

    Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle pinnalle.

    Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi.

    Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä vierasta tervakirjainta.

    Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen.

    Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia päiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.

    Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät vain.

    »Se on Aappo. Ettekö tunne?» sanoi äiti.

    »Eipään ole», inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään itkuun ja huusi:

    »Eipäää ooo Aaappo.».

    Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla, ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova.

    Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita.

    Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi:

    »Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo kosija tullut.»

    »Oma poikasihan se on», sanoi vaimo.

    »No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon», lopotteli Vimpari toimessaan.

    »Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse», arveli vaimo.

    »Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne ...» rupesi Vimpari todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi:

    »Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?»

    »Takakartanolle.»

    »Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet, sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa», valitteli äiti.

    »No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä», sanoi Vimpari.

    »Kuka se kehtaa?»

    »Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat hylänneet.»

    »Mihin siivoon lienevät sattuneet.»

    »Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen!--Onhan tuota vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois mätänemästä», sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä.

    »Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan», selitti vaimo.

    »On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä leikannut», ivasi Vimpari ja kysyi:

    »Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?»

    Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun, jossa oli tilkka piimää.

    Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli nähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean kuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta, vaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi ärjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada isä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin suusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät.

    Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti siltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta kun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä.

    Jonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen nälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin että Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki suunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan.

    »Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?» arveli Vimpari Aapolle puoli leikkiä toinen totta.

    »En minä saa», sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä lisäsi: »Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.»

    »Niillä on konstinsa», sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei tuntunut olevan. »Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä, eihän enempää söisi kuitenkaan.»

    »Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan», myrähti Vimpari ja leikinsekaisesti marmatti lisäksi: »Jos lastakin apattaisi kuin koiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei se söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean virkamahan? Saatko päähäsi?»

    »Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa», sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että eihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä.

    »Mitä katsot, luuletko nälän olevan?» murahti Vimpari huomatessaan millä silmällä vaimonsa häntä katseli.

    »Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni», arveli vaimo leikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja alkoi Aapolle neuvoella:

    »No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi.

    Pidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on tämänkin hyvän toimittanut.»

    Kyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi häntä poveaan vasten.

    »Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä ylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin», lausui hän ja pyyhki kyyneleet kämmenpäihinsä.

    Aapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse seisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle ja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun kannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa, mihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin laskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin isää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään toisetkin.

    »Saa tuon jo lopettaa», sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi päätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä.

    Hän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo hän muutamana iltana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen, ärjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt, vaikka olisi vähetä pitänyt.

    Vaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen mielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti silloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että miten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin ilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan, sillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui kohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen ja talven kanssa työttömyys.

    Hänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen työnsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet tohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia välähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että hän ei niistä kiinni saanut.

    Hetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa, ikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa tulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa heti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee köyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa minua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset kyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei tarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi.

    Vimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille:

    »Suu kiinni!»

    Vaimolleen hän marisi:

    »Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.»

    Ja Aapolle sanoi hän:

    »Ala lekkasta sinä jo taloosi.»

    Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät.

    Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään.

    Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan, vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin.

    Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin.

    Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja sentähden hän äkäisesti tiuskaisi:

    »Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö minun jouduttaa?»

    Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla suljettu.

    Mielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo tapasi Latun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta ööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa Aapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille.

    Ja kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo, jotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun tulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään asti.

    Liisa meni kutsumaan Elsaa.

    »Tuleppa Elsa katsomaan», huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä.

    »Voi tule, Elsa», huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. »Voi tule katsomaan», hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä nähdä.

    Hän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän katseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein.

    »Eikö ole Aappo sievä nyt?» kysyivät toiset.

    »Onhan tuo», sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut koskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään.

    Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta.

    Kuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät, sitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt esittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta ollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia Aapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan.

    Kuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille, vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä Aapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä päällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma, kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa rumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi:

    »En minä viitsi lähteä.--Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.» Ja hän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen.

    »Lähdetään me», tuumivat innokkaasti toiset tytöt. »Lähdetäänhän, Aappo?»

    »En minä lähde, pitää mennä tädin luo ... se sanoo minua Abeksi», ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan, kumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois.

    Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan, sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi.

    »Abe!» sanoi täti ja puristi sormiaan. »Vähän aikaako sinä nyt olet ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi.--Ja voi sinun silmiäsi, rapakossako olet kastellut ... ja käsiä!» päivitteli täti otettuaan käsistä kiinni ja katsellen niitä. »Ja hihoja... Katso... Eikä sinulle ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!...»

    Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään, vaikka täti pani ne aivan nenän eteen.

    »Seiso nyt siinä ja häpeä», sanoi täti asettaessaan Aben kyökin ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään:

    »Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.»

    »Mitä sinulle kotona sanottiin?» kääntyi täti kysymään.

    Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla.

    Täti säikähti että hätä tuli.

    »Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke», ja piikaan kääntyen sanoi hän suuttuneella äänellä:

    »Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne saattavat olla semmoisia... Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun tarvitse vasta käydä kotona... Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle... Elä itke», koetti täti parastaan.

    Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan.

    8

    Kiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa.

    Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että sillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää.

    Vaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua aina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut, auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen välistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin teelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä vastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se kiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja asettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat tarjolle.

    Sen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä huolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä.

    Jäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan mitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee, ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin tarpeisiin kuluukin.

    Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan tähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa kouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että tarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten, minkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin, paperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla, jossa välttää vähemmälläkin.

    Eihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan ihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi katkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa.

    Häpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut.

    Niinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella, vanhemmat pitivät sen

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta
    Author
    Teuvo Pakkala
    Release date
    April 1, 2004 [eBook #11879]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net
    Most recently updated
    October 28, 2024
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta
    
    Author: Teuvo Pakkala
    
    
            
    Release date: April 1, 2004 [eBook #11879]
                    Most recently updated: October 28, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/11879
    
    Credits: Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #11879. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 11879
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.